Taivaalta sateli hiljalleen lumihiutaleita astellessani kevein askelin kohti pihattotallia. Olo oli rentoutunut ja rauhallinen, niin kuin jouluna kuuluikin olla. Ensi vuonna riittäisi taas varmasti tapahtumia, mutta olin päättänyt olla murehtimatta tulevasta liiaksi ja nauttia joulunajasta, joka juuri tänä vuonna tuntui jokseenkin erikoislaatuiselta. Ehkä tämä oli nyt se oikea joulun tunnelma, jonka perään olin haikailut. Ei stressiä eikä murheita mistään.

Aina niin iloinen yorkshirenterrieri hyppeli vierelläni innoissaan, söpöön joulunpunaiseen toppatakkiin pukeutuneena kun saavuimme talliin. Vatun olin tuonut jo aiemmin sisälle ja käynyt lyhyellä ratsastuksella maneesilla päästelemässä hevosesta enempiä höyryjä ulos. Nyt olin napannut mukaan myös Murun, ja tarkoituksena oli lähteä pienelle metsälenkille. Muru varmasti pysyisi minun ja Vatun perässä, jos vaan Vattu ei intoudu kiihdyttelemään maastossa liiaksi. 

- Muistat sitten mennä rauhallisesti että Muru pysyy mukana, neuvoin Vattua, joka nuuhki kiinnostuneena karsinansa kaltereihin kiedottua joulunauhaa. Se oli koittanut jo maistaakin kyseistä nauhaa, mutta todennut nopeasti, ettei se ollut syömäkelpoista. Niinpä se tyytyi vain haistelemaan outoa punaista asiaa, samalla kun harjasin hevosta. 

- Jos oot kiltisti, saat sitten paljon lahjoja, jatkoin hevoselle puhumista. Lahjat tarkoittivat tietysti herkkuja, joita olinkin hankkinut hoitohevoselleni ja myös Murulle ehkä vähän liikaakin.

Varustin hevosen uudemman kerran ja pian suuntasimmekin kohti metsäpolkuja. Muru osasi pitää kunnioitettavan välimatkan Vattuun, vaikka koira ei vaikuttanutkaan pelokkaalta ison nelijalkaisen lähettyvillä. Siitä kyllä pidin Murussa, että se oli aina niin rohkea ja iloinen. Etenimme Vatun perusreipasta vauhtia metsässä, minun välillä vilkuillessa että koira pysyi menossa mukana. Pysyihän se, lähinnä se näytti vain nauttivan siitä kun sai mennä reippaasti. Se oli kyllä mielenkiintoista, että olin hankkinut itselleni ylienergisen hoitohevosen ja samanluontoisen koiran, vaikka itse pidin itseäni enemmän rauhallisena ja hillittynä ihmisenä, oikeastaan täytenä ylienergisen vastakohtana. Mutta eikö sellainen sanontakin ole, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Ehkä siinä oli jotain perää.

Lumisten puiden ympäröimässä, hiljaisessa metsässä mieli rauhoittui vielä entisestäänkin. Metsällä ja luonnolla yleensäkin oli minuun sellainen vaikutus, että siellä pystyin oikeasti rentoutumaan. Missään muualla en pystynyt tuntumaan sellaista rauhallisuuden tilaa kuin luonnossa, olisi outoa jos en pystyisi karkaamaan metsään silloin tällöin pakoon kaikkia arkimaailman asioita. Matkalla hyräilin hiljaa joululauluja, sekin loi omalta osaltaan jouluista tunnelmaa.

Loppumatkasta, keskellä valkoisena hohtavaa tietä, kimalsi jotain kultaista. Laskeuduin satulasta ja nostin käteeni korun, jonka pitkän ketjun päässä roikkui suurikokoinen kultainen leijona. Sitä katsellessani tuli jollain tapaa voimakas olo. Kenenköhän koru se oli, olikohan se tippunut joltain ansamaalaiselta? Illalla kokoontuisimme varmaan yhdessä viettämään joulua, niiden kanssa jotka eivät olleet lähteneet perheidensä luo jouluksi, siispä voisin jossain sopivassa välissä kysyä oliko joku hukannut korunsa. Matkasimme takaisin tallille, jossa palkitsin lenkkikaverini ruhtinaalisesti erilaisilla herkuilla.
- Hyvää joulua, toivotin koiralle ja hevoselle, vaikka niillä ei ollut aavistustakaan mitä joulu tarkoitti. Mutta minusta tuntui, että tämä joulu oli nyt sellainen, jollainen sen kuuluikin olla.

Hymyilin katsoessani minun ja Vatun varustekaappia. Se pursusi tavaraa, mutta olin ylpeä siitä että ainakin suurin osa tavaroista oli tarpeellisia enkä ollut hamstrannut sinne paljoa turhaa tavaraa. Minussa oli hieman varusteratsastajan vikaa, mutta ei se aina niin tarkkaa ollut, mätsäsivätkö minun ja ratsuni varusteet yhteen. Yleensähän pukeuduin mustaan ja se sopi yhteen kaiken mahdollisen kanssa, se oli hyvä se.

Lauantaiaamu oli hiljainen, sen takia olin tullutkin tallille poikkeuksellisesti jo aamusta. Kevätaurinko loi valoaan satulahuoneen ikkunoista sisään ja muistutti lähestyvästä kesästä. Se sai mielialani entistäkin korkeammalle. Eilen illalla olimme Saagan kanssa puunanneet kisavarusteemme uuteen uskoon, kaapissa kiilteli nyt entistäkin kiiltävämpänä Vatun huippuhieno musta estesatula ja samanväriset meksikolaissuitset kultaisella otsapannalla. Valkoinen satulahuopa kultareunuksella näytti uskomattoman valkoiselta, samoin kuin kisaratsastushousuni, ilman ainuttakaan likatahraa. Ihmettelin miten olinkaan saanut varusteet niin puhtaan näköisiksi. Vatun mustissa jalkasuojissa ei muutenkaan pieni lika näkynyt, mutta nyt nekin olivat kuin suoraa kaupan hyllyltä otetut, vaikka olivatkin olleet kovassa käytössä treeneissä.

- Mitäs sä täällä haaveilet? kajahti tuttu ääni yhtäkkiä satulahuoneen ovelta. Majinahan se siinä, aina niin voimakkaalla persoonallisuudellaan. Ennen kuin ehdin vastata Majina huomasi jo mitä varten oikein seisoskelin siinä kaapin edessä.

- Ai, onpa siistin näkönen kaappi, kisoja varten varmaan oot kamoja putsaillu? Huomennahan me lähetään yhdessä Hallavaan valmennukseen, miten teillä on muuten treenit Vatun kanssa menny?

Siitä pääsinkin selittämään minun ja Vatun treeneistä, jotka olivat sujuneet vähän vaihtelevalla menestyksellä. Kerroin kuitenkin myös treeniemme hyvistä hetkistä, ainakin sarjojen väleihin olin saanut tasaisuutta eikä tiputuksia enää tullut niin paljon, kun hyppypaikat osuivat paremmin kohdilleen. Huonoina puolina sitten että laukka meinasi välillä ryöstäytyä käsistä, eikä laukan sääteleminen esteiden välissä ollutkaan niin helppoa miltä kuulosti.

- Joo se on se Vattu sellanen, hienoo kuitenkin että et oo lannistunu. Jos totta puhutaan niin meinasin että häivyt täältä samantien kun huomaat millanen Vattu oikeesti on, onneks niin ei kuitenkaan käynyt, Majina selitti säteillen yhtä kirkkaasti kuin ulkona paistava aurinko. - Jatkatte vaan treeniä niin kyllä se villihevonenkin siitä kesyttyy.

Vaikka stereotypisesti ajattelinkin suorasanaisten ihmisten olevan jollain tapaa ilkeitä tai vaikeita persoonia, tällä kertaa tuntui kivalta jutella Majinan kanssa kisatreeneistä. Toisinaan minun oli vaikeaa löytää yhteistä säveltä Majinan kanssa ja usein olinkin tavanomaista hiljaisempi Majinan seurassa, että en vain aiheuttaisi konflikteja, mutta nyt kun olin jo valmiiksi hyvällä tuulella tuntui Majinankin kanssa juttelu luontevalta.

- Tean kanssakin ollaan reenattu ahkeraan, kyllä tästä hyvä tulee, Majina kannusti kun olimme päässeet minun ja Vatun treeneistä kisajoukkueemme harjoituksiin kokonaisuudessaan. Meitä oli lähdössä minun ja Majinan lisäksi Silvia, Saaga ja Wilhelmina, joiden tiesin myös harjoittelevan paljon kisoja varten. Se nosti luottamustani joukkueeseen, mutta tiesin että muillakin talleilla olisi taatusti taitavat joukkueet. Suurimmilta osin olin kuitenkin huolissani vain Vatusta, että osaisiko se käyttäytyä kunnolla tosipaikan tullen, mutta ei sitä auttanut murehtia etukäteen. 

Majina alkoi ilmeisesti putsata oman ratsunsa varusteita valmennuksia ja kisoja varten, minä nappasin Vatun perusvarusteet matkaan ja suuntasin pihatoille. Kisavarusteet saivat jäädä odottamaan kaappiin, yleensä treeneissä käytetty estesatulakin vaihtui tällä kertaa koulusatulaan. Tänään en ajatellut vetää mitään rääkkitreeniä Vatulla, olisihan meillä huomenna valmennus jossa varmasti riittäisi tekemistä, mutta Vatun kaltaiselle levottomalle sielulle ei kannattanut antaa liiaksi vapaata ettei se keräisi ylikierroksia. Siispä ratsastaisin Vatun sileällä läpi, ehkä tekisin vähän jotain maapuomitreeniäkin. Olo oli edelleen todella hyvä, puhtaiden varusteiden, onnistuneen juttutuokion Majinan kanssa ja odottavan kisafiiliksen ansiosta. Minusta alkoi tuntua samalta kuin joinain aktiivisimpina kisavuosinani. Kisat osasivat olla stressaavia, mutta kyllä niistä aina löytyi se hopeareunus, tai ehkä tässä tapauksessa kultainen niin kuin tallipihalle laskeutuva auringonsäde.

Kevätaurinko helli Kuukaria edelleen, nyt oli ollut useampi aurinkoinen päivä peräkkäin mikä tuntui epätodelliselta. Aiemmin päivällä olin nähnyt vilaukselta Juliuksen ratsastavan ulkokentällä hevosellaan, joten olin saanut siitä idean mennä itsekin kentälle maneesin sijaan. Oltiinhan me eilen Hallavassa menty myös kentällä, se oli mukavaa vaihtelua kun talvella oltiin puurrettu vain maneesissa. Vattu tuntui ehkä aavistuksen verran vetävän ylimääräisiä kierroksia kirpeästä ulkoilmasta, jos se edes oli mahdollista että Vattu oli yhtään sen energisempi kuin se oli jo luonnostaan.

Vedin Vatun kanssa perus sileätreenin, pahimmalta pukkilaukalta vältyttiin vaikka energiaa orilla totta kai oli. Kirkkaassa kevätilmassa oli miellyttävää ratsastaa, vaikka Vatun kanssa ratsastaminen olikin kaikkea muuta kun kevyttä matkustelua. Treenin jälkeen lepäilin taukotuvassa, kauaa levollinen tilani ei kuitenkaan kestänyt kun katseeni osui seinällä olevaan kalenteriin.

- Onko ne kisat oikeesti jo tällä viikolla? kysyin epäuskoisesti muilta tuvassa oleskelevilta tallilaisilta. Nappasin tuvan pöydältä mustekynän ja aloin piirtää jotain epämääräistä vieressäni lojuvaan vihkoon, kai lievittääkseni stressiä.

- On joo, Saaga sanoi vähän hajamielisesti, ilmeisesti itsekin epäuskon vallassa. Huoneessa oli myös Silvia, joka näytti meistä kaikista rennoimmalta, tai sitten hän ei ollut edes kuullut koko keskustelua kun oli ilmeisesti niin keskittynyt kännykkäänsä.

- Hyvin te vedätte, Mirka sanoi lohduttavasti lähinnä minulle ja Saagalle. - Me ei viititty lähtee Artun kanssa mukaan, vastahan se tuli mulle. Ja no onhan se ihan eri maata ku Stary, mutta kyllä se ainaki kasikymppiä hyppää.

Ihastelimme hetken yhteen ääneen Mirkan uutta hevosta Arttua, massiivista kirjavaa irlannincob oria. Hetken kuluttua Mirka katsoi Silviaa selvästi leikkimielisesti loukkaantuneena, kun tummaverikkö ei vieläkään liittynyt keskusteluun.

- Aleksilleko sä viestittelet? Mirka kiusoitteli Silviaa, joka tyytyi vain naurahtamaan vastaukseksi.

Puheenaihe siirtyi kuitenkin pian taas lähestyviin kisoihin. 

- Niin Fleurhan on mammalomalla, niin sä meet kisoissa sillä.. Rokiko se nyt oli? Saaga puheli Silvialle. Silvia vastasi myöntävästi ja kertoi treeneistään hauskalla ratsuponiorilla.

- Sillä riittää kyllä vauhtia, mutta oikeen kiva ratsu muuten, Silvia sanoi iloisesti. Samalla hän kaivoi puhelimensa taas esiin näyttääkseen kuvan tuosta ponista, ja pian ihastelimme sitä yhteen ääneen samaan tapaan kuin olimme juuri hetki sitten ihastelleet Arttua.

- Ihanan värinen, sanoin tuijottaen mustanpäistärikön tobianon kuvaa Silvian puhelimen näytöltä.

- Mikä ponikerho täällä kokoontuu, miks mua ei oo kutsuttu? Majinan pää ilmestyi yhtäkkiä väliimme. En tiedä miten nainen onnistui ilmestymään paikalle niin huomaamattomasti, sillä yleensä kaikki saivat kyllä tietää sillä samalla sekunnilla kun Majina astui huoneeseen.

- Sori, Silvia nauroi kun kaikki katsoivat edelleen hänen puhelintaan, Majina seuraan liittyneenä.

Ikkunasta näkyi auringonlaskun purppuraiseksi värjäämä taivas. Silvia ja Majina puhuivat jotain Rokista, itse vaivuin taas ajatuksiini. Vastahan minusta oli tuntunut, että aikaa kisoihin treenaamiseen oli vaikka kuinka paljon, mutta nyt sitä oli vain muutama päivä. Tiesin, että olimme työskennelleet Vatun kanssa ahkerasti, mutta silti mieleeni hiipi ajatus, olisiko se tarpeeksi kilpailuja ajatellen. Toisaalta, nämä viimeiset päivät ennen kisoja olivat vielä hyvää työskentelyaikaa, tosin täytyi pitää huoli siitä että lepoakin oli tarpeeksi. Ainakin keskiviikkona olisi vielä valmennus edessä, ja varmaan vetäisin vielä yhden kunnon itsenäisen estetreeninkin. En tiedä kuinka selkeästi se tuli esille minusta, mutta olin todella kilpailuhenkinen ihminen ja tässäkin tapauksessa lähtisin kisoihin tavoitteenani voittaa, vaikka minulla epäilyksiä olikin tavoitteen realistisuudesta. Mutta toisaalta mitä järkeä oli edes kilpailla, jos ei halunnut voittaa?

- No, mitäs sä mietit? Mirka kysyi yhtäkkiä huomatessaan mietteliäisyyteni.

- Täh? sanoin hämmästyneenä. - Öö.. kisoja vaan, jatkoin totuudenmukaisesti, mutta jostakin syystä en saanut sitä kuulostamaan vakuuttavalta. Mirka pyöräytti silmiään ja alkoi puhua Saagan kanssa jotain.

Aloin miettiä, mitähän Raakelille kuului. Tajusin, että emme olleet juuri puhuneet laskettelukeskusreissun jälkeen, keskittyminen oli ollut niin tiiviisti Ansamaan jutuissa, varsinkin näissä kisoissa. Minulla oli vieläkin totuttelemista siihen, että olimme ystäviä, minunhan olisi tietenkin pitänyt kertoa hänelle mitä elämässäni tapahtui, niinhän ystävät tekivät. Raakel ei tosin ollut hevosihmisiä, joten olin aina vähän skeptinen, kiinnostiko tätä edes minun hevosjuttuni. Mutta ehkä minä voisin jotain viestiä laittaa, selittää ihan vaan lyhyesti, mitä Ansamaassa tapahtui, ja kertoa kisoista. Lopettaisin sitten jos Raakelia ei kiinnostaisi kuulla kovin syvällisiä selityksiä.

- No niin, Majina sanoi sitten kuuluvasti ja katsoi ympärilleen selkeästi tarkistaen, että kaikki kuuntelivat. - Mitä jos hoidettas iltatalli yhdessä, niin päästäs joskus nukkuunki? Oltiin täällä aika kauan, ollaan jo aikataulusta jäljessä. No, joko mennään?

Niin me lähdimme yhdessä hoitamaan iltatallia, joka taatusti hoituisi salamannopeasti näin monella tekijällä. Väsymys alkoi kieltämättä painaa, en muistanut milloin viimeksi olisin treenannut näin tiiviisti Vatun tai minkään muun hevosen kanssa. Epäilyksiä minulla oli edelleen kisamenestystämme ajatellen, mutta nämä viimeiset päivät käytettäisiin mahdollisimman hyvin treenaamiseen ja katsottaisiin sitten, mihin se riittäisi.

Ohjasin Vatun päättäväisesti kohti metsäpolkua. Kun Mirka oli kysellyt maastoseuraa, oli ollut luontevaa vastata myönteisesti, minä ja Vattu kaipasimme vähän irtiottoa tiiviistä estetreenistä. Ja olihan Mirka antanut itsestään myönteisen kuvan, vaikka olikin aikalailla erilainen kuin minä. Kai meitä pystyi jo sanomaan hyviksi kavereiksi, olimme aika usein yhdessä tallilla ja Mirkan seurassa oli yllättävän helppo olla. Vaikka hän oli paljon puheliaampi kuin minä, melkein ärsyttävyyteen asti, silti hän ei ollut liian tungetteleva ja huomasi kyllä jos en ollut puhetuulella. Usein Mirka myös piristi minua jollain hauskalla jutulla, hän oli selvästi huumorinaisia. Itse olin ehkä joskus turhankin vakava, ja pitäisi olla paljon rennompi. Ehkä Mirka voisi opettaa, ettei elämää kannattanut ottaa liian vakavasti.

Katsoin varovasti taakseni, jossa brunette ratsasti hymyillen kirjavalla massiivisella orillaan. Vattu oli säkäkorkeudeltaan Arttua korkeampi, mutta muuten paljon sirompi. Arttu oli komea otus, ja mietin miten ihmeessä Mirka sai tuollaisen jouhimäärän pidettyä siistinä. Siihen kului varmaan aika paljon hoitotuotteita. Toki Vattukin piti pitää edustavan näköisenä, olihan se hieno kisahevonen, tai ainakin sen olisi pitänyt olla sellainen mutta sitä ei aina käytöksestä uskoisi. Maastossa se oli yllättävän helppo. Ehkä se tiesi, että täällä ei joutunut kunnolla töihin eikä pitänyt sen takia pelleillä. Tietenkin minun täytyi olla tarkkana, ja vähän Vattu meinasi poukkoilla sinne tänne ja tehdä omiaan energiapuuskissaan, mutta pistin sille heti stopin. Hymyilin jopa vähän, kun Vattu asettui ravaamaan nätisti eikä yhtään rynnännyt suuntaan tai toiseen.

Vaihdoimme välillä johtajaa ja se passasi minulle hyvin. Vattua selvästi kismitti kun joutui antamaan Artulle paikkansa ja yrittikin pariin otteeseen jyrätä toisen hevosen päälle, pian sain kuitenkin hevosen hallittua. Mutta kun pääsimme pellolle ja oli aika laukata, tietenkin Vattu pinkaisi lähes heti Artun ohitse, jos se olisi ollut ihminen se olisi varmasti huutanut “haahaa, etpäs saa kiinni” ja haistattanut pitkät. Artun kilpailuvietti selvästi heräsi ja hevonen kuumui aika tavalla, sellaisesta möhkäleestä lähti todella paljon vauhtia mikä oli aika yllättävääkin, koska yleensä olin tottunut mieltämään kylmäveriset rauhallisina, melkein pystyynkuolleina tapauksina joissa ei ollut mitään luonnetta. Kuulin kun Mirka yritti hidastaa hevostaan, mutta Arttu ilmeisesti oli päättänyt voittaa tämän kisan eikä helpolla antanut periksi. Vattu kiisi tuhatta ja sataa pellon päähän, jossa vihdoin hidasti salamannopeasti raviin. Huohotin satulassa, miksi maastossa laukkaaminen lähti aina lapasesta. Pystyikö maastossa edes laukkaamaan rauhallisesti? Tuskin, ei ainakaan Vatulla. Taisin näyttää aika ärsyyntyneeltä, tunteeni näkyivät nimittäin nopeasti naamassani. Ratsastin Vatun kuitenkin takaisin metsäpolulle hieman paremmin mielin, oli tämä maasto kuitenkin ollut kiva, vaikka vähän riehumiseksi menikin. Joskus olisi kiva ottaa vähän rauhallisemmin, mutta itsehän olin hoitohevoseni valinnut.

Lenkin jälkeen pysäytin Vatun tallipihaan ja annoin sille kiitokset, se oli kuitenkin käyttäytynyt perushyvin. Mirka lähti hoitamaan omaa möhköfanttiaan, ja minä painuin hoitamaan omaani (joka ei tosin ollut möhköfantti). Päivä kuluikin nopeasti Vattua hoitaessa ja tallitöissä auttaessa. Illalla tietysti ulkoilin Murun kanssa ja Saaga pyysi huoneeseensa katsomaan leffaa, mutta halusin viettää aikaa Murun kanssa ja lukea kirjaa joten jätin tällä kertaa väliin. Ehkä sitten seuraavalla kerralla olisin vähän sosiaalisemmalla tuulella. Menin nukkumaan ajoissa, mikä oli ihmeellistä, koska yleensä olin aikamoinen yökukkuja. Varsinkin jos oli jotain jännittävää tapahtumassa, esimerkiksi kisat.

Heräsin keskellä yötä siihen, kun oli ihan järkyttävän kylmä, myöhemmin sain selville tallin whatsapista että ilmeisesti sähköt olivat menneet. Olikohan tuuli yltynyt myrskyisäksi, vai mistä moinen johtui. Aihe herätti tallilaisissa runsasta keskustelua, ja hyvin nopeasti aihe vaihtui kaikkeen muuhunkin outoon mitä tallilla oli tapahtunut. Kieltämättä, Ansamaa ei ollut se normaalein paikka ja itsekin olin kokenut täällä vähän kaikenlaista, mutta olin kyllä aina näiden outojen kokemusten aikaan ollut väsynyt. Väsymys teettää kaikenlaista, ajattelin. Halusin uskoa, että kaikelle oli looginen selitys, mikäs muukaan?

Menin hakemaan Saagalta vilttiä, jotta saisin taas nukuttua, mutta päädyinkin Saagan ja Mirkan seuraksi pyjamabileisiin. Muru tuli totta kai mukaan, sydämeni ei kestänyt jättää sitä yksin huoneeseeni nukkumaan. Niinpä myös Saagan koira Sita sai yökylävieraan, se oli söpöä. Yö menikin jutellessa vähän kaikesta, mutta eniten aikaa meni varmasti siihen, kun yritimme ahtautua kolmestaan Saagan sänkyyn nukkumaan. Lopulta päädyimme kolmoislusikkaan, ensin riideltyämme varmaan vartin siitä kuka joutuu nukkumaan keskellä kahden muun välissä. Mirka yritti patistaa minua jalkopäähän varpaidenlämmittimeksi, mutta katsoin vain tuota jäätävimmällä pokerinaamallani ja lopulta Mirka joutui nukkumaan minun ja Saagan välissä. Tällaista tosiystävyys oli.