|
|
by Anni on Jul 10, 2019 23:02:12 GMT 2
Dear diary
Annin päiväkirjaMaailmassa on kahdenlaisia ihmisiä - niitä, joille voit kertoa valitsemiasi asioita elämästäsi ja niitä, joille et voi kertoa mitään. Sitten on päiväkirja, jolle voit kertoa ihan kaiken. |
|
|
|
|
by Anni on Jul 11, 2019 16:44:30 GMT 2
Rentoutumisen vaikeus
Majina ilmoitti heti aamulla, että minulle tulisi kämppis. Tai no, ei hän oikeasti vain kylmänviileästi ilmoittanut asiasta, vaan oli hän lähettänyt eilen illalla viestin ja kysynyt (koska ei jaksanut tulla huoneeseeni asti kysymään), oliko ok jos Lumikko muuttaisi samaan huoneeseen kanssani.
Kyllä, Lumikko. Virallisesti tytön nimi taisi olla Lumi, mutta hän halusi itseään kutsuttavan Lumikoksi. Ei siinä mitään, söpö nimihän se oli. Ja lumikot olivat mielestäni aivan järjettömän upeita eläimiä. Oikeastaan oli vaikeaa sanoa, mikä eläin ei olisi ollut järjettömän upea. Mutta siis, asiaan - minulle tosiaankin tulisi kämppis. Minua alkoi heti jännittää ihan hirveästi kun tieto kämppiksen saapumisesta oli varmistunut. Miksi ihmeessä olin suostunut ottamaan kämppiksen? Tiesin, että olin hakemuksessani ilmoittanut, ettei minua haittaisi, jos minulle tulisi jossain vaiheessa sellainen, mutta entä jos emme tulisikaan toimeen ollenkaan? En ollut varma, olinko miettinyt asian ihan loppuun asti. Tämähän voisi olla ihan täysi katastrofi.
En tiennyt vielä Lumikosta paljoa, tiesin että hän hoitaisi Ansamaan paso fino -oria, Puroa ja hän oli 18-vuotias. Tiesin myös, että hänellä oli myös koira - leikattu collieuros nimeltään Runo. Mielestäni se oli kaunis nimi. Aika jännä yhteensattuma siinä mielessä, koska tykkäsin kirjoittaa runoja ja nyt tänne oli muuttamassa Runo-niminen koira. Murulla ei yleensä ollut ongelmia muiden koirien kanssa, joten olin luottavainen sen suhteen, että niistä tulisi hyvät kaverit. Tulisikohan myös minusta ja Lumikosta? Minkälainen tyyppi Lumikko ylipäätään olisi? Joka tapauksessa, kämppiksinä meillä olisi hyvä syy tutustua tarkemmin, ja ehkä meidän olisi pakkokin. Tulisimme ehkä viettämään aikaa myös tallilla yhdessä. Tässä vaiheessa en tietysti voinut enää perääntyä. Lumikko tulisi tänne hetkenä minä hyvänsä ja meidän olisi vain pakko tulla toimeen, oli hän millainen henkilö tahansa.
Yhtäkkiä huomasin, että minulla oli todella heikko olo. Join lasin vettä ja keskityin vain hengittämiseen. Aivoni kävivät ihan ylikierroksilla tämän kämppisasian takia. Se pyöri mielessäni koko ajan, vaikka ei se oikeasti niin paha asia olisi - tai ainakaan sen ei pitäisi olla. Oloni meni kuitenkin koko ajan huonompaan suuntaan, joten menin sängylleni makaamaan ja yritin rentoutua.
Muru hyppäsi lattialta viereeni ja käpertyi siihen nukkumaan. Onneksi Lumikko ei ollut vielä paikalla, ei hän varmasti olisi halunnut nähdä kämppistään heti ensimmäisenä näin huonovointisena. Päätä alkoi jomottaa kamalasti ja silmissä sumeni. Valmistauduin juoksemaan vessaan, koska minua alkoi oksettaakin. Tämä taisi olla stressin laukaisema migreenikohtaus, sellaista minulla ei ollutkaan vähään aikaan ollut. Olin melkein jo unohtanut, että minulla ylipäätään oli taipumusta saada migreenikohtauksia. Tulipahan sekin taas muistettua. Onneksi niitä tuli kuitenkin suhteellisen harvoin.
Kaivoin tavaroideni seasta migreenilääkkeen, sen pitäisi helpottaa. Lääkkeen otettuani menin vielä uudestaan lepäämään. Murukin hieman ihmetteli, mikä minua oikein vaivasi. Mongersin koiralle jotain, josta en kuitenkaan itsekään saanut selvää. Torkahdin hetkeksi, ehkä noin puoleksi tunniksi. Herättyäni olo ei edelleenkään ollut paras mahdollinen, mutta parempi. Sattui edelleen, mutta lievemmin eikä enää oksettanut. Pian päätin lähteä käymään Murun kanssa lenkillä, jotta saisin samalla ajatuksiani tuuletettua. Kun Lumikko jossain vaiheessa tulisi, en halunnut hänen näkevän minua tällaisena.
Minun täytyisi opetella ottamaan rennommin. Silloin kaikesta tulisi helpompaa. |
|
|
|
|
by Anni on Jul 27, 2019 18:24:39 GMT 2
Saaga oli yllättäen kysynyt, olisiko joku halukas lähtemään hänen kanssaan ulos, vaikkapa baariin. En ollut käynyt pitkään aikaan missään Ansamaan ulkopuolella, joten olin heti ollut innoissani ilmoittautumassa mukaan. Myös Miisu halusi tulla mukaan, joten tänä perjantai-iltana laitoimme vähän parempaa päälle ja laittauduimme oikein viimeisen päälle.
Valmistauduimme lähtöön Saagan huoneessa. Päätin meikata hieman tummemmin kuin yleensä, vaikka minulla olikin lähes aina mustat silmänrajaukset ja reilusti ripsiväriä. Harvemmin jaksoin käyttää meikatessani luomiväriä, mutta tällä kertaa laitoin sitäkin - väri oli tietysti tumma. Tein tavallista paksummat rajaukset silmiini ja taiteilin niistä siipimäisen näköiset. Minun täytyi ihan keskittyä, etten sotkenut meikkivoiteella ja puuterilla pohjustettua naamaani rajauskynällä. Vieressäni Saaga meikkasi Miisua keskittyneen näköisenä. “Pysy nyt paikallas, hemmetti kun tää suttaa…” tämä mutisi ja pyyhki sinne tänne menneitä meikkejä Miisun naamalta. Lopputulos oli kuitenkin nätti, Miisukin näytti olevan tyytyväinen siihen. “Ootko sä valmis?” Saaga kysyi minulta samalla kun oli silminnähden innoissaan aikaan saamastaan meikistä. “Joo ihan just”, vastasin kaivaen meikkipussistani mustaa huulipunaa. Se kruunasi meikin ja asukokonaisuuden, johon kuului musta goottityylinen mekko, jossa oli edessä nyörit ja pitkähkö pitsinen helma sekä mustat polviin asti nyöritetyt sandaalit. “Looking good”, Saaga kehui ja näytti peukkua. Olimme valmiita lähtöön.
Kaapo oli lupautunut meille kuskiksi mennessään itse jonnekin viettämään aikaa. Automatka sujui mukavasti, puhuimme muun muassa Saagan kanssa koirista. Tunsin itseni jo melko rennoksi Saagan seurassa, hänen kanssaan oli helppo puhua. Ainakin “turvallisista” aiheista. Emme olleet juuri puhuneet muusta kuin hevosista ja koirista, mutta ei se minua haitannut. Olipahan ainakin jotain, josta pystyi puhumaan.
Baari oli pieni ja valaistukseltaan hyvin hämärä, kovin siistiäkään siellä ei näyttänyt olevan. Tällaisessa pikkukaupungissa ei kuitenkaan ollut paljon valinnanvaraa, joten meidän täytyi tyytyä tähän. Saaga tarjoutui maksamaan ensimmäiset juomat. En viitsinyt torpata naisen ystävällistä elettä, vaikka olo olikin hieman vaivaantunut miettiessäni minkä juoman kehtaisin tilata. Päädyin tilaamaan ihan vaan lonkeron, kuten Miisukin.
Ilta sujui rattoisasti rupatellen lähinnä Ansamaan asioista, niistä riitti aina juttua ja taisimme olla vielä tässä vaiheessa hieman liian ujoja kertoaksemme hevoselämän ulkopuolisista asioistamme. Välillä tilasimme lisää juomaa ja jatkoimme rentoa jutustelua. Mitä enemmän join, sitä enemmän juttua irtosi, joskin pyrin pitämään tahdin rauhallisena ettei juoma nousisi liikaa päähän. Halusin huomenna muistaakin tästä illasta jotakin. Baarin toisessa nurkassa joku likainen ukko huuteli omiaan, mutta jätimme hänet omaan arvoonsa.
Yötä kohden tunnelma kiristyi, kun baariin saapui lauma purovuolaisia. Tai ainakin oletimme, että he olivat sieltä, koska porukasta yhdellä oli huppari, jossa oli Purovuon logo. He varmasti tajusivat meidän olevan Ansamaasta, koska tuntui, että he tahallaan yrittivät ärsyttää meitä. Juomia oli nähtävästi kumottu melko reippaastikin kyseisen porukan toimesta, sillä parin henkilön puhe oli välillä todella epäselvää. Sen sai kuitenkin erittäin hyvin selville, ettei porukka pitänyt Ansamaasta. Porukka arvosteli kovaan ääneen Ansamaata ja sen tallilaisten ratsastustaitoa, mutta yritimme päästää heidän puheensa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Huomioni kiinnittyi yhteen tummatukkaiseen, lippispäiseen poikaan, joka oli myöskin yksi näistä arvostelijoista ja “paremmasta väestä”. Hän tuijotti minua lähes koko illan ajan, mutta lipan alta ja hämärässä valaistuksessa oli vaikeaa saada tarkemmin selvää pojan ulkonäöstä. Tunnistamista vaikeutti myös näkökykyni, joka alkoi tässä vaiheessa iltaa jo hieman sumentua. Jostakin syystä minulla oli silti vahva tunne siitä, että olisin nähnyt tuon pojan jossain aiemminkin - hän näytti häiritsevän tutulta, mutta en millään saanut päähäni, mistä voisin tuntea pojan. Tai no, ehkä hän oli jo mies, suurin piirtein parikymppinen, mutta käytöksen puolesta hän oli maksimissaan yläasteikäinen. Keskityin juttelemaan Saagan ja Miisun kanssa, ja yritin olla huomioimatta outoa poikaa. Enhän minä ketään purovuolaista tuntenut.
Kun olimme tarpeeksi kauan kuunnelleet purovuolaisten toisten ilkkumista ja itsensä ylistämistä, Saagalla alkoi mennä hermo. "Teiän oma valinta oli tulla siihen pöytään, te voitte mennä muuallekin jos Ansamaa teitä kyrsii", hän kommentoi kärkkäästi viereiseen pöytään. Kehotin kuitenkin naista rauhoittumaan ja Miisu ehdotti siirtymistä toiseen pöytään. Niinpä lähdimme heistä mahdollisimman kauas. Vilkaisin lähtiessämme nopeasti poikaan päin, mutta hän ei enää katsonut suuntaani vaan nauroi kovaäänisesti porukan mukana. Saattoihan hyvin olla, etten edes tuntenut koko mysteeripoikaa, aivoni vaan saattoivat keppostella. Olihan tässä jo aika paljon promillejakin.
Joka tapauksessa meillä oli hauskaa ja olisimme varmaan voineet istua siinä vielä vaikka kuinka kauan kun ei enää ollut purovuolaisia häiritsemässä, mutta Kaapo soitti ja käski meidän tulla jo, että päästään lähtemään Ansamaahan ja nukkumaan. Olihan jo aika myöhä, joten ehkä tämä riitti tältä illalta. Askel huojutti ja jouduin ottamaan pöydästä tukea, kun nousin ylös lähteäkseni pois baarista. “Siis näittekö sen yhen pojan, joka tuijotti mua koko ajan? Ihan outo”, selitin matkalla autolle, kikatuksen katkoessa lauseeni joka sanan jälkeen. Saaga ja Miisu nyökyttelivät ja yhtyivät kikatukseen.
Jep, outo tosiaankin. |
|
|
|
|
by Anni on Aug 26, 2019 23:24:56 GMT 2
Viesti menneisyydestä
Syksy oli saapunut, sen huomasi muun muassa pikkuhiljaa viilenevästä säästä ja kellastuvista lehdistä, mutta ehkä varmin syksyn saapumisen merkki oli koulun alkaminen. Koulu olikin vienyt aikaani sen verran paljon, että hevostelu oli jäänyt vähemmälle huomiolle. Tietysti minua harmitti, kun en ehtinyt viettää Vatun kanssa aikaa niin paljon kuin halusin, opiskelut olivat lähteneet käyntiin aikamoisella vauhdilla. Mutta enköhän minä pian tottuisi taas opiskeluun ja aikaa liikenisi myös hevosille.
Olin viihtynyt koulussa ihan hyvin, olin siis Kaparin hevosopistolla opiskelemassa hevosvarusteiden valmistajaksi. Ensin tosin suorittaisin hevosalan perustutkinnon, ja myöhemmin vasta erikoistuisin varusteiden valmistamiseen. Tällä hetkellä opintoihini kuului erilaisia hevosenhoitoon ja ratsastamiseen liittyviä kursseja, mikä tarkoitti siis paljon käytännön opiskelua. Se oli tietysti hyvä, sillä ainakaan minä en oppinut asioita muuten kuin tekemällä. Jonkin verran oli myös teoriaa, jolloin vain istuttiin luokassa kuuntelemassa opettajan saarnaamista. Rehellisesti sanottuna en pitänyt siitä, kun piti vain istua ja kuunnella, keskittymiskykyni ei riittänyt siihen. Ne tunnit toivat kuitenkin mukavaa vastapainoa muuten aika raskaallekin opiskelulle, kun piti tehdä paljon kaikkea fyysistä. Mitään rentoa opiskelu ei siis ollut, se vaati paljon mutta toisaalta oli mahtavaa, kun sai opiskella alaa, joka kiinnosti. Unelmani olisi perustaa joskus tulevaisuudessa oma hevosvarusteliike, mutta jäisi nähtäväksi, toteutuisiko se.
Koulupäivien jälkeen olin usein todella väsynyt enkä jaksanut tehdä paljoa mitään muuta kuin nukkua. Tänään ei ollut poikkeus, raahauduin rättiväsyneenä sateisessa syysilmassa bussipysäkiltä Ansamaahan, ja suuntasin huoneeseeni kuin zombi. Muru hyppäsi alas sängyltä ja tuli hyppimään jalkojani vasten innoissaan. Mieleni kirkastui heti, koirat olivat kyllä melkoisia piristysruiskeita. Koira piti tietysti ulkoiluttaa, mikä ei ollut kovin ihanaa puuhaa sateella, mutta pakko se oli tehdä joka tapauksessa. Sen jälkeen pystyimme lepäämään, kunnes illalla olisi jälleen aika raahautua ulos sateeseen.
Juuri kun olin alkamassa ansaituille iltapäivänokosille, kännykkäni piippasi viestin merkiksi. Minulle tuli harvoin viestejä, ryhmäkeskusteluja lukuunottamatta (ne olin tosin mykistänyt, koska viestejä tuli niin paljon eikä kukaan olisi jaksanut kuunnella jatkuvaa piippausta) joten kiinnostuin heti, kuka minulle lähetti viestin. Sydämeni pomppasi kurkkuun ja varmaan jätti pari lyöntiä välistäkin, kun näin viestin lähettäjän. “Voidaanko tavata?” viestissä luki. Jäin tuijottamaan näyttöä hämmentyneenä, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt vastata. Järki sanoi, että olisi pitänyt kieltäytyä tapaamisesta ja jättää asia lopullisesti sikseen, ja myöntää sen olevan mennyttä elämää. Mutta koska järkeä oli aina vaikeampi kuunnella kuin sydäntä, vastasin viestiin myöntävästi pitkällisen pohdinnan jälkeen. Halusin selvittää välimme, koska pahinta olisi ollut jättää asiat selvittämättä.
Kesän aikana en ollut juuri ollenkaan ehtinyt miettiä muuta kuin elämääni Ansamaassa, melkein olin jo unohtanut sitä edeltäneen elämäni ja kaikki selvittämättömät asiat. Mutta joskus nekin asiat oli pakko kohdata, ehkä nyt oli hyvä aika sille. |
|
|
|
|
by Anni on Aug 31, 2019 21:10:12 GMT 2
Jälleennäkeminen
Lauantaina nukuin pitkään ja yllättävän hyvin, ottaen huomioon että tänään minulla oli tärkeä tapaaminen. Tai no, siitä pystyi olemaan montaa mieltä, oliko tapaaminen tärkeä vai ei, mutta se oli tärkeä ainakin siltä kannalta, että se voisi selkeyttää asioita. Mutta pahimmassa tapauksessa tapaaminen voisi vain mutkistaa jo valmiiksi monimutkaisia asioita entisestään.
Tapaisin siis Raakel Kajon, entisen tyttöystäväni. Oikeastaan emme olleet koskaan varsinaisesti eronneet, vaikka sellaisiakin hetkiä oli, että se olisi ollut oikea vaihtoehto. Asiat eivät kuitenkaan koskaan olleet niin mustavalkoisia, että päätöksenteko olisi ollut helppoa. Olin pitänyt Raakelin vieroitukseen lähtöä viimeisenä niittinä suhteellemme, mutta tässä minä nyt olin, matkalla kohti Raakelin tapaamista. Istuin bussissa ja yritin rentoutua, se ei kuitenkaan ollut helppoa. Mietin pääni puhki, mitä minun pitäisi edes sanoa Raakelille, puhumattakaan tunteistani, joista en saanut mitään selkoa. Huokaisin vain syvään ja tuijotin ulos ikkunasta.
Ennen olimme olleet hyvinkin läheisissä väleissä, vaikka suhteemme ei alusta alkaenkaan ollut kauhean ruusuinen. Huonoista hetkistä huolimatta myös hyviä hetkiä oli paljon, jonka takia suhtautumiseni Raakeliin oli ristiriitainen. Voisimme ehkä olla kavereita, mutta en tiennyt, pystyisikö meistä kehittymään mitään enempää. Meillä molemmilla oli omat ongelmamme, jotka tekivät suhteestamme vaikeamman, mutta Raakelin ongelmat kuitenkin eskaloituivat keväällä niin pahasti, että tämän normaalista arkipäiväisestä elämästä ei tullut enää mitään. Niinpä hän lähti kesäksi vieroitukseen - hieman vastahakoisesti, mutta lähti kuitenkin. Minua jännitti lähinnä sen puolesta, oliko Raakel tosiaankin muuttunut kesän aikana, ja jos oli, oliko muutos parempaan vai huonompaan. Tosin, minun oli aika vaikea uskoa, että muutos pystyisi olemaan huonompi, tilanne oli nimittäin keväällä niin huono, että sitä huonommaksi tuskin pystyi edes menemään.
Olimme sopineet tapaavamme kahvilassa Kaparin keskustassa, niinpä suuntasin sinne jännityksen valtaamana. Kahvila oli pieni, joten ei kestänyt kauaa löytää sieltä Raakelia. Ainakaan ulkonäöllisesti hän ei ollut juurikaan muuttunut, tosin pystyin jo kaukaa toteamaan että hän näytti paljon hyvinvoivammalta kuin viimeksi tavatessamme. Hänen olemuksensa oli hieman epävarma, joka oli outoa, koska olin yleensä tottunut näkemään hänet todella itsevarmana. Istuin pöytään hiljaisena ja silmäilin ympärilleni ottamatta suoraa katsekontaktia Raakeliin. - No… Mites sun kesä on sujunut? hän yritti aloittaa keskustelua. - Itse asiassa tosi hyvin, musta tuntuu että asiat alkaa vihdoin sujua, sanoin. Selitin vielä Ansamaasta ja Vatusta lyhyesti, koska ne olivat viime aikoina parantaneet elämänlaatuani huomattavasti. - En mä oikeastaan oo ehtinyt miettiä mitään ikäviä asioita koko kesänä.
Seurasi hetken hiljaisuus, Raakel taisi tajuta että hän oli yksi noista ikävistä asioista. Tai ainakin niin minä olin ajatellut keväällä, ja kesällä olin vain ollut miettimättä koko asiaa. - Mustakin tuntuu, että oon saamassa elämän takaisin raiteilleen, Raakel sanoi hymyillen. - Kun mä palasin vieroituksesta, mä ajattelin heti että mun pitää ottaa suhun yhteyttä. Vaikka sä varmaan et ois halunnu sitä. - Ei kun kyllä musta oli kiva että ehdotit tapaamista, mukavaa kuulla että sulla menee jo paremmin, vastasin ja nyt minäkin jo hymyilin vähän. Jää alkoi pikkuhiljaa rikkoutua, vaikka olimme molemmat vielä aika vaivautuneita. Minulla olisi ollut niin paljon kysyttävää, mutta en ollut koskaan ollut hyvä suorapuheisuudessa enkä halunnut latistaa tunnelmaa.
Tilasimme juomat ja leivokset, ja jatkoimme juttelua niiden ääressä. Tunnelma keventyi mitä enemmän juttelimme, vaikka emme kovin syvällisiin aiheisiin päässeetkään. Kerroin muun muassa opiseluistani, ja uudesta elämästäni Ansamaassa. Ehkä kahvila ei ollut oikea paikka ikävien asioiden selvittelylle, jotain minun oli kuitenkin pakko saada selville. - Minkä takia sä otit muhun yhteyttä? kysyin ja tajusin heti, että se kuulosti melko tökeröltä. - Tai siis… Mitä sä ajattelet… Meistä? sopersin epävarmana. - Mä oon muuttunut, Raakel sanoi tuijottaen minua suoraan silmiin. - Mä haluaisin, että me voitais olla ainakin kavereita, mulla ei oo liikaa läheisiä ihmisiä mun elämässä. Ne laitoksen tyypit käy katsomassa mua aika usein, että en mä kokonaan oo niistä päässy eroon vaikka pääsinkin jo kotiin sieltä. Olin hiljaa ja kilistelin kahvikuppia lusikallani. Halusin uskoa, että Raakel oli eri ihminen nyt, mutta toisaalta olin todella pessimistinen. Pystyivätkö ihmiset oikeasti muuttumaan? - Kyllä me mun puolesta voidaan olla kavereita, sanoin kuitenkin. - Mutta mun pitää saada sopeutua tähän rauhassa, ymmärrät varmaan.
Raakel nyökkäsi. En halunnut, että hän luulisi meidän heti olevan parhaita kavereita, mutta en minä halunnut häntä kokonaan heittää elämästäni pois. Ehkä hän oli oikeasti muuttunut, ja voisi todistaa sen minulle ajan kanssa. Minun täytyi vain antaa hänelle mahdollisuus siihen.
|
|
|
|
|
by Anni on Oct 11, 2019 14:50:33 GMT 2
Muistoja
Kursivoidut kohdat ovat tapahtuneet menneisyydessä. Emme olleet Raakelin kanssa juurikaan puhuneet tapaamisemme jälkeen, vaikka olimmekin periaatteessa jo sopineet välimme. Muutaman viestin olimme keskenämme vaihtaneet tässä reilun kuukauden aikana, mikä uudelleennäkemisestämme oli kulunut. Tänään päätin lähteä käymään Raakelin kämpällä, ihan vain katsomassa mikä hänellä oli vointi. Tiesin kyllä, että häntä käytiin katsomassa vieroituslaitoksen henkilökunnan toimesta, mutta halusin käydä katsomassa tilannetta itsekin. Piti olla realistinen ja mielessäni varauduin jo pahimpaan. Ei kukaan voisi sitä estää, jos Raakel päättäisikin alkaa taas käyttämään aineita - ketään ei voinut pakottaa parantumaan riippuvuuksistaan, jos he eivät sitä itse halunneet tehdä.
Portaikosta kuului nopeita, lähestyviä askelia. Talo oli vanha, joten äänieristykset eivät olleet kovinkaan hyvät, äänen kuuli siis todella selkeästi. Askeleet voimistuivat ja lopulta pysähtyivät, sitten alkoikin kuulua ääniä ovelta. Ensin oli pari normaalia koputusta, ja sitä seuraava hiljaisuus. Kun vastausta ei kuulunut, alkoi oven hakkaaminen ja toistuvat huudot, “avaa ovi heti!”
Fiilikseni oli melko epävarma astellessani kohti vanhaa kerrostaloasuntoa, jossa Raakel asui. Bussi pysähtyi ihan talon viereen, joten kävelymatkaa ei kertynyt paljon, mutta ehdin pyörittää jo siinä ajassa monet ajatukset päässäni. Päässäni pyöri ties mitä kauhuskenaarioita, tästä paikasta ei ollut hyviä muistoja. Oli toki niitäkin, mutta ikävät muistot jäivät paremmin mieleen. Huokaisin syvään alaovella ja mietin vielä, pitäisikö lähteä takaisin Ansamaahan ja pahoitella Raakelille, että en päässytkään tulemaan. Ainahan sitä yhden flunssan feikkaa.. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja painoin ovisummeria. Hetki hiljaisuutta, ja merkkiääni oven aukenemisesta. Käteni tärisi, kun tartuin ovenkahvaan ja jalat tuntuivat veltoilta, kun raahustin portaat ylös. Talo oli niin vanha, ettei siinä ollut hissiä eikä talo muutenkaan siitä hehkeämmästä päästä ollut. Vuokra oli varmasti alhainen, se oli tosin ymmärrettävää, ei kai työttömällä kuntoutujalla ollut varaa mihinkään luksusasuntoon.
Raakel käski minun mennä piiloon, hän hoitaisi tämän. Olin ymmälläni enkä ymmärtänyt alkuukaan, kuka ovella oikein riehui. Yritin kysyä asiaa Raakelilta mahdollisimman rauhallisena, niin rauhallisena kuin tässä tilanteessa vain pystyi olemaan, mutta nainen vain suuttui ja sanoi vihaisemmalla äänellä, että mene nyt helvetti soikoon piiloon. Tässä vaiheessa minua alkoi oikeasti pelottaa ja syöksyin sängyn alle, kun en muutakaan piilopaikkaa keksinyt. Tunsin sydämen hakkaavan sisälläni ja paniikin valtaavan kehoni kokonaan. Kyyneleet vierivät poskille ja yritin hengittää mahdollisimman hiljaa, samalla miettien, mitä ihmettä täällä oikein tapahtui. Valitettavasti tämä ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen kerta kun sain pelätä Raakelin puolesta (ja oman itsenikin, mutta enemmän Raakelin), ne olivatkin sitten ihan omia tarinoitaan ne.
Astelin kolmanteen kerrokseen ja Raakel olikin minua vastassa kämppänsä ovella. Ainakin näennäisesti hän vaikutti iloiselta ja ihan hyvinvoivaltakin, muutosta viimenäkemistämme ei ollut ainakaan päällepäin nähtävissä. Kämppä oli siisti ja sinne oli selvästi hankittu uusia huonekaluja. Sisustus ei näyttänyt niin karulta kuin viimeksi kämpässä käydessäni. Sisällä ei haissut rööki ja lattialla ei ollut ainuttakaan roskaa. - Täähän näyttää ihan asuttavalta, sanoin samalla kun katselin ympärilleni. Istuin sohvalle ja katseeni kiinnittyi yksiön nurkassa olevaan sänkyyn. Selkäpiitäni kylmäsi yllättäen, ja olin varautunut siihen, että kohta tapahtuu varmasti jotain kamalaa.
Kuulin oven avautuvan ja sisälle ryntäävän miehen äänen, joka oli kiihkeä ja vaativa. Olisi tehnyt mieli soittaa poliisille, ties mitä tuo ihminen voisi Raakelille tehdä. Kännykkää minulla ei tietenkään ollut mukana piilopaikassani, enkä todellakaan uskaltanut mennä kahden henkilön riidan väliin. Mies kuulosti voimakkaalta ja olisi varmasti tehnyt minusta selvää hetkessä, pelkäsin vain tekisikö hän jotain Raakelille. Olin niin paniikissa, että Raakelin ja miehen äänet vain sulautuivat epämääräiseksi huudoksi päässäni, sain kuitenkin selville miehen vaativan Raakelilta rahaa erittäin aggressiiviseen sävyyn.
Istuimme Raakelin kanssa sohvalla. Hetken ajan oli taas hieman kiusallista, kun kumpikaan ei tiennyt, mitä pitäisi sanoa, mutta pikkuhiljaa keskustelu alkoi taas rullaamaan. Ensin käytiin läpi iloisempia asioita elämässämme, minä tietysti kerroin viimeisimmistä tapahtumista Ansamaassa ja Raakel kertoi miten kotiutuminen oli lähtenyt sujumaan. Kun positiiviset asiat oli saatu kerrottua alta pois, oli aika siirtyä ikävämpiin aiheisiin. Tietysti olin halunnut tulla katsomaan, oliko Raakelilla kaikki hyvin, mutta suuri syy vierailulleni oli myös menneisyyden asioiden selvittäminen. Tai no, ainakin yhden niistä, tähän asiaan liittyi niin paljon kaikkea että ei niitä heti selvitettäisi. - Viimeksi ei oikein ehditty jutella siellä kahvilassa, no siis tiedät kyllä mistä, yritin siirtää keskustelua pehmeästi haluamaani suuntaan. - Joo oon maksanu kaikki velat jos sitä meinaat, Raakel sanoi turhautuneena. - Musta ois varmaan hankkiuduttu eroon aika nopeesti, jos en ois niitä maksanu.
Riita päättyi sanoihin, “sinulla on kaksi viikkoa aikaa, sitten en enää vastaa seurauksista” ja sitten mies lähti ovi pamahtaen perässään. Ryömin pois sängyn alta ja aloin tietysti heti tivaamaan, mitä hittoa tuo äskeinen oli. Ääneni murtui ja tuntui, että otin tilanteen paljon vakavammin kuin Raakel itse, vaikka hänen ongelmansahan tämä oli. Raakel sanoi, että hänellä oli vain vähän velkaa yhdelle kaverille ja hän kyllä hoitaisi sen helposti. Tiesin kuitenkin, ettei tuo äskeinen riehuja varmasti ollut Raakelin kaveri, ja tässä oli nyt kyse jostain vakavammasta kuin pienestä velasta. Asia jäi siltä erää sikseen Raakelin vakuuttaessa, että hän osaa itse hoitaa asiansa, mutta tiesin että tämä asia ei jäisi tähän.
Saamani vastaus ei paljoa helpottanut oloani ja ikävät muistot jatkoivat palautumista mieleeni. Kuinka monesti olinkaan saanut pelätä jopa Raakelin hengen puolesta, ja siinä sivussa omani, toivoin todella että se oli mennyttä elämää, vaikka oloni ei ollutkaan kovin luottavainen sen suhteen. Ehkä minun pitäisi vain yrittää luottaa Raakelin, vaikka minulla olikin vain tällä hetkellä hänen sanansa vakuutena siitä, että hän todella oli muuttunut. Vaivuin ajatuksiini, joista Raakel herätti minut ehdottamalla leffailtaa. Niinpä jätimme jälleen ikävät asiat taka-alalle ja lähdimme lähikauppaan ostamaan herkkuja leffaa varten, pientä tunnelmankevennystä tämä ilta kaipasikin. |
|
|
|
|
by Anni on Oct 14, 2019 15:31:38 GMT 2
Purovuolaisia kaikkialla
Meillä oli koulussa meneillään toinen opiskelujakso, olimme juuri selviytyneet ensimmäisestä koeviikosta ja saimme aiemmin aamulla tulokset. Kaikki kurssit menivät läpi, mikä oli sinäällään jo ihan hyvä suoritus, mutta numeroissa oli parantamisen varaa. Tähän voisi heittää sen klassisen, no tässä jaksossa opiskelen enemmän. Olihan se aina hyvä tavoite, mutta oli eri asia, toteutuisiko se.
Tässä jaksossa pääsimme myös ratsastamaan, ensimmäinen jakso oli ollut todella teoriapainotteista ja tämä jakso tulisi olemaan paljon käytännönopiskelua. Toki tässäkin jaksossa jonkin verran teoriaa tulisi olemaan, emme me siitä täysin eroon päässeet. Viime jakson kokeet olivat olleet vain kirjoista lukemista ja koepaperiin raapustamista, mutta tämän jakson lopussa testattaisiin jo meidän hevosenhoito- ja ratsastustaitojamme. Hoito- ja ratsastuskokeissa myös muut opiskelijat pääsisivät arvioimaan toistensa suorituksia, joka ei ollut kauhean houkutteleva ajatus kun otti huomioon, kuinka paljon purovuolaisia tulisi arviomaan minunkin suoritustani. Minua jännitti jo nyt, miten tulisin selviämään kokeista, mutta onneksi tässä oli aikaa harjoitella ja kohta olisi syyslomakin. Pienet paineet alkoivat kuitenkin tuntua sisälläni, ja tiesin jännityksen vain pahenevan uuden koeviikon lähestyessä.
Maastoestekisojen jälkeen purovuolaiset olivat arvatenkin saaneet lisää vahvistusta itsevarmaan imagoonsa, vaikka voitto tulikin niukasti vain neljällä pisteellä. Kuluvien viikkojen aikana olimme saaneet kuulla vielä kaksin verroin pahempaa kielenkäyttöä purovuolaisilta osoitettuina meidän suuntaan ja niiden sietäminen kävi entistä vaikeammaksi. Olo ei kuitenkaan ollut niin paha, kun ilkeät kommentit eivät useimmiten olleet osoitettu yhteen tiettyyn henkilöön vaan Ansamaahan yleisesti. Tietysti se silti otti päähän, olisin niin halunnut saada niiden kaikkien turvat tukittua jotenkin mutta en ollut vielä keksinyt keinoa siihen. Muutaman kerran Saaga oli ärjäissyt jotain heille ja he olivat hiljentyneet ainakin hetkeksi, mutta ei kestänyt kauaa kun joku oli jo taas kerran soittamassa suutaan. Jos jotain positiivista täytyi löytää, se oli hyvä asia, ettei kiusaaminen ollut mennyt fyysiselle tasolle ja tietysti toivoin ettei menisikään. Tuollaisen sanallisen naljailun vielä jotenkin kesti, vaikka joskus se menikin ihon alle ja tuntui todella pahalta. Peruskouluajat tulivat väistämättä mieleeni, mutta helpotti kun tiesi ettei ollut tilanteessa yksin ja tarvittaessa pystyi puhumaan jollekin.
Suurin järkytys oli se, että nyt purovuolaisia näytti olevan soluttautuneena hevosopiston henkilökuntaankin. Jotenkin olin kuvitellut, ettei se mitenkään olisi mahdollista, että joku opettajistammekin olisi purovuolainen, mutta niin vain kävi. Ratsastuksenopettajamme Konsta Kolkkovaara oli ihan selkeästi purovuolaisten puolella joka asiassa, sen huomasin jo ensimmäisellä ratsastustunnilla iltapäivällä. Rehellisesti sanottuna Kolkkovaara ei muutenkaan vaikuttanut siltä maailman mukavimmalta ihmiseltä, tämän ulkonäkökin oli todella luotaantyöntävä ja no, kolkko, heh. Kalpean ihonsa ja ilkeiden silmiensä vuoksi hän muistutti enemmän vampyyria kuin ihmistä, silmiinpistävä tuntomerkki oli myös kirkkaan sähkönsiniset hiukset. Huomasin heti, että ansamaalaisia tämä kohteli selkeästi huonommin kuin purovuolaisia luokkatovereitamme. Pitäisi jotenkin selvittää, mikä hän oli oikeasti miehiään, mutta mies vaikutti ainakin ensivaikutelman perusteella niin ärsyttävältä, että pystyin hyvin kuvittelemaan hänet kaveeraamassa Sebastian Malhosen kanssa. Ajatus puistatti ja häiritsi keskittymistäni.
Pystyin pitämään tunteet sisälläni ja ratsastamaan tunnin joka tapauksessa kunnialla loppuun, vaikka olisikin tehnyt mieli laukoa Kolkkovaaralle pari valittua sanaa ja käskeä ratsastamaan itse paremmin, kun tällä näytti löytyvän niin paljon moitittavaa ratsastuksestani. Katsomossa oli muutama katsoja, joiden voitonriemuisesta hihityksestä päätellen hekin kuuluivat purovuon jengiin, mutta katsomosta kuuluvat häiriötekijät olin jo jotenkin oppinut suodattamaan mielestäni pois. Mutta jo opettajakin yritti tahallaan sabotoida ratsastustani niin paljon kuin verbaalisesti nyt vaan voi, sen suodattamiseen saattaisikin mennä aikaa.
Tunnin jälkeen talutimme Saagan kanssa hevoset pois maneesista ja tallissa meillä molemmilla oli paljonpuhuvat ilmeet. - Mikä hemmetin tyyppi toi oli, Saaga ihmetteli ja pystyin kuulemaan turhautumisen hänen äänessään. - No niinpä. Ja meidän pitää ratsastaa ne ratsastuskokeetkin ton valvonnassa.. huokaisin raskaasti. Nyt en todellakaan odottanut seuraavaa koeviikkoa. |
|
|
|
|
by Anni on Feb 3, 2020 14:14:49 GMT 2
Ratsastuskoe
3. joulukuuta
Kaparin hevosopiston maneesilla oli jännittynyt tunnelma. Alkamaisillaan oli meidän vuosikurssimme ensimmäinen ratsastuskoe, jota kaikki olivat kauhulla odottaneet. Muusta koululla ei ollut viimeisimpien viikkojen aikana puhuttukaan. Tai no, purovuolaiset tuntuivat tapansa mukaan vähän liiankin itsevarmoilta, mutta uskoin että kyllä heitäkin jännitti, vaikka eivät sitä kovin selkeästi ulospäin näyttäneetkään. Itsekin yritin pysyä mahdollisimman tyynenä, en halunnut pilata suoritustani turhalla jännittämisellä. - Kuten tiedätte, tänään pääsette näyttämään mitä olette ensimmäisen ratsastuskurssinne aikana oppineet, ratsastuksenopettajamme Konsta Kolkkovaara selitti maneesin keskeltä. - Verrytelkää ensin ratsut itsenäisesti, sitten käsken teidät yksitellen suorittamaan kokeen.
Kokeeseen kuului kaksi osiota, kouluratsastus- ja esteratsastusosiot. Olin aika luottavaisin mielin pienestä jännityksestä huolimatta, sillä olimme harjoitelleet paljon. Tässä jaksossa kurssihevosenani oli toiminut kiltti, mutta tavanomaista herkempi ja säikympi suomenhevostamma. Pari kertaa se oli säpsähtänyt jotain ulkoa kuulunutta isompaa ääntä, mutta muuten yhteistyömme oli mennyt lähes täydellisesti. Tänään se tuntui hieman jännittyneeltä, sekin taisi aistia että jotain jännittävää oli tapahtumassa. - Hyvin se menee, kuiskasin sille ja yritin rauhoitella sitä sekä samalla itseäni. - Tuolla ratsastuksella et kyllä tule selviämään, kuului samantien Kolkkovaaran kylmä ääni. - Ei noin jäykkä hevonen taivu edes pohkeenväistöön. Mulkaisin opettajaa, joka oli joskin jo kohdistanut katseensa johonkin toiseen ratsastajaan. Yritin tehdä vielä lisää taipuisuutta lisääviä liikkeitä, vaikka omasta mielestäni ratsuni tuntui jo ihan hyvältä eikä erityisen jäykältä. Kyllä me nyt yhdestä ratsastuskokeesta selviäisimme, psyykkasin itseäni.
- Alisa, sinä voit aloittaa, muut seuraavat jonossa sivusta että osaatte sitten antaa vertaisarvioinnit, Kolkkovaara ilmoitti ja ensimmäinen ratsastaja suuntasi radalle. Maneesin valtasi täysi hiljaisuus, edes katsomosta ei kuulunut tuntia seuraamaan tulleiden koululaisten supinaa. Rata ei ollut kovin pitkä, kouluratsastusosioon kuului perusratsastusliikkeitä, esimerkiksi voltti, kevyt ravi, pysähdys, peruutus… Asioita, jotka kaikkien pitäisi osata jo alkeiskurssilta, mutta silti radan suorittaminen virheettä ei ollut itsestäänselvyys. Kouluratsastusosuus loppui laukannostoon, josta ratsu täytyi kääntää kahden pienehkön esteen sarjalle. Niistä selviydyttyään koe olikin jo ohitse. Keskittyneen näköinen blondi hidasti ruunikon ratsunsa käyntiin ja katsahti meihin ylpeänä ratsastaessaan ohitsemme jonon hännille. - Hienoa, siinä olikin erittäin tasapainoinen ja siisti suoritus, muut voitte ottaa Alisasta mallia. Kehut eivät yllättäneet, olihan Alisa tunnetusti purovuolainen. Huokaisin syvään, tätäkö meidän piti sietää. Seuraavana vuorossa olevaa Saagaa Kolkkovaara seurasi huomattavasti tuimemmalla katseella kuin edellistä ratsastajaa, ja suorituksen jälkeen ei kehuja sadellut, mutta ei sen puolen haukkujakaan. Suoritus oli sitten ilmeisesti ihan hyväksyttävä. Hymyilin pienesti, meidän piti tehdä selväksi että Ansamaasta tuli aivan yhtä hyviä ratsastajia kuin Purovuosta, vaikka talli olikin huonomaineisempi.
- Vuorela, herätys. Radalle siitä niin kuin olisit jo, Kolkkovaara sanoi sitten, vaikka olin odottamassa että Saaga pääsee pois radalta ensin. Ohitseni ratsastaessaan Saaga pyöräytti silmiään ja kuiskasi hiljaa “onnea”. Päättäväisesti ohjasin hermostuneena korviaan pyörittelevän ratsuni radalle. Se kuitenkin kuunteli apujani hyvin, vaikka oli selvästi koko ajan valmiudessa yhtäkkisten äänien varalta. Maneesissa oli onneksi edelleen kuolemanhiljaista, joten olin varma, ettei hevosella olisi syytä säikähtää mitään. Sain itsevarmuutta täydellisen pyöreästä voltista ja siirtyminen kevyeen raviinkin onnistui siististi. Radan edetessä ratsuni alkoi tuntua myös varmemmalta eikä ollut enää niin räjähdysvalmiudessa kuin alkuradasta. Laukka nousi kevyesti maneesin päädyssä, kahden esteen päästä tämä olisi ohitse.
Sivusilmällä huomasin ratsastuksenopettajamme, joka läimäytti kätensä voimakkaasti yhteen juuri sillä hetkellä, kun hevoseni olisi pitänyt ponnistaa ensimmäiseen hyppyyn. Hevonen tietenkin säikähti äkkinäistä ääntä ja loikkasi sivuun suuren pukin saattelemana. Minulla ei ollut toivoakaan pysyä selässä, joten hetkessä mätkähdin suoraan selälleni maneesin hiekkaan. Keuhkoni tyhjenivät, en saanut happea. Vähän aikaa makasin siinä, pian happi alkoi kuitenkin taas kulkea ja pääsin nousemaan ylös. Tunsin kaikkien katseet minussa ja se sai oloni epämukavaksi. - Näytätkin olevan kunnossa, ehdin jo ihmetellä että tuollaisestako sinä loukkaannuit. Ihan normaali tilanne, minä olen selvinnyt paljon pahemmastakin, Kolkkovaara selitti ylimielisesti. Katsomosta kuului hihitystä ja onnistuin erottamaan pari lausettakin, “säälittävä suoritus” sekä vastaavaa muuta haukkumista. Yritin olla ottamatta kommentteja itseeni, vaikka eiväthän ne mukavilta tuntuneet. - Arvostaisin jos suoritustani ei häirittäisi, pyrin sanomaan mahdollisimman rauhallisesti, mutta sisälläni kuohuvaa vihaa alkoi olla vaikea enää piilotella. Todelliset tunteeni näki varmasti ilmeestäni, joka oli kaukana ystävällisestä. - Sinun täytyy osata hallita ratsusi yllättävissäkin tilanteissa. Saat yrittää esteiden hyppäämistä uudelleen, mutta pisteitä ei heru, kylmä ääni kantautui korviini taas.
Sain kuin sainkin ylitettyä esteet, nyt kun kukaan ei häirinnyt suoritustani. Odotellessani loppujen ratsastajien suorituksien päättymistä, olin aika sanaton äskeisestä tilanteesta. - Ootko sä kunnossa? Edessäni odotteleva Saaga kysyi. - Fyysisesti joo, henkisesti en, tuhahdin. Olo oli voimaton, selviäisinköhän minä tästä koulusta mitenkään? Ja pahenisiko kiusaaminen? Tämän minä vielä jotenkin kestin, mutta en ollut lainkaan varma tulevaisuudesta. Edessä olisi kuitenkin vielä monta kouluvuotta. - Puhutaan tästä myöhemmin, Saaga sanoi kun opettaja käski meitä jo olemaan hiljaa. Nyökkäsin. Tämä ei todellakaan jäisi tähän. |
|
|
|
|
by Anni on Apr 7, 2020 13:31:49 GMT 2
Ei niin salainen ihastus
Huhtikuun kuudesTietenkin lähes koko Ansamaan talliporukka alkoi kyselemään, mikä on homman nimi, kun Mirka laittoi tallin chattiin vahingossa viestin jonkun nimeltä mainitsemattoman tyypin peiton alle hiipimisestä. Kun kyseessä oli ystäväni, kiinnostuin heti, muuten en ehkä olisikaan niin välittänyt. Ei muiden ihmisten seuraelämä minulle kuulunut, enkä siitä nyt oikeasti verisesti loukkaantuisi vaikka Mirka ei sitä minulle kertoisi, mutta päätin silti vähän kiusata kaveriani. - Mirka selitä. Mirka tietenkin oli jo poistanut viestin, mutta ei häntä silti rauhaan jätetty. Mirka yritti selittää tilannetta, että pelkkä vitsihän se vaan oli, mutta ei mennyt läpi.
Tilanne jatkui hetken ja Mirka yritti saada meitä unohtamaan asian, mutta Ansamaan porukka ei ihan helpolla luovuttanut. Rakastin tallin erikoista poppoota, mutta toisaalta ymmärsin, että tilanne oli varmaan aika kamala Mirkan näkökulmasta. Menisin myöhemmin käymään naisparan luona juttelemassa ihan tosissani, mutta päätin vielä vähän heittää bensaa liekkeihin. - Kerro nyt kun me saadaan selville se kuitenki. Se oli kyllä totta, jos Ansamaan porukka vaan jaksaisi keskittyä asian ratkaisemiseen, niin varmasti se selviäisi. Hihittelin vähän, vaikka alkoikin koko ajan tuntumaan pahemmalta Mirkan puolesta. - Kerrotko mulle jos tuun sun huoneeseen kysymään? laitoin sitten viestiä. - Jaa no en tiiä, Mirka vastasi, mutta päätin silti mennä. Oli se sentään yrittämisen arvoinen idea.
Saavuin Mirkan huoneen ovelle ja ehdin jo miettiä, avaisiko nainen ovea ollenkaan uteliaalle kaverilleen, mutta pian Mirka ilmestyikin ovelle pienesti hymyillen. - Ai, moi. - Päätin nyt tulla koittamaan onneani, mutta ei sun oikeesti oo pakko kertoo jos et halua, sanoin Mirkalle ja Mirka näytti heti huojentuneelta. Hän hymyili leveämmin ja päästi minut sisään. Hän oli huoneessaan yksin, normaalisti hän vissiin asui yhdessä Annan kanssa, mutta Anna oli ilmeisesti jossain reissussa. - No, ei kai se niin salaista ole… Mirka sanoi hetken päästä. Hän mietti vähän aikaa, mutta sanoi sitten: - Se on se Aleksi. Kesti hetken, ennen kuin muistin kenestä oli kyse. Olinhan minäkin hänet nähnyt, hän oli ollut mukana ainakin helmikuisella laskettelureissullamme ja Ansamaan Halloween-bileissä. Mirka ja Aleksi olivat ilmeisesti viettäneet aika paljon aikaa vapaa-ajalla, mutta en ollut varma olivatko he vain ystäviä vai jotain enemmän. Tosin, kun Mirka sanoi hänen nimensä, hänen silmänsä kiilsivät oudosti. - Ai, se Aleksi, sanoin vaan, kun en ollut varma miten reagoida. - Ollaan siis ihan frendejä vaan, Mirka sanoi nauraen. - Okei, kiva, jatkoin ja nauroin itsekin vähän. Olisi kiva jos olisi vähän paremmat sosiaaliset taidot.
Lähdin siitä aika nopeasti, kun en keksinyt enää mitään sanottavaa. Mirka saisi ihan rauhassa olla Aleksin kanssa, tai olla olematta, ihan kivan oloinen tyyppihän se oli. Palasin huoneeseeni jatkamaan keskustelun seuraamista. Saaga oli laittanut sillä välin ryhmään, että oli pistänyt poikki Alvarin kanssa. Jostakin syystä en ollut edes järkyttynyt, mutta totta kai surullinen Saagan puolesta. Tarjosin hänelle keskusteluseuraa, sitten kun nainen itse halusi. Nyt täytyi antaa hänen olla hetken aikaa yksin. Keskustelu hiljentyi hetkeksi, kunnes puheenaihe siirtyi taas Mirkaan. Hänen huoneessaan oli ilmeisesti vieraita, Silvia oli ollut tulossa Mirkalle leffaseuraksi mutta naisella olikin ilmeisesti muuta seuraa. - Minäpä tiiän kuka se on, laitoin kiusalla ryhmään. - No mistä sä tiiät et just se ois tääl? - Sä et mua huijaa.
Hihittelin hieman yksikseni. En edes tiedä, mitä hauskaa siinä oli, mutta väsymys alkoi painaa ja oudotkin jutut naurattaa. Muistutin taas siitä, että kyllä kaikki saisivat Mirkan viestittelyn kohteen selville, joten nainen voisi ihan hyvin kertoa sen suoraan. - No en mä saa sanotuks, liian iso muuri. Noin tunnin päästä ryhmään tuli kuitenkin yksinkertainen viesti: “Aleksi :3” Olin ylpeä ystävästäni, eihän se niin vaikeaa ollut. Saaga riensi jo onnittelemaan, vaikka hänellä olikin itsellään rankkaa. Uskottelin taas itselleni, että Saaga kyllä selviäisi, mutta minun pitäisi todellakin puhua hänen kanssaan joku päivä. Nyt oli kuitenkin aika nukkua, joten laitoin kännykän pois ja nukahdin hyvin pian, pieni Muru vieressäni tyynyllä tuhisten. |
|
|
|
|
by Anni on Apr 7, 2020 18:46:10 GMT 2
Yöllisiä ajatuksia
Olihan se ollut aavistettavissa, mitä lopulta tapahtui Saagan ja Alvarin välillä. Alvar oli ollut välinpitämätön jo pitkään - ei vastannut puheluihin, hillui kahvilassa jonkun tuntemattoman naisen kanssa ja muutenkin huiteli ties missä. Ei kenenkään velvollisuus ollut sietää sellaista, joten ymmärsin miksi Saaga teki niin kuin teki. Olihan Alvarissa varmasti hyvätkin puolensa, mutta lähiaikoina niitä oli ollut vaikea nähdä. Ei Saaga juuri niistä puhunut, silloin kun kutsui minut huoneeseensa kuuntelemaan mitä ikävää Alvar oli taas tehnyt. Ehkä olin salaa jopa toivonutkin, että Saaga tajuaisi, ettei Alvar ollut hänelle se oikea ja nyt kun he eivät enää olleet pari, olin salaa tyytyväinen. Saaga ansaitsi jonkun paremman, ja siitä olinkin yrittänyt naiselle hienovaraisesti vihjailla jo jonkin aikaa.
Ei Saagan ja Alvarin kuvio ollut kuitenkaan ainoa, joka piti minua valveilla yöllä. Toisella ystävälläni, Mirkalla, oli jotain säätöä Aleksin kanssa, ja Saagakaan tuskin kauaa joutuisi yksin olemaan. Aavistelin, että hänen ja Kaapon välillä saattoi olla jotain, mutta en voinut sanoa varmaksi. Ainakin Saaga puhui hänestä paljon, ja vaikutti aina silloin iloiselta. Kaaposta en tiennyt, häntä oli vaikea lukea, eihän sen silmiäkään edes näkynyt hiusten alta. Tietenkin olin onnellinen ystävieni puolesta, mutta jokin minua silti häiritsi. Se oli varmasti todella itsekästä, mutta olin kateellinen molemmille ystävilleni. Ei sillä, ettenkö olisi tykännyt olla yksin, mutta olisin halunnut, että joku olisi välittänyt minustakin sillä tavalla. Eihän minulla ollut edes ketään perheenjäsentäkään, keneen olisin voinut pitää yhteyttä ja purkaa mieltäni vaivaavia asioita. Äidin kanssa sentään oltiin jonkinlaisissa väleissä, mutta pitkään aikaan emme olleet puhuneet mitään ja emme me muutenkaan mistään minun parisuhdeasioistani ikinä jauhaneet. Enkä minä tietenkään voinut sanoa kavereilleni, että voisivatko hekin tyytyä olemaan yksin, ettei minulle tulisi paha mieli.
Raakel ei laittanut koskaan mitään viestiä. Ei edes mitään yksinkertaista, kuten että mitä minulle kuului. Usein mietin, olimmeko ystäviä ollenkaan. En minäkään kyllä kovin ahkerasti hänelle laittanut viestejä, eli ei tämä pelkästään Raakelin syy ollut. Olin minä viime viikolla viestittänyt hänelle, että treenasin Ansamaassa paljon yksiä kilpailuja varten. Tai siis, sarjaan jossa oli monta kilpailua. Raakel oli vain vastannut, että “Kiva, pidä hauskaa :)” Varmaan ylianalysoin, mutta tuo vastaus kuulosti passiivisaggressiiviselta eikä minun tehnyt mieli enää jatkaa keskustelua. Salaa olin toivonut, että Raakel olisi sanonut, että tulee katsomaan jotain kilpailuista, mutta ei. Oli taas mennyt viikko ilman että puhuimme toisillemme. Pitäisikö minun vaan unohtaa Raakel, kun ei tästä tuntunut tulevan mitään.
En osannut päättää, halusinko pitää Raakelin elämässäni. Hän oli sentään itse ottanut yhteyttä silloin, kun oli päässyt vieroituksesta, joten luulisi että nainen olisi edes vähän enemmän yrittänyt rakentaa ystävyyssuhdetta. Oliko hänellä vain niin paljon muuta tekemistä, ettei ehtinyt keskittyä minuun, vai eikö häntä vain yksinkertaisesti kiinnostanut? En minä vieläkään luottanut Raakeliin, joten tästä olisi vielä aika pitkä matka luottavaiseen ystävyyteen, jos me siis edes halusimme olla ystäviä. Minulla ei kyllä ollut ikävä mitään parisuhdedraamaa, joten sellaiseen tuskin ryhtyisin. Ehkä olisi vaan parempi olla yksin.
Toisaalta, se minun ja Raakelin välinen parisuhdedraama oli ehkä vähän enemmän kuin tavallisissa parisuhteissa. Itse asiassa toisinaan oli jopa kyse elämästä ja kuolemasta. Näin lyhyesti sanottuna, huumeet eivät sopineet parisuhteeseen, eivät sen enempää kyllä mihinkään. Joskus heräsin keskellä yötä siihen, kun luulin että joku hyökkäsi taas huoneeseeni, mutta olikin aivan rauhallista. Korkeintaan Muru oli vain vaihtanut nukkumapaikkaa. En oikeastaan ikinä ollut käsitellyt asioita, mitä minun ja Raakelin suhteessa tapahtui enkä tiedä milloin pystyisin. Niiden auki kirjoittaminen tai jollekin puhuminen voisi helpottaa, mutta en tiedä voisiko niistä puhua edes Saagalle. Hänellä oli nyt omiakin murheita.
Olin ilmeisesti maannut siinä aika kauan, koska huomasin kun aurinko alkoi nousta ikkunan takana. |
|
|
|
|
by Anni on Apr 8, 2020 23:15:24 GMT 2
Vierailu
Pari yötä olin vellonut itsesäälissä, mutta päätin että se sai riittää. Ottaisin ohjat omiin käsiini ja laittaisin Raakelille viestiä, kun se kerran valvotti minua öisin. Hengitin pari kertaa syvään, ja kirjoitin: - Moi. Haluaisitko sä tulla ens viikon sunnuntaina kattomaan mun kisoja? Epäröin hetken, ennen kuin painoin lähetä-painiketta. Jäin tuijottamaan viestikenttää vähäksi aikaa, ja yllätyksekseni ruudun yläkulmaan tuli melkein heti teksti: Raakel kirjoittaa. Sydän jätti varmaan lyönnin välistä, kun odotin vastausta. - Se ois kivaa, mutta en mä varmaan voi. Mä selitän myöhemmin. Oot tärkee <3 Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä viestikentässä luki. Viestin alkuosaa en aluksi edes noteerannut mitenkään, olin vain niin yllättynyt tekstin loppuosasta. Raakel sanoi, että olin tärkeä. No, ei siltä ollut tuntunut. Tarkoittiko hän sitä oikeasti?
Meinasin lähettää pitkän avautumisviestin viimeaikaisista tuntemuksistani, mutta en viitsinyt. Vasta silloin tajusin, mitä Raakelin viestissä todella luki. Miksi ihmeessä hän ei voinut tulla katsomaan kisoja? Ja miksi hän ei voinut kertoa sitä minulle heti? Oliko tämä vain jotain tyhmää leikkiä, yrittikö Raakel tahallaan olla dramaattinen? Tiesin että Raakelissa asui pieni drama queen, vaikka ei sitä hänestä heti uskoisi. - Onko tää vaan jotain sairasta leikkiä? kirjoitin ennen kuin edes tajusin mitä kirjoitin. Huomasin, että Raakel luki viestin, mutta ei vastannut mitään. Odotin, odotin ja odotin, mutta ei mitään. Olisi tehnyt mieli heittää kännykkä seinään, mutta tiesin ettei se olisi auttanut. - Tiedätkö, ei mua kiinnosta. Leiki jonkun toisen tunteilla, jos se on noin hauskaa, pommitin ja minulle tuli samantien huono omatunto. Olikohan tämä vähän ylireagointia? Totta kai minua kiinnosti. - Et sä voi vaan tulla takas mun elämään ja sanoa että ollaan kavereita, ja sitten me ei edes ikinä puhuta. Sitten yhtäkkiä sä vaan sanot että oon muka tärkee? Ois kiva jos sä näyttäisit sen jotenkin, jatkoin näpyttelyä nyt jo vihaisena. Tulihan tästä jonkinlainen avautuminen, mutta aluksi olin kyllä ajatellut hieman hienovaraisempaa lähestymistapaa. En tiedä, mistä vihani kumpusi, mutta helpotti kun sai edes vähän purkauduttua. Vasta jäävuoren huippuhan tämä oli, mutta olihan sekin jo jotain.
Luettu-symbolit koristivat iphoneni ruutua. Turhautuneena tungin kännykän taskuuni ja päätin lähteä käymään Murun kanssa lenkillä. Ehkä raitis ilma helpottaisi oloa. Henkeä ahdisti ja tuntui, että pyörtyisin jos en kohta pääsisi ulos. Kävely luonnossa teki aina hyvää. Onnistuin olemaan lähettämättä lisää vihaisia viestejä Raakelille enkä edes katsonut puhelintani koko pitkän lenkin aikana. Kun vihdoin saavuin takaisin huoneeseeni, oli kännykkääni tullut yksi viesti: - Mä oon osastolla. Tuijotin kännykkää taas epäuskoisena. En saanut hetkeen kirjoitettua mitään, mutta juuri kun olin vastaamassa, Raakel alkoi kirjoittaa. Viesti oli ilmeisesti pitkä, koska Raakelilla kesti kauan sen kirjoittamisessa. Mutta sitten tuli tauko ja Raakelilta vain viesti: - Parempi että selitän täällä. Nyt oli ilmeisesti tosi kyseessä. Unohdin hetkeksi vihani ja turhautumiseni ja kysyin, milloin voisin tulla. Sovimme tapaamisen jo huomiseksi iltapäiväksi. Minua alkoi samantien jännittää. Oliko Raakel sortunut taas aineisiin, ja miksi?
Seuraava päiväOlin ollut täällä kerran aikaisemmin, silloin kuin Raakel tuotiin tänne ensimmäistä kertaa. Silloin olin tosin ollut vain saattamassa, enkä ollut käynyt huoneessa asti. Huone oli pieni, mutta yllättävän kotoisa. Tietenkin se oli hieman kolkko, koska sisustus oli yksinkertainen ja harmaa. Mutta Raakelin tuntien, hän olisi ahdistunut enemmän räikeästä kukkakuosisesta tapetista kuin tylsän harmaasta. - Kauanko sä oot ollu täällä? kysyin Raakelilta varovaisesti ja mittailin huonetta katseellani. Oli vaikeaa katsoa Raakeliin päin. Jostakin syystä minua nolotti. - Muutaman päivän, Raakel sanoi istuessaan jalat ristissä sängyllä. - Täällä lähtee aika nopeesti ajantaju, nainen jatkoi kevyesti naurahtaen. - Et kai sä… olin kysymässä, mutta Raakel ehti vastata ennen kuin sain lausettani loppuun. - En. Tai no, en mä ehtiny. Sen takia mä hainkin apua, mä pelkäsin että mä sorrun taas. Olin vaan hiljaa. Tuijotin edelleen eteenpäin, kohdistamatta katsettani oikein mihinkään. - Oikeestaan mun kaverit sai mut tänne, onneks mulla on sentään ne. En mä tiiä missä mä olisin ilman niitä. Tuntui kauhealta, että minä en ollut yksi niistä kavereista. Raakel olisi voinut sortua taas aineisiin, ja minä vaan keskityin kiukuttelemaan kuin pahainen teini. - Sori, sain sanottua. - Ne mun viestit oli aika lapsellisia. - Äh, ei tää sun syy oo, Raakel sanoi vaivaantuneesti. - Kyllä mä ymmärrän.
Seurasi entistäkin vaivaantuneempi tunnelma. Yskin pari kertaa ihan vain rikkoakseni kiusallisen hiljaisuuden ja yritin koota ajatuksiani. Vihdoin sain suuni avattua: - Tota… Ootko sä miettiny, minkä takia sä meinasit sortua? Tai siis… Mä ajattelin, että sulla meni ihan hyvin. - No, niin mulla menikin, mutta sitten… Raakel aloitti ja otti miettimistauon. Katsoin naista kannustavasti. - Niin siis… Mä oon ollu kusipää. Mun ois pitäny pitää enemmän yhteyttä, mä tiedän että sun on jo muutenki tarpeeks vaikeeta luottaa muhun. Sitten mä jotenkin masennuin, kun tajusin kuinka kauhee mä oon ollu sua kohtaan… Enkä mä päässy enää siitä ajatusmallista pois ja mä ajattelin, että helpointa ois vaan mennä sitä kautta niin kuin ennenkin. Taas miettimistauko. Katsoimme toisiamme hetken aikaa. - Mutta kaverit huomas mun käytöksen muuttuneen… Ne pakotti mut hakemaan apua, ennen kuin mä ehtisin tekemään mitään hätiköityjä päätöksiä. Ja sitten mä pian olinkin täällä, ja ne nyt aikoo pitää mut täällä jonkin aikaa, että saan mun mielen taas tasapainoon.
Halasin Raakelia, reaktio tuli jostain selkäytimestä enkä oikeastaan tajunnut että tein sen, ennen kuin olin jo tehnyt sen. - Ei tää oo sun vikas, sanoin. - Hyvä, että oot nyt hoidossa täällä. - Oli mulla vielä yks juttu, Raakel sanoi sitten. - Mä halusin että tuut tänne että voin sanoo tän ihan kasvotusten. Musta tuntuu, etten mä selviä tästä ilman sua… Mä lupaan olla parempi ystävä, jos sä lupaat auttaa mua. Minusta tuntui, että en voinut tehdä siinä hetkessä muutakaan. Olin samaan aikaan hämmentynyt, mutta helpottunut, että oli vihdoin selvinnyt miksi Raakel oli ollut jo pitemmän aikaa etäinen. - Mä lupaan.
- Ai niin, piti mun siitäkin sanoa, että harmi että en pääse kattomaan niitä sun kisoja. Se ois oikeesti tosi kiva, mä haluaisin nähdä minkälainen se sun hevoses on, Raakel sanoi huokaisten. - Älä sä siitä huolehdi, kyllä sä ehdit meidän kisoja tulla kattomaan myöhemminkin. Pääasia, että saat ittes kuntoon, sanoin hymyillen. Raakel hymyili pienesti takaisin. - Mites täällä menee? kuului yhtäkkiä hoitajan ääni huoneen ovelta. Ovesta astui punatukkainen, lempeäkatseinen nainen. - Hyvin, vastasin. - Me saatiin itse asiassa just puhuttua. Olin juuri lähdössä, mutta kuulin, kun Raakel jututti hoitajaa. - Tiedän että mun on parempi olla täällä kuin ulkomaailmassa, mutta haluaisin lähteä täältä ens viikon sunnuntaina muutamaksi tunniksi. Mun kaverilla on kisat, joita haluaisin olla kattomassa, hän sanoi nyökäten minuun päin. - Minkälaiset kisat? - Esteratsastus. - Ai, säkin oot hevosihmisiä, hoitaja sanoi iloisesti ja katsahti minuun. - Mäkin ratsastin joskus nuorena… No, katsotaan, mitä voin tehdä. Ainakin Raakelin lääkäriä pitää jututtaa, mutta Raakel vaikuttaa siltä, ettei muutama tunti ulkomaailmassa tekisi pahitteeksi, hän jatkoi. Hymyilin ensin hoitajalle, sitten Raakelille, ja lähdin laitokselta hyvillä mielin. |
|
|
Oct 30, 2020 1:01:04 GMT 2
