Minusta oli hyvä, että pääsimme treenaamaan paljon erityylisillä valmentajilla. Tänään oli vuorossa taas Hallavan valmennus, mutta tällä kertaa valmentajana ei ollut Alana Gwyln vaan Inka Lehtimäki. Odotin innolla, mitä tuleva valmennus pitäisi sisällään. Keskityin ratsastamaan Vattua hyvin avuilleni alkuverryttelyssä, joka suoritettiin itsenäisesti. Huomasin, että Vattu painoi vähän kädelle ja oli muutenkin etupainoinen, yritin saada sen siis toimimaan enemmän myös takaosallaan. Oli ihanaa kun pääsi keskittymään ihan vaan ratsastamiseen, eikä mihinkään muihin elämän draamoihin. Vattu oli siitä hyvä, että sen kanssa kyllä löytyi aina tekemistä eikä se tehnyt mitään automaattisesti. Jos mieleni haahuili vähänkin, Vattu kyllä huomasi ja käytti heti tilaisuuden pelleilyyn. Kun keskityin, ori meni nätisti ojennukseen ja sain jo alkuverryttelyssä sellaisen fiiliksen, että tästä valmennuksesta tulisi varmasti hyvä. Täytyihän se myöntää, että joskus oli vähän vaikeuksia uskoa meihin ratsukkona, mutta välillä oli valonpilkahduksia ja se motivoi jatkamaan treenaamista entistäkin kovemmin.

Verryttelyhypyt sujuivat hieman liioitellun isoin hypyin, mutta muuten oikein onnistuneesti. Sitten aloitettiinkin linjojen harjoittelu. Niissä Vattu otti selvästi enemmän kierroksia ja sitä piti pidätellä kunnolla. Välillä lähti pari hyppyä liian läheltä tai kaukaa, mutta pysyin silti hypyissä mukana. Tässä sai ainakin samalla hyvää tasapainotreeniä. Laukanvaihdot ja laukan pituuden säätelyt aiheuttivat päänvaivaa, mutta nekin onnistuivat parin vähän sekavan yrityksen jälkeen. Vattu oli kyllä hieno, silloin kun jaksoi keskittyä eikä vain paahtanut täysiä menemään minä yrittäessä epätoivoisesti tehdä jotain selässä. Saimme Inkalta kehuja hienosta linjasta, ja silloin tuntui että olimme Vatun kanssa yhtenäinen ratsukko. Kehuin oria innoissani, ennen seuraavaan tehtävään siirtymistä. Vuorossa oli jumppasarjaa, jonka aikana Vattu sai taas jostain energiaa revittyä ja keskittymiskyky meinasi kadota. Saatiin kuitenkin vähitellen mukaan sitä samaa mitä äskeisessäkin tehtävässä, eli hallittua laukkaa jota pystyi hyvin säätelemään esteiden välissä. Ei ollut vaikeuksia saada Vattua kääntämään keskellä kenttää silmukkaa, koska ori oli ketterä ja nopea. Syöksyttiin kulmassa olevalle pystylle vähän liiankin nopeasti, josta saatiin Inkalta palautetta. Sain palautetta myös siitä, että olin toisinaan liian hidas reagoimaan ja lopetin ratsastamisen esteen päällä, vaikka jo silloin voisi alkaa valmistautumaan kohti seuraavaa estettä. En ollut oikeastaan tajunnut sitä ennen, siitä siis lisää kehitettävää.

Tykkäsin tehtävien monipuolisuudesta, en juurikaan ehtinyt ajattelemaan mitään muuta valmennuksen aikana. Valmennuksen loppupuolella ehdin kuitenkin nähdä pari Majinan ja Tean suoritusta ja heillä näytti menevän hienosti. Huomasi kyllä, että kaksikko oli kuin luotu toisilleen. Toivoin, että minä ja Vattukin näyttäisimme joskus yhtä yhteenhiotuilta, minulla oli nimittäin sellainen tunne että joskus näytimme aikamoiselta sekasorrolta. Hevonen vaan vie ratsastajaa miten sattuu ja ratsastaja roikkuu perässä. Pakotin itseni taas keskittymään tehtäviin, viimeisenä meillä oli vielä pääty-ympyrällä hyppäämistä. Kaksi estettä oli pystytetty 80 senttiin ja harjoittelimme laukan säätelyä niiden välissä. Se tehtävä meni oikein kivasti, pääty-ympyrällä tuntui olevan paljon helpompi hallita Vattua. Eivätkä esteetkään olleet niin korkeita. Siihen oli hyvä lopetella, tietenkin vielä jäähdyteltiin hevoset ja Inka antoi kokonaispalautteen valmennuksesta. Hän oli mukava valmentaja, tarpeeksi napakka mutta kuitenkin lempeä. Tuntui, että hän ymmärsi täydellisesti minun ja Vatun vahvuudet ja heikkoudet, ja osasi juuri oikeilla sanoilla kannustaa meitä eteenpäin. Hymyilin Inkalle kun lähdin kentältä, ja kevätaurinko tuntui paistavan tavallista kirkkaammin.

Katsoin arvioivasti Vatun harjaa. Se harotti epämääräisesti joka suuntaan ja tuntui, että se oli muutamassa päivässä kasvanut monta senttiä.

- Näyttiköhän se jo ekassa osakilpailussa tältä? esitin kysymyksen vähän matkan päässä Arttua hoitavalle Mirkalle.

- Ööm… Uskallankohan mä vastata? Mirka naurahti selvitellessään Artun jouhia. Olimme tulleet ulos hoitamaan hevosia ja olimme laittaneet hevoset kiinni vierekkäin hoitopuomille.

- Eli joo, tuhahdin ja vetelin harjaa suoraksi kammalla. 

- Ei se kyllä ihan näin pitkä sillon ollu, pohdin ääneen. Kaivoin jostain harjakassin pohjalta sakset ja leikkasin harjaa varovasti lyhyemmäksi. Liian kynityn näköinen harja näyttäisi tyhmältä.

- Toisaalta, en oo pitkään aikaan leikannu tän harjaa, huokaisin ja syynäsin tarkkaan, että harja oli siisti eikä mistään pistänyt esiin toista pitempää jouhea. 

Kun olin tyytyväinen, siirryin hännän pariin.

- Ja miten tää on näin takussa? huudahdin pian. - Mähän oon ihan rappiolla, miten tää on pääsy tän näköseks? Eihän me voida Auburniin tän näkösinä lähteä. Tai toiseen osakilpailuun, herranjestas. Annatko sen selvityssuihkeen, mun oma on varmaan sisällä kaapissa, selitin Mirkalle suurin piirtein hermoromahduksen partaalla.

- Pitäs vissiin laittaa tätä omiinki hiuksiin, sanoin sitten vähän kevyemmin katsoessani suihkepulloa, kun tajusin että itsekin tarvitsin harjausta.

- Mä voin laittaa sun hiukset myöhemmin asuinrakennuksella jos haluut, Mirka tarjoutui hymyillen. Itse osasin suurin piirtein vain laittaa hiukseni poninhännälle, ja harjauskin meinasi joskus unohtua. Kisoissa ja valmennuksissa sentään yritin näyttää siistimmältä.

- Okei, kiitti, sanoin keskittyen edelleen Vatun häntään, se oli nyt tärkeämpi kuin minun hiukseni. Hevosten parissa olin tarkka siisteydestä, muualla ei ollut väliä vaikka olisikin ollut vähän sotkuista. Huoneessani oli yleensä perussiistiä, mutta mikään himosiivooja en todellakaan ollut eikä muutama tavara väärässä paikassa haitannut. Tallilla en sietänyt yhtään väärässä paikassa olevia tavaroita ja kaappini olikin aina järjestyksessä, tai jos ei ollut niin varmaan oli joku kriisi päällä. Ennen kisoja oli pakko aina varmistaa sataan kertaan, että varusteet näyttivät varmasti siisteiltä.

En ollut vielä kauheasti miettinyt eilisiä pohdintojani minun ja Vatun edistymisestä ratsukkona, olinhan ollut eilen myöhään liikenteessä kaupungilla ja herännyt vasta iltapäivällä, mutta olin sitä mieltä että se oli aikamoista ylireagointia. Menihän meillä kokonaisuudessaan hyvin, vaikka joskus ongelmia olikin. Mutta niitä oli varmasti joka ratsukolla, helpommillakin hevosilla kuin Vattu. En yhtään tiennyt, miksi minusta oli lähiaikoina tullut niin kauhean herkkänahkainen. Ei ollut yhtään minun tapaistani alkaa itkemään ja pohtimaan hevosen vaihtoa heti jos oli vähän vaikeampaa. Sitä paitsi, eilinen treeni oli mennyt loppujen lopuksi hyvin, joten en tiennyt yhtään mistä moinen murtuminen johtui. Johtuiko se kisastressistä, vai mistä? Olinhan minä ennenkin vaikeilla hevosilla ratsastanut ja tottunut siihen, että tavoitteita kohti edettiin rauhallisesti, pienin askelin. Enhän minä ollut ratsastanut Vatulla vuottakaan, ja nyt jo odotin olevamme täydellinen ratsukko ja voittavamme joka kisan. Olin ajatellut olevani rationaalinen, järkevä ihminen joka harkitsee asioita tarkkaan ennen päätöksiin hyppäämistä, ja eilen olin heittäytynyt tunteideni vietäväksi ja ollut valmis jopa luopumaan Vatusta. En ollut tunnistaa itseäni, miksi minusta oli tullut tällainen? Ja olinhan minä yksi päivä jättänyt kisatreenit välistä ihan vaan sen takia, kun eräs tallilainen ei tykännyt minusta, tai niin ainakin oletin, ja se sai oloni entistä hämmentyneemmäksi. Eihän tuollaisten asioiden pitäisi antaa mennä ihon alle, varsinkaan näin tärkeissä asioissa. Halusin minun ja Vatun menestyvän ja annoin tuollaisten tulla tielleni...

Olin myös stressannut Auburniin lähtemistä, mutta enää sekään ei tuntunut niin pelottavalta. Varmasti sielläkin meitä olisi opettamassa taitava valmentaja, joka antaisi meille neuvoja eteenpäin menemiseen. Mitä sitten, jos tekisimme jonkun virheen? Mitä sitten, jos meitä epäiltäisiin ja levitettäisiin ties mitä juoruja? Ainahan virheet pystyi korjaamaan, ja epäilykset ja juorut todistamaan vääriksi. Minulla oli tunne, että kyllä me Vatun kanssa vielä joskus näyttäisimme kaikille, myös minulle itselleni. Ajatus siitä, että en uskonut minuun ja Vattuun, puistatti - minun, jos kenen pitäisi uskoa meihin. En tiennyt, olisiko näytönpaikkamme seuraavassa osakilpailussa vai sitä seuraavassa, vai kenties ensi vuonna, mutta joskus me näyttäisimme. Minä olin sopiva ratsastaja Vatulle ja Vattu oli sopiva hevonen minulle, siitä olin varma ja sen aioin myös todistaa. Emmehän me täydellisiä olleet, mutta tarvitsiko ollakaan? Kyllä minä ajattelin silti Majinalle jossain vaiheessa kertoa syvällisemmin miten minulla ja Vatulla meni, sitten kun tulisi sopiva hetki. Se kuului ratsastukseen, tunnistaa omat ongelmansa ja pyrkiä selvittämään ne. Vain siten voisimme menestyä.

- Haloo? kuului Mirkan ääni sitten.

- Häh? kysyin ja tajusin tuijottavani Vatun häntää harja toisessa kädessä.

- Mitä sä mietit? Mirka kysyi hieman ihmeissään.

- Valmennusta, kisoja, Vattua… luettelin. - Eikö ollakin me muuten hyvä ratsukko? Tai siis, eihän mulle sopis mikään toinen hevonen?

Mirka katsoi minua oudosti, mutta hymyili sitten.

- No, ei kyllä sopis.

Vattu oli tuntunut Auburnissa lähes unelmalta ratsastaa - se oli toiminut kuin ajatuksen voimalla eikä se ollut keskittynyt toisten hevosten kyttäämiseen - ja minua sen takia epäilyttikin, mikä hevoseen oli oikein mennyt. Keräsikö se voimiaan joihinkin uusiin temppuihin, joita se sitten voisi esitellä kisapaikalla? Aina, kun meni liian hyvin, en pystynyt olemaan ajattelematta että kohta varmaan tapahtuisi jotain kauheaa.

Hoidin Vattua sen karsinassa päivän ratsastusta varten. Se oli ehkä oudon rauhallinen, tosin ainahan se oli hoidettaessa rauhallisempi kuin ratsastettaessa. Hevonen oli selvästi kisakunnossa, niin ulkonäöllisesti kuin muutenkin. Eilen valmennuksen jälkeen olin pessyt sen ja sen karva kiilteli upeasti. Harja oli leikattu ja häntä selvitetty takuista. Treeneissä Vattu oli ollut motivoitunut ja olin ylpeä siitä, kuinka hyvin Vattu jaksoi tiivistä treeniaikataulua. Itsekin olin alkanut pikkuhiljaa jopa nauttia treeneistä, enkä ehkä ottanut niitä niin kuolemanvakavasti. Kyllä ratsastaessa sai olla hauskaakin. Kisat tietenkin aina jännittivät, mutta aktiivisimpina kisavuosinani olin tottunut siihen, että kun sai parit hyvät kisat alle niin stressikin yleensä helpotti. Helpommin stressasi heikommin menneiden kisojen jälkeen, joten toivoin todella että seuraavassa osakilpailussa tulisi parempi sijoitus, niin saisimme ratsukkona lisää itsevarmuutta.

Talutin hevosen mietteliäänä maneesiin, jossa ori samantien valpastui ja steppasi vierelläni ylväänä. Huomasin maneesin toisessa päädyssä Juliuksen ja Briten, ja samalla hetkellä Vattu päättikin tervehtiä tammaa oikein kuuluvalla hirnahduksella.

- Terve vaan teillekin, Julius huudahti Briten selästä. Tervehdin hiljaa takaisin ja kävelin Vatun kanssa maneesin toisessa päässä. Julius oli aina niin ystävällinen, pystyikö hänestä edes olemaan tykkäämättä? Hän vaikutti jotenkin niin aikuiselta ja järkevältä. Huhtikuun lopulla tämä pitäisi valmennuksen Ansamaassa, siihen pitäisi jossain vaiheessa osallistua. Kaikki mahdolliset neuvot olivat tarpeen kisoja ajatellen. Odotin innolla minkälainen valmentaja Julius olisi, muuten hän oli onnistunut antamaan itsestään miellyttävän ensivaikutelman vaikka en paljoa ollutkaan miehelle puhunut.

Maneesissa oli taas pari estettä joita päätin hyödyntää treenissä. Eilen oli ollut ratatreeniä, tai no tarkemmin sanottuna uusinnan harjoittelua, ja minusta tuntui että olimme saaneet siihen hyvin tuntumaa. Se oli ehkä tehokkaampaa yksin treenatessa, keskittyä vain maksimissaan muutamaan esteeseen, mutta tietenkin joskus voisi ottaa ratatreeniä ihan ilman valmentajaakin. Olisihan tässä vielä osakilpailuja, joita varten treenata. Taivuttelin Vattua ympyröillä ja otin siirtymisiä eri askellajeihin. Vattu otti siirtymisistä helposti kierroksia, mutta tein niitä niin kauan että sain hallitun ja siistin siirtymisen. Kehuin hevosta ja aloin ottaa hyppyjä, kun Vattu tuntui taipuisalta ja sopivan rennolta selästään. 

Yhtäkkiä Vattu pysähtyi kuin seinään. Hevonen tuijotti maneesin seinää ja oli hermostuneen oloinen, en yhtään tiennyt että miksi. Äsken oli vielä mennyt niin hyvin. Huomasin kun Julius vilkaisi meitä, mutta keskittyi sitten taas omaan ratsastukseensa.

- No, sanoin kärsimättömänä ja naputin Vattua pohkeellani. Siitä ori hermostui vielä enemmän ja peruutti lähes kiinni seinään, joka oli vastapäätä sitä toista seinää mitä Vattu niin tarkasti tuijotti. Ennen kuin ehdin tehdä oikeastaan mitään, Vattu teki jonkinlaisen täyspiruetin, nousten sitten takajaloilleen. Sinnittelin orin kaulassa kiinni, hevosen huitoessa etukavioillaan kauhuissaan ja hirnuessaan korviasärkevästi. 

- Ootteko te kunnossa? Julius oli ratsastanut turvallisen välimatkan päähän ja pysäyttänyt Briten. Vihdoin Vattu laskeutui taas neljälle jalalle, mutta oli aivan vauhko eikä suostunut edelleenkään liikkumaan.

- Kyllä kai, sanoin epävarmana ja yritin rauhoitella Vattua. Se tuijotti edelleen seinää, hievahtamatta.

- Mikä tossa seinässä on? kysyin ja yritin nähdä mitä Vattu näki, mutta en huomannut mitään erikoista.

- Ei siinä mitään erikoista ole, Juliuskin sanoi hämmentyneenä. Koska Vattu ei suostunut menemään sinnepäin, ratsastin Vatun Briten luo ja menimme yhdessä maneesin toiseen päähän. Olimme siellä hetken, kunnes Vattu rauhoittui ja päätin uudelleen yrittää mennä sinne missä olimme juuri hetki sitten olleet. Enää ori ei tuijottanut seinää ollenkaan, ja pystyin jopa ottamaan muutaman hypyn, eikä mitään ongelmaa tullut enää loppuratsastuksen aikana.

Olin edelleen hämmentynyt, kun lähdin Vatun kanssa pois maneesilta. Mikä ihme Vattuun oli mennyt? Mietin, pitäisikö kysyä, olivatko muidenkin hevoset käyttäyneet kummallisesti maneesissa lähiaikoina, olisi ollut ehkä liian outoa kysyä suoraan onko maneesin seinässä jotain outoa. Toisaalta, ehkä Vattu oli vain keksinyt että seinän väri oli liian pelottava, mutta olisiko se sen takia järjestänyt tuollaista kohtausta? Kun talutin hevosta pihalla, jostain kuului hirnuntaa, itse asiassa maneesilta päin. Julius ja Britte olivat lähteneet heti minun perässäni enkä ollut nähnyt, että kukaan olisi heti heidän jälkeensä tullut sinne. Naurahdin ajatukselle, että joku kummitushevonen siellä varmaan hirnuu. Niin vissiin joo.

Olin vielä myöhään illalla tallilla pakkailemassa tavaroita valmiiksi huomista Lappiin lähtöä varten. Yleensä pakkasin paniikissa lähtöpäivän aamuna, mutta nyt mieleni ei kestänyt vielä kiireestä johtuvaa stressiä tämän kaiken muun päälle. Ja saisipahan nukkua aamulla pitempään, ei sopinut unohtaa lepäämistä kaiken kisahälinän keskellä. Täytyi myöntää, että lepo oli jäänyt aika vähälle viimeaikoina.

En ollut koskaan käynyt Lapissa, itse asiassa en ollut käynyt oikeastaan missään pitemmällä reissulla, puhumattakaan ulkomaista. Joskus lapsena olin käynyt katsomassa kun isä kisasi esteillä, mutta silloinkin vain jos kisat pidettiin Kuukarissa tai jossain lähialueilla. Haaveilin että pääsisimme Vatun kanssa joskus johonkin oikeasti isoihin kisoihin, Tie Tähtiin oli tähän mennessä merkittävin kisakokemukseni. En ehkä stressannut ihan niin paljon kuin ennen ensimmäistä osakilpailua, vaikka nyt meidän olisikin näytettävä, että olimmeko parempia kuin viime kerralla. Mutta olin sitä mieltä, että joka tapauksessa tämä oli opettavainen kokemus, olimme sitten lopulta millä sijalla tahansa. Nyt jo olin mielestäni oppinut paljon, tällaiseen isompaan kisarupeamaan valmistautumisesta.

Mirkasta oli tullut huomaamatta joku kisa-assistenttini, mutta naista ei vaikuttanut haittaavan se. Oli mukavaa, kun sai apua ja juttuseuraa sellaiselta joka ei itse kisannut, välillä tuntui että muilla kisaajilla oli niin kiire treenaamisessa ja muissa valmisteluissa ettei heidän kanssaan ehtinyt jutella. Henkinen tuki oli näissä asioissa tärkeää. Majinakin oli treenannut oman hevosensa Tean kanssa niin paljon, että naista tuskin edes näki tallilla. Tietenkin olin onnellinen, että muutkin tiimiläisemme ottivat kisat vakavasti.

- Ois kauheeta unohtaa jotain, huokaisin. - Nyt kun ollaan vielä yötäkin siellä, niin tarvii enemmän tavaroita.

- Mä pidän huolen ettei unohdu, Mirka naurahti ja pyöritteli pinteleitä käsissään. - Miten teillä muuten meni tänään treeni?

- Hyvin, vastasin mutta tunsin mielialani laskevan.

- No? Mirka ilmeisesti huomasi ja katsoi minua uteliaana, ehkä huolestuneenakin. 

Mietin, pitäisikö kertoa mikä mieltäni vaivasi. En halunnut myöntää sitä, mutta kai se oli pakko.

- Mun veli kävi täällä tänään, sanoin. - Se tuli maneesiin ku treenasin. Ja no, me ei olla oikein hyvissä väleissä. Se tietää että me kisataan näissä Tie Tähtiin kisoissa ja mua ahdistaa, jos me ei pärjätäkään ja sit se pääsee taas ilkkumaan, avauduin varusteita tuijottaen. 

- Se tarjos apua mutta mä kieltäydyin, lisäsin vielä. Ärsytti, kun mietin, olisiko sittenkin pitänyt suostua. Halusiko se oikeasti tehdä sovinnon? 

- Ai, se tyyppi, Mirka sanoi ja näytti syylliseltä. - Se kävi kysymässä sua täällä tallissa ja mä kerroin.. Sori, mä voin ajaa sen ens kerralla pois jos haluut.

- Äh, ei sun tarvi, sanoin ja jostakin syystä minulle tuli parempi mieli. - Tuskin se on ees tulossa uudestaan tänne. Se suuttu ku en ottanu sen apua vastaan. Toisaalta, mitä meidän menestys edes kiinnostaa sitä. Sillä oli varmaan joku taka-ajatus, ois pitäny suostua ihan vaan sen takia että oisin nähny mitä se tekee.

Kiillotin Vatun suitsien kultaisia osia, ne pystyisivät varmasti kiiltämään vielä kirkkaammin. Vaivuin taas ajatuksiini, niitä oli jälleen ihan liikaa. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Viime kesänä kun saavuin Ansamaahan, en pystynyt kuvittelemaankaan mitä kaikkea tulisin kokemaan. Kun Majina oli kertonut kasaavansa Ansamaan kisajoukkuetta Tie Tähtiin -kisoihin, olin lähtenyt heti mukaan juurikaan asiaa miettimättä. Sitähän minä halusin, kisata. Siitä olin haaveillut jo pikkutytöstä lähtien ja vaikka minulla oli ollut ennen Vattua useampikin kisaratsu, oli Vattu ehdottomasti tärkein. Vaikka minua välillä epäilyttikin yhteistyömme sujuvuus, tuntui että menisimme vielä pitkälle, kunhan saisimme kunnolla treeniä ja kisoja alle.

Toisaalta, oli taivaalla kirkkaan auringon lisäksi niitä tummiakin pilviä. Minua harmitti, ettei Raakel päässyt katsomaan kisoja, ainakaan vielä. Ilmeisesti tämän lääkäri oli aika tiukka eikä katsonut hyvällä että Raakel lähtisi matkalle Lappiin, kesken kuntoutumisen. Mutta jos kaikki menisi hyvin, Raakel saattaisi päästä kotiutumaan laitokselta hyvinkin pian ja sitten hän voisi tulla kisoihin, ehkä kolmanteen osakilpailuun. Piti luottaa asiantuntijoiden arviointikykyyn, ehkä oli parempi että häntä ei päästetty vielä lähtemään. Huokaisin syvään ja ajatukseni siirtyivät tämän päivän treeniin. Halusin näyttää Antonille että pärjäsimme ilman hänen apuaan, mutta samalla kauhistutti, onnistuisiko se.

- Ne kiiltää kohta niin paljon että mä sokaistun, Mirka tokaisi katsoessaan kun hinkkasin edelleen suitsia entistä kiiltävämmiksi, vaikka ne olivat olleet sitä varmasti jo kauan.

- Joo, jos mä jatkan tätä menoa niin mä oon pilannu nää suitset finaaliin mennessä, sanoin ja onnistuin nauramaan, vaikka mielessäni olikin huolia. - Mutta saat tulla makutuomariks, jos pilaan jonkun varusteen ja joudutaan lähteen varustekaupoille.

Toinen osakilpailu saapui luoksemme epävakaisena huhtikuun sunnuntaina. Jännitti, mutta olo oli valmis. Valmennuksissa minun oli käsketty rentoutua ja antaa Vatulle tilaa, joten niihin asioihin yritinkin tänä kisapäivänä keskittyä. Tuuli kävi pohjoisesta viiltävänä viimana, kun ratsastin Vatun verryttelyyn ulkokentälle. Onneksi kisaajia oli neuvottu ottamaan lämmin takki mukaan. Kävelin ratsuni kanssa hetken, ennen kuin aloin ottaa siirtymisiä ja muutamia voltteja. Vattu kyttäili jonkin verran muita ratsukoita ja kahta kentälle pystytettyä estettä, mutta lopulta sain hevoseen hyvin tuntumaa.

Kisojen viimeinen luokka, eli satakakskymppinen missä mekin kisasimme, oli juuri alkanut ja ensimmäinen ratsukko suuntasi kohti maneesia verryttelystä, joku hallavalainen ilmeisesti. Verryttelyssä oli lisäksemme Majina ja Tea, joille toivoin totta kai menestystä kisoissa. He olivat harjoitelleet niin ahkerasti. Yritin näyttää kannustavalta, kun kaksikko lähti pian maneesille ja tajusin, ettei minulla ja Vatullakaan olisi kauheasti aikaa ennen kisarataa. Suuntasin vielä kohti esteitä, ja Vattu hyppäsi ne rennon oloisesti.

Kisarata sujuikin sitten lähinnä sumun peitossa. Muistin vain, kuinka olimme viilettäneet virheettömästi perusradan läpi ja sen minut vallanneen hämmennyksen, kun tajusin ehkä sekunnin ajaksi päässeemme uusintaan. Keskityin kuitenkin nopeasti taas ratsastamiseen, ja laukkasin kohti keltaista okseria. Kuin taikaiskusta esteet ylittyivät toinen toisensa perään - keskityin vain ratsastamaan Vatun niille mahdollisimman hyvin. Uusinta meni aikalailla riskillä, mutta silti radan jälkeen tuntui, että muutaman käännöksen olisi voinut vetää vielä tiukemmin. Ehkä ensi osakilpailussa sitten, jos Vattu tuntuisi perusradalla yhtä hyvältä. Vasta kun ratsastin radalta pois hevostani tyytyväisenä taputtaen ja kaikkien hurratessa katsomossa, tajusin kokonaisuudessaan mitä olimme tehneet. Puhdas rata, onnistunut uusinta ja aika nopeastikin vielä. En tiennyt, oliko tämä onnea vai puhdasta osaamista, mutta sisälläni olin pakahtua tyytyväisyydestä. Minusta tuntui, että meillä oli hyvä mahdollisuus sijoittua.

Silti en ollut uskoa korviani, kun lempeä miesääni kuulutti meidät palkintojenjakoon luokan päätyttyä. Ylpeänä ratsastin sinne, mutta näytin silti varmaan aika kivikasvolta. En vaan voinut uskoa, että näin tapahtui oikeasti. Kun Vatun suitsiin kiinnitettiin valkoinen ruusuke kolmannen sijan merkiksi, huomasin vihdoin hymyn leviävän kasvoilleni. Me olimme tehneet sen. Eihän se tietenkään sama asia kuin voitto ollut, mutta toivoin että kokisimme senkin joskus. Kolmas sija oli kuitenkin huimaa parannusta viime osakilpailun yhdeksänteen sijaan. Aiemmin järjestetyistä palkintojenjaoista korviini oli kantautunut, että Wilma oli voittanut oman luokkansa ja Saaga oli sijoittunut neljänneksi Unikon kanssa, joten olin tyytyväinen myös heidän puolestaan. Tietenkin eniten parhaan ystäväni puolesta, joka oli sijoittunut viimeiseksi ensimmäisessä osakilpailussa ja parantanut nyt näin paljon. Kuin tilauksesta, Saaga juoksikin luokseni, kun pääsimme Vatun kanssa ulos maneesista ja onnitteli lähes hysteerisesti.

- Onnea teillekin, hihkaisin brunetelle ja laskeuduin satulasta halaamaan.

- Miten ois pari voitonmaljaa myöhemmin? Saaga ehdotti kun matkasimme talliin yhdessä hoitamaan Vattua.

- Ei me voitettu, korjasin.

- Voitettiinhan! Saaga hihkaisi. - Ei tuloslistoilla, mutta henkisesti, kolmas ja neljäs sija on ihan super hyvä verrattuna viime kilpailuun. Ja meidän joukkueellakin meni kokonaisuudessaan ihan hyvin.

- Ai niin joo, sanoin hajamielisesti. - No, ehkä joku juoma vois maistua, myönsin ja hymy levisi taas kasvoilleni ja tuntui, etten pyyhkisi sitä ikinä pois.

- Onneks meillä on ylihuomenna valmennus, niin ei tarvi ite keksiä näitä tehtäviä, sanoin puoliksi vitsillä Saagalle ja Mirkalle. - Onhan tää tavallaan kivaa, mutta on tässä omat ongelmansa.
Olin piirtänyt vihkoon kaikenlaisia kuvioita esteradoista ja -sarjoista, joita voisin mahdollisesti hyödyntää treeneissä. Istuin tallituvan sohvalla ja piirsin jälleen uusia esteitä ja teitä paperille. Niitä kiemurteli vihkon sivuilla jo aikamoinen määrä. Ehtisinköhän minä kaikkia suunnitelmia edes käyttää näiden kisatreenien aikana. No, olisipahan sitten tulevaisuudenkin varalle tehtäviä suunniteltuna, koska eiväthän nämä jäisi viimeisiksi kisoiksemme.

- Voiskohan ton ratsastaa vielä tiukemmin… mutisin. - Montakohan laukkaa tohon mahtuu? Ja pitäsköhän tohon laittaa okseri? Vai kahden okserin sarja?

- Ai mitä? Saaga yritti ilmeisesti saada selvää mutinastani.

- Ei kun mietin vaan ääneen, sanoin ja yritin saada jotain selkoa suunnitelmiini.

Niin, onneksi pian olisi taas valmennus. Itsenäinen treeni oli kivaa, mutta alkoi käydä vaikeaksi keksiä tarpeeksi mielenkiintoisia ja monipuolisia tehtäviä minulle ja Vatulle. Helposti treenit alkoivat toistaa itseään, mikä kävi pidemmän päälle puuduttavaksi meille molemmille. Eilinen treeni oli ollut hauska ja erilainen mitä yleensä teimme, mutta tänään piti taas keksiä jotain muuta. Tehtävien suunnittelussa varmasti kehittyi kun sitä joutui tekemään, eikä aina ollut joku kertomassa mitä tehdä, mutta totta kai valmennuksetkin olivat tärkeitä, ettei kehitys lähtenyt luisumaan väärään suuntaan kun sai neuvoja ammattilaiselta.

Ehkä vaikeinta treenaamisessa oli kuitenkin tehtävien keksimisen sijaan taukojen pitäminen. Minussa oli työnarkomaanin vikaa, aina vaan piti tehdä enemmän ja enemmän - kyllähän hevosten kanssa aina työtä keksi, koska ikinä ei voinut olla täydellinen. Välillä voisi pitää vähän enemmänkin taukoa, tosin minusta tuntui etten ainakaan kovin pitkäksi aikaa voisi lopettaa treenaamista, ties mitä sitten tapahtuisi jos alkaisimme höllentää treenitahtia liikaa. Mutta pieni tahdin hidastaminen tuskin olisi pahitteeksi. Tietenkin Vattu oli treenien välissä saanut viettää aikaa tarhassa, aina kun oli mahdollista ja maanantaina sillä oli ollut ihan kokonainen vapaapäivä.

- Oiskohan tää hyvä? sanoin ja osoitin yhtä piirtämistäni kuvioista.

- Joo, eiköhän me olla istuttu tässä jo aika kauan, Mirka sanoi venytellen.

- Suunnittelu on kaiken a ja o, sanoin katsoen tyytyväisenä vihkoani.

- Niinhän se on, Mirka myönsi. - Mutta otatkohan sä tän vähän liian vakavasti?

- Ehkä vähän. Mutta mä haluan pärjätä vielä paremmin ens osakilpailussa, sanoin tuijottaen edelleen vihkoon taiteilimiani kuvioita.

- Totta kai, Mirka sanoi hymyillen. - Mutta mennäänks jo rakentaan niitä esteitä?

- Mennään vaan, irrotin katseeni vihdoin vihkosta ja nousin sohvalta. - Että saadaan treenattua vielä tän päivän puolella, naurahdin ja lähdimme Saagan ja Mirkan kanssa kohti kenttää.

Vatun ratsastettavuus oli parantunut paljon sen jälkeen, kun se oli päätetty kesällä ruunata. Vattu jaksoi kuunnella apuja ihan eri tavalla, kun ei ollut muita asioita (tammoja) häiritsemässä. Ei hevosen luonne kokonaan ollut muuttunut - oli sillä silti edelleen virtaa ja se oli oma hurmaava itsensä. Sillä ei vaan enää ollut voimakkaita orimaisia piirteitä. Olin varma, että ruunauksen myötä kisataipaleemme helpottuisi. Se siinä olikin ollut pointtina - että pystyisimme paremmin keskittymään treenaamiseen ja kisoihin, kun Vatun energia ei menisi ylimääräiseen pelleilyyn.

Rennon ja kisattoman kesän jälkeen olin alkanut taas ratsastaa Vatulla enemmän ja muutos hevosen käytöksessä oli helppo huomata. Kyllähän minä haasteista tykkäsin eikä Vattu samantien miksikään maailman helpoimmaksi pullaponiksi muuttunut, sen kanssa täytyi edelleen tehdä töitä ja energiaa piisasi kuin pienessä kylässä. Vattu oli kuitenkin entistä helpommin hallittavissa ja olin sen ansiosta paremmalla mielellä palaamassa treeniin. Odotin innolla, että syksy pääsisi kunnolla alkamaan, koska silloin meidän oli tarkoitus palata takaisin kisoihin. Kyllähän minua jännitti, mutta oli mielenkiintoista huomata, miten treenit ja kisat alkaisivat sujua nyt kun Vattu oli ruunattu.

Myös Ansamaassa tapahtui muutoksia, ehkä parhaiten oli jäänyt mieleen kun eräänä iltana Majina oli kertonut suunnittelevansa hevosen vaihtoa. Hän nimittäin meinasi alkaa kouluratsastajaksi. Majinan suunnitelmat olivat tulleet ihan puskista, koska olin luullut Tean olevan se Majinan elämän hevonen. Olin tottunut näkemään heidät yhdessä valmennuksissa ja kisoissa, ja heidän yhteistyönsä näytti täydelliseltä ainakin minun silmääni. Mutta kun Majina oli avannut asiaa, olin ymmärtänyt naista täysin vaikka en sitä suoraan sanonutkaan. Saaga ja Silvia olivat hoitaneet tsemppauksen, minä olin vain pyrkinyt viestimään katseellani myötätuntoa. Toivoin, että en ollut näyttänyt liian välinpitämättömältä. Oli varmasti iso päätös luopua rakkaasta hevosesta ja vaihtaa vielä lajiakin, itse olin joskus huonoina hetkinä miettinyt hevosen vaihtoa mutta en todellakaan tosissani. En pystyisi siihen, kun Vatun kanssa olin vihdoin löytämässä yhteistä säveltä ja kehityskaaremme viimevuodesta tähän hetkeen oli loppupeleissä hyvä, vaikka tietenkin välillä oli ongelmiakin.

Treenasimme tänään Vatun kanssa pääasiassa sileällä, mutta herättelimme hieman taitojamme myös esteillä treenin lopuksi. Pitkällä sivulla oli pari pientä ristikkoa, joiden kanssa hioimme tekniikkaa ja laukan sovittamista esteiden väliin. Vattu toimi oikein kivasti ja olin tyytyväinen siihen, miten hyvin se kuunteli minua. Ehkä se johtui ruunauksesta, tai siitä että olimme tehneet aluksi perusteellisesti kouluratsastusharjoituksia. Olin pyrkinyt lähinnä taivuttelemaan Vattua erilaisilla kaarevilla urilla ja väistöillä, jotta saisin sen paremmin kulkemaan pohkeen ja ohjan välissä ja reagoimaan pyyntöihini nopeasti, kuitenkaan kuumumatta liikaa. En tiedä oliko kouluratsastajan puoleni herännyt heinäkuun lopussa pidetyssä Juliuksen valmennuksessa, mutta joka tapauksessa tuntui että sain Vatun hyvin avuilleni ja Vattukin ymmärsi mitä siltä hain. Minua hieman harmitti kun kukaan ei ollut näkemässä hienoa treeniämme, mutta emmeköhän me pian pääsisi jonnekin kisoihin näyttämään taitomme.

Jollain tapaa tuntui, ihan kuin minulla olisi allani uusi hevonen, mutta kyllä siitä silti tunnisti, että kyseessä oli ihana, vanha Vattuni. Ja se oli juuri täydellinen niin.

Kankeita kouluratsastajia

Maaliskuun kuudes

Olin juuri lähdössä hakemaan Vattua tarhasta kunnes Dochas tuli vastaan tallikäytävällä. Sillä nyt ei koskaan ollut mitään järkevää asiaa, joten yritin huomaamatta livahtaa hänen ohitseen tallikäytävän varjoja hyödyntäen mutta eihän se tietenkään onnistunut. Ihan kuin ei olisi jo tarpeeksi ärsyttänyt, tuo vielä kehtasi yrittää taputtaa päätäni kädellään, mutta väistin tuon yrityksen taidokkaasti. Jotain se vielä kyselikin menemisistäni mutta luikin karkuun niin nopeasti kuin suinkin kykenin. Ei nyt jaksanut mitään turhaa läpän heittoa, tässä oli paljon tärkeämpiä asioita vaakalaudalla, esimerkiksi minun ja Vatun kisamenestys. 

Siitä oli nyt pari päivää kun olin harkinnut hankkivani minulle ja Vatulle valmentajan, tai no en tiedä voisiko sitä valmentajaksi kutsua, mutta no jonkinlaista apua kuitenkin. Luultavasti ylimiettisin asiaa vielä muutaman päivän, vaikka olinkin jo periaatteessa tehnyt päätöksen avun tarpeesta. Se kysyminen oli vaan niin perkuleen vaikeaa. Toisaalta pelko siitä että vaikuttaisin jotenkin "heikolta" tai "osaamattomalta" tuntui turhalta, tuskin toinen sitä edes tulisi ajatelleeksi, mutta minkäs sitä ajatuksilleen pystyi tekemään.

Vatun ylväs olemus patsasteli tarhan perällä kuin joku suurikin nähtävyys konsanaan kauniissa talvipäivässä. Se hirnui kuuluvasti nähdessään minut tarhan portilla ja ravasi luokseni ylisuurin askelin. Olipas kiva kun heppa oli noin mielissään nähdessään minut, vai oliko sillä vain nälkä ja liikaa virtaa, todennäköisesti.

- Pakkanenko tekee sut ihan pöljäksi? sanoin hevoselle kun laitoin sille päitsiä. Se hörisi minulle niin sydäntä lämmittävästi että oli pakko antaa sille porkkanan pala taskun pohjalta. Vatun rouskuttaessa herkkua tyytyväisinä liukastelimme tallipihan poikki talliin. Niin lyhyt, mutta niin pitkä matka näin talvikeleillä. Kevät olisi saanut tulla jo, se tunne kun lumet alkoivat sulaa ja tuli hieman lämpimämpi mutta ei kuitenkaan liian kuuma oli vaan niin ihanaa, mutta sitä saisimme varmaan odottaa vielä pitkään.

Tallissa annoin Vatulle vähäsen heinää, kauraa en ainakaan tässä vaiheessa antanut kun tuota virtaa vaikutti muutenkin olevan. Aloitin harjailemaan hevosta siinä samalla, kun se ei vaikuttanut häiritsevän sitä. Samalla mietin, milloin olisi sopiva tilaisuus mennä kyselemään avun perään näiltä Ansamaan uusilta tyypeiltä, olin tehnyt vähän taustatyötä mitä olin tässä parissa päivässä ehtinyt ja saanut selville että tämä toinen henkilöistä, Frans, oli ilmeisesti aika kovakin kouluratsastaja kun näkyi menneen Kallassa Intermediate I ja II luokat. Ei sijoitukset toki olleet häävejä hänelläkään, mutta en nyt kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä viitsinyt tehdä parin luokan perusteella.

Pitäisikö tänään reenata Vatun kanssa koulua, mietin, no mikä jottei kun olimme näköjään alkaneet siinäkin lajissa kisata. En vaan tiennyt kuinka tavoitteellisesti, tosin minun oli vaikea tehdä asioita ei-tavoitteellisesti ja tietenkin halusin voittoja myös koululuokista. Mutta pakkohan se oli myöntää, että esteratsastus oli minun ja Vatun ykköslaji ja sellainen tulisi aina olemaankin, eli kouluratsastuksen puolella tulisimme apua tarvitsemaan. Toki myös esteratsastuksen, mutta halusin uskoa että sen kanssa ei ollut niin paljon tekemistä. Semmoista hienosäätöä vain, että saataisiin ratoja virheettömiksi mutta myös nopeiksi. Saattoihan se kokeneemman silmän alla paljastua, että tekemistä olisi vielä paaaljon, itse asiassa vähän pelotti jos illuusioni sortuisi emmekä olleetkaan Vatun kanssa niin pitkällä kuin olin kuvitellut.

Yritin pakottaa mieleni vähän positiivisempaan moodiin tai voisi suosiolla jättää ratsastukset tältä päivältä tekemättä. Hoin päässäni kuluneita mantroja siitä kuinka kaikki tulisi menemään hyvin kun vaan uskoisin itseeni, ja tietysti Vattuun, ja olin vielä niin omissa maailmoissani maneesiin saapuessani etten huomannut, että siellähän oli joku ratsastamassa. Huomio kiinnittyi ratsastajan sijasta enemmänkin hevoseen, sehän oli Ansamaan uusi tulokas, oliko sen nimi Liv, taisi olla. Ruunikonkimo tamma liikkui oikein sulavasti eikä sitä onneksi näyttänyt häiritsevän meidän maneesiin tulo.

- Ai anteeksi, sanoin kuitenkin vaistomaisesti. Vastausta ei kuulunut, no annoin toisen keskittyä ratsastamiseen ja kapusin itse oman ratsuni selkään.

Siinä alkuverryttelyssä tajusin että tuo ratsastajahan oli Frans. No mitäs hemmettiä, juuri kun pääsin ajattelemasta häntä niin hän ilmestyy maneesiin, telepatiaa? Tai no jos tarkkoja oltiin niin minähän se maneesiin ilmestyin, ja Frans oli täällä ennen minua. Vitsit, mitä tässä nyt menisi sanomaan. Suorapuheisuus ei ollut valttikorttini joten täytyi keksiä jotain muuta. Aloittaa keskustelu jostain muusta ja vaivihkaa viedä keskustelu siihen, mihin halusin.

- Vau, teillä näyttää menevän hienosti, sanoin ja yritin kuulostaa siltä, että ihan luonnollinen keskusteluhan tämä oli eikä minua jännittänyt yhtään, tosiasiassa sanomani tuntui varsin pakotetulta ja jännityskin varmaan paistoi läpi. Sosiaaliset taidot, mitä ne olivat?

- Kiitti, mies sanoi jokseenkin kankeasti. Ei varmaan halunnut että häntä häiritään. Päätin sitten pitää turpani kiinni ja aloin tehdä omia juttujani Vatun kanssa.

Siitä vähän väistöjä ja askellajien säätelyä, koottuja ja lisättyjä askellajeja ja kaikkea semmoista peruskivaa mitä kouluratsastuksessa tehtiin. Viitsisikö tässä edes yrittää mitään oikeasti vaativaa kun oli oikeita kouluratsastajia läsnä. Tosin meno näytti siltä, että Frans oli ilmeisesti pian lopettamassa ratsastusta ja sitten pääsisin taas ylvääseen yksinäisyyteeni.

- Kouluratsastus taitaa olla teidänkin laji? Frans kysyi yllättäen.

- Ööh, no itse asiassa ei, töksäytin. - Me ollaan enemmän esteratsukko, mutta kyllä me kouluakin mennään ja kisataankin välillä, yritin sanoa luonnollisemmin.

- Aivan, Frans sanoi. Olipas puheliaan oloinen heppu, minä en tosin tainnut olla paras henkilö arvostelemaan toisten puhumisia tai puhumatta jättämisiä.

Hieman kankeahkon alun jälkeen siitä kehkeytyi kuitenkin ihan järkevä keskustelu. Aiheena tietysti kouluratsastus. Keskustelun lomassa pääsin livauttamaan pientä vihiä siitä, että saattaisimme Vatun kanssa tarvita apua kouluratsastuksessa. Toivoin että Frans tajusi vinkin, ei hän ainakaan torpannut ajatusta ja sanoi keskustelevansa kanssani myöhemmin lisää. En ehtinyt esittää tarkentavia kysymyksiä (enkä ollut varma olisinko sellaisia edes esittänyt) kun Frans oli jo lähtenyt Livin kanssa maneesista. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tämän lyhyen, ehkä vähän kiusallisen keskustelun jälkeen miettiä, mutta ainakin Frans vaikutti asialliselta ja osaavalta ihmiseltä. Kai se oli ihan lupaava merkki.

Päivä sujui siis ihan mukavasti Dochasista huolimatta. Paitsi sitten kun huomasin "ilokseni" että kaappini lattialla oli kuollut hiiri. Miten se oli päässyt sinne, eivät kai ne yleensä menneet kaappeihin kuolemaan? Minulla oli vahva aavistus että joku pelleili kustannuksellani, ja toivoin suuresti että se ei ollut se henkilö joka minulla tuli ensimmäisenä mieleen.

Olin tyytyväinen ensimmäisen osakilpailun suoritukseemme, olin pysynyt kisapäivänä mukavan rentona kun en ollut ladannut meille kauheita määriä odotuksia etukäteen ja niinpä sitten olimme lopulta kolmansia. Eikä siinä vielä kaikki, joukkueena olimme jaetulla ykkössijalla rankingissa! Mahdollisuus menestyä oli siis todellakin olemassa, piti vaan pitää tämä sama meno yllä. Ja täytyisi vain pysyä rentona, kauhealla jännittämisellä näitä kisoja ei ainakaan voitettaisi.

Kävin läpi kisapäivän tapahtumia, omaa suoritusta oli tietysti hyvä käydä läpi näin tuoreeltaan, kun ehkä vielä muisti jotain siitä. Yleensä jännittäminen vei muistin mennessään, eikä radalta jäänyt paljoa muistikuvia kun keskittyi vain suoriutumaan jollakin tavalla kunnialla radalta pois. Verryttelyssä Vattu oli tuntunut ihan tavalliselta, ei siis mitenkään super hyvältä – toisaalta hyviä sijoituksia oli vaikea ennustaa vaikka hevonen tuntuisikin verryttelyssä todella hyvältä, kisasuoritus on kuitenkin aina ihan eri tilanne. Verryttelyn jälkeen fiilis oli ollut, että mentäisiin tekemään sellainen keskitason suoritus, ei siis mitään maailmaa mullistavaa taaskaan. Radalla Vattu oli kuitenkin tuntunut paremmalta kuin verryttelyssä, olin saanut sen verryttelyn aikana kivasti avuilleni jollain ihmeellä ja aikaa ei kerrankin mennyt radalla turhaan sähläämiseen. Vaikka radan suoritettuamme oli ollut huojentunut, jopa iloinen olo, en silti ollut osannut odottaa että meillä olisi mennyt ihan niin hyvin – yli 70 prosentin tulos, paras minkä olimme saaneet ikinä koulukisoissa. Ei niitä koulukisoja ollut paljoa alla, ja viimeksi oli tullut Runiacissa pohjanoteeraus 57 prosentin tuloksella, mutta ehkä juuri sen takia tämä onnistuminen tuntui niin hyvältä. Rima olisi siis aika korkealla sitten kahden viikon päästä, kun pitäisi taas näyttää mihin pystymme.

Niin, kouluratamme jälkeen oli jäänyt päälimmäisenä tyytyväinen fiilis – siitä täytyi ottaa kaikki irti. Vattu oli taipunut mukavasti kaikkiin liikkeisiin, ehkä siihenkin oli tarttunut rento fiilikseni, ettei tarvinnut olla pää viidentenä jalkana juoksemassa ympäriinsä. Uskoin fiiliksen siivittävän meitä eteenpäin treeneissä, kun palaisimme Ansamaahan ja täytyi suunnata katseet seuraavaan osakilpailuun – etenkin ykkössijamme säilyttämiseen joukkueena. Ei siis auttanut jäädä pitkäksi aikaa vellomaan menneeseen, mutta oli lämmittävää ymmärtävää, että meillä tosiaan oli mahdollisuus menestyä, niin minulla ja Vatulla kuin koko meidän hienolla joukkueellamme.

Huhtikuun kahdeskymmenesseitsemäs

Olimme todellakin päättäneet ottaa tämän treenaamisen tosissamme, kolmas sija viime osakilpailussa ja joukkueen jaettu ykkössija rankingissa tosiaan toivat lisää intoa treenaamiseen. Olimme ehkä treenanneet liikaakin, koska tuntui ettei päähäni mahtunut enää mitään muuta kuin kouluohjelmamme. Jokainen kohta piti saada kuntoon ennen sunnuntaita, kieltämättä tässä meinasi tulla kiire. Olimme jälleen Vatun kanssa maneesissa puurtamassa siirtymisiä ja eri ratsastusradan teitä, saattoi kuulostaa alkeiskurssilta mutta nekin asiat olivat joskus vaikeita Vatun kanssa.

En kuitenkaan tällä kertaa ollut maneesissa yksin, vaan Saaga ja Unikko olivat liittyneet seuraamme. He kisasivat myös Helpossa A:ssa niin kuin minä ja Vattu, ja vaikka meidän olisikin pitänyt suhtautua toisiimme kilpailijoina, emmehän me tietenkään osanneet tehdä sitä. Jaoimme mielellään toisillemme vinkkejä, mutta en tosin tiedä kuinka toimivia ne olivat, koska ratsumme olivat ihan eri maata. Ehkä kumpikaan ei sitten saisi etua kilpailussa, ainakaan meidän toisillemme antamien vinkkien ansiosta.
– Ois mielenkiintoista joskus vaihtaa ratsuja, heitin ajatuksen ilmoille välikäynneissä, jolloin mieleni rentoutui hetkeksi.
– Joo, ois se varmaan aikamoinen kulttuurishokki, Saaga nauroi ja taputti aina niin rauhallista Unikkoaan kaulalle. Hetken kävelyn jälkeen Vattu vaikutti olevan taas räjähdyspisteessä, joten oli parempi antaa sille jotain kuvioita ajateltavaksi niin ei käyttäisi aikaa mihinkään pelleilyyn.

Hetken aikaa keskityimme ihan “oikeaan asiaan”, eli kouluohjelman harjoittelemiseen, mutta sitten täytyi taas ottaa tauko. Yksin treenaamisessa oli se hyvä puoli, että ei tullut tarvetta keskustella kenenkään kanssa, ellei nyt sitten itsekseen puhunut jostain. Mutta kaverin kanssa oli helppo alkaa jutustelemaan, vaikka voishan sitä muuallakin rupatella kuin kesken ahkeran treenin. Kyselin miten Saagalla ja Unikolla on mennyt treenit muuten, eihän me hirveästi toistemme treenaamisia nähty, ellei sitten sovittu että mennään yhdessä treenaamaan. Ilmeisesti hyvin oli mennyt, mutta Saaga kertoi pohtivansa hankkivansa itselleen valmentajan.
– Mä oon miettiny ihan samaa! sanoin ja samalla alkoi harmittaa kun en ollut saanut oikeastaan mitään tehtyä asian eteen. – Varmaan säkin mietit sitä Fransia, joka tuli työntekijäks tänne? Ollaan me vähän puhuttu, mutta ei varsinaisesti sovittu mitään, sanoin. Saaga nyökkäsi.

Tiesin, että minun täytyi itse tehdä työ ja sanoa suoraan, että haluaisin häneltä valmennusta. Mikä siinä oli niin vaikeaa, Franshan vaikutti ihan ystävälliseltä hepulta, ei siinä pitäisi olla mitään epäselvää.
– Pitäisköhän meidän mennä yhdessä kysymään siltä, sanoin ja vähän naurahdin asialle, vaikka olinkin tosissani. Olisi se varmaan helpompaa kuin yksin.
– Ihan niin kuin koulutytöt menee yhdessä opettajanhuoneeseen kun ei uskalla yksin puhua opelle? Saaga nauroi.
– Niin just, sanoin ja oli enää vaikea olla nauramatta kunnolla. Kieltämättä, olihan se aika hassu ajatus.

Huhtikuun kahdeskymmeneskahdeksas

Vattu ei tänään tuntunut oikein keskittymiskykyiseltä. Se ei malttanut kuunnella apuja, ja laukannostoissa se lähti jatkuvasti käsistä. Ehkä en itsekään ratsastajana ollut ihan parhaimmillani, olihan tässä pitkään taas treenattu, joten ei ihme ettei välillä jaksanut kunnolla keskittyä. Niinpä parin siedettävän laukannoston ja laukkaympyrän jälkeen otin Vatun suosiolla käyntiin ja suuntasin ulos maneesista. Oli tässä vielä pari päivää aikaa vetää onnistuneempikin treeni, ja toivottavasti treenistä tulisikin sitten parempi kun olisimme saaneet hieman tuulettua maastossa.

Suuntasin kohti lähintä peltoa, siellä olisi hyvä päästellä kunnolla menemään ja unohtaa koulukuvoiden vääntö hetkeksi. Pidin kouluratsastuksesta, mutta ymmärsin myös hyvin miksi se ei joidenkin mielestä ollut niin kiintoisa laji – ja no, olihan itsekin enemmän esteratsastaja enkä osannut sanoa itseäni kouluratsastajaksi, vaikka olin siinä ihan osaava ja olin kisannut siinäkin lajissa. Mutta monipuolisuus oli tärkeää ratsastuksessa, ei niitä samoja maneesin seiniä jaksanut montaa päivää putkeen tuijottaa. Kisasuorituksemme kärsisi, jos emme välillä ottaisi rennommin ja tekisi muutakin kuin hikitreeniä. Hoin sitä päässäni, mutta edelleen minua häiritsi hieman se, ettei treeni ollut mennyt tänään hyvin. Normaalisti maastossa pystyin rentoutumaan, mutta kisojen paine alkoi taas tuntua, toinen osakilpailu lähestyi uhkaavaa vauhtia. Jos Vatulla olisi taas vastaavanlaisia keskittymisongelmia kuin tänään, voisimme heittää hyvästit menestyshaaveillemme.

Saavuimme pellolle, jonka reunassa Vattu valpastui ja selvästi se vain odotti merkkiä, milloin saisi kiitää pellon poikki kuin formula-auto. Turhaa minä siinä pellon reunassa odotin, niinpä nostin laukan enkä liikaa pidätellyt. Siellä me sitten kaahotimme menemään, ja toivoin kaikkien ikävien ajatusteni lentävän taivaan tuuliin siinä samalla. Vattu ainakin tuntui lentävän, ja välillä melkein pelotti, mutta meillä oli niin hauskaa että onnistuin autuaasti unohtamaan kaikki ikävien tapaturmien mahdollisuudet. Rallittelun jälkeen minua ei enää harmittanut tämänpäiväisten treeniemme keskeytys, oli hyvä idea hylätä maneesi ja nauttia ulkoilmasta välillä. Otin vielä hetken aikaa ravia pellolla, kunnes hidastin Vatun käyntiin ja lähdimme takaisin kohti Ansamaata. Toivottavasti myös kaikki ikävät ajatukset lähestyvistä kilpailuista jäivät sinne pellolle.

Huhtikuun kahdeskymmenesyhdeksäs

Sää oli ollut jo pitkään keväisen kurainen, joten siltä näytti myös Vattu. Vaikka hevonen olikin väriltään ruskea, ei sentään mudanruskea ollut sen ominaisväri. Siispä se pääsisi tänään pesulle, pitäisihän sen olla edustava sitten sunnuntaina. Niinpä kuskasin Vatun pesupaikalle, ja tajuttuaan minne joutui, luimisteli nyrpeän näköisenä.
– Ei tää nyt noin paha oo, nauroin ja otin vesiletkun käteen. – Vai haluatko olla likaisena kisoissa? Mitä muut hevosetkin susta sanoo?
Joku olisi voinut pitää puheitani outoina, ainakin jos kuulemassa olisi ollut joku ei-hevosihminen. Onneksi olin kuitenkin tallilla ja ihmiset olivat tottuneet hevosille puhumiseen.

Vattu suostui olemaan pestävänä – niin kuin se suostui yleensäkin, ensin piti vain aina esittää kovista. Kaikenmaailman kura ja muta irtosivat hevosesta ja valuivat viemäriin, kuinka ihanaa olikin nähdä hevosen puhdistuvan ihan silmissä.
– Jaa pesulle jouduttu, ohi kulkeva Majina tokaisi Vatulle, se näytti siis todennäköisesti edelleen siltä että tällainen peseminen oli ihan turhaa hössötystä ja paikallaan seisominen tylsää.
– Onko treenit sujunu ilman suurempia kaaoksia? Majina sanoi puolestaan minulle. – Tai no olisit varmaan kertonut, jos jotain kauheaa ois tapahtunu.
– Niin no ei kai tässä mitään suurempaa katastrofia, vastasin. – Sunnuntaina saattaa olla eri tilanne.
Majina hymähti ja siirsi katseensa taas Vattuun.
– Käyttäydyt sitten kunnolla, tai joudut käytöskouluun, hän sanoi hevoselle painokkaasti.
Vattu höristi korviaan, mutta se oli sitten eri asia kuuliko se niillä oikeasti mitään. Kisapaikalla, ja no oikeastaan ihan missä vaan, oli aina aikalailla mysteeri miten Vattu päättäisi käyttäytyä, jos se yhtäkkiä päättääkin että kentän aita tai esteen puomi on sen pahin vihollinen. Eipähän ainakaan käy elämä tylsäksi, mutta joskus sitä tosiaan toivoi, että olisi tasaluontoisempi hevonen. Mutta lähes kymmenvuotiasta tuskin mitkään käytöskoulutkaan auttaisivat, joten piti hyväksyä Vattu sellaisenaan. Verkassa pitäisi vain saada enempiä virtoja kulutettua, niin Vattu varmasti jaksaisi kuunnella paremmin apuja – eihän se sen vaikeampaa olisi. Jollain taikareseptillä olimme onnistuneet ensimmäisessä osakilpailussa, joten miksi emme toisessakin. Täytyi vain yrittää pysyä positiivisena, sanoin itselleni ja keskityin jynssäämään Vatun puhtaaksi viimeistä karvaa myöten.

Huhtikuun kolmaskymmenes

Jälleen oli treenit tehty tältä erää eikä enää auttanut kuin odottaa sunnuntaista toista osakilpailua. Kävin läpi pakkailuja kisareissua varten, eilen olin pessyt Vatun joten se vain odotti kisapaikalle lähtöä. Jännitys meinasi taas ottaa vallan, varmaan siksi koska viimeksi oli mennyt niin hyvin ja meillä oli sekä meidän, että koko Ansamaan maine puolustettavana. Yritin olla ajattelematta asiaa liian syvällisesti, etten taas sortuisi jännittämään ja pilaamaan suoritustamme. Treenit olivat kuitenkin menneet hyvin, ja jos saisin saman rentouden säilytettyä kuin viimeksikin, ties mihin pystyisimme. Tietenkin Vatun kanssa piti pysyä jämäkkänäkin, rentous ei siis tarkoittanut lepsuna olemista, ei Vattu itsekseen niihin liikkeisiin taipunut.

Käydessäni läpi tavaroitamme (joita oli muuten paljon), ajatukseni ajelehtivat taas muihin tiimiläisiini. Joukkuekilpailu oli samalla ihanaa mutta kamalaa, samalla siltä omalta tiimiltä sai tukea, mutta oli ikävää seurata jos jollain tiimiläisellä ei mennytkään kisat niin hyvin kuin olisi halunnut. Varsinkin Samuel tuntui kovastikin stressaavan seuraavaa osakilpailua, toisaalta eihän hän koskaan mitään varsinaiselta ilopilleriltä vaikuttanut, mutta hän oli tavallista poissaolevampi ja vähäsanaisempi. Oli varmaan ottanut aika raskaasti sen, että oli ensimmäisessä osakilpailussa sijoittunut joukkueestamme huonoiten. Mutta koska olin huono lohduttamaan, varsinkin kun tuntui että emme vielä tunteneet toisiamme hyvin, niin en osannut tehdä mitään. Hänhän voisi kiusaantua siitä vielä enemmän, jos menisin vaan yhtäkkiä latelemaan hänelle jotain kuluneita fraaseja siitä, että ensi kerralla menisi sitten paremmin, joten oli parempi olla hiljaa. Mutta harmittihan se, nähdä tiimikaveri niin apeana. Enkä uskonut että voisin juurikaan piristää häntä, pahimmillaan voisin aiheuttaa vain lisää stressiä. Piti vain hiljaisuudessa toivoa, että kaikki tiimistämme pärjäisivät, se saisi sitten koko tiimin henkeä nostatettua.

Kaikki alkoi olla valmista toiseen osakilpailuun, siis kaikki mitä pystyi etukäteen valmistelemaan. Oltiin treenattu niin paljon kuin oltiin pystytty, hevonen oli puunattu viimeisen päälle (ratsastaja sen sijaan näytti ehkä vähän räjähtäneeltä) ja kaikki tavarat oli pakattu reissuun mukaan. Kisapaikallahan pystyi tapahtumaan mitä tahansa, mutta mitään ikäviä yllätyksiä ei toivottavasti tulisi. Vatun kanssa lepäisimme huomisen, jotta olisimme sitten sunnuntaina täydessä terässä – niin kuin muutkin joukkueemme jäsenet toivottavasti olisivat.