|
by Majina on Mar 26, 2020 1:30:24 GMT 2
|
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Mar 26, 2020 11:45:36 GMT 2
26.3.2020 - Harkkahyppyjä
“Tulehan nyt”, sanoin lempeästi poniorille ja maiskautin pitäen kiinni kaulalla roikkuvista ohjista. Pienen hangoittelun jälkeen Roki pisti viimein kaviota toisen eteen ja lähti kulkemaan perässäni pitkin käytävää. Aleksi oli kyllä sanonut Rokin lähtevän mielellään töihin, mutta ehkä sen haluihin vaikutti tällä kertaa lähestyvä ruoka-aika. Avatessani tallin pääoven huomasin pihalla olevan pian jo hämärää. Mutta eihän se ihme ollut; kello lähenteli jo seitsemää.
Matkalla maneesiin ei juuri muita näkynyt. Joku oli tosin jäänyt vielä valaistulle kentälle tekemään jotain maastakäsittelyharjoitusta. Näytti Amelielta ja tämän nuorelta ruunivoikolta. Nainen ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan meitä, joten jatkoin matkaa mitään sanomatta kauempaa parivaljakon ohitse. Maneesin ovea raottaessani huomasin, että Aleksi oli toden totta jättänyt käyttämänsä lämmittelyesteet paikoilleen - ihan niin kuin olin pyytänyt. Talutin Rokin kaartoon lähelle maneesin reunaa ja kiristin panssarisatulavyötä reiän verran molemmilta puolilta. Kiivetessäni orin selkään, tunsin oloni aika oudoksi. Oli hassua treenata pitkästä aikaa jollakin muulla hevosella, kuin omalla Fleur-tammallani. Se oli kuitenkin tällä hetkellä mammalomalla, jonka vuoksi olin saanut lainaan toisen hevosen Tie Tähtiin -kilpailuita varten.
Säädettyäni jalustimet sopiviksi, pyysin Rokin käyntiin ja tunnustelin sen reipastahtista askellusta. Tasaiseksi leikattu harja heilahteli tarmokkaasti käynnin tahdissa ja häntä viuhtoi puolelta toiselle vähän väliä. Ainakin sillä riitti energiaa. Kävelin hetken aikaa ihan vain pitkin ohjin uralla, jotta poni sai hetken aikaa venytellä itseään kunnolla. Noin kymmenisen minuutin jälkeen aloin kuitenkin ottaa ohjia tuntumalle ja aloitin ihan vain asettamaan ja taivuttamaan oria ympyröillä. Huomasin Rokin reagoivan hyvin nopeasti apuihini, mistä ehkä vähän yllätyin aluksi. Toisaalta ei se ollut mikään ihme - poni vaikutti melko reaktiiviselta ja tuntui siltä, että se voisi innostuksissaan tehdä äkkiloikan mihin ilmansuuntaan tahansa. Pyytäessäni orin raviin se totta tosiaankin suorastaan hypähti eteenpäin. Vauhdikas lähtö sai pari pitkää hiussuortuvaa valahtamaan kypärän alta ärsyttävästi kasvoille.
Juuri, kun huomasin jo kyseenalaistavani ratsuvalintaani suu mutrulla mielessäni facepalmaten, ilmestyi Aleksin pää sisään maneesin oviaukosta. “Et kai vaan tullut tänne urkkimaan, vaikka lupasit pysytellä poissa?” nauroin ja jatkoin uteliaasta silmäparista huolimatta Rokin taivuttelua ravissa. “No pitihän mun nyt tulla tarkistamaan, ettet sä rääkkää mun ponia täällä henkihieveriin”, Aleksi murjaisi ja hiipparoi muka huomaamattomasti katsomon puolelle. Irvistin miehelle naljailevasti ja vaihdoin välissä suuntaa. Yritin keksiä koko ajan ratsulleni pientä purtavaa mietittäväksi, sillä tiesin sen alkavan ennakoimaan helposti tulevaa. Ratsastin välillä radan poikki eri suunnista, ja sitten taas kahdeksikkoa ja loivaa kiemurauraa tehden jatkuvasti käynti-ravisiirtymisiä. Pikkuhiljaa Roki alkoi pyöristyä kivasti ja asettui eteen-alas.
Kuten arvata saattaa, laukasta ei vauhtia puuttunut. Tuntui, ettei ponia olisi ratsastettu ainakaan kuukauteen, vaikka todellisuudessa se oli viimeksi eilen ollut läpiratsastettavana. Pysyin kuitenkin järkähtämättä kirjavan orin kyydissä. Sain kiittää onneani hyvästä tasapainosta ja istunnasta. Kun olin ratsastanut myös laukkaa molempiin suuntiin, päätin suunnitelmani mukaisesti hypätä pari pientä estettä kokeilumielessä. Ensimmäisen pystyn Roki hyppäsi yllätyksekseni täysin mutkattomasti ja hidastikin pyynnöstäni vauhtia ilman protestointia. Se hyppäsi pienetkin esteet hyvällä tekniikalla, eikä ollut niin tarkka siitä, mitä mä hääräilin sen selässä. Myös lävistäjälle pystytetty sarja ylittyi kevyesti ja helpon tuntuisesti. Ehkä mun ratsu totta tosiaan oli sittenkin ihan ihka oikea esteponi, eikä mikään kenguru. Hyppäsimme vielä muutaman kerran yksittäisen pystyesteen sekä kahden esteen sarjan molemmista suunnista ja sitten lopuksi pientä okseriakin. Välillä jäin ehkä vähän turhan paljon roikkumaan kiinni ohjaan, sillä huomasin, ettei Roki tarvinnut niin paljoa ohjan tukea lähestymisissä. Ponin kanssa tuntuikin toimivan paremmin se, että ratsastaja antoi ennen estettä ponille enemmän tilaa ja antoi sen itse hakea sopivan ponnistuspaikan itselleen.
“Sehän sujui tosi hyvin! Miltä susta itsestä tuntuu?” Aleksi huikkasi katsomosta pidettyään yllättävän pitkään suunsa kiinni. Hiljaa oleminen ei nimittäin kuulunut hänen tapoihinsa. “Täähän on tosi kiva hevonen! Tai siis poni. Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, miten keskittyneesti hypyt onnistuivat alkuverryttelyn jälkeen”, naurahdin ja taputin hieman hiostunutta, harmaata kaulaa. “Joo kyllä se osaa hypätä, vaikka se on vähän mielenkiintoinen persoona”, Aleksi hykerteli siniset silmät nauraen. Hidastin loppuravien jälkeen Rokin lopulta käyntiin ja annoin sille jälleen pitkät ohjat. “Ehkä mä en meekään vain nolaamaan itseäni sinne kisoihin, vaan tästä saattaa oikeasti tullakin jotain. Ainakin edes kiva kokemus meille molemmille”, naurahdin ja liu’utin jalkani pois jalustimista jatkaen kävelyä vielä muutaman kierroksen verran.
|
|
|
|
by Saaga on Mar 27, 2020 23:25:17 GMT 2
Tie Tähtiin 2020 – Saagan treenipäiväkirjat
Pyörähdin pikaisesti tallin taukotuvalla, kaadoin kahvipannun pohjimmaiset vaaleanpunaiseen My Little Pony-mukiin ja join sen vähän turhankin nopeasti. Säpsähdin kun Kaapo morotti mulle huoneen nurkasta, niin hiljainen tuo mies oli etten kerennyt edes huomata tuon läsnäoloa. Tästä me oltiinkin vitsailtu vähän turhan usein, ja olin vitsillä ehdottanutkin Kaapolle että kävelisi kulkunen kaulassa ennen kuin mä saisin hänen takiaan sydänkohtauksen. Jotenkin meidän kohtaamisissa oli aina tää sama kaava, ja se alkoi olemaan turhauttavan koomista. Tervehdin takaisin hengitykseni vihdoin tasaannuttua ja nauroin iloisesti.
“Mä kuulin Maikulta että sä harjoittelet johonkin kisoihin kans? Salvalla?”, rupattelin puolihuomioisesti kun rupesin letittämään paksuja ruskeita kutrejani. Tykkäsin ratsastaessa nykyään pitää hiukset simppelillä letillä. Se oli jokseenkin mukavampi kuin niskaponnari. “E-.. Jjoo mutta tuota niin”, Kaapo hieroi niskojaan ja oli selkeästi valmis selittelemään itsensä puolesta. Kuin mä olisin jotenkin ollut aikeissa moittia häntä. “Ei. Musta se on ihan sikasiistiä!”, keskeytin jurotuksen ja nostin katseeni suoraan miehen silmiin, tai silmään, toinen oli tuttuun tapaan otsatukan takana piilossa. Kaapo näytti suorastaan yllättyneeltä.
“Ihan sama mitä muut sanoo, mä oon aina valmis kannustamaan sua. Oikeesti”, hymyilin pirteästi ja laskin kahvikuppini pöydälle. Hiukan kiusallisesti otin askeleen pari Kaapoa kohti ja halasin tätä yllättävän spontaanisti. Kaapo jäykistyi otteessani jostain syystä ja mä peräännyin kohteliaasti. Hymyilin kuitenkin hänelle niin sydämellisesti kuin osasin, haluten osoittaa että mä tulisin aina olemaan hänen tukenaan. “Ihanaa kun sä alat voimaan paremmin”, kommentoin vielä viitaten loppuvuoden puolelle ja alkuvuoteen, kun Kaapo on ollut jurompaakin jurompi. Olimme kokeneet kaikenlaista, ja Kaapon rakas mummokin nukkui pois. Kaapon kanssa olin parin viime viikon ajan yrittänyt viettää enemmän aikaa, ja koin lähentyneemme entisestään. Alvarhan tästä ei ihan hirveästi pidä, vaikkei hän sitä suoraan sanokaan.
Hiukan kiusallisen keskustelunlopetuksen jälkeen kiepsautin kypärän päähän, hyvästelin Kaapon ja lähdin hakemaan Unikkoa tarhasta. Olin toista kertaa osallistumassa kilpailuihin tamman kanssa, ja mulla oli hyvin positiiviset vibat. Homman nimi oli Tie Tähtiin, ja se sisälsi kolme osakilpailua ja finaalin. Kisoihin ei ollut enää kuin muutama tovi, ja olin harjoitellut ahkerasti. Vihelsin portilla kun poimin päitset portin tolpasta. Lempeä suokkimamma asteli varman kuuliaisesti mun luo vielä heinänkorsia suupielessä. Korvat hörössä se töni turvallaan mun ratsastusliivin povitaskua. “Namusia vailla taas vai. Höppänä”, juttelin kun pujotin päitset tamman päähän ja suukotin sen nenäpiitä hellästi.
Kuntoonlaittorutiinit olivat mulle hyvin tärkeitä. Olin ollut vajaa vuoden Unikon hoitajana ja koko sen ajan olen pitänyt mahdollisimman hyvää huolta sen karvasta, etenkin nyt kun sen upottava talvivilla alkoi vaihtumaan. Irtokarva pölisi pöllyttäessäni tammaa ja aivastin pikkuisen. Se käänsi korvaansa mua kohti mutta muuten sitä ei juuri kiinnostanut. Tuttuun tapaansa se seisoi paikallaan järkähtämättä ja rauhassa koko rutiinin ajan. Laiskasti mutta tottelevaisesti nousivat kaviotkin, ja taputin hoidon päätteeksi Unikkoa reippaasti kaulalle.
Noudin satulahuoneesta Unikon estesatulan, vaaleanvihreän tikatun huovan, suitset ja vihreäkuosiset jalkasuojat. Vaaleanvihreä huopa mätsäsi täydellisesti hupparini väriin, jonka hihat näkyivät mustan liivin alta. Tämä olikin juuri tarkoitukseni. Ja olen edelleen sitä mieltä, että voikkoa tammaa pukee vihreä yllättävän kivasti. Satuloin huolellisesti ja hivutin suojat paikalleen. Olimme pian valmiit lähtemään maneesiin.
Tapasin maneesissa Annin, mun parhaan kaverin joka oli lupautunut auttamaan esteiden kokoamisessa. Itse olin avustanut Annia myös treenaamaan Vatun kanssa. Olimme sentään menossa samoihin kisoihin, ja meillä molemmilla oli luja kipinä kisaamaan. Mitäpä sitä ei tekisi auttaakseen kaveria pärjäämään. Mun oma kokemus esteistä ei ollut läheskään niin hyvä kuin Annin, vasta viime keväänä rupesin kunnolla kehittymään Larkyn Stavishin valmentaessa meidän talleilla. Nyt olin intoa puhkuen lähdössä radalle ahkeran treenin innoittamana. Edellämainittu henkilö tulee itse asiassa vielä tänäkin keväänä valmentamaan meitä juuri ennen kisoja, ja mä voisin haljeta jännityksestä.
Kiristelin vyötä keskikaarteella ja laskin jalustimet. Vihdoin oli aika kavuta tuttuun ja vakaaseen selkään, Unikko maisteli kuolainta ja seisoi hievahtamatta. Norsun hermot ja niin poispäin, niin kuin useampi tallilainen on siitä sanonut. Asetuin istuinluilleni ja rupesin tekemään alkuverryttelyjä, sillä aikaa Anni rakensi mulle rataa. Kisoissa tulisin hyppäämään 80cm luokassa, sillä se oli korkeus jossa mua ei yhtään enää jännittänyt. Anni hyppäsi huomattavasti korkeampia esteitä, ja mun maha kutisi jännityksestä aina kun katsoin Annin ja Vatun harjoittelevan.
Noin vartin käyntien jälkeen kannustin Unikon raviin ja tein taivutuksia, voltteja ja suunnanvaihtoja molempiin suuntiin. Kun olin varma, että hevonen oli varmasti vetreytynyt ja lämmitellyt tarpeeksi, nostin laukan ja rupesin hyppäämään rataa. Ratsuni oli melko laiska, ja sille joutui antamaan aika runsaat avut verrattuna esimerkiksi Majinan hevoseen Teaan. Olin kuitenkin tottunut tamman tahtiin, ja rohkaisin sitä reippaasti. Vauhti ei ollut meidän erikoisalaa, mutta Unikko on kestävä ja varmajalkainen kuin mikä.
Rata oli lyhyempi, mutta silti melko samanlainen mitä tulisin kisoissa menemään. Ensimmäinen kierros oli ainakin lähes puhdas, ja Anni antoi mulle vinkkejä istuntaan. Kuuntelin mieluusti kokeneemman vinkkejä, ja Anni tuntui vaivaantuvan kun mä hihkaisin “Selvä, opettaja!” lähinnä vitsillä. Nauroimme kuitenkin molemmat enemmän tai vähemmän. Suoritin radan uudestaan muutaman kerran, hevonen oli hyvin tuntumalla ja tykkäsin Unikon tahdista tänään. Se oli reippaampi kuin viime treenikerralla, ja olin ylpeä siitä. Viimeinen ratasuoritus meni just eikä melkein nappiin. Unikko puuskutti kun mä taputin sitä kaulalle ääneen kehuen. “Voi kun sä menisit kisoissakin just näin hyvin!”, huokaisin treenien päätteeksi ja tein huolelliset loppuverkat. “Kyllä mä uskon että se sua tottelee sielläkin, ellei sillä ole “sellainen päivä””, Anni vastasi kun purkasi puomeja pois. Joskus Unikolla oli tapana päättää omasta puolestaan, että tänään hän ei jaksa edetä. Silloin se helposti järkähtääkin paikalleen, ellei sitä ratsuttavalla ole valmiutta käyttää jämäkkää komentoa sille. Unikko ei koskaan kuitenkaan pahastu, vaan yleensä ainakin mua tottelee lähes mukisematta. Suorituspäivänä tahtoisin kuitenkin että se olisi sopivan energinen, eikä käyttäytyisi kuin krapulainen mammutti. Nätisti sanottuna.
Anni tuli mun ja Unikon seurana tallille. Purkasin ratsun ja kylmäsin sen jalat, taputin vielä kerran sitä reippaasti jättäessäni sen karsinaan lepäilemään. Hyvä tyttö, mietin joka kerta kun katsoin hoidokkiani. Putsasin harjoitteluvarusteet ja laitoin ne paikoilleen, ja sitten rupesimme yhteistuumin Annin kanssa putsaamaan kisavarusteitamme satulasaippualla. Tai ainakin mä olin varannut Unikolle ihan erilliset kisavarusteet, ja ne halusin pitää kiiltävänä ja upeana. Juttua riitti satulahuoneessa, meidän puheensorina kaikui varmaan käytävälle asti.
|
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Mar 30, 2020 15:49:40 GMT 2
30.3.2020 - Sileätreeniä kahden tosikon voimin
"Istu nyt perseelläs siihen satulaan!" Aleksi huusi kentän laidalta naama punoittaen. Hiki valui pitkin niskaani ikävän tuntuisesti, mutta yritin parhaani mukaan istua syvälle satulaan Rokin pukittelusta huolimatta. "Nainen oikeasti. Suorista selkä ja ota ohjat tuntumalle", tummahiuksinen mies jatkoi suurieleistä viittomistaan. "Hyppäähän kuule ite selkään ja näytä", tuhahdin ja pysäytin ponin kentän keskelle. "No eihän mulla ole edes kypärää. Älä viitsi", mies toppuutteli huokaisten. Nappasin kypärän päästäni ja ojensin tätä miehelle sangen kyllästynyt ilme kasvoillani. Mies katsoi hetken ojennettua kypärääni ja sitten mua. Hetken harkinnan jälkeen tämä lopulta otti silmiään pyöräyttäen kypärän kädestäni ja yritti parhaansa mukaan tunkea sen päähänsä. Tyrskähdin vahingoniloisena, kun mies sai vedettyä joten kuten päähänsä vaaleanpunaisilla blingeillä koristellun kypärän. Mies kohotti katseensa minuun ja mulkaisi pahasti säätäessään kypärää isommaksi. "Hei älä huoli. Ihan nätiltä sä näytät", virnistelin ja ojensin seuraavaksi ratsuni ohjia tälle. "Saat hei nää mätsäävät hanskatkin, jos haluat", hohotin, kun mies kapusi ponin selkään säätäen jalustimia pidemmiksi. "Jos vain tukkisit suusi hetkeks, niin päästäis ehkä eteenpäin joskus", mies murahti ja pyysi sitten ponin suoriltaan raviin.
Kai se oli myönnettävä, että mies oli hyvä ratsastamaan. Tai ainakin hänellä oli pitkäkestoisemmat hermot kuin mulla. Tarkkailin mietteliäänä ratsukkoa, kun Roki aloitti taas pukkilaukkanäytöksensä. Aleksi käänsi sen heti ympyrälle ja istui kylmän viileästi "perse penkissä", niin kuin se oli mulle toitottanut koko kahdenkymmenen minuutin ajan, jonka olin ponin selässä viettänyt. Hetken aikaa mies taivutteli ponia sekä ravissa että laukassa ja aina kun poni keräsi virtaa taas jostain olemattomasta, mies vaati siltä enemmän ja pisti sen tekemään tiukkojakin käännöksiä. "Jokohan leidi viitsisi tulla itse ratsunsa kyytiin?" Aleksi huikkasi pian. Äänestä kuulsi yhä tuohtumus, vaikka mies yrittikin kovasti vaikuttaa viilipytyltä. "Joojoo, tuo se Roki tänne", vastasin tyynesti ja odotin, että Aleksi pysäyttäisi ponin ja laskeutuisi satulasta. Kun tämä viimein tapahtui, tummatukkainen mies riisui kypärän ja ojensi sen sekä Rokin ohjat takaisin mulle. "Voisit joskus yrittää hillitä itses", tämä sanoi. "Ei pysty", vastasin vain virnistäen ja säädin jalustimet jälleen itselleni sopiviksi.
Lopulta Roki liikkui kuin liikkuikin nätisti. Se teki töitä ahkerasti takaosallaan ja tuntui mukavan rennolta selästään. Niska pyöristyi ja poni mutusteli kuolaintaan hillitysti. Ratsastin paljon pohkeenväistöjä ja suunnanvaihtoja ravissa. Laukkaan siirtyessä Roki oli jo rauhallisempi, kun oli saanut päästellä höyryjä ensin Aleksin kanssa. Laukanvaihdot sujuivat näppärästi, mutta poni olisi tarjoillut mielellään myötälaukkaa vastalaukkatehtävissä. Kun ori tuntui hyvältä ja liikkui kevyesti tuntumalla vastalaukassa, tiivistin istuntaani ja hidastin Rokin raviin. Aleksikin näytti tyytyväiseltä nyökätessään. Tämä poistui vähin äänin pois maneesista, kun löyhäsin ohjastuntumaa ja ravailin ponin kanssa vielä hetken ajan.
|
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Apr 4, 2020 18:01:14 GMT 2
3.4.2020 - Viimeiset treenit ennen kisoja
Keväinen tuuli oli nostattanut kyyneleet silmäkulmiin. Nahkaisen satulan hiljainen natina ja kavioiden tasainen rummutus muodostivat kombon, jonka alta ei erottanut muita ääniä. Tiukka käännös. Sen jälkeen suoristus. Hevonen korahti ja venytti laukkansa ihan äärimmilleen. Sitten seurasi ponnistus. Kumarruin lähelle ratsuni auringossa kiiltävää harjaa. Hypyn liitovaihe oli mukavan pitkä ja sitä seurasi helpolta tuntuva, tasainen alastulo. "Hyvä!" hihkaisin ratsulleni hymyillen ja taputin sen pyöristynyttä kaulaa. Hidastin orin raviin, ja taivuttelin sitä hetken aikaa ympyrällä. Samalla vilkaisin kentän laidalla olevaa parivaljakkoa, Aleksia ja Mirkaa. Mirka oli lähtenyt pyynnöstäni mukaan Vihiniemeen kasaamaan mulle ja Rokille esterataa kisoihin treenaamista varten, koska Aleksin oli pitänyt olla niin kiireinen, ettei kerkeäisi auttaa. Kummasti sitä aikaa tuntui kuitenkin löytyvän aidalla norkoiluun.
"No niin kyyhkyläiset! Nää esteet saisi nyt nostaa siihen 120 senttiin!" kailotin silmiäni pyöräyttäen. Molemmat kääntyivät katsomaan mua ja Mirkan posket lehahtivat sillä sekunnilla punertaviksi. Nainen pujahti heti sanaakaan sanomatta nostamaan esteitä korkeammiksi ja Aleksi jäi aidan taakse nojailemaan hölmö ilme kasvoillaan. "Mihis ne tärkeät paperityöt unohtu?" katsoin Aleksia merkitsevästi hidastettuani Rokin käyntiin. "Ääh... Ne on jo hoidettu", tämä vastasi huolettomasti hymyillen ja jatkoi nojailuaan auringon paisteessa. "Ja herrasmiehenä seisot vaan tumput suorina ja annat Mirkan hoitaa työt? Tekisit edes jotain järkevää", töksäytin ja latelin mielessäni miehelle yhden jos toisenkin kutsumanimen, joita olisin käyttänyt mielelläni, mikäli Mirka ei olisi ollut kuulemassa.
Rata sujui seuraavallakin kerralla hyvin. Roki oli hyvin tuntumalla ja se reagoi nopeasti pienimpiinkin apuihini. Kaksi ensimmäistä pystyä ylittyivät mallikkaasti, samoin niiden jälkeen tuleva tasaokseri. Keskihalkaisijalle tehdyn tiukan käännöksen jälkeen tulimme kahden esteen sarjalle ehkä vähän pohjaan, mutta Roki korjasi tilanteen hienosti ja hyppäsi ongelmitta vähän huonommastakin paikasta. Sitten tulikin vähän pidempi väli. Istuin kaarteessa syvemmälle satulaan ja nousin sitten taas esteistuntaan, kun lähestyimme seuraavaa estettä. Loput kaksi pystyä ja radan päättävä trippeli hypättiin jälleen ilman suurempia hankaluuksia. Roki tuntui tosi hyvältä ja saatoin lähteä ensimmäiseen osakilpailuun ylihuomenna jo suorastaan itsevarmalla asenteella.
Kun olimme hypänneet radan läpi muutaman kerran ja olin tyytyväinen suoriutumiseemme, pyysin ponin raviin ja hölläsin ohjaa. Roki pärskähti hiljaa ja venytti kaulaansa vähän pidemmäksi. Mirka kikatti parhaillaan jollekin Aleksin typerälle jutulle. Mies puolestaan virnuili siihen malliin, kuin tämä olisi kertonut juuri vuosisadan hauskimman vitsin. Pudistelin päätäni hymyillen ja kumarruin rapsuttamaan Rokin harjaa. "Oi voi noita rakastavaisia", mutisin sille.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 6, 2020 14:07:40 GMT 2
Tie tähtiin - 1 osakilpailu
5.4.2020
Ei mulla muutenkaan ollut mitenkään hirveän hyvä mieliala. Alvarin kanssa meni huonosti, mies oli sanonut mulle epäsuorasti ettei jaksa mun "jatkuvaa huomiontarvetta". Niinkuin mitä ihmettä, koko tyyppi on muuttunut ihan kummalliseksi. Odotin vuoroani, Unikon ohjat kädessäni. Tamma vaistosi selkeästi, että mun fiilis oli alavireinen. Yritin kuitenkin hymyillä muille, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Esitin, että kaikki on hyvin. Anni kulki ohitse Vattua taluttaen, ja näytti meille peukkua. Mun luokka olisi ennen muita, ja mua stressasi se että jouduin antamaan niinsanotun ensivaikutelman meidän koko joukkueesta. Itku ei ollut kaukana.
Viimein oli aika nousta satulaan, ja rupesin verryttelemään Unikkoa. Tammakaan ei ollut parhaimmillaan, mutta tiesin ettei se tarkoituksella mokaisi tätä. Hevonen oli jäykkä ja laiska, jouduin turvautumaan raipan apuihin enemmän kuin treeneissä koskaan. En kironnut ratsuani, kirosin lähinnä omaa mielialaani ja sitä että mä olin harjoitellut paljon, mutta en silti tuntenut oloani valmiiksi. Mun elämä oli niin hajoamispisteessä, etten enää tiennyt mitä mun kannattaisi pistää elämässäni etusijalle. Aloin epäillä, että parisuhteemme olisi loppusuoralla. Se sattui, sillä tästä tuli tasan mieleen se miten mun exäni rupesi käyttäytymään vain hetki ennen eroa.
Nimemme kuulutettiin. Totuuden hetki. Väläytin tekohymyn joukkuekavereilleni ja ratsastin radalle. Aika käyntiin. Jostain syystä, mä en edes muista koko rataa. Menin automaatiolla, sumussa. Pidätellen itkua. Mitähän tästä tulee, ja miksi mä olen tähänkin ryhtynyt. Unikko oli hämillään mun sekavista avuista, ja pudotimme esteitä toisensa jälkeen. Ratsastin maaliin, ja ulos kentältä täysin ilmeettömänä. Laskeuduin selästä, ja annoin Unikon ohjat suoraan Mirkan käteen nostamatta katsettani. "Saaga, mikä on?", olin kuulevinani Mirkan kysyvän mutta mä nostin kättä merkiksi että "olen ok", ja lähdin ripeästi kohti vessaa. Vessassa mä laitoin oven lukkoon ja annoin itkun räjähtää käsiin.
Se oli aika lahjakkaasti mokattu osakilpailu, tuumin itselleni kun olimme jo palanneet Ansamaahan. Suukotin Unikkoa turvalle ja taputin sitä. "Ei se ollut sun syy, tyttö", kuiskasin kun vein sen karsinaan ja purkasin sen kuljetussuojistaan. Unikko hörisi hiljaa, ja näytti ymmärtäväiseltä. Pieni vanhasielu, ajattelin. Se oli niin itsepäinen välillä, mutta empaattisuuden perikuva. Se ymmärsi aina jos jokin oli vinossa. Hautasin kasvoni hetkeksi tamman harjaan, ja lähdin sitten asunnolleni. Käytin koiran automaatiolla pikapissalla, ja sitten mä kävin sänkyyn kerälle ja yritin soittaa Alvarille. Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Annoin puhelimen pudota lattialle ja itkin vähän lisää.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 12, 2020 14:57:52 GMT 2
Tie tähtiin - Estevalmennus Hallavassa
10.4.2020
Kerrankin elämä toi auringonsäteitä mun elämään. Alvarista eroamisen jälkeen mun olo on ollut helpottunut, kuin paino olisi pudonnut rinnalta. Parisuhteet eivät ole helppoja, tai sitten Alvar oli vaan väärä mulle. Olin toki haikeilla fiiliksillä, mutta koin että nyt mun oli tärkeämpää keskittyä Unikkoon, ja kisoihin treenaamiseen. Sinä päivänä Hallavan tiluksilla oli hyvä ilma, kevätaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli suorastaan kuuma, kuin kesä olisi ihan nurkan takana. Talutin Unikon kentälle avoimin mielin, ja nousin satulaan vaivatta.
Valmentajamme oli Inka Lehtimäki, joka ei ollut mulle tuttu nimi ennestään. Jotain toki kuullut, mutta tapasin hänet tänään ensimmäistä kertaa kasvotusten. Nainen oli tosi mukava, ja valmennus oli lempeää ja yksilöt huomioonottavaa. Pidin Inkasta kovasti, ja uskoin että tämä valmennus tulisi sujumaan hienosti. Mulla riitti toivoa, että pepulleen menneen ensimmäisen osakilpailun jälkeen me noustaisiin Unikon kanssa kuin Feeniks tuhkasta konsanaan.
Ryhmässä oli 2 muuta ratsukkoa mun lisäksi, pieni ryhmä mutta parempi niin. En tuntenut heitä, loput Ansamaalaiset valkkaisivat myöhemmässä ryhmässä. Anni ja Majina olivat expert-luokassa, ja mä saatoin tässä vaiheessa vain haaveilla että uskaltaisin vielä kisata siinä luokassa. 80 senttiä oli mulle oikein sopiva, korkeampiakin olen jo hypännyt mutta koin etten halua nielaista liian suurta palaa kerralla. Olin kuitenkin kehittynyt esteratsastajana silmissä viime kesään nähden. Valmentaja Larkyn Stavish oli myös musta ylpeä, kun tuli toista kertaa meitä valmentamaan. Hymyilin kanssaratsukoille kannustavasti, ja rupesimme kaikki verryttelemään hevosiamme.
Unikko oli reipas sinä päivänä ollakseen Unikko, luulen että hyvä ja tyyni sää vaikutti siihen. Verryttelimme itsenäisesti, joten kohtuullisen pitkien alkukäyntien jälkeen mä nostin ravin ja menin omia reittejämme. Suunnanvaihtoja ja suuria ympyröitä, halusin varmistaa että hevoseni vetreytyisi kunnolla. Unikon liikkeen tänään olivat suuret ja reippaat, mun positiivinen mieliala saattoi tarttua myös siihen. "Anteeksi tyttö mun viimeaikaiset sekoilut", juttelin Unikolle kun aloin keventämään. Se käänsi korvaansa mua kohti. "Mikään ei ole johtunut susta. Oot hyvä tyttö", kommentoin ja rapsutin ohimennen tammaa kaulasta. Se heitti hieman päätään ja korskahti, kuin sanoakseen; "Minä tiedän sen".
Runsaan alkuverryttelyn jälkeen Inka rupesi neuvomaan meille päivän tehtävää. Kevyt jumppasarja sujui hienosti, ja olin positiivisesti yllättynyt Unikon motivaatiosta tänään. Inka sanoi suoraan, kuin vaistotakseen, että hevonen tietää mun epävarmuudet ja ne tarttuvat myös herkästi minusta hevoseen. Itsevarmuus selässä heijastuu suoraan hevoseen. Mietin, että mun ei pitäisi olla niin usein pahalla päällä Unikolla ratsastaessa. Olin itsekin pistänyt merkille, että jos olin surullinen, Unikkokin liikkui huonosti. Vain pienenpienet epävarmuuden eleet viestivät hevoselle enemmän kuin sanat. Päätin ruveta keskittymään asenteeseeni positiivisemmalla kädellä.
Kaikki ratsukot suorittivat jumpparataa hienosti, ja kun se sujui kaikilta tavoitetusti, siirryimme hieman vaikeampiin tehtäviin. Unikko tuntui sinä päivänä lukevan mun ajatuksia, ja loistimme radalla. Sain kuitenkin neuvoja istuntaani, mun oli pidettävä hartiat rennompana ja välttää nojaamista liikaa eteen tai taakse. "Istu aivan keskellä satulaa, hallitse liikkeesi. Ja muista myödätä", Inka neuvoi ystävälliseen, kannustavaan äänensävyyn. "Hyvä, oikein hyvä!", kuulin valmentajan kehuvan ja se sai sydämeni lepattamaan. Tulisikohan musta vielä huippuratsastaja esteillä? Aika näyttää.
Valmennuksen jälkeen jäin vielä katsomaan muita ryhmiä, ja kannustin mielessäni Expert-luokassa harjoittelevia Majinaa ja Annia. Hyvin me vedetään, mietin ja päätin että nyt mä en tulisi mokaamaan. Harjoittelisin niin tehokkaasti Unikon kanssa kuin suinkin mahdollista.
|
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Apr 13, 2020 0:02:29 GMT 2
|
|
|
|
by Anni on Apr 14, 2020 13:44:04 GMT 2
|
|
|
|
by Saaga on Apr 15, 2020 20:33:26 GMT 2
Saaga Talvilehto - Närhen Mikstuura (80cm)
1 osakilpailu:2. osakilpailu:3. osakilpailu:FINAALI
|
|
|