|
by Majina on Feb 18, 2020 2:52:01 GMT 2
❄ Retki laskettelukeskus Jyrkkään ❄
Ansamaalaiset lähtevät lauantaina 28.2 autoillen ylös lohikäärmevuorille laskettelemaan. Majina kuuli kaupunkilaisilta, että siellä olisi vielä toimiva keskus, joka myös majoittaa vieraansa yöksi. No miksipä siis ei! Paikalla tosin oli kovin nuhjuiset nettisivut, eikä osoite ollut selkeä, mutta kyllä keskus löytyisi. Vuoret ovat myös ainoat, joilla on tuohon aikaan vielä paljon lunta, siellä on myös todella tuulista ja reitti ylös on paikoittain haastava. Laskettelukeskus Jyrkkä on vuonna 1954 avattu ja sen kultavuosia olivat 1960-1980 luku, jonka jälkeen se on päässyt rapistumaan. Tästä Ansamaalaisilla ei kuitenkaan ole harmainta aavistusta, eivätkä he tiedä mitä perillä odottaa. Mahdollisesti homeinen ja kylmä motelli hotellihuone jonka putket sylkevät sinivihreää vettä, outo ja karmiva muutaman ihmisen henkilökunta. Rinteet, joita ei ole laitettu pitkiin aikoihin kunnollisilla välineillä ja jonka varrelta löytyy edelleen vanhojen asiakkaiden pudottamia esineitä vuosien takaa. Millainen Ansamaalaisten reissusta aavemaisen hiljaiseen laskettelukeskukseen - jossa he ovat ainoat vieraat - oikein tulee? Saako porukka nukuttua yönsä hyvin? Onko hotellin ruoka syömäkelpoista? Starttaavatko autot aamulla kotimatkaa varten? Onko ilma suotuisa? Mitä ikinä se onkaan.. retkestä tulee ikimuistoinen, oli se sitten positiivisuudella tai negatiivisuudella maustettu. Huom. Keskus tarjoaa lasketteluvälineet halvalla käyttöömme, mutta voit silti tuoda omasi (ne voidaan laittaa suksiboksiin, joka otetaan mukaan). Sinulla on lupa ottaa mukaan joku Ansamaan "ulkopuolinen" hahmo, kuten kaveri tai kaksi/poika tai tyttöystävä jne.
Matkaan lähdetään heti aamulla lauantaina, viimeistään klo 10. Matkaa keskukselle on noin tunti, mutta keli ja huonot ajo-ohjeet voivat viivästyttää saapumista. Keskukselle on ilmoitettu tulosta, he ovat siis tietoisia saapumisestamme. Mukaan pääsevät ihan kaikki haluavat. Pyydän että ilmoitat hahmosi reissulle, vaikket ehkä siitä kirjoittaisikaan. Näin muut voivat kuitenkin käyttää hahmoasi ja porukkaa on enemmän! Laskettelemme lauantaipäivän ja syömme illallista hotellilla, jonka jälkeen myöhäisempi ilta on vapaa. Silloin voidaan mahdollisesti vaikka saunoa tai istuskella nuotiolla, tutustumassa toisiimme entistä syvemmin. Lähdemme takaisin seuraavana aamuna, niin että kaikki saavat kerättyä tavaransa ja syötyä aamupalaa rauhassa. Olemme takaisin Ansamaassa viimeistään yhdeltä, sunnuntaina 29.2.
Tallipäiväkirjatekstit retkestä: Luku 21, Luku 22
Retkelle lähdössä Majina & Dochas, Kaapo, Litzy, Alvar, Saaga, Anni & Raakel, Silvia & Aleksi, Mirka, Julius
|
|
|
|
by Anni on Feb 18, 2020 14:01:02 GMT 2
Kuulostaa niin jännältä, ehdottomasti mukana! Ja eiköhän myös Raakel saada suostuteltua matkaan
|
|
|
|
by Saaga on Feb 19, 2020 14:21:01 GMT 2
Saatasko pitkästä aikaa kunnon säpinää kuvioihin?
|
|
|
|
by Majina on Feb 19, 2020 17:12:41 GMT 2
Sitä mä ainakin kovasti toivoisin xD Uskon että saadaan, jos nyt useampi tulis mukaan! Yritän toivoo että muutkin tulis taas käymään täällä ja huomais.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Feb 20, 2020 12:21:01 GMT 2
Mirka vois tulla Silvia oisit nyt ottanu Aleksin mukaa xD
|
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Feb 21, 2020 10:57:46 GMT 2
Voishan se Aleksikin tietty lähteä mukaan
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Feb 22, 2020 12:37:46 GMT 2
Minäkin ilmoittaudun matkaan mukaan!
|
|
|
|
by Anni on Mar 2, 2020 0:26:24 GMT 2
Katastrofi laskettelukeskuksessa, osa 1 Pakkanen nipisteli poskipäitä vaikka en ollut ehtinyt olla ulkona kovinkaan kauaa. Olimme juuri tekemässä lähtöä laskettelukeskus Jyrkkään ja pihalla kävi sen tähden kova kuhina kaikkien tunkiessa tavaroitaan autoihin. Yöllä olin tuskin saanut silmäystäkään nukuttua, sen verran minua jännitti reissuun lähtö. En minä tarkalleen ottaen tiennyt mikä minua siinä jännitti, olinhan minä ennenkin laskettelukeskuksissa käynyt, todella usein itse asiassa. Jyrkkä ei kuitenkaan antanut kovin kummoista ensivaikultemaa nettisivuillaan, joista sai juuri ja juuri selville kyseessä olevan laskettelukeskus ja sivuja koristi pari huonolaatuista kuvaa, kenties monen vuosikymmenen takaa.
Viskasin suksiboksiin mustakeltaiset Fischerini niin että kolahti ja heittäydyin sitten auton takapenkille Raakelin viereen. Vilkaisin nopeasti muitakin autossa olijoita väsyneillä silmilläni - kuskin paikalla istui Aleksi, ilmeisesti Silvian kaveri, tummaverikkö nainen istuikin pelkääjänpaikalla kaverinsa vieressä. Takapenkillä oli minun ja Raakelin lisäksi Mirka, jonka kanssa olimmekin jo jonkin verran tulleet juttuun, sekä uusi kasvo Julius, jota en ollut ennen tavannut. Moikkasin tätä hieman vaisusti ja käännyin sitten taas Raakelin puoleen. Yksi suuri syy Raakelin mukaan kutsumiselle oli yksinkertaisesti se, että halusin mukaan tulevan tyypin jonka tunsin hyvin. Nainen ei ollut epäröinyt mukaan lähtemistä hetkeäkään, vaikka olin jo ehtinyt epäillä ettei hän lähtisi. Eihän hän ollut lasketellut kuin pari kertaa joskus pienenä lapsena, kun hänen vanhempansa olivat vieneet hänet hiihtolomareissulle. Olinkin melko varma ettei Raakel lähtenyt mukaan laskettelun takia, tiesin naisen olevan seikkailunhaluinen ja hänen mielestään Lohikäärmevuoret olivat taatusti mielenkiintoinen paikka.
Olihan reissussa Raakelin lisäksi myös hyvä ystäväni Saaga, mutta jostakin syystä minusta tuntui, että tällä kertaa hänellä ei olisi kovin paljoa aikaa minulle. Tämä oli toisessa autossa Majinan, Dochasin, Kaapon, Alvarin ja Litzyn kanssa. Toivottavasti Saaga ei tällä kertaa joutuisi selvittelemään Kaapon ja Alvarin riitoja, toisin kuin Ansamaan surullisenkuuluisissa Halloween bileissä. - Toivottavasti ne laskettelukeskuksen kamppeet ei oo ihan sysisurkeita, vieressäni istuva mustatukkainen nainen pohti ääneen. - Muuten, musta on vähän outoa että mä en oo ennen kuullu tästä laskettelukeskuksesta mitään, Raakel jatkoi keskusteluaan pirteänä, tämä oli tainnut saada yöllä nukuttua hyvin. Minua kyllä väsytti, mutta olin aivan liian jännittynyt nukkuakseni. Mitähän tästä reissusta tulisi? - Tai siis, me mentiin aina porukoiden kanssa Lappiin laskettelemaan vaikka tässä lähelläkin ois ollu paikka.. Eiks siellä netissä lukenu, että Jyrkkä on perustettu joskus 50-luvulla? Raakel pohti taas. Se oli kyllä totta. En kuitenkaan jaksanut juuri keskustella, vastasin vain että jotain sellaista minäkin olin netistä lukenut ja syvennyin taas kännykkääni, josta selailin uutisia ja somea. Majina lähetteli jotain viestejä heidän matkanteostaan. Itse en tiennyt mitä minun olisi pitänyt reissustamme kertoa, päädyin kuitenkin vastaamaan naisen viestittelyyn yhdellä lyhyehköllä viestillä jotta hän ei huolestuisi. Ei tässä vielä oltu ojaan ajettu.
Saavuimme keskukselle suurinpiirtein aikataulun mukaisesti vaikka olimmekin pari kertaa ajaneet harhaan. Opasteet paikkaan eivät olleet kovin selkeät, ihme että olimme löytäneet perille vain vähäisillä väärillä käännöksillä. Paikka oli toden totta korvessa enkä voinut olla ajattelematta, ettei meitä täältä ihan helposti löydettäisi, jos sellainen tilanne tulisi. Kaikkien kasvoilla viipyi jonkinsorttinen järkytys, kun katselimme edessämme kohoavaa päärakennusta. Se oli nuhjuinen, sen näköinen ettei sitä oltu huollettu kunnolla vuosikymmeniin. Meidät vastaanotti kuitenkin ihan mukavan oloinen vanha muori, joka korotti tunnelmaa pikkuisen. Jännitykseni ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan, kun katsahdin taas hauskannäköisestä muorista ränsistyneeseen päärakennukseen. Pala nousi kurkkuun kun lähdimme seuraamaan muoria, joka oli ilmeisesti jokin vastaanottovirkailija.
Rakennuksessa oli tunkkainen haju, joka vain paheni huoneisiin siirryttäessä. Majoituimme Raakelin kanssa samaan huoneeseen niin kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Tai no, niinhän se olikin, minähän Raakelin olin mukaani pyytänyt. - No, tullaan onneksi viettämään paljon aikaa ulkona, Raakel tokaisi samantien huoneeseen päästyämme. Siellä oli edelleen voimakas haju, voimakkaampi kuin aulassa. Kylmä valtasi kehon, huoneessa oli kyllä patteri, mutta ei ilmeisesti toimiva sellainen. - Tästä ei hyvä seuraa.. mutisin tuijottaessani lattialla olevaa suurehkoa tummaa läikkää. Mieleeni juolahti hurja ajatus, mutta karistin sen mielestäni nopeasti. Ei, ei se voinut olla verta.. Luultavasti vain kahvia, jota joku asiakas ennen meitä oli läikyttänyt siihen eikä sitä oltu saatu kuurattua pois. - Piristy nyt vähän, Raakel yritti ja hymyili leveästi. - Okei, eihän tää mikään luksushotelli oo, mutta kyllä me yks yö pärjätään. Ja mä voin lämmittää sua jos on tarvis.
Raakel oli selkeästi innoissaan pienestä alkujärkytyksestä toivuttuaan, mutta minä olin edelleen epäluuloinen. Tuli hetkeksi aikaa hiljaista, vain patterista kuuluva outo napsuminen rikkoi hiljaisuuden. Raakelia ei vaikuttanut haittaavan, mutta tunnelma oli kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta. Ihan kuin paikka ei olisi ollut jo muutenkin tarpeeksi outo, sen lisäksi tuntui että olimme paikassa ainoat asiakkaat. Kun kylmät väreet virtasivat jälleen kerran kehoani pitkin, päätin laittaa jotain lämpimämpää päälle. Kumarruin matkalaukkuni ylle kaivaakseni sieltä vaatteita, ja samassa tunsin kun joku laittoi käden nopeasti olkapäälleni. - RAAKEL! huudahdin säikähtäneenä, jopa vähän vihaisena. - Tuo ei ole hauskaa! Mutta kun käännyin, Raakel vain istui hölmistyneen näköisenä kuluneessa nojatuolissa kännykkänsä kanssa huoneen toisessa päässä. Hän ei olisi mitenkään ehtinyt sinne, jos olisi juuri pari sekuntia sitten tarttunut minua olkapäästä. - Niin että mikä? tuo kysyi sitten kulmiaan kohottaen. - Ei kun… mä vaan.. äh, pitäiskö mennä syömään jotain? vaihdoin puheenaihetta äkisti. Nappasin laukusta löytyneen mustan, hopeakoristeisen villapaidan ja tungin sen päälleni, Raakelin näyttäessä edelleen melko kummastuneelta. - Ootko sä ihan kunnossa? nainen kysyi huolta äänessään. - Mä en oo vaan syöny enkä nukkunu kovin hyvin, kyllä tää tästä, sanoin ja pakotin hymyn kasvoilleni. Ehkä minun tosiaankin pitäisi vain syödä. Nukkua en voisi, mutta eiköhän raitis ulkoilma piristäisi, sitten kun päästäisiin jossain vaiheessa rinteeseen.
|
|
|
|
by Saaga on Mar 2, 2020 14:56:09 GMT 2
Lauantai
"Atsiih!", pärskäisin ja sukseni meinasivat lähteä omia aikojaan rinteeseen. Sain tartuttua Alvarin kädestä kiinni, tämä vaan nauroi ja moitti minua kaulaliinan puutteesta, vilustuisin vielä. "Joo joo, ei vaan jokin tuolla kämpillä sai mulle nuhan. En mä kipee oo", mulkaisin häntä ja pyyhkäisin nenääni nenäliinaan. Saavuimme aiemmin tänään Jyrkän laskettelukeskukselle, ja mä olin ollut reissusta innoissani. Mikäs sen mukavampaa kuin hyvällä porukalla rinteessä, helmi-maaliskuun vaihteessa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkanen oli sopivan kirpakka. Ensimmäiset innokkaat meistä olivat jo pukeneet sukset ja laudat, osa jäi kahvittelemaan tuvalle. Sisätilat olivat kyllä merkillisen huoltamattomat jopa mun mielestä, ja jotenkin mä epäilin vakavaa sisäilmaongelmaa. Se selittäis tän mun kummallisen orastavan nuhan ja kurkkukivun.
Laskettelu oli hauskempaa kuin muistin. Viimeksi olin rinteessä käynyt joskus yläasteella, tasapaino vaati vähän taitojen muistamista. Laskin rinteen monta kertaa, ja mulla oli hauskaa. Pari kertaa kaaduinkin omaa kömpelyyttäni, ja sain kuulla Alvarilta taas kommenttia että ei hätää, hän pelastaa neidon pulasta. Mulla oli joskus olo vähän kuin olisin lapsi ja Alvar isi, joka varjelee pikkuista kaikilta vaaroilta vähän turhankin tehokkaasti. Mä haluaisin osoittaa, että osaan pitää huolta myös itsestäni, mutta en ole tarpeeksi rohkea sanomaan sitä suoraan. Alvar on kyllä ihana kaikin puolin. Vitsailimme pari päivää sitten molemmat, että kosisinko mä kun karkauspäivä lähestyy. Se ei ollut suunnitelmissa, mutta ehkä joskus. Olisiko Alvarista aviomieheksi? Hymähdin ja huomasin taas kadonneeni ajatusmaailmaani, Alvar herätteli minut maailmoistani. "Maistuisko kaakao?", hän virnisti ja halasi minua hartioistani. Kuulostaa erittäin hyvältä.
Istuimme majoitustilojen aulassa hetkeä myöhemmin kuumat kaakaomukit käsissämme, toisessa pöydässä istui tuttu kopla Maikku, Doc ja Kaapo. Ristin jalkani ja käperryin toppatakkiini tiiviimmin. Alvar tarkeni huppari päällä täällä sisällä, mutta mulla oli kumma olo. Palelin kuin horkassa. Myös pää tuntui ihmeen kevyeltä ja tukkoiselta, oliko mulle nousemassa kuume? Ilmaisin huoleni Alvarille ja sain kuulla vaan moitetta siitä etten ollut pukeutunut tarpeeksi hyvin. Höpö höpö, pikku nuha vaan. Ja niin edes päin. Huokaisin ja tyydyin kohtalooni, otin taas varovaisen siemauksen mukistani. Alvar katsoi puhelintaan vähän väliä. "Hei, ois kiva jos sä olisit läsnä täällä mun kanssa", sanoin harmistuneena miehelle ja viitoin tätä laittamaan puhelimen taskuun. Mulla oli epämukava olo, jos halusin itse keskustella mutta toisen mielestä puhelin oli kiinnostavampi. Kenen kanssa se edes oikein juttelee? Pienet mustasukkaisuuden piikit pistivät sydäntäni.
Ajauduimme siinä pikkuiseen kinasteluun, ja Alvar marssi ulos tuulettumaan. Tuhahdin harmistuneena. Tällaisia tulee kyllä kaikille pareille ennemmin tai myöhemmin, eikö niin? Musta Alvar otti kyllä vähän liikaa itseensä. Aivastin pari kertaa jälleen, ja sain väristyksiä. Säpsähdin kun Kaapo puhui mulle. "Ootsä kunnossa?", tyypillisen monotonisesti. Mutta hän kuitenkin puhui mulle, joka oli sellainen asia jota oikeastaan olin odottanut. "Äh, joku allergia vissiin vaan. Ei tässä kai", vastasin ja hymyilin lämpimästi. "Sä kyllä näytät aika, kamalalta. Siis niinkuin kipeeltä, tai siis", Kaapo yritti takellella ja Maj&Doc virnuilivat huvittuneena. "Kiitos kohteliaisuudesta, säkin näytät upealta tänään", vastasin ja nauroimme molemmat. Nyt tässä alkoi olla jotain tuttua. Ennen Halloweenin draamoja naljailimme toisillemme alinomaa, ja pelkäsin jo että välimme kylmenisivät pysyvästi.
Oloni huononi äkisti ja pitelin päätäni. "Sun pitäs mennä lepäämään", Kaapo sanoi äkisti ja nousi tuoliltaan valmiina ottamaan mut kiinni jos vaikka tipahdan lattialle. "No ehkä pienet päikkärit, mut ei mulla niin..", sanoin ja nousin vähän liian nopeasti tuolilta, jonka myötä horjahdin. Kumma juttu, taisin oikeesti olla saanut jonkun pöpön. Kaapo tuki mun selkää niin etten kaatunut, ja lähti taluttamaan mua mun huoneeseen. Mikä miestä tällä kertaa vaivasi, en tiedä. En ikinä ota selvää millä tuulella hän on. Jotenkin kuitenkin, kun Kaapo piti mun hartioista kiinni päättäväisesti mutta lempeästi, mulle tuli turvallinen olo. Jotenkin helpompi hengittää.
Käperryin peiton alle ja Kaapo jäi hetkeksi vielä siihen. Yöpöydälle sain ison lasin vettä. Mies kosketti kasvojani ja sävähti. "No nyt sulla on kyllä ihan varmasti kuumetta. Sä oot tulessa", hän sanoi kurtistaen kulmiaan. "Onks siinä jotain uutta, et mä oon kuuma?" vitsailin puoliunisena ja Kaapo naljaisi jotain hauskaa takaisin, mutta en ollut varma mitä. Olin jo unessa. Näin unta siitä, että Unikko osasi puhua ja se kertoi mulle mitä ihmeellisimpiä tarinoita metsän tontuista ja sienistä joita ei saanut syödä.
|
|
|
|
by Anni on Mar 3, 2020 13:24:40 GMT 2
Katastrofi laskettelukeskuksessa, osa 2 Lattia narisi kun Raakel kierteli huoneessa, ihan kuin olisi tarkistanut jotain ennen lähtöä. Sitten tämä asteli rennosti luokseni, kun olin odottamassa huoneen ovella. - Ihan normaalilta tää vaikuttaa, Raakel sanoi luoden vielä arvioivan silmäyksen huoneeseen. Ihan kuin olisin kuullut pettymyksen hänen äänestään. - Tai no eihän sitä tiedä, mitä täältä paikasta löytyy. Musta silti jotenkin tuntuu, että tää paikka ei oo ihan normaali, vaikka tää huone siltä vaikuttaakin, Raakel lisäsi toiveikkaasti. - Ai, ihanko totta? sanoin ivallisesti. Siinä vaiheessa tekohymy oli jo valunut kasvoiltani, ja silmissäni oli ilmeisesti melkoisen myrkyllinen katse, koska Raakel ryntäsi ovesta ulos käytävään sen näköisenä kuin olisi pelännyt saavansa kohta pataan. - Joo, mennään vaan sinne syömään, Raakel irvisti turvallisen etäisyyden päästä. En minä oikeasti väkivaltainen ollut, murhasin ihmisiä vain katseellani.
- Miten sä voit olla niin.. innoissasi? mutisin Raakelille kun matkasimme käytävää pitkin kohti ravintolaa, joka sijaitsi aulasta vasemmalle lähtevän käytävän päässä. Aulassa oli vastaanottotiskin lisäksi kahvio, jossa oli myös terassi jonne pystyi mennä nauttimaan ulkoilmasta kahvittelun lomassa. Aktiviteettien jälkeen kahvio todennäköisesti täyttyisi, tällä hetkellä se oli tyhjä, sillä olimme juuri saapuneet ja osa oli vielä huoneissaan purkamassa tavaroita tai lepäämässä hetken matkan jälkeen. - Mä taas en ymmärrä, miten sä et voi olla innoissasi, Raakel tuhahti turhautuneena ja tämän innokas ilme oli muuttunut vihaiseksi. - Tää paikka on ihan kauhee! sanoin ehkä vähän liiankin lujaa, saaden sen kuulostamaan enemmän huudahdukselta. Vilkuilin vaistomaisesti ympärilleni, ettei hotellin henkilökunnan jäseniä ollut lähettyvillä, en halunnut heidänkin alkavan vihata minua. - No tolla asenteella ainakin, Raakel sanoi edelleen turhautuneena. Hienosti alkoi tämäkin reissu, riitelyllä. Melkein tuli vanhat ajat mieleen, tosin silloin kyse oli ollut isommistakin asioista kuin jostain tyhmästä, ränsistyneestä ja oudosta hotellista.
- Hss! Raakel sihahti yhtäkkiä ja viittilöi minua pysähtymään. Katsoin tätä väsyneellä “mitä nyt” -ilmeellä, mutta sitten kuulin puhetta ravintolan raolleen jääneen liukuoven takaa. - Idiootti! Mähän sanoin että siihen huoneeseen ei päästetä ketään, ootko sä kuuro? vihainen miesääni yritti sanoa hiljaa, mutta hänelle taisi käydä samoin kuin minullekin, että suutuspäissään hän puhui kovemmalla äänellä kuin oli tarkoitus. - Rauhoitu jo, minä hoidin homman, tuttu naisääni sanoi. Se oli se vanha muori, jonka olimme tavanneet ensimmäisenä Jyrkkään saapuessamme. - Vein sen pois sieltä, varmaan paikkaan. - Niin mutta et kuitenkaan viitsinyt huonetta siivota?! mies huusi taas. - Puhu nyt herranjumala jo hiljempaa! muorikin sanoi jo korottuneella äänellä. - Ei ole minun hommani siivota huonetta, enhän minä ole siivooja. Tuli hetkeksi hiljaista. Pian ovea alkoi lähestyä askelia. Äkkäsin käytävällä olevan suuren kaapin, jonka taakse livahdimme Raakelin kanssa piiloon juuri ja juuri ajoissa, ettei meitä nähty. Ravintolasta lähti ripein askelin vihaisen näköinen, kookas huppupäinen mies. Hetken päästä myös tuttuun värikkääseen villapaitaan ja tossuihin sonnustautunut muori köpötteli pois ravintolasta, takaisin aulaan. - Se oli täpärällä, Raakel huokaisi kun muori oli poistunut näköpiiristä. - Mistähän ne mahtoi puhua? - Ei aavistustakaan, vastasin huolestuneena.
Odotimme vielä varmuuden vuoksi hetken, ennen kuin astuimme ravintolaan. Muita retkeläisiä ei näkynyt, osa oli varmaan mennyt suoraa päätä rinteeseen. Minä en kuitenkaan voinut kuvitellakaan lähteväni ulos ennen syömistä, minulla oli sudennälkä. Ravintolan ulkomuoto tosin vei osan ruokahalustani pois, se oli aivan yhtä kauhean näköinen kuin hotellin muutkin huoneet. Hauraat, lohkeilevat seinät näyttivät siltä, että pysyivät pystyssä tahdonvoimalla ja ilmassa leijaili pölyhiukkasia. Yskin pari kertaa, miten täällä muka pystyi syömään? - Tervetuloa! ryntäsi keittiöstä aivan liian iloisen oloinen mies. - Vihdoinkin asiakkaita, vihdoinkin asiakkaita! mies riemuitsi. Tällä oli joka suuntaan harottava valkoinen tukka, ja mies oli ruumiinmuodoltaan pieni ja pyöreä. Miehen päässä oli kaksi harmaata silmää, jotka tuijottivat meitä herkeämättä. Katsoimme Raakelin kanssa kummastuneina toisiimme, viestimme sanattomasti että “hullu se on”. - Laitoin juuri lounasbuffetin valmiiksi, käykää kiinni! ilmeisesti ravintolan kokki huudahti ja osoitti lähistöllä olevaa pöytää, jolle oli koottu kaikenlaista ruokaa. En tosin ollut varma, halusinko syödä mitään, mitä tuo mies oli laittanut.
Ruoka oli kuitenkin ihan kelvollista. Sienikeitto tosin maistui lähinnä vain suolaliemeltä, ja leipä oli kovaa, ihan kuin se olisi ollut pöydässä aikojen alusta asti. Salaatista en kuitenkaan keksinyt mitään moitittavaa, joten olin loppujenlopuksi ihan tyytyväinen, mutta hyväksi ruokaa ei voinut sanoa. - No niin, mennään jo ulos, tää sisäilma alkaa ahdistaa, Raakel hoputti ja ryki kuuluvasti. Poistuimme ravintolasta kokin huudellessa jotain peräämme, mutta kumpikaan ei kuunnellut. Suurinpiirtein juoksimme ulos, ah, ihana raitis ilma. Olisi tehnyt mieli mennä hetkeksi lepäämään ruuan jälkeen, mutta se karmiva hotellihuone ei liiemmin houkutellut, vaikka Raakel olikin yrittänyt vakuuttaa ettei siinä ollut mitään outoa. Se kädenkosketus olkapäässäni puistatti minua edelleen, mikä ihme se mahtoi olla. En kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä enempää, kun Raakel suuntasi välinevuokraamoon hakemaan suksia ja muita varusteita. Seurasin tätä, ehkä siellä saisi hetken aikaa levätä, oikeanlaisten välineiden saanti kun ei käynyt ihan hetkessä.
Vuokraamo oli ilmeisesti ainoa paikka koko keskuksessa missä oli lämmin, ehkä vähän liiankin. Siihen taisivat mennä kaikki keskuksen lämmitysvarat, vaikka olisi voinut kuvitella että olisi ollut järkevämpää suunnata lämpö vaikkapa hotellihuoneisiin. Mutta no, missäpä tässä paikassa olisi ollut järkeä. Raakel etsi itselleen sopivia monoja ja minä otin omani hyllystä, joka oli varattu asiakkaiden omille varusteille. Sukset odottivat ulkona telineessä. Sain monot nopeasti jalkaan ja keskityin sitten tutkailemaan ympäristöä. Vähän matkan päässä tiskin takana oli arviolta keski-ikäinen mies, jota ei kiinnostanut pätkääkään, että olimme juuri tulleet sisään. Tämä piti käsissään sanomalehteä, Lohikäärmesanomat luki isolla paperin yläreunassa. Taisi olla joku pieni paikallislehti, mietin hiljaa. Etusivulla oli tuttu kuva laskettelukeskus Jyrkästä, se oli selkeästi otettu keskuksen nettisivuilta. Pystyin erottamaan otsikon “Katastrofi laskettelukeskuksessa”, kunnes huomasin miehen mulkaisevan minua pahasti. Siirryin sitten taas Raakelin puoleen. - Ootko sä jo kohta valmis? kysyin ja tarkistelin monojeni siteitä, vaikka olinkin tarkistanut ne jo sata kertaa, halusin vain näyttää siltä että teen jotain. Raakel vastasi myöntävästi. Minut valtasi tunne, että täältä oli pakko päästä nopeasti pois.
Rinteitä ei oltu hoidettu, mikä ei tosin tässä vaiheessa ollut enää yllätys, koska mitään tässä paikassa ei oltu hoidettu. Rinteet olivat täynnä lunta, ja hissi toimi hädin tuskin, mutta Raakelin mielestä se oli vain mukavaa haastetta. Änkesimme yhdessä hissiin, joka vei meidät verkkaisesti mäen päälle. Tuuli voimistui sitä mukaa, mitä ylemmäs hissi meitä vei ja sai pakkasen puremaan entistä kovemmin. Mielessäni pyöri edelleen se outo tapaus hotellihuoneessa, mutta olin myös alkanut miettiä, mikähän se hiihtokeskuksen katastrofi oli, mistä oli kirjoitettu lehdessä. Se keskustelu ravintolassa oli myös vahvistanut kuvaani siitä, että jotain outoa oli tekeillä. Olin aivan hiljaa muutaman minuutin kestävän hissimatkan ajan. - Sä oot kyllä aivan omissa maailmoissasi, Raakel huokaisi kun jättäydyimme hissistä pois. - Tää paikka vaan on outo, ei sen kummempaa, sanoin kyllästyneenä. Raakel yritti tivata, mikä nyt taas oli outoa, mutta käskin että nyt nautitaan laskettelusta ja lähdin edeltä laskemaan alas. Raakel tuli perässä melko omintakeisen näköisellä tyylillä. Ehtisimme puida asioita myöhemminkin, halusin että tästä paikasta jäisi edes jotain positiivista mieleen, sen ihan syömäkelpoisen salaatin lisäksi.
|
|
|
|
by Saaga on Mar 3, 2020 16:03:50 GMT 2
Olin vaivoin jaksanut nousta vuoteelta viettämään iltaa muun porukan kanssa. Sain syötyäkin jotain, ja minut hoputettiin yöunille jo ennen kymmentä. Kuumeeni aaltoili, kuumemittaria ei ollut saatavilla joten mulla ei ollut hajuakaan paljonko mulla oli kuumetta. Varmaan lähemmäs 39, kuitenkin. Heräsin joskus aamuyön pintaan, Alvarille varattu vieruspaikka sängyssä oli tyhjä. En tiennyt minne hän oli mennyt. Nousin istumaan ja haparoin pimeässä vesilasillistani, mun keho suorastaan huusi nestettä. Lakanat olivat kosteat, vaikka mä en ollut hikoillut. Tunnustelin sänkyä myös Alvarin puolelta ja havaitsin saman. Irvistin, näinkö huono ilma täällä on? Kosteusongelma? Se vähä mitä pystyin tukkoiselta nenältäni haistamaan, huone haisi ihan kellarilta.
Vaikka olin ulkona peiton alta vain vähän, sain jälleen niin kovat horkanväristykset että mun oli pakko käpertyä toukaksi peittooni ja ottaa myös Alvarin peitto mun päälle. Paljonkohan kello oli? Puhelimesta oli näköjään akku loppu, mutta en jaksanut millään hakea laturia sille. Päätä kivisti niin maan perkeleesti, ja kurkkuni tuntui olevan karheinta hiekkapaperia. Ummistin silmäni ja yritin nukahtaa uudelleen. Rapina seinän sisässä havahdutti mut takaisin. Voi pirskatti, hiiriä tai rottia. Nehän hakeutuvat talvisin rakennuksiin lämpimään? Painoin tyynyn korvani päälle ja yritin oikeasti nukahtaa. Rapina kuitenkin muuttui. Kuulosti, kuin joku olisi raapinut kiviseinää sormenkynsillä. Niin lujaa, että luulisi sattuvan. Avasin silmäni ja kuuntelin hieman hätääntyneenä. Sen seinän toisella puolella on vain huone, jossa oli ovi teljetty laudoilla. Kukaan ei saanut majoittua sinne.
Raavintaäänet muuttuivat aggressiivisemmiksi. Ja se olento, tai mikä olikaan, piti tosi hämärää ääntä. Se kuulosti, kuin joku olisi yrittänyt epätoivoisesti vetää henkeä vaikka kaula olisi esimerkiksi köyden puristama. Käheä, lähes epäinhimillinen läähätys ja haukkominen sai mun sydämen hakkaamaan. Äänet voimistuivat, raapiminen kuulosti siltä että tuo olento tulisi ihan juuri seinän läpi. Jähmetyin kauhusta, enkä uskaltanut liikahtaa. Joku valveunitilahan tämä varmaan on, kuume saa kuvittelemaan kummallisia, vai mitä? Tärisin hallitsemattomasti ja lopulta äänettömät kyyneleet valuivat tyynylleni kun nyyhkytin kauhunsekaisena. Nenään haisi mätä kellari ja jokin rautainen haju. Halusin huutaa, mutta en uskaltanut hievahtaakaan. Juuri kun kuulosti siltä, että seinä olisi raavittu puhki..
"Mitä se prinsessa itkee? Näitkö pahaa unta?", kuulin Alvarin äänen ovelta. Tuo oli flanellisessa pyjamassaan, tuttu ja turvallinen. Kaikki äänet, joita äsken kuulin, olivat etäinen muisto vain. En kyennyt puhumaan, itkin vain äänetöntä itkua. Olisin toivonut, että Alvar olisi ottanut mut syleilyyn ja lohduttanut, nyt mulla oli sellainen olo että mä en pärjää. Mutta tuo kävi vain kyljelleen selkä minuun päin, otti oman peittonsa multa ja nukahti levollisena. Haista paska, ajattelin.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Mar 3, 2020 18:02:47 GMT 2
Vihdoin tämä mysteerinen laskettelukeskus tuli näkyviin kuusien takaa. Matka oli mennyt hitaasti, sillä odotin rinteisiin pääsemistä. Oli minulla laskettelukamatkin omasta takaa, sillä joka vuosi tuli käytyä edes kerran laskettelemassa. Olin kuullut monelta epäilyksiä tästä paikasta, mutta ei mikään paikka täys katastrofi voi olla. Lisäksi ennakkoluulot vain kärjistää asioita, eikö vain?
Hyppäsin ulos autosta ja kaivoin omat välineet Annin jälkeen. Nostin maasta reppuni, jossa oli enimmäkseen naposteltavaa. Vilkaisin ylös laskettelurinteitä kohti. “Ömm, näyttää jotekki oudolta noi rinteet”, tuumasin ääneen, johon muut vastasivat pienellä vilkaisulla rinteitä kohti. Pidin kuitenkin positiivisen asenteen. Ehkä ne vaan näytti umpihangelta täältä alhaalta? Seurasin sivusta, kun muut lähti kavereineen kohti huoneita. Olin tottunut, että minulla oli aina se joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Tälle reissulle hän ei kuitenkaan tullut. Kiersin auton takaa lähemmäs majoitusta, jolloin huomasin pettyneen näköisen tutun pojan. Kaapo tuijotti Saagan perään, joka oli lähtenyt Alvarin kanssa samaa huonetta kohti. “No tota, jos sulle ok ni voin jakaa huoneen. En oo tottunu oleen yksin tämmösil yön yli nukuttavil reissuilla”, ehdotin hänelle toivossa, että suostuisi. Varsinkin nähdessäni rämäsen rakennuksen, en halunnut viettää yötä siellä yksin. Nuori mies suostui vaatimattomaan äänen sävyyn.
Lähdin kohti rakennusta ja käytävää pitkin huoneen ovelle. Ahtauduin tavaroineni huoneeseen sisään. “Yhh, onkohan täällä jäänyt tuulettamatta”, mietin ääneen nenääni nyrpistäen. Heitin reppuni lähimmän sängyn päälle ja laitoin sukset nojaamaan oven viereen. “Mä lähen sit suoraan rinteisiin”, mainitsin ja otin repusta kerraston ja ulkovaatteet. Siirryin WC-huoneen puolelle, missä oli myös suihku, vaihtamaan kerraston ylleni. Olin laittamassa housuja jalkaan, kun tasapainoni melkein petti. Hypähdin pari kertaa yhdellä jalalla kaatumisen välttämiseksi. Hyppiessä olin liikkunut kohti suihkun nurkkaa, jolloin kuului “litssss slurrpp”. “No mitäs v*ttua”, ihmettelin ääneen. Samassa hirveä haju valtasi koko kopperon, kun kämäsen lattiamaton välistä pursui ruskeanharmaata nestettä. “Yöghh, mikä tää haju on!”, huusin yökkien. Avasin äkkiä oven ja otin ripeän askeleen poistuakseni hajukopista. Kuitenkin kompastuin puoliksi jalassa oleviin housuihin, ja kaaduin oven ulkopuolelle alusvaatteisillani. Näin Kaapon huoneen nojatuolilla hyvin hämmästynyt ilme kasvoillaan. Nappasin äkisti oman vilttini repusta ja kääriydyin siihen kuin perhosen toukka. Pian nuoren miehen ihmettelevä katse vaihtui kärsiväksi, kun haju levisi koko hotellihuoneeseen. Kaapo pinkaisi ylös ja ulos ovesta. Seurasin perässä. Majina oli juuri käytävässä menossa huoneeseensa, kun ryntäsimme ulos kaasukammiosta. Ihmettelevä ilme muodostui hänenkin kasvoilleen. “Mein huoneen vessan lattia on mätä ja nyt koko huone haisee kuolemalle”, sanoin hieman ärsyyntyneenä. Nainen katsoi ihmeissään, ehkä pieni epätoivo kasvoillaan. Pyysin, että pääsisin käymään heidän vessassa, ja onnekseni se kävi Majinalle.
Olin vihdoin menossa hissillä mäen huipulle pienen vastoinkäymisen jälkeen. Näin parhaaksi jättää ikkunat auki hotellihuoneeseen, että siellä voisi myöhemmin taas hengittää. Tunsin innostuneisuuden, kun saavuin huipulle. Rinteethän olivat melkein vain umpihankea, mutta se ei minua liikuttanut. Otin sauvat molempiin käsiin ja lähdin alas rinnettä, joka näytti aika loivalta jyrkemmän alun jälkeen. Tuuli viimasi vasten kasvoja, kun menin kovaa vauhtia alas. Tätä oli ikävöity. Pari tuntia tuli laskettua, ja se oli tähän mennessä parasta aikaa koko reissusta. Koko vessahomma ei enään vaivannut liikaa hauskanpidon takia. Nyt oli kuitenkin tullut jo nälkä, eikä rinteistä enään paljoa irti olisi saanut.
Ravintolan puolella oli jo puffetti valmiina. Parin kuvun alta tuli vesihöyryä, joka sai minut toiveikkaaksi, että olisi jopa lämmintä ja maukasta ruokaa. Otin lautasen käteen ja keräilin kaikenlaista pienestä valikoimasta. Siirryin pöytään, missä oli pari muuta Ansamaalaista, sekä uusin tuttavuus, Julius. Tervehdin kaikkia, ja kävin annokseni kimppuun. Muutama sana tuli vaihdettua päivällisseuran kanssa. Pian olin tyhjentänyt lautaseni, joten nousin pöydästä. Lämmin suihku kelpaisi oikein hyvin, joten suuntasin takaisin hotellihuoneeseen.
“Täällähän pystyy jo hengittää”, totesin ääneen itsekseni. Menin suihkun puolelle, jossa haju oli vielä läsnä, vaikkakin siedettävä. Tiputin pyyhkeen ja vaihtovaatteet WC-istuimen kannelle ja avasin suihkun. Pidin kättä veden alla kokeillaakseni, milloin se olisi lämmintä. Seisoin minuutin, ja vesi oli vieläkin kylmää. Huokaisin ääneen, jolloin tunsin kuin vesi vihdoin lämpeni. “Jes, ihanaa!”, melkein huudahdin pienestä ilosta. Vedin tahraisen suihkuverhon ympärilleni ja nautin melkein kuumasta suihkusta. Pestyäni itseni seisoin suihkussa vielä hetken, joka olikin jäänyt pahaksi tavaksi. Ilo loppui lyhyeen, sillä vesi viileni äkillisesti. Hyppäsin pois suihkun alta ja suljin sen. “Ups…”, sanoin varovaisesti äänen, kun tajusin lämpimän veden loppuneen. Laitoin vaatteet ylleni ja taiteilin kevyen meikin, jotta en näyttäisi zombilta. Poistuin huoneesta etsimään, missä muu väki mahtoi olla.
Suurin osa Ansamaan väestä istui ravintolan lomassa rupattelemassa. Liityin joukkoon ja kyselin miten muilla oli mennyt. Samalla tietenkin kertoen huoneeni lattialöydöstä. Muutkin olivat laittaneet merkille majoituksen huonon sisäilman. Toivottavasti ei kuitenkaan mitään isoja homekätköjä, niistä voi saada vaikka mitä. Saaga oli vielä seurassamme, mutta näytti aika huonovointiselta. Kunpa häneltä menisi nopeasti tuo ohi. Juttu lensi vielä parikin tuntia, kunnes Saaga patistettiin pehkuihin. Toivotin paranemisia ja hyviä unia, johon sain vastaukseksi väsyneen kuuloisen kiitoksen. Ränsistynyt laskettelukeskus palasi vähän väliä puheenaiheeseen. Mitä tää paikka oikeastaan vielä teki täällä? Mietiskelin päässäni. Kello oli jo yli kahdentoista, ja se näkyikin koko porukassa. Haukottelin, ja päätin lähteä pehkuihin.
Menin läpi iltarutiinini naamarasvoineen päivineen. “Tuutko jo kohta sieltä vessasta?”, hoputtava kysymys kuului huoneen puolelta. “Joo, sori. Ihan just”, vastasin. Harjasin vielä hiukset ja laitoin niihin hiusöljyä. Poistuin huoneen puolelle, jossa minua odotti Kaapon tuomitseva katse. “Joojoo tiietää, se on vapaa ny”, sanoin laittaessa pussukkaa reppuun. Otin viltin mukaani ja menin peiton alle sänkyyn. Huoneessa oli nyt tavallisen viileästä vielä viileämpää tuuletuksen takia, mutta onneksi minulla oli sentään viltti lisävarustuksena. Selasin vielä hetken puhelinta katsoen läpi muiden reissupäivityksiä. Lopulta sammutin viereisen yövalon ja menin nukkumaan.
Heräsin yöllä johonkin aikaan kun hampaani kalisivat. Lämmitys oli selvästi jossain muualla kuin täällä hotellilla. Nousin ylös hakemaan hupparia ja collegehousuja. Hetken pimeässä harhailtua löysin ne ja puin päälle. Ripeästi hyppäsin takaisin vielä edes vähän lämpimään sänkyyn. Ujutin paljaat jalkani takaisin peiton alle, kun tunsin jotain karvaista. Jäädyin paikalleni, sydän rupesi hakkaamaan. Mitä täällä peiton alla oli? Jäätymys poistui sekunnissa, kun tunsin tuon karvaisen asian liikkuvan. “ÄÄÄÄKKKKK IIIIK, mikä tää on!?” huusin täysiä. Kiljumiseni jatkui, kun panikoin äkkiä pois sängystä heittäen peiton vahingossa Kaapon päälle. Mies parka säikähti hätkähtäen hereille. Kiljuin yhä ja kuulostin varmaan suuttuneelta sialta. “Mitä sä teet!?”, Kaapo kysyi puoli huutaen. En edes virkannut toisen kysymyksestä, vaan juoksin äkkiä ulos huoneesta. Käytävässä oli onneksi valot. Olin saanut huutoni hallintaan. Ällötyksestä johtuvat vilunväristykset kulivat pitkin kehoani. “ÄÄöäh, mikä toi oli?”, kysyin Kaapolta. “Ihan kun mä tietäisin”, hän vastasi hieman tiuskaisten. Kuulin ovien avautuvan, ja hetken päästä käytävässä seisoi melkein kaikki reissulaiset. “Kello on neljä aamulla, Mirka”, kuului jonkun tuomitseva ääni. “Tiiän, tai siis en. Mut mun sängys oli joku saakelin otus”, vastasin selittäen. “Aa, katos rotta”, Kaapo totesi pelottavan tyyneesti. “Hyi v*ttu!”, huusin vahingossa samalla loikaten taaksepäin. Rotta vilisti ulos huoneesta, seinässä olevaan pieneen koloon. “Mirka nyt hiljaa jo”, Majinan ääni kuului takaa. Olin loikatessani törmännyt suoraan Aleksia päin. “Sorih…”, sanoin hänelle nolostuen. “Ei se mitään”, hän vastasi ihmeen rennon oloisena. “Eiks ois vaa parempi, jos lähettäs hittoon täältä. Mä en jaksa tätä läävää enää!”, sanoin turhautuneena. Tästä seurasikin outo hiljaisuus.
|
|
|
|
by Anni on Mar 3, 2020 19:01:33 GMT 2
Katastrofi laskettelukeskuksessa, osa 3 Tuuli tuiversi aina vain yhtä voimakkaasti, kun hissi kuljetti meidät rinnettä ylös yhä uudestaan ja uudestaan. Mielialani kohosi pikkuhiljaa, kaikki epämiellyttävät asiat tuntuivat kaukaisilta kun liu’uin suksillani rinnettä alas yllättävän sulavasti, ottaen huomioon että rinnettä ei oltu ajettu lumikissalla vaan siinä oli paksu lumikerros. Onnekseni olin laskenut aiemminkin jonkin verran luonnonrinteillä, joita ei siis oltu huollettu mitenkään, joten se ei ollut mikään ylitsepääsemätön este. Raakel näytti välillä vähän kärsivältä, mutta sai koko ajan paremmin jutun juonesta kiinni ja pian laskikin kuin vanha tekijä. Nainen suhahti monta kertaa ohitseni nauraen makeasti. - Miks mä en oo lasketellu enemmän? tämä huusi, mutta ääni kuulosti vaimealta tuulen suhistessa korvissani. Hymyilin naiselle pienesti ja tunsin ensimmäistä kertaa nauttivani tästä reissusta.
Jälleen kerran olimme nousseet hieman reistailevan hissin avustuksella ylös, jolloin Raakel loi minuun haastavan katseen. - Otetaanko pieni kisa? nainen sanoi virnuillen. - Totta kai, vastasin virnistykseen vielä leveämmällä virneellä ja pukkasin sauvoilla vauhtia. Ampaisin vauhtiin niin että Raakel jäi vain tuijottamaan ihmeissään perääni. - Hei, ei me vielä aloitettu! Varaslähtö! hän huusi, mutta koska en ollut aikeissa pysähtyä, nainen ampaisi perääni vähintään kaksinkertaisella vauhdilla. Raakel lähestyi lähestymistään, joten minun täytyi lisätä vauhtia. Siinä samassa tunsin, kun oikeanpuolimmaisen sukseni kärki osui johonkin kovaan ja tasapainoni horjui. Koska vauhtia oli niin paljon, en kertakaikkiaan pystynyt hallitsemaan itseäni vaan lensin päistikkaa naama edellä lumihankeen. Sain kuitenkin juuri ja juuri heitettyä kädet naamani suojaksi, ennen kuin iskeydyin hankeen. Tunsin toisen sukseni irtoavan jalasta. - Anni! Raakel huudahti ja pysähtyi kohdalleni. - Mitä kävi? - Ääh.. puhisin ja hinkkasin laskettelulasejani puhtaaksi. - Törmäsin johonkin kiveen.. Kai. Raakel katsoi ympärilleen jotta hänkin osaisi vastaisuudessa varoa kiveä. - Ei täällä kyllä mitään näy, hän tuumasi ja tutki lähialueita. - Mä käyn vielä kattomassa tuolta ylempää, sehän voi olla vaarallinen. Hakisitko mun suksen sillä välin? pyysin ja katsoin sukseani, joka edelleen liukui rinnettä alas.
Otin toisenkin suksen pois jalasta ja päätin kävellä, sillä tavalla oli helpompi kulkea rinnettä ylös. Kauaa minun ei kuitenkaan tarvinnut kävellä, kun löysin sen, johon olin oletettavasti törmännyt. Se ei ollut kivi, vaan jonkinlainen metallinen rasia, joka oli puoliksi lumen peitossa. Kaivoin lunta hieman rasian ympäriltä ja nostin sen. Rasiassa oli lukko, joten sitä ei saanut auki. Alempana rinteellä näin jo Raakelin irronneen sukseni kanssa, sinne ei ollut kovin pitkä matka joten hölkkäsin sinne puolijuoksua toista sukseani sekä lukollista rasiaa kantaen. - Mikä tuo on? Raakel sanoi painokkaasti. - En tiedä, siinä on lukko niin sitä ei saa auki, sanoin harmistuneena. Rasia oli aika painava, joten sisällä oli taatusti jotain. - Mitä se täällä rinteessä teki? Raakel kysyi tuijottaen rasiaa. Kohautin vain hartioitani. - Ehkä joku yritti piilottaa sen, pohdin ja tunsin oloni salapoliisiksi. - Eihän täällä pitäisi kenenkään laskea.. Ja ei täällä varmaan ookaan kukaan pitkään aikaan laskenu ennen kuin me tultiin tänne. Taas se epämiellyttävä tunne, joka oli pitänyt minua vallassaan sisällä, valtasi minut. Tässä laskettelukeskuksessa tapahtui niin paljon kaikkea outoa, etten meinannut pysyä laskuissa mukana. Huomasin, että seisoimme edelleen keskellä rinnettä tuijottaen rasiaa, jota emme kuitenkaan saisi auki, koska meillä ei ollut avainta. - Viedään tää sisälle, sanoin. - Me ollaan muutenkin jo laskettu aika kauan, eiköhän ois tauon paikka, tuumasin ja Raakel oli samaa mieltä. Laskin rasian hetkeksi maahan ja laitoin sukset takaisin jalkaani, nappasin rasian uudemman kerran syliini ja laskimme rinteen loppuun.
Asetimme sukset telineeseen ja olimme juuri matkalla takaisin sisälle hotelliin, kun tajusin että jostain kuului taas puhetta. Olimme ilmeisesti taas väärässä paikassa väärään aikaan, koska meidän tuskin haluttiin kuulevan näitä juttuja. - Hss, minä sihisin vuorostani Raakelille ja ohjasin tämän suksia täynnä olevan telineen taakse, jotta meitä ei nähty. En nähnyt, ketkä puhuivat hotellin nurkan takana, mutta toisen äänistä tunnistin samaksi mieheksi joka oli raivonnut sille vieraanvaraisen oloiselle muorille ravintolassa. - Miten hemmetissä siitä on jo lehdissä, nyt koko kylä tietää! miesääni raivosi, ei kuitenkaan niin isolla äänellä kuin aikaisemmin. - Sori.. Niitä toimittajia ei ollut helppo vaimentaa, joku nainen piipersi niin hiljaa, että kuulin sen vain vaivoin. Nainen ei ollut sama kuin aiemmin, äänen perusteella hän kuulosti nuorelta. - No, ei tietenkään ollut! mies kivahti. - Niistä olisi pitänyt päästä eroon.. Jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Katsoin Raakelia kauhistuneena. Raakel näytti siltä, ettei pystynyt uskomaan, mitä juuri tapahtui. Keskustelu loppui taas ja mies ryntäsi jonnekin näkymättömiin. Joku vaaleatukkainen nainen kipitti säikähtäneen näköisenä takaisin sisälle hotelliin. - Meidän pitää kertoa tästä jollekin, mietin ääneen. - Soitetaanko poliisille? - Eiköhän ne tiedä tästä jo, jos tästä on ollut lehdessäkin? Raakel sanoi järkevänä. - Ai niin joo... mutisin. - No, meidän pitää saada se lehti käsiimme. Netti tuskin toimii, ainakin autossa se huononi koko ajan mitä lähemmäs tätä paikkaa tultiin. Varmistin kuitenkin vielä, ettei netti toiminut, ja olin arvellut oikein. Ei yhteyttä. Kävelimme sisään hotelliin ja kävimme pikaisesti viemässä löytämäni rasian huoneeseemme, sitten suuntasimme vastaanottotiskille, jossa se vanha muori seisoskeli hieman tylsistyneen näköisenä. - Ööh... epäröin ja katsoin Raakelia. - Mistä saisi päivän lehden? Raakel kysyi reippaasti ja muori näytti samantien säikähtäneeltä. - Minulla on se tässä.. muori sanoi ja ojensi lehden vastahakoisesti. - Mutta älkää uskoko etusivun juttua, täyttä puppua. Yritämme ottaa yhteyttä päätoimittajaan, ihan kauheaa tuollainen väärän tiedon levittely. Vilkaisimme Raakelin kanssa jälleen toisiamme ja kiitimme lehdestä. Päätimme ottaa samalla kahvit mukaamme, minulla ainakin kahvihammasta kolotti. Maksoimme kahviossa juomista ja menimme sitten takaisin ulos tunkkaisesta sisäilmasta. - Huh, taas pystyy hengittämään, Raakel henkäisi helpottuneena, vaikka tuskin olimme olleet sisällä paria minuuttia kauempaa.
Istuimme siinä kivan oloisella terassilla vierekkäin ja levitimme lehden eteemme, että molemmat pystyivät lukemaan. Toden totta, etusivulla oli juttu laskettelukeskus Jyrkästä, niin kuin olin jo aiemmin otsikon ja kuvan perusteella huomannut. - Katastrofi laskettelukeskuksessa? Raakel toisti otsikon kulmat kohollaan. - No ohhoh. Sitten syvennyimme lukemaan. Jutussa kerrottiin Jyrkän historiasta, osin samaa mitä nettisivuillakin, mutta nettisivuilla ei kerrottu sanallakaan keskuksen surkeasta nykykunnosta minkä kuvailuun toimittaja käytti rutkasti aikaa. Sivuilla ei myöskään kerrottu “oudosti käyttäytyvästä ja epäilyttävästä henkilökunnasta” ja epäillystä murhasta, joka tapahtui pari päivää sitten “aikansa eläneessä” laskettelukeskuksessa. Kyseessä oli siis vain epäily, mitään ei oltu vielä pystytty todistamaan, mutta poliisitutkinta oli aloitettu. - Murha? Raakel sanoi epäuskoisena. Itse olin niin järkyttynyt, että en osannut sanoa mitään. Tuijotin vain lehtijuttua kummissani. - Uskotko sä sitä muoria? Tai siis, että onkohan tää vaan joku yritys mustamaalata tää paikka? yritin miettiä selitystä jutulle. - No en hitossa usko, Raakel äyskähti. - Huomasin heti että se muori oli jotenkin epäilyttävä, nainen jatkoi, mutta en uskonut että Raakel olisi heti huomannut sen. Minusta muori oli vaikuttanut ihan kivalta. - Ja miks tätä paikkaa pitäisi edes mustamaalata, tää tosiaan on ihan kauhee murju. Eiköhän tää oo maineensa pilannu ihan itse. Ääni oli selkeästi muuttunut Raakelin kellossa, sillä tämä oli vielä muutama tunti sitten ollut sitä mieltä että paikka on ihan normaali muutamista puutteistaan huolimatta ja minulla oli vain asenneongelma. - Niin.. Eli sunkin mielestä tää paikka on outo? varmistin vielä. - Lievästi sanottuna joo, mutta olihan meillä hauskaakin tuolla rinteessä, Raakel myönsi. Sitä en voinut kiistää, vaikka minua häiritsikin ajatus, että olimme juuri epäillyllä murhapaikalla. Kuka oli murhattu, ja miksi? Vai oliko juttu vain keksitty, joku toimittajan huono vitsi? Huokaisin ja hörppäsin kahviani ajatuksiini uppoutuneena. Onneksi lähtisimme huomenna pois täältä, mutta illalla ehtisi vielä tapahtua vaikka mitä.
|
|
|
|
by Anni on Mar 4, 2020 13:19:51 GMT 2
Katastrofi laskettelukeskuksessa, osa 4 Ilta sujui suht’ normaalisti, niin normaalisti kuin ilta voi laskettelukeskus Jyrkässä sujua. Illallisella meille oli taas katettu erilaisia ruokia sen yli-innokkaan kokin toimesta, mutta minulle ei maistunut ruoka. Pyörittelin lehtijuttua mielessäni ja olin poissaoleva oikeastaan koko illan, välillä hymähtelin muiden jutuille ja loin katsekontaktiakin, etten herättäisi epäilyksiä. Tosin minusta tuntui, ettei kukaan minut tunteva kauheasti yllättynyt, jos olin toisinaan poissaoleva. Raakel vaikutti tulevan hyvin juttuun muiden kanssa, joskin olin aistivinani pientä jännitystä tämän itsevarmasta olemuksesta. Olin tosin melko varma, että jännittyneisyys johtui yksinomaan lehtijutusta, ei siitä että seura olisi ollut epämiellyttävää.
Meille oli lämmitetty sauna ja ulkoterassille oli sytytetty nuotio, jossa sai paistaa vaahtokarkkia tai makkaraa. Pyrin nauttimaan viimeisistä tunneista ennen nukkumaanmenoa mahdollisimman paljon, koska tiesin että yöllä tuskin saisin taaskaan nukutuksi. Muiden retkeilijöiden olemuksista päätellen he eivät tienneet murhaepäilyistä mitään, sillä he olivat hyväntuulisia ja huolettoman oloisia. Saaga oli vaisun oloinen, mutta häntä taisi kiusata jonkinlainen sairaus. En kylläkään ihmetellyt, että tästä paikasta sai oireita, koko paikka oli varmaan ihan homeessa. Sauna oli kuitenkin yhtä lämmin ja miellyttävä kuin missä tahansa muualla, siellä ehdinkin hetkeksi unohtaa sen lehtijutun, jonka todenperäisyydestä en ollut vieläkään varma. Jutun sanavalinnoista päätellen olin tullut siihen johtopäätökseen, että sen kirjoittanut toimittaja ei pitänyt Jyrkästä ollenkaan, mutta se ei ollut järisyttävä tieto. Kukaan täysijärkinen tuskin piti tästä paikasta, Raakelkin oli vihdoin tajunnut että tämä paikka oli suorastaan kammottava. Toimittajan puolueellisuus sai kuitenkin miettimään, olikohan tämän tarkoitus vaan saada Jyrkän tarina lopullisesti päätökseen, vaikka hiljaiseloa keskus olikin viettänyt ilmeisesti aika pitkään.
Illan aikana ehdin miettiä varmaan lähemmäs miljoona kertaa, pitäisikö minun kertoa lehtijutusta ja siitä oudosta löytämästäni rasiasta muille, mutta koska kaikki olivat niin iloisen oloisia, en viitsinyt pilata tunnelmaa. En myöskään halunnut pilata muiden yöunia, ehkä voisin kertoa muille kaikesta päivän aikana tapahtuneesta huomenaamulla sopivan tilaisuuden tullen. Tai ehkä vasta sitten kuin olisimme turvallisesti Ansamaassa, niin kukaan ei alkaisi pelätä turhia. - Eiköhän mennä nukkumaan, sanoin Raakelille rättiväsyneenä kun istuskelimme viimeisten joukossa nuotion ääressä. Noustessani penkiltä ylös tunsin kun joka lihastani särki, sain vain hädin tuskin raahauduttua sisälle ja pitkän käytävän päähän huoneeseemme.
Juuri kun olimme Raakelin kanssa astumassa sisään huoneeseemme, seisahduimme niille sijoillemme. Huoneen ovi oli raollaan, mutta huoneessa oli aivan pimeää. - Äh, me varmaan vaan jätettiin se auki, Raakel sanoi ärsyyntyneenä nähdessään kauhistuneen ilmeeni. - Mene sä silti edeltä, sanoin hiljaa. En tiedä mitä odotin, mutta tiesin ettei tämä voinut olla hyvä merkki. Emme me olleet niin huolimattomia, että olisimme jättäneet oven auki. Raakel huokaisi ja astui huoneeseen, minä kulkien varovasti hänen perässään. Pidätin hengitystäni, kun Raakel napsautti valot päälle eteisessä. Huoneessa ei näkynyt mitään, tai ketään. Tosin huoneen perällä, nojatuolin vieressä olevalla pöydällä, oli tyhjää. - Se rasia! sanoin taas kovempaa kuin oli tarkoitus. - Se oli tuossa pöydällä. Loimme Raakelin kanssa toisiimme merkittävän katseen. Joku oli vienyt sen.
Siinä meni se pienikin mahdollisuus, että olisin saanut yöllä nukutuksi. Vaihdoin kuitenkin pikaisesti yövaatteet päälle ja rojahdin Raakelin viereen nitisevälle hetekalle, tietoisena siitä että tuskin saisin mielenrauhaa nukkumista varten, mutta ainakin saisin levättyä fyysisesti. Raakel yritti vielä selailla kännykkäänsä, mutta kirosi vähän väliä huonoa nettiyhteyttä, joka katkeili muutaman sekunnin välein. Minä en voinut keskittyä edes kännykkääni, mielessäni pyöri jälleen liikaa ajatuksia. Vastaamattomia kysymyksiä oli lukematon määrä. Kuka oli vienyt rasian, ja miksi? Liittyikö se jotenkin epäiltyyn murhatapaukseen, oliko se kenties todistusaineistoa? Oliko joku huomannut meidän löytäneen sen ja päättänyt ettei se saisi joutua vääriin käsiin, ja sitten varastanut sen meiltä? - Se rasiahan ei ollut meidän, eli periaatteessa me varastettiin se ensin, Raakel sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. - Älä nyt taas aloita, tuhahdin ja vedin ohutta peittoa paremmin päälleni.
Hotellihuone tuntui yöllä vielä moninkertaisesti kammottavammalta kuin päivällä, samoin kuin kylmemmältä. Raakel yritti nukkua, mutta huomasin hänenkin olevan melko levoton ja tämä vaihteli asentoaan jatkuvasti. Minä en edes yrittänyt nukkua, vaan yritin mielessäni keksiä selitystä kaikelle. Olin ollut valveilla ehkä pari tuntia ja tuijottanut lähinnä kattoa, kun huomasin aivojeni lyövän täysin tyhjää, minua väsytti aivan liikaa. En edes jaksanut vaivautua vilkaisemaan kännykästä aikaa, mutta arvelin sen olevan jotain aamuyö kahden ja kolmen välillä. Makasin hievahtamatta paikoillani ja huomaamattani silmäni olivat menneet kiinni. Tunsin taas, ihan kuin joku olisi tarttunut minusta kiinni. Silmäni rävähtivät auki ja käännyin vaistomaisesti katsomaan Raakelia, joka taisi olla syvässä unessa raskaasta hengityksestä päätellen. - Raakel? kuiskasin varmistaakseni, kuuliko hän. Toistin saman hieman kovempaa, mutta hän oli unessa eikä reagoinut mitenkään. Työnnyin lähemmäs Raakelia, ihan kylkeen kiinni, siinä oli lämpimämpää ja turvallisempaa.
Aamu valkeni jälleen aurinkoisena ja kylmänä, niin kuin eilenkin. Olin saanut nukuttua muutaman tunnin, mutta olo oli silti väsynyt. Juuri kun olin saanut unen päästä kiinni, läheisestä huoneesta kuulunut kirkuna oli herättänyt melkein koko retkiseurueen. Mirka oli löytänyt sängystään rotan, mutta en syyttänyt herätyksestä häntä, koska itsekin olisin varmaan huutanut niin että kuuluu Ruotsissa asti. Ei sillä että mitenkään erityisemmin pelkäisin rottia, mutta tämän paikan huomioon ottaen olisin varmaan luullut sitä joksikin ihmissyöjähirviöksi. Jätin yölliset tapahtumat omaan arvoonsa ja aloin vaihtaa vaatteita Raakelin vielä venytellessä sängyssä. Hotellihuoneiden äänieristykset eivät olleet parhaasta päästä, joten kuulin aulasta päin puhetta. - Mä taidan mennä jo aamiaiselle, kauhee nälkä kun en syönyt illallakaan kunnolla, sanoin Raakelille joka mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi.
Vasta käytävässä tunsin, kuinka hirveältä tuntui kävellä tässä aavemaisessa hotellissa yksin, mutta en viitsinyt enää perääntyä kun olin jo poistunut huoneesta. Aulasta kuuluva juttelu herätti mielenkiintoni, mitäköhän tällä kertaa oli luvassa, olimme Raakelin kanssa jo pari kertaa aikaisemmin päätyneet kuuntelemaan epäilyttäviä keskusteluja sattumalta. Tällä kertaa minusta tuntui kuitenkin siltä, ettei keskustelua yritetty salata, sillä se käytiin keskellä hotellin aulaa. - Selvä, jututamme hotellin asiakkaita myöhemmin, kuulin juuri parahiksi siniasuisen miehen sanovan. Tämän vieressä oli nainen samanlaisessa sinisessä uniformussa. Asia ei jäänyt epäselväksi - he olivat poliiseja. Kuljin arasti lähemmäs ja huomasin haukankatseisen naisen katsovan minuun, hetken päästä myös ystävällisemmän oloinen mies käänsi katseensa minuun päin. - Olet kai hotellin asiakas? mies sanoi pienesti hymyillen, nainen vieressään tuimasti tuijottaen. Nyökkäsin ja kuljin näiden ohi ravintolaan, hotellin asiakkaita kuulusteltaisiin myöhemmin, niin kuin mies oli sanonut ja toistanut sen jälleen minun mennessä ohitse.
Muutkin retkeläiset alkoivat heräillä ja valua aamiaiselle. Kaikki olivat melko vaitonaisia aamuväsymyksestä johtuen, mutta välillä kuului kiinnostunutta spekulointia siitä, miksi paikalla oli poliiseja. Raakel ja minä katsoimme toisiamme syyllisen näköisinä ja söimme hiljaa aamiaisemme, kunnes palasimme huoneeseemme pakkaamaan. Ennen lähtöä takaisin Ansamaahan poliisit halusivat kuulla vierailustamme kaiken, joten he keskustelivat jokaisen retkeläisen kanssa vuorotellen. Selitimme Raakelin kanssa juurta jaksaen kaiken minkä arvelimme poliiseja kiinnostavan. Kun tulimme rasiaan, jonka löysimme rinteestä ja joka sitten yhtäkkiä katosi hotellihuoneestamme, poliisimies hymyili meille vähän säälivästi. - Rasia tuotiin jo meille ja me tutkimme sen, hän sanoi. Minua harmitti, koska olisin itse halunnut ratkaista sen arvoituksen, mutta en kehdannut alkaa väittää vastaan poliisille. - Kuka sen toi? sanoin happama ilme kasvoillani. - Hotellin siivooja, poliisi kertoi ja nyökkäsi erään kahvion pöydän suuntaan, jota vaaleatukkainen nainen parhaillaan kuurasi. Se oli se sama nainen, jonka olimme eilen kuulleet keskustelevan vihaisen oloisen miehen kanssa hotellin nurkan takana.
Kun kaikki olivat viimein syöneet, pakanneet ja kertoneet poliiseille hotellista kaiken havaitsemansa, pääsimme vihdoin matkaamaan takaisin Ansamaahan. Viimeisenä kuulin vielä, kun poliisit pohtivat keskenään, että laskettelukeskukseen pitäisi kutsua joku terveysviranomainen tarkistamaan keskuksen tila, homeessahan koko paikka todennäköisesti oli ja paikka pitäisi ehkä jopa sulkea lopullisesti, eihän tuollaisessa paikassa pitäisi ketään majoittaa. No, se jää nähtäväksi, mietin kun istuin taas autossa Raakelin, Mirkan, Juliuksen, Aleksin ja Silvian kanssa. Todennäköisesti saisimme myös lukea epäillyn murhatapauksen selvittelystä lehdestä, itse tuskin pystyisimme tekemään asialle enää mitään. Piti vain luottaa, että poliisit hoitaisivat homman ajan kanssa. Minua tosin edelleen harmitti, että rasia oli luovutettu poliiseille enkä saanut tietää mitä sen sisällä oli, mutta eiköhän siitäkin kerrottaisi aikanaan lehdessä, jos rasian sisältö olisi jotenkin merkityksellinen tapauksen selvittämisen kannalta.
|
|
|