Saagan Halloween-kemujen iltamat vintillä

(Kaapo) Saaga ei työntänyt minua pois, vaan halasikin takaisin. Hetken päästä hän otti kädestäni kiinni ja viittoi kohti lähintä heinäkasaa, jotta voisimme istua. En enää edes yrittänyt pyristellä tai esittää jotain mitä en ehkä ollut, menin vain hiljaa perässä ja hyväksyin lohdutus elkeet mukisematta. Naisen otteet olivat määrätietoiset ja vahvat, kun tämä veti pääni rintaansa vasten ja silitti. Puristin vain Saagan pehmeää puseroa ja pidin silmäni kiinni. Meni hetki ennen kuin hengitykseni tasaantui. Suruaalto oli mennyt ohi, tuntui paremmalta. Mutta en silti halunnut päästää irti. Nousin kuitenkin varovasti ja katsoin Saagaa kiittävällä ilmeellä, vaikken saanut mitään taaskaan suustani. Jäin pitelemään kiinni naisen paidasta, molemmilta puolin lantiota ja odotin mitä hän tekisi, nytkö hän menisi? Pyyhkäisin vielä poskelleni jääneen kyyneleen pois ja hengähdin. ”Anteeksi” kuiskasin hiirenhiljaa.. tuntui siltä, että olin vaivannut häntä ongelmillani. Ja taas pelkäsin, mitä hän ajattelisi. Saaga vaikutti ihmiseltä, joka tykkäsi ehkä enemmän Dochasin tai varsinkin Alvarin kaltaisista miehistä, vaikka en todellakaan tarkoittanut, että hän olisi tyhmä ja lankeaisi moiseen, ehkä enemmänkin olisi niin hyvä, että pärjäisi heidänlaistensa kanssa, saisi vastusta ja mielenkiintoa elämään. Minä olin vastakohta, tylsä ja tavallinen. Muutenkin hän ansaitsisi jonkun paljon paremman.

(Kaapo) En tiedä miksi Saagan ehdotus siitä että lähtisimme nukkumaan oli kuulostanut kutsulta, se oli varmasti ollut vain minun päässäni. Mutta sitten kysyin jotain outoa, kai kielenkannat olivat jo kokonaan katkenneet tässä vaiheessa ja sitä sanoi kaiken mikä tuntui sillä hetkellä oikealta. ”Saanko tulla viereen?” lähes kuiskasin ja katsoin heti poispäin peloissani, mitä nyt kävisi. Pilaisinko kaiken ja Saaga sanoisi että hyi mitä vittua, et helvetissä? ”En haluaisi nukkua yksin, koska sitten en nuku ollenkaan ja huomenna on ne juhlat” jatkoin hetkeä myöhemmin ja tajusin että minun olisi mielummin pitänyt kysyä voisiko Saaga tulla kanssani niihin juhliin, ehkä sen voimalla olisin myös saattanut nukkua. Mutta ei enää, ehkä näkisimme siellä kuitenkin. Tällä hetkellä olo oli vain niin tyhjä ja yksinäinen, kuin joku olisi hylännyt yhtäkkiä, kadonnut, lähtenyt kokonaan pois. Yksin tuijottaisin vain huoneen kattoa ja luultavasti itkisin taas. ”TAI SIIS” aloitin jo selventämään aikeitani. ”Vaatteet päällä, peiton päällä, vaikka jalkopäässä kerällä” sanoin ja hymyilin vähän.. ja sitten pudistin päätäni. ”Anteeksi taas, ei tietenkään, sehän ois outoa, eikö... öitä” sanoin ja nousin lähteäkseni. Olin jo sanonut tämän illan aikana enemmän kuin koskaan.

(Kaapo) Saaga oli suostunut, ehkä osittain siksi koska ei kehdannut torjua minua juuri nyt, kai. Joten lähdin tämän perässä ylös. Muut olivat jo lähes nukkumassa ja huomasin miten uupuneelta Saagakin näytti. Olin minäkin väsynyt, mutta se ei tuntunut heti miltään, koska sydän hakkasi koko äskeisestä tilanteesta vielä niin vauhdilla. Katselin kun Saaga kömpi tyytyväisenä omalle pedilleen ja tuntui niin luonnottomalta mennä viereen, mutta samalla siinä maatessa tunsin ensimmäistä kertaa myös pilkahduksen aitoa iloa ja onnea. Vihdoin elämässäni oli tapahtunut jotain hyvää, mutta toisaalta samalla myös huonoa. Kuitenkaan en olisi ehkä ikinä lähentynyt Saagan kanssa näin, ellei mummo olisi lähtenyt. En osannut surra juuri nyt, vaikka tiesin tunteen vielä palaavan. Aivan kuin olisin muutamia päiviä aiemmin menettänyt erään ja tänään saanut jonkun uuden ihmisen tilalle. Tunne oli hämmentävä. Makasin selälläni ja käännyin vielä katsomaan Saagaa, joka nukkui ihan hiljaa kyljellään oikealla puolellani, kasvot lähes koskettaen käsivarttani. Mahduimme juuri ja juuri samalle patjalle. Sitten nukahdin.