(Kaapo) Olin surullinen, mutta myös oudosti häkeltynyt, kuullessani Saagan huutavan ja pyytävän odottamaan. Mitä ihmettä nainen halusi, nyt ei ollut se paras hetki ja valmistauduin jo tiuskaisemaan hänet matkoihinsa, kunnes nainen jatkoi puhetta. Tätä olin pelännyt, juuri tätä. Tarkoitukseni oli ollut vältellä kaikkia omaan huoneeseeni saakka, mutta olin epäonnistunut, Saaga oli ilmeisesti ehtinyt nähdä ilmeeni ja lähtenyt perään, miksi ihmeessä? Sitten ne sanat, joita en olisi nyt pystynyt kuulemaan, kaikuivat hiljaisessa tallissa. "Onko sulla jokin hätänä?” Saaga sanoi. Nyt aistin miten vilpitön hän oikeasti oli, ei mitään ´minäpä esitän sankaria ja menen lohduttamaan vaikken oikeasti välitä´ settiä, vaan rehellisesti huolestunut nainen. Nielaisin ja kyynelet valuivat jo, kävi kuten olin olettanutkin. Jos tämä nyt menisi tähän, niin sama mennä kokonaan. Joten käännyin yhtäkkiä ympäri, otin pari nopeaa askelta kohti Saagaa ja halasin tätä, rutistin oikein kunnolla ja suoraan sanoen nyyhkytin lohduttomasti. Saaga oli pieni kokoisen oloinen ja tuoksui juuri niin hyvältä, kuin olin odottanutkin, mutta nyt en ajatellut vain sitä, että halasin häntä, vaan ajatukset olivat muualla. En muistanut milloin olisin itkenyt näin vuolaasti toisen ihmisen seurassa. Puristin Saagaa vielä vähän lisää, sen verran kuin uskalsin ja nojasin päätä hänen hiuksiinsa. Ihan sama, ajattelin. Jos nainen kerta tuli kysymään vointia ja lohduttamaan, ei hän tästä varmasti liikaa voisi suuttua. ”Mummo, mun mummo kuoli. Se oli periaatteessa mun äiti” sanoin vielä, ettei toisen tarvitsisi elää epätietoisuudessa.

Kaapokin oli kerennyt pakenemaan jossain välissä paikalta, ja Saaga kiirehti tämän perään. Vintille oli laskeutunut ihanan rauhallinen tunnelma, ja vaikka olinkin vielä minuutti sitten kehuskellut olevani ihan pirteä, alkoi kieltämättä itseänikin väsyttää. En tiedä johtuiko se väsymyksestä vai koleasta syysyöstä, mutta mulla oli melkein vähän kylmä. Haukottelin, ja kiedoin vilttiä tiukemmin ympärilleni. 

Silvia aloitti keskustelua kysymällä mun illan toisista juhlista, mutten ehtinyt edes vastaamaan, ennen kuin nainen avasi suunsa uudelleen.
- Mitä sulla on poskessa? Ihan kuin tää olis hiekkaa, Silvia ihmetteli, ja ojensi sitten kätensä pyyhkäistäkseen hiekan (tai mitä ikinä olikaan) pois kasvoiltani. Värähdin lämpimästä kosketuksesta, ja naurahdin sitten.
- En mä tiiä... En mä oo mielestäni rymynnyt missään, sanoin jääden katsomaan Silvian sinisiin silmiin hymyillen.

- Joo pitäis varmaan, kyllä alkaa melkein muakin väsyttää kun on ollut aika pitkä päivä, totesin nojaten pääni takana olevaan pyöröpaaliin ja tuijottaen vain vintin kattoa antaen ajatusten laukata hetken vapaasti. Tänään oli ollut hyvä päivä, ja olin kyllä niin kiitollinen Ansamaan porukasta... Käänsin sitten katseeni takaisin Silviaan, kun tämä kysyi oliko tarkoituksenani jäädä yöksi vai ajaa kotiin.
- Joo kyl mä ihan yöks jään, en vaan tajunnu ottaa mitään kunnon kamppeita mukaan, niin tässä taitaa olla mun majesteettinen yöpaikka, sanoin naurahtaen ja viitoin käsilläni heinäpaali-viltti-järjestelmääni.