Toivottavasti tänne saa kirjoittaa muutkin kuin oma väki.

Valmistautuminen

Kokosin hiuksiani ylös nutturalle pinnien avulla. Olin aiemmin jo kokeillut H&M:stä ostamani donitsin avulla samaa kampausta, mutta minulla taisi olla liian paljon hiuksia sellaiseen. Kädet alkoivat väsyä, vaikka yritin välillä nojata kyynärpäätäni seinään huoneeni peilin edessä. Lopulta minun oli pakko antaa käsivarsieni valahtaa alas. Niskoja ja päätä alkoi särkeä. Hermostutti. Hikoilutti. Ansamaan juhliin oli vielä kolme tuntia aikaa.

Istuin sänkyni reunalle ja katsoin puhelintani. Ei viestejä. En yleensäkään saanut viestejä. Avasin yhteystiedot ja emmin Nellyn nimen kohdalla peukalo vain puolen sentin päässä näytöstä. Sydämeni alkoi hakata. Yritin käsikirjoittaa puhelua päässäni. Hei, tässä on Inari. En saa hiuksia laitettua. Luuletko, että vielä voisi päästä kampaajalle? En osaa meikatakaan. Hei, tässä on Inari. En saa... Hei, tässä on Inari...

Kännykän ruutu meni mustaksi. Kädet tärisivät. Avasin kännykän uudelleen sormenjälkitunnistimella ja siirryin WhatsAppiin. Hei tässä on Inari. Hetkinen, ei viestiin noin voi laittaa. Hei, niin voitaisiinko kuitenkin. Tai ei viestiä kuulunut aloittaa heillä. Kuule. Pudistin päätäni. Nyt pitäisi vain kirjoittaa asia viestiin. Jos se kuulostaisi nololta, sanoisin, että yritin tehdä muuta samalla, enkä kauheasti laittanut siihen ajatusta. En saa hiuksia laitettua, voidaanko mennä kuitenkin kampaajalle?

Aikani kuluksi siirryin levittelemään vaatekaappini ovessa henkarilla roikkuvan pukuni helmaa. Olin varma, ettei kukaan huomaisi, että se oli ollut vanhojentanssimekkoni. Olin muokannut sitä paljon. Siitä oli tullut suorastaan kiva. Isäkään ei ollut vastustanut juhliin menemistä, kun puvulle oli tullut hintaa yhteensä kaksikymmentäkaksi euroa: olin ostanut Halpa-Hallista siihen sopivan läpinäkyvän paidan, jotta se olisi talvisempi ja vähän peittävämpi. Sitäkin olin muokannut ja ommellut mekkoon kiinni. Se ainakin oli hyvä. Kengät olin saanut äidiltä lainaksi. Isä oli sanonut, että ne olivat liian korkeat hänen nuorelle tytölleen, mutta äiti oli kerrankin asettunut minun puolelleni ja huomauttanut, että kyllä hänkin oli käyttänyt korkokenkiä minun ikäisenäni, ja vieläpä isän kanssa tansseissa.

Puhelin päästi poksahtavan äänen. Luin viestin heti. Nelly oli sitä mieltä, että ei tähän hätään enää kampaajaa löytyisi, mutta että hän voisi tulla laittamaan hiukseni. Naputin mahdollisimman nopeasti vastaukseksi, että älä tule tänne, minä tulen sinne. En ehtinyt edes empiä ja harkita.

Isä suostui viemään minut Hopiavuoreen. Hän oli matkalla vaitonainen, mutta ei sillä tavalla tuhahtelevan pahantuulisesti, vaan ennemminkin rennosti. Varmasti Nordean osakkeet olivat nousussa tai jotain, tai ehkä hyviä hirviä oli kaatunut sopiva määrä. Hopiavuoren pihassa isä kääntyi minun puoleeni, hymyili hieman ja kehotti pitämään hauskaa. Hän muistutti, että voisin jäädä halutessani yöksi Hopiavuoreen, kunhan ilmoittaisin vaikka tekstarilla, että olin päässyt perille. Sen jälkeen isä komensi vielä tiukasti olemaan juomatta enempää kuin kaksi lasillista ylipäätään yhtään mitään alkoholia ja taputti olkapäätäni ennen kuin nousin autosta pukuni ja kenkäpussini kanssa.

Edes Nelly ei saanut hiuksiani kivasti nutturalle, koska niitä on paljon ja ne ovat laadultaan niin liukkaita ja lipoisia, etteivät ne pysy mitenkään. Minun teki mieli perua koko lähtö, mutta kun Nelly sitten kohotti hiuksiani juuresta kreppiraudallaan, ne olivatkin ihan kivan näköiset auki. Sen tehtyään hän istutti minut itseään vastapäätä hajareisin Eetun pirtinpöydän penkille ja meikkasi minua omilla luomiväreillään ja minun ripsivärilläni aina välillä leukaani topakasti puristaen ja kasvojani johonkin suuntaan kallistaen. Sen jälkeen näytin oikeastaan tosi kivalta. Harmittelin kuitenkin Nellylle, etten minä saisi niin tumman meikin kanssa mihinkään mennä. En kuitenkaan tullut pesseeksi meikkiä pois, koska Nelly huomautti, ettei isä ollut nyt täällä vahtimassa.

Ai miten hienolta minusta tuntui mennä korkokengissä epätasaisen sorapihan poikki Eetulta lainattuun autoon istumaan ja varoa, etteivät helmani koskisi autoon istuessani.

***

Halloween-juhlissa

Majina Ansamaalla oli punainen puku, joka sai minut ajattelemaan Espanjaa. Hänellä oli sellainen ryhti, etten olisi uskaltanut edes katsoa häneen, kun kättelin häntä tervehtiessäni, mutta yritin kuitenkin sinnikkäästi. Hänen huolitellusta olemuksestaan tuli mieleen ensimmäisenä vain se, etten minä kuulunut niihin juhliin. Siellä oli varmasti hevosmaailman pieniä ja keskisuuria vaikuttajia -- ja nyt joku Inari, jolla oli työhevonen. Tulin niianneeksi, ja tietenkin Nelly kuittaili siitä minulle myöhemmin. Olin ihan tyytyväinen, että saimme aika nopeasti siirtyä istumaan, sillä muitakin tulijoita oli hänen käteltäväkseen.

Tulimme istuneeksi suppusuisen, suloisen tytön viereen. Hänellä oli niin kiltit ja pyöreät silmät, että hetken Nellyn kanssa kireästi joitain lauseita vaihdettuani uskalsin jopa puhua tälle tytölle, vaikka Nelly jätti minut yksin lähtiessään hakemaan juotavaa.
"Ne on aika hienoksi laittaneet kaiken täällä. Mä en ole ennen ollut tällaisessa juhlassa.. Tai paikassa."
"On ne kyllä. Mä olen kyllä ennenkin ollut täällä, kun mä hoidan niiden ponia."
"Ai! Mä en -- mä en oikein tiedä teidän hevosista mitään, kun mä tulin vaan Nellyn kanssa..."
"Jokikannaksen?"
"Joo..."
"Joo ei hevospiireissä montaa Nellyä ole, niin siitä mä vaan... Se on valmentanut jotain mun tuttuja. Mä oon Aava."
"Mä oon Inari. Inareita on varmasti monta."
"Niin on Aavojakin, muttei se haittaa."

Juttelimme varovaisesti minun Uunostani ja Jaffa-ponista, jota Aava hoiti. Kerroin fanittavani varsinkin esteratsastajia, mutta että en uskaltanut itse hypätä. Nyökkäsin varovaisesti kohti Vuorelan Annia, jolla oli maailman hienoin violetti puku ja kuiskasin epäileväni, että tunnistin hänetkin hänen isänsä perusteella: esteratsastaja Sauli Vuorelalla oli juuri tuollainen soma nenä, ja sen minä olin tottakai opetellut ulkoa. Olin ollut tosi ihastunut esteratsastaja Vuorelaan lapsena ja minulla oli ollut hänen Hevoshullusta saatu julisteensa seinälläni. Sitä en tietenkään sanonut Aavalle. Hän vahvisti yhtä lailla kuiskaten, että Anni Vuorelaksi epäilemäni oli kuin olikin hän, Sauli Vuorelan tytär, ja osoitti minulle Eeva Kesolan, jonka tunsin vain nimeltä. Hän osaa kuulemma ratsastaa minkä tahansa kouluradan erinomaisesti, kunhan on hyvä hevonen.

Nelly keskeytti hiljaisen fanituksemme istahtamalla toiselle puolelleni kahden ihan tavattoman siron lasin kanssa ja tyrkkäämällä toisen kouraani. En oikein tiennyt, miten sitä pidellä. Nelly hörppäsi hieman kellertävää juomaa omastaan ja katseli ohitse käveleviä ihmisiä hetken silmät sirrillään. Sitten hän alkoi luetella matalalla äänellä heidän nimiään. Sitä tehdessään hän katsoi paljon muiden juhlijoiden suuntaan, mutta vilkaisi silloin tällöin sekä minua että Aavaakin pitäen meidät molemmat mukana yksipuolisessa keskustelussa.

"Theodore Adkins, sillä on kuulemma hyvä ratsu, mutta se pitää sen piilossa, komea ja sinkku. Nurmen Alvar, niin kiltti ja suloinen tapaus, että siinä täytyy olla joku vika: joko se on homo tai varattu. Aina avaa mulle oven kun satutaan samaan paikkaan, ja kantaa juomiakin, vaikka niin se tekee kaikille. Toi franken-teen on Friedrich Föh.. Föhen... No joku mitä mä en osaa sanoa, sillä on ehkä maailman söpöin ruunikko. Dochas Ansamaa me jo nähtiinkin: samanlainen kun Svartin Reita: olevinaan niin tuima ja ärsyttävä, mutta oikeasti kiltti. Luosujärven Nio, se olis Inari suurin piirtein sun ikänen, ihan söpö ja kiltti poika, mee jutteleen. Toi on Maalismaan Kaapo --"
"Miten sä voit tuntea kaikki?"
"Mitkä kaikki? Hei, jos sä alat kulkea ihmisten ilmoilla etkä vaan nyhjää Hopiavuoressa, niin äkkiäkös säkin kaikki perusnaamat tunnet. Siis ne, jotka itekin liikkuu tapahtumissa. Nämä liikkuu. Katopa: tuolla on Purolan Jarkko."

Nelly esitteli minut vaikka kenelle. Se oli tosi väsyttävää. Pelkäsin koko ajan nolaavani itseni jollain traagisella tavalla. Olisin todella halunnut hevospiireihin. Olisin tahtonut hevosihmisistä ystäviä. Mitä useampaa ihmistä kättelin, sitä varmemmaksi kuitenkin tulin siitä, että kukaan ei pitänyt minusta. En osannut hymyillä niin kuin Nelly, enkä muistanut kenenkään nimeä ensikuulemalta.

Majina Ansamaata arastelin kuitenkin eniten. Kuten heti alussa olin pannut merkille, hän oli näyttävä nainen, joka tuntui pelkällä olemuksellaan vievän minulta kaiken tilan olla olemassa. Olin kauhusta jäykkä, kun hän loppuillasta istahti siihen pöytään, jossa minä ja Nelly istuimme. Yritin ihan kauheasti osallistua hänen ja Nellyn keskusteluun muutamalla sanalla, mutta en vain pysynyt mukana. Vaikka Nelly ja Majina eivät ilmeisesti henkilökohtaisesti tunteneet toisiaan, heillä oli hirveästi yhteisiä tuttuja. Jopa meidän Eetun Majina tunnisti nimeltä, ja Nellyhän osasi nimetä suurin piirtein kaikki paikallaolijat. Hirvittävin ja toisaalta kivoin hetki oli se, kun Majina kysyi minun hevostaustaani. Yritin änkyttää, että minulla on ihan työhevonen vain. Silloin hän hymyili minulle, ja vaikka hän näytti edelleen pelottavan itsevarmalta, samalla sain sen vaikutelman, ettei hänestä ollut ollenkaan typerää, että minulla oli pelkkä työhevonen.