Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Aug 11, 2019 22:26:21 GMT 2
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Sept 15, 2019 1:28:43 GMT 2
4:15AM15. syyskuuta 2019Puhelimen värinä yöpöytää vasten sai aikaan ikävän äänen. Huoneessa oli puhelimen näytön syttymistä lukuunottamatta aivan pimeää. Silvia havahtui unestaan, hieraisi silmiään ja vastasi unisesti puhelimeen. "Haloo", nainen sai sanotuksi ja sytytti yövalon. Seinäkello näytti varttia yli neljää. "No moi. Miten menee?" linjan toisessa päässä puhuvan naisen ääni sammalsi voimakkaasti. "No ihan hyvin menee", Silvia vastasi haukoitellen ja jatkoi sitten: "miksi sä tähän aikaan soittelet?" Hetken aikaa puhelimesta kuului pelkkää rahinaa. "Ajattelin vaan soittaa ja kysyä kuulumisia. Mutta kyllä mun on pakko sanoa, että se Antti on ihan perseestä. Se vaan valittaa koko ajan, aina sillä on joku huonosti. Tää on sen kämppä, niin mulla ei ole sen mielestä valtaa päättää mistään. Ja se koira..." alkoi naisen puhetulva, josta Silvian oli hankala saada selvää. "Äiti, mä olen nukkumassa. Kello on neljä yöllä", Silvia keskeytti töksäyttäen. "Aijaa. En mä ajatellut, että olisit nyt jo nukkumassa. Kun sulla oli silloin ennen aina tapana olla yöt jossakin ja tulla vasta aamulla kotiin, jos nyt satuit ylipäätään tulemaan kotiin. Missä sä oikein olet?" Silvian äiti olisi jatkanut jutusteluaan varmasti pidempäänkin, ellei Silvia olisi tehnyt siitä loppua. "Me puhuttiin tästä jo aiemmin. Soittele sitten, kun oot selvinpäin. Jätin sulle lähtiessäni sen numeron, josta saat apua", Silvia sanoi ja katkaisi puhelun jäämättä kuuntelemaan toisen vastausta.
Yhtäkkiä Silviaa ei väsyttänyt enää yhtään. Hän ajatteli lapsuuttaan. Valkeita hiekkarantoja, palmupuita ja kirkasta merivettä. Siitä oli niin kauan, kun Silvialla oli ollut vielä oikea perhe - äiti ja isä. Hänellä oli toisinaan ikävä Espanjaa. Olihan Silvia joskus miettinyt sinne takaisin muuttamistakin. Jäljellä olivat kuitenkin kipeät muistot, jotka olivat jättäneet naiseen niin syvät arvet, ettei hän uskonut pystyvänsä enää palaamaan. Ajatukset siirtyivät Silvian isään. Yksi este lisää muutolle. Siihen ihmiseen hän ei missään nimessä haluaisi törmätä. Yhtäkkiä kaikki tuntui ahdistavalta ja oli pakko nousta avaamaan ikkuna, jotta saisi paremmin happea. Silvia veti syvään henkeä ja kietoi aamutakkia paremmin ylleen. Sade ropisi hiljaa peltikattoa vasten. Nainen pyyhkäisi kasvoille valahtaneet hiukset loitommas ja istui työpöydän vieressä olevalle tuolille. Siinä hän tuijotti ikkunaa nuolevia sadepisaroita ja niiden takaa pilkistävää tallipihaa tyhjä katse silmissään puoli viideltä aamuyöllä.
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Oct 15, 2019 19:54:06 GMT 2
Uusia ja vanhoja tuttavuuksia15. lokakuuta 2019
Istuin huoneeni pöytätason äärellä ja katselin omaa peilikuvaani. Takaisin peilistä tuijotti mietteliään näköinen nuori nainen, jolla oli kasvoissa kevyesti meikkiä. Kiharretut hiukset oli kiinnitetty taakse ja päällä oli osittain läpinäkyvää kangasta oleva musta paita. Kynnet naputtelivat pöydän pintaa rytmikkäästi. Vaaleanpunainen kynsilakka oli alkanut lohkeilla ikävän näköisesti. Kynsieni tarkastelun keskeytti ovelta kuuluva koputus. Seuraavaksi Majinan pää kurkkasi sisään ovenraosta. “Lähetkö käymään mun kanssa Kivitörmässä?” tämä kysyi hymyillen. “Pitäisi käydä ostamassa lisää kivennäistä ja kaikki tilan miehet tuntuvat hiihtelevän jossain omissa riennoissaan.” Katsoin naisen tummiin silmiin ja huomasin hämmästeleväni, miten huolitellulta tämä pystyikään aina näyttämään. Vaaleat hiukset olivat auki, mutta siitä huolimatta yksikään hiussuortuva ei ollut huonosti hänen päässään. Asukokonaisuus vaikutti tarkkaan valitulta, eikä yhdessäkään vaatteessa ollut rypyn ryppyä. Tässähän koki suorastaan jo jonkinlaista alemmuuskompleksia toisen rinnalla. “Joo tottakai”, havahduin ajatuksistani vastaten reippaasti Majinan kysymykseen. “Lähdetäänkö heti?” kysyin. Majina nyökkäsi ja vastasi hakevansa vain käsilaukkunsa.
Olin juuri saanut kengät jalkaani ja olin kulkemassa ulos ovesta, kun joku oli päättänyt tehdä saman juuri yhtä aikaa. “Auts!” parkaisin tuskaisesti tulijan astuessa varpailleni ja nostin katseeni lattiasta vain nähdäkseni vaaleahiuksisen miehen typerän virnistyksen. “Hupsista”, tämä hymähti ja tunki itsensä väkisin ovesta sisälle. Pyöräytin vain huomaamattomasti silmiäni ja pitelin kipeää varvastani. “Hyvähän se on tuollaisilla kolme kertaa omia jalkojani isommilla räpylöillä tärvellä toisia”, mutisin itsekseni. Jalkaani tulisi varmasti ainakin puolen metrin pituinen mustelma. “Alvar!” Majina saapui juuri sopivasti eteiseen ja halasi ystäväänsä. He jäivät rupattelemaan keskenään, kun minä painuin edeltä pihalle kasvot punaisina heloittaen.
Istahdin odottamaan Majinaa asuinrakennuksen pihassa olevalle penkille. Siinä samassa puhelimeni pärähti soimaan. Näytöllä vilkkui tuntematon numero. Sen kummemmin asiaa ajattelematta päätin vastata puhelimeen. “Silvia”, sanoin nostettuani kännykän korvalleni. Hetken aikaa puhelimesta kuului pelkkää särinää. Sitten kuulin tomeran miesäänen vastaavan. “No hei Silvia! Olisiko sinulla hetki aikaa puhua Jeesuksesta?” “Mitä helv-... Ööh, tuota... Ei mulla nyt oikeen oo aikaa, sori vaan”, takeltelin hämmentyneenä. Olin jo katkaista puhelun, kunnes kuulin jonkun nauravan linjan toisessa päässä. “No voi harmi. Oisko sulla aikaa puhua sitten ihan muuten vaan? Aleksi tässä moi. Vaalavuon Aleksi.” En ollut ensin tunnistaa soittajaa vielä esittelyn jälkeenkään, mutta sukunimen kuultuani mulla välähti. Sama mies, joka oli auttanut mua etsimään hevosta itselleni, kun Fleuria ei vielä ollut. “Ai moi! Hitto sä osaat olla kyllä yks pelle”, nauroin. “Mitäs sä soittelit?” lisäsin vielä. “No mä vaan ajattelin soittaa, kun ei olla hetkeen juteltu ja tulin tuossa pari päivää sitten takaisin Suomeen Hollannista”, mies kertoi. “Meidän pitäis nähä taas pitkästä aikaa! Mitä sulle kuuluu? Täällä Ansamaassa on kohta yhet Halloween-juhlat ja… hei, lähtisitkö mulle aveciks sinne?” Rupattelua kesti jokunen tovi, kunnes Majina tuli myös ulos ja sovimme Aleksin kanssa, että soittelisimme uudestaan lähipäivinä. Aleksi ei ollut varsinaisesti suoraan sanonut lupautuvansa lähtemään mun kanssa Ansamaan juhliin, mutta tiesin, että mies innostui aina pienistä pirskeistä.
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Oct 16, 2019 23:15:54 GMT 2
H I S T O R I A N H A V I N A A17. lokakuuta 2019Oli myöhäinen ilta. Ansamaa oli vaipunut hiljaisuuteen jo jonkin aikaa sitten. Minua ei kuitenkaan väsyttänyt, vaan istuin sängyllä läppärini äärellä. Olisi pitänyt tehdä koulutehtäviä, mutta minulla oli jostain syystä kovin levoton olo enkä pystynyt keskittymään mihinkään oleelliseen. Kuljetin sormiani ranteessani olevan tatuoinnin päällä. Seurasin kynsilläni sen ääriviivoja ja uppouduin omiin ajatuksiini. Mustat viivat muodostivat pienen kukan. Se oli ruusu. - Seuraavat tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen - Ilma oli lämmin. Tarkemmin sanottuna todella lämmin - lämpötila oli kivunnut yli 30 lämpöasteen. Kohisevan meren aallot toivat mukanaan rantahietikolle valkoista vaahtoa. 5-vuotias Silvia istui kuumalla hiekalla uimapuvussaan ja rakensi punaisen ämpärin sekä pienen lapion avulla hiekkalinnaa. Linnassa oli jo useita torneja, jotka oli määrä koristella rantavedestä kerätyillä simpukankuorilla. Muutaman kymmenen metrin päässä olevan kotitalon takaovi oli auki. Ketään ei näkynyt ovenraosta, mutta sisältä kuului tuttuun tapaan kovaäänistä kinastelua. Niin kuin eilen. Ja sitäkin edellisenä päivänä. Riitelyä oli oikeastaan jatkunut jo useita viikkoja. Äänistä toinen kuului miehelle ja toinen naiselle. Meri alkoi hakata rantaa voimakkaammin. Aallot nuolivat jo hiekkalinnan seinämiä, mikä sai tornit murenemaan hiljalleen. Silvia yritti epätoivoisesti pelastaa rakennelmaansa tukien sitä käsillään, mutta vesi ei antanut armoa. Se aiheutti jokaisella aallollaan vain enemmän tuhoa ja jatkoi lähestymistään. Hetken kuluttua hiekkalinnasta oli jäljellä enää vain puolet. Lopulta vesi nielaisi sen kokonaan mennessään. Surkuteltuaan hetken linnansa kohtaloa Silvia katsoi merelle ja tajusi, että seuraavaksi olisi hänen vuoronsa. Tyttö ei kuitenkaan kerennyt nousta ylös tarpeeksi nopeasti väistääkseen suurta aaltoa, vaan se pyöräytti hänet mereen. Suolainen merivesi tunkeutui keuhkoihin ja sai pienen tytön haukkomaan happea hädissään. Seuraava aalto tuli nopeasti perässä ja veti tyttöä yhä syvemmälle veteen. Silvia oli täysin voimaton aaltojen paiskoessa hentoa vartaloa puolelta toiselle. Onnistuttuaan räpiköimään hetkeksi lähemmäs pintaa, Silvia pystyi erottamaan kohinan seasta jonkun huutavan jossain kauempana. Sanoista hän ei kuitenkaan kerennyt saamaan selvää, sillä pian hän oli jälleen pinnan alla. Hapeton aika tuntui ikuisuudelta ja Silvia veti lisää vettä keuhkoihinsa paniikin vallassa. Yhtäkkiä joku kuitenkin tarttui häneen. Veti pintaan ja lähti kuljettamaan kohti rantaa. Silvia yski ja kouristeli voimakkaasti yrittäen hengittää. Kaikki näytti olevan voimakkaan sumun peitossa. Korvissa kohisi. Päähän sattui. Se oli kaiketi osunut johonkin. Kun hänet vihdoin laskettiin takaisin maankamaralle, tajusi hän ainakin sen, ettei häntä ollut pelastanut äiti tai isä. Vaan joku ihan tuntematon mies. Sitten kaikki pimeni. Seuraava muistikuva on sairaalasta. Kirkkaat kattovalot häikäisivät silmiä, mutta Silvia pystyi erottamaan vieressä olevan pöydän, johon joku oli jättänyt kukan. Se oli ruusu. |
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Apr 7, 2020 17:02:33 GMT 2
Boys, boys, boys...7. huhtikuuta 2020
"Liikkuuko sun päässäs enää järjen hiventäkään?" mulkaisin edessäni seisovaa pitkänhuiskeaa miestä. Molempien kädet olivat vetäytyneet puuskaan, kun seisoimme Ansamaan asuinrakennuksen käytävällä napit vastakkain. Koska mies ei tehnyt elettäkään vastatakseen, otin askeleen lähemmäksi ja avasin itse suuni. "Rosa on ilmeisesti tietoinen siitä, että vietät öitä toisen tytön luona? Ja oletan myös, että Mirka tietää Rosasta", tuhahdin kohottaen toista kulmakarvaani. Aleksille tuomitseva äänensävyni oli kaiketi liikaa, sillä tämä hätkähti ja kääntyi katsomaan minua syvälle silmiin välteltyään ensin katsekontaktin ottoa. Katse oli synkistynyt entisestään. "Rosalie ei liity tähän mitenkään", tämä tokaisi kiivaasti ja puristi yhä puuskassa olevat kätensä nyrkkiin. "Hah. Vastahan se soitti sulle viime viikolla Hollannista", sihahdin ja samalla hetkellä joku avasi ulko-oven. Käännähtäessäni ympäri huomasin eteiseen ilmestyneen Annin, jonka ilme oli kuta kuinkin kysyvä. Sekä mä että Aleksi hiljenimme täysin. Mies kohdisti katseensa maahan, mutta mä tuijotin yhä itsepintaisesti miehen vääristyneitä kasvoja. "Mitä täällä tapahtuu?" Anni kysyi yllätyksekseni. Vilkaisin takkinsa riisunutta Annia nopeasti, mutta käänsin katseeni sitten taas Aleksiin. Sekunnit kuluivat. Annin olemus muuttui yhä hämmentyneemmäksi, kunnes tilanne lopulta raukesi. "Ei mitään", huokaisin. Käännyin ympäri vetäen kengät jalkaan ja takin niskaan. Sitten painuin pihalle ulko-ovesta sanaakaan sanomatta.
Puristaessani rystyset valkoisina mustan Audin rattia en oikeastaan edes tiennyt, mihin olin menossa. Lähdin vain ajamaan siihen suuntaan, joka sillä hetkellä tuntui hyvältä. “Voi helvetin vittu”, mutisin itsekseni, kun auton rengas tömähti ikävästi hiekkatiellä olleeseen kuoppaan. Kuoppa oli tietysti täynnä kuravettä, joka nuoli parhaillaan autoni kylkiä. Se siitä puhtaasta autosta sitten. Pienensin vaihdetta ja ajoin vähän hitaammin huonokuntoisimman tiepätkän yli. Päästyäni kääntymään hiljaiselle pikitielle painoin kuitenkin kaasun pohjaan ja annoin vauhdin kiihtyä. Paskat Aleksista ja sen naiskuvioista. Hoitakoon itse omat sotkunsa. Mä en ollut sen äiti.
Ehkä puolisen tuntia ajettuani tajusin viimein vilkaista auton bensamittaria ja totesin auton kaipaavan tankkausta. Olisi siis pakko ajaa keskustaan (mikäli sellaiseksi kyseessä olevaa kyläpahaista voisi kutsua). Ajettuani läheisen huoltoaseman pihaan nousin autosta ulos ja työnsin tukun rahaa automaattiin. Tulisipahan tankki kerralla täyteen. Siinä tankkaillessani havaitsin miesporukan tien toisella puolella sijaitsevan juottolan terassilla, jota baariksikin kai kutsuttiin. Yksi miehistä lähti tupakalle ja tämän perässä kipitti ruskeahiuksinen nainen tummaan housupukuun pukeutuneena. “Miisu”, huomasin sanovani ääneen. Onneksi ympärillä ei näkynyt porukkaa. Ei sillä, että mua olisi häirinnyt jonkun kuulevan yksinpuheluni - vaan siksi, että seuraavaksi karautin autollani Seiskan pihaan enkä ärsyyntyneestä mielentilastani huolimatta toivonut kenenkään jäävän alle. Äskeisen tankkaamisen jälkeen ei olisi varaa maksaa kenenkään sairaalakuluja.
Miisu tunnisti mut heti, kun näki autoni. Ei se ihme ollut - nainen osaisi luetella varmaan siltä istumalta jokaisen autoni osankin, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Avatessani auton oven Miisu oli rientänyt jo lähemmäs. “Silvia! Mitä sä täällä yksinäs teet?” tämä kysyi heti ensimmäiseksi leveä hymy kasvoillaan. Kohautin olkiani ja vastasin lähteneeni vain ajelemaan huvin vuoksi. Tässä vaiheessa kauemmaksi jäänyt mies rykäisi ja tumppasi tupakkansa maahan. Miisu kääntyi tämän puoleen. “Ai niin. Tää on Arttu.” Brunette mies käveli lähemmäs ja katsoi mua uteliaasti ojentaen kätensä. “Arttu”, tämä toisti vielä ystävällinen ilme kasvoillaan. "Silvia", tartuin hymyillen ojennettuun käteen. "Ai niinku se auto?" mies kysyi silmää vinkaten hymyn levitessä kasvoille. "No hehe, just niin", vastasin pyöräyttäen leikkisästi silmiäni. Ehkä tää ilta ei olisikaan ihan katastofi. Tai sitten se tulisi nimenomaan olemaan juuri sitä. Joka tapauksessa lähdin valumaan parivaljakon perässä terassille.
Puolen tunnin päästä olin juomassa jo toista lonkeroa, vaikka olin aluksi sanonut kieltäytyväni juomista, sillä olin omalla autolla. Jostain syystä tilanne kuitenkin pääsi niin sanotusti vähän karkaamaan käsistä. Joka tapauksessa mulla oli ollut tosi hauskaa, vaikken edes muistanut miehistä suurimman osan nimiä. Ilmapiiri oli tosi rento ja mulla oli tervetullut olo, vaikken ollut Miisun tuttaviin aiemmin törmännytkään. Pistin merkille, että Miisu viihtyi erityisen hyvin Nikoksi esittäytyneen miehen kainalossa. Ilmeisesti hän oli juuri se Niko, josta Miisu oli muutaman kerran jotain ohimennen maininnutkin.
Siinä istuessa mieleen tulvivat muistot teiniajoilta. Olin jostain syystä aina kokenut tulevani paremmin toimeen miesten kuin muiden naisten kanssa. Jo yläasteella tunsin jääväni tyttöporukoissa ulkopuolelle ja parhaat kaverit olivat aina olleet poikia. Ja sekös oli aiheuttanut vain enemmän hankaluuksia. Pojat olivat aina jossakin vaiheessa alkaneet seurustella ja tyttöystävät eivät katsoneet hyvällä heidän läheistä kaverisuhdettaan muhun. Siksi mä en kai koskaan ollut löytänyt pysyvää kaveriporukkaa ympärilleni.
“Silvia?” Miisun huhuilu keskeytti ajatukseni. “Mitä?” kysyin ottaen pitkän kulauksen pöydällä olevasta lasista. “Niin että lähdetäänkö tanssimaan?” nainen kysyi nousten jo seisomaan tuoliltaan. Terassilla alkoi olla jo viileää auringon laskiessa puiden taa. “No tottakai”, pinkaisin ylös päästäen valloilleen taas iloisen hymyn. “Kai säkin tuut?” kysyin naurahtaen vielä vieressäni istuneelta Artulta, joka tarttui ojentamaani käteen nauraen päätään samalla pudistellen.
|
|
Oct 30, 2020 1:01:04 GMT 2
Oct 30, 2020 1:01:04 GMT 2