Sadepäivä

23. heinäkuuta 2019

Tip tap. Vesi tippui tappavan tasaista vauhtia alas räystäältä ja osui maahan. Pisarat nuolivat asuinrakennuksen seiniä ja ulkona oli kolea ilma. Kaikenlaista oli ehtinyt tapahtua viikon aikana muutettuamme Ansamaahan. Fleur oli odotusten mukaisesti alkanut tulla hyvin juttuun tarhakavereidensa kanssa. Mutta niin olin minäkin muun porukan kanssa. Enhän mä kovinkaan hyvin vielä muita tuntenut, mutta olin huomannut kaikkien vaikuttavan äkkiseltään varsin mukavilta ja ystävällisiltä, vaikka kaikilla oli tietysti oma persoonansa ulkokuoren alla. Ja olinhan mä törmännyt ihan yllättäen mun parhaaseen lapsuudenystävään, Miisuun. Tai Michaelaan. Tuntui vähän hassulta kutsua tyttöä hänen lempinimellään kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä oli kävellyt mua vastaan tallin käytävällä, enkä mä ollut heti tunnistanut häntä. Oikeastaan Miisu tunnisti mut ensin ja sitten vasta tajusin, että ketä mä tuijotin silmiin. Sen jälkeen olimme alkaneet jutella taas vähän enemmän ja istuttiin me aika myöhään keittiössäkin yksi ilta.

Tallipihalla Baloo juoksi innoissaan sadetakkiin sonnustautuneen Dochasin jalkoihin. “No hei taas”, mies katsoi koiraa silmiin ja puheli sille rauhallisella äänellä paijaten samalla. “En ymmärrä, miten jollain voi olla aina noin paljon virtaa”, naurahdin kävellessäni parivaljakkoa kohti. Rupattelimme hetken niitä näitä, kunnes jatkoin matkaani kohti tallia vesisateen voimistuessa. Olin alunperin suunnitellut tekeväni tänään pienen maastolenkin Fleurin kanssa, mutta päätin jättää sen toiselle päivälle. Rankkasateella ei ollut erityisen houkuttelevaa lähteä suunnistamaan uuteen ympäristöön.

Fleur oli onneksi loimitettu, joten tamma ei ollut kastunut kovin pahasti. Tummaverikkö ravasi portille vastaan häntä soihtuna ja hörähti hiljaa. Sen tarhakaverit pysyttelivät hieman kauempana syömässä heiniään. “No niin, mennäänkö talliin?” juttelin tammalle pujottautuessani samalla tarhaan aitalankkujen välistä. Silitin Fleurin tummaa karvapeitettä hetken ja asettelin sitten riimun sen päähän. Sabino lähti mielellään mukaani ja vaikutti vähän levottomalta jo taluttaessani sitä talliin. Tallin ovelle päästyämme Baloo ilmestyi läheisestä puskasta turkki märkänä. Se laukkasi kieltään roikottaen perässämme talliin ja kaipasi selkeästi jälleen vähän rapsutuksia. Sidoin Fleurin kiinni karsinassa ja liu’utin karsinan ovea vähän pienemmälle. Haettuani tamman harjapakin ja varusteet käytävälle riisuin Fleurin vaaleanpunaisen sadeloimen ja taittelin sen siististi karsinan ovessa olevaan telineeseen. Harjasin Fleurin kauttaaltaan läpi samalla, kun tamma itse ihmetteli ohikulkijoita. Se ei ollut onneksi kovinkaan likainen loimen ansiosta - ainoastaan jaloissa oli hieman kuraa, joka kuitenkin irtosi suhteellisen hyvin kovemman harjan avulla. Kavioita puhdistaessani Fleurilla tuntui olevan kiire laskea jalkojaan alas, mutta sain kuitenkin puhdasta jälkeä aikaan. Kengätkin näyttivät olevan paikoillaan, enkä huomannut jaloissa mitään outoa. Tässä välissä kävin ripeästi vessassa ja hain itselleni kypärän sekä hanskat. Saatuani itseni valmiiksi laitoin Fleurille suojat jokaiseen jalkaan. Satulalle tamma jaksoi vähän nyrpistellä, muttei reagoinut sen kummemmin nostaessani koulusatulan tuon selkään. Varmistin satulahuovan olevan hyvin molemmilta puolilta, ennen kuin kiristin vyön. Tämän jälkeen pujotin riimun pois tamman päästä ja pistin tilalle suitset. Ulkona satoi yhä ja Baloo luikkikin takaisin asuinrakennuksen lämpöön Dafinan avattua oven sille. Me Fleurin kanssa suuntasimme puolestamme kohti maneesia.

Majiná ja Kantele ravailivat maneesin toisessa päädyssä. Ravin tahdissa keventävä nainen kuitenkin huuteli, ettemme häirinneet heitä ja voisimme olla toisessa päädyssä, lähellä ulko-ovea. Oven suljettuani talutin Fleurin kaartoon, josta olin tottunut nousemaan tamman selkään. Kiristin satulavyötä tasaisesti molemmilta puolilta, laskin jalustimet alas ja ponnistin tamman selkään. Ratsu vaikutti alusta saakka melko energiseltä, mutta pysyi kuitenkin tasaisella tuntumalla. Eilinen juoksutus oli selkeästi tehnyt tehtävänsä, sillä tamma oli saanut päästellä höyryjään liinan päässä ennen kuin suostuin nousemaan tuon selkään. Lämmittelin sekä käynnissä että ravissa tekemällä pysähdyksiä, erikokoisia ympyröitä, väistöjä ja kaarevia uria, jotta saisin ratsastettua hevosen allani mahdollisimman hyvin ohjan ja pohkeen väliin. Ratsastin rauhallisesti pienin avuin, joihin Fleur reagoi nopeasti. Se pyöristyi allani varsin nopeasti ja vaikutti olevan hyvin kuulolla. Tamma liikkui tuttuun tapaan reippaaseen tahtiin, eikä säästellyt vauhdissa, mutta teki siitä huolimatta kaiken mitä siltä pyysin. Nuoreksi hevoseksi sillä oli ihailtavan hyvä työmotivaatio ja keskittymiskyky parhaimpina päivinään, vaikka se osasi toisinaan näyttää sen häslän puolensa. Tein täyskaarron ja lämmittelin Fleurin vielä toiseen suuntaan. Tämän jälkeen annoin tamman kävellä hetken aikaa vähän pidemmällä ohjalla ja taputin sen kaulaa. Vaihdoin muutaman sanasen välikäyntien aikana Majinán kanssa, joka parhaillaan laskeutui alas ratsunsa selästä ja oli lähdössä talliin. “Sehän näyttää varsin näppärältä hevoselta viisivuotiaaksi”, nainen sanoi ohimennessään. “Joo, ei mun oo tarvinnut kyllä hetkeäkään katua Fleurin ostoa. Vaikka on mulla meinannut lahota pää tän kanssa aika monta kertaa. Mut kyllä se sit on kuitenkin lopulta aina sen arvoinen”, huokaisin hieman sarkastiseen sävyyn. “Kyllä siitä vielä hyvä tulee”, Majiná sanoi naurahtaen ja poistui sitten hiljakseen maneesista. Mä puolestani keräsin ohjaa taas vähän paremmin tuntumalle ja aloimme treenailla laukkaa. Fleur oli selkeästi innoissaan päästessään vauhtiin. Ensimmäisellä laukannostolla sen peräpää lensi vähän turhankin korkealle, mutta tamma pysyi kuitenkin hallinnassani. Laukkasin ovaalin muotoista uraa asettaen Fleuria hieman sisäänpäin. Kun ravi-laukkasiirtymiset alkoivat sujua pehmeästi, aloin ratsastaa myös vähän tiukempia kaarteita. Tein kolmikaarista rauhallisessa, vähän kootummassa laukassa, mutta annoin tamman laukata myös vähän pidempänä uraa pitkin. Laukkasin molempiin suuntiin suunnilleen saman verran ja hidastin sitten Fleurin raviin. Tamma puuskutti hieman, muttei ollut kovinkaan hikinen. Avasin loppuravien aikana hieman omaa tummansinistä takkiani, joka sopi väriensä puolesta hyvin Fleurin satulahuopaan. Pääsinpä itsekin vähän hengästymään.

Fleur vaikutti tyytyväiseltä päästessään syömään ratsastuksen jälkeen päiväheiniään karsinaansa. Suurin osa muistakin hevosista oltiin otettu sisälle, sillä sade ei ollut loppuakseen. Riisuttuani tamman varusteet harjasin sen vielä nopeasti läpi ja annoin sille sitten ruokarauhan. Tallissa ei näkynyt hevosten lisäksi ketään, joten lähdin etsimään muita sisätiloista pistettyäni ratsastusvarusteet paikoilleen.

Kisavilinää

19. syyskuuta 2019

Ansamaassa oli ollut käynnissä kova kuhina koko viikon ajan. Kaikki olisi pian valmista maastoestekisoja varten, jotka käytäisiin huomenna. Majiná hääräsi satulahuoneessa hinkaten tarmokkaasti Salvan estesatulaa puhtaaksi. “Voi hitto”, vaaleahiuksinen nainen mutisi itsekseen ja katseli ympärilleen. Vieressä istuva, Vatun suitsia puhdistava Anni tarttui kauempana pöydällä olevaan jalustinhihnaan ja ojensi sen hymyillen Majinálle. “Tätäkö etsit?” hän kysyi. “Kiitos”, Majiná vastasi hieman naurahtaen. Katseltuani hetken parivaljakkoa havahduin omista ajatuksistani takaisin tuohon hetkeen. “Ootko sä varma, ettet tarvitse apua?” kysyin nojaillen ovenkarmiin. Majiná kastoi kädessään olevan pesusienen lattialla olevassa sangossa ja nosti katseensa minuun. “Ääh, kyllä mä ihan oikeasti pärjään. Eikä tässä nyt ole enää kuin tää satula ja sitten pesen vielä Salvan iltatallin yhteydessä”, tämä vastasi heilauttaen kättään huolettomasti. “Okei, no kai mun on lähdettävä sitten kävelyttämään sitä mutahirviötä”, totesin huokaisten ja pakotin itseni liikkeelle orastavasta väsymyksestä huolimatta. Dochas oli löytänyt päiväheiniä jakaessaan Fleurin piehtaroimasta tarhan isoimmassa kuravellilätäkössä. Tällä hetkellä kiiinnostus oli pyöreä nolla hevosen puhdistamiseen. “Joo mee vaan. Äläkä stressaa liikaa”, Majiná sanoi vielä lohduttavasti, kun nappasin Fleurin suitset seinällä olevasta koukusta. “Mä yritän. Mutta yrittäkäähän tekin. Huomenna me näytetään kaikille ja voitetaan koko roska”, sanoin hymyillen ja loin vielä ilkikurisen katseen kaksikkoon. “No tottakai. Kunhan hinkkaat Fleurin tarpeeksi puhtaaksi, että se tunnistetaan hevoseksi kisapaikalla”, Majiná virnisti ja vastasin tälle irvistäen leikkisästi. Anni oli vaisumpi ja hymyili vain meidän pelleilyllemme.

Kävellessäni tarhoille päin, huomasin kentällä ravaavan ruunikon puoliverisen ratsastajineen. “Friedrich ja Voodoo”, mietin ja hymyilin miehelle tämän ratsastaessa ohitseni moikaten. Tuloni jälkeen porukkaan oli liittynyt paljon uusia kasvoja, joista kaikki eivät olleet tulleet vielä niin tutuiksi minulle. Friedrich oli yksi heistä. Mies vaikutti varsin mukavalta persoonalta, mutta jostain syystä emme olleet tutustuneet sen paremmin vielä. En kuitenkaan kerennyt uppoutua uudestaan ajatuksiini, sillä huomasin pian saapuneeni tarhan portille. Mutainen Fleur oli huomannut tuloni ja ravasi hiljaa höristen portille vastaan. Perässä seurasi Piola, jonka kanssa Fleur oli viime aikoina tehnyt lähemmin tuttavuutta. “No hei vaan”, puhelin hiljaa hevosille pujahtaen samalla aitalankkujen välistä sisälle tarhaan. Rapsutin tyrkylle tullutta Piolaa, ja nappasin sitten Fleurin mukaani tarhasta. Piola jäi hetkeksi katselemaan kaverinsa perään, mutta palasi sitten takaisin muiden luo.

Sain hinkata aikani Fleurin karvaa erilaisin harjoin, eikä se tuntunut juuri arvostavan tarjoamaani käsittelyä. Harjattuani tammaa turhaan jo tovin päätin luovuttaa ja pujottaa tammalle suitset päähän. Pahimmat kurakohdat olivat lähteneet, joten irroittaisin loput pesemällä Fleurin ratsastuksen jälkeen. Juuri, kun olin nousemassa Fleurin selkään tallipihalla olevalta korokkeelta, ilmestyivät myös Saaga ja Unikko pihalle. “Moi. Ootko menossa maastoon?” Saaga kysyi ja pysähtyi kiristämään Unikon satulavyötä. Tämä oli kietaissut ruskeat hiuksensa poninhännälle ja päällä oli ainoastaan huppari. Ihmettelin mielessäni, kuinka joku tarkeni vielä tähän aikaan vuodesta noin kevyessä vaatetuksessa ja heiluttelin villasukkien peitossa olevia varpaitani ratsastussaappaiden alla.  “Itse asiassa joo. Tekin ilmeisesti, kun olet jo tässä nousemassa kyytiin?” vastasin kysyvästi päästyäni tammani selkään. “Joo, mä ajattelin tehdä jonkun ihan pienen lenkin vaan, kun huomenna on ne kisatkin”, tämä vastasi. “Haluatteko tulla meidän kanssa? Ajattelin myös ihan vaan kävellä.” Asettauduin paremmin selkään ja varmistin, etteivät ohjat olleet kierteellä. Myös Saaga oli mulle vielä vähän tuntematon, vaikka olimmekin molemmat asuneet jo jonkin aikaa Ansamaassa. Olisi kiva tutustua häneenkin vähän lähemmin. “Joo se olisi kivaa”, Saaga vastasi onnekseni hymyillen ja nousi itsekin ratsunsa selkään.

Päätimme lähteä leveälle metsäpolulle läheltä tarhoja. Aluksi olimme molemmat vähän hiljaisia ja kyselimme toisiltamme kuulumisia. Hetken aikaa käveltyämme vieretysten polulla, aloimme kuitenkin jutella rennommin. Ensin ihan vain Ansamaasta ja kisoista sekä hevosista. Lopulta myös koulusta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Opin paljon kaikenlaista uutta naisesta - kuten sen, että hän oli juuri aloittanut opinnot hevosenhoitajan ammattia varten ja että hänellä oli läheiset välit perheensä kanssa. Meillä oli yllättävän paljon yhteistä, vaikka Saaga oli vaikuttanutkin jotenkin vähän etäiseltä aluksi. Saagan aikoessa kysyä perhetaustastani saavuimme pienelle lammelle, jonka rannassa oli parvi joutsenia poikasineen. Saatoin siis sivuuttaa aiheen ihastelemalla ääneen maisemaa ja söpöjä lintuvauvoja. Lampea ympäröivät ruskan väreissä kellertävät puut, jotka näyttivät epätodellisen kauniilta. “Hei pysykää siinä. Tästä saa ihan mahtavan kuvan!” Saaga hihkaisi ja kaiveli taskustaan puhelimensa.
Siinä mä sitten poseerasin parhaani mukaan ja näytin varmaan idiootilta. Mutta ei se mua haitannut. Siinä hetkessä oli jotain ihan erityistä. Tuntui, että aloin vihdoin kuulua joukkoon.

Varsa syntyy

8. maaliskuuta 2020

“Nyt se syntyy!” huudahdin sohvalla makoilevalle Majinalle, joka oli uppoutunut jo lähes puoliuneen. Naisen silmät räpsähtivät auki ja tämä käänsi katseensa pöydällä auki olevaan läppärin näyttöön, joka kuvasi Fleurin karsinaa kokonaisuudessaan. Tamma pyrki parhaillaan ylös makuuasennosta, johon se oli hetkeä aiemmin vetäytynyt. Kiireen vilkkaa vedimme toppatakit päällemme ja kiiruhdimme sitten pihan poikki talliin. Pakkasta oli vain muutama aste, mutta juostessamme kylmä viima nostatti kyyneleet silmäkulmiin.

Karsinassa odotti hikinen tamma. Se pyöri hermostuksissaan karsinassaan laskeutuen välillä makuulle ja nousten sitten taas hetkeksi ylös. “Ihan rauhassa nyt. Sä selviät hienosti”, puhelin rauhallisella äänellä Fleurille ja vilkuilin pintelillä sidotun hännän alle. Jalat näkyivät jo. Odotin, että tamma laskeutui jälleen makuulle ja pujahdin sitten sisälle karsinaan. Majina jäi karsinan ovelle katselemaan kauempaa. Menin hitaasti lähemmäs puhisevaa tammaa ja kurottauduin silittämään hellästi sen märkää karvaa. Se vaihtoi vielä asentoa, nousi jälleen kerran taas ylös ja sitten laskeutui alas.

Lopulta tuli aika ponnistaa. Tartuin rauhallisesti varsaa jaloista ja vedin. Lopulta esiin tuli lantio. Ja seuraavassa hetkessä varsa oli jo kokonaan ulkona. Vedin kalvon kokonaan pois pienokaisen päältä ja siinä se sitten oli. Läsipäinen, tumma tammavarsa. Kyyneleet kihosivat silmiini, kun se räpytteli ensimmäisen kerran suuria silmiään. Se oli hyvin kaunis, aivan kuin emänsä, joka kurkki minua ja pientä varsaansa kohti lopen uupuneena. Hymy levisi kasvoilleni ja katsoin kauempana seisovaa Majinaa. “Se on niin kaunis”, nainen kuiskasi liikuttunut hymy kasvoillaan. Vastaukseksi onnistuin luomaan ainoastaan nyökkäyksen hölmö virne kasvoillani.