|
by Saaga on Jun 24, 2019 23:08:55 GMT 2
Tänne kirjoittelen Saagan seikkailuja tallielämän ulkopuolelta sen mukaa kun ideoita tulee.
|
|
|
|
by Saaga on Jun 24, 2019 23:37:54 GMT 2
"Voi nyt ketun@£$se", kirosin itsekseni ääneen kun tungin korvarengasta melkein umpeen kuroutuneesta korvisreiästä. Naps, läpi on, mutta tykyttävä kipu ja punainen korvannapukka jäi muistuttamaan siitä ettei se ollut sittenkään ehkä sen arvoista. Olin jo päivän kaksi kerennyt asettua taloksi uuteen paikkaan ja mun huone alkaa näyttää siltä miltä pitääkin. Huoneeni teema on vaaleansininen ja olinkin ostanut kauniit verhot ja uuden maton piristämään ilmettä. Tänään olin päättänyt lähteä tutustumaan paikalliseen yöelämään. Katsoin isosta peilistä asuvalintaani hieman tuumaillen. Olkapäät paljastava lyhythihainen sininen paita ja musta kellohame. Hiukseni olin kihartanut ja kuronut kahdelle löysälle saparolle. Saa luvan kelvata. Jalkaani puin juuri kirpputorilta ostamani sandaletit joissa on matala korko. Jätin Sitalle purutikun, rapsutin sen rintaa ja lähdin ulos. Olin niin ajatuksissani, että hätkähdin tallilta päin marssivaa tummaa hahmoa. Se oli Majinan puoliso Dochas. Tyynnyttelin pelästyksestä hakkaavaa pumppuani ja nostin kättä tervehdykseksi. Melko komea auringonlaskun kajossa, huomasin ajattelevani mutta ravistin ajatuksen nopeasti pois päästä. "Minne sitä matkataan tähän aikaan?" Dochas kysyi uteliaana. "Äh, ajattelin vaan mennä kattomaan millasta tuo tämän seudun yöelämä on. Ja ehkä vähän miehiä tai naisia katsomaan" myönsin punastellen. Dochas naurahti. "Noh, pidä hauskaa. Äläkä juo liikaa, sulla on aamulla hommaa tallilla", mies huikkasi kun marssi sisälle asuinrakennukseen. "Hyvää yötä!", huikkasin hänen peräänsä ja jäin yksin pihalle huolestuneena siitä olinkohan ollut vähän liian kiusallinen. Päätin kävellä keskustaan. "Ei se nyt niin pitkä matka ole", tuumasin ääneen ja kaivoin puhelimen pikkulaukusta jotta voisin tarkastella reittiä sen avulla. Perillä keskustassa tuumasin että ehkä olisi pitänyt kysyä kyytiä joltakin, tai kenties laittaa jotkut mukavammat kengät. Kipua huutavat rakot kantapäissä olivat eri mieltä kävelyn rattoisuudesta. Suuntasin lähimpään kuppilaan minkä löysin, en jaksanut lähteä merta edemmäs kalaan. Istahdin tiskille ja tilasin hanaoluen. Paikka oli kovin hiljainen, lisäkseni paikalla oli vain viinalta haiseva, itsekseen lauleleva patu ja nainen, joka ulkoisesti näytti niin kiukkuiselta etten kyllä uskaltanut mennä juttusille. Kumosin pari kolme juoma-annosta kurkustani alas ja tuumasin että ehkä joku toinen ilta olisi parempi. Tänään oli kuitenkin torstai ja ihmiset eivät olleet liikenteessä. Kävelin kenkiä kädessäni kantaen matkan takaisin kämpille. Akillesjänteeni huusivat kivusta ja kun vihdoin pääsin kotiin, heitin sandaletit kaukaisimpaan nurkkaan ja kirosin hiljaa. Sita juoksi riemuissaan minua vastaan hännällä huiskien ja vienosti uikuttaen. "Tiedän, tiedän, hyvä tyttö. Mamma tuli kotiin", jaarittelin kiemurtelevalle karvakasalle. Orastava humala ja väsymys painoi, joten päästin koiran vain pikaisesti pihamaalle tekemään iltapissit ja sitten kömmin pikkuhiljaa peiton alle omaan sänkyyn. Olin juuri kerennyt nukahtamaan, kun tunsin kuinka Sita pomppi tasajalkaa kylkeni päällä. Kiskoin peittoa korvieni yli mutta pomppiminen vaan jatkui. Yritin olla välittämättä, mutta lopulta minulla paloi hermot. "Sita nyt @€$kele lopeta tommonen", ärähdin kun nousin istumaan, mutta hiljenin kun huomasin että Sita nukkuukin tyytyväisenä omassa pedissään lattialla. Olin yhtä kysymysmerkkiä kun katsoin peittoani, jonka yläpuolella ei näkynyt ristin sielua. Olin näkeväni sivusilmällä jotain tummaa vierivän pitkin lattiaa. Ajattelin, että kylläpäs viinapääni on huonontunut sitten viime kerran. Käperryin takaisin unten maille ja juuri kun olin nukahtamassa, aloin miettimään olisiko täällä ollut rotta. Tasajalkaa hyppivä rotta. Ajatus oli hassu, mutta en jaksanut välittää vaan nukahdin sen siliän tien.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 5, 2019 20:02:26 GMT 2
Sinä iltana Ansamaalla lämmitettiin sauna, kuten monina muinakin iltoina. Rakastin saunoa, mutta olin aivan liian ujo liittymään muiden tyttöjen seuraan sinä iltana. Koirani Sita saunoi myös mielellään, kunhan löylyt piti maltillisena ja vettä oli koko ajan tarjolla.
Riisuunnuin turvallisesti pukutiloissa muiden naisten saunottua, kietaisin kuitenkin varmuuden vuoksi ylleni vaaleanpunaisen pyyhkeen, jossa oli yksisarvisen kuvia. Se oli ollut mulla aina. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi yllättämään. Pesutilaan oli sytytetty laventelintuoksuisia kynttilöitä tunnelmaa luomaan. Nuuhkin ilmaa ja huokaisin. Tänä iltana mä rentoutuisin. Ihan vaan itsekseni. Astuin lauteille ja kapusin ylimmälle lauteelle. Nostin vielä polvet rintaa vasten ja nojasin seinään rentoutuneena. Sita kapusi keskimmäiselle lauteelle makoilemaan ja läähätti tyytyvväisenä. Oli lähellä etten olisi torkahtanut. Korkkasin saunakaljan. Se ilta oli hyvä.
Aivan varoittamatta Sita ponnahti jaloilleen ja murisi kumeasti. Saunan ovi aukesi. Mulla ei ole tapana kiljua kun säikähdän, siinä hetkessäkin mä vaan henkäisin erittäin dramaattisen kuuloisesti. Se oli tallipoika Kaapo, pyyhe lanteillansa, luojan kiitos. Sita heilautti häntäänsä ja kellahti taas makoilemaan. "Ai, sori kauheesti, mä luulin että kaikki olis jo saunoneet", mies mutisi nolostuneena. Nieleskelin tulipunaisena ja kiedoin pyyhettä yhä tiukemmin ylleni. "T-tota, kyl sä saat tulla jos haluut. Ei mua haittaa", takeltelin, koska halusin olla kohtelias. Emme ilmeisesti kumpikaan halunneet olla tökeröitä, joten sanaakaan sanomatta mies kapusi toiseen päähän lauteita istumaan, pyyhettä rutistellen. Kehveli, että osaa olla kiusallinen tilanne. Kaapo hieroi niskojaan ja mä katselin seinien puunsyitä kun niissä olis ollut jotain kiinnostavaa.
Parin minuutin hiljaisuuden jälkeen Kaapo avasi suunsa ja kyseli miten olen viihtynyt. Kerroin että mulla on ollut kivaa, Unikko on ihana hevonen ja oon kotiutunut. Toivoisin vaan että olisin ollut hieman uskaliaampi tutustua muihin tallilaisiin. Majina ja Dochas olivat kivoja. Juttelimme lopulta yllättävän rentoutuneesti keskenämme, jotenkin se tuntui helpolta jutella ja nauraa Kaapon kanssa. Meillä oli ihan mukavaa, vaikka alkujärkytys oli melkoinen. Kaapo oli kiva tyyppi. Kumma, kun ei olla aikaisemmin juteltu sen enempää.
Porrastutesti kävimme suihkussa, molemmat varoimme viimeiseen asti ettei kumpikaan olisi nähnyt toista alasti. Palattuani huoneeseeni puin päälleni jo yöpuvun. "Melko mielenkiintoinen ilta, vai mitä Sita? Onneksi mä olen alkanut vähän rentoutua täällä", juttelin koiralleni joka venytteli sängyllä raukeana löylyistä. Rapsutin sitä korvan takaa. "Eiköhän käydä nukkumaan", kuiskasin Sitalle.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 12, 2019 9:36:50 GMT 2
Ansamaalla oli tekeillään jotakin merkillistä. Olin itse edellispäivänä huomannut jonkun hiippailevan tallin pihamaalla, ja eilen Majina sekä Kaapo joutuivat pahaan kolariin takaa-ajajan ajaessa heidät ulos tieltä. Mua alkoi oikeasti pelottaa. Aioin pian ottaa puheeksi sen, että minä, Sita sekä Unikko kaikki huomasimme jonkun juoksevan toimistorakennuksen liepeillä meiltä piiloon. Harjasin suihkunkosteita hiuksiani huoneessani ja tunsin oloni vainoharhaiseksi. Tunsin katseen selässäni, ja yritin vilkuilla kohti ikkunaa, jos huomaisin jonkun vakoilevan minua. Mutta en nähnyt ketään. Mua pelotti olla yksin, joten otin Sitan messiin ja hiivin keittiöön. Kello oli jo lähempänä yhdeksää illalla.
Kaapo sekä Dochas joivat keittiön pöydän ääressä teetä. Liityin seuraan ja hypistelin hiusteni latvoja huolestuneena."Mitäpä Saaga tietää?", Dochas hymyili leveästi ja katsoi minuun. "Ja Sita. Hieno tyttö", mies hykerteli koiralle joka hyppäsi leikkisästi hänen reittänsä vasten. Dochas rapsutti Sitaa korvan takaa. "Mua alkoi hieman pelottaa olla yksin", mutisin kun istuin pöydän ääreen vaitonaisena. "Mulla oli asiaakin, mutta aattelin kertoa siitä vasta sitten kun Majinakin on paikalla", sanoin pojille ja hiplasin tällä kertaa vaaleansinisen, pitsisen yöpaitani helmoja. Kaapo ja Dochas nyökkäilivät myötäillen. "Kaikkea on tapahtunut, kaikki me mietitään että mitä perkelettä täällä oikein tapahtuu", Kaapo mumisi ja ryysti teetä äänekkäästi. "Niin, se kolari oli oikeesti aika pelottava", vastasin Kaapolle.
"Joku pelleilee hevosten kustannuksella", Dochas sanoi vakavana. "Joku yritti napata Buuriin myös eilisiltana." Silmäni laajenivat hämmästyksestä ja huolesta "Älä? Mä en tiennyt. Siis..", änkytin. Nyt mua oikeesti alkoi huolestuttaa. "Meidän pitää olla tosi tarkkana nyt. En haluu että kellekään, etenkään hevosille käy huonosti", totesin itsekin vakavoituen.
Istuimme keittiössä pitkälle puoleenyöhön, mutta olimme vaihtaneet puheenaihetta jo kepoisempiin aiheisiin. Kaikki totesimme, että asiat olisi hyvä käydä läpi sitten yhdessä koko talliporukan kanssa. Nauroimme yhdessä jollekin päättömälle ja varoimme, ettemme herättäisi ketään. Kaapo sekä Dochas yrittivät piristää mua, he sanoivat ettei mun tarvitsisi olla vielä turhan huolissani. Kaikki selviäisi aikanaan. Poikien kanssa juttelu piristi mun mieltäni huomattavan paljon, ja uskalsin jo pian kömpiä peiton alle, Sita käpertyen kylkeäni vasten.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 14, 2019 22:28:57 GMT 2
Eräänä iltana Ansamaan porukka oli pihalla grillaamassa. Viime päivät olivat todella tapahtumarikkaita ja päätimme kaikki rentoutua yhdessä. Tarjolla oli makkaraa, pihvejä, vartaita, erilaisia kasviksia, herkkusieniä, salaattia ja vaikka mitä muuta. Olimme nyyttärimeiningillä liikenteessä ja kaikki olivat tuoneet jotain, ja osallistuneet jollain tavalla illan järjestämiseen. Tunnelma oli mukava, ja puheenaiheita riitti.
Myös alkoholia oli tarjolla, ja mä olin kerennyt kumoamaan jo kolmisen olutta. Ajatuksenani oli, etten todellakaan joisi liikaa tässä seurassa. Mä olen kännissä hieman liian rietas ja avoin, ja en halunnut nolata itseäni etenkään uusimpien tallilaisten kanssa, joita en tuntenut niin hyvin. Kuitenkin näin maan jo hieman pyörivän ja mua hymyilytti urakalla. Juttelin Majinàn kanssa koirista jo toista tuntia putkeen. Majinà oli juuri vähän aikaa sitten saanut vihdoin oman koiran, joten juttua riitti. Dochas ja Kaapo hoitivat grillipuolta ja naljailivat toisilleen leikkisästi. Osa tallilaisista telmi koirien kanssa ympäri nurmikkoa, ja osa keskittyi lähinnä syömiseen. Jotkut osallistuivat meidän koirakeskusteluumme aina silloin tällöin.
Neljännen oluen jälkeen mua kikatutti ja virnuilutti aina vaan enemmän. Meillä oli oikeasti todella miellyttävä ilta. Kello lähestyi keskiyötä ja kesäyö oli kostean viileä. Muutama tallilainen nauroi mun kanssa yhdessä, ja meillä oli aivan päättömiä juttuja. Jopa rivon puoleisia vitsejä, ja mä en muista milloin mulla olisi ollut niin hauskaa viimeksi.
Olutta meni viisi, kuusi, seitsemän, pian en pysynyt enää laskuissa mukana. Estot lähtivät ja kontrolli heitti. Pian puskassa viisti rusakko. Siitäkös koirat innostuivat, ja osa koirista säntäsi haukkuen rapisevaa puskaa kohti. Nousin tuoliltani niin nopeasti että se lensi selällensä, ja juoksin Sitan perään kutsuen sitä epätoivoisesti. Kuitenkin, nurmikko oli yönkostea ja mulla lieviä tasapaino-ongelmia tietyistä syistä. Ennen kuin tajusinkaan, maailma heitti kuperkeikkaa ja mä tunsin lentäväni takaraivolleni. Joku koppasi mut kiinni aivan viime tipassa, ennen kuin takaraivoni olisi osunut pihapöydän terävähköön kulmaan. "Hhhääh..?", ängersin suustani kun yritin tajuta tilannetta tokkurassa. Kaikki olivat yhtäkkiä aivan hiljaa, ja huomasin että mut kopannut henkilö oli Kaapo. Olin juuri sellaisessa kulmassa, että näin Kaapon silmät. Se alkoi naurattaa mua.
Suunnilleen siihen mun muistikuvat loppuivatkin, ja aamuyön tienoilla mä havahduin omasta sängystäni tiiviisti peiton alta. Päätä kivisti ja suuni oli karheampi kuin Saharan hiekka. Kaikki olivat nukkumassa. Toivottavasti mä en oikeasti nolannut itseäni, ajattelin. Sita nukkui jalkaani vasten ja kellahti selälleen. Huokaisin äänekkäästi ja yritin epätoivoisesti nukahtaa uudelleen, ja suunnilleen rukoilin, että mulla ei ollut mitään aihetta hävetä.
Ja miten helvetissä mun olisi tarkoitus mennä aamutalliin muutaman tunnin kuluttua?
|
|
|
|
by Saaga on Jul 26, 2019 17:17:09 GMT 2
Heinäkuinen perjantai-ilta rupesi lähentelemään iltakahdeksaa. Mä olin aikaisemmin ehdottanut päivällispöydässä, että voisimme lähteä ulos tänä iltana. Anni ja Miisu suostuivat lyöttäytymään seuraani, ja värväsin Kaapon meille kuskiksi. Juuri nyt olimme Annin ja Miisun kanssa mun huoneessa valmistautumassa. Itse pukeuduin mustaan, lyhyehköön kellomekkoon jossa oli avonainen kaulus ja valkoisia pilkkuja. Hiukseni pidin auki ja harjasin ne vain huolellisesti läpi. Puin matalat korkokengät vielä jalkaan, ja meikkasin kevyesti sinisellä luomivärillä ja vaaleanpunaisella huulipunalla. Anni meikkasi myös, mutta Miisu sanoi, ettei juuri koskaan meikkaa itse. "Saanko mä meikata sua?", kysyin sormet syyhyten. "No tota, jos ihan vähän vaan..", Miisu vastasi hiukan epävarmana. Kaivoin meikkilaukustani ripsivärin, meikkivoiteen, poskipunan ja hyvin luonnollisen nuden huulipunan. Meikkasin Miisun varoen kutittamasta liikaa, siivosin vanupuikolla sutut ja tarjosin käsipeiliä tytölle. "Ihan vaikuttavaa", Miisu sanoi yllättyneenä. Nyökyttelin innoissani ja katsoin Annia, joka oli pian valmis. Hänellä oli hiukan tummemmat meikit, mitä normaalisti hänellä näin. "Looking good", kommentoin peukkua näyttäen.
Kaapo odotteli autossa asuinrakennuksen pihalla ja räpläsi jotain kännykkäpeliä. Asetuin etupenkille, taakseni istui Anni ja Miisu ujuttautui Kaapon taakse. "Ja auto ei liiku ennen kun kaikilla on turvavyöt kiinni", Kaapo mumisi katsettaan nostamatta. Pian huristimme matkaan. Pälpätin Annin kanssa koirista melkein koko automatkan läpeensä, Miisu hieman vaisuna seurasi meitä sivusta ja Kaapo huokaisi välillä väsyneen kuuloisena. "Onko teillä muuten tapana juoda paljon?", kysyin molemmilta takapenkin tytöiltä ja vilkaisin aurinkoläpän peilistä vielä onko otsatukkani kuosissa. "No, joskus vähän enemmän, mut ihan järkevästi kuitenkin", Miisu vastasi ja mä hymyilin. "Meillä samat, viimeksi mä innostuin ku grillattiin pihalla", vastasin ja kuulin Kaapon tyrskähtävän hampaidensa välistä. "Älä sä alota", tönäisin Kaapoa leikkisästi kyynärpäälläni. "Kuskia ei tönitä", Kaapo äkäisi, mutta oikeasti hän oli ihan hyvällä tuulella.
Saavuimme perille ja me tytöt nousimme autosta. "Mä lähen varmaan syömään ja viettämään ittekseni aikaa jossain. Soittakaa kun kyllästytte", sanoi Kaapo ennen kun löin oven kiinni ja auton valot huristivat kauemmas. Kaupungin pikkuräkälä ei ollut kummoinen, mutta juotavaa sieltä sai ja ruokaakin jos vatsa kurni. Täällä olin itse käynyt jo kerran aikaisemmin, mutta Miisulle ja Annille tää oli eka kerta. "Mä voin tarjota teille ekan kierroksen", ehdotin. Itse tilaisin aloittajaisiksi Sininen Enkeli-drinkin, Annille ja Miisulle maistui lonkero. He olivat selkeästi hieman vastahakoisia käyttämään mun kukkaroa, joten he ottivat halvat juomat. Se oli mulle ihan ookoo. Tilasin juomat meille ja hipsimme nurkkapöytään. Baarin lattia oli niin tahmea, että kengät meinasivat jäädä siihen kiinni ja pöytä olisi kaivannut pyyhkimistä. "Pitäskö sitä ite ruveta siivoomaan", Miisu kuiskasi hampaidensa välistä. Häntä selkeästi karmi semmoinen sotku. "Ei oo kyllä puhtoisin mahdollinen paikka", myötäilin ja Anni oli selkeästi samaa mieltä.
Juttu luisti meillä kolmella hyvin, Miisu vaikutti hieman hiljaiselta ajoittain mutta mä kannustin hänet juttusille, sillä en halunnut että tuo olisi ulkopuolinen. Anni joi lonkeroaan harkiten, ja minä ja Miisu joimme hieman rivakammalla tahdilla. Pian oli aika tilata seuraavat juomat, ja nämä menivät kaikkien omasta lompakosta. Baarissa soi ikivihreitä iskelmiä ja kämäiselle, roskaiselle tanssilattiallekin syttyi valot. Joku limainen puliukko lauleli omiaan toisessa nurkassa, ja tunnistinkin hänet viimekertaiselta reissultani. Melko outo ukko, varmasti vakiasiakas täällä, tuumin mielessäni. "Hyvä pherse", tuon ukon suusta kuului kun Miisu kävi hakemassa oman juomansa. Mulkaisin todella vihaisesti tuota ukkoa. "Kaikki ok, Miisu? Mä en yhtään tykkää jos mun kavereita kohdellaan tollee", sanoin kulmiani kurtistaen kun Miisu palasi pöytään. "Antaa ukon olla ihan omissa oloissaan, tuskin se ajattelee mitä se sanoo", vastasi Anni järkevänä ja me nyökyttelimme. Päätimme jättää ukon oman onnensa nojaan ja keskittyä vain toistemme seuraan.
Pian baariin astui noin viiden hengen kaveriporukka, joista yhdellä oli Purovuon logolla varustettu huppari. Rupesimme silmät pyöreinä vilkuilemaan vuoroin heitä ja toisiamme ja supatimme keskenämme, että toivottavasti ne jättää meidät rauhaan. Porukka oli erittäin kovaääninen ja pari heistä oli ympärikännissä. He ilmeisesti ihan tahallaan istuivat meistä seuraavaan pöytäryhmään ja virnuilivat omahyväisesti. "On se hyvä että jotkut tässä kaupungissa tietää miten ratsastetaan", vaaleahiuksinen tyttö "kuiskasi" kovaäänisesti, varmistaen että me kuulemme. Päätimme olla reagoimatta mitenkään, keskityimme vain omiin juomiimme ja vaihdoimme keskenämme puheenaihetta. "Niin, toiset sit saattaa just ja just tietää miten hevonen kulkee, mut siihen se jääkin", yskäisi ruskeatukkainen lippispäinen poika. Mulla oli siinä vaiheessa jo neljäs juoma kumottuna ja mulla rupesi oikein keittämään tuommoinen yläastekäytös. "Teiän oma valinta oli tulla siihen pöytään, te voitte mennä muuallekin jos Ansamaa teitä kyrsii", kommentoin penkin selkänojan yli äkäisenä. Yleinen ujouteni karsiutui tyystin pois kun promillet nousivat. "Saaga, anna jooko olla", Anni yritti saada mua rauhoittumaan. "Mennään tytöt toiseen pöytään, tuskin ne meitä sinne enää seuraa", Miisu vastasi ja näin teimme.
Purovuolaiset jäivät höröttämään kovaäänisesti kun me siirryimme mahdollisimman kaukaiseen nurkkaan pois heidän näköpiiristään. Nyt taas olimme lähempänä outoa ukkelia joka katseli meitä kuola suupielessä. Pian hän kuitenkin kävi siihen nukkumaan, ja meidän onneksemme baarin omistaja heitti hänet tuota myöten ulos baarista. Huokaisimme kaikki helpotuksesta. Vihdoin saimme olla ihan omassa rauhassa. Ilta jatkui rennosti, hyvillä jutunaiheilla sekä kikatuksena kaikelle vähänkään hassulle asialle. Ilta oli jo pitkälti yli puolenyön, kun mun puhelin rupesi pärräämään pikkulaukussa. "Noni, siellä se Kaapo vibraa", totesin muka vakavana jonka jälkeen me kaikki repesimme nauramaan. Se ei ees oikeesti ollut hauska juttu, mutta alkoholi teki sitä sun tätä meidän huumorintajulle. "Halooooooooo?", vastasin laulaen puhelimeen. "No mä oon tässä baarin kohalla jo, voitteko tulla nii lähetää. Mä haluun nukkumaan", kuului Kaapon marmattava ääni. "Yllätys", vastasin ja löin luurin korvaan sanomatta mitään muuta. "Lähdetään, onhan täs istuttu", totesin tytöille ja niin me lähdimme takaisin kohti Ansamaata.
|
|
|
|
by Saaga on Aug 7, 2019 18:03:54 GMT 2
Varoitus! Sisältää väkivaltaa ja voimasanoja!
Menneisyyden havinaa Tapahtunut kesällä 2015. Kesä oli lämmin ja toiminnantäyteinen. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta, ja elämä tuntui hyvältä. Mulla oli parisuhde, joka oli elämäni tähänastisista pisin ja onnellisin. Tai no, en ollut enää ihan varma. Henri oli viime aikoina käyttäytynyt erikoisesti, hän ei enää tuntunut samalta kuin silloin joskus. Poika oli jotenkin kylmä mua kohtaan, ja riitelimme tavallista useammin. Istuimme sinä iltana festarialueen ulkopuolella fiilistelemässä ja kuuntelemassa musiikkia salaa. Mä en ollut vielä tarpeeksi vanha ostamaan väkeviä Alkosta, joten Henri oli ostanut mulle kirkkaan viinapullon. Mulla oli hiuksillani voikukista tehty seppele. Se oli kuin unelmaa. Meitä oli viisi kaverusta, minä, Henri, Pasi, Tiina ja Ritu. Pasi ja Tiina olivat myös parisuhteessa, ja he nuolivat taukoamatta. Ritu oli porukastamme hieman ulkopuolinen, mutta kuului silti parhaimpiin kavereimme. Tanssimme piilossa järjestyksenvalvojilta ja yritimme olla mahdollisimman hiljaa. Jos me oltaisiin jääty kiinni, että bailattiin siinä, niin meidät olisi takuulla häädetty.
"Vittu mulla alkaa nousee päähän", nauroin ja pyörin paikallani kuin kesälapsi. En ollut paljoakaan juonut sitä ennen. Nää oli mun ensimmäiset kunnon kännit, ja tunsin oloni vihdoin aikuiseksi. Henri roikotti päätään ja vaikutti jotenkin tavallistakin räjähdysherkältä. Tartuin poikaystävääni käsistä ja yritin nostaa häntä mukaani. "Cmon beibi, tanssi nyt mun kaa! Tää on ihana ilta!", yritin maanitella häntä ja pompin ja tanssin, niin viattomana ja tietämättömänä maailman pahuuksista. "Saaga, en oikee suosittele just nyt", Ritu pudisteli vaaleita, kuohkeita kiharoitaan ja yritti sanallisesti saada mut rauhottumaan. Henri murahti ja otti pitkän huikan pullosta. "No Ritu sit tanssii mun kaa!", nauroin ja vedin ystäväni käsistään seisomaan. Tuo rupesi sitten bailaamaan mun kanssa.
Meillä tytöillä oli superhauskaa, Pasi ja Tiina edelleen nuolivat seinää vasten niin että lotina kuului heidän suistaan. "Voi tota aikaa kun parisuhde oli vielä uus juttu. Alkuhuuma vai mitä?", yritin jutella poikaystävälleni saadakseni hänet piristymään. "Nyt ämmä, voitko olla vähän aikaa hiljaa kun mä tulin tänne kuuntelemaan musiikkia", Henri ärähti mulle. Normaalisti olisin totellut ja niellyt kohtaloni. "Mikä vittu sua vaivaa!? Mä luulin että me tultiin viettämään kaverien kaa aikaa tänne ja sä tuut tänne mököttämään. Mikä ihme sua muutenkin vaivaa, oot ollu tosi outo!", rupesin tivaamaan Henrille, mikä ei ollut tapaistani. Yleensä mä olin se kiltti ja hiljainen, kaikkeen alentuva tyttöystävä, mutta nyt mulle riitti. Tönäisin Henriä puolileikisti, sillä olin niin ärsyyntynyt pojan käytökseen. "Nyt vittu riitti", Henri karjui kun nousi ylös ja ryntäsi päälleni.
Tilanne muuttui todella pelottavaksi, mä sain iskuja iskujen perään. Kasvoni turposivat iskuista ja mä itkin puolustuskyvyttömänä. Veri valui nenästäni kaulaa ja poskia pitkin. Meidän kaverit huusivat ja yrittivät repiä Henriä pois mun päältä, mutta aivan turhaan. Henri kävi salilla, ja sen näki hänestä. Kukaan ei häntä noin vain tyrmännyt. "Vittu kytät!", kuulin Pasin äänen, jonka jälkeen kaikki mun kaverit juoksivat eri suuntiin. Mä jäin hylättynä maahan makaamaan. Itkin ja menetin tajuntani.
Heräsin sairaalasta. Olin onneksi selvinnyt yllättävän pienillä fyysisillä vammoilla. Henristä tehtiin rikosilmoitus ja hän sai tuomion pahoinpitelystä. Muhun jäi elinikäiset henkiset arvet. Katkaisin myös välit jokaiseen kaveriporukastamme, sillä mun hylkääminen oli tosi paskamainen teko. En ole tavannut ketään heistä tämän tapahtuneen jälkeen.
|
|
|
|
by Saaga on Aug 29, 2019 19:59:39 GMT 2
Kouluelämää, osa 1
Olin aloittanut opiskelut Kuukarin hevosopistossa 12. elokuuta. Mulla ei ollut aikaisemmin ollut ammattitutkintoa, olin käynyt lukion ja sen jälkeen tehnyt vain satunnaisia töitä mistä vaan satuin saamaan. Enimmäkseen olin ollut hamppariravintolan tarjoilijatyttönä, niin stereotyyppiseltä kuin se kuulostaakin. Osittain muutin Ansamaahan juuri siksi, että sain koulupaikan juuri tuolta hevosopistosta. Tiesin jo lukiossa, että haluaisin opiskella hevosalaa. Mun tutkintonimike olikin hevosalan perustutkinto, ja erikoistuisin hevostenhoitajaksi kun sen aika on. Opisto vaikutti tähän asti ihan mukavalta, mitä nyt bussimatkat olivat pitkiä ja unettavia ja ryhmän kokoonpanossa oli muutama Purovuolainen, jotka supattelivat ikävästi selkäni takana. Tulee vähän yläkouluajat mieleen. Anni oli usein kanssani samoilla tunneilla, mikä tuntui kivalta ja paritöissä me pariuduimme lähes automaattisesti.
12.8.2019' Klo 7:50
Istuin tärisevässä ja huonosti ilmastoidussa bussissa Annin vieressä. Koulu alkaisi tänään ja olin nukkunut viime yönä ehkä tunnin. Mua jännitti vain niin kovasti, kuten mua aina jännitti uudet asiat. Vilkaisin Annia, me emme vaihtaneet montaakaan sanaa koko matkan aikana. Anni keskittyi lähinnä ikkunasta ulos katsomiseen ja laukkunsa hihnan näpräämiseen. Mä räpläsin silloin tällöin kännykkääni, ja arvioin jatkuvasti kuinka paljon matkaa vielä olisi perille. Tuntui kun aamukahvi pyrkisi takaisin ylös mahastani, mua hermostutti kamalan paljon. Nielaisin ja avasin taas puhelimeni näytön lukituksen katsoakseni kelloa vielä kerran. Kohta pitäisi näkyä jo kampus.
Ikuisuudelta tuntuneen bussimatkan jälkeen laskin jalkani kampuksen maaperälle ja kiinnitin huomioni siihen, että ollakseen pieni opisto pienellä paikkakunnalla tänne mahtui ihan kohtuullinen kourallinen opiskelijoita. Nuuhkaisin ilmaa ja haistoin kostean aamuilman, sekä tallit kauempana. Kuulin, kuinka opiskelijat rupattelivat suuri osa keskenään. Täällä vaikutti olevan näennäisesti päällepäin ihan hyvä ilmapiiri, ja toivoin että se tuntuisi sellaiselta myös kun olin tutustunut paikkaan. Anni kerkesi livahtaa lähietäisyydeltäni jonnekin, ja ajattelin että ehkä mä pärjään yksinkin.
Avasin raskaat pääkoulurakennuksen ovet ja vastaan pelmahti todella, no, koulumainen tuoksu. Nyt mun jännitys rupesi väistymään ja antamaan tilaa innostukselle. Mä rakastin opiskelua ja arjen säännöllisyyttä, ja nyt tämä alkoi tuntumaan siltä että tästä tulee kyllä jotain. Olin vähän hukassa, ja vaeltelin käytävillä intuition varassa. Ilmeisesti kaikki kokoontuivat ruokalassa, josta siirtyisimme ryhmätiloihin? Muutaman minuutin hortoilun jälkeen löysin tilan, joka näytti huomattavan paljon ruokalalta. Siellä oli jopa kahviautomaatti, mistä olin todella innoissani. Etsin istumapaikan ja odottelin, että jotakin tapahtuu.
Kello oli kutakuinkin 8:15 kun puheensorina ympärilläni hiljeni, ja vanhempi nainen joka oli ilmeisesti koulun johtaja, availi epävarmasti toimivaa mikrofonia ja toivotti meidät tervetulleeksi. Pienen puheen jälkeen jakaannuimme ryhmiin, ja ilokseni huomasin että Anni oli mun kanssa samassa ryhmässä, Vilkutin tytölle innoissani ja näytin suurta hammashymyä hänen suuntaansa. Anni nosti vaisusti kätensä ja hymyili mulle vähän takaisin. Ryhmänohjaajamme oli nimeltään Risto Kontulahti. Risto oli varmaan pyöristetysti noin nelikymppinen, hänellä oli tummat piirteet ja täydellinen ratsastajaurheilijan vartalo. Sydämeni läikähti lievästi, kun hän sanoi nimeni nimenhuudossa.
Ryhmämme liikkui pikkuruiseen luokkahuoneeseen, jossa oli hevosen anatomiaa kuvastavia tauluja ja muita opettavaisia sisustuselementtejä. "Tässä on meidän ryhmän kotiluokka, useimmat teoriatunnit pidetään täällä", Risto opasti. Tutustuimme hieman opintosuunnitelmaan, saimme lukujärjestykset sekä koulun verkkopalvelun tunnukset, ja kaikkea muuta tärkeää. "Lähdetäänpä pienelle esittelykierrokselle!", ryhmänohjaajamme sanoi reippaana ja taputti käsiään pari kertaa.
"Koulu ei itsessään ole iso, mutta paljon maata meiltä löytyy. Onhan meillä parisenkymmentä opetushevosta kaitsettavana", Risto selitti opastaessaan meitä ympäri tiluksia. Kampus oli todella idyllinen ja sympaattinen, vanhan näköiset rakennukset ja sievä pienehkö päärakennus toivat mukavaa tunnelmaa opistolle. Opetustalli oli iso, hevosilla oli selkeästi hyvät olot. Talli tuntui silti jotenkin kolkommalta kuin Ansamaan talli, ja äkkiä mulle tuli ikävä Unikkoa. Suuri osa opetushevosista oli suomenhevosia, ja se ei haitannut mua ollenkaan. Ne olivat hyvin koulutettuja ja säyseitä, mutta hevosten joukossa oli pari aavistuksen säväkämpää yksilöä.
"Älkää vielä liikaa kiintykö heppoihin, eka jakso meillä on hyvin pitkälti teoriaa ja lukemista!", Risto nauroi meille kun kävimme silittelemässä hevosia. Olin kuulevinani pari tuskaista huokausta muutoin hiljaisesta ryhmästämme ja hymähdin. Itse tykkäsin teoriasta ja lukemisesta, mutta ymmärrän että jotkut olisivat heti halunneet ratsastamaan ja hoitamaan hevosia. Totta kai ekana vuonna kerettäisiin tekemään vähän kaikkea, ja toivoin että muilta likenisi kärsivällisyyttä.
Pääsimme jo puolenpäivän aikaan kotiin, ja satuimme kerkeämään ruokailulle ennen kuin bussi lähtisi kotiin. Ekasta päivästä mulla jäi todella hyvä fiilis, ryhmä oli hiljainen mutta uskoin että löytäisin kavereita nopeasti. Onneksi Anni oli samassa ryhmässä, tai no, ilmeisesti meidän ryhmät sekoittuvat välillä niin ettei me olla aina samalla tunnilla. Mutta sopeutuisin varmasti. Tästä tulisi hyvä kouluvuosi, ihan varmasti.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 13, 2019 13:36:16 GMT 2
Kouluelämää, osa 2
Syksy oli saapunut, ja olin jo kuukauden päivät opiskellut hevosopistossa. Ensimmäinen jakso oli noin puolivälissä, ja meillä oli paljon teoriatunteja. Itse rakastin lukemista sekä opiskelua, mutta osa mun ryhmätovereista oli selkeästi eri mieltä. Istuin eturivissä kuuliaisena, kun ryhmänohjaajamme Risto opetti luokan etuosassa. Kirjoitin kaiken ylös, minkä koin tarpeelliseksi ja yliviivasin kaikista tärkeimmät pinkillä yliviivaustussilla. Muistiinpanoissani käytin ahkerasti värejä ja luovuutta, jotta niitä olisi kivempi tutkia kun luin kokeeseen. Vilkaisin takanani istuvaa Annia, jolla oli selkeästi vaikeuksia pitää silmiään auki. Tuntia olisi vielä 15 minuuttia jäljellä, ja lounastauko olisi seuraavaksi. Esitin aiheeseen liittyen lisäkysymyksiä Ristolle, joka oli selkeästi mielissään mun tunnollisuudesta. Olin kympin oppilas jo yläasteelta alkaen, ja sen takia mua kiusattiin silloin sekä lukiossa. Toistaiseksi mua ei oltu kiusattu tässä ryhmässä, mutta olin hieman varauksellinen erään kolmen hengen porukan kanssa, jotka ilmeisesti kuuluivat Purovuolaisiin. He vilkuilivat mua välillä myrkyllisesti, mutta se saattoi olla myös mun omaa kuvitelmaa.
"Noniin, pidetäänhän ruokatauko. Jatketaan puolen tunnin päästä!", Risto taputti käsiään ja tuolit kirskuivat lattiaa vasten, kun opiskelijoilla oli kova kiire ruokailuun. Mä avasin puhelimeni ja luin tunnin aikana tulleet viestit WhatsAppissa, mua ei hirveesti hotsittanut mennä ruokailun alkuruuhkaan mukaan. Anni takanani haukotteli hieman. "Mennäänkö samaa matkaa?", kysyin tytöltä nostamatta katsettani puhelimesta. "Ok. Mulla on kyllä nälkä", Anni totesi ja mä nyökyttelin myöntyvästi. Oli mullakin aika kolkko olo vatsanpohjalla. Jonkin ajan kuluttua lähdimme kohti pientä ruokalaa, ja tartuimme tarjottimiin. Jono eteni hitaasti kuin etana, mutta onneksi meillä ei ollut kiire. Sinä päivänä oli tarjolla lihapullia ja muusia. Ihan ok ruokaa minusta, ja otinkin aika reilun annoksen. Kuljetin tarjottimeni nurkkapöytään, ja Anni istui mua vastapäätä. Rupesimme syömään ja keskustelimme silloin tällöin muunmuassa Unikosta ja Vatusta.
Naapuripöytään istui ne kolme tyyppiä, joiden epäilin olevan Purovuolaisia. Jotain he kuiskivat ja osoittelivat meitä, mutta koetin olla täysin välittämättä. Onneksi he lopettivat, ja jatkoivat muista aiheista keskustelua. Annin ja mun pöydässä oli hiljaista, molemmat tahollaan olivat puhelimella somessa. Mulla oli täten korvaa kuunnella, mistä nuo juttelivat. Äkkiä tajusin, että he puhuivat ensi viikon joukkuemaastoestekisoista. "Älä sä yhtään huoli Sofi", itsevarman oloinen vaaleatukkainen nainen tokaisi. "Mä oon nähnyt kun Ansamaalaiset ratsastaa, me ollaa vähän korkeatasoisempi talli kuitenkin nii ei noi amatöörit meidän silmille hypi sielläkään", hän sanoi kuin olisi tarkoitus että me kuulemme. Kolmen kopla nauroi keskenään. Katsoin Annia silmiin kohtuullisen järkyttyneenä ja hän vastasi katseeseeni. Söimme nopeasti ja lähdimme pihalle.
"Mä en voi uskoo miten pinnallisia ne on, ne on just ku jotain yläasteen pahimpia kiusaajia", äyskin Annille kun istuimme pihalla penkillä. Anni vastasi mulle nyökkäämällä. "No, mä oon kuitenki aika varma ja toiveikas siitä että kaikki Purovuolaiset ei oo tuommosia. Niitä on vaan muutama kusipää joilla on jotenkin elämäntarkoituksena lytätä meitä", jatkoin vielä kohautellen olkapäitäni. Juttelimme tovin asiasta Annin kanssa, ja mulla ainakin tahtomattani nousi kilpailuhenkisyys lähes tappiin. Mä halusin pistää parastani kisoissa. Pian meidän oli aika palata teoriatunnin pariin, ja koetin siksi aikaa ainakin pyyhkiä mielestäni koko tapauksen.
|
|
|
|
by Saaga on Oct 11, 2019 15:39:05 GMT 2
Puolijuoksin talleilta kohti tupaa, vettä satoi vaakatasossa ja olin juuri käynyt Friedrichin ja Dochasin kanssa nappaamassa hevoset sisälle. Suojasin hiuksiani ja kasvojani takkini hupulla epätoivoisesti. Avasin asuinrakennuksen oven, heitin takkini naulakkoon ja ravistin poninhäntääni kuin koira konsanaan. "Hei!", kuulin Kaapon huudahtavan. Ilmeisesti hän oli osunut tulilinjalle ja saanut turpiinsa mun märiltä kutreilta. "Hups, sori kauheesti. Mä olin niin innoissani tulossa sisälle lämpöseen etten yhtään huomannu sua", nauroin leveästi ja suuntasin keittiöön kahvinkeittoon. Kaapo seurasi mua, hän asui B-talossa mutta vietti silloin tällöin aikaa A-talossa. Riuhdoin ponkkarin päästäni ja päästin sotkuiset, sateenkosteat hiukseni valloilleen. "Sul on tossa-", kuulin Kaapon mutisevan. Samassa huomasin valtavan heinänkorren törröttävän hiuksistani ja nauroin jälleen. "Voi vitsi, täähän on rattoisa päivä", totesin ja heitin heinänkorren roskiin.
Suodatinpussia keittimeen asetellessani Kaapo köhäisi hieman, vähän kuin tuolla olisi ollut jotakin asiaa. Päätin, etten utele turhia ja hymyilin rohkaisevasti miehelle. "Haluutsä kahvia? Alvar soitteli että tulis kahvittelemaan tänään ja-", sanoin mutta Kaapo keskeytti. "Alvar? Jaha, no kiva, ei siin..", tuo alkoi mutisemaan ja olin näkevinäni hänen kasvoiltaan selkeän mielialan laskun. "Hm?", kurtistin kulmiani kysyvänä ja yritin kysyä, onko Kaapolla kaikki hyvin. Olin laskemassa kättäni hänen olkapäälleen, mutta tuo väisti liikkeen. "Juu tota, kaikki on ihan ok. Muistin että mulla onkin hommaa tallilla", Kaapo sopersi ja suuntasi ulos ovesta. Mitähän se tarkoitti?
Kahvi rupesi juuri tippumaan, keitin porisi iloisesti. Kuulin auton huristavan pihaan. Olin hiljattain tutustunut Alvariin, Majinan hyvään ystävään. Alvar Nurmi oli voimakas persoona, hyvin laittautunut aina ja hänen kanssaan oli jotenkin todella helppoa ja sujuvaa keskustella. Kipitin avaamaan miehelle oven, ja pahoittelin heti alkuun resuista vaatetustani. "Sä näytät hyvältä vaikka perunasäkkiin pukeutuneena", Alvar vastasi mulle ja riisui kalliin takkinsa. Yhden makuuhuoneen ovi aukesi, ja kuulin Majinan aivastavan pari kertaa. "Bless you!", toivotin naiselle joka tuli myös Alvaria tervehtimään ovelle. Kaksikko oli todella hyviä ystäviä, ja mua ei haitannut siinä tilanteessa olla kolmantena pyöränä. Juttu luisti noilla kahdella, tosin välillä en osannut erottaa v*ttuilivatko he toisilleen suoraan vai naljailivatko vaan.
Menimme keittiöön odottelemaan kahvin tippumista, ja Majina aivasti vielä pari kertaa. Tuo vaikutti kuumeiselta, mutta näytti silti lähes viimeisen päälle laittautuneelta. Tavallaan mä ihailin sitä, miten Majina kykeni näyttämään noin hyvältä missä kunnossa tahansa. Hänelle ei ollut varmaankaan ihan samantekevää, miltä hän näytti milloinkin. "Pitäskö sun mennä lepäämään? Mä voin tuoda sulle teetä", sanoin naiselle hiukan huolestuneena. Hän halusi vaihtaa muutaman sanasen Alvarin kanssa, ennen kuin suostui menemään takaisin petiin. Kiehautin veden ja vein Majinalle yöpöydälle kupposen teetä. Palasin sitten Alvarin luokse ja kaadoin meille molemmille kupit kahvia.
"Maitoa? Sokeria?", kyselin ja Alvar hymähti. "Sähän oot kuin sisäkkö konsanaan, ei sun tarvitse mulle olla niin huolehtiva", hän toppuutteli ja laittoi itse tilkan maitoa kahviinsa. Kohautin olkiani ja istuin häntä vastapäätä, lämmittelin kohmeisia sormiani kahvikuppini kyljissä. Miksiköhän Alvar oli mulle niin kohtuuttoman mukava? Jonkin aikaa juteltuamme mies kohensi paitansa kaulusta ja rykäisi. "Tuota, Saaga. Sullahan ei ollut avecia sinne Majinan juhliin?", tuo sanoi katsoen suoraan mun silmiin. "Öö. Ei", töksäytin häkeltyneenä, koska tajusin mihin tää keskustelu oli menossa. "Haluaisitko lähteä mun kanssa?", Alvar kysyi multa suoraan pehmentäen katsettaan. Tunsin punastuvani kiusaantuneena ja käänsin katseeni seinään. "Joo, voin mä oikeastaan. Ei kukaan muukaan oo kysynyt", vastasin. En ollut varma, nolottiko mua vai miksi musta tuntui niin kummalliselta kun Alvar katsoi mua sillä tavalla.
|
|
|
|
by Saaga on Feb 4, 2020 9:37:23 GMT 2
Koulu- ja muita kiemuroita.
Mulla meni koulussa oikeastaan ihan hyvin. Jos ei lasketa sitä että ratsastuksenopettaja sorsii sekä mua että Annia, ja suorastaan palvoo Purovuolaisia. Musta tää on tosi epäreilu keissi ja olenkin miettinyt, että tehtäisiin valitus koulun johtajalle yhdessä. Kiusaaminen edes opettajien suunnalta ei ole ok. Ratsastuskokeessakin joulukuussa mun suoritukseni oli omasta mielestä, no, mukiinmenevä, mutta arvosanaksi sain vain pienimmän jolla pääsi läpi. Annin suoritusta opettaja kehtasi vielä häiritä lyömällä kätensä yhteen, ja Anni oli hevosensa säikähdettyä mätkähtänyt aika ikävän näköisesti maahan.
Ruokatauolla odottelin Annin kanssa juuri teoriatuntien alkua. Istuskelimme käytävällä seinää vasten kuin yläasteelaiset konsanaan, mulla oli sylissä vaaleanpunakantinen muistikirja. Nojasin leukaani käteen mietteliäänä ja naputin kynää muistikirjan sivua vasten. Anni havahtui naputukseen ja sammutti puhelimensa näytön. "Mitäs kirjotat?", hän kysyi puolikiinnostuneesti ja avasi kännykkänsä uudestaan katsoakseen kelloa. "Mä oon vähän koonnut tänne näitä Kolkkovaaran kommelluksia", tuumasin viitaten ratsastuksenopettajaamme. "Täytyyhän meidän jotain tehdä, mä aattelin valittaa", jatkoin ja järsin huolimattomasti kynän päätä. "No joo totta", kaverini myötäili ja haroi hiuksiaan ponnarille vaivihkaa. "Onneks Risto on tosi jees. Letkee kaveri", kommentoin viitaten ryhmänohjaajaamme. Anni nyrpisti nenäänsä hiukan salaa, mutta en ollut huomaavinani. Pidin todellakin ryhmänohjaajastamme, ja tulin juttuun varmaan juuri sen takia että olin teoriatunneilla hikariksikin luokiteltavaa tyyppiä. Muistiinpanoni olivat aina värikkäitä, koristeltuja ja kysyin usein lisäkysymyksiä tunnilla.
Koulun loputtua pääsin juuri ovista ulos, kun pihaan hiljattain kaartanut kallis ja kiiltävä auto tööttäsi mulle. "Alvar tuli näköjään hakee. Nähään kämpillä", huikkasin Annille joka jatkoi matkaansa bussille. Hilpaisin tottelevasti Alvarin autoon. "Aika yllätys tämä kyllä", naurahdin osittain hermostuneesti mutta olin myös kiitollinen eleestä. Olimme säätäneet jotain satunnaista jo syksystä asti, mutta mä en itse vieläkään ollut varma tilanteesta. Välillä Alvar tuntui olevan jotenkin liian täydellinen ja imelä. Hän sai mut kyllä aina nauramaan, ja kohteli mua kuin kedon kauneinta kukkaa. Väkisin mieleeni pilkahti, että kohteleeko hän kaikkia tyttöjä niin. Pudistin päätäni ja kiinnitin turvavyöni. "Käytäiskö kahvilla?", siropiirteinen mies ehdotti kaulustaan suoristaen. Suostuin.
Kaarsimme autolla kaupunkiin, kerroin matkalla miten mua ärsytti meidän opettajan käytös. Alvar kuunteli ja myötäili tunteitani. Jotain lohduttavan ja välittävän kuuloistakin hän taisi yrittää sanoa, ja hymyilin eleelle. Kahvilan parkkiin saavuttuamme nousimme autosta, mä heitin repun olalle ja samassa Alvar tarjosi mulle kättään saattaakseen minut käsikynkässä. "Tarviiko sitä olla aina niin aatelinen", tuhahdin muka tuohtuneena mutta tartuin kuitenkin hänen käsivarteensa. Tilasin cappuccinon, ja Alvar maksoi oman kahvinsa lisäksi myös sen ennen kuin kerkesin edes kaivaa korttiani esille. Kohautin olkiani ja siirryimme kahden penkin nurkkapöytään, vastakkain.
Otin hörpyn vielä aivan liian kuumasta kahvistani ja poltin kitalakeni. Kiroilin hillitysti, ja Alvar katsoi suoraan muhun. "Saaga", hän sanoi. Nostin katseeni kysyvänä. "Mikä meidän juttu on? Tai siis, onhan tässä jo tapailtu ja niin", mies hipelöi kahvikuppinsa reunoja salaperäisenä ja vilautti mulle valkoista hymyään. "Niih.. Öö..", muuta suustani ei päässyt. "Mä pidän susta todella paljon", mies vielä jatkoi ja kurotti pöydän yli tarttuakseen käteeni. Hätkähdin äkkiä. "Pyydätkö sä mua tyttöystäväksi?", sanoin jotenkuten, mutta ääneni käheni kiusallisesti juuri kesken lauseen. "Olisiko se huono?", täydellinen miehenkuvatus kallisti päätään ja silitti mun kämmenselkää. "Mä- Mä en osaa vielä vastata. Mä mietin. Pidän kyllä susta kans, oikeesti ja tuota.. Mutta mä en vielä tiedä", sopertelin punaisena. Alvar lupasi, että ei painosta mua ja me voidaan edetä hitaasti.
Päättyyköhän tää vielä huonosti?
|
|
|
|
by Saaga on Apr 5, 2020 20:16:59 GMT 2
2.4.2020 - Friendship goalsIlta oli taas pitkällä, ja mä sain juuri Mirkan kanssa katsottua leffan mun huoneessa. Kisat olivat jo hyvin pian, ja mä uskoin että tämänkään yön nukkuminen ei tulisi menemään aivan putkeen. Mulla oli kamalasti perhosia vatsassa. Hyvästelin Mirkan, jonka kanssa olimme alkaneet kaveerata enemmänkin. Mirka oli minusta kiva, hän oli niin kova puhumaan välillä että jopa mun oma pirteys jäi silloin tällöin hänen varjoonsa. Mirkan kanssa ei ikinä ollut tylsiä hetkiä. Sammutin pleikkarin ja television, istahdin sängylleni ja otin puhelimen käteen. Viestiketju Alvarin kanssa suorastaan huusi huomiota toisen osalta. Olin tänään laittanut useamman viestin, mutta en oikein saanut vastakaikua. Vastaukset olivat yksisanaisia tai pelkkä hymiö, ja joskus ei edes sitäkään. Pidättelin kyyneltä silmäkulmassani. Alvar oli tuntunut niin välinpitämättömältä jo laskettelureissusta asti, aina välillä oli päiviä jotka olivat kuten ennenkin. Mä en enää meinannut tuntea poikaystävääni. Vielä tässä vaiheessa en kuitenkaan avautunut asiasta kenellekään, koska mulla riitti uskoa että asiat palautuisivat kyllä ennalleen.
Kiinnitin hyvin pian huomiota siihen, että koko talo tuntui ihan jääkaapilta. Mun varpaat olivat kohmeessa, jopa nenää oli vaikea liikuttaa. Kiedoin viltin harteilleni, ja kokeilin patteria. Jääkylmä. Lämmöt poikki, mutta miksi? Ulkona oli hädin tuskin plussaa kiitos tämän todella odotetun takatalven. Olin huomaavinani hengitykseni huurustuvan edessäni, mutta en kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen. Hieroin käsiäni yhteen ja laitoin ne kainaloihini, jos se auttaisi edes vähän. Pling, whatsapp ilmoitti olemassaolostaan. Se oli Mirka meidän tallimme ryhmässä.
"Se joka sit tänää sammutti kellarista kaikki lyhdyt ja kynttilät kun olin suihkussa, niin ei ollut kiva temppu :/"
Hämmästyin ja totesin hiljaa ääneen "hääh?". Pränkkimestareitahan meidän tallilla kyllä oli, mutta tuo ei kuulostanut kyllä hauskalta pränkiltä. Mirka oli joutunut haparoimaan pimeässä ja ajattelin, että itse ainakin olisin ollut vähintään puolihysteerinen. Pimeä on pelottavaa, ja ilman lyhtyjä meidän suihku osasi olla aika aavemainen paikka. Kellarimainen, vanhassa talossa. Sain puistatuksen väreitä, ja vastasin Mirkalle. Nopeasti kävi selväksi, että moni meistä oli kyllä ollut kiltisti huoneissaan koko illan. Mielikuvitukseni rupesi heittämään kuperkeikkoja, ja mä otin keskustelussa esille kovan kylmyyden joka vallitsi rakennuksessa sillä hetkellä. Mirkan kokemus suihkussa sai mut kehittelemään omanlaisia teorioitani.
"..Sanotaan et henget tuo kylmää ilmaa mukanaan sinne missä ne liikkuu. Luin paranormaaliryhmästä."
Virnistin itsekseni, kummitusjutut olivat musta erittäin kiehtovia. Olisi hauskaa, jos teoriani Ansamaasta pitäisi paikkansa ja täälläkin liikkuisi levottomia sieluja. Niin outoja täällä välillä tapahtui, että en olisi ihmetellyt. Tavallaan halusin sen olevan totta. Minä jos kuka olin todellinen paranormaalifani.
"Saaga hyi, LOPETA!", Mirka vastasi ja olin kuulevinani päässäni hänen epätoivoisen äänensä, hieman huumorilla höystettynä kuitenkin. Hetken päästä ehdotin vitsillä, että joku voisi tulla unikaveriksi. "Yhdessä nukkuessa on lämpimämpää", höystin vielä lausettani. Tuskin kukaan oikeasti tulisi, paitsi että toisin kävi. Huomasin pian, että olimme jo sopineet Mirkan kanssa että hän tulisi mun huoneeseen nukkumaan. Ihan niinkuin yökylät lapsuudessa, tästä tulisi tosi hauskaa. Anni liittyi myös seuraan, ja myös Annin koira Muru tuli Sitalle kaveriksi.
Yö todellakin muistutti mua itseäni lapsuuden yökyläilyistä kaverien kanssa, kikatimme kuin teinit konsanaan mitä hullummille jutuille ja tilasimme pizzaa. Katsoimme myös varmaan kaikki Youtuben söpöimmät eläinvideot läpi, ja puheenaiheet vaihtuivat sutjakkaasti. Pahoittelin mielessäni kaikille muille, jotka yrittivät saada A-talossa unta. Yöhepuli oli todellinen, ja mä en muista milloin olisin nauranut yhtä paljon. Vatsaa kipristävä ikävä tunne Alvaristakin unohtui. Satojen eläinvideoiden jälkeen me rupesimme pohtimaan nukkumista. Niin, mulla oli yksi parisänky ja meitä oli kolme tyttöä. Tunnelmat olisivat hyvin tiiviit. Vitsillä nauroimme ajatukselle, että nukutaan kolmestaan lusikassa. Vitsistä tuli kuitenkin totta, ja kinastelimme aikamme, kuka olisi meistä se keskimmäinen. Lopulta Mirka tyytyi kohtaloonsa, ja käperryimme yhdessä tuhisemaan. Ainakaan ei ollut sinä yönä kylmä, mulle tuli suorastaan hiki. Mietin tosiaan, miten onnekas olin kun olin saanut sellaisia ystäviä.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 5, 2020 20:52:15 GMT 2
4.4.2020 Hempeä vesisotaMut oli nakitettu Kaapon avuksi siivoamaan pihaa, kun mitä ilmeisimmin olimme päässeet jo enimmistä lumikaaoksista eroon. Aurinko paistoi ja sulava pihatie kimmelsi. Nenään tuoksui kevät, mutta kylmä tuuli haittasi keskittymistäni. Ilma tuntui paljon kylmemmältä mitä se oli, ja mä yritin haudata kasvojeni alaosaa takkini kauluksen uumeniin. Kaulaliina olisi ollut fiksu valinta. Sain haravasta tikun sormeeni, ja irvistin itsekseni. Ihmettelin tavaroita, jotka olivat koko talven olleet lumen uumenissa aivan unohdettuina. Muunmuassa joku yksinäinen lapanen, epämääräisiä muovinpalasia, limsatölkki ja jostain syystä myös lusikka. Miksiköhän jotkut eivät keränneet roskiaan heti, en voinut olla ajattelematta. Keräsin kasaamani tavarat isoon koriin, ja huokaisin. Tämä alue olikin jo niin siistinä kuin meidän oli mahdollista saada.
Kaapo vaikutti vaipuneen ajatuksiinsa, ja heilautin tälle kättäni. "Kaapo tuutko kantaa tän jooko?", herättelin tyyppiä päiväunista, ja Kaapo ryhtyi saman tien hommiin. Kaapo ilmeisesti huomasi että mä palelen, ja sain lainata tämän kaulaliinaa. Se tuoksui heinälle ja shampoolle, hyvin Kaapomaiselta. Lähdin tyytyväisenä edeltä kävelemään kohti seuraavaa siivouskohdetta, Kaapo seurasi korin kanssa perässä. Mulla oli käsissä kaksi haravaa, ja koin että työnjakomme oli kohtuullinen. Olin kysymässä jotakin Kaapolta ja käännyin ympäri, mutta havahduin siihen että tuo olikin tuijottanut mua jo vähän aikaa. Hänen kasvoillaan oli pieni hymy, ja mä häkellyin. Annoin asian olla sikseen, hymyilin takaisin ja piilottelin punastustani. Mitä se katsoi? Onko mulla joku roska housujen takamuksessa? Vai mitä sen päässä liikkuu, ehkä se vaan eksyi ajatuksissaan? Mua ujostutti hieman, sillä olin epävarma itsestäni ja varsinkin mun päärynänmallisesta vartalostani. Reidet ja peppu olivat tuhdit, ja sopivia ratsastushousujakin oli silloin tällöin vaikea löytää.
Katselin koria, kun tulimme vajan luokse hakemaan lisätarvikkeita. Tähyilin huvikseen tavaroiden joukosta aikaisemmin hukkaamaani rannekorua. "Bingo", sanoin ääneen kun näin vaaleanpunaisen perhosrannekorun kurkistavan tavaroiden seasta. Puhdistin sitä ja pujotin sen saman tien ranteeseeni. Mitähän muuta routa syö, mutta mitä ei ikinä löydetäkään enää? Tulin jostain syystä hieman surulliseksi, kun ajattelin kaikkia tunnearvokkaita koruja mitkä hukkuivat juuri tällä tavalla.
Hetken ihailtuani löytöäni, suuntasin vihdoin vajalle minne Kaapo oli näköjään mennyt jo edeltä. Kävelin hieman ajatuksissani, kunnes huomasin julmetun kokoisen mustan möykyn siimahäntineen juuri jalkani vieressä. Kiljahdin tajutakseni kuitenkin nopeasti, että rotta oli lelu. "Vittu sun kaa", olin sanomassa juuri kunnes keuhkoni päästivät uuden kiljahduksen ilmoille. Kaapo perkele oli juuri hyökännyt kimppuuni aseistettuna. Sillä oli vesipyssy, ja mä kastuin. Onneksi mun tekonahkatakki kesti vettä, mutta kyllä mä säikähdin. "Tuo kyllä kuului kaupungissa asti", Kaapo totesi aivan pokkana ja valmistautui lataamaan asettaan uudestaan. "Haista ihan oikeesti paska!", huudahdin muka loukkaantuneena, mutta lähdin pinkomaan pakoon nauruhysterioissani. Nauroin niin että vatsaan sattui, mua jännitti että Kaapo saa mut kiinni, ja mun oli äkkiä keksittävä vastaisku.
Tartuin mattopiiskaan, ja pian minut saavuttanut pirulainen kyseenalaisti valintaani selvästi. "Mitä sä sillä?", tuo jatkoi ihmeen pokerinaamalla vieläkin ja se oli musta niin hauskaa että meinasin pissata housuun. "Sulta loppuu kohta vesi", totesin tavallaan helpottuneena siitä että jahti olisi pian ohi. Kaapo kuitenkin otti toisenkin vesipyssyn takkinsa sisältä, ja mä huutonauroin puolipaniikissa. Lähdin jälleen pakenemaan, mutta onnistuin kompastumaan puutarhaletkuun ja kierähdin selälleni maahan. Kaapo hyökkäsi päälleni istumaan selkeästi juhlistaen voittoaan, mä peitin kasvoni käsillä koska mä en meinannut saada enää naurultani henkeä. Rauhoituin hieman ja katsoin sormieni välistä Kaapoa, joka istui mun lantion päällä. Mun sydän hakkasi kovaa, sekä jännityksestä että tästä tilanteesta. Hätkähdin, kun näin pilkkeen Kaapon silmäkulmassa jota en ollut ennen nähnyt. Kaapo oli olevinaan aina niin muka vakava ja tyyni, mutta tällaiset leikkitilanteet toivat esiin aivan uuden Kaapon. Mä tykkäsin tästä Kaaposta tosi paljon. Niin paljon, että haluaisin suorastaan halata. Mielessäni kävi, että vetäisin pojan makaamaan mun päälle halaamaan mua, mutta se menisi jo vähän oudoksi.
Tunsin poskillani kasvavan lämmöntunteen, ja silmäni eksyivät Kaapon silmiin jopa epämukavan pitkäksi aikaa. Mulla oli hyvä olo. Taian rikkoi Majina, joka kutsui meitä syömään. Raskaan työn uurtajat saavat vihdoin ateriansa, tuumasin mielessäni. "Tällä kertaa päästän sinut", Kaapo sanoi hymyillen ja auttoi mut ylös. "En koskaan unohda jaloa tekoasi, lupaan", vastasin teennäisen kohteliaasti ja niiasin. Kaapo lähti edeltä, ja mä jäin hetkeksi ihmettelemään mun olotilaa. Kukaan ei saanut mua tuntemaan oloani näin rennoksi ja omaksi itsekseni. Edes Alvar.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 6, 2020 15:37:19 GMT 2
Tää on niin tätä
5.4.2020
"Mä oon aina ollut sitä mieltä, ettei se mies oo sulle hyvä. Saaga kulta, sä tiedät kyllä et kannattaa kuunnella mua näissä asioissa. Mun intuitio tytärtä kohtaan ei oo koskaan pettänyt", kuulin äidin äänen puhelimen kaiuttimesta ja niistin nenäliinaan. Olin siitä onnekas, että voin aina tukeutua mun äitiin kun mulla oli huolia. Vaikka äiti asui toisella puolella Suomea, se tiesi aina miten saada mut paremmalle tuulelle. "Äläkä yhtään lannistu siitä kisasta. Seuraava osa menee paremmin. Oot vahva tyttö. Mun voimanainen", äiti sanoi ja mä hymyilin. "Kiitos äiti, oot rakas. Mun pitää nyt mennä. Rakastan sua", sanoin puhelimeen. "Minäkin sinua. Ja isä myös. Soitellaan kulta", äiti vastasi ennen kuin painoin punaista luuria.
Annoin pääni tömähtää sängyn patjaan ja tuijotin kattoa ilmeettömänä. Alvar oli teillä tietämättömillä enkä saanut häntä kiinni. Mun kisat meni huonosti, ja olisin just nyt halunnut että mun poikaystävä jos kuka olisi mun tukena. Mutta ei. Viimeisin viesti minkä sain, oli "Koeta aikuistua jooko". Sen jälkeen Alvarin puhelin meni kiinni. Mitä vittua mä oikein teen?
Mulla oli yksi laatikko lipastossa mihin harvoin koskin. Nyt mä raahauduin hiljaa sen ääreen ja raotin laatikkoa. Pari täysin korkkaamatonta viinapulloa. Täydellistä. Jos koskaan, niin nyt niille olisi käyttöä. Saattaisin katua sitä huomenna, mutta en jaksanut välittää. Parempi tämä kuin joku muu itsetuhoisuuden muoto, eikö niin? Avasin kierrekorkin ja irvistin. Enää ei ole paluuta, tuumin itsekseni ja otin kunnon pitkän huikan. Se poltti ruokatorveani kovasti, mutta lämmitti hetken päästä mukavasti. Katsoin koiraani joka makoili pedillään, ilmeensä oli luokkaa "Nyt se muija vihdoin sekos". "Anteeksi Sita, mammalla on huono päivä", sanoin sille ja rupesin nauramaan sen tuomitsevalle katseelle.
three. hours. later. "Tulkaa hakee mut alas täältä puusta", sain hädin tuskin kirjoitettua whatsapp-ryhmään. "Miten täältä tullaan alas, auttakaa nyt saatana", jatkoin ja rupesin itsekin kyseenalaistamaan päätöstäni kiivetä asuinrakennuksen pihapuuhun. Olin löytänyt jonkun kaljakätköt ja matalissa estoissa kumosin nekin. Nyt mulla ainakin oli hauskaa, mutta olin aikamoisessa pulassa. Rupesin mittaamaan tilannetta päässäni ja rupesin itkunauramaan. "Mitä vittua, nainen?", kysyin itseltäni ääneen ja yritin laskeutua alemmalle oksalle, tajusin kuitenkin että kohta sattuu. Dochas lupasi whatsappissa tulla pelastamaan mut. Kaapo lupasi tuoda kaupungilta pizzaa, ja mä itkin hieman sen takia. Tosiystävä, ihana ihminen, mahti tyyppi. Ihana mies, ajattelin. Ruoka on elämä, etenkin kännissä.
Dochas pudisteli päätään mulle myötähäpeän kourissa kun vei mua asuinrakennukselle. "Wiii! Reppuselkään!", hihkuin miehen mukana ja yritin kiivetä tämän selkään. Tilanne oli mun omasta mielestä maailman hauskin juttu, mutta Dochas näytti lievästi kyrpiintyneeltä. Onneksi hän osasi ottaa tilanteet huumorilla. Mut talutettiin huoneeseeni, ja mä kävin kiltisti lattialle makaamaan. "Olis tuossa sänkykin", Doc sanoi huvittuneena ja mä väitin kivenkovaan että tässä on just hyvä. Tuijotin kattoon ja samalla keksin yhdistää puhelimeni mun bluetooth-kaiuttimeen, ja laitoin musaa. Tää oli paras päivä ikinä, tai siltä se tuntui sillä hetkellä. Dochas katosi jossain välissä mun tajuamatta.
Ovelta kuului koputuksia, mutta mä en tajunnut reagoida niihin. Olin juuri kuullut, että Wilma näki Alvarin viinilasillisella tuntemattoman naisen kanssa. Tunsin sydämeni pirstaloituvan rintakehäni sisälle. Koetin kuitenkin keksiä syitä tälle, ehkä se oli vaan löytänyt kaverin. Ehkä se on työtuttu. En tiedä, ei enää kiinnosta. Äänettömät kyyneleet valuivat pitkin mun poskia, ja vasta siinä vaiheessa tajusin että ovella on Kaapo. "Emmä itke mul on asia silmässä", kommentoin kun avasin oven Kaapolle. Silmäni verestivät kaikesta itkemisestä, ja myös humalatilasta. Mun posket olivat helottavan punaiset, ja mä kapsahdin Kaapon kaulaan. "Sä oot oikeesti niin tärkee. Ihanaa sä toit ruokaa. Mä en tiiä mitä tekisin ilman sinuu", sopersin itkunsekaisena ja Kaapolla oli täysi työ pitää pizza ojennuksessa, ettei se lentänyt mun riehuessa.
Juttelu Kaapon kanssa sai koko Alvar-keissin unohtumaan vähäksi aikaa, ja mulla oli hirveän hauskaa. Kaapolla ei tainnut olla ihan yhtä hauskaa, se oli aika kummissaan koko tilanteesta. Ehkä kuitenkin hyvä, että joku oli mua vahtimassa siinä kunnossa. Kuitenkin, päätimme palata vielä tähän puheenaiheeseen. Kaapo avasi sanaisen arkkunsa, ja kertoi hyvin selkeän mielipiteensä Alvarista. Sain selville, että Kaapon mielestä Alvar on kuin käärme. Sille naiset ovat vain kohteita ja tavoitepalkintoja. Kuuntelin sanattomana, ja vähän ajan päästä rupesin jälleen itkemään. "Mä en tiedä mitä pahaa mä olen tehnyt, mä en oikeasti tiedä miks se on suuttunut mulle", ängersin puoliksi hyperventiloiden. Istuin sänkyni reunalla, ja tunsin äkkiä Kaapon istuvan viereen, ja tuo laski käsivartensa mun ympärille yllättävän spontaanisti. Lohdutti mua, halasi.
Keskustelusta mulla ei ole edes paljon muistikuvia enää tässä vaiheessa, mutta muistan Kaapon rauhoittavan olemuksen rauhoittaneen myös minut. Hän oli lämmin ja turvallinen. Kaapo painoi kasvonsa mun hiuksiin, ja mua se ei oikeastaan häirinnyt. Mä olisin voinut vaikka nukahtaa. Kyyneleet kuivuivat poskilleni, ja ajattelin olevani varmaan aika järkyttävän näköinen. Olimme siinä kuitenkin yllättävän kauan. Eikä se tuntunut edes vieraalta, niinkuin me oltaisiin tarkoitettu olemaan juuri näin. Nostin katseeni Kaapon silmiin..
..Heräsin valtavaan janontunteeseen sängystäni. Mulla oli pyjama päälläni, mutta en muistanut pukeneeni sitä missään vaiheessa. Hieraisin ohimoani ja nousin istumaan. Kaapo oli nukahtanut mun sänkyyn päivävaatteet päällä, ilman peittoa. Mä olin tiiviisti peiteltynä peiton alle, ja mä ihmettelin tilannetta kauan. Multa oli katkennut muisti, ja yritin olla asian vaivaamatta minua. Poimin puhelimen, ja kävin keittiössä juomassa ison lasillisen vettä. Viileä vesi tuntui taivaalliselta, kuin olisin ollut viikon ilman. Huuhtelin lasin, ja kirjoitin whatsappiin.
"En tiedä onko Kaapo ottanut kans jotain vai onko se muuten vaan hullu, mut heräsin juomaan vettä ja se nukkuu mun sängyssä."
Päätin huvikseni myös selata viestejä aiemmalta illalta, ja iskin kämmeneni otsaan. Esittelin muille pahoittelut sekoiluistani, ja yritin pidättää naurua. Katsoin hetken ikkunasta kuunkajoa, ja kirjoitin vielä yhden viestin hymyillen.
"Jatkan unia. Ei kai tuo haittaakaan tuossa. Ollaan me ennenkin nukuttu yhdessä"
Palasin huoneeseeni, varoen herättämästä Kaapoa. Hiivin takaisin omalle paikalleni, ja hivutin hieman peittoa Kaaponkin päälle. "Hyvää yötä", kuiskasin, ja Kaapo mumisi unissaan jotain määrittelemätöntä takaisin. Mua hymyilytti. Nukahdin nopeasti uudestaan.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 7, 2020 14:30:11 GMT 2
En enää vierellesi tuu, vastaajassa I love you
6.4.2020 klo 21.10
"Jätä viesti äänimerkin jälkeen", naisääni sanoi puhelimessa ja sitä seuraava piippaus suorastaan kirveli korvaani.
"Moi Alvar. Mä oon miettinyt asioita. Tästä ei tuu enää mitään, mun koko elämä pyörii siinä kun oon huolissani missä meet eikä sua ees kiinnosta puhua niinku aikuiset. Toivon ettet vihaa mua. Mun vaisto vaan sanoo, ettei tää tuu tästä palaamaan enää ennalleen. Meillä oli kivaa tää puoli vuotta, mä kiitän sua. Vastaa jos haluat, mut en pakota", puhuin melkein yhteen pötköön, täysin ilmeettömällä äänellä. Olin hetken hiljaa, mutta en keksinyt enää muuta sanottavaa.
"Hei hei, pärjäile"
Niihin sanoihin päätin vastaajaviestini. Olin jo itkenyt niin paljon, että mitään ei tullut enää. Kyynelkanavat olivat täysin tyhjät. Katsoin sanattomana ikkunasta ulos, olo oli hieman tyhjä. Mutta tavallaan, olin todella helpottunut. Mun sydämeltä putosi paino. Henkäisin syvään, ja kirjoitin myös Ansamaan whatsapp-ryhmään.
"Se on ohi nyt. Pistin poikki. Ei muuta sanottavaa. Älkää ihmetelkö jos musta ei kuulu enää tänään", kirjoitin ja laitoin sitten puhelimeni äänettömälle. Yksi tie päättyi, mutta mulla oli tavallaan olo että niin sen pitikin mennä. Ei mun hermot olisi kestäneet yhtään kauempaa.
"Sita, hyppää tyttö!", houkuttelin shetlanninlammaskoiraani ja se loikkasi tottelevaisena sänkyyn mun viereen. Koira nojasi koko painollaan mun kylkeä ja reittä vasten, ja mä sain rauhassa silittää sitä. Totta kai mä olin surullinen, mutta tiesin että tein oikein. Alvar ei yksin jäisi, se varmasti löytää nopeasti kenet tahansa haluaakaan. En mä sille pahaa halua.
Nyt mä halusin keskittyä treenaamaan seuraaviin osakilpailuihin.
|
|
|
|
by Saaga on May 1, 2020 20:27:54 GMT 2
Kuin ensi-ihastus konsanaan
Eräänä iltana, kuten monena muunakin mä laitoin Kaapolle whatsappissa viestiä. "Saanko tulla jauhaa paskaa sinne taas? Vähän masis", kirjoitin ja ei mennyt kymmentä sekuntiakaan kun pienet symbolit viestini alla kertoivat että mies oli lukenut viestini. Siitä meni ehkä 30 sekuntia, enintään minuutti. Vastauksena oli lyhyt ja ytimekäs "Juu". Viileältä kuulostava ja vähäsanainen Kaapo saattoi vaikuttaa siltä, ettei häntä olisi seura kiinnostanut. Hän kuitenkin vaikutti olevan mielissään joka kerta, kun kutsun itseni hänen luokse B-taloon illan tunteina, kun kumpikaan meistä tuskin nukahtaisi vielä tuntikausiin. Hymyilin riemuissani ja kiedoin vaaleanvihreän fleecehupparin ylleni. "Sita, seuraa", komensin pörröistä pientä lammaskoiraa joka kuuliaisesti seurasi mua ulos.
Asuinrakennusten välipihan poikki kipittäen ja sen jälkeen portaat toiseen kerrokseen reippaasti kiiveten, mä odotin vain että pääsen taas Kaapon kanssa puhumaan syvällisiä. Mä tunsin vetoa tuota poikaa kohtaan, se alkoi olla selvää jos ei mulle itselle, niin ainakin mun ystäville. Mirka jaksoi kiusata mua siitä kuin oltaisiin ala-asteella. Tuo tykkää tuosta, lällällää. Punastelin ja kiertelin totuutta minkä kerkesin, koska en ollut täysin varma pitikö Kaapo myös musta. Kieltämättä tästä tuli hieman varhaisteini-ikä mieleen, kun olisin ihastunut ensimmäistä kertaa. Edes Alvar, vaikka hurmaava tyyppi olikin, ei aiheuttanut mussa sellaisia vatsanpohjan kutituksia kun vain ajattelin. Enkä muista, olinko koskaan ollut näin ihastunut edes ensimmäiseen poikaystävääni Henriin.
"Kop kop", sanoin huolimattomasti kun avasin itse Kaapon huoneen oven ja marssin suoraan sängylle istumaan risti-istuntaan. "Onko termarikahvi kuvioissa?", kysyin tottuneesti kun Kaapo jo tarjosi mulle kahvimukillista. Kiva, että hän luotti siihen etten mä läikyttänyt kahvia peitolle. Sita käpertyi mun reittä vasten, ja Kaapo kävi istumaan hieman etäälle minusta toiselle puolelleni. Meidän iltakeskustelut ja filosofioinnit alkoivat muodostua rutiiniksi, ja mä tiesin vain että mun oli helppo olla täysin oma itseni Kaapon kanssa. Mun ei tarvinut esittää pirteää jos en sitä ollut. Kaapo hyväksyi mun kaikki tunnetilat ja oli oivallinen kuuntelija, joskus hänkin yllätti mut puhumalla pitkään ja viisaasti asioista, joita en ollut tullut edes ajatelleeksi. Hiljaisesta miehestä voisi olettaa ettei hänen päässään paljon liiku, mutta tuo mies oli oikeasti todella fiksu.
Avauduin sinä iltana siitä, kuinka mulla oli ajoittain vieläkin alakuloinen olo Alvarista eron jälkeen. En kaivannut häntä takaisin, mutta mietin silti teinkö jotain väärin, mokasinko itse koko suhteen. Hetken puhuttuani taukosin, ja katsoin Kaapoa vieressäni. Hän oli katseellaan keskittynyt kahvikupposeensa mutta korvat kuuntelivat mua täysin uskollisesti. "Anteeks et mä puhun koko ajan", sanoin lopulta. "Eihän sua ärsytä? Tai sä saat kyllä sanoa mulle jos mä puhun itestäni liikaa", selittelin ja pyysin vielä kerran anteeksi. Kaapon ilme oli lievästi huvittunut, jos hänen kasvoiltaan ilmeen halusi yrittää tulkita. "Sä pyydät liikaa anteeks", hän sanoi täysin monotonisesti ja otti hörpyn kahvistaan. Punastuin ja mieleni teki pyytää anteeksi sitä, että pyysin paljon anteeksi. "Ei mua ärsytä. Enkä mä halua että sulle tulee sellainen olo. Sua on ihan kiva kuunnella, olit sit iloinen tai surullinen", Kaapo sanoi sitten hieman änkyttäen mikä oli musta söpöä.
Laskin kahvikuppimme yöpöydälle ja kävin sitten mukavampaan asentoon. "Tuu tänne", sanoin ja houkuttelin Kaapon lepäämään hartiaani vasten. Kiedoin käteni pojan ympärille lämpimästi ja painoin poskeni hänen hiuksiaan vasten. Hän ei tehnyt elettäkään vastustaakseen, itse asiassa tällaiset tilanteet tuntuivat jo tosi luonnollisilta. Kuin parhaat kaveritkin halailevat, vaikkei Kaapo olisikaan musta kiinnostunut sillä tavalla niin tää oli meidän läheisyystasolla täysin normaalia. Mun sydämessä tuntui lämpö ja mä hiukan ajattelemattomasti silitin Kaapon niskavilloja toisella kädelläni. Hän värähti aina välillä kun koskin, mutta en tiennyt oliko se inhoa vai jotain muuta. Ainakaan se ei juokse karkuun, mä mietin. Mun teki mieli niin kovasti sanoa, tykkään susta. Toivoin että mun kehonkieli sanoisi sen mun puolesta.
Kaapo rentoutui sylissäni ja meidän teki mieli nukahtaa. Tovin kuluttua me huomasimmekin, että uni painoi silmää sen verran että kahvinjuonnista ja puhumisesta ei tulisi enää mitään. "Mä en jaksa mennä himaan", mutisin pojan hiuksiin. "Sä oot jo ihan tarpeeksi himassa", hän sanoi hiljaa. Kävimme vähäsanaisesti makuulle ja Kaapo halasi mua takaa. Siihen oli helppo nukahtaa. Kaapo nukahti jo ennen mua, ja hän tuhisi levollisesti kuin pieni lapsi. Kuka tahansa ajattelisi, että meillä on kemiaa. Kaapo ei vaan vielä ollut sitä ainakaan ääneen tunnustanut.
|
|
|
|
by Saaga on May 7, 2020 19:15:46 GMT 2
Tie tähtiin 2020 - Horoskoopin pohjalta kirjoitettu tarina7.5.2020Ravun horoskooppi: Viikko 19 (4.5.–10.5.)
Sinun mielikuvituksesi lähtee tällä viikolla lentoon. Sinä et pysty sitä jarruttamaan, vaikka haluaisitkin. Sinun kannattaa nyt yhdistää voimasi jonkun toisen kanssa. Yhdessä saatte aikaan enemmän kuin molempien erilliset panokset yhteensä. Muut ihmiset auttavat sinua puntaroimaan eri vaihtoehtoja, vaikkeivät he varsinaisesti auttaisikaan sinua valinnanteossa. Vain sinä itse voit tehdä valinnan.Heräsin hiestä litimärkänä, olin pompahtanut istumaan suoraan unestani. Se painajainen kiusasi mua taas. Jokainen yö kuluneen viikon aikana mä olen nähnyt samaa painajaista ja se stressasi mua aivan tarpeeksi. Vilkaisin kelloa puhelimestani, ja se näytti vasta aamukolmea. Huokaisin ja käperryin takaisin vilpoisiin puuvillalakanoihin, koirani Sita käpertyi mukavasti vatsaani vasten ja silitin sitä. Se auttoi mua rauhoittumaan. Rupesin käymään painajaista läpi kohtaus kohtaukselta. Se kuulosti varmaan hölmöltä, mutta mä olen uskonut aina enneuniin, ja tämä kyseinen painajainen tuntui pahaenteisen merkitykselliseltä. Siinä olimme Unikon kanssa Tie tähtiin-kilpailujen finaalissa. Radan puolivälissä huomasin saman mustan kissan, joka on vieraillut useasti Ansamaan tiluksilla. Sen katse näytti ilkikuriselta ja se virnisti. Juuri sen jälkeen, kun huomasin sen virnistävän mulle, tilanne riistäytyi käsistä. Huomasin menettäneeni kokonaan Unikon hallinnan ja se vauhkoontui. Pelkäsin kuollakseni, ja uni päättyi siihen että lensin selästä suoraan esteen päälle ja Unikon kavio löi minua päähän. Sitten kaikki pimeni ja heräsin. Se sama uni, se sama uni on toistunut jo monta kertaa. Se kissa, se pirun kissa. Sillä oli varmaan jotain tekemistä tämän kanssa. Pudistin päätäni äkkiä, miten se kissa olisi voinut tähän liittyä? Ehkä mun aivot sanoivat että nyt oli aika lepuuttaa mielikuvitusta ja jatkaa unia. En kuitenkaan saanut unta enää koko loppuyönä. Aamulla
Hiivin aamiaispöytään rättiväsyneenä. Vaaleanpunainen pyjamani oli rypyssä, koska olin pyörinyt puoli yötä levottomasti sängyssä. Istahdin pöydän ääreen vaisuna ja hieroin kasvojani unisesti. Anni, Mirka, Julius ja Silvia olivat jo aamiaistensa kimpussa, kovin vähin äänin, mutta he selkeästi huomasivat ahdinkoni. "Ei taida olla paras mahdollinen aamu, vai?", Mirka tavoitteli katsettani ja hymyili.
"Ei todellakaan. Musta tuntuu että mun pää räjähtää", huokaisin kun kaadoin kahvia mukiini. Sain lisää kysyviä katseita, ja oletin että mun pitäisi vähän jalostaa muillekin syytä mun alakuloisuudelle. "Mä en nää öisin muuta kuin yhtä ja samaa painajaista, ja se syö mun motivaation kaikkeen". Anni nousi tuoliltaan halaamaan mua vaivihkaa. "Haluisitko sä kertoa siitä unesta?", Julius kysyi yllättävän välittävästi ja laski kännykkänsä pöydälle kuunnellakseen mua paremmin.
Vedin henkeä ja päätin selostaa uneni ääneen muillekin. "Ja koska mulla on kummia intuitioita, musta meinaa tuntua että jokin haluaa sanoa mulle ettei mun kannata edes yrittää mennä sinne Tie tähtiin-finaaliin. Musta tuntuu että jotain pahaa tapahtuu jos mä menen", sanoin kun kyynelet rupesivat kirpoamaan silmiini. Muut olivat hieman kummastuneita, mutta he halusivat tukea mua. "Höpö höpö", Anni sanoi. "Totta kai sä meet sinne kisoihin. Sä oot meidän joukkuetta ja me tarvitaan sua", hän jatkoi vielä. "Mua ahdistaa, ja mua pelottaa", sanoin jo aika vaisusti.
"Muistathan sä, että sä voit kertoa meille aina jos sun mieltä painaa. Niinkun nytkin. En mä usko että teillä on hätää niissä kisoissa, jos Unikoltakin kysyy niin ne esteet ei varmastikaan ole sen vaikeampia kun heinän mussutus. Hyvin te vedätte", Mirka yritti piristää ja sai mut vähän hymyilemään. "Painajaiset perustuu yleensä just stressiin ja huoliin, ehkä sä voisit höllätä otettasi", Julius sanoi viisaana. "Oottehan te kovasti jo treenannut, ja on todella epätodennäköistä että mitään tuollaista oikeasti tapahtuisi. Älä stressaa turhaan liikaa", hän lopetti lauseensa ja nyökkäsin vastaukseksi. Oloni huojentui hiljalleen.
Kaverini saivat mut nostamaan pääni synkkyydestä, ja aioin sanoa piut paut mokomille turhille peloille. Olin jälleen sitä mieltä, että meidän panos kisoissa oli ihan yhtä tärkeä kuin muidenkin joukkueen jäsenten. Ja mä myös tajusin sen, että vaikka kaverit auttoivatkin ja tukivat, se kaikki kipinä oli mussa itsessäni.
"Finaalissa me sitten pistetään parastamme", sanoin motivoituneena.
|
|
|
|
by Saaga on May 8, 2020 14:54:56 GMT 2
Tie Tähtiin 2020 - Kilpavaatteet ja -varusteet 8.5.2020
Postipaketti saapui, hurraa. Riensin suoraa päätä huoneeseeni avaamaan sitä, ja tihkuin intoa. Paketissa odottaisi pari uutta kisavaatetta, ja siellä olisi myös Unikolle mun asuun mätsäävät suojat ja satulahuopa. Mattopuukko kiisi kevyesti pitkin pakkausteippisaumaa, ja pian paketti aukesi. Vastaan tulvahti pakkausmuovin ja uusien vaatteiden sekainen haju. Välillä sai olla vähän materialisti, ja olivathan mun kisahousutkin jo iän ikuiset ja kuluneet lähes puhki.
Ensimmäisenä käteen osuikin paketti, joka sisälsi uudet ratsastushousut. Valkoiset, ei käytännöllisin väri heppahommissa mutta mä halusin pitää kisoissa valkoisia housuja. Se oli jotenkin vain jäänyt mulla tavaksi. Housut olivat kokopaikkaiset, niissä oli vihreät tikkaukset koristeina saumoissa, ja taskujen napit olivat hopeiset. Vihreä, itse asiassa tarkemmin vaaleanvihreä tulisi pääosin olemaan teemavärinä meidän kisa-asussa, sen tiesin jo muutenkin. Seuraavaksi hihkaisin, kun nostin vaaleanvihreän, lyhythihaisen kisapaitani laatikosta. Siinä oli kauluspaitamainen kaulus ja kaula-aukossa pari hopeansävyistä nappia. Vasemmalla puolella rinnassa oli valkoisella kirjattu koristeellinen hevosen pään kuva. Tie tähtiin-finaalipäiväksi oli luvattu oikein mukavaa lämmintä keliä, mutta olin varautunut toki myös pitkähihaisella vaihtoehdolla, ihan kaiken varalta. Pitkähihainen versio oli tavallinen poolokauluksinen, hieman tummemman vihreä paita. Mutta uskoin kuitenkin, että tulisin pärjäämään lyhythihaisella, uudenuutukaisella kisapaidallani.
Kisa-asuni oli juuri sellainen kuin olin suunnitellut. Nostin valkoisten housujen ja vaaleanvihreän paidan rinnalle jo entuudestaan omistamani mustan hyvin tavanomaisen turvaliivin, jossa oli hyvä jousto. Se oli mukava ja kevyt. Myös kypäräni oli musta, ja siinä oli hennon kimalteinen koristeosuus etupuolella. Olin myös liimannut kypärään muutaman smaragdinvihreän kimaltelevan strassin, joiden paikat olivat huolellisesti suunniteltu. Ne muodostivat viisisakaraisen tähden vasemmalle puolelle kypärää. Saappaani olivat myös, kappas vaan, mustat ja niissä oli hopeiset koristeyksityiskohdat. Hyvin tavanomainen kokonaisuus, mutta juuri hyvä meille.
Kippasin lopun paketin sisällön sängylleni, ja siellä oli Unikon uusi estehuopa. Vaaleanvihreä, tismalleen samaa sävyä kuin kisapaitani. Siinä oli myös ruututikkaus ja tummemmalla vihreällä kirjailtu tähtikuvio vasemmassa alanurkassa. Se sai mut hymyilemään. Myös uudet estesuojat putkahtivat esiin omassa paketissaan, ja tutkailin niitä tarkasti. Mustat saumat ja tarrat, mutta muuten vihreät ja kiiltävät melko tavalliset jalkasuojat. Unikolle olin varannut estesatulan ja suitset, joista olin pitänyt todella hyvää huolta. Perus musta estesatula, vatsapanssareineen ja sen alla pidin myös pehmentävää romaania jossa oli lampaankarvaiset reunat. Suitset olivat hyvin tavanomaiset mustat myöskin, mutta otsapanta oli koristeltu smaragdinvihrein tekotimantein. Ne olivat samanvärisiä kuin kypäräni strassit.
Tällä kokonaisuudella mun kilpailuinto kasvoi kattoon ja siitä ylikin. Miten voikaan uusi, täysin suunniteltu kilpa-asukokonaisuus motivoida niin paljon? Uskon, että vielä Tie tähtiin-kilpailujen päätyttyä mä ja Unikko jatkettaisiin esteillä valmentautumista ja kehittymistä. Näin sieluni silmin meidät kisaavan isommissa luokissa, minä ja Unikko yhdessä.
|
|
|
|
by Saaga on Jun 1, 2020 13:28:17 GMT 2
If you'd ask me for my heart, there's no way that I'd say no 1.6.2020 iltahämärällä
Kesäilta rupesi viilenemään, kietouduin violettiin huppariini ja otin vielä huikan oluestani. Istuskelimme asuinrakennuksen pihan penkeillä Dochasin ja Kaapon kanssa, iltatalli oli juuri tehty ja päivä alkoi olemaan pulkassa. Suuri osa hevosista vietti yönsä ulkona, ja nyt olikin juuri hyvä ilma. Koko päivä oli ollut helteinen ja lämpöinen, aurinko helli Kuukaria kuin lämpöinen untuvapeitto.
Pojat ottivat myös hieman kuppia, ihan vaan seurustelun merkeissä. Juttua riitti ja tunnelma oli harvinaisen hyvä. Vedin raikasta kesäyön ilmaa keuhkoihini ja huokaisin tyytyväisenä. "Pitäskö laittaa saunaan tulet?", kysyin venytellen. Poikien mielestä idea ei ollut mikään huono, joten päätimme ryhtyä tuumasta toimeen. Lähdin Kaapon kanssa hakemaan puita ja Dochas meni kyselemään ihmisiltä, haluaisiko joku liittyä seuraan.
Otin jo tottuneesti Kaapoa kädestä kiinni kun menimme viemään puita saunalle, ja en edes ajatellut että se olisi jotenkin erityistä. "Sieltä tulee kaunotar ja Kaapo. Ihana pari", Dochas virnisti naljailevalla äänensävyllä. "Kaunotar ja Kaapo", toistin nauraen. "Pari?", Kaapo toisti vuorostaan. "No tehän ootte. Sen näkee kilometrien päähän", Dochas kommentoi ja rupesi kaivamaan sytkäriä kun Kaapo nakkasi puita saunapesään. "Meinaatsä että me seurustellaan?", nojasin ovenpieleen toinen kulmakarva koholla. "No eikö se vähän niin mene ku ollaan koko ajan yhdessä?", tummaverikkö mies kommentoi puolihuomioiden.
Sauna oli tulessa sytytetty viimein, ja menimme Kaapon kanssa kahdestaan pihanurmikolle istumaan. Kaapo korkkasi mulle uuden oluen ja otti vielä yhden itse. "Seurustellaanko me vai?", mä kysyin punastellen. Kaapo kohautti olkiaan ja olin huomaavinani hänenkin punastelevan. "Kai me sit, ehkä?", mies mumisi. "Joo, kai me sit. Nii", myötäilin ja olimme hetken aikaa kiusallisesti hyvin hiljaa. Sitten mä ihan vaivihkaa käperryin vasten Kaapon kylkeä, ja annoin vaatimattoman suukon tämän poskelle. Kaapo katsoi minuun otsahiuksiensa alta, ja kosketti poskeani. Suutelimme pitkään, ja asia taisi olla niin, että kyllä meistä nyt vaan on pari tullut. Luulisin.
|
|
|
|
by Saaga on Jun 3, 2020 14:21:13 GMT 2
Serkkutyttö 3.6.2020
"Ihan kivaa teille varmaan tulee", sanoi jasmiinihajuveden tuoksuinen tätini kun hieraisi nenäänsä nenäliinaan. Täti oli tuonut serkkutyttöni Sailan Ansamaahan muutamaksi päiväksi, kesälomaa viettämään. Saila oli 18-vuotias, minua siis useamman vuoden nuorempi. Olimme lapsina leikkineet paljon, mutta viime aikoina yhteydenpito oli jäänyt vaisuemmalle. En oikeastaan edes tiennyt, että Saila oli kiinnostunut hevosista. Hän oli vain ihan yllättäen whatsappissa laittanut viestiä pari päivää sitten.
"Hei etsä asunutkin paikassa mis oli hevosii?" "Joo asun. Kuukarissa." "Voisitsä opettaa mut ratsastamaan?" "I don't see why not, mut en mä tiennyt et sä oot kiinnostunut hevosista" "Nyt mä oon. Saanks tulla sun luo pariks päiväks?" "No siis, käyhän se. Ihan kivahan se ois nähdä!"
Mieleeni pälkähti väkisin, että nyt täytyi olla joku hevosharrastajakundi kyseessä. Saila oli mielestäni melko stereotyyppinen nuorikko, vähän pissismäinen. Pojat olivat ainoa asia jotka pyörivät hänen päässään, ja mielestäni viimeksi teineinä kun keskustelimme Saila oli sanonut että hevoset haisevat ällölle. Pyöritin silmiäni hymyillen. "Hei sitten", sanoin tätilleni joka jätti vaaleaverikön, hyvin hoikan tytön huostaani. Nostin kädet lanteilleni ja katsoin Sailaa silmiin.
"Haluaisitsä saman tien nähdä Unikon? Kyllä me sut sen selkään saadaan käväsemäänkin, se on niin symppis kaveri ettei se alottelijoista hätkähdä", sanoin virnistäen. "Eka viedään toki sun kamat sisälle. Ja noissa sä et kyllä ratsasta", osoitin tytön revittyjä, liian kireitä pillifarkkuja ja nike-lenkkareita jotka olivat viimeistä huutoa ja vitivalkeat. Saila intti vastaan. "Mä lainaan sulle vaikka kumpparit. Noi lenkkarit on paskassa 5min tallilla hengailun jälkeen", nauroin ääneen kun kannoin Sailan matkakassin asuinrakennukseen ja huoneeseeni. Saila sai nukkua vieressäni parisängyssäni, ei se häntä haitannutkaan.
"Kumpparit?", Saila kysyi sellaisella äänensävyllä kun olisin ehdottanut alastonta viuhahdusta pitkin puutarhaa. "Kyllä. Ne käy just tähän hätään ihan hyvin jos sulla ei oo .. muita ku nuo kengät", kommentoin osoittaen Nikejä. "Hei nää makso mansikoita!", tyttö pyöritti silmiään kädet puuskassa. "Ne ei oo mitkään nuo kengät". "Sitä suuremmalla syyllä", pyöritin silmiäni ivallisesti takaisin.
"Onks tääl kivoi jätkiä?", Saila kysyi pöyhistäen platinanblondia, tuuheaa hiuspehkoaan kun lähdin etsimään tytölle sopivia ratsastuskamoja lainaan. Mä olin huomattavasti pyöreämpi kuin Saila, ja olin hieman huolissani mun ratsastushousuista hänen päällään. Saisinko mä ivaa niskaani kuinka oon lihonut? "Jätkiä ja jätkiä. Kaikki tääl on tosi kivoja, mut en nyt tiiä sun muotista", hymyilin vaivihkaa.
Musta oli kiva nähdä serkkutyttöä, mutta suoraan sanottuna Saila oli hiton ärsyttävä ja teinimäinen aina silloin tällöin. Olen kuitenkin aina ollut hänelle enemmän tai vähemmän isosiskohahmo, joten mä tuskin saan hirveästi äksyilyä ilmoille. Jännityksellä kuitenkin odotin ainakin Majinan ja Sailan kohtaamista. Saila oli temperamenttinen ja sanoi asiat vähän liian suoraan välillä. Tilannetaju puuttui. Mitähän tästä loppuviikosta oikein tulee? Lentääkö tuo tyttö täältä kuin leppäkeihäs jos tarpeeksi keikaroi?
|
|
|
|
by Saaga on Jul 8, 2020 9:03:11 GMT 2
Arkeen paluu, ei ilman draamankaarta
8.7.2020
Olin varhain hereillä ja yksin aamutallissa. Hevoset olivat yötä ulkona, ainakin melkein kaikki, joten ulos niitä ei tarvinut viedä. Aamutalli oli silloin tällöin ihan leppoistakin tehdä yksinään, kaikenlainen siivoilu ja puuhailu sai mieleni rauhoittumaan. Siivoilin karsinoita samalla laulellen, mua ei jostain syystä väsyttänyt kesäisin enää kuuden jälkeen. En sanoisi itseäni aamuvirkuksi, mutta tuo valoisuus teki ihmeitä pirteydelle. Siivosin kaikki karsinat niin perusteellisesti kuin osasin, lakaisin käytävät ja jaoin rehuja niin kauan että olin uuvahtaa. Levähdin hetkeksi jakkaralle istumaan ja katsomaan puhelintani, edelleen jotain päässä soivaa renkutusta hoilaten hiljaa.
Keskeytin kaiken tekemiseni siihen paikkaan, kun kuulin kolahduksen tallin nurkan takaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen uskalsin huhuilla, kuka mahtoi olla saapunut talliin. Vastausta ei kuulunut. Kurkkuani kuristi hieman, kun nousin seisomaan ja hiivin hitaasti kohti kolahduksen lähdettä. Kuulin hermostuneen rykäyksen. Sita murisi kumeasti, se oli kuullut myös jonkun läsnäolijan. Kuulin rivakat askeleet pihalla ja säntäsin perään. Kerkesin juuri parahiksi näkemään, kun nurkan taakse pysäköity lava-auto polkaistiin käyntiin ja se huristi pois pihasta kuin ralliauto.
Komensin vapaana olevaa Sitaa kovasti olemaan haukkumatta, ja painoin auton rekisteritunnuksen mieleeni. Kirjoitin näppäränä rekkarin heti ylös puhelimeeni, yritin myös epätoivoisesti nähdä vilauksen kuljettajasta En kuitenkaan onnistunut hahmottamaan muuta, kuin että hän oli miespuolinen/oletettu. Majina kipitti aamutakki päällä aivan yllättäen pihalle, ja hämmästyin jälleen miten joku voi olla vasta sängystä nousseena niin upea. "Mitäs helsvettiä tää melske on?", nainen kysyi hieman äkäisesti. "Joku auto kävi, ja joku hiippaili tallin nurkilla. Mä yritin hirveesti kattoo että kuka, mut täs on auton rekkari", sanoin ja näytin puhelimeni muistiota. "Se oli joku lava-auto. Joku ihme hiippari, ootettiinko me jotakuta? Kyllä mä säikähdin", pölpötin kuin viimeistä päivää.
Majina näytti hieman järkyttyneeltä kautta hämmentyneeltä ja puri huultaan. "Aleksis", nainen sanoi ilmeettömänä ja sydämeni tuntui tipahtavan mahanpohjalle. Sama mies, joka oli viime kesänä yrittänyt varastaa meiltä hevosen. Mitä ihmettä Ansamaassa nyt tapahtuu? Mitä me voimme tehdä, pitäisikö tässä soittaa poliisille?
|
|
|
|
by Saaga on Aug 25, 2020 20:16:45 GMT 2
Uutisia teen äärellä25.8.2020Ilta Ansamaassa oli tyyni ja rauhallinen, mitä nyt yksi uusi kasvo oli muuttanut juuri tänään ratsuinensa. Samuel vaikutti hiukan hiljaiselta, ja Majinan esitellessä minut ja Jennan tämä nyökkäsi vaisusti. Itse ujostelin hiukan uusien ihmisten seurassa, joten hätäisesti pälpätin jotain Unikosta ja itsestäni saaden itseni kuulostamaan ehkä hieman kiusalliselta. Ujouteni ei näkynyt hiljaisuutena, vaan enemmänkin hermostuneisuutena. Toivottavasti musta jäi kuitenkin ihan hyvä kuva miehelle, hänen ratsunsa Harri oli myös oikein hieno. Sen nimi sai mut hymyilemään kuullessani sen, niin hauska ja persoonallinen nimi noin uljaalle hannoverilaiselle.
Iltateetä juodessamme Annin sekä Silvian seurassa noin iltakahdeksan aikoihin Majina pelmahti sisään. Tervehdin iloisesti ja kysyin, olisiko tämä halunnut myös teetä. Nousin seisomaan valmiina keittämään lisää vettä. "Kaakao kyllä voisi kelvata, mutta voin sen tehdä itse", Majina vastasi ja katsoi muhun hieman huvittuneena. Mä olin jostain syystä aina ottamassa emännän roolia, kai se oli vain mulla verissä. "Sori", töksäytin hymyillen ja istuin takaisin tuoliini.
"Mulla itse asiassa olis asiaakin teille", Majina paljasti sekoittaen kaakaotaan hieman ehkä haikea vivahde äänessään. Tytöt ja minä olimme valmiina kuuntelemaan. Itse kerkesin jo huolestua, oliko jotain sattunut. Majina veti syvään henkeä ja kertoi lopulta, että aikoi vaihtaa hevosta. Hän kertoi juurta jaksaen, kuinka kerta toisensa jälkeen Tean ja Majinan yhteiset kilpailut ovat menneet penkin alle, ja siitä että Tea ei ehkä nauti hyppäämisestä niin paljon mitä se voisi.
Monen muunkin hyvän seikan jälkeen hän mainitsi vielä harkitsevansa myös lajin vaihtoa. "Dochas kannustais mua vaihtamaan kouluratsastukseen", nainen sanoi jo hieman helpottuneena. "Mitä mieltä sä itse olet?", Silvia kysyi. Anni vaikutti hiljaiselta, kuten aina, kyllä häntä kiinnosti mitä Majinalle kuuluu mutta hän ei vaan ollut kamalan puheliasta sorttia noin yleensäkään. "No siis", Majina aloitti ja selvitti kurkkuaan. "Ollaan me Teankin kanssa kouluratsastettu ja paljon, silloin kun ostin sen. Siinä on puolensa".
"Osanotot Tean puolesta, sulla tulee varmaan sitä ikävä. Mut musta tää on loistava päätös", hymyilin Majinalle kannustavasti ja hän tarkensi katseensa minuun puhuessani. "Onko sulla jo uusi hevonen tiedossa? Millainen? Tamma ori ruuna? Rotu?", rupesin hieman innostumaan ja Anni nosti kätensä hiljentääkseen minut. Majina nauroi hieman. "Mulla on koeratsastus eessä, katotaan nyt mitä siitä tulee. Mitään en oo lyöny vielä sataprosenttisen lukkoon". "Me tuetaan sua", Silvia sanoi ja mä komppasin. "Tiedän et sä tiedät kyllä mitä teet. Ei ollu varmasti hätäseen harkittu juttu", sanoin ja kaikki muut myötyivät kommenttiini.
Majina näytti rentoutuneemmalta ja hieman helpottuneelta, että oli saanut niin hyvän vastaanoton meiltä ajatuksensa kanssa. Kehotin häntä vielä liittymään seuraamme iltatee/kaakaopiiriin jauhamaan paskaa keskustelemaan kuluneiden päivien riennoista yhdessä.
|
|
|