|
by Majina on Apr 22, 2020 18:28:42 GMT 2
Luku 2622. HuhtikuutaVerhot irtosivat kannattimiltaan ja rämähtivät pöllähtäen lattialle, muodostaen ympärilleni sankan pölypilven. Yskäisin muutaman kerran ja avasin pienen nahistelun kanssa ullakon ikkunan. Nostin viereiseltä pöydältä juuri löytäneeni kirjan sen väliin, jottei ikkuna pääsisi heti sulkeutumaan. Ulkona myllersi keväinen tuuli, onneksi tallia ympäröivät vuoret toivat sopivasti suojaa. Ullakon ikkunasta näki suoraa alas talleille, siellä näytti rauhalliselta. Suurin osa hevosista oli ulkona ottamassa aurinkoa.
Tea oli päässyt laitumelle huilaamaan muutamaksi päiväksi, se oli tehnyt hyvää työtä kilpailuissa, vaikka sijoituimmekin kuudenneksi. Tamma oli ansainnut lyhyen lomansa ja minulla oli puuhasteltava välillä kotonakin. Pihan puutarhalla olisi laiteltavaa, ehkä menisin mieluummin sinne näin hyvällä ilmalla. Mitä sitä hyvää päivää täällä ullakolla viettämään. Huomenna kuulemma myrskyäisi, sellaisen päivän viettäisi mielellään sisätiloissa. Nostin vanhat punakukkaiset verhot lattialta ja käärin ne rullalle, ne voisi hyvin pesun jälkeen laittaa vielä takaisin. Katsahdin ympärilleni, paljon oli tekemistä, mutta aikaa oli onneksi riittämiin. Lucifer makoili tietäväisen näköisenä, pää ja korvat pystössä punotulla matolla. Se tuli aina seuraamaan, mitä minä oikein puuhailin. Olin kiitollinen että se tuli mieluummin tänne pölypallojen keskelle kanssani, kuin ulos rakentelu puuhiin Dochasin kanssa.
Lucifer haukotteli ja ravisti päättään. "Mennään" sanoin ja lähdimme alas narisevia lankkuportaita. Niiden jyrkkyys sai pääni heittämään ja jouduin pitelemään kaiteesta. Suljin perässäni oven ja heilautin hakasen lukkoon. Portaat tuntuivat kestävän ikuisuuden, ne olivat kapeat ja kaartuivat loivasti oikealle. Onneksi portaikon ikkuna toi kirkasta valoa. Tulimme keittiöön, jossa kaadoin vadelmalimonadia kahteen pitkään lasiin ja sitten ovesta pihalle. Huomasin heti, miten lämmin ulkona oli. "Ihana ilma" kuiskasin koiralle, joka häntä heiluen lähti pinkomaan takapihalle.
Aloin kuulla vasarointia ja mietteliästä mutinaa. Dochas oli ulkona rakentamassa kasvihuonetta. Halusin sellaisen välttämättä heti nyt. Oltaisiinhan me voitu ostaa joku lähes valmiskin, mutta mikään ei ollut vastannut toiveitani muodon suhteen. "Moi" sanoin ja tulin lähemmäs erittäin hyvältä näyttävää kyhäelmää. "Wow, vähä tulee hieno!" sanoin innoissani ja ojensin lasia limonadia kohti miestä. Tämä otti lasin, joi sen siltä seisomalta ja jäi sitten tuijottelemaan omaa tuotostaan arvioiden. Kasvihuoneen pohja ja kehikko alkoi - ainakin minusta - olla kasassa. "Ihan hyvä kai" Dochas sanoi virnistäen, selvästi ajatellen tämän olevan yksi hänen mestariteoksistaan.
Kävin antamassa miehelle halin ja pusun palkinnoksi, jonka jälkeen säpsähdin yhtäkkiseen hirnahdukseen. Boo seisoi takanani, se hörähteli ja nuuski minua, kunnes jatkoi maan ja puiden lehtien tunnustelua, ei kai noista vielä mitään kummoista ruokaa saanut, mutta villille mustangillemme tuntui hyvin kelpaavan. Katsahdin kysyvästi mieheeni. "Sulla on Luffe, mulla Boo" tämä vastasi ja hymähdimme toisillemme. Pihamme ympäröivä valkea puuaita ja korkea pensas pitivät sen kai pihapiirissä. Lucifer piti oria silmällä, mutta pysyi kunnioittavan matkan päässä. "Tarviiko jotain apua? Jotain mitä mä pystysin tekemään?" kysyin Dochasilta joka oli mennyt jatkamaan hommiaan. "No eipä kai tässä." mies sanoi hiljaa.
Päätin siis lähteä vielä käymään talleilla. Kävelin soratietä pitkin alas, Luffen juostessa kannoillani. Ulkona tuoksui ihan keväiseltä, oli ihanaa. Odotin kesää ja saaristoreissua vimmatusti. Varsinkin kun en itse päässyt viimeksi mukaan retkelle. Siellä oli kuulemma tapahtunut vaikka ja mitä. Porukka ei tosin ollut tuntenut toisiaan vielä juurikaan, joten reissu olisi varmasti eri hauska tänä kesänä. Toisaalta jos mukaan liittyisi lauma tuoreita tulokkaita, voisi retki olla taas heille jännittävä. Itsehän olin ollut Englannissa, Brittonia Yardin talleilla, kun retki oli alkanut. Siitä reissusta voisin kertoa jonain kauniina päivänä, olin haudannut reissun syvälle mieleeni, sillä sille mahtui hyvän lisäksi myös ripaus huonoakin. Eräs mies oli iskenyt minuun silmänsä Birminghamissa, olin kääntynyt lopulta melko vainoharhaiseksi ja luullut että hän tarkkailee minua salaa.
Tulin lopulta tallipihalle ja luikahdin sisäpihalle suuresta rautaportista. Pihalla kävi puheensorina, kun ryhmä uusia naamoja oli jäänyt juttelemaan jostain. Annika, Joshua, Jenna ja porukan nuorimmainen Vanessa, seisoskelivat ringissä. Joshua nojaili jalallaan puiseen jakkaraan, Annika pyöritteli hius suortuvaa sormensa ympärillä ja Vanessa avasi juuri taskustaan löytämäänsä tikkaria. Jenna oli hieman sivummalla, mutta selvästi mukana jutussa. "Mitäs täällä" sanoin ja katsahdin juuri hiljentynyttä poppoota. "Eipä mitää erikoista, yritän pitää tän tikkarin puhtaana Jaffan karvoista." Vanessa Kotkanlahti jupatti ja otti varovaisen testinuolaisun kirkkaanpunaisesta herkustaan. "Joo, ei kummosta, vähän on sellainen vedoton olo, kerrankin kun hyvä ratsastus ja touhuilu ilma." Joshua - jonka nimi oli mielestäni hellyttävä - vastasi heti Kotkan lopetettua liitonsa.
"Joo hei mulla sama homma, piti siivota meillä vappua varten, mutta ei tullu mitää." sanoin ja vedin pitkiä hiuksiani ylös ponnarille. "Mitäs vappuna?" Annika uteli ja kääntyi enemmän puoleeni. "Ajateltiin jos vietettäisiin talliporukalla aikaa, jotain pullonpyöritystä, kummitustarinoita, paljon herkkuja, ihan vaan juttelua ja pelejä ne oli kai ajatellu." vastasin naiselle siihen sävyyn, että kaikki heistäkin olivat tervetulleita. Vanessan silmät pyöristyivät innosta. "Noni, kuulostaa ihan kivalta kyllä." Annika tokaisi. Jenna lähti sisälle talliin, joten menin menojani hänen mukanaan. Menimme muutamien mutkien kautta tallitupaan, jossa ehdotin kaakaon tekoa pannulla. "Pistä vaan se hella päälle, mä voin annostella ja sekotella sitten kun saan vaatteita vähemmälle" heitin Jennalle pyynnön. Vanha tummanpunainen hella ei alkanut raksuttaa, kuulin vain Jennan mutinan, kun yritin riuhtoa tiukkaa kenkääni irti jalasta. Ehkä villasukat olivat kuitenkin liikaa näin pieniin kenkiin.
"Onnistuuko siellä? Täällä ei ainakaan." Huusin huvittuneena seinän takaa. Sain toisen kengän irti, mutta toinen ei inahtanutkaan. "Ei täälläkään." kuului huvittunut vastaus. Kinkkasin takaisin tallitupaan ja naksautin hellan päälle. "Eikö tyttöä oo opetettu kokkaan." vitsailin. Jenna naurahti ja näytti mietteliäältä. "Hei viittikkö vetää tän kengän, jos istun tohon." sanoin ja kinkkasin sohvalle istumaan. "Hiiiiop" Jenna teki hienon äänitehosteen riuhtaistessaan kenkääni, joka yllättäen irtosi. Nainen laskeutui omalle pepulleen hieman kauemmas ja minä olin valahtanut jo melkein lattialle saakka.
"Ööö.." Kaapo mutisi ja katsoi meitä kohta tuvan ovelta. Jenna ja minä, siellä lattialla me makasimme. Mies haki eleettömästi jotain kaapista ja meni menojaan, me tirskuimme hetken, kunnes nousimme ylös. Kiitin avusta ja menin äkkiä hämmentämään kaakaota. Kaadoin sen lopulta kahteen mahdollisimman suloiseen muumimukiin ja menin naisen kanssa istumaan sohvalle. Juttelimme niitä ja näitä, kello raksutteli seinällä ja tuvassa ramppasi hyyppä jos toinenkin. "Ai niin, se kissa muuten oli saatu kiinni ja on nyt viety kaupunkiin, toivottavasti omistaja hakee pian." sanoin ja Jenna myötäili. Lopettelimme keskustelun Nesvaan, tiedustelin hieman ratsukon tulevaisuuden suunnitelmia ja ajauduimme haaveilemaan kaiken maailman kisajutuista. Päivä oli kaiken kaikkiaan kiva, rauhallinen ja siinä oli outoa tunnelmaa. Huomenna olisi taas palattava treeni rytmiin ja siinäpä ne illat sitten menisi. Olin kuitenkin juuri nyt kovin onnellinen siitä, että melkein joka hevosella oli oma ihmisensä, jolle juuri se hevonen oli tallin hienoin. Jopa hieno paso finomme Puro oli toivottavasti löytänyt jonkun, joka sitä kävisi katsomassa. Olin jutellut Mariam Gilanille vasta muutaman kerran, likka vaikutti kuitenkin siltä että tiesi tasan tarkkaan mitä teki. Olimme saman ikäisiä, mikä oli mielestäni aina kiva, ehkä löytäisimme lisää yhteistä ja voisimme jopa ystävystyä? Pitäisiköhän naista pyytää joku päivä vaikka maastoon.
Kävellessäni kotiin päivä oli kääntynyt jo illaksi, tuuli oli yltynyt ja hieman jo ripsi, tulisiko myrsky jo nyt? "Ja se perhanan ikkuna!" Muistin yhtäkkiä että olin jättänyt ullakon ikkunan auki, jotta paikka saisi hieman raikasta tuulahdusta. Nyt se oli varmasti saanut sitä yllin kyllin ja ikkunakin varmaan lähtenyt irti. Luffe haukahti hermostuneesti, ihan kuin se olisi tajunnut saman.
|
|
|
|
by Majina on Jul 1, 2020 23:33:27 GMT 2
Luku 271. HeinäkuutaTuuli yritti repiä teltan nurkkaa, jonka olin kietonut käteni ympärille. Yritimme jo tuhannetta kertaa saada meidän telttaa takaisin paikalleen, sen jälkeen kun se oli puhurin saattelemana irronnut pidikkeiltään. Dochas oli selvästi väsynyt, enkä minäkään unista kieltäytyisi. Päivä oli ollut täynnä intoa ja iloisuutta, mutta kaikki se tolskaus oli vienyt mehut varmasti jokaiselta. “Voitko nyt vaan pitää sitä aloillaan” kuulin mieheni sanovan lievästi agressiivis sävytteisesti. “Mä teen kyllä parhaani, usko vaan. Luuletko etten halua jo itekki pehkuihin?!” Yritin sihistä, jotta muut eivät kuulisi. Päädyimme siirtämään koko helahoidon suojaisempaan paikkaan, mutta sen päivällä tehdyn leiriytymisen jälkeen homma ei hoitunut hetkessä. Pääsimme sisälle telttaan vasta lähempänä keskiyötä, jolloin luontoäiti päätti heittää muutaman pisaran. Sade alkoi, mutta kummasti tuuli hiipui samalla hetkellä. Oli rauhoittavaa kuunnella, miten se ropisi teltan kattoon. Saaressa oli öisin yllättävän pimeää, eikä meillä ollut valona enää kuin vanha öljylamppu, jonka avustuksella saimme hoidettua kaikki loput iltatoimet.
“Anteeks” Dochas murisi vielä vetäessään minut tiukkaan lusikointi asentoon. “Joo joo nuku jo” sanoin terävästi, mutta pieni äänen särkyminen paljasti todelliset tunteeni. Naurahdimme molemmat hiljaa ja sitten tuli hiljaista. “Oli niin tylsää viime vuonna ilman sua..” mies jatkoi hetken päästä. “Awwwww” kuiskasin hymyillen ja sipaisin Dochasin poskea. Olisin ehkä kuitenkin lähtenyt mieluummin saareen, kuin ulkomaille. Siltä retkeltä muistin aina vain sen miehen, joka oli lähtenyt perääni kioskilta. Dochas ei tiennyt asiasta, sillä tämä ei päästäisi minua kohta matkustamaan yksin ollenkaan. “Oot hurjan rakas” sanoin ja käännyin taas selkä vasten miestä. “Sä ootkin hurjasti rakkaampi” Dochas sanoi vähän liiankin innokkaana ja puristi minua paikoista joista ei puhuta. “Hyvää yötä” sanoin ja vedin peittoa ylemmäs. Olin ehkä kuulevinani pettyneen huokauksen.
|
|
|
|
by Majina on Jul 5, 2020 17:55:37 GMT 2
Luku 285. heinäkuutaOli jo hämärää ja pihamaa suorastaan lepäsi sankan usvan syleilyssä. Olin juuri hetki sitten viheltänyt koiraani tulemaan takaisin sisälle iltapissaltaan, mutta en kuullut mitään. Yritin hengittää hiljaa ja kuunnella, oliko Lucifer mahdollisesti tassuttelemassa jo jostain. Ei kuitenkaan kuulunut mitään, joten laitoin vaaleanpunaiset ainoni jalkaan ja kiristin päälläni olevaa yö kaapua. Mutisin itsekseni pihan poikki kävellessäni, että mikä sitä piskiä nyt vaivasi, kun yleensä se kävi vain tietyllä paikalla tarpeillaan ja palasi sitten kuistille. Oli jo tarpeeksi erikoista että olin joutunut kutsumaan sitä.
Tulin pihan laidalle ja näin saunamme taakse pysäköidyn lava-auton. Täällä oli joku? Yritin hetken aikaa miettiä, miksi en muistanut kenelle auto kuului tai miksi se oli pihallamme. Saattoi toki olla että joku Dochasin kaveri oli lähtenyt reissuun ja pyytänyt lupaa jättää auto pihallemme siksi aikaa, mutta oli erikoista että mieheni oli jättänyt mainitsematta asian. Kävelin kohti pimeää autoa, joka oli selvästi ollut sammuksissa jo jonkin aikaa, tuulilasin ollessa huuruinen. Pyyhkäisin uteliaisuuttani kädellä auton sivuikkunaa ja kurkistin sisälle. Penkeillä lojui paljon tyhjiä pulloja, tupakkaa ja jokin vihreään kankaaseen kiedottu paketti.
Huomasin hytiseväni kylmästä, joten käännyin lähteäkseni takaisin kohti taloa. Olin huutamassa koirani nimeä uudelleen, mutta ääneni vaipui vai pieneksi teräväksi huokaukseksi, kun näin edessäni seisovan miehen. Jäimme katsomaan toisiamme hetkeksi ja huomasin heti miten paljon tämä muistutti Sebastiania. Mutta eihän Aleksiksen pitänyt vielä liikkua vapaalla jalalla, vaan istua linnassa ainakin loppukuuhun? “Hei öö..” aloitin pelokkaasti ja otin muutaman askeleen taakse. Kiedoin käteni ympärilleni entistä tiukemmin, kuin peitellen itseäni. “Moi” mies sanoi hermostuneeseen sävyyn, vaikka ulkoapäin tämä oli kuin kivi. “Ilmeisesti tutustuit Sebastianiin, kun olin poissa?” tämä jatkoi ennen kuin ehdin tehdä elettäkään, olin jäätynyt. “Sääli että se ehti ensin” tämä jatkoi, nyt huomattavasti itse varmemmin. Ei ollut enää epäilystä siitä, oliko tämä Aleksis, hän oli ja nyt miehen kasvoille oli noussut vieno hymy.
“Mitä sä haluat?” sain takelleltua ja huomasin sitten, miten miehen takana olevan puun juurella istui Luffe, sidottuna narulla runkoon. Koira istui hiljaa, selvästi tietämättömänä tilanteen vakavuudesta. Aleksis oli hemmetin kiero, tämä käytti koiraani syöttinä, hän tiesi varmasti että olisin jo juossut takaisin talolle, jos Luffea ei olisi. Edes Dochas ei ollut kotona, mutta toivoin että Aleksis luulisi edes sen. “En mitään erityisesti, ehkä vaan nähdä sut ja tän paikan.” Aleksis jatkoi lopulta ja hymyili nyt entistä enemmän, minun nähtyä koirani. Mutta en pystynyt liikkumaan, en halunnut edes yrittää juosta miehen ohitse Luffen luo. Toivoin että voisin viestittää koiralleni, että nyt oli apu tarpeen, että tämä mies ei todellakaan ollut meidän kaveri. Lucifer saisi kyllä vähintäänkin purtua tuon ohuen paalinarun, jos niin tahtoi. Liian hyvin koulutettu, ajattelin.
“Okei.. miksi keskellä yötä.. miksi tällä tavalla?” sanoin ja ärsyynnyin siitä, miten heiveröiseltä ääneni kuulosti. “Sori, kai mä vaan pelkäsin että törmäisin sun mieheen.” Aleksis sanoi ja otti muutamia - muka - rentoja askeleita kohti minua. Eikö hän tiennyt ettei Dochas ole kotona? Pieni voitto sekin. Olin ahdistettuna nurkkaan, takanani oli vain saunan puinen seinä ja vasemmalla puolellani miehen kylmä lava-auto. Aleksis seisoi vinosti edessäni, peittäen tarpeeksi tilaa, jotten yrittäisi juosta jommalta kummalta puolelta pakoon. “Kaunis ilta kaapu” tämä jatkoi ja tuli nyt aivan lähelle, painaen minut autoa vasten. Mies sipaisi olkapäitäni ja käsivarsiani varovasti ja kysyi “Miksi sä et jo huuda apua, täälläkö ei ole ketään muita kotona?”. Aloin panikoitua, aloin rimpuilla kauemmas, huutaen.
Missä välissä ajauduin tähän tilanteeseen, kaikki meni niin nopeasti. Luciferin vahtikoira vaistot iskivät viimein ja tämä otti muutaman laukka askeleen. Kuulin miten paalinaru napsahti poikki, kuin se olisi vain hento ruohonkorsi. Jättiläismäinen koirani alkoi haukkua ja murista, se juoksi nyt täydellä vauhdilla nurmen poikki, kohti Aleksista. Olin huojentunut, mutta samalla pelkäsin miehen vetävän jostain aseen. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan tämä hyppäsi salamanana autoonsa turvaan. Luciferin suupielet vaahtosivat sen leuan loksahdellessa. Koira hyppäsi autoa vasten, rikkoen kuskin puolen ikkunan. Sitten komensin sen lopettamaan ja lähdin juoksemaan taloa kohti, en katsonut taakseni, mutta kuulin miten auto käynnistyi ja se lähti kaasuttamaan tielle. Lucifer haukkui paniikissa ja lähti sitten perääni, sora rapisten sen valtavien tassujen alla.
Suljin etuoven perästämme ja suorastaan haukoin happea. Kävelin suoraa sohvalle makaamaan ja yritin katsella oliko Lucifer kunnossa, sillä ei näyttänyt olevan mitään näkyviä vammoja. Koira ei jättänyt minua yksin koko yönä, se vaati päästä myöhemmin jopa makuuhuoneeseeni, jossa oli yleensä sille liian kuuma. Aamulla soittaisin poliisille ja Dochasille, juuri nyt olin liian väsynyt edes nostamaan kättäni, kaikki oli muutenkin ihan hyvin, ei mitään sattunut. Haluaisin Aleksikselle lähestymiskiellon. Halusin myös kaikki tiedot hänestä, joita suinkin oli, minun täytyisi saada tietää mitä vastassani oikein oli. Kuka hän oikein oli ja miksi niin kovin agressiivinen ja erikoinen käytökseltään. Oliko tässä jotain muutakin, kuin pelkkä kahden ison tallin välinen “sota” asiakkaista, rahasta? En tiennyt enää.
|
|
|
|
by Majina on Jul 18, 2020 21:16:18 GMT 2
Luku 2912. HeinäkuutaAjoin parhaillaan kauemmas ja kauemmas Kuukarista, olin päättänyt lähteä pienelle roadtripille ihan vain itsekseni. Olin ottanut violetin lamborghini taas käyttöön juuri tätä reissua varten, se oli ollut tallissa pehmeisiin viltteihin käärittynä koko talven ja ansaitsi päästä taas tien päälle. Halusin käydä vähän isommissa piireissä, ehkä etsimässä minulle ja Tealle jotain huippuhienoja kisavarusteita Power Jumpia ajatellen. Olin myös kysynyt, josko Anton haluasi viihdyttää minua hetken aikaa, kun kerta niille kulmille olin tulossa. Ei siitä kauaa ollut, kun viimeksi nähtiin, jonkun kilpailun merkeissä, mutta niinhän se aina oli. En usko että olimme Antonin kanssa nähneet muualla kuin kisapaikoilla, sitä laivareissua lukuun ottamatta, silloinkin oltiin tosin menossa Hannabyyn. Mielestäni Anton oli mitä mukavin ja antoi ihanasti minun puhua pälpättää keskeytyksettä. Okei, ehkä mies oli välillä vähän hajamielisen ja poissaolevan oloinen, mutta mitä pienistä. Olisin kai minäkin, jos joutuisin siinä Auburnin vilinässä elämään. Hieno paikka, mutta olisin aivan liian hermoheikko stressaaja sellaiseen miljööseen.
Tarvitsin myös tuulettumista oman henkisen hyvinvointini puitteissa, se samperin Aleksis oli pyörinyt päässäni jo hyvän tovin. Soitin keskiviikkona poliisille, eikä miestä ole sen jälkeen näkynyt talleilla taikka meidän pihassa ja uskoin vahvasti päässeeni hänestä eroon. Miehen ollessa kuitenkin sukua Sebastianille, en voinut uskoa tämän olevan aivan täysi taukki, ei se enää uskaltaisi ahdistella - varsinkaan fyysisesti. Toki tiesin että niin minä, kuin muutkin Ansamaassa tulisimme vielä tapaamaan miehen jossain muissa merkeissä, esimerkiksi syyskuisissa maastoestekisoissa. Viime vuosi meni meiltä hyvin, mutta hävisimme nippa nappa niille elvistelijöille, että tänä vuonna ei auta muu kuin voittaa.
Ilta alkoi jo hämärtyä, kun kurvasin Anttonin kodille vievälle tielle. Seutu oli mielestäni ihan kiva ja näin matkan varrella paljon ihmisiä, jotka hääräilivät pihojaan laitellen ja parvekkella mattoja tuuletellen. Vedin syvään henkeä ja astuin ulos autosta, sillä jostain kumman syystä minua oli alkanut hieman jännittää. Kenkäni kopsahtelivat kivasti asfaltilla, kun mietin olisiko meillä sittenkään tarpeeksi puhuttavaa tällaista vierailua ajatellen. Mutta olin päättänyt ystävystyä miehen kanssa, vaikka väkisin, sillä olin edelleen melko yksinäinen. Kaikki tallilaiset jotka iän puolesta voisivat olla ystäviäni, eivät ottaneet askelta kohti minuun tutustumista. Lähinnä tallilaiset tuntuivat kaverustuvan keskenänsä, mikä oli ymmärrettävää. Koputin hennosti Anttonin oveen ja odotin hetken, pystyin kuulemaan miten tämä könysi jostain ylös ja tuli paikalle. Hymyilin ystävällisesti ja halasin tätä heti kun pääsin sisälle asuntoon - joka oli melko pieni ja yksinkertaisesti sisustettu - mutta kotoisa. “Kauan sä oot asunu täällä?” aloin pikimmiten tiedustella, että keskustelu lähtisi pyörimään. Anton vastasi ja saimme kuin saimmekin hyvää juttua heti alulle.
Anttonilla oli yksi suorastaan nälkiintyneen näköinen viherkasvi, jolle annoin vettä ja vein sen ikkunalle. Saatoin hallusinoida, mutta näytti kuin kasvi olisi huutanut hoosiannaa ja ojentanut lehtikätensä kohti auringon viimeisiä ilta säteitä. “Ostitko ite” sanoin osoittaen kasvia nauraen. Oliko tämä Anttonin yritys elävöittää muuten niin vaatimatonta asuntoa. Minua nauratti ajatus siitä, että teki mieli alkaa pyyhkimään pölyjä ja suoristaa kaikki - kaksi - vinoa taulua. Oli mies siivonnut, sen kyllä huomasi, mutta en ollut aivan varma oliko Antton sitä tyyppiä joka otti kihvelin ja veti murut maton alle. Mies kaivoi minulle jotain tavis teetä ja keitti itselleen kahvia. Minä kun olin huono pysymään paikoillani, tutkin vielä Anttonin kämppää. Hänellä oli pöydällä joitain kuvia, mutta en tunnistanut henkilöitä. Olin saanut sellaisen kuvan että Anttonilla useampia ystäviä, ehkä voisin joskus tutustua myös heihin. “Täällä on vähän kuuma, saako avata räppänää?” sanoin sitten ja mies katsoi minua hetken ja nyökkäsi sitten. Ulkona oli vielä ihan hyvä ilma, mutta paluu matkaani tunnelmaa loisi varmasti myös jonkin asteinen sade. “Mun pitää varmaan kohta lähtä, että oon kotonakin joskus..” marmatin ja tulin vielä keittiöön Anttonin viereen.
Päätin että mies saisi olla ensimmäinen, joka kuulee uusista suunnitelmistani. Lopulta kerron tälle kaikki suunnitelmani töihin palaamisesta, josta en ollut sanonut sanalla vielä kenellekkään toiselle. Anton oli eri piireistä, ehkä se oli syy. Olin viime aikoina miettinyt sitä, pitäisikö minun palata takaisin poliisin hommiin. Olin ehtinyt tehdä sitä työtä vaivaiset pari kuukautta, ennen kuin jäin pois hevosten takia. Nyt kuitenkin on tullut sellainen olo, että pää räjähtää, ellen pääse talleilta välillä muualle, kun me asutaankin niin lähellä sitä vilskettä. Dohas hoitaa kaikki ruokaostokset yms, kun tämä on meidän perheen kokki, etten pääse edes kauppaan kovin usein. Kyselin Anttonin mielipidettä siihen, ehtisinkö pyörittää tallia Dochasin avustuksella ja käydä töissä esimerkiksi kolmena päivänä viikossa. Kaipasin toden teolla jotain uutta elämääni ja uskoin että paikallinen poliisilaitos voisi tarjota sitä.
Musta oli oikein kiva huomata, ettei meidän väliset hiljaisuudet olleet kiusallisia, ainakaan minusta. Viivyin melkein kaksi tuntia, mikä oli paljon kauemmin, kuin olin osannut odottaa. Enkä ollut sittenkään vain itse pälpättänyt, vaan Antton oli kertoillut myös. Tällä oli ihanan rauhallinen ääni ja jos olisin kuullut vain sen, voisin luulla että hän tiesi 110% mistä puhui. Rutistin Anttonia vielä ovella lähtiessäni ja sanoin että tulee munkin luokse vielä näin kesällä, kun on kaunista. En osannut odottaa sen tapahtuvan kovinkin pian...
|
|
|
|
by Majina on Aug 25, 2020 17:57:55 GMT 2
Luku 3025. ElokuutaOlin jälleen uppoutunut ajatuksiini, oloni oli ollut jo pitkään huono ja vellova. Podin huonoa oma tuntoa siitä että "luovutin" Tean suhteen. Olin kuitenkin jutellut esimerkiksi Juliuksen ja Larkynin kanssa, jolloin oloni oli hieman helpottanut. He olivat oikeassa siinä että hevosena Tea toki olisi voinut olla kyvykäs, mutta se olisi vaatinut todellista sinnikkyyttä ja matka olisi ollut pitkä. Tamma on myös "jo" 9 vuotta, mikä tarkoittaa että sen kanssa ei välttämättä jäisi kovin montaa aktiivista, hyvää ja toimivaa kisavuotta jäljelle, sen jälkeen, kun se on saatu vihdoin hiottua. Rotunakaan Andravida ei ole erityisesti luotu kovan tason esteratsastukseen, jonka vuoksi Larkyn epäili, että sillä saattaisi alkaa ilmetä esimerkiksi jalka ongelmia ennen muita saman ikäisiä hevosia, jotka kisaavat samalla tasolla ja samalla aktiivisuudella.
Olin myös niin sokeasti puskenut omaa hyppy unelmaani eteenpäin, etten ollut edes ottanut huomioon sitä, tykkäsikö tamma oikeasti hypätä vai tekikö se vain, mitä käskin miellyttääkseen? Larkyn sanoi että ei Tea hyppäämistä vihannut todellakaan, mutta siitä saattoi huomata, miten esimerkiksi sellainen vielä 16 vuotiailla puoliverisilläkin oleva palo, puuttui. Se ei koskaan rynninyt kohti kisakenttää korskuen vaan tamman korvat painautuivat taakse kuuntelemaan minua, se on fakta, että tamma oli hieman pelokas.
En yleensä ajatellut mitä muut olivat mieltä, mutta nykyään minua seurasi paljon useampi silmäpari ja kaikki halusivat tietää asioistani, varsinkin netissä. Huhu siitä että olin ehkä vaihtamassa hevosta ja jopa lajia, oli ehtinyt jo vähän levitä ja minua ahdisti ajatus siitä että ihmiset tiesivät että tulisin koeratsastamaan ensiviikolla uuden hevosen Valerianassa, orivedellä. Yllätyin, miten moni ihminen oli laittanut minulle insta diressä kysymyksiä liittyen minun kouluratsastus taitoihini? Ihan kuin se, että kisasin yhdellä hevosella, yhden kesän esteillä, tarkoittaisi sitä, etten osaa kouluratsastaa ja ettei minun kannattaisi vaihtaa lajia tai että mahdollinen uusi hevoseni olisi minulle sitten jo liian taitava?
Minähän en ollut mitään muuta lajia ratsastanutkaan, kuin koulua ennen kuin sain Tean ja vielä senkin jälkeen teimme pitkään juttuja ihan vaan sileällä. Ennen ajattelin että esteratsastus on varmasti se mun juttu ja ulkopuolisen silmin sen kaiken mahtavuuden, nopeuden ja vaarallisten tilanteiden olevan se mihin tähdätä. Varsinkin se kesä, kun tapasin Dochasin ja näin tämän ratsastavan ja hyppäävän Ruby Studissa, silmäni vain tuikehtivat ja aloin entistä enemmän unelmoida siitä että olisin ennemmin esteratsastaja. Nyt vain naurahdin ääneen ja pohdin olinko vain niin ihastunut ja Dochasin sokaisema, että halusin tehdä, mitä hän teki. Nyt se sama mies kannusti minua palaamaan siihen, mistä aloitin, eli kouluratsastukseen ja uskoi että jos ajattelisin asiaa tarkemmin, löytäisin varmasti kouluratsastuksesta samat hyvät puolet, ellen jopa enemmän ottaen luonteeni huomioon.
Ehkä tämä pieni ongelmani olikin vain se että nolotti, tuntui kuin olisin joku pikku lapsi joka sanoo että "musta tulee isona polisii" ja sitten poliisikoulussa onkin että ööö.. eipäs tulekkaan. Poliiseista puheenollen, aloitan työt paikallisella poliisilaitoksella ensiviikolla, alan tehdä kolmepäiväistä viikkoa ja autella rikostenratkaisemisessa, sakotuksissa ja muissa pikku hommissa. Sanoin että toimistohommiin en ala, kaikkeen muuhun. Ansamaassa niitä riittää kyllä ihan tarpeeksi ja siksi jotain muuta nyt haenkin.
Ja no, enpä ole asiasta kenellekään maininnut, mutta oman rahan tienaaminen olisi kiva, varsinkin kun Tea ei ole voittanut juuri mitään rahallisia palkintoja, vasten odotuksia. Olen elellyt Dochasin rahoilla noin 70% ja omillani jotka ovat sen noin 30% ja tulevat Ansamaan pyörityksestä tallipaikkoineen. Tämä tuntuu pahalta, vaikka miksi pitäisi, kun Doc on niin paljon varakkaampi joka tapauksessa. Eniveis, aion käydä A rakennuksella vielä tänään kertomassa suunnitelmistani Annille, Saagalle ja Silvialle, toivon että siitä jäisi hyvä fiilis. Mikäli mahdollinen uusi hevoseni, jonka ystävällisesti Tino Lakkahalla oli minulle etsinyt, olisi passeli, tulisin kilpailemaan Tealla viimeisen kerran Seppele Cupissa, tänä lauantaina.
|
|
|
|
by Majina on Sept 1, 2020 14:59:05 GMT 2
Luku 3131. Elokuuta"Daaamn he's hot" sanoin ja vihelsin kun istuimme vielä Dochasin kanssa autossa ja näin miten Tino Lakkahalla käveli kohti autoa. Silmissäni saattoi nähdä tähtien tuikkeen, sillä olinhan aina osannut tunnistaa laadukkaat miehet. Dochasin silmät oli pyörähtää ulos päästä, tämän järkyttyessä miten kehtasin kehua Tinoa noin vulgaaristi, nousin kuitenkin pikimiten kättelemään pitkää ja siististi pukeutunutta miestä. Sää oli tänään kieltämättä hieman syksyinen, mutta olisi juuri sopiva ulkona ratsastamiseen. Ei olisi kiva hikoilla kuin pieni possu, näin ihanan miehen edessä. "Sä et sanonu että se on komee tai mitään.." sihisin Dochasille kun kävelimme sopivan etäisyyden päässä kohti Valerianan kenttää. Doc pudisti päätään hermostuneesti, mutta tiesi että mä vain tahalleen pelleilin.
Kentällä seisoi hieman rajumman näköinen mies, joka esitteli itsensä heti Jasuksi. Tämä viittoi heti Dochasin peräänsä, sillä oli laittamassa toista koeratsastettavaa valmiiksi tallissa. Ja niin me jäimme Tinon ja tämän - oi niin hemmetin hienon - hevosen kanssa kolmen. Tuijotin hevosta suu ammollaan, en tiennyt mitä tällaisessä tilanteessa kuului edes sanoa tai pitikö minun kertoa jotain? Tamman karva kiilsi kuin siinä olisi pientä timanttihippusta ja jouhet oli niin viimeisen päälle ojennuksessa. Tiesin että Valerianassa oli kaikki 6/5, mutta nyt itsellekin tuli jo vähän alemmuuskompleksi. "Hyppää vaan selkään!" Tino naurahti aidalta, jonne oli mennyt nojailemaan. Hymyilin ja kiersin tamman toiselle puolelle. "Sä tosiaan tiedätkin jo, että tää tamma on nimeltään Valencia ja me ollaan täällä kutsuttu sitä nimellä Vania. Se on ranskassa kisannut koululuokkia menestyksekkäästi ja tuli sitten alkuvuodesta tänne suomeen. Mä oon etsinyt sille uutta omistajaa keväästä asti, mutta lähinnä tänne on tähän mennessä eksynyt pällistelemään sellaista porukkaa, jolla ei ole alunperinkään ollut varaa tällaiseen hevoseen, mitä nyt olivat uteliaita." Tino kertoi ja tästä huomasi että hän ei pitänyt moisesta ajanhukasta, mutta pysyi kohteliaana. Ymmärsin heti mitä tämä tarkoitti, monet kävivät "koeratsastamassa" kalliita hevosia, koska saivat siinä käytännössä ratsastaa ilmaiseksi ja vieläpä todella laadukkaalla menopelillä. Me olimme kuitenkin tulleet tänne sillä ajatuksella, että hevosen ostosta voitaisiin sopia heti, mikäli mitään mutkia ei tulisi.
Ollaanpa heti rehellisiä, istuin hevosen selässä, eikä se ollut vielä ottanut askeltakaan ja minusta tuntui jo että olin väärässä paikassa. Vania tuntui kuninkaalliselta ja minä olin se lattioiden moppaaja. Tamma huokui arvokkuutta ja vuosia kestänyttä työtä, hemmottelua ja kouluttamista. Vania oli samanikäinen Tean kanssa, mutta sillä oli jo järkyttävä määrä kokemusta. Keräsin kaikki ohjat käteeni ja etsin hyvää asentoa koulusatulassa, jollaisessa en ollut istunut hetkeen. Tino tuli heti lähemmäs ja asetteli kohteliaasti jalkojani sinne missä niiden kuuluisi olla. Yritin peitellä punastumistani, sillä Tino hieman hermostutti minua. Nyt olisi keskityttävä hevoseen, eikä muuhun, joten ravistin itseäni kevyesti ja naurahdin. "Vania on hieno, tiedän." Tino vastasi virnistäen ja lähti sitten sivummalle. Yhtäkkiä minulle tuli todella turvallinen ja tyyni olo Vanian lähtiessä kävelemään reippaasti kohti uraa. Rentouduin ja kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli se, että olin hyvissä käsissä tai no "kavioissa", tämän tamman selässä. Tuntui siltä että "ei ole mitään hätää, kyllä Vania hoitaa homman ja näyttää tietä, jos minä en osaa", mikä tuntui hieman höpsöltä, mutta se oli paras tapa kuvata tunnettani. Vanialla oli lempeät ja tyynet silmät, mutta sen liikkeet olivat määrätietoiset ja varmat, tällä hevosella olisi niin paljon opetettavaa ja annettavaa minulle, että pelkäsin herkistyväni ja nolaavani kaikki itkulla.
Tino oli lämmitellyt tamman valmiiksi, joten sain heti ottaa muutamia liikkeitä. "Ota vaikka tuolta seuraavasta kulmasta ravissa pohkeenväistö ja sitten laukkaa ja tee vaihdoit lävistäjällä." Mies ohjeisti ja minä olin että mitäh?! Pitikö tässä nyt alkaa tuolla tavoin taituroimaan suoraa kylmiltä, muistinko enää edes missä kädet ja jalat piti olla. Eikä tässä kehdannut alkaa kysymään neuvojakaan, joten aloin ohjeistaa tammaa parhaani mukaan. Ehdin hipaista kylkiä, kun Vania keinahti jo kootulle raville ja sai minut näyttämään ammattilaiselta. "Luetko sä mun ajatuksia?" kuiskasin tammalle ja Tino sattui kuulemaan, mies vain nyökytteli mielissään. Oli aika lähteä väistämään ja panikoin, miten se menikään? Aloin varovasti siirtää raajojani niihin suuntiin mihin muistelin, mutta Vania suoritti väistöä jo puolessa kentässä. Tamman jalat nousivat korkealle, se kosketti hiekkakentän pohjaa niin kevyesti, että vain muutamat jyvät lennähtivät ilmaan. Vania liisi takaisin uralle ja otin sen heti käytiin, sillä tamma pyysi jo lisäohjeita. "HÄÄÄh?" puhelin ihmeissäni ääneen ja kuulin miten Tino ja nyt kentälle ilmestynyt Dochas nauroivat. "Vähänkö mageeee" Doc kommentoi ja Tino taputti. "Emmää ees tehny mitään? Tai no panikoin että mitä pitikään tehdä väistössä.." vastasin hermostuneesti kikattaen.
Dochas piteli kädessään yhtä suurta puoliveritammaa, kuin mikä minulla oli allani. "Tää hieno leidi on kuulemma Prudence, meidän kesken Poppy" Doc sanoi viettelevän humoristisesti nostaen kulmiaan, nauroimme ratsukolle joka näytti tulevan hyvin juttuun. Prudence on 8 vuotias westfalen, joka sekin erinomaisesta suvusta ja todella näyttävä ulkonäöllisesti. Dochas ja Poppy lähtivät Jasun opastuksella hyppäämään maneesille ja minä jäin jatkamaan Vanian kanssa. Tino selvästi odotti että ottaisin seuraavaksi laukanvaihdot lävistäjällä, joten keräsin jälleen ohjat ja suuntasin uralle. Tamma nosti oikean laukan kuin unelma, tulimme kaarteeseen ja siitä käännyimme valmiiksi vaihtoja varten. Minä aloitin väärällä jalalla, josta se hieman kummastui, mutta odotti kärsivällisesti että pääsin tilanteen tasalle. Otimme muutaman askeleen ylimääräistä ja siitä se sitten lähti pyörimään.
Menimme melko kovaa vauhtia, mutta onneksi Lakkahalloilla oli tilava kenttä, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Istuin laukkaa helposti, se oli pehmeää ja keinahtelevaa, Vania teki tarkkaa ja keskittynyttä työtä, se vaihtoi melko suurieleisesti puolelta toiselle ja tulimme lopulta oikealla askeleella takaisin uralle. "Hyvinhän se meni" Tino kehui, hän ei ollut ollenkaan sen oloinen että alkaisi kiusoittelemaan pienistä töppäyksistäni.
Otin vielä huvittelun vuoksi hetken passagea ja parit piruetit, nyt kun pääsin vauhtiin. Sain jälkeenpäin kuulla että olin hymyillyt ja nauranut koko ajan, mutta minkäs teet, olin täysin hevosen pauloissa. Minulla oli uudelleen syntynyt olo, olin täynnä innostusta ja uusia unelmia. Aloin kotimatkalla haaveilla siitä, miten pääsisin näyttämään tamman kotona kaikille kavereille ja kisakentillä haastajille. Otimme molemmat hevoset varaukseen, sillä Tino oli ehdottanut että kisaisimme tammoilla vielä viikonloppuna heillä järjestettävissä kisoissa. Saisimme siinä hyvin ensimakua tulevasta ja suostuimme tietysti saman tien. Dochas pälätti koko matkan Poppystä, kuin se oli niin ihana mussukka ja että suuttuisi, jos se nyt menisi jollekin toiselle. Dochas oli hullu, se oli hypännyt Poppyllä maneesilla 160 - 165cm rataa?! Mikä ihmeen monsteri se tamma oli. Sitten hän mainitsi yllättäen kolmannesta hevosesta, jostain suomenpuoliveri orista, josta oli myös kiinnostunut. Otin asian ensin melko kevyesti, ajatellen että tämä ei ollut täysin tosissaan. Sitten alkoi vaikuttaa siltä että Dochas halusi meille kolmannen, yhteisen hevosen ja se oli taatusti Valerianassa asuva taituri hurmuri hurjimus nimeltä Seven. Ja se Seven maksoi maltaita, kuten Poppy ja Vaniakin.
"Se tamma ei tainnu olla ainoo kehen ihastuit, am i right?" Dochas sanoi vielä kotipihassa virnuillen. Läppäsin tätä olkapäähän ja lähdin juoksemaan kohti asuinrakennuksia, tästä reissusta olisi juoruttava heti kaikille.
|
|
|
|
by Majina on Sept 4, 2020 1:01:19 GMT 2
Luku 323. SyyskuutaOnnistuin kokoajan kiihdyttämään vahingossa ylinopeuden puolelle, olimme Dochasin kanssa matkalla kohti Oriveden hevosklinikkaa, sillä ihana Tino oli pyytänyt josko haluaisimme tulla seuraamaan toimenpiteitä. Siitä oli hädin tuskin muutama päivä kun näin Vanian ensikertaa, mutta minulla oli jo aivan järjetön ikävä ja halusin nähdä tamman uudelleen. Olin jopa siirtänyt työni Kuukarin poliisiasemalla ensiviikkoon, jotta saisin pyhittää kaiken aikani Vanialle ja Tealle. Olin toki itkenyt lähes päivittäin, mutta tilanne oli kuitenkin hyvä, sillä asiat olivat selkeytyneet viime päivinä valtavasti. Tino soitti aamulla ja varoen tiedusteli mihin tamma olisi menossa, johon vastasin etten ole ihan varma vielä, että ehkä jopa espanjaan.
Mies kuitenkin yllätti minut täysin ja kertoi olevansa hyvin kiinnostunut Teasta, sen ollessa niin harvinainen herkku suomessa ja haluaisi mahdollisesti ottaa sen vaihdossa, mikä laskisi kalliin Vanian hintaa. Sanoin kuitenkin heti siltä seisomalta, etten ole myymässä, siihen en kykenisi. Tulimme lopulta toisenlaiseen ratkaisuun, tamma muuttaisi lauantaina Valerianaan, se pysyisi omistuksessani, mutta Tino saisi kaikki valtuuden koulutuksen, kilpailemisen ja jälkeläisten teetön suhteen. Ne riittivät hänelle ja Vaniankin hinnan lasku onnistuisi. Kerroin avoimesti kaikista ongelmistani miehelle puhelimessa, vaikka juurikaan vielä tunsimme. Tämä sanoi ymmärtävänsä heti paremmin, miksi takerruin silmän räpäyksessä Vaniaan, vaikkei halunnut vähätellä Teaa.
Tino oli lempeän oloinen, tämä tuntui hoksaavan heti, että vaikka olimme ehkä kuin luodut toisillemme, ei kilpaileminen esteillä ollut se mihin lähteä. Koin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla rauhan sielussani, kun joku ns ulkopuolinen sanoi suoraa että teen hyvän päätöksen, jos haluan edetä uralla. Tino sanoi että tuon ikäinen, tuolla taustalla ja koulutuksella, sekä noilla ongelmilla on hyvin haastava yhtälö tavoitteelliseen kilparatsastukseen, jos otetaan huomioon myös se että minä en ole vielä kovin kokenut esteillä myöskään, enkä osaa esim itse kouluttaa hevosta. Toki Dochas oli periaatteessa sanonut samat asiat, vähän eri sanoin jo monta kertaa, mutta se ei tuntunut samalta tai jollain tapaa riittävältä.
Niinpä tilanne olisi se, että Tea muuttaisi ihan siedettävän ajomatkan päähän meiltä ja se pääsisi näin hyviin olosuhteisiin ja taatusti osaaviin käsiin, voinko toivoa enempää? Tino myös totesi, että mikäli Tea lähtee vielä radoille, se tulee minua vastaan kisapaikoilla. Tuo lause meinasi tuoda kyyneleet silmiin, mutta pidättelin ja yritin pysyä asiallisena. Julius sattui näkemään kyseisen hetken kuunnellessaan puheluamme tallituvalla, käännyin kuitenkin hieman poispäin. Olin muutenkin herkillä, en ollut edes huomannut miten minulla oli tullut jo pelkästään Piolaa ja Unia ikävä. Dochas oli vaikuttanut niin kylmän viileältä myydessään tammansa, mutta tiesin että hänkin oli alakuloinen. Tiesin kuitenkin kaikki syyt myymisen taustalla, Buurii piti miehen kiireisenä jo nyt, villikko oli ehdottomasti miehelle paljon tärkeämpi kuin Piola, kaikki sen tiesivät sanomattakin, joten orin myyminen ei olisi tullut kuulokaan. Kolmen tai mahdollisesti nyt jo neljän oman hevosen pito olisi ollut Dochasillekin liikaa, joten jostain oli luovuttava. Kaapo möi samaan syssyyn Dochasin avustuksella Unen, sillä tällä ei tullut kisattua orin kanssa, eikä tuollainen hurjimus meinannut saada hoitajaakaan. Kaapo oli sen sijaan ratsastanut Minnie ponilla ja menestynytkin kaikkien yllätykseksi, mikä oli ihanaa. Niin ja olihan meillä pieni pala Unea kasvamassa Unikon massussa, sen pikkuisen tapaisimme hyvällä tuurilla jouluna.
Tulimme klinikan pihaan ja syöksyin ulos maasturista, sillä näin jo Lakkahallojen trailerin pihalla. Juoksin klinikan ovelle ja hiljensin sitten kävellen tyynesti sisään. Tino seisoi käytävällä Vania kädessään ja lääkäri tuli paikalle toisesta ovesta samaan aikaan. Vanhempi mies tervehti meitä kaikkia kerralla ja kaiveli kynää ja paperilappusia esille. Tulin Tinon vierelle ja tämä kysyi heti että jännittääkö, "Mitä jännitettävää tässä ois?" kysyin nauraen ja miehet vaihtoivat katseita. Kai heillä oli ihan hippusen enemmän kokemusta tällaisesta, mutta mitä tässä nyt voisi enää käydä ilmi? "Mä luotan et sä oot kyllä huolehtinut Vaniasta hyvin" sanoin pian perään. "No joo, mutta ei sitä koskaan tiedä jos on piilossa jotain. Hevoset on hyviä siinä" Tino jatkoi ja lannistuin heti, tajusin olleeni kai jopa liian positiivinen. "En mä usko että sillä mitään ongelmia ois, älä huolestu" Tino sanoi ja puristi minua olkapäästä.
Huomasin jälleen, miten hyvin tämä oli pukeutunut, miehellä oli kauluspaita ja suorat housut sekä kallis vyö. Tällä oli toisessa korvassa pieni kultainen rengas ja kauluksessa jokin koriste pinssi. Niin, sitten oli Dochas, joka oli vetänyt jonkun puoli nukkaisen tummansinisen hupparin ja farkut, mustan lippiksen ja tennarit. Toisaalta miehen jumalallinen kroppa sai vaatimattomatkin vaatteet näyttämään hitosti paremmalta, olihan se söpö ja hyvän tuoksuinen. Mitä mä taas ajauduin janoisena tuijottelemaan vaan miehiä täällä, kun kuvankaunis Vania tuijotteli vain metrin päässä. Menin varovasti lähemmäs tammaa ja rapsutin tätä otsasta. "Se ei yleensä kovin reagoi hellyyden osoituksiin, että älä pelästy ettei se susta tykkäis" Tino heti huomautti. "Joo ei se mitään, en määkään" vastasin ja miehet naurahtelivat. Dochasin kasvoille oli ilmestynyt teksti JOO ETPÄ. Saattoi olla että mies ei tiennyt hänen olevan ainoa, ketä olin joskus suorastaan jahdannut. Sain myötähäpeät vanhasta minästäni pahemman kerran, mihin kaikkeen mä olinkaan alentunut silloin Amerikassa.
Tarkastus eteni pikku hiljaa ja yritin pitää tarkkaa silmää sekä höröstely korvaa kaiken suhteen mitä lääkäri teki ja sanoi, opin melkoisesti lyhyessä ajassa. Tämä kehui Vaniaa jatkuvasti, kuinka se oli korrektin näköinen, juuri täydellisessä lihaskunnossa, jouhet ja karva kiilsi. Ei löytynyt mitään ongelmia päällyspuolisesti, joten lopuksi oli vielä röntgenin aika. Odottelimme hetken kuvia ja lääkärin arviota, joten käväisimme kahvilla aulassa. Tinon ja Dochasin välillä oli havaittavissa pientä kilpailua, en tiedä mistä, ehkä vain paremmuudesta. Tino oli vähän vanhempi, mutta tällä oli aika lailla saman verran kokemusta kuin Dochasilla. Kahvittelu meni omien saavutusten vertailussa, vaikka Tino yrittikin väkisin pysyä pidättäytyvänä ja asiallisena.
Minua huvitti, mutta samalla hieman pelkäsin että Dochas nolaisi minut sanomalla jotain epäolennaista, tiedättehän. Röntgenissä ei selvinnyt mitään ja me selvitimme yhteisen kahvihetken hyvillä mielin, olimmehan kaikki aikuisia. Dochas ja Tino eivät meinanneet lopulta pystyä lopettamaan keskusteluaan Buuriista ollenkaan ja minä päädyin istumaan autossa odottamassa hyvän tovin. Ehdin siinä vielä soittamaan Juliukselle ja kertomaan miten meni.
|
|
|
|
by Majina on Sept 6, 2020 23:39:12 GMT 2
Luku 335 - 6. Syyskuuta
Talutin Tean ulos kärrystä itku kurkussa, nyt oltiin Valerianassa ja kello näytti kymmentä aamulla. Mun pitäisi lähteä ensin viemään Tea uudelle karsinalleen ja sitten lämmittämään Vaniaa. Me kilpailisimme päivemmällä luokissa 4 ja 5, olo oli toistaiseksi karmea. Miten olin kuvitellut pystyväni kasaamaan itseni ja kilpailemaan, tosin ei tämän päiväisiä kisoja tarvinnut sillä tavoin kisamielessä ottaa, lähinnä hevostahan tässä testailtiin. Paikalla oli paljon kisatuttuja, heiluttelin kättä niille jotka katsoivat päin. Tea käveli reippaasti perässäni kohti tallia, jonne Dochas oli jo lähtenyt. Olin onnistunut piilottamaan kasvoni tältä, eikä mies ollut huomannut miten alakuloinen olin. Kaikkihan sen tietää että sillon sitä pillahtaa itkuun, kun joku kysyy onko kaikki hyvin. Matkalla joku puolituttu jopa pysäytti meidät ja kyseli hevosen vaihdostani ihan nätisti, kuulemma oli instassa seuraillut. Yritin pysyä kohteliaana, vaikka halusin tilanteesta äkkiä pois.
Dochas ja Tino juttelivat tallissa huomisesta estepäivästä, me tulisimme majoittumaan Lakkahalloille ensiyöksi. Aiemmin se oli kuulostanut kivalta, mutta nyt ajattelin että olisin ehkä kaivannut enemmän yksityisyyttä. Nyt en enää osannut piilotella oloani ja kaksikko hiljeni meidät nähdessään. Katsoin kengän kärkiäni kun kävelin paikalle, Tino näytti missä Tean karsina tulisi olemaan. Se oli tilava, valoisa ja siisti, aivan ihana mielestäni. Tino jätti minut halailemaan ja rapsuttelemaan tammaa vielä karsinalle ja sanoi voivansa aloitella Vanian kanssa puolestani. Kykenin vain hieman nyökkäämään ja hymähtämään tälle, sitten suljin karsinan. Tea oli todella rauhallinen, pelkäsin että se olisi hermostunut ja rauhaton, jolloin sen yksin jättäminen olisi ollut vielä tuskaisempaa. Mutta nyt se vain piehtaroi hetken ja jäi sitten katselemaan ulos ikkunasta. Minun oli aika lähteä lämmittämään Vania, olin päättänyt hoitaa tämän viikonlopun mahdollisimman ammattimaisesti ja pitää itseni kasassa.
* * *
Molemmat radat meni tajuttoman hyvin, vaikka olin hädin tuskin läsnä. Vania piti selvästi huolen ettei me itseämme nolattaisi, siitä huomasi miten se oli virittynyt kisatunnelmaan ja pisti parastaan. Minua suorastaan harmitti, tuntui että olisin voinut olla enemmän tamman tukena, mutta toisaalta piti olla myös itselleni anteeksiantavainen. Nelos luokassa olimme kolmansia ja saimme kauniin ruusukkeen, vitosluokassa neljänsiä, mutta se olikin vaativampi liikkeiltään. Prosenttimme pyörivät 70-75% välillä, mikä oli ihan huikeaa. Lopputulema oli se, etten nähnyt Vaniassa sitten kerta kaikkiaan mitään ongelmia, vastuu onnistumisista kallistui paljolti minun kontolleni, mikä oli toki hyvä ja soi mahdollisuuksia kehittymiselle. Tino yllättäen halasi minua ratojen jälkeen ja taputti päänpäälle nauraen. Dochas syleili myös heti kun pääsi paikalle ja kehui maasta taivaisiin, olo oli heti parempi.
Kävimme vielä kaikki katsomassa Teaa sen uudessa tarhassa iltapäivällä, ennen kuin lähdimme ajamaan Tinon perässä hänen talolleen. Olin ymmärtänyt että tämä asui kämppiksenä nuoremman veljensä Jasun kanssa ja kaikkein nuorimmainen Sulo asui yksin jossain kampuksella. Miehet olivat jo päättäneet ratojeni aikana, että tänään vielä grillattaisiin ulkona, kun oli mahdollisuus. Kohta olisi jo syksy, ajatus ei ollut toisaalta ollenkaan huono, rakastin syksyä, millainenhan se olisi ilman Teaa.
* * *
Aamu sarasti, heräsin äärettömän pehmeästä ja mukavasta vierashuoneen sängystä, Dochasin kainalosta tietysti. Tänään olisi hänen vuoronsa näyttää, en kyllä yhtään epäillyt tämän taitoja ratsastaa lähes tuntematonta hevosta. Tajusin vasta nyt, että näkisin tämän radalla kilpailemassa kunnolla ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Dochashan oli jättänyt kilpailemisen kokonaan taakseen ja ns tyytynyt tavalliseen talliarkeen kanssani, ressu. Tiesin Dochasin olevan vielä minuakin kilpailuhenkisempi, tämä vain oli sitä tyyppiä joka ei epäonnistumisen jälkeen jäänyt surkuttelemaan, vaan uskoi edelleen olevansa paras tuloksesta huolimatta. Doc pyrki välittömästi korjaamaan ongelman ja kisaamaan heti uudelleen nähdäkseen onnistuiko.
Minä romahdin jokaisen huonon tuloksen jälkeen, toki se ei näkynyt liiaksi ulospäin, egoni ei sitä sallisi. Joskus toki valitin tuloksia, mutta siihen sorruin vain jos muutkin valittivat. Menen aina epäonnistumisen jälkeen hetkeksi angstiin, enkä tavallaan pääse eteenpäin. Sitten kun olen taas sitä mieltä että eihän tässä nyt niin huonosti käynyt ja olen valmis taas jatkamaan, on jo liian myöhäistä. Siinä vaiheessa olen jo unohtanut, mikä ongelma edellisellä radalla oli ja virheet toistuu, kun ne ehtii unohtaa. Toki Tea vaikeutti asiaa olemalla niin epäsopiva lajiin, mutta en tietysti syytä tammaa. "Mua jännittää sun ratsastus" sanoin rikkoen hiljaisuuden. "No?" Dochas kysyi ihmeissään ja nousi pukemaan. "Pelkään vaan että jotain sattuu taas.." huokaisin ja mutristin alahuultani. Tämä oli ihan oikea pelko, josta en ollut aiemmin kertonut. Kai minulle oli jäänyt niin pahat traumat siitä onnettomuudesta, että automaattisesti aloin pelätä, kun saman oloinen kisatilanne lähestyi. "Häh.. oikeesti?" Dochas vastasi. Tämä ei selvästi ollut hoksannut mitään, vaikka olenhan minä joitain merkkejä kovastakin huolesta osoittanut joskus tämän ratsastaessa.
Heinäkuu, Chicago USA 2016
Puristin käteni nyrkkiin, tällaisen luokan jännitys oli minulle liikaa. Yksikin pudotus tuntui olevan tukiporukalle liikaa, täällä pelattiin sekunneista. Yksi väärin valittu tie tai pudotus ja siitä palaveerattiin heti. Mietin usein miten ihmiset täällä, miten Dochas kesti paineita? Tämän rata oli vasta puolessa välissä ja Queen Consort kävi tulikuumana. Tamma ei näyttänyt kuuntelevan kunnolla ohjeita, vaan se suorastaan rynni seuraavalle ja seuraavalle. "This is not good" sanoi Dochasin valmentaja viereltäni. Teki mieli sanoa että hiljaa tai minulla räjähtää pää. "Connie is not listening him, at all" nainen jatkoi. "Dochas will certainly do what he can" joku jatkoi takaani. Katsomossa osa seisoi ja pomppi kiikarit kädessä, minä katsoin hädin tuskin radan suuntaan.
Yhtäkkiä yleisö alkoi huutaa, minä en ehtinyt reagoida tapahtumiin, sillä kaikki juoksivat ylitseni. Ihmiset pukkivat minua pois tieltä, kaaduin vielä märkään ja kuraiseen maahan. Yritin nousta ja nähdä ylös taululle, mutta videokuva oli heiluvaa. Katsahdin polviani, ne olivat nyt veren tahrimat ja ihmiset jatkoivat rynnimistä lähemmäs rataa. Tajusin että nyt oli tapahtunut jotain pahaa, mutta en ollut tarpeeksi vahva päästäkseni massassa kunnolla eteenpäin. Yritin nähdä paniikissa olisiko ympärilläni tuttuja kasvoja, joilta kysyä mitä tapahtuu.
Yritin huutaa joukkioon kysymyksiä, mutta kukaan ei vastannut. Sitten minut vedettiin sivuun ja ambulanssi ajoi kovaa vauhtia ohitsemme kohti rataa. "That looked really bad" joku sanoi parin metrin päästä. "I hope both are okay, even tho they stayed on the ground" toinen jatkoi kauempaa. Olin täydessä paniikissa ja teki mieli purskahtaa itkuun, en tiennyt minne mennä tai mitä tehdä. Seisoin vain jäykkänä paikallani, kunnes valtava itku tuli. Iso TV screeni alkoi vihdoin pyörittää live kuvaa kentältä. Dochasia oltiin nostamassa auton kyytiin ja Connie makasi elottomana maassa, se oli kyljellään joten yritin nähdä hengittikö tamma, samalla kun livahtelin joukon ohi lähemmäs. Pääsin vihdoin ohi aidan ja juoksin paikalle, johon oli päästetty vain läheisin talliporukka, valmentajat, hoitajat ja omistajat. Ruby katsahti minuun näreänä, miten tuo bitch jaksoi tällaisessakin tilanteessa olla hapan minua kohtaan. Menin kuitenkin hieman ajattelemattomana ambulanssin ovelle. "Are you close to him? Do you want to come along to the hospital?" henkilökunta tiedusteli ja veti minut jo puoleksi sisälle. "Go Majina! It's not nice if he goes alone" kuulin valmentajan huutavan, joten hyppäsin äkkiä paarien viereiselle penkille istumaan. Ennen takaovien sulkeutumista ehdin nähdä Rubyn vihasta liekehtivät silmät. Mutta istuin siinä koko matkan, hiljaa paikallaan ja tuijotin Dochasin kasvoja tämä ollessa tajuton.
* * *
"Höpö höpö Maikku, sun pitää vähä rauhottua" Doc virnuili kun puin itsekin päälleni. "Vähän rauhottua" toistin kuiskaten näreissäni, olin oikeasti hieman peloissani ja ehkä se oli hänestä hassua, minusta ei. "Hyvin se menee, rentoudu vaan" mies jatkoi, halasi ja lähti alakertaan aamupalalle. Otin pitkän syvän huokauksen ja yritin palata takaisin todellisuuteen, tiesin ylireagoivani. Kun saimme syötyä, oli aika lähteä jo verryttelyyn. Menin seuraamaan, miten Dochas otti Poppyn kanssa lämmittely hyppyjä kentällä. Esteet näyttivät hurjan korkeilta, itse olin tosiaan ratsastanut vain lähinnä 120 ja joskus 130 ratoja. Tällainen 160cm este näytti jo turhan pahalta. Poppy oli toki vetreän ja vireisen oloinen, se hyppäsi niin kevyesti liidellen ja eleettömästi, että tamma toi myös minun olooni helpotusta. Kävin vielä viettämässä aikaa Tean kanssa, ennen kuin Dochasin radat alkoivat.
Dochas ja Poppy vetivät 150cm radan hyvin helpon oloisesti, ottaen yhden kevyen kosketuksen johdosta pudotuksen. Tulin heti taputtamaan tammaa ja kyselemään miehen mielipidettä. "Tää on kyllä niin super, mitä nyt ite vähän yritin liikaa kikkailla ja tuli pudotus" tämä kertoi huolettoman oloisena ja nauroi. "Kohta alkaa jo toi 160cm luokka, niin käydään vaan nopsaa vähän verrytteleen" paikalle ilmestynyt Tino sanoi. Jäin hieman taaemmas, katselin miten miehet keskustelivat radasta ja hevosesta niin tuttavallisesti ja ammattimaisesti. "Hahaa" Dochas sanoi voitettuaan 160cm luokan, tehtyään hieman hienosäätöä verryttelyn aikana. Tämä näytti niin tajuttoman iloiselta ja onnelliselta Poppyn kanssa, että minä olin TAAS itkeä. Pitäisi ryhdistäytyä, mutta sitten muistin että kohta olisi lähtö ja minun olisi sanottava Tealle heipat.
Palasin talliin Tean luo, jossa törmäsin yhtäkkiä Anttoniin, tämä oli voittanut oman luokkansa hetkeä aiemmin, joten aloitin keskustelun onnittelemalla. Olin kuitenkin ehtinyt uppoutua ajatuksiini, että silmäni olivat kosteat. "Onko kaikki ihan ok?" Antton kysyi yhtäkkiä ja minä pillahdin siltä seisomalta jäätävään märyyn. "Eiiii, kun Tea jää tänne. Mä ostan uuden hevosen ja se on nyt Tinon tai siis en mä sitä myynyt mutta kuitenkin ei me kisata enää j.." selitin itkien, mutta Antton vain halaa rutisti tiukasti. "Mä luin sun instasta jotain semmosta joo" tämä puhui rauhallisesti, joten pyyhin nopeasti silmiäni ja päästin irti. Tilanne muuttui äkisti, kun Dochas tuli ruusukkeen kanssa iloiten paikalle, tämä ehti kuitenkin nähdä halauksen lopun, eikä ollut enää iloinen. Hymy pyyhkiytyi kasvoilta hyvin äkkiä ja me jäimme hiljaa seisomaan. "Mun pitää mennä, mutta tsemppiä uuden hevosen kanssa ja Tealla on täällä varmasti hyvä olla, moi!" Antton sanoi ja suorastaan pakeni Dochasin piinaavan katseen alta. "Jaaa" Dochas aloitti ja kääntyi takaisin tulo suuntaansa, poistuen tallipihalle. Automatka kotiin oli pitkä ja hiljainen. Tämä selvästi - ja syystä - loukkaantui siitä että märisin jollekin toiselle miehelle oloani, mutta juttu ei ollut aivan sekään. Olin pidätellyt niin pitkään että Antton oli sattunut juuri sillä hetkellä paikalle, kun kamelin selkä katkesi. En myöskään ollut halunnut pilata Dochasin iloa märylläni, mutta niin oli käynyt silti. Tästä puhuttaisiin kyllä vielä.
|
|
|
|
by Majina on Oct 26, 2020 2:29:53 GMT 2
Luku 3426. LokakuutaOi Samuel. Ajatukseni harhailivat jälleen miehessä, mikä sitä oikein vaivasi? Kuka se luuli oikein olevansa, jättämällä tuolla tavoin kertomatta noin tärkeän seikan selän murtumisesta, pyh pah! Mutta eihän sille nyt vihainenkaan tohtinut olla, asia oli varmasti arka - kuten selkänsäkin. Pyörittelin suurta punaista tikkaria huulteni välissä ja katsahdin Juliukseen, joka puuskutti pyykkituvan pesukoneella. Saisikohan tuosta kaksikosta pariskuntaa, kuka lie tiesi vaikka niin kävisi. Hymähdin ajatukselle ja ristin jalkani. “Mitä virnuilet?” Julius virkasi. “Eeei mitään, tiesitkö muuten että sulla on erinomaisen muotoinen selkä.” totesin ääneen. Miehen kasvoilla kävi ‘taas sitä mennään’ ilme, olin tyytyväinen. “Tiiäkkö kun jotku katsoo esim ihmisten käsiä, mä tykkään miesten selistä.” jatkoin ja hyppäsin alas kuivausrummulta. Julius ei voinut olla hymyilemättä. “Katot mua siis sillä silmällä?” tämä jatkoi vitsaillen. “Mä katon hei kaikkia SILLÄ SILMÄLLÄ” naurahdin ja Julius teki samoin. “Entäs sinä? Onko ketään erityistä kiikarissa, esim Sa..” ehdin aloittaa, mutta mies nousi jo ylös osoittaen minua tuimana sormellaan. Virnistin ja nuolaisin tikkariani.
Ansamaassa oli ollut viime aikoina hyvin rauhallista, Samuelin aiheuttamaa pikku välikohtausta lukuun ottamatta. Hevoset oli terveenä ja samoten - ainakin minun tietääkseni - ihmiset, kylmenevästä säästä huolimatta. Olimme korjanneet välimme Dochasin kanssa ja rakkautemme ruusut kukkivat jälleen. Olin avautunut asioista Juliukselle, jonka kasvojen punaisuus asteesta näki, milloin mentiin liian syvälle yksityiskohtiin. Vania oli kuin unelma, kuten myös yllättäen omistukseemme päätynyt Seven. Vania oli kuitenkin se äidin oma mussukka, siitä ei päässyt kukaan ylitse. Kisaaminen oli tosin jäänyt vähemmälle, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut paljon. Sepä yksi syys siihen, että tulisimme järjestämään Harvest moon shown halloweenin tienoilla, siellä pääsisi taas radalle.
Tulin asuinrakennuksen kuistille, jossa Lucifer uskollisena odotti. Mariam keikkui portailla puhelintaan tuijotellen, tervehdin tätä pikimiten. Meistä oli alkanut kenties tulla ystävyksiä - tai jotain sen tapaista. Olimme molemmat melkoisia persoonia, joten sai nähdä mikä kauhukaksikko meistä vielä paistuisi. Pidin siitä miten suora tämä oli, ei mitään kiertelyä vaan suoraa asiaan vaikka olisi jonkun koko perheen äkillinen kuolema kyseessä. Se metsästi itselleen ehkä miestä, en ollut tohtinut udella, mutta sellainen fiilis minulla oli. Uskoin että jos mainitsisin asiasta, tämä vastaisi vain “Ei minun laiseni nainen ETSI tai TARVI miestä! Mitä hourintaa!”. Totta se toki oli, mutta jotain se silti toivoi löytävänsä - vaikkei myöntäisikään.
Odotin halloweenia kuin kuuta nousevaa, jotta pääsisimme taas viettämään aikaa yhdessä koko talliporukan voimin - kutsustanihan ei siis voinut kieltäytyä vaan paikalle oli pakko tulla. Pohdin, pitäisikö myös järjestää jotkut pikkujoulut tänä vuonna, ehkäpä. Minulla meni lisäksi töissä ihan hyvin, en ollut osannut odottaa miten hauskaa minulla tulisi olemaan uusien työkavereideni kanssa - vaikka joukosta toki löytyi muutama mätä omena.
“Mariam, olisitko halunnu lähteä mun kanssa ensi viikolla käymään kaparin taidemuseolla?” ehdotukseni oli melko äkillinen, mutta nainen tuntui parhaalta valinnalta seuralaiseksi. Minun tulisi käydä tutkimassa jotain huonetta siellä, josta oli hiljattain anastettu patsas. “Työjuttuja, mutta samalla voitaisiin kierrellä paikkaa hieman ja käydä vaikka jossain hienossa ravintolassa?” jatkoin houkutellen, vaikka tämä näytti jo kiinnostuneelta. “Siellä voi olla joku komistus esittelemässä paikkoja, kuka tietää?” hymyilin leveästi ja räpyttelin silmiäni.
|
|
|
|
by Majina on Jan 3, 2021 0:44:51 GMT 2
The Red QueenLuku 35Astelin sisään Dzelzainin linnan suureen Liels Zāle saliin. Ylläni oli korkea punainen kaulus, jonka alla samettisen pehmeä tarkoin kuvioitu tummanvihreä mekko, jonka helma laahasi lattialla perässäni. Olin jo kertaalleen joutunut nykimään sitä herra Dochasin mustien kiiltonahkakenkien alta. Oli tullut aika päättää tämä vuosi, vihdoin ja viimein. Vaikka paljon hyvää oli tapahtunut, koin silti kokonaiskuvan tietyllä tapaa ahdistavaksi ja rauhattomaksi. Tean muutto toiselle tallille, vaikkakin luotinkin Lakkahalloihin - oli raskas. Oikeastaan ikävä oli kasvanut päivä päivältä enemmän, ehkä koska olin tajunnut tamman todella olevan nyt muualla.
Vania ja Seven paikkasivat kyllä tyhjää koloa paremmin kuin hyvin, olin ottanut järkyttävän suuria kehitys harppauksia kouluratsastuksessa, mikä tuntui sanoinkuvailemattoman hyvältä sen pitkän ja ongelmia täynnä olleen alkuvuoden jälkeen. Jos en vielä uusia hevosia hankkiessa ollut vakuuttunut siitä, että olin parempi koulu kentille - niin nyt viimeistään olin. Molemmat ratsuni päättivät kautensa keskiarvo prosentteihin 68.90 ja 68.80. Suorittaminen oli molemmilla vahvaa, vaikka Vania oli tasainen tamppaaja ja Seven enemmänkin yllättäjä: prosentit hyppivät välillä 62.10 - 83.80! Odotan tulevalta vuodelta hyvin paljon. Ensinnäkin kaikkia niitä uusia kilpailuja, tämän erittäin hyväksi valinnaksi osoittautuneen kaksikon sekä rakkaan Dochasin kanssa. Mutta toisekseen uusien asioiden opettelua radalla että työpaikallani.
Olin ottanut osaa historialliseen ratsastus cupiin, jonka Zen Estate järjesti. Laji on minulle vielä melko uusi, vaikka olenkin huomannut omaavani lahjoja varsinkin jousiammunnassa. Tavoitteeni oli ottaa osaa mahdollisimman monella hevosella - niin monella kuin kykenin ja ratsastaa mahdollisimman moni luokka. Syystä että tuli harvemmin harjoiteltua lajia kotosalla, kisat olivat kuin rankkaa treeniä ja olivat toimineetkin huippu hyvänä taitojen kartuttajana. Olin kuitenkin mennyt ja voittanut koko yksilö rankingin! Osanottajia oli paljon, joten tämä oli ihan todella puskista tullut saavutus. Miksi ja miten minä sen tein? Ei aavistustakaan ja niin monella suht kokemattomalla ratsulla. Tosin kyllähän nekin olivat kehittyneet matkan varrella huimasti.
Kysymys kuuluukin, nyt kun palkintojen jaossa seison, että mitäs nyt sitten? Pitääkö tässä sittenkin alkaa kisaamaan historiallisessa ratsastuksessa ihan toden teolla. Nauratti ajatus siitä, että minä menin sinne kaikkien juhlavieraiden eteen - joista osa varmasti ottaa lajin oikeasti hyvin tosissaan - ottamaan vastaan palkintoa jostain, mikä oli ollut minulle vain tapa vähän harjoitella harrastusta. Kiitin, hymyilin ja poistuin. Ei minulla ollut oikein muuta sanottavaa, sillä en halunnut paljastaa piilevää kokemattomuuttani - olin kirjaimellisesti vielä keltanokka.
Tulin lopulta siihen tulokseen, että valitsisin tallin hevosista parhaimmat kilpailemaan kanssani ensi vuonna ja yrittäisin uudelleen, saa nähdä mitä tästä tulee ja otanko paineet tuleviin kisoihin - olenhan edellisen kulta. Ilta oli hyvin miellyttävä, kaikki vieraat olivat niin elegantteja ja tapahtuma hehkui sanoja arvokas ja arvostettu. Kyllä taisi myös Zenin hevosia katsellessä herätä pieni kiinnostus myös muutamaa pulleampaa barokki rotua kohtaan, vieläkö lisää hevosia?
|
|
|
|
by Majina on Jan 13, 2021 16:17:49 GMT 2
Talikot kovillaLuku 36Julius kantoi painavia vesisankoja yksitellen karsinoihin. Hevoset odottelivat kärsimättömästi päivän heiniä. Tarhoilla oli pieni kunnostus meneillään, joten suurin osa niistä oli sisällä. “Huh huh” Kaapo mongersi varustehuoneelta, vaikka tämä oli saanut päivän helpoimman pestin - varusteiden järjestämisen ja putsauksen. Majina oli lähtenyt aamulla kaupoille ja palaisi joskus. Poijjas kolmikko oli tallihommissa, Samuel loi lantaa talikko kädessään ja vielä oli puolet karsinoista jäljellä. Uhkeassa talvi-ilmassa tuoksui myös paska, joka leijaili sankkana pilvenä ympäriinsä. Oli kaunis talvisää, tuli rakeita, loskaa ja paksuja höttöhiutaleita parin minuutin välein ja joku kaunis punatulkku oli lentänyt taas tallin oveen. Kaapo: “Maikku ei kyl oo mikää helppo ihminen..” Julius: “?” Kaapo: “Se on nii saakeli pikkutarkka piipertäjä paksuperse piip..” Julius: “Joh.. nii nii.. Joo, no kyllähän nämä hommat täytyy jonkun tehdä. Tällä kertaa me.” Kaapo: “JOO, mutta aina se pistää mut johonki akkojen hommaan.” Julius: “Aa, no pitäiskö sun mainita sil..” Kaapo: “Sit vaa ite lähtee shoppaa ja miehesäki jää kotii kattoo netflix..” Julius: “Muistelen että Doc on tehny nyt kolmena päivänä putkeen kaikki nää ty..” Kaapo: “Doc on laiskuri, sano mitä sanot.. ja Maikk..” Samuel: “Majina seisoo tossa ovella.” Kaapo: “?!#!??” Julius: “??!” Samuel: “Moi Majina!”
|
|
|
|
by Majina on Feb 5, 2021 16:03:27 GMT 2
Talvipäivän tuuletLuku 37Lumi narahteli Sevenin suurten kavioiden tahtiin, kun Maikku pyysi tätä vielä kertaalleen nostamaan kootun ravin. Hevonen lähti jälleen suorittamaan pyyntöä ja nainen istui rauhallisena suuren ja keinahtelevan orin selässä. Seven oli lihaksikas jo tullessaan, mutta tänä päivänä se oli entistä muhkummassa kunnossa ja valmis ylihuomenna starttaavaan Storywoodsin dressage cupiin. Johon oli viime vuonna ottanut osaa Tinon kanssa, nyt oli meidän vuoromme. Tänään oli viimeisten harjoitusten aika ja oli tullut aika ottaa loppu käyntejä. Lähes neliön muotoinen kenttä ei ollut erityisen hyvä kouluratsastuksen harjoitteluun, vaikka sen saattoikin lyhentää eri muotoiseksi. Nyt vasta lajia vaihtaessa oli tullut huomattua. Heti kun lumi sulaisi, olisi aika tehdä talleilla vähän muutoksia, ensinnäkin kenttää olisi pidennettävä. Mutta toisekseen, laitumet olisi siistittävä ja selkeytettävä. Pihaa olisi hyvä saada myös ympäröimään joku kunnon aita, puska tai muuten selkeyttää sen rajoja sekä istuttaa enemmän kukkia. Karsinoita oli hyvä määrä, niitä ei rakennettaisi enempää.
Maikku oli käynyt miehensä kanssa keskustelua tallin toiminnan laajentamisesta hevoskasvatukseen, tai vähintäänkin kilpahevosten kouluttamiseen. Kaksikko oli innostunut uusista hevosistaan ja niiden mukana tuomista uusista fiiliksistä siihen pisteeseen, että tätä harkittiin tosissaan. Mutta sitä varten olisi tehtävä raskaita ja vaikeita päätöksiä, olisi käytävä vanhat hevoset läpi ja mietittävä sitä pahinta, eli kenelle on oikeasti aikaa ja kenelle ei. Kuka tulisi jatkamaan uuteen parempaan kotiin ja avaamaan tilaa uusille kilpahevosille? Maikku oli yllättynyt kuullessaan, että Silvia oli kiinnostunut Jekusta, mikä yllättävä käänne. Oli vielä avoinna, miten asia hoidettaisiin ja mihin päätökseen nainen lopulta tulisi sen suhteen, ostaako ruunan ja vie sen muualle, vai jääkö hevonen tänne asumaan, nyt uuden omistuksessa. Joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista seurata.
Seven tiputti käskystä käytiin ja Maikku taputti oria kaulalle rennosti, hevonen korahti ja käveli letkeänä pää heilahdellen uraa pitkin. Nainen nappasi taskustaan vielä puhelimen, sillä odotti viestiä muutamilta henkilöiltä kuumeisesti. 1 uusi viesti komeili puhelimen näytöllä ja Maikku vaistomaisesti katseli ympärilleen etsien Dochasta. “Hei, tulen sun kisojen jälkeen käväisemään siellä paikan päällä, niin voidaan keskustella paremmin!” Frans kirjoitti. “Jes!” Maikku sähisi ja kannusti orin vielä parille kierrokselle. Frans oli kolmekymppinen suomalainen kouluratsastaja, jota Majina oli tiedustellut Ansamaahan, auttamaan uusien hevosten kanssa, tietysti palkan kanssa. Dochas oli lukenut joitain kaksikon viestejä ja vakuuttunut että se on Majina jota mies on tulossa katsomaan, eikä mitkään vitun talli puitteet ja mitä vielä. Naisen lopetettua käkättämisen tämä oli saarnannut jälleen siitä miten miehen oli muistettava, että tämä oli maailman komein ja rakkain.
Frans oli kisannut joskus omilla hevosillaan, mutta se oli sittemmin jäänyt ja nainen oli bongannut miehen ilmoituksen netistä, “etsitään liikutettavia” oli otsikko sanonut. Mutta olihan tätä tietysti ehditty pommittaa viesteillä jo puolelta ja toiselta, joten oli onnenpotku saada mies tänne edes käymään, nyt hänet oli vain hurmattava ja saatava liittymään kisatiimiin. Toinen, keneltä nainen odotti hikipisara otsalla viestiä oli myöskin kolmenkympin kieppeillä oleva Kerttu, joka ratsasti molemmissa lajeissa menestyksekkäästi.
Majina oli myös jättänyt tarjoukset muutamasta puoliverisestä netissä, mutta sai nähdä joko niitä pääsisi edes katsomaan ja mitä ne olisivat sitten paikan päällä. Hevosia oli kuitenkin saatava lisää, jotta kilpailutoiminta ei lysähtäisi heti kasaan jonkun tamman tullessa kantavaksi. Paljon kaikenlaista oli mielessä ja paljon oli tekemistä taas tänä keväänä. Olisi vielä ehdittävä ylläpitää omaa kisarutiinia, joka on muodostunut jo melkoisen hyväksi. Storywoods on onneksi rento ja kiva paikka kilpailla ja sieltä lähtiessä ei ole koskaan aivan katki poikki haljenneen väsynyt ja kiukkuinen.
|
|
|
|
by Majina on Feb 14, 2021 20:33:23 GMT 2
Mamman konitLuku 38Radalla kuulee vain hevosen puuskutuksen ja kavioiden rummutuksen vasten hiekkakentän pintaa. Joskus tunnelma on rentoutunut ja huoleton, toisinaan hermostunut ja jäykkä. Miten sen saisi selville, mistä mikäkin todella johtuu? Keskitytään tällä kertaa kulta poikaani Seveniin ja vuoden ratoihin. Miksi tuloksissa on niin pahaa heittoa, miten kovat epäonnistumiset voisi välttää. Ratsastan mieluummin varmaa hevosta, jonka kehitystä voin seurata ja jonka voi kutakuinkin luottaa tekevän saman tason tulosta. Mutta sitten, kun omistaa orin, joka tekee yhtenä viikonloppuna uransa huonoimman tuloksen 59% ja jatkaa siitä seuraavana viikonloppuna kullalle 80% tuloksella, kurtistuu monen kulmat. Toki täytyy myöntää, että aina ei mene minun ja hevosen paras päivä kohdakkain myöskään.
Frans, joka päätti alkuviikon vierailunsa jälkeen jäädä kisaamaan Ansamaan hevosia ja muuttaa jopa asumaan asuinrakennuksille, oli katsomassa rataani. Tämä oli nähnyt videokuvaa edellisestä viikonlopusta ja koreasti ilmoitti, että “ei voi olla sama hevonen kyseessä”, oi miten lupaavaa. Ori teki viime kaudella saman tempun tehdessään huipputuloksen, ylittäen 83% rajan ja pudotti sitten parin kuukauden kuluttua tulokselle 62%. Nyt välissä oli kuitenkin vain viikko, toki oli hyvä nähdä Seveniltä vaihteeksi hyvä tulos, sellainen jota siltä Tino Lakkahalla minua kädestä puristaessa lupasi joka radalle.
Mutta tällaisen hevosen ratsastaminen oli toisinaan uuvuttavaa, selvästi sen mielentila vaikutti päivän tulokseen huomattavan paljon, mikä laskee Fransin mukaan sen “kilpahevosen arvoa” jonkin verran. Vertasin oria väkisin edelliseen tammaani Teaan, ero kaksikon välillä oli kuitenkin se, että Seven oli osoittanut pystyvänsä helvetin koviin tuloksiin, vanha tammani ei niinkään. Olimme parhaillaan Storywoodsissa, onhan se kiva päättää ystävänpäivä kulta sijaan. En väitä, etteikö Seven olisi hyvä hevonen minulle tai ylipäätään, kunhan pohdin. Ori vetää kuitenkin keskivertoa paremmin ja siihen on oltava tyytyväinen. Ehkäpä tällainen tulosten heittely on vain orin juttu ja siihen on totuttava.
Vania sen sijaan vetää tuttua perus tasoaan, mikä on tietysti hyvä ja tervetullutta, olisi kuitenkin mahtava onnistua senkin kanssa vielä joku päivä oikein kunnolla ja napata yli 76% tulos. Olen molempien kanssa hyvissä asemissa cupin osalta, eikä isompia huolia ole. Voin hyvillä mielin keskittyä kerrankin kaikkeen muuhun kivaan, kuin hevosen ongelmien jatkuvaan purkuun ja hoitoon. Tea oli ihana, kunnes minun unelmat lähtivät eri suuntaan. Tamma ei alunperinkään ollut ideaali sellaisille radoille, joille sen väkisin menin viemään. En kuitenkaan kadu hetkeäkään siitä, että kävin näyttämässä harvinaisella, erikoisen mallisella hevosellani silloin tällöin, noille monen tuhannen kilpa sukupolven takaa tuleville rimppakinttu puokeille. Toisaalta Tea oli myös se, joka lopulta ohjasi minut takaisin original lajiini, kouluratsastukseen.
Kerttu muuttaa myös Kuukariin, ei siis talleille, mutta lähelle kumminkin. Tämä kiinnostui heti muutamasta hevosesta, osa jo kököttää tallissamme ja osa vasta tulossa. Olen hyvin innostunut kaikista uusista tulokkaista, enkä malta odottaa, että saan myös itse seurata sivusta, kun joku kilpailee. Nyt sitä on lähinnä tullut käytyä itse kisoissa ratsastamassa oma rata ja takaisin kotiin. Meillä on Dochasin kanssa tarkoitus ajaa hevoset kotiin ja saatella ne ansaitulle parin päivän huilille. Sen jälkeen nappaamme valmiiksi pakatut matkalaukut ja ajamme hotellille nauttimaan toistemme seurasta, näin ystävänpäivän kunniaksi hihihii.
|
|
|
|
by Majina on Feb 24, 2021 16:03:32 GMT 2
Hattivatti taikinaaLuku 39Seven kvaalautui story cupin finaaliin ja tulee siellä kanssani pyörähtämään. Mikäli Vania olisi myös päätynyt viikonloppuna pidettäviin karkeloihin, olisin vetänyt sen pois. Tamma on selvästi uuvuksissa kolmena peräkkäisenä viikonloppuna keikkaroinnista ja sen tulokset vain laskevat - se ei ole kenellekään eduksi. Se tulee saamaan nyt päälle kaksi viikkoa lomaa, ennen kuin lähdemme Norjaan! Kyllä vain, ensimmäiset kilpailut ulkomailla nostavat päätään Euro Tourin muodossa, enkä halua että tamma on puutteellisessa kunnossa ennen sitä. Muut ovatkin sitten viikonloppuna Kallassa kisaamassa, lähinnä meidän estetiimi. Kerttu kuulemma koeajaa siellä pari hevosta, jotka muuttavat sitten meille, mikäli hän ne hyväksyy. Haluan kuulla naisen mielipiteen, vaikka omaan silmään kaksikko oli loistava. Nuoria, alle kuusi vuotiaita, mutta kiva saada välillä niitäkin. Luotan 100% Kertun koulinta taitoihin. Meille on nyt saapunut myös nuorukainen nimeltä Bardie. Yritin parhaillaan saada sitä ulos tarhasta, mutta Muro varsa yritti puskea jatkuvasti ohitseni tarhan portille. “Et sinä ole menossa mihinkään, hus!” änkyröin tytölle, jonka Liv täti kävi pian hakemassa pois tieltäni. “Ystävällistä rouva.” puhelin tälle ja sain viimein Bardien ulos tarhasta. Nuorukainen steppaili vierelläni kohti tallia, ehkäpä hoitaisin sen tänään ulkona, oli niin nätti sää. Samuel seisoi hattivatin lailla tallin ovella. “Mitäs aiot?” kyselin ja tarkastelin tämän - edelleen hieman murheellisia kasvoja. Mies kertoi päivän suunnitelmistaan ja yritti selvästi vetää hieman pirteämpää olemusta. Tämä ei ollut ainoa, jota Juliuksen äkillinen lähtö oli koskettanut. Olin viimein luullut saaneeni ystävän ja sitten mies vain katosi. Hengittäminen tuntui äkisti raskaalta, kun muistelin jo lähes vuosi sitten maanneeni tämän vieressä sängyllä ja nauroimme jollekin vitsille. Se taisi olla huhtikuuta, hui kamaluus miten siitäkin oli aikaa. "Voi johtua siitäkin, mutta.." tämä aloitti vastauksen ja jäi sitten miettimään hetkeksi, ennen kuin jatkoi "Sä oot todella.. sitä on vaikea kuvailla, mutta näen että suhun voi olla hankala tutustua. Sä oot kyllä ihana.. tai SIIS, oot kyllä mukava, en sitä sano. Mutta sä oot niin räiskyvä ja tilaa vievä, että se saattaa työntää monia kauemmas, sun pitää oottaa että tulee joku sun tyylinen ihminen. Ei kannata väkisin yrittää, sillon aiheutat vaan itselles pahan mielen". Kuuntelin Juliuksen järkipuhetta ja huokasin syvään. "Eli susta tuntuu että oot tässä sängylläkin ihan ahtaalla" vastasin ja aloimme nauraa. - Juliuksen huone, huhtikuu 2020 Julius oli tuolloin tarjonnut minulle apuaan, sillä siihen aikaan olin meinannut hukkua paperitöihin, onneksi tilanne oli nyt eri. Kaipasin Juliusta silti laittoman paljon ja yritin esittää että asia ei painanut ollenkaan. Samuel ei ollut aivan niin hyvä peittelemään tunteitaan ja minun kävi tätä kovasti sääliksi. Jos Julius oli niin kovin kiintynyt tähän Samueliin, ehkä minun pitäsi tutustua häneen paljon paremmin. Julius oli kyllä sanonut asian jos toisenkin tästä miekkosesta, joka nyt järjesteli jotain tavaroita vieressäni käytävällä. En voinut olla ajattelematta, oliko kaksikon välillä tapahtunut jotain, joka oli jollain tapaa - edes osittain - vaikuttanut Juliuksen lähtöön. Sitä ei voinut tietää, enkä halunnut spekuloida, joten pidin turpani kiinni ja hain Bardien harjapakin. “Mikä fiilis? Ootko pystynyt kisaamaan kivutta?” virnistin miehelle, joka tuli jonkun ajan päästä perästä tallin sisäpihalle, jossa puunasin tammaa. “Ilmeisesti oot pärjännyt kuitenkin ihan hyvin, anteeksi kun en oo ehtinyt tarkastella sun tuloksia. Onnea jos on jotain suurtakin saavutettu!” nauroin ja puristin tätä käsivarresta leikkisästi. Sitten jostain ihmeen syystä koin tarvetta halata Samuelia, käytin ehkä hieman hyväkseni tämän leppoisuutta, sillä tiesin ettei tämä ravoistuisi ja heittäisi minua helvettiin. “Mullakin on ikävä Juliusta.” sanoin rutistaessani tämän pienen miehen taikinaksi ja äänestäni saattoi kuulla miten kurkussa oli alkanut puristaa. Mutta en minä itkenyt, ei Julius sentään ollut heittänyt lusikkaa nurkkaan.
|
|
|
|
by Majina on Mar 12, 2021 18:21:48 GMT 2
Ystävien paluuLuku 40 [06/03/21] Hymyilin hieman katsahtaessani ulos auton ikkunasta, Alvar oli tullut pitkästä aikaa käymään täällä ja vei minut ajelulle. “Anteeksi kun se joudut aina olemaan sinä, joka tulee tänne. Pitäisi itsekin tehdä jotain tän ystävyyden eteen” sanoin hiljaa ja katsahdin huolettomasti ajelevaan mieheen. “Ei mua haittaa ollenkaan, tänne tullessa tuntuu kuin olisi lomalla, pääsee hetkeksi pois töiden keskeltä” tämä kertoi, mikä oli hyvä kuulla, mutta ei poistanut sitä faktaa, että en tehnyt tarpeeksi. Valitin ystävien puutetta, mutta laiminlöin jo olemassa olevaa - hyi minua.
Sitten Alvar vakavoitui, sulki radion kokonaan ja rykäisi hieman kurkkuaan. Niin, kai tällä oli ollut joku muukin syy tulla näkemään kasvotusten. Sydän alkoi hieman hakata, miksi niin jännitti? “Mä haluaisin että tiedät yhden asian” tämä aloitti. “Sen jälkeen, kun Saaga sanoi että ei halua olla enää yhdessä - mä menin Litzyn kanssa ulos ja no.. me ollaan oltu aikalailla siitä asti yhdessä” Alvar kertoi selvästi hermostuneena. Litzy!? Ajatukset alkoivat kiitää, miksi kukaan ei ollut kertonut minulle, että ystäväni seurustelevat keskenään - olinko näin huono kaveri? Alvar huomasi ilmeiden ja tunteiden kirjoni ja päätti jatkaa. “Anteeksi ihan kauheesti, en tiiä miks en oo uskaltanu kertoo, eikä Litzykään. Ei ole mikään tekosyy, mutta me tiietään miten kiireinen oot ja koskaan ei oo tuntunut olevan sopivaa hetkeä. Ja no, me ei oltu varmoja mitä ajattelisit tästä.” mies soperteli.
“Ja no, me molemmat oltiin niin varmoja monta kuukautta, että tää on vaan joku nolo ohimenevä juttu ja parempi ko ei sano mitään kellekkään - niin ei tarvi hävetä jälkikäteen.” Alvar lisäsi. En voinut olla virnistämättä moiselle, uskomatonta. Ymmärsin pointit enkä ollut vihainen, mitä kauemmin asiasta on hiljaa, sitä vaikeampi sitä on enää tuoda esille, jo siksikin, ettei ole sanonut aikaisemmin. Hymyilin miestä päin ja tämä nauroi takaisin, selvästi huvittuneena. “Niiiii?” tämä uhosi. “Vai että se hempukka Litzy on nyt sitten saanut sut, vai - kukapa ois uskonut” sanoin ja räkätimme hetken.
“Alvar the korkeat vaatimukset” lisäsin ja pysähdyimme ravintolan eteen, edelleen silmät naurusta kosteina. “Hei älä, tässä ei ollu vielä kaikki..” mies jatkoi ja ennen kuin avasi ravintolan oven - pudotti vielä isomman pommin. Litzy oli raskaana. Raskaana raskaana. Mitä, tämän sulatteluun menisi kyllä hetki. “Joo, ollu jo 7 kuukautta.. että joo..” Alvar jatkoi kun pääsimme viimein pöytään. “wow” oli ainoa asia mitä sain sanottua, tunsin toki iloa ja pelkästään onnea heidän puolesta - mutta samalla koin skipanneeni ystävieni elämästä pari jaksoa.
En voinut estää tunteita nousemasta pintaan, annoin miehen ymmärtää, että ne olivat pelkästään ilosta ja onnesta, vaikka alla piili myös jotain muuta. Olimme nimittäin puhuneet omasta lapsesta Dochasin kanssa aivan hiljattaen, olin saanut tietää ettei tämä halua niitä ollenkaan - koskaan, yhden yhtä. En minäkään ollut aivan varma milloin, mutta joskus kuitenkin - ainakin niin olin luullut. Toki oli minunkin vikani, oli tyhmää etten ollut kysynyt aiemmin ja vain olettanut että jaoimme samat ajatukset. Olimme vitsailleet omasta lapsesta joskus, mutta olisihan se pitänyt hoksata, että Dochas vitsaili kaikesta ja se oli vain pelkkää vitsiä, kirjaimellisesti. Nyt joudun suunnittelemaan tulevaa uusiksi päässäni, sillä olin automaattisesti kuvitellut mukaan lapsen.
Halasimme Alvarin kanssa ja tämä alkoi täyttää aikaa, josta olin kuullut niin kovin vähän. “Litzy on kans tulossa käymään lähiaikoina, jos vaan sulle passaa? Me ei yhtä aikaa päästy, mutta kuitenkin. Sehän siis asuu mun kanssa nykyään.” mies kertoi ja vastailin parhaani mukaan - olin toki kiinnostunut, silti kurkkuuni oli jäänyt palan tunne. Tämä tuli kyllä pahimpaan mahdolliseen aikaan, mutta en kokenut tarpeelliseksi lähteä avaamaan minun ja Dochasin asioita kenellekkään - varsinkaan nyt, kun minut oli jätetty tästä onnesta pitkäksi aikaa ulkopuolelle. En kokenut haluavani jakaa heti kaikkia omia juttujani myöskään. Puhuimme myös paljon muista asioista ja Alvar ajoi minut lopulta kotipihaan saakka. Olin ikävöinyt miestä pitkään ja nyt olo oli outo.
Teki mieli itkeä, ei edes mistään tietystä syystä, vai oliko se sittenkin kateutta. Olin hämmentynyt enkä saanut tunteista aivan selvää, olinko jopa mustasukkainen siitä - että Litzy oli “vienyt” Alvarin minulta jollain kieroutuneella tavalla. Alvar ei koskaan ollut seurustellut kenenkään kanssa näin pitkään vakavasti ja mies oli aina ollut avoin minun ehdotuksille lähteä sinne ja tänne extempore reissuun kahdestaan, tällä oli aina aikaa minulle kun sitä tarvin, mies oli usein tullut katsomaan kilpailuitani ja kannustanut - nyt sitä ei enää olisi. Olin tietysti myös hämmentynyt Litzyn hiljaisuudesta, vaikka olin aina tiennyt että tällä oli lauma paljon läheisempiäkin ystäviä - kuin minä. Siksikö Alvarista ei ollut kuulunut lähes vuoteen juurikaan, mitä nyt pari viestiä kerran kuukaudessa olimme vaihtaneet. Tämä oli ollut liian kiireinen rakennellessaan omaa perhettään?
|
|
|
|
by Majina on Apr 3, 2021 20:39:07 GMT 2
JoukkuekavereitaLuku 41[Majina] “Mooi, Jasu täällä.” mies sanoi monotonisesti. “Moi! Oot sitten kaiuttimessa, sun tiimikaveri kuuntelee, käyttäydy.” Majina vitsaili vastauksen ja laski puhelimen tallituvan pöydälle. Anni istui hiljaa sen ääressä, tämän violetit hiukset kimaltelivat ikkunasta kajastavassa ilta-auringossa. “Hei” Anni vastasi yhtä latteasti puhelimen toisessa päässä olevalle tatuoidulle mustahiuksiselle. “Teissä on samaa energiaa, en malta oottaa että näätte kasvotusten.” Majina jatkoi ja laski höyryävän kuuman kaakaon pöytään. “Joo, aattelin tulla käymään siellä ennen ensimmäisiä kilpailujia, ois kiva nähä paikkoja ja tutustua edes vähän etukäteen.” mies saneli ilmoitusluontoisesti. “Joo, ota ihmeessä Blue mukaan! Jooko? se on niin ihana, mennään vaikka yhdessä maastoon - otan oman kirjavani.” Majina vastaili ja asetteli ruisleipänsä päälle kurkkuriviä. [ Jasu] Olin päättänyt hetken huumassa soittaa Maikulle ja päättänyt kutsua itse itseni sinne heille Ansamaahan. Nainen kuulosti heleältä ja eläväiseltä, kuten aina. Tai no - aina ja aina, eihän me ihan hirveän montaa kertaa oltu tavattu. “Terve Annillekkin..” vastasin sekunnin epäröityäni, oli vaikea heittää ekat jutut puhelimen välityksellä. Onneksi Majina ehti jatkaa. “Joo passaahan se, siellä teilläpäin on kuulemma vähän hurjemmat maastot - ihan kivaa vaihtelua, meidän tasaisiin peltoihin verrattuna.” vastasin ja pieni hymy käväisi kasvoillani. “Lähteekö Anni myös? Voidaan jakaa kilpailu strategiat.” yritin epätoivoisesti keksiä jotain kevyttä sanottavaa tälle - tuntemattomalle Anni naiselle. Minua pidetään yleensä melko varautuneena, oletetaan että olen epäsosiaalinen introvertti - joka ei halua tutustua kehenkään. Mutta se ei pidä paikkaansa, tutustun oikein mielelläni - en pidä paikallaan pyörimisestä, joten toivon että tulemme nopeasti juttuun ja voimme keskustella avoimesti. [Majina] “UUuu.. vietkö sä Annin tähtiin?” heitin viekoitellen - nais rukkaa oli kiva välillä hieman härnätä, tämä tuntui vaivaantuvan niin pienestä. Jasu tyrskähti ja vastasi sitten erittäin itsevarmana “Joo, tietenkin?”. Vastaus sopi tämän persoonaan. “Mutta anna Annin puhua - vai pyydetäänkö siellä teillä sulta puheenvuorot?” Jasu jatkoi. “Anteeksi, puhukaa toki neiti.” sanoin teatraalisesti naiselle, joka kumartui söpösti lähemmäs puhelinta vastatakseen Jasun tiedusteluihin, jätin kaksikon hetkesi puhelimeni ääreen ja kävin toimiston puolella. Minä tulisin tipahtamaan kolmanneksi pyöräksi alta aikayksikön, olin varma että nuo kaksi tulisivat varmasti hyvin toimeen. Tie Tähtiin oli alkamassa ja tulevat raskaat reenit saattoi jo aistia ilmassa.
|
|
|
|
by Majina on Apr 25, 2021 22:22:54 GMT 2
Kumppanit ja kersatLuku 42 ( Lue ensin) Majina heräsi kirpeään aamuun huutaen “Anton tulee!” ja nauroi vielä räkäisesti päälle. “Voi hele sun kanssas” huvitusta peittelevä aviomies mutisi ja käski olla hiljempaa. “Täytyy ostaa tarjoiltavaa ja laittautua nätiksi ja siivota talo ja harjata Luffen turkki ja” siihen loppui kuitenkin se teatteri, yleisön pyytäessä nauraen lopettamaan ja menemään alakertaan ilakoimaan. Tämä halusi vielä hetken nukkua rauhassa. Dochas oli saatu viimein uskoteltua sen suhteen, ettei Anton ollut sellainen kamu, vaan häntä pidettiin tässä talossa arvokkaana vieraana ja tärkeänä uutena ystävänä. Vasta kun päivän askareet oli hoidettu ja luppoaika tapettu, saapui blondi paikalle ja Majina kävi tätä tunnetun tunkeilevana halaamassa. Kaksikon päästessä talolle ja istumaan, alkoi naisen tentti. Mitä Anton oli viime aikoina oikein hommannut ja mitä ne eroottis huuruiset kuvat oli instagrammissa. Kyllä oli pitänyt Maikunkin kaivaa investigator lasinsa piirongin laatikosta ja vähän arvioida kuvien piilotettua tunnelmaa. “Tätä ennen on phaneshkeltu” nainen oli mutissut ja kaksoisnäpäyttänyt. “Joo ohoh ja nätti pusu siinä” ja kaksoisnäpäytys. Ihana että sekin oli päätynyt lopulta liittoutumaan jonkun kanssa, toivottavasti kestäisi. Anton selvästi punasteli, kun naisesta tiedusteltiin enemmän - söpöä. Tämä oli bensaa liekkeihin tiedustelupalvelu A. Majinalle. Kaukosuhde oli toki perseestä ja sitä alkoi heti itsekin pohtia, miten olisi käynyt aikanaan, jos Dochas ei olisi halunnut jättää Amerikkaa ja Majinan olisi ollut palattava kotimaahansa. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt ja pari löysi tämän upean paikan suomesta. “Mutta mites teillä Dochasin kaa?” Anton lopulta käänsi kurssia ja sai Majinan kehon äkisti palelemaan. Tämä yritti olla muuttamatta ilmettä turhan radikaalisti, mutta suupielet ehtivät varmasti keinahtaa sekunniksi alas.
Halusin pois tästä aiheesta, peittelin oikeita tuntemuksiani sanoen, että molemmilla oli kamala kiire, se oli toki totta. Mutta milloin meillä ei olisi? Toki kisaura - varsinkin kausi oli molemmilla vasta alussa ja olisi tyhmää miettiä karsimisia. Liiallinen yhdessäolon puuttuminen kuitenkin oli yllättänyt ja se tuli vähän pahaan paikkaan, heti vaikean keskustelun jälkeen. Se loi väkisinkin vaikutelman, että nyt oli siitä johtuva riita, eikä siksi tahdottu nähdä. Aihe soljahti onneksi kilpailuasioihin ja niistähän meillä oli paljon samaistuttavaa puhuttavaa, turvallinen aihe. Tovin kuluttua keskusteluun tuli katkos ja Anton kysyi yllättäen oliko kaikki oikeasti hyvin. Häkellyin hetkeksi, en ollut ajatellut antavani sellaisia, no haikeita viboja. Yritin jotain mussuttaa, mutta viini elimistössäni huusi ‘avaudu sille u sad bitch’. Ja se oli menoa sitten, suu aukesi ja kerroin - jälkikäteen ajateltuna liikaa, meidän lapsipuheista ja siitä miten olisin ehkä halunnut jo lapsen tai ainakin sopia milloin, jos ei nyt. Dochas vältteli aihetta, kimmastui ja stressaantui silmissä, kun aiheesta yritti käydä suht rentoa keskustelua. Ei asia nyt niin vakava ollut, mutta kumminkin. Minut oli kutsuttu Alvarin ja Litzyn poikavauvan kastejuhlaankin, jotka oli nyt kesällä, ihana mennä sinne tentattavaksi - että no Majina, mites teillä?
Anton onneksi oli ihan hyvä puhumaan ja sai minut nauramaan katketakseni, sitten loppujen lopuksi. Antonin selvä ohje “Viettelet sen sänkyyn seksihepeneillä ja lyöt haarat kiinni kesken kaiken” sai housuuni lirahtamaan. Harmikseni vauvan kiristäminen mieheltä oli moraalisesti väärin, joten jouduin pidättäytymään. Sitten kuva häistä leijaili mieleeni, jos ei vauvaa niin kunnolliset häät ainakin! saatana! Tiedustelin heti tietysti myös kutsua Sonian ja Antonin häihin ja varasin ekan lapsen kummiutta, tietysti piti olla hyvissä ajoin. Mies viittaili johonkin minun lapsikatraaseeni, joka jo juoksisi ympäri kuukaria siinä vaiheessa, kun tämä saisi Sonian vietyä vihille. Saattoi olla oikeassa. Anton oli kyllä ihana, ja ehkä jopa jo semi rakas.
|
|
|
|
by Majina on Apr 27, 2021 18:48:22 GMT 2
Yldyn koettelemusLuku 43Lintujen viserrys, raikas sopivan tuulinen sää, tyyni ja turvallinen Yldy. Mitä muuta saattoi toivoa. Työpäivä hetki sitten tullut päätökseen ja oli seuraavaksi aika lähteä itämaisen tamman kanssa etsimään uusia maastopolkuja. Yldy nautti porottavasta auringosta, minun yrittäessä asetella kypärän aurinkolippaa kasvojeni suojaksi. Tamma oli tallin vanhin ja yksi siellä pisimpään asuneista, oli ihana toisinaan ratsastaa jotain tuttua ja turvallista hevosta, uusien kuumakallejen sijaan. Yldy korahteli ja pyysi lupaa ottaa ravia, joten nostimme kevyen hölkän ja poikkesimme isommalle metsätielle. Pohja oli sateiden jäljiltä juuri sopivan pehmoinen, tässä voisi vaikka ottaa myöhemmin laukkaa. Maisemat vaihtuivat pitkäkoipisen rouvan liidellessä eteempäin korvat pyörien, mutta silti aina kuulolla minulle. Vajosin hetkeksi ajatuksiini ja annoin hevosen viedä.
Olin juuri pyytänyt tamman takaisin käyntiin, jotta voisin päättää minne suuntaan kääntyisimme edessä olevalta risteykseltä. Päädyimme vaihtelun vuoksi ottamaan hieman pidemmän reitin, joka kulki lähempänä muuta asutusta. Yldy oli huippukunnossa ja sen kanssa oli ratsastettu 80 km matkaratsastus ratoja nyt alkuvuodestakin. Ratsastaja oli ollut joku puolituttu hevosihminen, joka kaipasi ratsua reenatakseen. Yldyn taso oli noussut tasaisesti ja se oli vahvistunut askellukseltaan huomattavasti.
Sitten kuulin koiran haukkuvan, näin pian tämän jälkeen, miten vaalea - järkyttävän suurikokoinen laumanvartijakoira hyppäsi joltain pihalta keskelle tietä, vain vajaan kymmenen laukan päässä. “Täällä on hevonen, pyydättekö koiraanne takaisin!” huusin lievästi stressaantuneena ja pysäytin Yldyn niille sijoille. “Pyytäkää koiranne heti takaisin!” huusin jo huomattavasti hätääntyneemmin, kun koira alkoi murista ja nostaa niskavillojaan, se tuli uhkaavan oloisena hiljaa meitä kohden. Sen verran minäkin koiran omistaja tiesin, että nyt ei ollut ystävällinen yksilö kyseessä. “Hakekaa koiranne heti!” huusin jo raivon partaalla, kun koira pyöri Yldyn jaloissa. Tamma pysyi rauhallisena koska tyynnyttelin sitä, mutta tiesin että jossain vaiheessa sen olisi pakko puolustaa itseään, enkä minä voisi enää asialle mitään. Pihalle oli tullut seuraajia, vanhempi nainen ja joku nuorempi lapsi lähti juoksemaan meitä kohden Yldyn hyppiessä jo tasajalkaa. Pelkäsin sen peruuttavan viereiseen ojaan ja yritin ohjata sitä juoksemaan suoraa eteen, jos jonnekin halusi paeta.
Sitten koira tarttui ensimmäistä kertaa kiinni, se nappasi tammaa kintereestä ja Yldy potkaisi koiraa äkisti voimalla. Potku osui täydellisesti ja koira sen isosta koosta huolimatta lensi parin metrin päähän vinkaisten kerran. Yritin antaa tammalle ohjia, jotta se lähtisi eteen ja voisimme yrittää paeta tilannetta. Koira ei selvästikkään ollut omistajillaan hallinnassa ja hektisestä tilanteesta huolimatta sain kuultua naisen panikoivan voihkimisen siitä, miten ei uskaltanut tulla tilanteeseen väliin. No kuka sitten?
Jos tulisin alas ratsailta, hyökkäisikö koira seuraavaksi minun kimppuuni - se selvästi vartioi pihaansa. Yldy tekikin jotain yllättävää, se kääntyi koiraa kohden, joka oli hyökkäämässä uudelleen ja potki sitä etusillaan, suojeliko se minua? Koira hyppäsi tamman päähän ja raapi Yldyn kasvoja. Minua alkoi pyörryttää, kaikki se veren, adrenaliinin ja hysterian määrä. Nyt kauempaakin tuli ihmisiä. Yldyn toinen puoli kasvoista oli syvien kynten, ehkä jopa hampaiden jälkien peitossa.
“Tänne ja heti!” kuului nyt vihasta purppurainen miehen ääni, jonka johdosta koira viimein hellitti hyökkäyksensä ja lähti takaisin. Tilanne kesti vain muutamia sekuntteja, mutta niin paljon ehti tapahtua. Laskeuduin alas ja pystyin hädintuskin seisomaan, saati katsomaan punaiseksi värjäytynyttä hevostani. Nainen uskaltautui nyt vähän lähemmäs minua - pelkäsikö tämä hevosia? “Olen niin hirveän pahoillani!” tämä niiskutti ja pyyhki räkää hihaansa. “Hullu tuo koira on, mutta isäntä ei anna pistää monttuun.” tämä jatkoi selitellen.
“Tuo sanko vettä ja äkkiä!” komensin naista tylysti ja tämä juoksi talolta vettä muutamassa sekunnissa. Kaadoin sen Yldyn päähän ja jalkoihin, jotta näkisin minkälaisen vahingon kanssa tässä oikein oltiin tekemisissä. Soitin Dochasille täristen, hyvä että sain puhelimeni pysymään kädessä. Yldy oli edelleen valppaana, se pyöri ympärilläni huolestuneena ja steppaili, pystyin jo nyt sanomaan, että sen oikea silmä oli mennyttä kalua.
Itku alkoi tulla ja tilanne selkeytyä puhuessani miehen kanssa, tämä kiisi paikalle trailerin kera hetkessä ja tamma lähti siltä seisomaltaan sairaalaan. Olin aivan poissa tolaltani, mutta työpersoonani vaihtui päälle ja otin pariskunnan kaikki yhteystiedot talteen, he eivät tainneet tietää olevansa tekemisissä paikallisen poliisin kanssa. Olin pyytänyt Dochasta ja Yldyä vain lähtemään, minä kävelisin kotiin jotta saisin ajatukseni kasaan, ajaisin sitten omalla autolla perästä.
Olin kuitenkin täysi muumio, kalkin kalpeine kasvoineni ja kaikki varusteet repsottaen kävelin talliin, mumisin jotain siellä vastaan tulleille ja keräsin kaikessa hiljaisuudessa Yldylle lämpimiä vilttejä, sen lempi nallen ja pehmustetut päitset, sitten poistuin talleilta. Dochas ehti tekstata matkalla sen verran, että oletukseni oli oikea, hevosen silmää oltiin operoimassa pois.
|
|
|
|
by Majina on May 5, 2021 14:31:57 GMT 2
Kreikka kutsuuLuku 44Yldy oli ollut pää pakettissa nyt viikon. Kun minä ja Dochas palaisimme alkavalta kreikan matkalta, olisi aika kurkistaa harson alle, miltä silmätön hevonen näytti. Nyt oli kuitenkin tarkoituksena keskittyä oleelliseen, eli pakkaamiseen. Taas oltiin lähdössä ulkomaille, tällä kertaa maa oli mielenkiintoinen siksi, koska menimme Tean kotimaahan Kreikkaan - halusin oppia mahdollisimman paljon. Vania tuntui hyvältä joka harjoituskerralla, opettelimme pikkuhiljaa jotain uutta ja yritimme kehittyä jokaisessa liikkeessä lähes täydellisyyteen.
Oma hevosvaljakko oli osoittautunut tämän jatkuvan reissaamisen johdosta ainakin hyväksi siihen hommaan, eivät hermostuneet lentokoneessa tai muualla kuljetuksessa ja kotiutuivat nopeasti uuteen paikkaan. Mutta sitten Seven, se ei aivan päässyt loistamaan ja koin, että se olisi tarvinnut kisapaikalla enemmän aikaa rentoutua, ennen suorittamista - mutta sekään ei oikein ollut mahdollista. Oli vain yritettävä rentouttaa sitä kaikin mahdollisin tavoin ja käydä maastoilemassa vielä perilläkin. Huomenna olisi viides päivä ja iltapäivän lento kohti Kreikkaa olisi tarkoitus alkaa. Kyllä tällainen ulkomailla kisaaminen aina joiltain osin sai stressaamaan, mutta olin saanut pidettyä itseni järjissä, kaikkien asioiden mennessä juuri oikein. Mitään ei ollut vielä unohtunut ja joka paikkaan oli ehditty ajallaan, eikö se ollut tärkeintä.
Dochas otti reissut selvästi minuakin rennommin, tämä oli kaivannut ulkomailla kilpailemista, kunnollisia isoja luokkia ja suuren juhlan tuntua. Harmitti miten olin kokoajan kahlitsemassa tätä kotisuomeen, joten olin ilmoittanut meidät molemmat Euro tourille. Tämä oli piristynyt silmissä ja kaksi viimeistä matkaa Norjaan ja Skotlantiin olivat olleet melkoisen ihania, ei vain hevosten kanssa kisaamisen vaan yhdessä vietetyn ajan osalta. Vaikka lapsi puhe edelleen leijui jossain päiden yläpuolella, ei siitä nyt keskusteltaisi enempää. Asia oli tältä osin käsitelty ja siihen voitaisiin palata myöhemmin.
Oli totta, että nyt oli parhaat hetket ottaa kaikki irti uusista kilpahevosista, eikä antaa niiden jäädä talliin seisomaan vauvaloman takia. Ehkä voisin pitää Vanian kanssa yhdessä vauvaloman sitten myöhemmin, haha. Henkäisin ja yritin taas ravistella itseäni pakkaamaan, minkäköhänlaista vaatetusta kreikkaan tarvi, ei ollut mitään hajua millainen sää siellä oli tähän aikaan vuodesta. Pakkasin siis lopulta mukaan vähän kaikenlaista ja sain taas kuulla tavaran paljoudesta mieheltä.
|
|
|
|
by Majina on Jun 1, 2021 20:57:22 GMT 2
Räjähtääkö pää?Luku 45 Kavioiden kopsahtelu oli kuin musiikkia korville, ainakin yleensä. Olin tuomassa Seveniä ja Casparia sisälle, mutta kaksikko vain ärisi toisilleen takanani. Juuri nyt kaikki hieman otti päähän, joten käännyin ja älähdin hevosille. Hevoset katsoivat toisiaan ihmeissään ja sitten jatkoimme matkaa yhteisymmärryksessä. Viimeaikojen stressi level oli luokkaa 1000, mikä kiristi selvästi myös minun ja Dochasin välejä.
Yldyn silmä märki edelleen ja lääkäri käski valmistautua pahimpaan. Tamma oli saanut jonkun pahan tulehduksen, liekö jopa myrkytyksen koiran hyökkäyksen seurauksena - eikä ennuste ollut lupaava. Euro tour oli peruttu viime hetkellä, kun olimme päässeet kaikkine hevosine ja kamoine lentokentälle. Franssilla meni vaihtelevan huonosti Livin kanssa, eikä auttanut kun yrittää jaksaa olla kiinnostunut aina uusista ongelmista joka viikko. Caspar ja Bijou eivät suorittaneet sillä tasolla ja taidolla, mitä oli myyjä povannut. Myöskään Bardien ensimmäiset kosketukset kouluhevosen maailmaan eivät olleet menneet purkkiin ja nyt tammalla oli allaan vain muutama trauma.
Vania oli vaisu, Seven ei halunnut pistää parastaan vaan juntturoi tallissa ja kentällä. Milli oli pistänyt totaalisen shown käyntiin pari viikkoa sitten kouluvarsojen laatuarvostelussa ja oli taas saanut hävetä silmät päästään. Saagalla ja Annilla oli elo yhtä ylä ja alamäkeä Tie Tähtiin kilpailun takia, muistot omasta koetuksesta viime vuodelta nousivat elävänä mieleen. Ei Vattukaan voinut olla päästään terve, kun seurasi sen ja Annin ponnistelua. Tuon kamalan möhköfantin ruunaus oli tehnyt tasan yhden asian, nimittäin uuden laskun toimiston pöydälle. Jonnin verran kiristi päätä myös se, että oli mennyt ja ottanut harteilleen vielä yksien isojen kenttäkilpailujen järjestyksen kuun loppuun. Onneksi Alvar oli auttamassa tapahtuman mainonnassa ja muussa semmoisessa, mihin ei tarvinnut hevostietoutta.
Koko tämä soppa oli saanut pään aivan ylikierroksille, kun päälle lisättiin vielä kaikki hevosarkeen liittyvät muut yllättävät pikku ongelmat, joita oli myös riittänyt tänä keväänä. Milloin joku oli rikkonut jotain ja milloin mikäkin oli hukassa, jumissa, sairaana ja mitä vielä. Laskut olivat ihan hurjat jo pelkästään matkustamisesta, mutta myös eläinlääkäristä. Ei ollut kivaa maksattaa Dochasilla suurinta osaa, mutta eikai se auttanut. Mies oli oikeastaan ainoa, kenellä tuntui menevän kaikki parhaillaan joko hyvin tai tosi hyvin. Tämän hevoset maksoivat itseään hyvää vauhtia takaisin voittorahoillaan, kun minulle aiheutui omistani lähinnä laskuja.
Minä olin kireä, enkä Dochasin mielestä ollut tarpeeksi hänen tukenaan tai onnellinen miehen suorituksista. Yritin parhaani, mutta oli totta, etten aina oman epäonnistuneen radan jälkeen jaksanut hyppiä onnesta ja silitellä Poppyn suitsissa killottavaa ruusuketta. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, nyt jos pääsisi tästä hankalammasta vaiheesta yli ja asiat helpottaisivat, varmasti hevos arkikin maittaisi paremmin. Tässä kuussa oli vastassa vielä kenttäkisan lisäksi Seppele Cup ja reissu pariisiin Jumping Weekille. Näin ne mahdollisuutena kääntää kelkka parempaan! Olin melkein unohtaa, olihan sitä lähdettävä vielä naama hymyyn vedettynä Litzyn ja Alvarin vauvan ristiäisiinkin <3
|
|
|
|
by Majina on Jul 30, 2021 20:04:55 GMT 2
Power Jump perjantaiLuku 46Vislalla petti ponnistus ja viimeisen esteen puomi tömähti siloitellun kentän pintaan. Näin miten Dochaksen toiveikas ilme tipahti jo ennen puomia. Olin jo tarpeeksi pettynyt ja suoraan sanottuna ällikällä lyöty omista kahdesta radastani, etten osannut muuta kuin taputtaa kevyesti Vislan kaulaa ja hymähtää miehelleni, heidän tullessa kentältä. Olin saapunut paikalle toiveikkaana ja kerännyt iloni rippeet viime viikonloppuna pidetyistä ristiäisistä, Alvarin ja Litzyn vauvan nimeksi oli tullut Aaron Lief Nurmi. Tapahtuma pidettiin parin uudessa kodissa, hulppealla paikalla Porvoossa. Koristelusta huokui nuoren parin varakkuus ja onni. Olin seisoskellut Dochasin vierellä ja siemaillut kuohuvaa, tämän jutellessa joka toiselle vastaantulevalle henkilölle. Vanhoja tuttuja näistä piireistä ilmeisesti riitti. Mahassa alkoi lopulta vääntää, ei vain jostain tuntemattomasta syystä, mutta myös siitä - miten Dochas selvästi kaipasi maailmalle, öky bileisiin kavereidensa keskelle. Niin ja tälle ei selvästi riittänyt pyörähdys ulkomailla, mies tahtoi takaisin maajoukkueeseen, takaisin kamppailemaan maailmanmestaruudesta. Jokainen hevos tuttava sai tämän nuupahtamaan entistä enemmän ja yhteinen kotimatkamme oli silkkaa hiljaisuutta.
Olin hymyillen katsellut ensimmäisiä ratoja, siihen saakka kunnes Jasu Lakkahalla ja He iti te mea hanga kuulutettiin radalle. He suorittivat perus laadukkaan radan, kuusi virhettä - Tea rakas oli siis edelleen hidas. Olin ajautunut taas pohtimaan asioita, vajonnut mieleni syövereihin ja tuhonnut jatko mahdollisuutemme Casparin ja Bijoun kanssa. Caspar ansaitsi paremman ratsastajan, jonkun jonka kanssa se voisi saavuttaa enemmän kuin 12 virhettä. Bijoun ja minun 16 virhettä sai minut myös vajoamaan maan alle. Puhumattakaan Vatun loppu kruunauksesta, 6 pudotusta oli jo huolestuttavaa. Pitäisiköhän ori pyöräyttää jollain klinikalla - joko koulutus tai lekuri.
Tiesin, että meillä oli mieheni kanssa käytävänä iso keskustelu. Mihin ja miten jatkaisimme hevosten suhteen. Meillä oli paikka suomessa, tallit ja lauma hevosia. Täältä ei noin vain “muutettu” isompiin hevos maihin. Oli sanomattakin selvää, ettei suomesta käsin voinut operoida isommissa piireissä. Miehen olisi muutettava takaisin amerikkaan - se takulla otettaisiin takaisin, ei sitä tarvinnut edes miettiä. Mutta entä minä ja kaikki tämä? Ajatus kaikkien jättämisestä ja lähtemisestä tuntui valtavalta, mutta en minä Dochastakaan voinut jarrutella ja pidellä paikassa, jossa tämä ei enää viihtynyt. Siitä seuraisi loppujen lopuksi varma ero. Jos oli suuria unelmia ja noin paljon talenttia, oli hänen mentävä. Ehkä mies lähtisi ensin ja minä tulisin jossain vaiheessa perässä tai sitten en, en enää ikinä. Hyi kamala, ei sitä noin pitkälle saanut vielä mennä. Täytyi ensin jutella.
Kireää tunnelmaa ei lievittänyt Drei, miehen kuriton serkkupoika. Selkäpiitä karmiva kylmä hiki lähti valumaa sillä sekunnilla, kun pojan koltiaisen nimi viivähti mielessäni. Miten se oli, argh.. suudellut mua omilla 18v synttäreillään kaikkien edessä. Olin rento, ainakin koin olevani ja niin oli varsinkin Dochas - mutta tässä oli ylittynyt joku heidän leikittelynsä raja. Mä en osannut kuin naurahtaa siinä pöllähtäneenä ja nostaa juomaa huulilleni. Kun taasen Dochasin pikimustat silmät olivat täynnä ennennäkemätöntä punaa, liekit ne olivat olleet. Olen nähnyt miehen muutaman kerran tuollaisen vihan vallassa, mutta siitä oli jo aikaa. Dochas oli pidellyt Dreitä kauluksesta niin, että poikaparan kenkien kärjetkään eivät enää hiponeet lattiaa. Kakiva pikku kakara oli lopulta päässyt konttaamaan muualle ja minä sain osakseni pahoittelua serkun käytöksestä. Jenkit.
|
|
|
|
by Majina on Aug 11, 2021 21:41:46 GMT 2
Ei pöllömpi ideaLuku 47 Tallit uinuivat ja pihaa peitti sankka usva kerros. Pihan suuressa monihaaraisessa koivussa istui pöllö, sen suuret keltaiset silmät tarkkailivat pihan liikkeitä. Muut olivat jo painuneet iltapuuhiin, mutta Majiná istui vielä toimistonsa pehmeällä nahkatuolilla. Nainen tuijotti vanhan toimistorakennuksen lankku kattoa ja kyynel vierähti tämän poskelta. Viime aikojen stressi oli ollut läpi katosta, tästä tuntui siltä ettei tiennyt mitä pitäisi alkaa tekemään tilanteen kohentamiseksi. Dochas ja Poppy olivat kompuroineet Power Jump ratansa viime metreillä, Majiná oli potenut ikävää paniikinomaista tunnetta hetken ja poistunut sitten sisälle istumaan ja hengittelemään. Tunnetusti miehensä ei ollut moksiskaan itse tapahtuneesta, vaan päivitteli harmitustaan menetetystä ruusukkeesta.
Kaksikko oli käynyt eilen illalla vakavan keskustelun liittyen tallin toimintaan ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Pariskunta oli muuttanut suomeen 2018, ei niin kauan aikaa sitten ja jo nytkö oltaisiin lähdössä toisaalle? Dochas haikaili muualle Eurooppaan, jonnekin missä ratsastus ura olisi helpompaa ylläpitää korkeammalla tasolla. Oli ymmärrettävää, että tämä tahtoi palata aiemmalle tasolleen ja tavata vanhoja tuttuja, jotka eivät eksyneet suomeen päinkään.
Doc ei itse asiassa ollut tietoinen siitä, että olin Alvarin kanssa yrittänyt ostaa Queen Consortia jo aikapäiviä sitten lahjaksi rakkaalle miehelleni, mutta hevonen oli jossain päin Aasiaa ja jonkinlaisessa fysioterapia ohjelmassa, johon emme ehtineet tuolloin perehtyä. Ilmeisesti hevonen oli oireillut kaatumisensa jälkeen, ei vain fyysisesti mutta myös sen pyrkivä luonne oli hiipunut. Olin silti kiinnostunut hevosesta, sillä tiesin Dochasin edelleen miettivän kyseistä tammaa. Olin ottanut jopa yhteyttä Rubyyn, vaikka vihasinkin tuota karvasta hupakkoa. Naisen imelä ääni viipyili jälleen korvassani, kun muistelin miten tämä ylisti miestäni ja heidän yhteistä aikaansa, vaikka olin soittanut vain kyselläkseni Conniesta.
Oli puhelusta jotain hyvää sentään seurannut, sillä Ruby oli luvannut siirtää tamman Eurooppaan, ilmeisesti Ruby Studilla oli jokin päämaja englannissa. Niin, britteihinkö tässä oltaisiin lähdössä, nimittäin tuo maa oli käväissyt myös Dochasin huulilla. Ilmeisesti hänellä oli sieltäkin historiansa. Noh, en vielä paljastanut miehelle suunnitelmiani Connien suhteen ja toivoin ettei tämä alkaisi itse selvittää asiaa ennen yllätystä. Alvar toimisi sponsorina, sillä Connie maksoi maltaita minulle. Blondille hevosen ostaminen oli kuulostanut yhtä isolta sijoitukselta, kuin muovipussin osto kaupassa. Olin kiitollinen.
Kaikki uusi pelotti, olisihan se myös hirveä homma muuttaa tai no siltä se tuntui. Dochas ei kuitenkaan pitänyt asiaa minään, tämä oli selventänyt huoletonta suhtautumistaan sanomalla “Mä ostan jonkun tekeen kaiken meidän puolesta, pakkaamisen, kaikki paperityöt ja laittaan kaiken siellä päässä valmiiksi, niin että siirtyminen on liianki helppoa!” mikä oli saanut kaiken kuulostamaan helvetin ihanalta. Mutta mitä muu talliväki sanoisi, miten pystyisin irtautumaan pienestä kaveripiiristä, joka talleilla oli muodostunut? Olin laittanut viestiä tallin wappi ryhmään hetki sitten ja odotin käsi täristen reaktioita.
|
|
|
|
by Majina on Nov 6, 2021 23:32:21 GMT 2
Osa pysyy ennallaanLuku 48Dochas hykerteli naisensa ilmeelle. “Ei helvetissä!” Majina parkui, tämä oli juuri kuullut elämänsä huonoimmat uutiset. Itse Russell Myers oli muuttanut Englantiin, tarkemmin tänne Sevenoaksiin. “Tulevat meille töihin ja kilpailevat täältä ympäri maailmaa, sen Keithin kanssa. Kyllähän se sen Keithin muistat?” Dochas jatkoi tyynesti ja pitäytyi vahvasti linjassaan, hänen vanhat hyvät ystävät olivat viimein tulossa. Tähän ei olisi Majinalla nyt saumaa sanoa. “Keith nyt on ongelmista pienin, sä tiiät miten Russell vihaa mua, en halua sellaista draamaa ja negatiivista energiaa heti uuteen kotiin.” Majina voivotteli ja laski päänsä käsivarsilleen. Tämä nojasi tuliterän toimistonsa tammiseen pöytään, pitkät tummat kutrit ympärilleen levinneenä.
“Älä vihti, otat sen projektina. Vähän ku joku kesytettävä villihevonen!” Dochas puheli ja silitti varovasti pikipään hiuksia. “Ihan ko ei ois tässä nyt projekteja tulilla jo valmiiksi.” Majina mumisi jostain käsivarsien, hiusten ja kangas kerrosten alta. “Se on mun hyvä kaveri, voisit ees yrittää.” Dochas sanoi hieman närkästyneenä, vaikka tiedosti Russelin hankalan olemuksen. “No pakko.” Maijna sopersi ja nousi hitaasti takaisin järjestelemään hyllyjä täynnä papereita.
Ulkona oli ihanan kirpeää ja raikasta. Aamulla pihamaalla oli ollut havaittavissa pientä kuuraa, se oli kimallellut kauniisti auringonvalossa. Päivän edetessä se kuitenkin suli ja sää oli oudon syksyinen. Majina oli tykännyt säästä, uudesta tallipaikasta, kodistaan, paikallisista ja aivan kaikesta. Hommia oli kuitenkin riittämiin, vaikka vähentynyt hevosmäärä oli auttanut melko paljon. Tilalle oli tullut tapahtumia ja tilojen vuokraajia, onneksi sentään ammattilaisia. Nelson Brown, Cooper Fernsby sekä iki-ihana Katie Fox olivat tuoneet kummasti tällaisen tuuliviirinkin maanpinnalle. Kolmikko, joka vuokrasi toisen tallirakennuksen karsinoita, oli aina tarjoamassa apuaan ja neuvojaan.
Ainiin ja olihan Dochas ostanut Majinalle “pikku” yllätyslahjaksi puolet ihan mahdottoman hienosta laukka hevosesta, Bossinovasta. Sen treenejä oli nainen käynyt seuraamassa, noin tunnin ajon päässä sijaitsevilla Royal Ascotin talleilla. Liekö tuo kimo tamma ollut joku hyvittely yritys, kun Majina oli häntä ajatellen muuttanut pois suomesta. Majina itse oli ostanut vielä toisen laukkaavan nuorukaisen, Kenneth Chapmanin avustuksella. Kenneth oli siis Bissin alkuperäinen omistaja sekä kasvattaja ja ihan tolkuton hevostietopankki. Majinalla oli nyt lisäksi oma ori Pocaroo, jonka uraa tämä pääsisi seuraamaan aivan alusta alkaen. Kennethin mielipiteeseen orin kyvyistä oli varmasti luottaminen, joten lajin parissa oli ollut tähän saakka rentoa ja pelkästään mukavaa. Kolmenkympin puolivälissä keikkuva Kenneth oli ihan super valloittava ja kova puhumaan ihmisiä ympäri. Todennäköisesti naisen olisi vielä hommattava toinen yhteinen hevonen miehen kanssa, kun tämä siitä oli maininnut.
Majina sai hyllyt järjestykseen ja veti sitten kankaisen, kauniilla vinoraitaisella ompeleella koristellun takin ylleen. Tämä käveli tallin puolelle, hevosia oli niin oudon vähän verrattuna aiempaan. Ja ketä tässä huijattiin, tietenkin uusia oli tulossa ja varmasti melko pian. “MAJ!” kuului heleä, kirkas huuto ovelta. “KEITH!” nainen henkäisi ja juoksi halaamaan blondia. Mies oli aivan super hellyyttävä, haka esteillä ja miellyttävää juttuseuraa. Toista maata oli tämän takana seisonut Russell, joka loi Majinaan tuiman katseen. Pari nyökkäsi jäykästi toisilleen, kunnes Dochas saapui keventämään tunnelmaa. “Let me show you the stable yard!” tämä tivasi ja veti miehet kanssaan matkaan. Russell kurkisti vielä olkansa yli päin Majinaa, joka oli jäänyt vilkuilemaan tallin ovelle. Nainen ei hymyillyt, tämän ilmeetön katse harhaili hetken Russelissa ja sen jälkeen molemmat kääntyivät. Osa asioista vain tuntui pysyvän ennallaan, ei ratkaisua. Majina oli pohtinyt päänsä puhki jenkeissä ollessaan, muttei ollut keksinyt mikä miestä risoi niin helvetisti.
Pariskunnan uusi koira, Airedalenterrieri Weston juoksi yllättäen iloisena naisen jalkoihin. "Moi muru!" Majina sanoi kumartuen rapsuttamaan karheaa karvaa. Lucifer oltiin jouduttu lopettamaan muutama kuukausi sitten, sitä oli vaikea muistella. Majina oli kuitenkin asian kanssa sujut ja tiesi tehneensä oikean päätöksen, vakavien terveysongelmien nostaessa päätä. Weston muistutti monella tapaa edeltäjäänsä, se oli mahdoton pörhistelemään rintaansa, suojelemaan. Mutta kuitenkin salaa melkoinen nallekarhu.
|
|
|
|
by Majina on Dec 12, 2021 2:05:01 GMT 2
What in the Clownery?Luku 49 Toivuin edelleen torstaista. Russell oli näyttänyt niin kovin mairealta, sijoittuessaan minun ja Carmen edelle 0,3 prosentilla. Olin kai ollut hieman ‘heated’ koko Paris Dressage Weekistä, kun oli niin tuhannesti muistettavaa. Vaikka ei mikään toki perustele tekojani. Olin tarttunut tätä kauluksesta ja kysynyt “What the hell is your problem with me!?” ehkä hieman kiihkeään sävyyn. Anyways, oli heleän poskipääni yli vierähtänyt jopa muutama turhautunut kyynel. Mies oli näyttänyt hieman yllättyneeltä, mutta irroitti vain käteni kovakouraisesti. Suotakoon se hänelle. Emme törmänneet sen jälkeen, pingoin karkuun minkä kintuistani kerkesin. Taakseni jäi vain huolestunut kuoro kisatiimini huutoja. En tiedä mihin Russell oli mennyt yöksi, sillä tämä ei ollut palannut kisarekallemme ja sai minut jopa hivenen huolestuneeksi. Koin aiheuttaneeni hankalan tilanteen. Mutta kai rikas mies löytäisi Pariisista paikan yöpyä, kenties jotain seuraakin, hänet tuntien.
Olin kuitenkin jo täysin loppu meidän kireisiin katseen vaihtoihin ja nälviviin kommentteihin siellä sun täällä. Mies pilasi uuden kotini ilmapiirin. Täpärä ‘häviö’ tälle Intermediate I luokassa, oli ajanut minut alas reunalta. Mies oli vieläpä ratsastanut, ketäpä muutakaan kuin minun Seveniä. “Mierda!” kirosin hiljaa ääneen. Russell oli palannut kisapaikan kulmille vasta myöhään perjantai iltana, sillä se oli vapaa luokista. Olin itse jo nukkumassa, kun tämä kipusi punkkaansa alapuolellani.
Tänään oli kuitenkin tapahtunut ihme, jonka toivoin saaneen alkunsa Russelin omasta päästä, eikä kenenkään usuttamana. Kilpailimme tällä kertaa toisiamme vastaan Grand Prix karsinta luokassa ja selvisimme molemmat jatkoon. Sijoituin neljänneksi Carmen kanssa, teimme suloisen 81,71% tuloksen. Russell, jolle olin joutunut luovuttamaan tällä kertaa Vanian, olivat jääneet 67% kieppeille, mikä oli perus tulos tammalle. Olimme kuitenkin molemmat mukana huomisessa finaalissa. Oli ihana päästä jälleen ratsastamaan Kür. No kuitenkin, Russell oli marssinut palkintojen jaon jälkeen luokseni ja halannut nopeasti. Mies oli samalla kuiskannut korvaani “I’m sorry. Love you.” ja jatkanut matkaansa. Ympärilläni oli häärännyt niin paljon porukkaa, etten ehtinyt siinä hetkessä pureutua noihin sanoihin. En tiedä mitä olin sepostanut onnen kieppeissä sille toimittajallekkaan. Raukka parka oli yrittänyt kysellä kysymyksiä, mutta minä vain roikuin itkuisena hevoseni kaulassa. Dochas oli ottanut lopulta ohjat ja kertonut meistä jotain, ilmeisesti Carme oli herättänyt ihastusta tuomaristossa, että katsomossa.
Nyt illalla, punkassa pyöriessäni aloin miettiä, että mitä helvettiä. Miten niin ‘Love you’? En voi kuvitella tämän käyttävän noita sanoja vitsillä, mutta toisaalta en tosissaankaan. Amerikkalaiset heittelivät “luv u” ja sun muuta vähän kepoisemmin, kuin mitä ehkä esimerkiksi suomalaiset. Siltikin minut valtasi outo olo. Tuo sanapari ei ollenkaan sopinut miehen suuhun, eikä tätä ole kukaan koskaan onnistunut usuttamaan anteeksipyyntöönkään. Vaihdoin taas kylkeä.
Sitten punkkani alaosaa koputettiin. “Maj, u awake?” Russell murisi hiljaa, yrittäen olla herättämättä muita. Kisarekassa oli ollut hiljaista jo päälle tunnin. Vain jonkun vaimea kuorsaus kuului toisesta päästä. “Yeah.” vastasin haikealla äänensävyllä. “Can’t sleep?” tämä jatkoi. “No.” vastasin ja sydän hakkasi. “About earlier.” tämä aloitti. “I've been mean to you because I like you, but dont know how to be a good friend. I know you are with Dochas and I don't mean 'Love you' like that. I would like to be friends. But that too, like why Dochas? He's a whole clown.” Russell sanoi ja hieman naurahti lopussa. En saanut hetkeen sanotuksi mitään. Sitten vastasin “You're right, I´ve come to the conclusion that that's why I like him.”. Pidin hetken taukoa. “Life would be so boring and gloomy without that fucking clown.” jatkoin ja Russell naurahti. “I can hear you guys.” kuului Dochasin kirkas ääni jostain. “Fuck.” Russell sanoi ja nauroimme hetken. Ilma oli puhdistettu.
|
|
|
|
by Majina on Apr 7, 2022 12:44:27 GMT 2
Who forgot the mean girls?Luku 50 Sade ropisi tallipihalla, kun kello läheni kymmentä. Vihasin pimeää ja sadetta yhtäaikaisesti, en erillään. Yhdistelmä pimeyttä, eli en näkisi kunnolla ja sadetta, eli en myöskään kuulisi kunnolla. Mutta tänään oli käynyt jonkinlainen kommunikaatiokatkos työntekijöiden välillä, minkä johdosta Sienna ja Safi oli jätetty ulos. Muut hevoset olivat jo päälle tunnin loikoilleet sisällä lämpimässä ja syöneet iltaheinää. Yhtäkkiä ajatus siitä oliko sittenkään kyseessä väärinymmärrys, häilyi mieleni perukoille. Nelivuotiaat osasivat olla haastavia, mutta tämä kaksikko taisi olla pelottava. Safi oli tammoista helpompi, se oli oikukas, mutta kuitenkin käsiteltävissä. Punarautias tarhakaveri Sienna oli, yksi vaikeimmista hevosista sitten villi mustangi Buuriin. En halunnut täysin myöntää sitä että meillä saattoi olla käsissämme melkoinen ongelma. Mutta olisiko työntekijöiden kesken voinut olla välttelyä, kenties huikattu nopeasti olan yli “hae sinä ne loput kaksi.” ja paineltu matkoihin varmistamatta kuuliko toinen.
Safi oli järkälemäinen ja vetäisi kenet tahansa perässään läpi pihamaan. Siennalla oli tapana tehdä samaa, mutta lisäksi tämä puri, mikäli aisti pienenkään epävarmuuden käsittelijässään. Olimme palaverissa hieman sivunneet asiaa ja jatkotoimenpiteistä oli sovittu, olin myös antanut ohjeet tarhaan vientiin ja hakuun “ei koskaan yksin, jos yhtään pelottaa.” ja tässä sitä oltiin, tytöt edelleen ulkona sateessa, muut sisällä ja valotkin sammutettuna. Pitelin märkää päitsi paria kädessäni ja vihelsin vasten sateen kohinaa. Sää oli tehnyt tehtävänsä, molemmat tulivat kiinni porttiin ja hirnuivat kimakasti. “Oi teitä.” puuskaisin, kun näin kaksikon kuraiset ja sateen runtelemat päät taskulamppuni valokeilassa. Kerrankin ei tarvinnut suostutella Siennaa, tämä antoi laittaa päitset mukisematta. Kun molemmat oli kiinni, lähdimme kohti ovia. Oli luojan lykky että olin edes päättänyt piipahtaa paikalla tarkistamassa että kaikki oli varmasti suljettuna ja sähköt niin kuten oltiin myrkyn uhan alla sovittu. Olin seissyt sulaketaululla rakennusten takana ja kuullut tömistelyä, ensin olin ihan varma että pihalla on jokin eläin, siis muu kuin hevonen. Sitten olin kuullut korvia vihlovan hirnahduksen.
Nappasin kiinni tallin oven kahvaan, kuin olettaen ettei meillä mitään turvatoimia ollut, kuten ei juuri ennenkään. Mutta karmaiseva totuus valkeni heti, mikään ei inahtanutkaan. Suomessa meillä oli ollut ovet salvalla, täällä ne menivät lukkoon tiettyyn kellonaikaan ja avain oli tarpeen. Safi ja Sienna pyörivät takanani ja tunsin, miten narut alkoivat sotkeentua. Kaivelin taskujani, ei avainta. Katsahdin ovien viereiselle pienelle näytölle, joka oli vain hätätapauksia varten, siihen tarvi näppäillä koodi, jonka tallilaiset tiesivät. Ovet aukeaisivat, mutta niitä ei saisi enää takaisin kiinni. Mainiota esimerkiksi tulipalo tilanteessa, mutta ei juuri nyt. Miten olin unohtanut tämän? Ei auttanut, lähdin hysteeristen tammojen kanssa kohti latoa, se saisi toimia suojana. Yritin matkalla nopeasti selvittää sotkeutuneita naruja ja oikaista päitsiä, mutta tilanne oli hektinen kuin mikäkin. En panikoinut, minua ei pelottanut, olin vain erittäin turhautunut. Vedin ladon oven sivuun ja jossain jyrähti.
Tammat säntäsivät juuri ilmestyneestä, kapeasta oviaukosta sisään ja työnsivät minut siinä samalla maahan. “Au!” huudahdin ja katsoin käsiäni, lattialla olleet pikkukivet eivät tehneet hyvää paljaille kämmenille. Safi ja Sienna korskuivat ja puuskuttivat kasattujen heinäpaalien vierellä, täysin aloillaan. Päästin ne irti, vaikka kädet eivät meinanneet enää toimia kohmeisina. Olisi päästävä autoon jääneelle puhelimelle ja soitettava Doc avaamaan ovet. Ihme ettei se lurjus ollut jo lähtenyt perääni tarkistamaan, mikä ihme täällä kesti. Tuttu mersun maasturi odotti parkkipaikalla, näin puhelimeni vilkkuvan etupenkillä. Valo sammui juuri kun sain vekottimen käteeni. Dochas oli sentään soittanut 2 kertaa, viimeisin juuri äsken. Soitin tälle takaisin ja käynnistin auton lämmitelläkseni. Safi ja Sienna pärjäisivät ladossa ja siellä riitti syötävää, mutta se oli kylmä, äänekäs ja vetoisa, pelkäsin niiden nappaavan kuumetta tai saavan entistä hermoheikommat olemukset. “Mä jo lähdin ajamaan.” Dochas vastasi heti muutaman tuuttauksen jälkeen. “Hyvä, kiitos. Safi ja Sienna oli jätetty ulos, mulla ei ollu mukana avainta talliin ja kädet ja polvet verillä maassa möyrimisestä. Tammat on ladossa.” Tiivistin ja huokasin väsyneenä. “Kohta siinä!” Dochas vastasi tiukasti ja sammutti puhelun. Tämä ei takuulla ollut tykännyt uutisista liittyen miljoonan dollarin arvoisiin hevosiinsa.
Kotona pääsin kuumaan kylpyyn, pidin polvet ja kämmenet vesirajan yläpuolella, jotta saisin kokemuksesta mahdollisimman rentouttavan, ei kirvelyä kiitos. Nyt lepäisin, sitten söisimme vielä jotain mieheni kanssa ja lopulta silkkilakanoiden väliin nukkumaan. Aamutallista tulisi vähintäänkin mielenkiintoinen. Saapuisimme paikalle tuntia myöhemmin normaalista, jotta unta tulisi siedettävä määrä. Sielläpähän pohtisivat miksi Siennan ja Safin ovissa lukee “Ei ulos ennen kuin Doc tulee, mitatkaa kuume jos uskallatte.”
|
|
|