Seurasin hetken aikaa ratsukoiden suorittamista, kunnes tajusin unohtaneeni kokonaan juoman. Ilmankos sämpylän syöminen oli hidasta ja vaivalloista. Ranskalaiset meinasivat jäädä jo matkan varrelle, joten nousin ylös ja lähdin hakemaan juotavaa. Portaita alas tullessa kuulutettiin Elias Vihiniemi ja hevonen, jonka nimestä en saanut kunnolla selvää. Ratsastajan sukunimi soi heti korviin. Muistelin, että Vhiniemihän oli se talli missä Silviaa kävin auttamassa ja talli missä Aleksi käy. Mahtoikohan hän olla myös täällä? Tai no, mitä mä edes välitän. Olkoot tai olkoot olematta. Tyhjensin pääni ajatuksista ja suuntasin jälleen kojuille. Teki mieli ihan tavallista kokista, jota löytyi useammasta kylmäkaapista. "Kan jag har en coca-cola?", kysyin niin hyvin kuin osasin. Myyjä ymmärsi ja antoi pienen pullon kylmästä. Maksoin kortilla lähimaksulla ja lähdin kohti katsomoita ranksalaiset toisessa kädessä.

Kävelin reipasta tahtia takaisin, jotta mahdollisimman vähän jäisi näkemättä. Käännyin katsomon nurkalta, jolloin törmäsin johonkuhun, joka tuli nurkan takaa. Ranskalaiset lensivät kädestäni maahan. Suuni loksahti auki katsoessani maukkauiden ranskalaisten hukkaan menemistä. Se meni kuitenkin nopeasti kiinni tajutessani kehen olin törmännyt. Ilmeeni muuttui vakavaksi. Edessäni seisoi Aleksi, joka tällä hetkellä oli ehkä viimeinen ihminen johon halusin törmätä.

Aleksi pyyteli anteeksi törmäämistä, mutta taisi syödä sanansa huomatessaan, että minä seisoin hänen edessään. Tunsin, kun viha alkoi valtaamaan oman mielentilani. Kun Aleksi oli tullut kertomaan siitä Rosasta monta viikkoa sitten, loukkaannuin ja hermostuin niin, että potkin hänet pihalle ennen kuin hän ehti mitään muuta sanoa. Ihan oikein tuolle idiootille.
"Oishan se pitäny arvata et sä täällä oot ja peruu koko reissu", tiuskaisin reippaaseen ääneen. Hän oli ilmeisesti sanomassa jotain tai yritti vain livetä tilanteesta, mutta keskeytin hänet, sillä turhaan tässä mitään selittelemään. Avasin kokikseni ja otin hörpyn kunnon "bitch" ilmeellä. "Mitäs sille Rosalle kuuluu?", kyselin ärsyyntyneenä ja vittuillaakseni, vaikka oikeasti minua ei kiinnostanut pätkän vertaa. Oikeestaan, mitä edes vielä seison tässä? Jotain Aleksi vissiin yritti jaaritella, mutta otin askeleen sivummalle ja pyyhkäisin hänen ohitse kohti katsomoa. En tullut tänne sen takia, että kuuntelisin jotain huupahaapa selittelyjä. Ei tohon tilanteeseen voi edes keksiä mitään selitystä, mikä tekisi asiasta yhtään oikeampaa. Ja ei, tässä ei todellakaan ole mitään väärinkäsitystä, ainakaan minun puoleltani.

Olin jo menemessä jälleen portaita ylös, kunnes mieleen juolahti, että voisi hakea uudet ranskalaiset. Halusin nopeasti vain päästä pois sen mihen luonta, että unohdin jo koko perunasuikaleet. Käännyin siis taas kohti kojuja ja tulin pari askelmaa alas. Näin Aleksin kävelemässä juuri pois päin. "Mikä tota vaivaa?", mietin ääneen, sillä mies näytti ihan pieneltä pojalta, jolta oli juuri koiranpentu karannut. Ei sen pitäs tollane olla, ku ite on tienny mitä tehny. Mä oon se jota on kusetettu. En ollut aijemmin ajatellut yhtään, että ollaan ihmisten keskellä. Nyt sitten useampi ihminen vieläkin tuijotti mua. Katsoin heitä samalla mitalla takaisin, joka toimi aina, kun joku tuijotti. Näköjään myös Ruotsissa. Pakko tunnustaa, että tässä voisi olla jotain muutakin, mutta suurinpiirtein tiedän homman nimen. Kaikki sen tietää. Lopetin tyhjänpäisen ajattelun ja jatkoin matkaa kojuille. Vilkaisin vielä kerran kuitenkin. "Miks se nyt oikeesti on noin allapäin", pohdiskelin samalla katsoen jo pitkän matkan päässä laahustavaa Aleksia. Vilkaisin sitten kojuja, mistä tuli jo ranskalaisten tuoksu. "Äääh, hemmetti", mutisin ja lähdin reippaasti kävelemään miehen perään.

Saatuani hänet kiinni kosketin kädellä tämän olkapäätä ja siirryin hänen eteen. "Mikä tää juttu nyt on? Miks oot näi...tämmöne", kysyin ihmeissäni ja osoitin käsillä miehen alakuloisuutta. Näytti, että hän melkein olisi itkenyt, mutta en tiedä. En uskoisi.

Ennen kuin Aleksi sanoi mitään, pysytin jo näkemään, ettei kaikki ollut hyvin. Hän vältteli minun katsettani ja selvästi yritti olla itkemättä. En ollut koskaan nähnyt häntä tällaisena. Yritin miettiä päässäni kuvioita, että mikä tämän sotkun juoni nyt oikeasti oli. Aloin epäilemään omia johtopäätöksiä. Mitä jos oon ollu aivan väärässä kaikesta ja ollut vihainen aivan turhaan. Aleksi sai sanoja suustaan ja kysyi, jos mentäisiin johonki rauhallisempaan paikkaan. Kuulemma hevosensa olisi jossain tallien luona. Ilmeisesti hän oli tullut kisaamaan. Tai no, miksi muuten hän olisi täällä. Mietin hetken Aleksin ehdotusta, kunnes vastasin myöntävästi. Samassa hän lähti heti kulkemaan talleille päin.

Koko kävelymatkan ajan kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Minä kävelin viistosti Aleksin takana, kun hän käveli katse eteenpäin suunnattuna. Välillä ohitimme opastuskylttejä, missä kerrottiin nuolen avulla, että tallit olivat meidän etenemissuunnassa. Hiljaisuus pisti miettimään, että mitä jos olen itse ollut kokoajan väärässä ja nyt pilannut kaiken. En halunnut kuitenkaan uskoa asian olevan niin. Oikeastaan, en halunnut uskoa, että olisin niin tyhmä ja ymmärtänyt kaiken omalla tavalla päin mettää.

Saavuimme vihdoin ison tallirakennuksen luokse. Pakko sanoa, että miljöö oli täällä aika huippu. Hetken päästä Aleksi vihdoin pysähtyi. Pysähdyin itsekin ja katsoin, kun hän kääntyi ympäri. En pitänyt yhtään ääntä, vaan odotin, että mies puhuisi.

Aleksi ei kuitenkaan vielä avannut suutaan vaan otti hevosensa harjat minun takaa. Sitten hän jatkoi taas matkaa. Tultiin hänen hevosensa Fellun luokse tarhalle. Nuori mies pujahti aitojen välistä hoitamaan hevosta kaikessa hiljaisuudessa. Jäin itse aidan toiselle puolelle ja nojasin käsillä aitaan, pitäen päätä toisen käden varassa. Katsoin vierestä, kun Aleksi syötteli. Tämä hiljaisuus sai mieleni vähän rauhoittumaan. Hetken päästä Fellu tuli käymään pyytelemässä herkkuja. "Hei", tervehdin hellästi kuiskaavalla äänellä hevosta. Orii palasi taas Aleksin luokse, jolloin mies jatkoi sen hoitamista. Odotin, että Aleksi saisi edes jotain sanottua. Katselin välillä hevosta, välillä ympärilleni ja välillä vain maata, missä saattoi mennä pari muurahaista.

Vihdoin kuulin Aleksin äänen. Hän alkoi kertomaan hänen ja Rosan jutusta aivan alusta asti. En kommentoinut välissä mitään, vaan pelkästään kuuntelin, nyt kun vihdoin olin antanut hänelle tilaisuuden puhua. Minusta rupesi tuntumaan todella pahalta, kun mies kertoi Rosan pettäneen ja olleen muutenkin ikävä. Eli tämän koko ajan se syntipukki on ollut ennemminkin Rosa kuin Aleksi..... Ja minä. Kaiken tuon kertoman jälkeen he tuskin olisivat enää yhdessä. Olen siis turhaan monta viikkoa vihoitellut ja syytellyt tätä miestä. Mahdollisesti siis pilannut aivan kaiken, koska olen ollut aivan tyhmä ja ääliö. Miten voinkaan olla niin ajattelematon? Päässäni pyöri vain ajatukset, kuinka olen tehnyt suuren virheen. Olin aiheuttanut varmasti paljon harmia näiden viikkojen aikana. Ja miksi? Koska en viitsinyt kuunnella, koska en antanut hänen ikinä selittää. Ajatukset saivat näkökenttäni sumenemaan, kun silmäni alkoivat vetistää. Käännyin ympäri, selkä Aleksiin päin ja yritin estää ripsivärien leviämisen. Tietenkin itkemisen seurauksena aloin niiskuttamaankin. Voisinko vaan olla itkemättä?

Hetken päästä kuulin askeleita. Nostin katseeni maasta ja näin jonkun naisen. Käännyin takaisin Aleksiin päin, jolloin näin heti tämän ilmeestä, että hän tunsi tuo naisen. "Ai seki on täällä?", kysyin hiljaa epätoivoisella katseella. Kysyessä Aleksin ilme muuttui taas erilaiseksi, josta selvästi sai luettua, että kyseinen nainen oli Rosa. Eikö tämä juttu ollut jo ohi? Voiko tämä enään pahemmaksi mennä?