Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Apr 14, 2020 22:31:19 GMT 2
MARIAM GOES ANSAMAA klo ~ 13 Rämmin varpupensaita pitkin Google Maps apunani, ja tuhahtelin välillä. Oksat jäivät kiinni hiuksiini ja aloinkin puuskuttamaan ja kiroilemaan raivosta. Jätin autonikin sen verran suojaisaan paikkaan, etten tiedä pääsenkö sieltä enään omin avuin pois. Tämä oli huono idea! Uhrasin vanhat Guccin saappaanikin tälle retkelle, sillä niistä minua ei ainakaan voisi tunnistaa. Pidän yleensä aina tummanpunaisia, joten mustahan naamioi minut hyvin. Päälleni olin vetaissut Adidaksen vanhan ja harmaan takin, sillä siinä olevat narut vaikuttivat hyvältä idealta hiipparointiin. Jalassani oli kevyet tuulihousut, jotka huusivat JUST DO IT! Ansamaan tila on pysynyt minulle mysteerinä kaikki nämä kolme vuotta, jotka olen kaupungissa viettänyt. Vaikuttaa siltä, että aika monella ystävälläni on jotain kismaa Ansamaan porukan kanssa, milloin kolmiodraamaa rakkaudessa tai yksiselitteisesti jonkinlaista kilpailua kaikessa. Eksoottinen nimi Majiina tai ”Se nainen” oli tullut esiin omistajuudesta puhuttaessa, ja sitten hulabaloo on noussutkin, jos mainitaan hänen miehensä, joka on kuulemma ”komea, mutta ei tietenkään niin komea kuin meidän Aatos!” Oli siis vähintään ymmärrettävää, ettei tätä katsottaisi hyvällä kotopuolessa. Perheeni puolesta en halua aiheuttaa mitään hämminkiä mikä voisi saattaa meidät huonoon maineeseen. Purovuolla sattuu käymään vähän väliä isän bisnesparterin poika, ja ties mitä seuraisi, jos hän saisi kuulla. En pidä häntä kovin rehellisenä tyyppinä, vaikka ulkonäköä häneltä sen sijaan löytyykin… ja hän ehkä on yksi tallilaisten fanituksen kohteista. Tallipihassa oli autoja ja polkupyöriä aika reilusti, ja ihmettelinkin mitä ihmettä tapahtuu tähän aikaan päivästä. Kaikesta salamyhkäisyydestäni huolimatta tahdoin jutella paikan omistajan kanssa, ehkä silloin kukaan muu ei kiinnittäisi niin paljon huomiota minuun tai uskaltaisi tulla puhumaan. Olin päässyt tallien viereisille rakennuksille asti, ja kuulin puhetta sisältä. Oliko tuo musiikkia? It’s Britney Bitch? Painoin korvani kiinni oveen, ja samalla se loksahti lukkoon ja horjahdin eteenpäin. Kuului kamala tömähdys, ja jos katolla vielä olisi ollut lunta, se olisi varmasti pudonnut alas. Musiikki vaimeni, koirat alkoivat haukkua, ja tajusin olevan aika vaihtaa maisemaa. Vedin hupun tiiviimmin kiinni kävellessäni ripein askelin kohti hevostallia. Yritin huomaamattomasti kävellä tietäväisin askelin tallirakennukseen missä uskoin toimiston olevan. Aitojen sisäpuolella pääni kuitenkin kääntyi hitaasti vaaleahiuksisen pojan mukana, ja voin sanoa, että ratsastushousut todella imartelivat häntä. Hänellä oli vierellään sporttiselta näyttävä tummanruunikko, ja taka-alalla näytti olevan etsimäni henkilö, Majiina. Hänen kuvaansa oli näytetty somekanavassa viikko sitten, joten naama oli vielä tuoreessa muistissa. Ainoa ongelma asetelmassa oli, että tuo mies taas näytti liiankin tutulta. ”OuEmGii…” mumisin ja muistin syyskuun 20.:nen estekisat. Katseet alkoivat kääntyä minuun, joten huitaisin helmani huitsiin paikalta, vähintäänkin epäilyttävästi. Menin piileskelemään tallikäytävälle, kuulin vain hevosen mussutusta, kunnes joku huudahti sentin päästä ”Moi!” Tänään olin todellakin varuillani ja hypähdin ainakin metrin vasemmalle, ennen kuin käännyin katsomaan huutajaa järkyttyneenä. ”Anteeksi?” kysyin hieman nokkavasti kunnes muistin ympäristöni. ”Tshiish, mulla on hevonen tässä…” hän mutisi huonoon reaktiooni ja esitteli itsensä Saagaksi. Aha, ihan sama, mietin ja ajattelinkin kävellä sen kummempia sanomatta pois etsimään toimistoa, jos tapaisin edes jommankumman omistajista siellä. ”Mikä sun nimesi on?” hän ehti kysymään, ja melkein erehdyin kertomaankin sen. ”Ma…-iski” sanoin. ”Okei, etsitkö jotain?” nainen katsoi minua kulmiaan kohottaen. ”Toimistoa.” ”Sisään?” kuului oven toiselta puolelta. Olin koputtanut oveen, kuten tapoihin kuului, ja astuin sisään pienen pöytälampun valaisemaan toimistoon. ”Hei, kuinka voin olla avuksi?” kysyi syvä miesääni. Machoo, muchoo, tämän on pakko olla Dochas, mmm…! ”Hei, minä-” ja siinä samassa unohdin syyni vierailulle. Oliko minulla edes ollu sellaista? ”Tuota…” ”Niin?” hän lypsi ja kumartui lähemmäs pöydällään. ”Haluaisin oppia ratsastamaan!” Mitä? ”Meillä ei kyllä ole sen erikoisemmin alkeiskursseja täällä…” hän aloitti mutta keskeytin, ”Tarkoitin siis, haluaisin alkaa vuokraajaksi.” ”Meillä ei kyllä erityistä vuokraustoimintaakaan harjoiteta tällä hetkellä…-” hän takelteli. Oliko kyse ensivaikutelmastani? Mutta kukapa nyt haluaisi noviisia kilpakäytössä olevien hevosten lähelle, mietin. ”Dochas!” tummapiirteinen nainen ilmestyi ovelle ja sanoi moittivaan sävyyn, ”tottakai meillä on tilaa vuokraajalle.” Iltojen ja valoisan ajan pitenemisen ansiosta näin rämpiä takaisin sille suolle mistä olin tullutkin. Nyt tämä kaikki tuntui turhalta piileskelyltä, kun olin nähnyt hienon lambourghinin pihassa. Pieni valkoinen valheeni bussista seisoi puiden ympäröimänä siellä, minne olin sen jättänytkin. Minä mitään busseja ota. Starttasin isäni kiiltävän mustan G-wagonin, ja lähdin ajelemaan takaisin kotiin ”ystävältä”.
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Apr 20, 2020 19:51:38 GMT 2
VUOKRAHEVOSTA VAILLA 18.4.2020 kirjoitettu takautuvasti
Mariam saapui aamulla Ansamaahan äitinsä vanhalla bemarilla. Hän ei ole ajanut autoa viiteen vuoteen, joten Mariam ei ollut niinkään huolissaan siitä että sitä kaivattaisiin. Nainen tiesi, että tallilla olisi varmasti paljon ihmisiä muttei jaksanut odottaa ja hukata kallista aikaansa kunnes Ansamaan porukka palaisi Tie Tähtiin - kilpailuista. Hän suuntasi tarhoille katselemaan hevosia sillä silmällä, mikä olisi sopiva ratsu hänelle. Joku kovemman tason kouluheppa joka kykenisi pyöräyttämään muutaman voltin sinne tänne olisi hyvä. Mutta todellisuudessahan häntä odotti kotona jo maailman paras hevonen, Tatti. Hän siis kulki pihan viertä kuin paraskin tuomari. Väärän värinen, ruma harja, kivat sukat, hyi mikä pylly... "Huomenta" Majina, kuten Mariam oppi hänen nimensä ääntämään, tervehti heinäkasan luona ja naputti jalallaan kuraista maata. Hän sopi vilkkaan tallin tunnelmaan. Paikka kuhisi ääntä tallin sisältä ja hevoset kuulostivat olevan ihmisten niskan päällä. Ihan tosissaan. Hymyilin aamuiseen tekopirteään tapaani ja tervehdin takaisin. Jatkoin suoraan kysymään, oliko hän miettinyt liikutettavia tai vuokrattavia hevosia. Selitin, että voisin käydä kerran kaksi viikossa ratsastamassa tai työskentelemässä maasta käsin. Nainen mietiskeli hetken mutta vaikutti aika levottomalta ja yritti samalla heitellä heiniä kaikille. Hänen naamansa taipui mietteliäästi kunnes tuli maininneeksi eilispäivän onnettoman tapaturman, jonka johdosta... "Terveppä terve!" kajahti takaamme ja Majina nyökkäsi seuraamme kyykkivän pojan suuntaan. "... Jonka johdosta tämä sankari on sitten siirrynyt keppiheppoihin joksikin aikaa" nainen jatkoi. Pojan naama vääntyi hämmennykseen mutta pian se muuttui huolelliseksi vakuuttelemiseksi, kun Majina kyseli tarvitsisiko hän joitain ihme voiteita jalkaansa ja että hänellä olisi mummonsa antamaa linimenttiä ja onhan kaikki nyt hyvin ja onhan sulla nyt kyyti pois täältä ja... "Kaikki on hyvin!" poika, tai mies siis, hymyili ja pyöräytti silmiään. Otin hieman vahvemman asennon jotta jaksoin kuunnella noiden kahden juttelua. Otin vieläkin paremman asennon ja rykäisin. Kaksi kertaa. "Moi, mä oon Julius." Viimeinkin! Katsoin poikaa päästä varpaisiin ja hymyilin sitten takaisin. Katselin kun käteni katosi isompaan kouraan ja heiluin vahvassa kättelyssä kuin oljenkorsi. Eivät taineet kepit vaimentaa kaikkea voimaa. "HeEeiI..." yritin sanoa mutta ääneni nousi vuoristorataa ylös alas kunnes kättely loppui. Rykäisin jälleen ja kohensin ääntäni vakuuttavammaksi, "...mie olen Maiski." Hurmasin hänet varmaan kauneudellani, sillä hän tarjoutui "esittelemään paikkoja" vapaaehtoisesti. Majinalle tämä sopi vallan mainiosti, ainakin hänen ilmeensä kirkastui. Olisin kuitenkin halunnut vielä jonkinlaisen selvyyden hänen mielipiteestään hevosten kanssa puuhailua koskien. Ilahduin kun hän vielä veti minut keskustelemaan asiasta ennenkuin tuo Julius veisi minua sen pidemmälle nopeilla kepeillään, ja sanoi: "Meidän häytyy tässä kohta puoliin lähteä kisoihin mutta kuule, tämä on vaan ehdotus, meillä olis kyllä tämmönen ori...oikein komea... suloinen...symppis...ja kun sillä ei ole pitkään aikaan ollut mitään menoa....Puro." Nyökkäsin ja kuuntelin, kun nainen kertoi nopeaan tahtiin Paso Finosta ennen kuin kutsu kävi trailereilta, "Noniin nainen!" Majina lähti pakkaamaan hevosia autoon kun Dochas "näytti tarvitsevan vähän ojennusta!" Annoin jonkilaisen onnentoivotuksen kisoihin muodon vuoksi, ja mietin, minkähänlainen heppajengi sinne oli lähdössä. "Mennäänkö?" Julius kysyi kauempaa. Olin jo melkein unohtanut koko miehen. "Juu, toki" ja niin lähdimme katselemaan hänen "hurmaavaa tammaansa". Little did I know, joutuisin kuuraushommiin... Lääh puuh huhhuh - viimeisen tunnin ajan. Mistä tämän hevosen karva oli tehty, jostain mikrokuituliinasta? Hemmendaalen, sehän veti kaikki kurat ja hilseet takaisin itseensä heti kun ne oli pyyhkinyt pois. Siltä se vaikutti kun tämän miehen valvoessa jouduin tekemään harjaamishommia. "Herranjumala tää hevonen menee kohta puhki! Ja tääkö ei oo vielä puhdas?" parkaisin tuolle Juliukselle, joka seisoi karsinan suulla silittelemässä tammansa sileää turpaa. Hän otti naamalleen haavoituvaisen ilmeen. "No ehkä se alkaa olla puhdas..." hän sanoi ja nakkasi sitten märän pyyhkeen käteeni. "Mitä mie tällä?" Kysyin varottava ilme kasvoillani. "Rauhotu, aattelin että haluaisit siistiä sun naaman. Sulla on jotain tuolla nenänpäässä ja poskilla" mies sanoi huvittuneesti. Tiirasin kuontaloani mustan näytön kautta. "Eihän ole" sanoin ja siristin silmiäni. "Noniin sitten voitki pyyhkiä noi jalat..." hän sanoi ja hyppäsi pois alta heittäessäni harjan takaisin pakkiin hänen vierestä. Kaikkeen sitä olen itseni laittanut tän homman vuoksi. En kyllä ikinä olisi joutunut vieraiden hevosia hoitamaan Purovuossa tälla tavalla eikä kukaan olisi edes uskaltanut kysyä minulta, mietin kun kyykin ruskeiden jalkojen juurella. Mikä päivä. Enkä kyllä pitänyt tuon pojan asenteesta. Kuka hän luulee olevansa, käskyttää nyt minua noin? Mulkaisin poikaa joka taas kohotti kulmiaan takaisin minulle. Tuhahdin. Tarjouduin hyvää hyvyyttäni vetämään hevosen läpi muutaman kerran, olihan toinen nyt sentään konkannut mukanani näyttämässä paikkoja ja olihan hän loukannut jalkansa. Myötätuntoani oli hyväksikäytetty. Minua mietitytti Majinan kuvailema Paso Fino, joten pyysin Juliota, via mikä nyt olikaan, kertomaan lisää hevosesta. "No mennään kattomaan sitä, se on ihan tuossa!" hän vastasi. Epäröin hetken ja kysyin: "Ei kai me taas mennä viemään jotain lantakasaa..." "Eikun oikeasti, se on tuossa tarhalla nyt", hän vakuutteli ja virnisti. Siistin vaatteitani ja ojensin ryhtini. "No mennään jo sitten" ohitin miehen ja käännyin katsomaan taakseni, "tuutkos jo?" hoputin ja kuljimme sitten tahoille. Ja tottahan se oli. Jostain kaukaisuudesta portille laukkasi kimalteleva kiharaletti aikamoisen uljaasti. Siinäpä vasta hevonen. Varmaan aika röyhkeä kun tuolla tavalla ylpistelee, hpmh mikä diiva. "Meinasiko Maikku jotain että alkaisit kaveeraamaan tuon kanssa? Mikä sun homma ylipäätään on täällä?" mies kysyi ja kääntyikin sitten arvioivasti puoleeni. Sillä hetkellä jäin hieman sanattomaksi ja takeltelin: "Ei...ei kuulu sulle!" Naurahdin väkinäisesti perään ja samassa vaihdoin aihetta lähtöön. "Eikö sunki pitäis olla jossain sängyssä vetämässä buranaa?" tokaisin ja tökkäsin toista keppiä. "Hei, varo vähän!" mies horjahti ja sanoi sitten: "Kattoo ny pääseekö täältä edes kotia, kun ei ole kyytiä.." Mies katsoi sitten minuun. "Ai", kohautin olkiani ja lähdin kääntymään autolle. "Mun pitää nyt kyllä mennä", menisin vaihtamaan vaatteeni vielä. Minun autoonhan ei tultaisi millään mutavehkeillä. "Toivottavasti saat joltain kyydin sitten!" Mariamin maailmankirjat olivat sekaisin. Hän oli laskeutunut tällaisten ihmisten tasolle. Olisiko kukaan kotipuolen tallikaveri uskonut näkevänsä häntä vieraan hevosen hoitohommissa? Ja vielä Ansamaassa? Vai onko hänessä sittenkin olemassa mukavampi puoli hieman vieraammillekin ihmisille? Tuleeko tuosta kimaltelevasta Pasosta jotain tärkeämpääkin Mariamille? Kuten kisaporukan suoriutuminen, jäävät nämäkin mietteet nähtäväksi. Mariam oli kuitenkin varma, että cremellon kanssa sopisi hyvin kultakirjottu satulahuopa.
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Apr 25, 2020 23:01:51 GMT 2
Tunnelmia Purovuosta 25.4.2020
Kahvipöydässä oli mansikkakermakaakkua, pikkuleipiä, suklaata ja kahvi höyrysi jokaisen kokoukseen osallistuvan kupista. Malhosen Sebastian seisoi pöydän päässä tietokoneensa ääressä kerrankin hieman epävirallisemmissa vaatteissa ja Antonin keskustelu Krista Kiurun kanssa näytti tulevan päätökseen. Sofi mulkaisi Kristaa ja antoi minulle merkitsevän katseen. Kohautin olkiani ja hörpin kahvia tietämättömänä sotakirveestä. Selvittäisivät itse omat sotkunsa Antonista. Anton on se isäni bisneskaverin jälkikasvun tynkä. Tietokoneesta heijastui valkoiselle seinälle diaesitys, jossa luki läpikäytäviä asioita kilpailuista, sopimuksista, uudesta maneesista, yhteisistä lomareissuista ja jostain televisiostako.
Malhonen halusi tietää kaikkien tilanteen ensikesää koskien lähialueiden kilpailuista. Tatin kinnerpateissa oli ollut hoitoa viime kesän jäljiltä, kun oltiin oltu Ruotsissa koko kesä kisaamassa. Siellä Malmöössä käytiin sitten ojanpohjalla maastoreissun päätteeksi kun maastoparin hevonen pelästyi traktorin käynnistystä. Ei siis ainakaan mitään hajua tästä kesästä. Minua eivät olleet niin kiinnostaneet tämän pikkupaikkakunnan kissanristiäiset enkä kinnerpattien ilmaantumisen myötä enää haluaisi laittaa Tatille niin kovia rasitteita. Olin ollut Purovuossa suurinpiirtein kaksi ja puoli vuotta ja aivan ensimmäisenä kesänä käytiin kyllä kiertelemässä lähialueiden koulukentillä. Esteratsastuksessa kisattiin metrin luokkaa mutta kouluun sitten painotuttiin enemmän. Ei jaksanut alkaa kisaamaan Sofin ja Kristan estemestareiden kanssa, joten oltiin aika rauhassa päästy menemään omia teitämme. Mutta voi sitä riemua kun mentiin nuon vain voittamaan Sofi tallin kilpailuissa. "Marmorilla oli huono päivä" ja "välillä pitää hävitä". Sofi on kyllä aika kipakka luonne ja jos tuomari antaa hänelle omasta mielestä liian vähän pisteitä, tulee tuomari sen kyllä kuulemaan ellei tule kuuroksi jo ensimmäisestä karjaisusta.
"Meinaatko järjestää jotain sen Ansamaan muikkelin kanssa taas?" Sofi kysyi Sebastianilta ivallisesti. Sebastian hymyili takaisin, "Saa nähdä, oli kyllä sen verran pelottava nainen se etten tiiä uskallanko päästää teitä sinne tallille enää ettei vaan syö teitä." Krista naurahti, "No eipä sinne nyt varmaan kukaan sen erityisemmin haluais mennä. Viimeksikin oli sen verran... -" "Noniin, mitä ollaan puhuttu?" Sebastian muistutti Kristaa. Malhonen oli muuttunut tyystin sitten viime vuoden. Kaikki hyvin tiesivät tapahtuneesta hevosvarkaudesta ja miten Sebastian oli käsitellyt asiaa jopa puhumalla "vasta hetkittäin" esille tulleesta kinasta ansamaalaisten ja purovuolaisten välillä. Poliisi oli pitänyt syyniä Purovuolla kunnes Sebastianin veli oli otettu tutkintavankeuteen. Yksi ihminen oli vaihtanut tallia, eikä Malhonen vaikuttanut iloiselta asiasta. Aika moni oli kuitenkin päässyt yli asiasta ja arki oli suhteellisen normaalia täällä Purovuossa.
Kokoushuoneen seiniä koristivat kilpailuvoitot ja kuvat menestyneistä ratsukoista. Kuuluisuuksien nimikirjoituksia ja kuvia oli kehystetty, eikä Mahlonenkaan niistä puuttunut. Purovuolla oli resurssit ja puitteet, ja tottakai täällä oli unelma treenata hevostaan. En koskaan olisi uskonut saavani Tatista irti kaikkea sitä, mitä vierailevat valmentajat ja itse Sebastian olivat meidät saaneet ylittämään.
Havahduin mietteistäni kun Sofi Luode löi nyrkillä pöytään. "Musta tuntuu että ansamaalaiset pilaa meidän koulunkäynninkin kokonaan kun ne tunkee samoille tunneille opistolla eikä saada tehtyä kaikkeamme treeneissä. Ei niitä Vuorelan ja Talvilehon likkoja oo ainakaan järjellä siunattu ku käy aina Kolkkovaaranki hermoille tunneilla", Sofi valitti ja Sebastian hieroi ohimoitaan. Minä taas katselin ikkunasta ja hörpin lisää kahvia. Juu... "Ompa hyvää kahvia", kehuin väliin. "Saakeli teitä naisia ja teidän draamaa... Pysykää ny siellä maneesissanne treenaamassa ja käykää sitten kentällä erimielisyytenne. Ei täällä turhaan käy lääkärit hoitamassa teän hevosia ja opettajat valmentamassa teidän persauksianne" Sebastian sanoi, ja kun Krista taas oli aukaisemassa suutaan ennätti hän jälleen edelle, "Ja ei, en edelleenkään mene puhumaan rehtorin kanssa." Mahlonen oli valmis siirtymään hittoon tästä kukkaruukusta seuraavaan, kun puhelin soi. Hän ei vaikuttanut kuitenkaan sen iloisemmalta, päinvastoin. "....!" Se mutisi. "Mikä tippu?" Anton kysyi ja Mahlonen vain suuntasi pois kokoustilasta hampaat narskuen.
"Kyllä perhe on välillä maanvaiva", Aatos totesi nurkan perältä eikä keltään mennyt huomautus ohi. Kaikki kääntyivät katsomaan vaaleahiuksiseen mieheen, joka nosti katseensa hetken kiivaan näpyttelyn jälkeen ylös näytöltään. "Kai te nyt sen veljen vielä muistatte?" Aatos kysyi epäuskoisesti, mutta tiesi varsin hyvin, että hänellä olisi mehukkaita uutisia kerrottavanaan. Hän otti aikansa ja vaihtoi parempaan asentoon penkillään. Sofi, ja sitten Krista, nojasivat eteenpäin työntäen rintaliivinsä pöydän reunan ylitse. Huomasin Antonin vaeltavan katseen ja tökkäsin sitä heti jalkaan saaden vastineeksi inahduksen. "Se on taas vapaa mies heinäkuussa" Aatos päräytti, nosti kätensä niskan taakse ja alkoi keikkua tuolillaan. Kummatkin naiset suoristivat selkänsä ja katsoivat toisiaan. "Ei oo totta!" "Totta on neidit. Mutta tuskin tullaan enää näkemään sitä jätkää näillä nurkilla. Vaikutti nimittäin olevan aika hiton vihanen toi meidän Mahlonen koko sopasta" Aatos sanoi ja vaikutti tyytyväiseltä itseensä.
"Otatteko limsaa?" tuli Kaisa tarjottimensa kanssa. "Noniin" Sebastian huokaisi ja avasi samaan aikaan viereisen oven. Mies henkäisi ja katseli paikallaolijoita. Kaikki näyttivät järkyttyneiltä, eivät enää samasta asiasta, vaan maassa makaavasta Kaisasta joka kiroili kokispullot kädessään ja niin se Mahlosen mies sitten lähtikin jälleen pois pullojen lentäessä peräkanassa. Siihen jäi se kesäkokous ja mielipiteeni tulevasta kesästä, jossa Tatti olisi nimensä mukaisesti pelkkä kisakenttien Tatti. Minulla oli syvempikin huoli Tatin tulevaisuudesta varsinkin jalkojen kannalta. Tottakai Mahlonen sen tiesi. Olihan se seuraillut meitä jo hyvän aikaa. Mahlonen kyllä sanoi sanansa suoraan eikä yleensä empinyt kertoa mielipidettään asiaan jos se hänelle mitään kuului. Siksi mietinkin.
Puhelimeni kilahti samaan aikaan kun Kaisa lähti ryminällä Mahlosen kanssa. "Tuo oli kyllä ihan varmasti Tinderi ääni!" Anton sanoi ja kurkki puhelimelleni toiselta puolen pöytää. Nappasin puhelimen syliini ennen kuin mies ennätti sen pidemmälle. Mulkaisin Antonia, kuinka epäkohteliasta! Pitäytyisi omissa asioissaan. Huiskin kädelläni miestä kauemmas.
Aliisa? Avasin ilmoituspalkkini ja se toi esiin muistoja muutaman vuoden takaa snäppirullasta. *Viisi vuotta sitten tänä päivänä.*Avasin kuvan kokonaan ja näin mamanin ottaman kuvan missä murjotimme vierekkäin kiven päällä ratsastuskypärät päässä. Vetasin kuvan vasemmalle. *Jaa. **Arkistoi.* Katsoin hetken näyttöä ja näpäytin sitä kerran. Suljin puhelimen ja mulkaisin Antonille, joka oli jäänyt tuijottamaan. Kohotin kulmiani, että mitäs tölläät? Honka nousi seisomaan. "Noniin taidan siirtyä vähän parempaan seuraan nyt sitten..." hän alkoi ja tuolistansa kuului kamala rytinä kun sitä siirrettiin kauemmas. "Mitä hittoa Aatos", Krista kikatti ja otti miestä kädestä kiinni, kun tämä käveli ohitse, "voin tulla sun kaa hoitaan Päällikön!" Aatos katsoi tyttöä vaivaantuneesti. "Ehkä joku toinen kerta", hän hävisi pian jättäen hölmistyneen Kristan nuolemaan näppejään punastuneena. Kai nyt Krista tajusi ettei Aatos tulisi koskaan tykkäämään hänestä siinä mielessä? Eikö Aatos ollut jo kertaalleen kertonutkin asiasta Kristalle? "Lähetään nyt terassille vielä ennenkö tulee ihan pimeöö. Käys ny nopsaa hoitamassa se Tatti niin päässään lähteen", Sofi sanoi ja vilkaisi kelloa.
Ori odotteli pihattomaisessa rakennelmassaan. Olin vaatinut että se pääsisi käymään liikkumassa omaehtoisesti, joten tässä sitä nyt kutsuin tarhan perältä heiniä heiluttelemalla. Venyttelimme etu- ja takajalat ja lopuksi vielä kosketimme kummatkin päillämme lattiaa. Siinä oli meidän joogatuokio. Vetelin Tatin jalkoja vielä jollain yrttilinimentillä mitä lääkäri oli suositellut, kunnes kiitin ja kuittasin ja Tatti heilutti päällään heipat.
Palatakseni asiaan, aiempi ilmoitusääni ei kuitenkaan ollut mistään Googlesta, vaan Ansamaan tienoilta. Ja hitot minä anna Antonin pälpätellä menemään minun viestittelyistäni ainakaan näiltä osin.
[Tuntematon numero]: Terve Mariam, onhan oikea numero?
[Sinä]: ...
[Sinä]: ...
[Sinä]: ...
[Tuntematon numero]: ...
[Tuntematon numero]: Terkuin, Dochas
[Tuntematon numero]: ...
[Tuntematon numero]: Ansamaa
[Sinä]: Hei, kyllä on 🤔
*Plip plap plup plip*
[Dochas Ansamaa]: Ymmärsin että oot vuokrahevosta vailla. Jos tuut maanantaina, niin katsotaan Puron vuokraamista vähän tarkemmin?
Vilkaisin etupenkillä istuvaa Sofia ja Antonia. En kyllä tiedä miten he joikaukseltaan olisivat keskittyneet minuun mutta...
[Sinä]: Kuulostaa hyvältä 👍
*Plip plap plup plip*
[Tohtori A]: Hienoa, tavataan maanantaina!
"Anton, laitapa menovaihde päälle!" Sofi nauroi Kaija Koon alkaessa soimaan hiekkatiellä. Anton vaihtoi kutoselle haudissaan. "Anton! Nyt sitä kaasujalkaa kevyemmälle!" karjaisin ja sain musiikinkin pienemmälle. "Naiset naiset, ei tarvitse alkaa kinastelemaan musta kyllä mä tottelen teitä kumpaaki tänä iltana", Anton esti tilanteen eskaloitumisen, vaikka Sofi kyllä selvästi ihmetteli käyttäytymistäni. Myöhemmin illalla olinkin ottanut varmaan sidukan liikaa, kun menin avaamaan puhelimeni uudestaan ja tunsin, että nyt olisi oikein hyvä aika keksiä teksti mökötyskuvaan ja lähettää se Aliisalle. "HA! Ei hitto vein ton tytön saappaat kerran kesäleirillä pikkusena!" Sofi tuli huutamaan korvaani täydessä baarissa tiskin luona. Jumputuksen välistä sain selvää, että toissapäivänä hän oli vienyt jonkun opistolaisen teoriakansion. Mitä hittoa nyt taas Sofi? Nauroin ja mietin kenen nilkkaan taas on kustu. Palasin sitten hyvän ideani pariin. Hykersin ja painoin lähetä.
*Bling* "Kakkapylly"
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on May 3, 2020 0:48:25 GMT 2
Hävetys27.4.2020 Olin suunnitellut päivän tarkasti, vaikka sunnuntai menikin pienoisessa lentotilassa lauantain jälkeen. Takapenkillä oli kasa pakkauksia ja laatikoita, jotka olin käynyt shoppailemassa jo viime torstaina. Sovituksen jälkeen kolmasosa sai lähteä takaisin. Olin tunkenut myös gabbanan laukkuuni uutuuttaan tuoksuvan piukan ratsastusasun, jonka olin varta vasten innostunut tilaamaan tätä päivää ajatellen. Tottakai pukeudun asianmukaisesti, ja ainakin paremmin kuin muut. Ja niin kyllä saisi hevonenkin pukeutua. Olin siis hankkinut mätsäävät asut molemmille! Vuorten juurella jäin kuitenkin tuhahtelemaan auton viereen nähtyäni jonkun pikkutyttöjen letkan saapuvan tallista hevosen kanssa. Oliko täällä tänään muka joku ponitalutus? Kunhan eivät jäisi jalkoihin. Pyyhkäisin huopatakistani matkan aikana kertyneet pölyt ja katsahdin sitten takapenkille. Näissä kengissä en kyllä ala, mietin tonnin nahkabootseihini vedoten. Läimäytin oven kiinni ja kohensin aurinkolasejani vaikka aurinko ei tässä harmaassa kelissä paljoa häikäissytkään. Sainkin seisoskella bemarin vieressä hyvän tovin puhelintani selaillen, ennen kuin Dochas Ansamaa saapui paikalle. Hänellä oli päässään aika nuorekas lippalakki. Pidin paljon hänen aasialaisista piirteistään, rakastin katsoa korealaisia rakkausdraamoja. Vänkärin puolelta nousi toinen mies masentuneen virtahevosen värisessä takissa. Pituudellaan huomiota herättävä jätkä vilkaisi kerran bmw:ni, mutta ei vaivautunutkaan edes katsomaan silmiin kätellessämme. Sai kuitenkin esittäydyttyä "Hä? Kaapoksi". Mutta olipa vaan hitaan oloinen poika. Dochas sen sijaan oli pukeutunut kiitettävästi, vaikka lippalakin teksti "Pizza" olikin mielestäni hieman liian nuorekas. Joka tapauksessa tavaroiden siirtäminen olisi käynyt näiden kahden voimin todella vaivattomasti. "Etkö sä muka saa noita yksin kannettua?" Dochas kysyi. Taidan vain tyytyä gabbanaani. "Kaapo ohjaa sut eka varustehuoneeseen, tuun kohta perässä", Ansamaa sanoi ja kertoi käyvänsä moikkaamassa Majinaa. "Kyllä täällä on pelit ja vehkeet hevosille omastakin takaa" varustehuoneeseen ilmestynyt suomihevosen hoitaja sanoi huvituttuneena kantomäärästä, jonka ajattelin tuoda joskus myöhemmin. Annoin asialle vain ymmärtäväisen hymyn. "Niin, no", tokaisin. Saataisiin tännekin vähän parempaa seppälää. Ovesta kurkisti pian myös Dochas Ansamaa. Seisoimme siinä hiljaa, kunnes Dochas tökkäsi toista miestä kylkeen ja sanoi auttaa Saagaa varusteiden kanssa. "Hhjoo..." poika sanoi ja huitaisi hiuksia silmiltään. Mies itse esitteli kaikki huoneen neljä nurkkaa. En tiedä pitikö tämä Dochas kaikille samanlaisen esittelyn, vai johtuiko se jostain ilmiselvästä paritusyrityksestä noihin kahteen liittyen. En tajunnut mikä minua odotti kun aukaisin varustekaapin. "Mitä tää lännensatula täällä tekee?" kysyin epävarmasti. Ei kai nyt vaan...? En kuullut vastausta. Herra Ansamaa katseli puhelintaan otsa rypyssä ja huomasi kysyvän katseeni vasta hyvän tovin kuluttua. "Niin mitä?" hän kysyi ja hieraisi niskaansa. Osoitin lännensatulaa. Hän kohotti olkapäitään hiljaiseen kysymykseen. "No ei, Purnukan satula on tuolla puomilla jo oottamassa. Oli pakko vähän kiillottaa sitä", mies vastasi ja olin kyllä otettu ystävällisestä kohtelusta. Tai ehkä sitä ei oltu ratsastettu vähään aikaan. Nostin leukaani: "Jaa, okei." Mies jätti huomiotta tökerön kommenttini, ja valitteli joutuvansa nyt käymään pienen kierroksen tallipihalla. Minä jäin tonkimaan kaappia vielä. Kaikki pitäisi olla tässä. Suitset vasurissa, huopa sylissä, suojat ja korillinen harjoja peukalon varressa. Good to go. Päästessäni ulos kurvas pihaan joku tuunatun näköinen amisauto. Kuski jäi vielä istumaan sisälle. Sen sijaan kauempana vastassa olivat Ansamaat komea pukumies seuranaan. He vaikuttivat tulevan hyvin toimeen ja panin merkille tuttavalliset kosketukset. Majina tervehti suuntaani kauempaa ja näytti lopettelevan keskustelunsa. Tiesin, että tuo selkä näytti tutulta jostain. Kun mies kääntyi jäähyväisiin, tunnistin hänet. Katsoin ruskeilla silmilläni läpitunkevaan siniseen katseeseen ja nielaisin. Käännyin puomeille sydän jyskyttäen. Tuntui kuin tuijotus olisi kestänyt vuosia. Hengähdin viimein tavaroiden ollessa tuettuna ja nojasin aitaan. En varsinaisesti tuntenut tuota miestä, mutta-... Askeleet lähestyivät rahisevassa hiekassa ja kauemmas puomin viereen tuotiinkin läsipää puoliverinen. Sinertävät kutrit heilahtivat tuulenvireessä, kun nainen laski päätään sitoakseen ne. Olin kaiketi tuijottanut tarpeeksi kauan että oli pakko sanoa jotain. "Terve", kuulin hänen sanovan pää kallellaan hiuksiaan haroen. "Hei" vastasin ja tarkistin naisen ulkomuodon muutamaan otteeseen. En nähnyt punaisen langan päätä enkä häntää, hyvä jos koko lankaa oli edes olemassa. Hiuksia ei selvästikään oltu kammattu ja pukeutumiseen ei oltu kiinnitetty kyllä mitään huomiota. Aika synkkää pukeutua kokonaan mustiin. Edes jotain keltaista tulevaa juhlapäivää ajatellen, ei? Ja kuinka monta takkia hänellä oli päällään? "Noniin lähdetään lassoamaan sulle yks kultakutri. Helou Anni!" Majina kienahteli vierelleni ja heitti narut käsiin. "Anni" hymyili rouva Ansamaalle ja kysyi mitä meinattiin. Hän myös vilkaisi minua ja huomasin hänen tehneen samankaltaisen skannauksen. Scanning complete ja tuijotimme toisiamme sekunnin murto-osan. "Lähdetään katsomaan josko saataisiin Puro käsittelyyn. Ja kans että minkälaiseen käsittelyyn" nainen sanoi ja antoi merkitsevän katseen. Sitten tuli pieni naurahdus perään ja kopaus kenkiin. Kalliisiin kenkiini! Majina hoputti tulemaan perässään. Mun kengät! Nielaisin sanani ja menin perässä. Kaunis Paso Fino oli kyllä ollut ihastus silmille, kun hain sen tarhauksilta pää korkealla, kultainen harja letille sidottuna. Katsahdin nyt samaisiin laineisiin vieressäni ja päätin jatkaa harjaamista. Myös häntä oli avattu suureen loistoonsa ja häikäisevä harja heilahteli orin ravistellessa itseään puomilla. Panin merkille hyvin hoidetun karvan ja mietin, kuka orista on päivittäin pitänyt huolta. Oli siis kiva kun uudet vaatteet eivät menneet likaiseksi. Nahka natisi noustessani ratsaille huimaan, lähes 160 sentin, korkeuteen. Istahdin satulaan tukevasti kuin tämmöinen sievä nainen vain voi ja säädin jalustimia jonkun hujopin jäljiltä. Itse yllän kuitenkin jopa 167,6 senttiin. Kääntelin paidan hihoja ja samassa jatkoin pihassa olleen pukumiehen miettimistä, korkeudesta puhuen. Tuon lähes kaksimetrisen Nurmen pojan tapasin kerran isän liikekumppanin juhlissa ollessani 20-vuotias. Muistaakohan herra Nurmi vielä sitä ujoa mustaan mekkoon puettua naista, jonka kanssa käyty silmäpeli teki pitkästyttävästä päivällisestä paljon, paljon mielenkiintoisemman? Olimme aikanaan asuneet pohjoisessa Lapissa isän laskettelukeskusosakkeissa ja kerran rinnebaarissa olimme tavanneet Alvarin kanssa yksillä. Mutta siitäkin oli jo kolme vuotta. Jostain kumman syystä tunsin veroa hyvännäköisiin miehiin. Karaisin kurkkuani ja siemaisin vielä viimeiset huikat vesipullostani, ennen kuin pyysin malttamatonta oriani käyntiin. Ratsuni tuoksahti viime kesältä alkuverryttelyissämme. Itsekin pyörittelin hartioita ja treenasin reisilihaksia kevennyksillä. Tunsin hyvin persuksissani satulan alla käyvän liikkeen ja kaikki vaikutti kodikkaalta, vaikka hevonen allani olikin eri. Liikkeet olivat uusia mutta tunsin että hevonen olisi valmis reagoimaan mielihyvin apuihini ja pieneen paineeseen. Panin merkille kuitenkin hieman laiskemman takapään. Se ei kyllä ollut kovin taipuvaisena, vaan meni rautakankena kaikki kulmat ja ympyrät. Pidin silti tämän hevosen yritteliäisyydestä ja olin tyytyväinen huomatessani, kun kevyesti kosketin ulkopohkeella, olimme jo tasaisessa laukassa ympyrällä. Laukkaa ei kestänyt kuitenkaan kauaa, sillä Puro tuntui väsyvän nopeasti. Oi voi, kuulostaa kuntoleiriltä. Hoidettu sitä oli, mutta se tarvitsi tosissaan tekemistä! En siis vaatinut liikoja tällä kertaa. Kaikki työskentely sai silti hien kirpoamaan otsalleni, ja huomasin sen pitäessäni pienen tauon hörpätessäni vettä. Dochas oli jäänyt seuraaman menoamme, todennäköisesti vastaamaan seuraamuksista, ja kommentoimaan väliin aika ammattimaisesti. Tuntui kuin olisin saanut hyviäkin ohjeita. Minua alkoi kiinnostamaan miehen sielunelämä ehkä enemmän tämän jälkeen. Dochas asteli hieman lähemmäs ja Puro tavoitteli tämän huppua. Mies rapsutti sen alahuulta ja työnsi turvan pois ennen kuin se ehtisi repimään koko vaatetuksen. "Saa nähä mitä tästä tulee. Kokeilkaapa sitten pasoa." "Mitööö...!" huusin käheästi orin selästä niin epäuskoinen ilme kasvoillani. Dochas hykersi portilla niin että purkka lensi suusta. "Mitä mä sanoin? Joka kerta. Silvia antaa nyt kiltisti puhelimensa", herra sanoi ja tökkäsi vaaleaverikköä vieressään. "Okei, voitit pelin", nainen sanoi ja veti taskusta puhelimensa ojentaen sen miehelle. "Mutta ei sitten mitään Trumpin kuvia mun puhelimeen." Tuntui kuin olisimme edenneet etenemättä minnekään, me vain kelluimme. Loppukäynnit olivat keskustelua Dochasin kanssa. Hän antoi aika kriittistä palautetta ratsastuksestani eikä paitakaan kuulemma sopinut Puron kanssa. Hän pohti ääneen hyvän ratsastuksen saloja ja piti pienen klinikan siinä vajaan kymmenen minuutin aikana. Nostimme hevosen kanssa leukamme vaan korkeammalle, eikä meitä lannistaneet moiset kommentit. Okei, tiesin niiden olevan aiheellisia enkä oikeastaan muuta tehnytkään kuin arvostanut palautetta. Puro käveli kaula pitkällä hiekkakentän uria, eikä voinut vastustaa kaartamasta keskelle kenttää kohti Dochasin huppua. Laskeuduin satulasta ja katsoin oria. Automaattisesti kurotin silittämään sen silkkistä kaulaa ja olin kiitollinen että se oli yrittänyt parhaansa. Se muistutti hieman Tattia miellyttämishalullaan ja jonkinlaisella rehellisyydellä. Hevosesta oli jäänyt hyvä mieli, vaikka oloni tuntui kyllä hieman pettyneeltä. Olin ehkä suunnitellut pienimuotoista treenaamista toisella hevosella, nyt kun Tatin jalat olivat mitä olivat. Mutta pienoinen kunnonkohotus ei olisi minulle este eikä mikään. "Tuuppa käymään sitten toimistolla vielä kun oot saanu hoidettua", Dochas sanoi, lähti keimaillen ovella seisovan Majinan luokse ja levitti kätensä. Tuo tummanpuhuvaan pukeutunut nainen, Anni, tuli vastaan käytävällä jonkinlainen hihna kädessään. Hevonen oli kaiketi jäänyt jonnekin matkan varrelle, mietin ja tirskaisin. Nostin kulmiani ja vedin hiussuortuvan korvani taakse. Hänkin kai aikoi tervehtiä, tilanne olisi muutoin ollut kiusallinen. "Hei", sanoin tavalliseen viileään tapaani, mikä muuttui kuitenkin pienen pölyhuiskun hypätessä reisiäni vasten. Vyh vyh! Häy häy! Koira haukahti kimakasti ja astuin taaksepäin. "Apua! Vie se pois!" huudahdin ja yritin huiskia sitä kauemmas. En ollut niinkään mikään koiraintoilija. "Muru! Istu, herrajee...!" pieni lattialuutu heilutti häntäänsä ja koko vartalo liikkui haukkujen voimasta. Pienimmät koirat olivat pelottavimpia. "Voi elämä... Anteeksi tuosta", nainen sanoi ja kiepsaisi koiran hihnan päähän. "No syytäkin olla!" kimpaannuin ja puna nousi poskilleni. "Ei tallilla saa pitää koiria irti! Nehän voi vaikka hyökätä jonku hevosen kimppuun!" kerroin naiselle omasta mielestäni asiallisesti. Olin ehkä hieman tuohtuneessa mielentilassa. Kuten mainitsin, koirat eivät todellakaan olleet lempieläimiänl. Nainen näytti olevan valmiina sanomaan takaisin. Kaapo näköjään huomasi tilanteen ja tuli väliin. "Mariam? Sua kaivattaisiin toimistolla..." hän mutisi ja näytti tietä. Tämä ei jää tähän! Kaapo ojensi vesimukin päästyäni istumaan, varmaankin jotta saisin jäähdytettyä tunteitani. Rauhoituin aika nopeasti, mitä minä nyt muka jostain pienestä koirasta meuhkaisin, sehän olisi lapsellista. Keskustelimme vakavissamme Puron vuokrauksesta kun pääsin toimistolle. Majina sanoi, ettei se ollut nopealla vilkaisulla pahalta näyttänyt. Ihmettelin, miten sain osakseni niin vastaanottavaista kohtelua. Oliko tämä Ansamaa? Varmasti puhuisivat jotain lähdettyäni, niin kaikki tekevät. Sovimme, että jos nyt alkaisin tähän hommaan, niin olisi kaiketi sopivaa jos kävisin ihan kunnolla liikuttamassa Puroa useampaan otteeseen. Hän kertoi, että tallin hevosilla on myös mahdollista päästä kisaamaan. Aluksi pienestä mielenkiinnosta lähtenyt aikomus oli alkanut muuttua vakavaksi, enkä pitänyt sitä enää mahdottomana ideana. Rohkenisinko tehdä päätöksen? En tiedä kuinka tässä kävisi, mutta jotain minun oli heille vastattava. Mietin olinko tehnyt oikean päätöksen. Ilta hämärsi, kun olin päässyt lähtemään tallipihasta. Äidin bemari oli käynnistynyt verkkaisesti, mutta huokaisin onnesta, kun se lähti liikkeelle. Aivan mahtavaa. Liitin puhelimen radioon ja laitoin soimaan hieman rauhoittavaa musiikkia. Ah, tätä kaipasin. Automaatti oli minulle sopiva, vaihteita en olisi jaksanut vaihdella enää sillä tunsin itseni niin väsyneeksi. Vielä alkupäästä kaikki oli mennyt hyvin, mutta metsätien loppuessa auto alkoi uhkia ja puhua kieliä. Voi hmmetti... Vasta isä oli tämän käyttänyt huollossa! Ajattelin kääntää musiikkia isommalle, jos se auttaisi. Ei kerta kaikkiaan, tehot alkoivat laskea ja pian koko auto sammui. Ihan totta! Minua alkoi itkettää. Aukaisin oven ja läimäytin sen kiinni. Potkaisin rengasta kalliilla kengälläni ja kirosin koko auton. Jalkaankin sattui. Mitäs nyt tehtäisiin. Kelle tässä nyt pitäisi soittaa. En jaksaisi. Kääriytyisinkö vain takapenkille uusiin tavaroihin ja nukkuisin yöni siinä? Argh. Valokeila osui minuun mutkan takaa pusikoiden läpi. Siristin silmiäni ja nostin käteni suojaksi. Sama amisauto pysähtyi popit päällä vierelle ja ulos nousi brunette nainen. "Mikäs täällä on hätänä?" hän kysyi ja meinasin puhjeta poraamaan. "No kun toi sammu!" nyyhkin, "En tiiä mikä siihen meni se oli ensin ihan fine ja sitten se lakkas toimimasta." Nainen avasi takakonttinsa ja haki taskulampun, käski pitää sitä ja aukaisi konepellin. Hytisin kylmässä ja hypin jalalta toiselle. "No emmä nyt tässä mitään ongelmaa näe", hän sanoo ja kurkkkaa auton alle, sitten pyytää päästä kurkkaamaan sisälle. "Mistä tiedän ette vaan varasta mun autoa?" kysyin mutta sain naiselta pöllämystyneen katseen. "No eihän tää ees lähde tästä minnekään!" Mietin hetken, "Totta." Nainen istui penkille, laittoi sähköt päälle ja nousi samantien ylös ja alkoi nauraa. "Eihän... Sulla... Ole... Täällä... Ees bensaa!" Lyhyestä virsi kaunis, oli nainen ystävällisesti työntänyt pienen kanisterillisen bensaa luukkuun, kun soitettiin eka takaisin Ansamaahan ja Dochas oli saapunut tuomaan sen verran että pääsin kotiin. Nyt, makoillessani omissa lakanoissani, tuntui niin tyhmältä ajatella tapahtunutta että häpesin silmät päästäni. En saanut koko yöllä unta. Miten olin voinut päästää tuollaisen virheen käymään? Olin varma, että olin tankannut auton juuri toissapäivänä, miten oli mahdollista, että bensa loppui? Merkillistä... Aargh, mutta nyt olen tehnyt itsestäni naurunalaisen. Ja olin vielä mennyt suostumaan vuokraamiseen. Joutuisin vielä menemään takaisin Ansamaahan... Saa nähdä mitä tästä tulee.
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on May 8, 2020 16:55:57 GMT 2
Vanhoja tuttuja
8.5.2020 Tahdigia ja kanaa. Lounaspöydässä oli hiljaista, isä tiiraili puhelintaan silmälasiensa takaa ja tökki näyttöä etusormellaan. Välillä hän työnsi puhelinta kauemmas ja nosti leukaansa nähdäkseen paremmin. Yritin kirjoittaa viimeisiä esseitä ennen hakuja, ja jos nyt vielä joutuisin välivuodelle, en todellakaan viettäisi taas vuotta isän silmän alla töissä. Lääketieteellisen pääsykokeet hermostuttivat minua, ja samalla tunsin ristiriitaisia tunteita sinne hakemisesta. En edes pidä ihmisistä niin paljoa. Tiedän itsekin, etten ole ihmisystävällisintä seuraa. Kirurgia kiinnostaisi, ehkä kauneuskirurgia. Suljin kannen ja huokaisin syvään. Poskeni pusertuivat kämmenien väliin. Isä pysyi hiljaa, siirsi sinistä tiiliskiveä pöydällä ja köhäisi, hymyili perään. Pyöräytin silmiäni ja suoristin selkäni, nappasin kirjan näppieni väliin ja vedin lopun teen kurkustani alas. ”Kiitos, meen terassille lukemaan”, sanoin. Isä viittoi tulemaan vielä katsomaan jotain. Hauska kissavideo jälleen kerran. ”Aa papa, hauska”, hymyilin. Aurinko paahtoi lasitetulle verannalle. Tarkenin helposti ilman niitä tuhansia vilttejä ja takkeja, joita isäni oli tyrkyttänyt. Suorastaan nautin kelistä ja kaipasin samalla Iranin iltoihin, jolloin oli aika lähteä kiertelemään kaupunkia parhaiden serkkujen kanssa. Miehetkin olisivat paremman näköisiä, täältä löytyy vain tavallisia tampioita tuhlattuine potentiaaleineen. Täällä ulkonäköön panostaminen on kuitenkin ehkä korvattu käytännöllisyydellä. Jotain charmia pitää silti olla. Tänä vuonna onnistun. Toisena vaihtoehtona on valtiotieteellinen vaikka ei minua kiinnosta tämä Suomen laki; niin ihmellisiä säädöksiä välillä, ettei niitä voisi erottaa edes monopolin Sattuma-korteista. Toivottavasti ei tarvitse turvautua kolmanteen vaihtoehtoon, insinööriksi. Tosin taloudellisen parhaan saavuttamiseksi olisi kaiketi hyvä turvautua samoihin valintoihin kuin isä, kun yrityskin on jo valmiina. Se olisi kai johtamisen opiskelua ja kauppatieteitä. Sitten musta tulisi businesswoman. Mitenhän hevoset sitten? Jääköhän niille aikaa? Sanon kyllä, että tallin rakennan sitten pihaan kun pääsen aloittamaan oman elämäni. Laskin kirjani ja hieroin silmiäni. Vapautin tummat laineeni olkapäilleni ja nojasin kyynärilläni vilttiin. Ansamaa ei ole vaikuttanut pahalta paikalta. Mitä jos lyhyt hevosurani päättyy, kun lähden opiskelemaan? Kenties Ansamaa voisi olla paikka, josta lähteä hyvillä mielin. Saisin viettää hieman rennompia päiviä, eikä tarvisi keskittyä kisatiimin vaatimuksiin. Pitkät kisareissut Ruotsiin, Viroon ja muualle Eurooppaan kiinnostaisivat, mutta mitä järkeä on jäädä tähän pieneen kaupunkiin niitä tavoittelemaan? Nyt taas tekisi mieli mennä Tatin kanssa peltolaukalle, aurinko paistaisi juuri oikein ja kuun ja tähtienkin asennot vaikuttavat olevan myötä. Tunsin vieläkin sisäreisieni muistissa hevosen laukan rytmin, se oli niin turvallinen ja hento kosketus jokaisella askeleella. Nivelet liikkuivat sovussa keskenään, eikä mikään tuntunut olevan ongelma. Nyt saa taas hoitaa hevosen jalkoja jokaisen liikutuksen jälkeen erinomaistakin paremmin enkä tänäkään aamuna jäänyt sänkyyn makoilemaan. Olen ehkä onnekas, kun saan edelleen asua vanhemmillani, toisaalta pieni asuntoni keskustassa on tuonut myös hieman rauhaa itselleni. Joka tapauksessa on elämäni aika turvattua nyt, tulevaisuudessa pitäisi kai naida joku ökyrikas pappa. Saisin jatkaa näitä aamukuuden huolettomia menojani, käydä tallilla milloin huvittaa. Virnistin ajatuksilleni, näistä ollaan puhuttu tallillakin. Entä Alvar Nurmi? Se jää nähtäväksi. Kiitos Alvarin, olisin varmaan joutunut pahempaankin pulaan rinnebaarin tiskillä. Saattaisin itseasiassa juuri olla ökyrikkaan papan vaimona, en siis osaa sanoa kumpi parempi. Mies on komea… Niin komea että tekisi mieli laittaa hänet Tatin selkään ja ottaa kuvia mieskalenteriin. Tai jos pääsisin itse hevosen paikalle… Hyi! Pois tuollaiset minusta, neitsytmielestä. Kierähdin vatsalleni ja aukaisin miehen instagramin. Rullaus, rullaus, rullaus… Apua, ei! Ei, ei, ei… poista tykkäys. En kyllä tarvitse ketään elämääni, mitä katselen tässä? Selailin viestiketjuani ja huomasin Aliisa Korpiaholle lähetetyn viestin, ihmettelin sitä ensin, kunnes muistin sen lauantain. Käteni lensi otsalle. Taas näitä. Bling! Intialaiset miehet pommittivat aina tähän aikaan directissä: Hello beautiful, your eye so nice and dark. I like you. Lets marry me. Ja sitä rataa. Bling! Snapchat… Sofilta tallilta. Tatti kuvassa syömässä ruisleipää onnensa kukkuloilla. Hetkinen, oliko tuo Kasperi Laineen käsi? Tiirasin kuvaa tarkemmin ja katselin suonisia käsivarsia. Etsivä mood aktivoitu. Hymyilin ja laitoin takaisin kuvan kirjoista hymiön kera. ”Ihana😊”. Seuraavaksi kuva paremmasta puolestani: ”Onko Kasperi siellä? 😊”. Kasperin naama tulee pian näytölleni. Helvetin perukoilta si’innyt paholainen virnistää kuvassa viattoman näköisenä. Seuraavaksi kuva Silvian naamasta: ”Se otti mun puhelimen en tiiä mitä se tekee täällä”, niin siinä luki. Totta kai. Jos en paremmin tietäisi, voisi luulla että Sofilla ja Kasperilla saattaisi olla meneillään jotain. Kasperi on huippuvalmentaja, kotoisin Lahdesta, 27-vuotias, pilvenpiirtäjä, meidän suhteen kesto: vuosi. Hengitin syvään kymmenen kertaa ja soitin miehelle. Puhelu piippasi ja pian taustalta kuului kikatusta, joka kuitenkin loppui pian. ”Kasperi Laine”, miesääni vastasi. ”Mariam, hei”. Eikö hänellä muka enää ollut numeroani? Pyöräytin silmiäni. ”Mariam! Terve, tiesin, että saisin kuulla susta kohta”, kuulin hymyn äänestä. ”Ai niinkö? Mitä sä teet Kuukarissa?” tivasin, mutta yritin kuullostaa ystävälliseltä, ja arvatakin saattaa, että ulosanti taisi olla vain huutamista. ”Hah, kiitos tupaantulijaistoivotuksista”, mies vastasi ja jatkoi, ”tuun valmentamaan teitä.” Hiljaisuus. Hieroin ohimoitani ja päätin kylmänrauhallisesti sanoa vain, että okei. ”Mulla on vuoden sopimus Sebastianin kanssa just tänään allekirjotettuna”, mies sanoi ja kysyi yllätyksekseni, haluaisinko lähteä kahville. ”Mitä että?” olin hölmistynyt. ”Niin.. Puhuttaisiin tärkeistä asioista…” ”Kasperi, ei kiitos. Voit tulla Kuukariin, mutta älä luule mitään muuta”, sanoin. ”Mariam, meidän pitää jutella vielä jossain vaiheessa.” ”Tervetuloa Kasperi, toivottavasti viihdyt”, sanoin ja lopetin puhelun. Jäin makaamaan verrannalle, jonka tunnelma oli muuttunut tyystin. Ilma viileni ja käperryin vilttiin. Kautta Allahin, kusessa ollaan.
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Sept 18, 2020 20:46:17 GMT 2
Kuinka ilmoittautua ensimmäisiin kisoihin Viikonloppuriennot
Katsoin puhelinta ja vaihdoin asentoa. Ristin jalkani uudelleen ja pyörittelin nilkkaani ilmassa. Jotenkin arvasin käyvän näin, deittini oli jo viisi minuuttia myöhässä. "SoVIitaAn TRefFIt KaPARiiN". Tsk.
Huokaisin baarituolilla ja huomasin baarimikon tuoneen ilmaisen mojiton. Pyörittelin juomaa lasissa ja katsoin viileästi söpöön mieheen tiskin toisessa päässä.
Lyhyen katsekontaktin jälkeen (kaksi sekuntia), avasin puhelimen ja odotin miehen ymmärtäneen kutsun. Katselin Ansamaan chättiä ja jossain puhuttiin Kalla Cupista. Eniten kiinnosti nämä jatkot.
Hetken päästä viereeni istui hyvännäköinen vaaleahiuksinen vihreillä silmillä. Hän tilasi martinin. "No hei..." mies sanoi pehmeällä, Antti Holma - äänellä. "Hei", hymyilin ja sipaisin hiuksiani, jotta kalliin hajuveden aromi tavoittaisi hänet. Se karkoittaisi köyhät. "Mojito? ", hän hymähti, "taidat olla seikkailunhaluinen." "Martini? Taidat olla salainen agentti", totesin kulmieni alta. Mies kumartui eteenpäin. "Älä kerro kenellekään..." hän kuiskasi. Paljastin valkoisen hammasrivini.
Juttelimme hyvän tovin, eikä mies vaikuttanut pahalta. Hän kertoi olevansa menossa Kalla Cupiin kisaamaan, ja viettäisi vielä muutaman yön täällä. En tiedä mitä se merkitsi mutta en niinkään välittänyt, kun kuulin jahdista ja maailmanympärysmatkasta. Todellinen 007, olinko hänen seuraava naiskaatonsa?
Miehen seurue tuli istumaan myös ympärille, ja onneksi Sofia, myöhästynyt deittini, saapui paikalle oikeaan aikaan. Olin juonut vielä toisen mojiton lisäksi yhden shotin. Kerroin että meidän talliporukkaa oli myös lähdössä kisaamaan Kalla Cupiin, johon Sofia vähän ihmetteli, että mihin?
Miehet lähtivät jostain syystä yhtäkkiä pois hetken Sofian tulon jälkeen. Myös James Bond näytti kiirehtivän, mutta käski nopeasti tulla Kalla Cupiin mukaan katsomaan. Ehkä lähtisinkin 😏.
Käännyin katsomaan, mihin miehet olivat vilkuilleet ja röyhistelleet rintaansa, ja näin Kasperi Laineen Sebastian Malhosen kanssa meidän takanamme. Pelottava aura oli heidän, tai no Kasperin, yllä, enkä ihmettele miksi miesporukka kaikkosi yllättäen.
Vilkaisin viileästi Kasperiin. Kaksikko siirtyi lähemmäs ja Sebastian kysyi, joko oltaisiin valmiita bilettämään? Samassa Kaparin ovista kellahti sisään Ansamaalaisia, ja kesti hetki tajuta, ettei heille kannattaisi mennä ehkä puhumaan juuri nyt, tässä seurassa.
Sofia huomasi, mihin katsoin ja puristi huulensa yhteen. "Tsk, taitaa olla ilta pilalla", hän huomautti ja nyökkäsi ovelle. Kasperi katsoi minuun ja kohautin olkiani. Katsoin poispäin. Onneksi toinen poppoo sovittautui johonkin omaan loossiinsa.
Heillä oli mukana se uusi nilkuttava tyyppi. Olin nähnyt sen yhtenä päivänä laahustamssa tallikäytävällä kuin mikäkin raukkanen. Sen ilme oli ollut niin pelästynyt ja silmät apposen ammollaan. Kuin olisi haamun nähnyt. Katsoin sitä ihan tarkotuksella päästä varpaisiin, ettei uskaltaisi tulla puhumaan. Eikä me puhuttukaan. Tunnistin sen kuitenkin tuosta olemuksesta.
"Miten joku viittii laittaa noin paljastavan yläosan", Sofia vilkuili ja marmatti muutenkin kuinka pitää aina olla ekstraa. "Oot vaan kateellinen, kun sulla ei oo tollasia varustuksia", Sebastian virnuili ja tajusi sitten sanoneensa ehkä liikaa tässä seurassa. Sofia punastui ja risti kätensä rinnuksien eteen. "Eniveiss, taidan lähteä ettiin sitä mun seuralaista...", Malhonen mutisi.
Sofia ehti varttitunnin sisällä käydä tönäisemässä Ansamaan tulokasta matkallaan vessaan. Oli kuulemma niin kova ruuhka. Pyöräytin silmiäni katsoessani muualle. Kasperi kysyi ketä ne miehet oli ja tajusin ettei me edes esitelty toisiamme. "Mitäpä se sulle kuuluu?" kysyin puolustavasti ja kulautin juoman alas kurkusta. Minua ei enää kiinnostanut olla täällä. "Haluaks olla herrasmies ja heittää mut kotiin?" sanoin enkä erikoisemmin kysynyt, pikemminkin vaadin.
Mietin rikasta James Bondia ja kuinka tämä oli varmasti merkki tulevaisuudestani. Ehkä tämä oli ylemmän tahdon tapa ilmoittaa elämäni käännekohdasta! Missä se Ansamaan chätti olikaan... Tuossa! Ja näin ilmoitin itseni mukaan after parteihin. Ja koska myöhemmin sain tietää, että juhliin päästäkseen on osallistuttava myös itse kisoihin, oli tämä tarina kuinka tulin ilmoittaneeksi Puron ja minut ensimmäisiin yhteisiin koulukisoihimme!
|
|
|