Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Feb 22, 2020 12:34:24 GMT 2
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Mar 20, 2020 21:40:44 GMT 2
Tillbaka till Finland tarinallisesti 23.2.2020
– Aja 500 metriä ja olet kohteessa, toitotti suomenkielinen naisen ääni navigaattorissa ja olin valmis kiekumaan innosta. Matkaa Ansamaahan Turun satamasta oli niin ajallisesti kuin matkallisesti paljon ja matkan kestoa pidensi lyhyempääkin lyhyt tapaaminen vanhempien kanssa Tampereen jollakin ABC-asemalla ottaakseni kyytiin muuttolaatikoita. Unohtamatta taukoja, joihin kuuluivat pääasiallisesti Briten jaloittelukerrat. Kaiken lisäksi – turvallisuuden sinänsä unohtaen – olin ajanut koko matkan yksin kuunnellen radion vaihtelevia kanavia koko matkan. Radiota oli pitänyt kuunnella sen takia, että oman ja hevosen muuton keskellä olin hukannut oman aux-piuhani ja CD-levyt olivat sitäkin tavoittelemattomammassa paikassa. Vaikka olin herännyt jo ennen viittä aamulla, olin yllättävän virkeällä päällä kellon lähestyessä kahdeksaa illalla. Syy saattoi toki olla veressä virtaava adrenaliini tai suunnaton määrä kahvia, jonka olin kitannut ajossa.
Ajaessani – luojan kiitos – hyvin valaistuun tallin pihaan, joku alkoi huitoa minulle ohjeita turvalliseen parkkeeraamiseen trailerin kanssa. Sinänsä se nauratti, mutta vieraassa pihassa osasin olla enemmän kuin kiitollinen. Brittekin arvosti varmasti lisäohjeistusta, sillä muuten varmaa matkustajaa tuntui jännittävän hitaampi vauhti. Muutenkin olin halukas saamaan auton parkkiin ja hevosen ulos kopista, sillä kesken matkan ainut matkakumppanini oli päättänyt hypähtää trailerissa niin, että oli jäänyt toisesta jalastaan killumaan heinäverkkoon. Onneksi tapa varautua kaikkeen hevosten kanssa matkustaessa oli antanut vinkin heti aamutuimaan, joten mattopuukko oli maasturin repsikan hanskalokerossa. Tilanne oli onneksi purkautunut nopeasti kiitos kyseisen mattopuukon, trailerikameran ja avuksi pysähtyneen pariskunnan avulla. Kuitenkin hevosen koppihoito sai luvan riittää. Kun auto oli saatu parkkiin, hyppäsin autosta ulos hymy kasvoillani. Parkkeerausavustaja oli Googlen kuvahaun perusteella itse Majinà Ansamaa, tallinomistaja, jonka kanssa olin jutellut puhelimessa. Oma nuhjuinen vaatetus lähinnä nauratti erittäin hyvin pukeutuneen omistajattaren vierellä, mutta kaikesta huolimatta tervehdin naista iloisesti: – Moikka, Julius Palovaara, ollaan kai juteltu puhelimessa? – Lämpimästi tervetuloa Ansamaahan, olen tosiaan Majinà Ansamaa, vastasi tummaverikkö ja juttelimme hetken niitä näitä lämpimiksemme. Britte kopautti trailerin seinää napakasti muistutuksena itsestään, mikä keskeytti meidän juttutuokiomme. Ei siinä auttanut kuin yksissä tuumin ottaa hevonen pois trailerista. Itse kömmin sivuovesta sisään irrottamaan kärsimättömän tamman kiinnitykset, kun Majinà siirtyi avaamaan trailerin lastaussiltaa. Britte seisoi ylväästi korvat hörössä ja siirtyi tultuani lähemmäksi hamuamaan takkini hihaa.
Britte hirnui pitkään ja kimeästi päästyään tasaiselle maalle ja sain taistella notkeudellani ja pettämättömällä sorminäppäryydellä steppaavia jalkoja vastaan riisuessani kuljetussuojia. Tamman steppaaminen oli mielestäni hyvä merkki, koska heinäverkossa hengaaminen ei ollut tehnyt tarpeeksi kipeää sen estämiseksi. Sovimme Majinàn kanssa, että saisimme kävellä hetken rauhassa kentällä Briten kanssa ennen muuttamista Briten uuteen karsinaan sisäpihan pihatossa. Siellä kuulemma joku osaisi auttaa meitä tarkemmin, ellei omistajatar itse ehtisi opastamaan meitä. Pohjois-Pohjanmaalla oli selvästi kylmempi kuin Etelä-Ruotsissa, jonka huomasin vasta taluttaessani Britteä. Vaikka sainkin kävellä tamma vierellä melko reippaastikin, pimeä pakkasilta Suomessa oli lämpimistä säistä huolimatta täysin oma juttunsa ja takin olisi voinut laittaa kiinni vastuullisena aikuisena. Britte katseli iloisesti ympärilleen, eikä sen liikkeissä näkynyt merkkiäkään lihasjumeista tai muista kivuista. Tai sitten tamma ei vaan välittänyt ja rikkoi itseään lisää ilman minkäänlaista ymmärrystä minun osaltani. Hevoseton on huoleton. Toisaalta eläinlääkärin konsultoiminen toi huojennuksen siitä, että jalkaa ei tarvitsisi käydä näyttämässä, ellei lisäkomplikaatioita ilmenisi. Olin juuri lähtemässä haahuilemaan Briten kanssa kohti pihattoa, kun pelastava enkeli pyyhälsi paikalle. Olin avaamassa suutani tervehtiäkseni miestä, kun toinen ennätti edelle. Puheenvuoron vaihtuminen ennen alkamista sai minut sulkemaan suuni ja näyttämään kalalta kuivalla maalla. – Dochas Ansamaa, esittäytyi paikalla ilmestynyt – ja hämärästä valaistuksesta huolimatta komea – mies ja yhdistin hänet hämärästi Majinàn mieheksi kuulemieni juttujen perusteella. Esiteltyäni itseni tavallista vaisummin – väsymys alkoi painaa vääjäämättä päälle – Dochas opasti meidät Briten uuteen kotiin. Kotiin, jossa toivottavasti tulevaisuus toisi tullessaan muutakin kuin lähes kolmekymmenvuotiaan miehen kasvukipuja ja elämän epäonnea.
Vihdoin illan lähestyessä jo puolta kymmentä sain raahattua itseni ja kaikista tarpeellisimman omaisuuteni sisältävän repun minulle osoitettuun huoneeseen. Käytävä oli autio ja kiitin siitä sosiaalisuuden jumalia, sillä en olisi jaksanut esittäytyä enää kertaakaan. Pihatossa olin jo moikannut jotakuta, jonka nimeäkään en enää muistanut. Pikasuihkussa käymisen jälkeen liukahdin takaisin huoneeseeni ja heittäydyin sängylle. Vastuullisena aikuisena minun olisi kuulunut soittaa Konradille Saksaan, mutta nukahdin jo ennen puhelimen nostamista yöpöydältä.
[/div][/div]
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Mar 30, 2020 18:49:42 GMT 2
Russian roulette is not the same without a gun– Meine Liebe, I have my whole life here in Germany. You know I can’t just leave, Konrad intti vastaan puhelimessa ja minä puolestani heitin talikollisen tavaraa kottikärryyn sellaisella voimalla, että paska lensi. – You have your whole life there, yeah? What about me, here in Finland? You fucker! latasin takaisin ja tunsin olevani jälleen teini-iässä. Tai vähintäänkin jossain teinidraamassa, joita nykynuoret tuntuivat suosivan yhtä paljon kuin meikäläiset kymmenen vuotta sitten. Olin ollut iloinen Konradin soittaessa, mutta nyt toivoin, että olisin poistunut tallista puhelun ajaksi. Toisaalta, luulin että ensimmäinen päivällä soitettu puhelu olisi ollut jotakin muuta kuin pelkkää tappelua. – I supported you when you decided to move to Sweden, but now? Now you want a happy life in some shitty village in the middle of nowhere. And then you want to drag me down with you when your own career went to shit. It’s not gonna be long until you run back to me crying, totesi Konrad sen typerän järkevällä äänellä ja olisin halunnut jo itkeä. Sillä oli ikävä tapa irrottaa itsensä tällaisista tilanteista kylmällä järjellä, mihin minä en pystynyt, vaikka parhaani yritin. – You know I still love you? ja linja katkesi pieneen äänimerkkiin. Jäin keskelle Briten karsinaa nojaamaan talikkoon. Suutuspäissäni olin jo siivonnut koko karsinan, mutta en jaksanut siirtyä kuivittamiseen. Mielessäni pyöri liikaa asioita, mutta päällimmäisenä pelkäsin, että Konrad olisikin oikeassa. Olin viimeisen kuukauden pyörinyt hiljaa ympäri tallia ja oikeastaan ainoa kontaktini oli ollut työtoverini uudessa työpaikassa ja tallilla Majinà, joka oli uskaltanut ottaa kontaktia. Olin sulkeutunut kuoreeni ja eristäytynyt yksinäisyyteen, mikä ei ollut tapaistani. Nyt enää pitäisi ottaa vain niskasta kiinni ja tehdä asiaan muutos.
Moikkasin tallilla pyörivää Annia ja Mirkaa, mutta muuten luikin kaikkia pakoon. Majinà katsoi minua hieman kummastuneesti, kun liukenin paikalta vain parin sanan jälkeen, vaikka yleensä olin puheliaampi. Tai puheliaampi ja puheliaampi, riippuen lähinnä keskustelukumppanista. Olin saanut Briten karsinan kuivitettua ja lakaistua koko pihaton käytävän, joten nyt oli aika keskittyä tammaan. Britte oli ollut elämässäni jo melkein vuoden ja vaikka olimme lähentyneet sen kanssa, emme olleet vielä lähelläkään sitä aaltopituutta, mitä tavoittelin. Ikävöin yhä Yemmaa, vaikka sen pois antaminen oli ollut järkipäätöksen lisäksi oikein. Olin saanut sen uudelta omistajalta, 13-vuotiaalta ensiomistajalta, jonka äiti oli joskus minun luottovalmentajani, ihastuttavaa kirjepostia, joka sisälsi viimeisimmät kuulumiset.
Britteä harjatessa karvapöllysi niin, että tuntui kuin tukehtuisi. Olin alkutalvesta klipannut koko hevosen, mutta karvankasvu oli niin huimaa, ettei sillä juuri enää ollut väliä. Heti kun kelit oikeasti lämpenisivät, pesen koko hevosen. Kaikkea pölyä ei vaan enää ollut mahdollista saada harjaamalla irti eikä sisätiloissa sen yrittäminen ollut edes mielekästä. Toki hevosen olisi voinut laittaa kuntoon ulkonakin, mutta tallissa rauha oli todennäköisempää. Britte nautti keväästä täysin simauksin ja tutkiskeli tallin elämää, josta ei juuri kannattanut melua nostaa. Pitkät ja vakaat harjanvedot saivat hevosen nopeasti niin puhtaaksi kuin oli mahdollista. Olimme päässeet juttuun sillä tasolla, että perushoito onnistui ilman suurempaa jännitystä. Ainoa ongelma oli pyöriminen satulaa laittaessa, mutta se oli ollut ongelma iät ja ajat. Sitominenkaan ei ollut vaihtoehto, sillä se vain kiristi näissä piireissä tunnelmaa.
Koska keli oli oikeasti kiva ja keväinen, päätin ratsastaa kentällä. Lähestyvästä kolmekympinkriisistä huolimatta olin vielä melko notkea ja totta kai nousin hevosen selkään jakkaralta vain satulan säästämiseksi. Briten kävellessä sikin sokin ympäri kenttää itse venyttelin omia lonkkiani ja hartioitani venyttelemällä niin, että näytin erehdyttävästi sätkivältä kalalta. Siinä vaiheessa tarrauduin ohjiin, kun Britte puhisi uhkaavasti lähestyessä kulmaa enkä katunut päätöstä lähes täydellisen laukkapiruetin jälkeen. Varsinaisen työstämisen aloitin vasta verryttelylaukoissa, kun olimme ravanneet pitkät pätkät aivan pitkillä ohjilla. Joku valmentaja oli joskus haukkunut minut pystyyn siitä, että annoin alkuverryttelyssä hevosen hölkötellä omaa tahtiaan lepo-ohjalla, mutta toistaiseksi se oli toiminut parhaiten Briten kanssa. Nuoresta iästään huolimatta se oli kankea kuin rautakanki alkuverryttelyissä ja sen liikkeet näyttivät kamalilta. Asioiden työstäminen oli täysin turhaa ennen kunnollista vertymistä. Muut tuntuivat treenaavan kuumeisesti esteitä Tie Tähtiin -kilpailua varten ja minäkin olin ottanut muutama päivä takaperin pieniä esteitä. Tänään oli kuitenkin koulurääkin aika, eikä harmitus ollut kovin pieni, kun en ollut jaksanut laittaa kankia päälle. Toisaalta oli hyvä ehkä aloittaa rauhassa, kun hevosen liikuttaminen oli jäänyt lähinnä hölköttelyn ja löllöttelyn tasolle viime kuukauden aikana.
Puolipidäte, myötäys, pohje. Puolipidäte, myötäys, pohje. Britte liikkui kerrankin oikeasti avuilla laukkatehtävässä, kun teimme isolla kentällä siksakkuvioista pohkeenväistötehtävää. Tein hyvissä ajoin ennen kulmaa sarjan puolipidätteitä ja rytmi pysyi tasaisena läpi kaarteen vaikeammasta kierroksesta huolimatta. Heti suoralle päästyä laukka kuitenkin rikkoontui eikä auttanut kuin nostaa uusi laukka kulmasta. Avut jäivät kuitenkin puolitiehen ja Britte ampaisi jäätävän kokoisella pompulla vastalaukkaan. Koska ura oli suora, hengitin kolmen askeleen ajan syvään ja tein sitten laukanvaihdon yhden käyntiaskeleen kautta. Ratsastus ei ollut oikea paikka raivota, vaikka sitä ei aina muistanutkaan. Irvistin inhosta, kun pyysin hieman isompaa ravia lävistäjällä. Kenttäratsastusaikoina olin aina vihannut syvällä sisimmässäni koulukoetta, sillä yleensä hyvin reaktiiviset hevoset omistivat mitä kauheimmat ravit. Kuitenkin nykyään osasin arvostaa kouluratsastuksen saloja enemmän kuin ennen, vaikka en pystynytkään samanlaiseen kylmähermoiseen suorittamiseen kouluradalla mitä esteradalla. Josta tulikin mieleen, että voisin pitää jonkinnäköisen valmennuksen tallin väelle, sillä jostain piti tienestitkin saada. Kunnallisen puolen fysioterapeuttina ei mummoja jumppaamalla huikeita summia tienannut.
– Sehän näytti hienolta, hymyili Majinà kentän laidalta ja Fleurin omistaja Silvia myötäili mukana. Aidalla hymyilevät kauniit tummaveriköt saivat minut melkein punastumaan kehuista, mutta ratsastin pitkin ohjin heidän luokseen pakoilustani huolimatta. – Kiitos ihan hirveesti, tässähän oikein punastuu, virnuilin takaisin ja taputin hikistä tammaa kaulalle. Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes jatkoin loppukävelyitä pimenevässä illassa. Ehkä Konrad olikin väärässä ja tämä oli juuri oikea paikka minulle. Ehkä Ansamaasta tulisikin koti. Toisaalta elämä oli kuin venäläistä rulettia eikä onnesta – tai enemmin surusta – voinut koskaan tietää etukäteen.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Mar 31, 2020 16:08:22 GMT 2
I believe I can touch the skyOlin päättänyt ottaa pari pientä itsenäistä hyppyä ennen huomista Larkyn Stavishin estevalmennusta. Hyppääminen oli jäänyt tavalliseen treenin verrattuna vähemmälle, mutta pyrin katsomaan muutosta mahdollisuutena. Ilman valmistautumista en kuitenkaan suostunut menemään maailmankuulun valmentajan silmien alle. Olin joskus kauan sitten vieraillut Yhdysvalloissa ja sattunut näkemään hänen halliesteklinikan, eikä epäonnistuminen houkutellut. Britte toimi oikein näppärästi sen laukatessa uralla. Vaikka olin esteistunnassa pääsin vaikuttamaan hevoseen ja käyttämään hyvin pieniä apuja. Esteistuntani oli totta kai omasta mielestäni hyvä, mutta lähinnä huomista ajatellen pelotti Stavishin mahdolliset kommentit jalustimien pituudesta. Jostain syystä olin aina ratsastanut sileällä hyvin pitkällä jalustimella ja puolestaan esteillä todella lyhyellä. Kultaista kestietä ei ollut, mikä tuntui hämmästyttävän varsinkin Ruotsissa.
Ratsastettava tehtävä oli itsessään helppo eivätkä esteetkään olleet kuin metrin luokkaa. Verryttelyn olin hoitanut muuttamalla toisella pitkällä sivulla olevan kolmiosaisen jumppasarjan puomeista ja kavaleteista koostuvaksi puomisuoraksi. Kuin luojan lahjana maneesin katsomoon ilmestynyt Mirka oli luvannut nostaa esteitä tarvittaessa ja olin heti hyödyntänyt nuoremman naisen tarjouksen. Mirka vaikutti muutenkin oikein mukavalta ja positiiviselta, sellaiselta ihmiseltä, joka oli mukava saada omaan ystäväpiiriin. Nyt oli kuitenkin aika hypätä jumppasarjaa oikeilla esteillä, siten että estekorkeus nousi ensimmäiseltä esteeltä viimeiselle. Viimeinen este, okseri, oli noin metrin pintaan siinä missä avauspysty oli vain reilu puolet siitä. Britte tuli rytmikästä laukkaa läpi kaarteen. Innostuksesta huolimatta se kuunteli viimeisenkin puolipidätteen ainakin puolella korvalla eikä esteiden ylittäminen ollut sille mikään ongelma. Säännöllisemmällä treenillä tamma olisi paljon enemmänkin kapasiteettiä kuin nykyisellään. Irtonakin se hyppäsi puhtaasti puoltatoista metriä. Innoissaan viimeisestä lähes tyylipuhtaasta suorituksesta, Britte veti kiitettävän pukkisarjan esteiden perään ja siinä sai kyllä käyttää pakara- ja reisilihaksia pysyäkseen menossa mukana. Tämänkaltainen positiivisuus eläimessä oli koko elämäntavan suola, vaikka välillä tuntui negatiivisten asioiden painavan vaakakupissa enemmän kuin positiivisten.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Apr 5, 2020 15:04:11 GMT 2
Train like you've never wonLarkyn Stavishin valmennus 1.4.2020 Koska minulla oli ollut tavallista pidempi aika viimeisimmästä valmennuksesta, johon olin osallistunut, jännitin tulevaa valmennusta. Omat asuintilani olivat putipuhtaat stressisiivoamiseni takia, joka oli jo alkanut eilen illalla, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin touhuta tallilla. Aluksi olin putsannut Briten varusteet huolellisesti ja sitten pessyt useamman koneellisen pyykkiä aina loimista satulahuopiin ja pinteleihin. Niiden päälle olin kuurannut omat saappaani ja Briten ruokakipon. Pesin jopa kannuksieni remmit, kunnes tulin siihen tulokseen, – myös Dochasin kysyvien katseiden perusteella – että se oli jo kaikin puolin liikaa. Ja sitten päätin lakaista tallin käytävän ja pyyhkiä satulahuoneesta pölyt.
Larkyn Stavish oli juuri sellainen persoona mitä aktiivisemmalta seuraamisajaltani muistin ja Britte tuntui tutulta ja turvalliselta allani, joten valmennuksen alkaessa mielenikin oli jo aika tyyni. Stavishin käydessä läpi valmennukseen liittyviä perusasioita, aloin jo taivuttelemaan ja herättelemään tammaani käynnissä. Se tuntui kuin puupölkyltä kyljistä ja Larkynkin kysyi, kuinka vanha tamma oikein oli. Ja hän oli melkein perseelleen lentää, kun kuuli, että vasta viisivuotias. Aloin melko nopeasti ravaamaan ja tällä kertaa, toisin kuin yleensä, en antanut täysin pitkiä ohjia. Britellä oli tapana haahuilla ja nyt, kun meitä oli maneesissa kuitenkin viisi ratsukkoa se ei oikein käynyt päinsä. Omalla kevennykselläni yritin antaa tammalle mahdollisimman paljon tilaa venyttää selkäänsä, joten kevensin suurimman osan ajasta kaksi ylös, yksi alas tai useammankin askeleen kevyessä istunnassa. Tein hyvin lyhyitä pätkiä myös harjoitusravissa, kun alkoi tuntua siltä, ettei mikään näköistä keskittymistä ollut. En juuri ehtinyt seurata muiden menoa, mutta näin Annin ja Vatun olevan Larkynin tehoneuvonnassa. Tuollaisen huippuvalmentajan henkilökohtaiset neuvot olivat kullanarvoisia, mutta en ehtinyt katsoa niin tarkkaan, että olisin osannut päätellä mielentilan Annin kehonkielestä. Vattu oli näyttänyt – sillä hetkellä, kun olin ehtinyt vilkuilla – juuri siltä mitä siitä kerrotut kauhutarinat olivat antaneet ymmärtää. Sinänsä minua olisi kiinnostanut kokeilla kynsiäni Vatun kanssa, mutta minulla oli jo kädet täynnä Briten kanssa.
Larkyn neuvoi minua tekemään nopeita ja lyhyitä laukkapätkiä esimerkiksi pääty-ympyrällä Briten verryttelemiseksi, vaikka minua itseäni kauhistutti ison ja kankean hevosen kanssa pienellä ympyrällä laukkaaminen. Onneksi Ansamaan maneesi oli hyvin tilava, joten ympyrälle saatiin tarpeeksi halkaisijaa mielenterveyteni säästämiseksi. Tein jalkojeni polttelusta huolimatta ensimmäiset siirtymiset ravista laukkaan ja takaisin kevyessä istunnassa, kunnes puupölkkymäinen selkä alkoi pikkuhiljaa sulaa ja vertyä. Sitten aloin tekemään siirtymisiä istumalla syvälle satulaan, sillä Briten vertyessä se alkoi yleensä heti myös kuumeta. Tammalla oli tasan kaksi vaihdetta, nolla ja sata. Yksi meidän suurimpia ongelmiamme olikin erilaisen vaihteiden löytäminen ja askellajien säätäminen. Toistaiseksi ainoa kohtalainen askellaji oli laukka, sillä ravin säädeltävyys riippui täysin päivästä ja mielentilasta. Perkuleen tammat. Larkyn kannusti – tai ehkä käskytti – minua pyytämään Briteltä enemmän asioita. – I understand that you want her to warm up, but she’ll never be stronger or better if you don’t ask anything before that. Sometimes you must cross that bridge before you believe to be ready, Larkyn selitti ja nyökkäilin typeränä. Olin käytännössä aina tiedostanut ongelman, mutta se, että joku sanoi asian ääneen, sementoi sen. Pitäisi skarpata oman ratsastuksen kanssa, jos haluaisi tamman pärjäävän koskaan.
Verryttelyhypyt sujuivat onneksi hyvin ja Britte ylitti ne kevyesti ja vaivattomasti. Lähestyessä juoduin tekemään kyllä töitä, ettei touhu mennyt vain rynnistämiseksi. Larkyn ei kommentoinut mitään, joten ehkä onnistuin esittämään vaivatonta ratsastamista, vaikka todellisuudessa hiki virtasi ja töitä sai paiskia. Olin aktiivisemmalla kilpaurallani saanut kommenttia siitä, kuinka vakavalta ja välinpitämättömältä näytin ratsastaessa. Olihan minusta jossakin arkistossa kuva, kun tipuin Yemmalta suoraan päin isoa tukkia, mutta ilme näytti samalta kuin sunnuntaikävelyllä. Yksi verryttelyyn käytetty okseri tuli tuhottua lähes kokonaan, sillä en saanut ratsastettua enää kahta viimeistä askelta. Siinä missä olisi pitänyt tulla kaksi tasakokoista askelta tulikin yksi hyvin iso ja niin pieni, että hyppäämisen sijaan Britte veti jarrut pohjaan ja luisui esteen sekaan. Itse valmistautuneena jyrkkään hyppyyn mätkähdin tamman kaulaa vasten suunnitelman muuttuessa. Korskuen se pomppasi esteen seasta pystyyn ja ravisteli itsensä kuin märkä koira. Tilanteesta hieman hölmistyneenä en osannut heti reagoida, mutta Larkyn käski minun mennä askellajit ympyrällä läpi sillä välin, kun hän kokosi esteen takaisin kasaan.
Onnistuneen verryttelyn jälkeen – tai ainakin suoritetun verryttelyn jälkeen – siirryimme ratsastamaan ratoja. Larkyn totesi meidät kaikki jokaisen omasta koheltamisesta huolimatta kelpoisiksi korkeammille korkeuksille. Hän selitti rataa samalla nostaen esteitä ratakorkeuteen Dochasin kanssa ja katselin mietteliääni esteiden nousemista. Vaikka minua ei jännittänyt enää juurikaan, oli omalla tavalla pelottavaa hypätä kahden julkkiksen katsellessa. Ja olihan muitakin ratsukoita maneesi täynnä, kuten Majinà, jota itse arvostin suuresti niin ratsastajana kuin ystävänä. Hyppäsin toiseksi viimeisenä radan ja olin odotusajan tsempannut itseäni ja Britteä. Vielä viimeisen laukkaympyrän jälkeen ohjasin ensimmäiselle esteelle, joka ylittyi ilman suurempia ongelmia. Larkyn ei ollut kertonut kuinka korkeita esteet oikeasti olivat, mikä oli tällä hetkellä helpotus. Pidemmän tien jälkeisellä suhteutetulle lähestyessä Britte korskui ja heitteli malttamattomana päätään, mutta pidin pinnani ja tein hervottomia pidätteitä kärsivillä reisilläni. Radan jälkeen hymyilin leveämmin kuin aikoihin. Larkyn kehui suoritusta 135-140 sentin radalla, mutta kehotti vaikeissa kaarteissa käyttämään pelotta pakaralihaksia. Itse olin yllättynyt siitä, kuinka vaivattomasti Britte oli vähästä treenistä hypännyt isompaa rataa kuin koskaan ennen. – I personally like your light seat, but you can use your core and gluteal muscles better when you really sit down when needed, Larkyn selitti ja demostroi ilmeisesti kevyen istunnan ja satulassa istumisen eroja. Sitten hän vielä totesi, että minun tulisi treenata vinoja vatsalihaksia vahvemmiksi.
Loppukäynneillä kaikki tuntuivat olevan omissa ajatuksissaan ja mutustelevan valmennuksen anteja. Itse olisin halunnut soittaa Konradille ja keskustella valmennuksesta ihmisen kanssa, joka oikeasti tunsi ratsastustyylini. Sitten muistin, että Konrad oli kisareissuilla, eikä hänellä olisi minulle aikaa.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Apr 12, 2020 15:12:35 GMT 2
Villi ja vapaaIrtohypytystä 9.4.2020Olin sanonut Miisulle ja Silvialle, että olisin puoli neljän aikaan tallilla, mutta olin päässyt useiden sisään tehtyjen tuntien takia aiemmin töistä. Siksi Britte tervehti minua höristen jo kolmelta, kun kuljin vihellellen kohti tamman tarhaa. Tarhassa olivat myös Jekku ja Tea, jotka tulivat Briten vanavedessä tekemään tuttavuutta. Jekku ja Britte olivat tunkemassa syliin, mutta Tea tuntui katsovan minua tietäväinen pilkahdus silmäkulmassaan. Jekku ja Tea saivat palan porkkanaa, mutta Britte pääsi mukaani talliin. Jekku olisi halunnut seurata hevosystäväänsä ja minua ulos tarhasta niin sinnikkäästi, että lopulta onnistuin pelästyttämään kaikki kolme hevosta yrittäessäni estää pakomatkan portilla. – Sori kaverit, sori Tea, mä tiiän ettet sä tykkää kun mä huidoin, mutta olisit säkin voinut auttaa, puhisin rauhoitellessani Britteä, joka tuntui pitävän minua jonkinlaisena petturina. – Soo tyttö, soo, puhelin hiljaa, ennenkö edes yritin lähteä taluttamaan tammaa portilta kohti pihattoa. Portille ei tarvittaisi mörköä ja Britelle tekisi hyvää parantaa itsetuntoaan selviämällä pelottavista jutuista. Mistä tulikin mieleen, että maastakäsittelyä pitäisi lisätä myös treenimielessä.
Olin jo harjannut Briten ja marssinut maneesiin miettimään kujan sijoittamista, kun Silvia ja Miisu tulivat paikalle. Tervehdin kumpaakin lämpimästi. Emme olleet keskenämme hirveän tuttuja, mutta arvostin kumpaakin syvästi. Olin pistänyt silmälle varsinkin Miisun järjestelmällisen ja siistin olemuksen, eikä minulla ollut moitittavaa myöskään Silvian tavoista ainakaan siisteyden kannalta. Kuulostin jo omassa mielessänikin hirveältä arvostellessani ihmisiä pelkän siisteyden perusteella. Hyvässä yhteisymmärryksessä aloimme rakentaa hypytyskujaa toiselle pitkälle sivulle. Kujaan sijoitettiin kolme estettä ja yksi helpottava maapuomi heti alkuun niin, että viimeisestä esteestä saatiin okseri. Näin ollen hypytyskuja vastasi esimerkiksi useimpien laatuarvostelujen kujaa, mutta kotioloissa siitä saataisiin korkeudella ja esteiden etäisyydellä muokattua jokaiselle hevoselle juuri sopiva. Esimerkiksi Britte honkkeleine jalkoineen saattaisi tarvita isommat välit kuin mahdollisesti muut. Itse kuja rakennettiin myös puomeista ja tolpista toivoen, ettei sen yli hypittäisi ainakaan ihan liikaa. Ihan turvallisuussyistä olimme päättäneet hypyttää hevoset eri aikaan, joten lähdin hakemaan Britteä tallista.
Verryttelin Briten kanssa ensin ihan vain kävelemällä ja sitten juoksuttamalla ympyrällä. Juoksuttaminen sopi Britelle hyvin, sillä ravattuaan hieman rennosti se otti hirveät rodeot ja sain ihan tosissani pidellä liinasta, ettei poni karkaisi. Toisaalta Britte vertyi nopeasti ja sai avattua jumejaan selästä ja lavoista. Miisu samalla laittoi ohjeitteni mukaan estekujan viimeisen päälle valmiiksi ja Silvia oli vastaanottajana kauraämpärin kanssa. Britte hyppäsi oikein hienosti, kun lähetin sen kujaan, vaikka se joutui pidennetyistä väleistä huolimatta ottamaan pieniä ja kömpelöitä askelia. Siltä puuttui takapäästä voimaa muokata omia askeleitaan ilman apua, eikä sillä innostuessaan ollut edes kiinnostusta. Kiinnostusta erilaisiin hyppyihin, pukkisarjoihin ja liukupysähdyksiin kuitenkin oli, kun kujasta päästyään Britte ymmärsi joka kerta uudelleen olevansa irti. Jäähdyteltyäni ja vietyäni Briten talliin, palasin maneesiin auttamaan Silviaa ja Miisua.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Apr 17, 2020 19:57:39 GMT 2
Hit me with your best shotPerjantai-ilta, kello noin kuusi Harjasin Britteä karsinassa ja tamma pyöri uteliaana tallin menosta kuin sillä olisi ollut tuli perseen alla. En halunnut sitoa sitä edes käytävälle molemmin puolin sillä tamma hermoili ollessaan kytkettynä. Ja samalla en halunnut rankaista sitä uteliaisuudesta. Uteliaisuus toi Britteen eloisuutta ja motivoi sitä oppimaan jatkuvasti uutta. Todellisuudessahan se oli vielä käytännössä ihan vauva, vasta viisivuotias. Konrad oli minua aina kiusannut siitä, että haksahdin nuorempiin naisiin – hevosista puhuttaessa – vaikka hän oli itse minua vanhempi ja takuuvarmasti mies. – Usko hei pois, sä oot nähnyt tän harjan ennenkin, höpöttelin tammalle, kun katsoi pölmistyneen näköisenä, kun yritin oikeasti harjata sitä. Se puhisi ja halkoi hamuta ojennettua pölyharjaa ja sain varoa, ettei se alkaisi syömään harjaksia. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun harja tulisi tuhottua kyseisellä tavalla. – Siitä tulee sitten vatsanpuruja, lässytin ja vapaalla kädellä kurottauduin hieromaan tamman otsaa. Britte tuhahti tyytyväisenä ja jatkoi sitten heinän syömistä ja sain – vihdoin – harjattua niin, että pöly lensi. Loimesta huolimatta Britte onnistui aina olemaan tuhottoman pölyinen tai sitten harjat olivat itse surkeassa kunnossa. Pitäisi nekin pestä kunnolla joku päivä.
Laitoin viimeistä suojaa jalkaan, kun Britte korvat luimussa latasi päin karsinan takaseinää. Pamaus oli niin yllättävä, että sain puolikkaan sydänkohtauksen. Vaikka Briten lutusen ulkokuoren alla oli oikeasti aika kipakkakin luonne, ei se usein potkinut ainakaan varoittamatta seiniä. Olin onnekas, että laitoin etuseen suojaa, enkä takaseen, sillä potkussa tuntui oikeasti olleen voimaa. – Mitäs te täällä noin riehutte? kysyi Artun karsinasta ilmestynyt Mirka kummastuneena möykästä. – Mä en edes tiedä, ehkä meillä on joku jumi? Se vaan potkas, mutisin tutkien samalla jalkaa, johon olin suojaa laittanut. Vasen etunen ei ollut yhtään lämmin, eikä Britte reagoinut sen tutkimiseen milläkään tavalla ja taas se torkkui kuin ennen potkua. – Pitää kyllä tarkkailla, jos tällänen jatkuu niin osaa soittaa ellille, totesin vielä ja Mirka oli samaa mieltä. Onneksi joka tapauksessa olin pitämässä tänään kevyemmän päivän ja tekemällä vain maastakäsittelyyn liittyviä juttuja. Kävin vielä hakemassa liinan mukaan ennen maneesiin suuntaamista, jotta voisin juoksuttaa askellajit läpi ja katsoa, olivatko liikkeet puhtaat.
Vihelsin maneesin ovella, ennen kuin työnsin sen auki. Vaikka oli perjantai-ilta eikä kellokaan ollut vielä paljoa, maneesi oli autio. Ehkä muilla oli parempaa tekemistä perjantain ratoksi, mutta minulla ei ollut turhan paljoa kontakteja Ansamaan ulkopuolella. Ja työkavereiden, joista suurin osa oli keski-ikäisiä ja hurmaavia tätejä, kanssa ei juuri tullut vietettyä vapaa-aikaa. Britte ei pelännyt Vatun näkemiä haamuja, joten se sai kävellä hyvin pitkällä narulla alkukäyntejä. Hetken maneesia tutkailtuaan Britte siirtyi käytännössä hengittämään niskaani ja jouduin useampaan kertaan pyytämään itselleni lisää tilaa. Käytöstavat olivat ilmeisesti unohtuneet, kun oli keskitytty enemmän ratsastamisen treenaamiseen kuin muuhun.
Pari kierrosta juostuaan liinassa, Britte sai juosta hetken vapaana maneesissa ja ehkä samalla voisin opettaa sen tulemaan merkistä luokseni tai aloittaa sen koulutuksen. – Prr, seiiso, rauhoittelin ääneen, kun pyysin Britteä seisahtumaan. En voisi päästää sitä irti, jos se ravaisi koko ajan karkuun. Briten korvat pyörivät levottomasti ja se ravasi häntä soihtuna. Siirryttyään käyntiin ja potkaisi ilmaa samaan tapaan kuin karsinassa ja kurtistin kysyvästi kulmiani. Mahtoikohan olla selkäjumi, kun noin riivasi. Meinasin kuitenkin heti unohtaa potkun, sillä takajalkoja katsellessa kiinnitin huomiota Briten saastaiseen häntään. Kevään ensikiimakin voisi sekoittaa pään ja saada hevosen aivan kamalaan kuntoon samassa paketissa. Hieman rauhoituttuaan Britte pysähtyi ja lähestyin tammaa liinaa keräten. Juuri kohdalla se veti korvat luimuun ja hyppäsi vauhkona sivulle päin. Sitä tuntui demonit ahdistavan, eikä se tiennyt mihin suuntaan karata tai hyökätä. Tammaa ei rauhoitteluni kiinnostanut, sain vain sen korvat pyörimään, kun se mietti mitä kuunnella. Se riuhtoi liinan toisessa päässä ja kun kohotin käteni ojentaakseni sen kuin oliivinoksan, Britte pelästyi entisestään, vaikka liike oli rauhallinen. En ehtinyt reagoida muuten kuin kääntymällä ehkä kaksikymmentä astetta siitä poispäin, kun se kääntyi ja potkaisi jälleen. Viiltävä kipu sai otteeni kirpoamaan liinasta ja Britte ampaisi kyhjöttämään kauimmaiseen nurkkaan. Joko se hörisi yllättävän kovaa tai päässäni surisi muuten – vaikka potku oli osunut vain jalkaan, oloni oli pölmistynyt. Veri kuitenkin näytti tahrivan housut aika kunniakkaasti reiden sivusta ja jokin liskoilta peritty osa aivoistani päätti toimia yhä ja soittaa tallista apua. Pitäisi vissiinkin laittaa painetta haavaan ja toivoa, ettei osunut valtimoon. Siinä ei enää kauaa mietittäisi.
Hetken hämmästelyn jälkeen toimin kylmäkiskoisen rauhallisesti. Kipu ei tuntunut juuri miltään, mikä tosin saattoi olla shokin oire. Olin soittanut Majinàlle, sillä hänen numeronsa oli ollut tallilaisista ensimmäisenä vastassa. Eipä kauaa kestänyt, kun tallin omistajatar pyyhälsi paikalle. – Herranjestas Julius! Majinà moitti minua ja minua lähinnä huvitti nähdä suojelevaisempi puoli naisesta. Sitten kuulemma pitikin soittaa jo ambulanssi ja Mirka tuomaan tallista sidetarpeita ja hakemaan vauhko Britte talliin. Tamma oli omatunnon tuskissaan tullut lähemmäksi, mutta mulkoili meitä yhä turvallisen välimatkan päästä. Oli kumma nähdä niin lempeä tamma häiriintyneenä. Vaikka olin vastustellut ambulanssin soittoa, nähdessäni ensihoitajat olin ihan onnellinen. Vaikka Majinàlla olikin entisenä poliisina hyvät ensiaputaidot, minua häiritsi olla tällä tavalla perjantai-iltana vaivaksi. Suurin verenvuotokin oli tyrehtynyt, eikä minun tehnyt pahaa katsoa haavaa, mutta pahimmasta järkytyksestä selvittyäni kipu oli alkanut palata. Samoin kirvely, joka johtui haavaan joutuneesta hiekasta.
Lauantain aamupäivä, kello ei vielä edes kahtatoista Väenvängällä minut oli pidetty yö terveyskeskuksessa, vaikka haava oli tikattu ja puhdistettu tehokkaasti päivystävän lääkärin toimesta. Toisaalta olin saanut melko tujakat kipulääkkeet yöksi, eikä minua kuulemma voinut jättää valvomatta vaikka aikuinen olinkin. Sitten oli hyvä jäädä terveyskeskukseen, koska toinen vaihtoehto oli häiritä jotain ansamaalaista tarkistamaan, etten kuolisi yön aikana. Sen verran olin saanut periksi, että sain reippauteni ansiosta lähteä kotiin, jos pyrkisin olemaan varaamatta painoa jalalle. Oli kuulemma onni onnettomuudessa, ettei potku osunut valtimoon tai luuhun. Sain hoitajalta kepit, joita minun kuuluisi käyttää ensimmäiset pari päivää, etteivät tikit jalasta repeäisi. Samalla sain tiukan käskyn pysyä urheilematta kaksi viikkoa eikä haavaa saanut kastella. Perussettiä, mutta aina yhtä ärsyttävää. Sain vuorosta pääsevältä työkaverilta kyydin takaisin Ansamaahan. Pihalla minua tervehti huolestuneen oloinen Saaga, joka oli kuullut koko tapahtumasta Mirkalta. Ilmeisesti juttu oli levinnyt jo jonkin verran, joten ehkä selviäisin ilman suurempia selittelyjä. Lisää porukkaa olisi kuulemma tallissa, mutta Britte voi ilmeisesti hyvin, mikä oli suurin huoleni.
Olin käynyt heittämässä tavarani sisälle, ennen kuin suuntasin talliin. En kehdannut luikkia suoraa päätä tarhoille katsomaan Britteä, mikä osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi. Tallissa olivat kaksi uutta kasvoa, Joshua ja Annika, joita tervehdin iloisesti. Pahoitellen lähdin kuitenkin konkkaamaan kohti pihattoa, jossa Majinà oli kuulemma jakamassa heiniä vielä jonkun minulle tuntemattoman kanssa. Pihatossa Majinà oli tosiaan jakamassa heiniä, mutta minulle tuntematon naama oli vain juttelemassa jostain – vuokraamisesta, hevosten liikuttamisesta? – omistajattaren kanssa. Keskustelu loppui minun tultua paikalle, sillä minulta alettiin tivaamaan vointia ja kyytiä takaisin. Kun nämä asiat saatiin keskusteltua, pääsin vihdoin kääntymään toisen tummaverikön puoleen. – Moi, mä oon Julius, sanoin hymyillen ja ojensin kättäni tervehdykseen. Nainen esittäytyi Maiskiksi, ja naiset jatkoivat keskustelua siitä, kuin Majinà voisi näyttää paikkoja ja hevosia jaettuaan heinät. – Mä voin esitellä paikkoja kyllä, kun ei musta muuhun nyt ole, tarjouduin hymyillen. – Jos haluut niin voisit auttaa mua Briten kanssa, se on mun hurmaava tamma, jatkoin ajatuksestani innostuen. Ehkä hevosen siistiminen ei ollutkaan täysin poissa kirjoista, vaikken sitä itse voinutkaan tehdä. En tiedä kuinka innostunut Maiski oli ideastani ja ajan viettämisestä kanssani, mutta minulle seura kelpaisi.
|
|
|
Silvia
Eksoottinen Elefantti
viestien määrä 211
♥ 386
|
by Silvia on Apr 26, 2020 14:47:18 GMT 2
Ojasta allikkoon Sunnuntai-iltapäivän sää oli mukavan lämmin. Enää ei tarvinnut ahtaa takin alle paksua vaatekerrastoa, vaan nahkatakilla ja collegella pärjäsi jo varsin hyvin. Aurinko valaisi loisteellaan tallipihaa ja suljin hetkeksi silmäni valon ja lämmön tulviessa kasvoilleni. “Ai että! Mä oon niin odottanut tätä”, hymy kiiri kasvoilleni. Vilkaisin perässä kainalosauvojen kanssa linkuttavaa Juliusta. “Ai siis mitä?” miehen katseesta oli aistittavissa pala hämmästystä. “No kevättä! Sitä, kun ei tarvitse enää kastella sukkiaan loskapaskassa tai palella, vaikka olisi pukenut seitsemän paitaa päällekäin”, vastasin ihaillen samalla koivun oksiin ilmestyneitä silmuja. Julius vain naurahti. Uusi tuttavuus ei ollut turhan puhelias, mutta siitäkin huolimatta mukavanoloinen mies. Ehkä hän oli sellainen tyyppi, joka sanoi vain järkevät asiat ääneen. Ja ehkä se oli ihan hyväkin juttu, että edes toinen meistä oli sellainen.
Julius oli vasta asuinrakennuksella kertonut Briten olevan utelias. Se ei kuitenkaan käynyt ilmi tammasta ensivaikutelman perusteella. Juliuksen käyttämät kepit eivät varsinaisesti synnyttäneet riemunkiljahduksia. Ruunikko tamma pysytteli mielellään kauempana korvat taaksepäin kääntyneinä, eikä houkutteluista huolimatta tullut tarhan aidan viereen. Sain kiittää onneani siitä, että aurinko oli kuivattanut tarhan hiekkapohjan suhteellisen tasaiseksi, eikä mun tarvinnut lähteä rämpimään missään kuravellissä maiharit jalassa. Britte antoi ottaa itsensä kiinni parin porkkanapalan voimalla. Pujottaessani sille Juliuksen antamaa sinistä riimua päähän, huomasin kauempana tarhojen välissä kävelevät hahmot. Tarkemmin katsottuani huomasin, että se oli se vähän nuorempi tummatukkainen tyttö ja tämän ystävä - helkkarin pitkä mies. Tai hyvin pitkältä hän ainakin näytti huomattavasti lyhyemmän, käsillään jotain kovasti elehtivän tytön rinnalla. Mielenkiintoisen näköinen parivaljakko. Nimiä en kuitenkaan kuollaksenikaan muistanut, sillä Ansamaahan oli kertarytinällä saapunut useita uusia naamoja ja mulla oli toisinaan maailman huonoin nimimuisti.
Juliuksen mielestä näytin hassulta, kun lyhyenä tyttönä jouduin nousemaan varpailleni yltääkseni harjaamaan Briten selän. Mä käskin puoliksi tosissani lopettamaan tytöttelyn ja vakuutin todistavani vielä, että pituuteni, tai tässä tapauksessa kai lyhyyteni, oli pelkkä sivuseikka. Olin mä korkeampiakin hevosia ratsastanut ongelmitta. Perhana. “Mä lähen nyt puuteroimaan nenääni niin kuin teillä tyt-... naisilla on tapana sanoa”, Julius ilmoitti, kun olin jo loppusuoralla selvittämässä Briten häntää. “Joo no huuda sit jos tarviit apua tai jotain. Olin joskus kesätöissä vanhainkodissa, joten vanhustenkin hoito sujuu tarvittaessa”, virnistin ja sain pienen hymyn nousemaan Juliuksenkin kasvoille. “No hehheh. Harmi, että mulla ei oo aiempaa kokemusta päiväkotitädin hommista”, mies sanoi ja lähti sitten kainalosauvoineen kohti vessaa.
Samaan aikaan mun puhelin piippasi viestiäänin merkiksi. Selvitin ruunikon hännästä vielä muutaman takun, kunnes se oli kauttaaltaan hyvännäköinen. Vasta sitten nakkasin piikkisuan avonaiseen harjapakkiin ja kaivoin puhelimen taskustani. Viesti oli tuntemattomasta numerosta, mutta kuluneen viikon sisällä olin jo oppinut tunnistamaan numerosarjan loppuosan ulkoa. Suuntanumero oli espanjalainen. “Voidaanko tavata?” näytöllä luki. Pyöräytin vaivihkaa silmiäni. Kuulosti ehkä karulta, mutta mulla ei ollut erityisemmin kiinnostusta tavata mun isää, jonka olin nähnyt viimeksi kuusi vuotta sitten. Etenkin, kun viime tapaaminen päättyi siihen, että mut käytännössä heitettiin kadulle ja jätettiin oman onneni nojaan. Mä pysyisin mieluiten kaukana sen uudesta perheidyllistä. Se oli tullut jo aiemmin hyvin selväksi, ettei mua kaivattu osaksi sitä ja aiheuttaisin vain ongelmia. Päätin jättää toistaiseksi vastaamatta viestiin ja työnsin puhelimen takaisin nahkatakin taskuun. Britte nosti näppärästi kaikki jalkansa ilman sen suurempia kommervenkkejä, joten kaviot puhdistuivat nopeasti. Viimeisen kavion kohdalla tamman kärsivällisyys meinasi kuitenkin lopahtaa ja se yritti laskea jalkansa ennen aikojaan. Mutta koska otteeni ei vielä hellittänyt, se tyytyi pitelemään jalkaansa ylhäällä vielä hetken pidempään. Olin juuri saanut laitettua Briten etusiin suojat, kun kuulin Juliuksen äänen takaani. “No niin, enää puuttuu satula ja suitset.” Miehen ääni sai hätkähtämään ja ottamaan askeleen taaksepäin. Hyvä etten lentänyt persuuksilleni siinä kyykistellessä. “Oho, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, mies naurahti. “Joo ei se mitään, olin ehkä vähän ajatuksissani. Pistetäänkö Britelle este- vai koulupenkki?” kysyin luoden kasvoilleni pikaisen hymyn, kun olin saanut hivutussuojatkin paikoilleen. Britte hamusi Juliuksen pörröisiä hiuksia. “Ei oo väliä. Saat ihan ite valita”, mies vastasi ja kurottautui rapsuttamaan tammansa kaulaa.
Hetken päästä mä löysin itseni Ansamaan kentältä kiristämästä Briten satulavyötä. Nahkatakin olin heittänyt aidalle ja kengät olivat vaihtuneet tallissa ratsastussaappaisiin. Muutkin olivat ilmeisesti pistäneet merkille hyvän sään ja käyttänyt tilaisuuden hyväkseen, sillä siinä satulaa kohti jakkaralta kiipeillessäni huomasin silmänurkastani, että kentän liepeille saapui ruunikko puoliveritamma ratsastajineen. “Moi! Haittaako, jos me tullaan kentälle yhtä aikaa teidän kanssa?” tummanruskeilla hiuksilla ja kirkkaansinisillä silmillä varustettu nuori nainen oli pysähtynyt portille kysyvän näköisenä. “Ei tietenkään! Voidaan olla vaikka eri päädyissä”, huikkasin ja samalla kerkesin vilkaista naista päästä varpaisiin, kun kyyristyin säätämään jalustimia sopiviksi. Julius nyökytteli vieressä. “Onpa sulla kaunis hevonen! Mikä sen nimi on?” kysyin hymyillen, kun parivaljakko käveli portista sisään. Nainen vastasi hymyyn. “Nesva”, se sanoi ja katsoi sitten mun alla olevaa ratsua. “Kiva nimi. Ja ei, tää ei oo mun hevonen. Vaan Juliuksen. Mun oma hevonen on mammalomalla ja Julius puolestaan saikulla”, naurahdin ja nyökkäsin kohti Juliusta. Keskustelu jatkui vielä hetken aikaa alkuverryttelyjen aikana. Uusi kasvo esittäytyi Jennaksi ja vaikutti ihan mukavalta tapaukselta.
Britte tuntui vähän tahmealta, kun pyysin sitä raviin alkukäyntien jälkeen. Aloitin heti työstämään sitä kaarevilla urilla - tein paljon ympyröitä ja kiemurauria. Siinä samalla pistin merkille, että tamma oli varsin herkkä suustaan ja parhaiten se tuntuikin toimivan istunta-avuilla. Koulusatula natisi hiljaa, kun istuin harjoitusraviin ja tein muutamia väistöjä ruunikon takapäätä aktivoidakseni. Julius istui kauempana kentän laidalla kipeä jalka jakkaralle nostettuna. Miehen katse tuntui porautuvan jokaiseen tekemääni liikkeeseen. Toistaiseksi se ei ollut kuitenkaan sanonut mitään, joten ehkä mä tein jotain oikein. Tai sitten se ei löytänyt tarpeeksi ystävällisiä sanoja kuvaamaan mun ratsastusta ja mietti kuumeisesti, miten voisi säästää edes viimeiset rippeet mun itsetunnosta ennen kuin avaisi suunsa.
Britellä tuntui olevan kaksi vaihdetta - hitaasti ja kovaa. Ei mitään siltä väliltä. Juuri, kun sain tamman liikkumaan kivasti oikeinpäin ja omalla moottorilla ravissa, tuntui hevonen lähtevän melkein lapasesta laukassa. “Tää on sille vähän hankalampi kierros. Kannattaa pitää hyvä ulko-ohjan tuki, mutta varo, ettet jää liikaa vetämään ohjasta”, Julius kommentoi ja mä tein työtä käskettyä. Ratsastin paljon ympyröitä ja vähän avotaivutustakin, jotta saisin vauhdin paremmin kontrolliin. Kolmikaarista tehdessäni ratsastin jokaiseen kaarteeseen ylimääräiset voltit ja vaikka taivuttelin tammaa eri suuntiin, huolehdin, että tamma myös suoristui hyvin kaarteiden välissä.
Lopulta raviin hidastaessani sain todeta, että hikihän tässä tuli takin riisumisesta huolimatta. Kiitin Britteä taputtamalla sen kaulaa ja löysäsin ohjaa, jotta tamma sai venytellä itseään kunnolla. Britte ei ollut ehkä helpoin hevonen, mutta varmasti oikein kiva, kun sen oppisi tuntemaan. “Ihan hyvinhän se sujui”, Julius naurahti, kun tunsin uskaltavani vihdoin taas hengittää. “No juu, paremmin kuin odotin”, puuskahdin. Toisella puolella kenttää ollut ratsukko näytti poistuvan parhaillaan portista, joten pääsin hyödyntämään koko kenttää loppuverryttelyjen ajan.
Kun hevosen hengitys oli tasaantunut, hyppäsin alas satulasta ja päätin hoitaa kävelytyksen maastakäsin. Mä avasin kypäräni leukahihnan ja riisuin mustat nahkahansikkaani. Julius oli alkanut jutella jostakin aidan viereen ilmestyneelle Majinalle. “Vitsi, että mulla on kuuma!” kerkesin sanoa kaksikolle ennen kuin Majina ilmoitti, että puhelimeni soi aidalla olevan takin taskussa. Majina kiiruhti ottamaan käsiinsä Briten nahkaohjat puhellen samalla tammalle rauhallisesti. Mä puolestani otin tältä vastaan ojennetun puhelimeni. Soittaja oli Vihiniemen Elias. “Halloota”, kajautin nostettuani luurin korvalleni ja puikkelehdin pois kentältä aitalankkujen välistä. “Moi. Ajattelin soittaa ja kysyä, että olitko milloin tulossa ratsastamaan Rokilla seuraavan kerran? Mulla on itsellä kädet täynnä valmennusten ja muiden hevosten kanssa”, miehen rosoinen ääni puheli tuttuun, rauhalliseen tahtiin linjan toisessa päässä. “Eikö Aleksi millään kerkeäis liikuttamaan sitä parina päivänä? Lupauduin auttamaan yhden toisenkin hevosen kanssa täällä Ansamaassa”, kysyin siistien samalla toisella kädelläni nutturalle kiepautettuja hiuksia. “Siis… etkö sä ollut tietoinen siitä, että Aleksi lähti Hollantiin pari päivää sitten?” Elias vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sen jälkeen en osannut sanoa enää mitään. Päässä pyöri vain satatuhatta kysymystä enkä tiennyt, oliko päällimmäinen tunne suuttumus vai hämmästys.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Jun 29, 2020 23:15:59 GMT 2
Kuningattaren uudet kengätHiki valui nenänvarttani pitkin ja muodostunut pisara painovoiman johdosta tippui jonnekin. Kesä oli tullut ja hikoilin tavalliseen tapaani kuin pieni sika. Toisaalta vaikka olisi ollut pakkasta useampi kymmenen astetta olisin hikoillut silti – kengittäminen niin fyysisesti kuin henkisesti sai minut hikoilemaan kuin olisin grillaantunut Helvetin liekeissä. Koska olin laiska enkä jaksanut siivota mahdollisia karkulaisnauloja ulkoa, enkä myöskään raahata kengitystarvikkeitani ympäri pihaa pihattoon, olin niittänyt kottikärryllisen tuoretta ruohoa Britelle ja sitten raahannut tamman päätalliin. Vaikkei Britte ollut onnessaan joutuessaan seisomaan kytkettynä käytävällä, se alistui kohtaloonsa epäilyttävän kiltisti. Olin päättänyt kengittää Briten, vaikka tavallisesti kengitysväli oli tammalla pidempi. Olin päässyt tarkkailemaan sen liikettä aivan uudesta näkökulmasta, kun olin päässyt seuraamaan muiden ratsastusta tammalla. Olin toki ratsastanut tammaa itsekin aktiivisesti ja näkemäni vastasi viimeaikaisia kokemuksiani siitä, että kaviot olivat kasvaneet varsinkin edestä jo melko pitkiksi. Herkkänä tammana Britte oli tarkka jaloistaan ja vaikkei se oireillut kavioidensa takia, ei se tyytyväiseltäkään vaikuttanut.
Britte oli lähestulkoon kengittäjän unelma ja kun se sai samalla syödä tuoretta ruohoa, se pysyi nätisti paikallaan. Normaalisti kytkettynä se oli hieman malttamaton, varsinkin tavallisessa harjauksessa, mutta se tuntui ymmärtävän kengityksen olevan eri juttu. Se tuntui olevan jo liiankin rento, kun kengityksen edetessä jalat alkoivat painaa yhä enemmän ja enemmän… Talliin oli lentänyt jostain kesäpäivän ratoksi paarma, joka sai Briten sivaltamaan hännällään ärtyneesti. Olin kiristämässä viimeisiä nauloja toisesta takasesta, kun ensimmäisen kerran kengityssession aikana tamma riuhtaisi ärtyneesti jalkansa otteestani ja potkaisi itseään mahaan. Itse en saanut uudesta kengästä pidempiaikaista muistoa, mutta kenkien kiristämisen loppuun viemisestä piti keskustella hetki ennen jatkamista. Pyyhkiessä hikeä otsaltani iloitsin siitä, että urakka oli ohi. Britte imaisi suuhunsa juuri viimeisetkin korret heinistään ja taputin sitä lavalle. Se oli jaksanut käyttäytyä hienosti enkä olisi voinut olla siitä ylpeämpi. Siivouksen jälkeen vuorossa olisi lyhyt maastolenkki ja hölkkä kentällä ja tavaroiden pakkaamista, sillä kohta olimme lähdössä porukalla Aavesaareen.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Jul 19, 2020 22:51:18 GMT 2
Rakkauden haudalla Britellä oli edessä melko rankka kisaurakka, joten se oli ollut lähes levossa pari päivää viime kisojen jälkeen. Hieman kivikkoisen aloituksen jälkeen sijoituksia oli alkanut ropisemaan jossain määrin ja Britte oli saanut valtavasti lisää itsevarmuutta niin kisapaikoilla kuin kotona. Lisäksi retki Aavesaareen oli tehnyt sen mielenterveydelle hyvää, vaikka omani olikin sen jälkeen vaakalaudalla – eikä syy ollut pelkästään Klausin ja tyttöjen kummitusjuttujen vain myös mussukkani karkureissun. Paluu tallillekaan ei ollut tapahtunut ilman draamaa sillä joku Aleksis – hevosvaras? – oli ilmeisesti jälleen kuvioissa. Itse en koko miestä tuntenut, mutta jutuista päätellen kukaan ei harmistuisi, jos joku menisi ja mottaisi häntä päin näköä. Vaikken toki itse mihinkään väkivaltaisuuksiin halunnut osallistua.
Olin pitänyt tänään aiemmin valmennuksen lähinnä Majináa ja Jennaa varten Power Jumpin lähestyessä. Itsekin olin aikonut osallistua kisaan Briten kanssa, mutta olin päättänytkin jättää väliin. Pelkäsin, että tiivis kilpailutahti veisi rakkaasta tammastani kaikki mehut. Ja nyt voisin lähteä hyvillä mielin Majinán ja Jennan tueksi, jos naiset minut mukaan huolisivat. Jennankin kanssa olimme ystävystyneet – minä! muita ystäviä Ansamaassa kuin Majiná! – juurikin valmentamisen ja kisamatkojen merkeissä vaikkemme mitään sydänkäpysiä olleetkaan. Vaikka valmennuksen esterata houkutteli minua, olin jo aiemmin päättänyt valmistautua tulevaan valmennukseen, jonka olin pitämässä reilun viikon päästä. Siksi siis suutelin hyvästit vaivalla rakentamalleni esteradalle ja tervehdin iloisesti sisäistä kouluratsastajaani. Britestäkin oli kuoriutunut oikein pätevä kouluratsu, kun olin ilmoittanut meidät koulukisoihin ja lyönyt tammalle kanget päähän. Yleensä kankisuitset roikkuivat kaapissani lähes ympäri vuoden ja nyt olin käyttänyt niitä enemmän kuin koko yhteisenä aikanamme yhteensä. Toki olin ratsastanut myös tavallisilla nivelillä ja hypännyt esteitä. Kouluratsastukseen panostaminen oli tehnyt ihmeitä kontrollin säilymiseen myös esteradalla.
Britte nautti laitumessaan auringonpaisteesta Jekun kanssa, enkä voinut syyttää sitä. Itsekin nautin lämmöstä, vaikka ilma olikin hiostava, lähes painostava. Oliko sitten yleinen ilmapiiri kireämpi haamujen ja varkaiden ja muiden draamojen takia vai ukkosta ilmassa, en osannut sanoa. Britte ei ollut synkistä mietteistäni moksiskaan, ehkä kuvittelin odottavan tunnelman päässäni. Mussukkani ainakin oli oma itsensä ja tavallista paremmalla päällä, se löntysteli itse minua portille vastaan ilmeisesti herkkujen toivossa. Kaikista parasta kesän kuivissa päivissä oli se, että vaikka Britte kuinka piehtaroi sydämensä kyllyydestä, kiiltävää karvaa peitti korkeintaan pölykerros. Riemu kyllä kuivien päivin jälkeen repesi sateiden jälkeen, kun mutakylvyt olivat jälleen mahdollisia. Niinä hetkinä Britte olisi varmaan itkenyt onnesta, jos olisi voinut samalla, kun itkisin itse harjaustaakan alla. Mutta nykyhetkessä siunasin hiljaa mielessäni sääjumalia ja luontoäitiä ja jopa sotkaa, joka muni maailmankaikkeuden Kalevalassa, sillä harjaus oli helppoa kuin puuterilumen lakaiseminen terassilta. Olin reippaana pyykännyt kaikki Briten pyykättävät varusteet ja kiillottanut nahkavarusteet ja vaikka itse sanoinkin, näytimme kerrankin oikeasti siistiltä ratsukolta. Olin löytänyt kaapista neopreenisuojat, joten olin tällä kertaa luistanut pintelöimisestä. Mustat suojat olivat kuitenkin ehjät, joten en ollut liian pahoillani laiskuudestani, vaikken suojia ollut etukäteen muistanutkaan. Ehkä olikin jo aika siivota.
Olimme käyneet alkukävelyllä lähimaastossa, joten pääsin aloittamaan ravailun heti. Muistin vieläkin Larkyn Stavishin kommentin siitä, että en pyytänyt Briteltä tarpeeksi, minkä takia ravasin ohjat melkein käsissä alusta asti. Oikeasti säännöllinen treenaaminen oli pitänyt Briten tavallista vetreämpänä, mikä oli huojennus myös siitä syystä, etten voinut tehdä kaikkea täysin väärin. Laukassa Britte alkoi oikeasti vertyä ja tunsin, kuinka se polki hyvin takajaloilla alleen. Liike alkoi tuntua koko selän läpi ja keräsin ohjia vielä vähän paremmin käsiini alkaessani koota laukkaa varsinaiseen työskentelyyn sopivaksi. Viimeaikoina olin hinkannut oikein antaumuksella siirtymisiä ja tänäänkin päätin jatkaa samalla linjalla. Laukassa aloin tehdä siirtymisiä askellajin sisällä, kootusta isompaan, takaisin ja hyvin pieneksi. Olin tekemässä viimeistä laukannostoa pituushalkaisijalla, kun näin silmäkulmastani jonkun kivikasvoisen blondin ilmestyvän kuin tyhjästä kentän reunalle. Pudistin nopeasti päätäni ja tein sarjan puolipidätteitä korjatakseni harhautumisestani johtuneen vinouden. Viimeiset puolipidätteet reisillä ja lonkan nytkäytys, Britte nosti pyydetyn vasemman laukan. Vielä uudet puolipidätteet laukan koottuna pitämiseksi, sitten enää myötäys, kiitos ja siirtyminen takaisin käyntiin.
– Hieno hevonen mutta parempi perse, kommentti kentän reunalta sai minut hätkähtämään niin rajusti, että meinasin tippua alas. Brittekin säpsähti, minkä jälkeen se lähti omatoimisesti kohti kentän reunalla hengailevaa blondia. Siristin silmiäni iltapäivän auringossa ja imin itseeni toisen piirteitä. Melko komea, ainakin itsevarman oloinen. Sitten päässäni kaksi harmaata aivosolua törmäsi toisiinsa ja hyppäsin vauhdilla hevosen selästä alas. – Konrad! kiljahdin ja Anni kurkkasi hetkeä myöhemmin tallin ovelta. En kuitenkaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota, sillä Konrad, oma Konradini Saksasta, seisoi siinä suomalaisella maankamaralla. En ollut yhdistänyt suomenkielistä ilmausta saksalaiseen kumppaniini ja vaikka edessä seisoi tuntemani ihminen, oli hän vuodessa muuttunut entistä itsevarmemman oloiseksi. Britte jäi kiltisti seisomaan viereemme, kun kapsahdin Konradin kaulaan tämän tulessa minua vastaan. Toinen oli niin tuttu ja turvallinen, olemus, tuoksu, intohimoinen suudelma kuin sadusta. Lehahdin punaiseksi irrottautuessa toisistamme, sillä tallilla oli muutakin porukkaa. Vaikken itseäni enkä suhdettani Konradiin hävennyt, ei kovin moni tallilaisista tiennyt, että minulla oli miesystävä. Kiitos lähinnä suomenkielen sukupuolineutraalin hän-pronominin.
Hoidimme yhdessä Briten pois ja vuoden jälkeen läheisyys tuntui kuin sadulta. Konrad oli ihmeellisellä päällä ja lähenteli minua jokaisen mahdollisuuden tullen, vaikka yritin estellä. Olimme sentään aikuisia emmekä rakkaudenkipeitä teinejä. Lisäksi emme tosiaankaan olleet tallissa näin kauniina kesäpäivänä yksin. Olin muutenkin itse hieman varautuneempi, sillä viimeksi, kun olimme jutelleet, puhelu oli päättynyt riitaan, jonka jälkeen emme olleet puhuneet ennen tätä. Syy Suomeen tulollekin oli epäilyttävästi ”sorry Schatz, I missed your birthday“. Olimme juuri lähdössä kohti asuntolaa, kun satulahuoneen ovella Majiná tuli meitä vastaan. Naiselle olin Konradista puhunut enemmänkin – niin hyvässä kuin pahassa – ja hän tuntui yhdistävän, kuka seuralaiseni oli. Kireän hiljaisuuden ajan Konrad ja Majiná mittailivat toisiaan katseella, kunnes Konrad heitti tiukasti toisen kätensä lantiolleni ja ojensi toisen kohti Majináa. – So you must be the famous Majiná? Konrad sanoi ja lähes närkästyin. Hän oli koko ajan ollut minun ja Majinán ystävyyden puolella, joten mistä moinen kylmyys. Majiná kohotti vain toisen huolitellun kulmansa ja vastasi tervehdykseen, kun seisoin itse siinä täysin lukossa. Ai että, kun voi aikuista miestä hävettää niin toisen kuin omakin käytös.
Niin kamalalta kuin kuulostaakin, huokaisin helpotuksesta, kun pääsin hetkeksi Konradia pakoon. Tiukan keskustelun jälkeen matkalla asuntolalle, Konrad oli esittäytynyt huomattavasti ystävällisemmin A-rakennuksen asukkaille, tai siis paikalla olleille Silvialle ja Saagalle. Sitten hän oli painunut suihkuun ja minä ”unohdettuani hanskani” kipitin takaisin tallille. Halusin pyytää Majinálta Konradin käytöstä ja omaa pelkuruuttani oitis anteeksi, ennen kuin huono omatunto ja ahdistus veisi minulta yöunet. Toisaalta, en tiennyt mitä minun olisi pitänyt olla mieltä siitä, että olin taas matkalla itkemään ongelmiani tallin omistajattarelle, jolla oli varmasti omiakin murheita. Ja olihan minulla Konrad…
Britte ja Julius kouluratsastuksen pauloissa. Linet © StarSnip
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Jul 20, 2020 23:02:25 GMT 2
Domestic blissEnsimmäisestä yöstä Konradin kanssa selvittiin lähes kunnialla. Aluksi olin vain pyörinyt ja heittelehtinyt sängyssä ja antaakseni toisen nukkua, olin käynyt selvittämään päätäni yhteisessä olohuoneessa. Onneksi muita ei ollut ollut hereillä, sillä en olisi pystynyt kohtaamaan ketään tuttua siinä mielentilassa. Rauhoitettua itseni olinkin Konradin viereen kömmittyäni nukkunut paremmin kuin koko kuluneena vuotena yhteensä. Vain vähän kiusallisen aamiaisen – pirun Saaga tarkkaavaisine silmineen – ja muiden aamupäivän – täysin puhtoisten – aktiviteettien jälkeen aloin pikkuhiljaa saamaan itseäni niskasta kiinni ja pystyin oikeasti nauttimaan kumppanini seurasta. Oloni oli kuitenkin itsevarma vasta, kun lähdimme yhdessä talliin, sillä se oli minun pelikenttäni. Vaikka Konrad pystyi valssimaan varoituksetta takaisin elämääni ja laittamaan kaiken päälaelleen, täällä minulla olisi silti ylivalta hänestä.
Ja voitollahan minä olinkin. Britte ja Konrad eivät koskaan olleet olleet mitään sydänkäpysiä, eikä näin ollen Britte jaksanut osoittaa miehelle minkäännäköistä armoa. Se pyöri karsinassa Konradin harjatessa sitä niin, että lopulta hellyin ja pusuttelin rakasta tammaani, jotta hoitotoimenpiteistä selvittiin eteenpäin. Kuolaimia laitettaessa Britte kurkotti päänsä kohti taivaita ja koko tilanne oli jotenkin niin älyttömän tuttu ja kotoisa, että Konradin ärtymyksestä huolimatta en voinut kuin hymyillä leveästi. Britte oli eilisen jäljeltä melko vetreän näköinen, kun seurasin kaksikon alkuverryttelyjä. Vaikka olin ilomielin päästänyt Konradin silmäteräni selkään, varusteina oli tavalliset suitset ja kentällä ei ollut näkyvissä puomin puomia. Lähinnä siksi, että minulla ja Konradilla oli hyvin erilaiset ratsastustyylit. Konrad oli minua kovempi ja armottomampi, vaikka hän siististi ratsastikin. Britte ei vain ylhäisyydessään kestänyt mielestään liian kovaa kohtelua, joten odotin varsinaisen ratsastuksen alkamista ilon ja kauhun sekaisin tuntemuksin. Olin vain vähän – tai rehellisesti aika paljonkin – vahingoniloinen, kun Britte heittäytyi Konradille hankalaksi. Jo ostaessani Briten, Konrad oli todennut, että tuhlasin rahani väärään hevoseen. Myöhemmin ratsastaessaan sillä eri koulutusvaiheissa Konrad ei kertaakaan voinut myöntää olleensa väärässä vaan oli sitten keksinyt muita juttuja. Kuten, että ratsuttamalla tamman itse pilasin sen. Nytkin toisen saksalainen mutina ratsunsa selästä sai vatsanpohjani lepattamaan miellyttävästi. Aivan kuin kotiin palaaminen pitkän ajan jälkeen.
Loppujen lopuksi, Britte oli kulkenut oikein hienosti ja tuntunut ihan tyytyväiseltä elämäänsä, kun käväisin nopeasti sen selässä. Loppukäynneillä maastossa Konradin kävellessä maassa, mietin kuinka ihanaa olisi laukata yhdessä auringon laskuun. Leikkimielinen naljailumme, joka juonti juurensa vaaleaverikön jupinaan, jatkui vielä tallissa ja Konradin lähtiessä viemään Briten tavaroita edeltä, hymyilin itsekseni karsinassa kuin mikäkin mielipuoli. Konrad oli lähtenyt omille teilleen samalla kun olin vienyt tamman ulos. Loppujen lopuksi löysin hänet juttelemasta Majinán kanssa päätallin satulahuoneesta. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, mutta kauhu muuttui epäilykseksi, kun keskustelu taukosi astuttuani huoneeseen. Molemmilla oli naamallaan ilkikurinen virne, enkä edes ehtinyt avata suutani, kun jo kuului naurunsekainen: – Speak of the Devil and He appears.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Aug 25, 2020 20:59:01 GMT 2
Thunder
Kello oli jo lähempänä kahdeksaa, kun vihdoin raahauduin tallille. Koko iltapäivän keli oli ollut kauhea ja terveyskeskukselta kotiinpäin ajaessa olin pelännyt henkeni edestä edessä ajavan kaaharin suistuvan kaatosateessa ojaan. Nyt keli oli hieman helpottanut ja olin jättänyt sadetakinkin roikkumaan asuntolan naulakkoon. Tallissa iltaheiniä jakava Dochas paljasti minulle, että Britellä oli uusi ihastus. Tänään tallille oli muuttanut hannoverori Harri, jonka omisti joku Samuel, ja Britte oli iskenyt siihen silmänsä. Karsinalla huhu paljastui todeksi, kun tamma vaikutti tavallista kärttyisemmältä. Saisi olla kesän viimeinen kiima… Olisin halunnut uhmata säätä ja ratsastaa kentällä, mutta taivaalle uudelleen kertyneet sadepilvet alkoivat ilmoitella itsestään jo heti tallin ovella. Sen takia päädyin palaamaan talliin ja matkalla maneesiin vain muutamaa minuuttia myöhemmin, sain ravuuttaa tamman suurimman kastumisen välttämiseksi.
Olin käynyt hakemassa tallista vielä Briten korvahupun, sillä se ei ollut sateenropinan suurin ystävä, mitä maa päällään kantaa. Heti sateen yltyessä, jouduin tamman tanssahdellessa silmävalkuaiset vilkkuen roikkumaan toisen otsatukassa kiinni näprätessäni kyseistä huppua kiinni. Se helpotti sentään vähäisen ja syytä olikin, paksusta ja vaimentavasta kankaasta ommeltuna se oli maksanut sievoisen summan myös alennusmyynnistä. Niskojaan nakellen Britte tikkasi eteenpäin pelkässä käynnissä, kun yritin olla itse mahdollisimman rauhallinen ja vakaa tamman olon turvaamiseksi. Sade tuntui yltyvän yltymistään, mutta pikkuhiljaa ruunikko alkoi rentoutua ja keskittyä muuhun kuin ympäröivään kohinaan. Sadekuuron muuttuessa raekuuroksi, pakka levisi yllättävän vähän käsiin. Britte oli saanut fokuksensa takaisin ja laukassa minun oli itse helpointa myötäytyä erilaisiin mielenalojen muutoksiin. Ja sitä paitsi, eihän parin rodeon jälkeen mikään tunnu enää miltään. Olin juuri antamassa vapaat ohjat tammalle, kun salama välähti. Vaikka todellisuudessa välähdys ei kestänyt pitkään, se tuntui hidastetulta. Samalla myös maneesin valot välähtivät ja massiivinen jyrinä tuntui peittävän kaiken alleen. Silmävalkuaiset vilkkuen Britte yritti ponkaista samanaikaisesti eteen ja ylös ja pysyin vain jollakin ylemmän tahon armolla kyydissä. Vai että sellainen rento ratsastus työpäivän jälkeen. Toivottavasti Britte oli osannut tehdä paremman vaikutuksen Harriin mitä se teki tänään minuun.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Sept 6, 2020 17:11:42 GMT 2
I'd trade all my tomorrows for just one yesterdayKonrad oli mennyt kihloihin. Minun olisi pitänyt olla onneni kukkuloilla, sillä olin parisuhteessa kyseisen henkilön kanssa, minkä olisi pitänyt suoraan tarkoittaa, että olin mennyt itsekin kihloihin. Tai ainakin niin luulin. Pilvilinna oli kuitenkin romahtanut, sillä parin hyvin hiljaisen puhelun jälkeen olin antanut Konradille aikaa ottaa omatoimisesti minuun yhteyttä, kun yritykseni eivät olleet kiinnostaneet. Ja yli kolmen viikon hiljaisuuden jälkeen ensimmäinen viesti Saksasta oli ystävältäni, joka kertoi, että Konrad oli mennyt kihloihin. Ilman minua. Jonkin pienin ja nätin blondin kanssa, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Jokin kylmä oli asettunut rintaani kohdalle, joka oli ennen lämmin. En kelvannut edes Konradille ja hänkin heitti minut pois kuin lapsi heittää pois rikkinäisen lelun. En ollut kertonut edes Majinalle, jolla oli omiakin murheita. En halunnut olla vaivaksi.
Olin lopen uupunut, kun raahauduin työpäivän jälkeen tallille. En ollut kuin aamusta pari tuntia tuuraamassa, mutta olisin aivan yhtä hyvin voinut olla kolmen viikon putken jälkeisessä koomassa. Onneksi Brittekin sai viettää melko hyvin ansaittua lomaa, sillä en olisi edes pakon edestä saanut tehtyä mitään järkevää. Pelkkä askellajien läpiratsastus saisi riittää, oli tammalla minkälainen päivä tahansa. Tallilla Harri käveli minua vastaan ilmeisesti matkalla kentälle. Ennen kuin ehdin huolestua, näin vilauksen Samuelista, mutta toisella näytti olevan niin kova kiire, etten sitten viitsinyt tuppautua jutulle. Enkä olisi muutenkaan ollut kovin hyvää juttuseuraa omien mietteideni takia. Olisin vain halunnut tutustua mieheen sen jälkeen, kun hän oli ilmeisen vastentahtoisesti kertonut Saagalle ja vahingossa minulle onnettomuudestaan. Samuel vaikutti tallilla hieman hermostuneelta ja näytin itse ihan rupu-ukolta hänen vierellään. Jotenkaan en kuitenkaan suostunut uskomaan siihen, että toinen oli niin kylmäkiskoinen miltä vaikutti, sillä ilmeisesti ainakin Saaga oli päässyt ulkokuorta syvemmälle. Enkä edes pitänyt Samuelin onnettomuutta mitenkään ystävyyden esteenä, pikemminkin se loi hänen hahmoonsa syvyyttä. Ja olinhan suunnattoman kiinnostunut tapauksesta fysioterapeutin ammattini puolesta, mutta minusta jotenkin tuntui, että se ei ollut ensimmäinen asia, mitä toinen haluaisi kuulla suustani.
Edes Britte ei ollut onnellinen näkemisestäni. Se oli portilla vastassa korvat luimussa, vaikka Sirpa oli kauempana tarhassa. Yleensä se nautti niin minun kuin tarhakaverinsa seurasta, mutta tänään oli jotain vialla. Syy ei onneksi – tai tässä tapauksessa epäonneksi – ollut kovinkaan mystinen Briten toisen etupolven ollessa lähes kolminkertainen ollessaan turvoksissa. Tämähän tästä enää puuttui. Britte seisoi kärsimättömänä käytävällä, kun tutkin sen polvea. Vaikka se oli molemmin puolin kytkettynä, kavahti tamma melkein pystyyn kokeillessani turvonnutta kohtaa. Mitään haavaa en kuitenkaan löytänyt eikä tammassa ollut merkkejä Sirpan kanssa tapahtuneesta välienselvittelystä. Pyysin vielä paikalle pöllähtänyttä Elisaa katsomaan jalkaa ja kertomaan mielipiteensä, mutta Elisaan ei löytänyt turvotuksen ja lämmön lisäksi muuta poikkeavuutta. Kaikesta huolimatta soitin vielä kunnan eläinlääkärille, joka käski kävelyttää pari päivää ja soittamaan uudelleen, mikäli oireet eivät häviäisi. Näin ollen, mikäli edes mahdollista, kävelin kohti kenttää vielä enemmän allapäin pikaisen harjauksen jälkeen. Samuel ja Harri olivat kentällä kävelemässä ja tervehdin ratsukkoa vaisusti. Samuel oli kuitenkin ilmeisesti päiväni pelastaja ja antoi minulle ja Britelle isomman uran jäädessään itse sisemmäksi, vaikka hän menikin lujempaa kuin me. Britte käveli niin kankeasti, että sen kanssa pienen ympyrän käveleminen olisi särkenyt sydämeni lopullisesti.
Tulin kaikesta huolimatta hieman paremmalle päälle, kun sain silmäkulmastani vilkuilla upean ratsukon menoa. En olisi osannut Samuelin ratsastuksen perusteella epäillä mitään traagisempaa taustaa, ellen olisi osannut katsoa pienimpiäkin vihjeitä. Harri oli aivan upea ori eikä Samuelissakaan mitään vikaa ollut – vaikken mitään sellaista ajatellutkaan. Juurihan sitä edellisestä riesasta oli päästy eroon. – Se näyttää kivalta liikkuessaan, kommentoin lähes ihaillen, sillä harva hevonen osasi käyttäytyä noin fiksusti ja liikkua hienosti samaan aikaan, kun vieressä oli tamma joka vuoroin katseli oria sydämet silmissään ja vuoroin näykki ilmaa varoitukseksi korvat luimussa. Harrin katseleminen jo pelkässä treenissä sai kilpailunkaipuuni syttymään, vaikka en ollut kyseisellä hetkellä varma siitä, tulisiko Britestä enää koskaan ratsua. Minun tuurillani jalka tarvitsisi lekuria eikä minulla riittäisi rahat. Suoraan liimatehtaalle vaan.
Lähdimme samaan aikaan kentältä ja mietin koko matkan mitä sanoa. En keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten päätin kehua Harria vielä kerran ja luikkia sitten Briten kanssa karkuun. Jalan turvotus ei ollut laskenut kävelyn aikana ja päätin kylmätä jalan varmuuden vuoksi. Vaikka epäilin jännevammaa turvotuksen sijainnin vuoksi, parempi katsoa kuin katua. Samuel oli tekemässä lähtöä tallituvasta, kun pamahdin paikalle. – Voidaan käydä vaikka joskus yhdessä maastossa? ehdotin puskista ja punastuin. Eipä toinen ollut muutenkaan hirveästi kaivannut seuraani. – Jos siis sulle käy ja Britte joskus kuntoutuu!
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Sept 7, 2020 19:56:34 GMT 2
Aina ei voi voittaa, ei edes joka kertaBriten jalka oli mennyt vain huonompaan suuntaan ja olin päättänyt sitten Dochasin ja Majinan kanssa juteltuani soittaa päivystävälle eläinlääkärille. Maanantain vapaapäivä menikin sitten siinä, kun odottelin päivystävää ja yritin lieventää Briten huonoa oloa. Jalan lisäksi sillä oli lähtenyt reagoimaan myös kaulan ja leukaperien imusolmukkeet. Onneksi kaikki Ansamaassa välittivät hevosten hyvinvoinnista, sillä jossain muualla joku olisi voinut vain heittää selvästi kipeän hevosen ulos oman onnensa nojaan. Itse jalassa ei minusta vieläkään näkynyt mitään jälkeä, mikä olisi selittänyt näinkin vahvan reaktion. Tänään en kuitenkaan edes pystynyt tutkimaan jalkaa sen paremmin, sillä se mitä ilmeisemmin kipuili hyvinkin vahvasti. Pienikin paine turvonneella alueella sai Briten yrittämään karkuun eikä näin ollen edes kylmäys onnistunut olon parantamiseksi. Enkä uskaltanut alkaa itse lääkitsemään tammaa, etten vain estäisi sitten varsinaisen eläinlääkärin työskentelyä.
Parin tunnin jälkeen eläinlääkäri vihdoin saapui ja olin jättänyt säälittävän tammani odottamaan karsinaansa pää nuokkuen. Majinan suosittelema eläinlääkäri oli Taina Rike, kun omat luottoeläinlääkärini sijaitsivat joko Ruotsissa tai toisella puolella Suomea. Heti kättelyssä Taina tuntui osaavan asiansa ja kuunteli tarkasti Briten oireet, joten minulle tuli heti olo, että nyt asia hoituisi. Vaan ei hoitunut. Taina tutki Briten perinpohjaisesti ja loppujen lopuksi joutui rauhoittamaan Briten saadakseen työskentelyrauhan. Rauhoitteen lisäksi tamma sai kipulääkettä, kun Taina konsultoi jotain kollegaansa. Huolestuin hetki hetkeltä enemmän, sillä harvoin laidun- ja tarhavaivat olivat näin mystisiä. Ainoa helpotus oli se, että eläinlääkärin mukaan mikään ei viitannut murtamaan tai jännevammaan, vaikka vielä oli liian aikaista sanoa varmaksi. Ja toki se, että en ehtinyt murehtimaan Konradia. Loppujen lopuksi ainoa järkevä syy tuntui olevan joko kyyn purema tai kohmeisen ampiaisen pistos, jolle Britte oli herkistynyt tavallista pahemmin. Taina otti verikokeet varmuuden vuoksi, mutta Britte lääkittiin sen diagnoosin perusteella sen olon helpottamiseksi. Minä jäisin odottamaan verikokeen tuloksia ja mehevää laskua ja Taina pääsisi jatkamaan seuraavalle kohteelle, sillä kaikesta huolimatta Britte ei kuulemma ollut hengenhädässä.
Masentuneena raahauduin kohti tallitupaa ja mietin, mitä pahaa olin tehnyt, kun universumi rankaisi minua monella elämän saralla. Kai sitten Britte heittäisi henkensä, sillä se tuntui olevan arkun puuttuva naula. En ollut saanut edes Samuelia vakuutetuksi siitä, että olin hyvää maastoseuraa, enkä osannut olla Majinalle tukena hänen vaikeina aikoinaan. Dochaskin oli näyttänyt välillä tallilla myrskyn merkiltä, vaikka synkkä ilme katosi aina, kun häntä olin vaivannut. Tuntui kuitenkin siltä, että olisin pahan ilman enne. Kuitenkin oloni oli jollakin kierolla tavalla helpottanut, kun ero Konradista tuli. Ehkä kaiken ikävyyden ja häviön toisella puolella olikin arjen pieniä voittoja? Suruni vaihtui siltä seisomalta yllätykseksi, kun pamahdin ovesta sisään. Samuel oli huoneessa jonkin minulle tuntemattoman miehen kanssa, mutta pian tutut liikkeet rekisteröityivät aivoihini ja päättelin kyseessä olevan fysioterapiaa. Mietin vain, miten olin onnistunut olemaan huomaamatta Samuelin läsnäoloa tallilla, vaikka toisaalta olin ollut kiinni Briten karsinalla koko aamun aina aamutallista alkaen. Hieman kiusallisesti suuntasin kaksikolle pienen heilutuksen ja pyrin keskittymään omiin asioihini. En osannut sanoa, häiritsikö Samuelia enemmän läsnäoloni vai loukkaantuisiko hän, jos luikin heti paikalta, kun näin hänet jumppaamassa. En kuitenkaan kestänyt enää omaa kiusallisuuttani, joten otin mukaani joskus paikalle unohtamani hanskat ja lähdin pois häiritsemästä. Kun Samuel ja tämän ystävä – fysioterapeutti? Läheisempi ystävä? – poistuivat satulahuoneesta, menin sinne takaisin, sillä olin oikeasti tarvinnut sieltä jotain. Kun enää muistaisi, että mitä. Muisteloni vaihtuivat uuteen yllätykseen, kun Samuel tuli takaisin paikalle sen näköisenä, kun olisi käynyt suurempaakin sotaa itsensä kanssa. Lyhyin sanoin hän kertoi miehen olleen Jyri the terapeutti. Suurempi yllätys vielä oli se, että hän lupasi lähteä maastoon kanssani! – It’s a date! lupasin heti ja älysin mitä sanoin vain pari sekuntia liian myöhään. – Siis sillei, sanonta… yritin parantaa tilannettani ja toivoin, ettei toinen pitänyt minua täysin kahjona.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Oct 20, 2020 19:41:04 GMT 2
Taas mennään rahan takiiKello lähenteli jo kahdeksaa, kun sain vihdoin haettua Briten kaikki tavarat karsinalle. Olin ollut jälleen ylitöissä, mutta Majina onneksi tiesi, että olisin tallilla vasta myöhemmin. Tai eihän kahdeksan ollut vielä varsinaisesti myöhäinen ajankohta, mutta paikka oli hevosia lukuunottamatta autio ja olin luvannut lukita paikat lähtiessäni – muut olivat jo hoitaneet hevosensa ja iltatalli oli tehty. Britte söi iloisesti iltaheiniään, kun puunasin sitä. Sen karva kiilsi tallin hämärästä huolimatta ja haroin jo talvikuntoon kasvanutta turkkia sormieni välissä. Vaikka elämäni oli muuten täynnä kaikenlaista hullunmyllyä, pystyin rentoutumaan hevosten seurassa. Epäilyksistäni huolimatta Britte löytänyt tien sydämeeni niin kuin olin itse löytänyt kodin Ansamaasta. Tammakin tuntui nauttivan olostaan hyvissä hoiteissa, vaikka koinkin huonoa omatuntoa siitä, etten ollut viimeaikoina töiden takia ehtinyt oleskella tallilla yhtä paljoa kuin ennen.
Britte ravasi kankeana ympyrää ja yritin epätoivoisesti ylläpitää edes jonkintasoista ravia. Kavio oli jatkanut vaivaamistaan ja ison hevosen liikkumattomuus oli aiheuttanut sitten muita ongelmia senkin edestä. Britte ei halunnut liikkua ja vaikka kävelytin ja kävelytin ja juoksutin ja lämmitin selkää kaiken aikani, mitä töiden lisäksi minulla oli, tilanne meni vain huonompaan suuntaan. Koska pelkäsin pahentavani tilannetta, en uskaltanut itse kengittää kipeää jalkaa, mikä johti siihen, että hyvin kallis kengittäjä sai ravata koko ajan tallilla, kun tilanne ei parantunut. Ja kengityksen lisäksi nyt pitäisi lähteä käymään klinikalla tutkimassa ongelman laajuutta, sillä kotikäynti maksaisi enemmän eikä minulla ollut varaa kengitys- ja hieromiskulujen jälkeen. Mikä johti puolestaan siihen, että tein niin paljon ylitöitä kuin mahdollista. Jostain ne rahat oli pakko saada.
Ei sillä, että töiden tekeminen olisi pelkästään helpottanut tilannettani. Olin ottanut kiinni ”mielenkiintoisesta tapauksesta toimialueellani” mikä oli osoittautunut olemaan Ansamaan oma Samuel. Ottaessani työn vastaan olin otettu siitä, että Samuel oli päätynyt pyytämään apuani. Todellisuudessa Samuel ei edes tiennyt koko hommasta ja siitähän alkoi jälleen uusi alamäki. Britte töykkäsi minua hellästi turvallaan ja veti minut pois synkistä ajatuksista. Kipuiluistaan huolimatta tamma tuntui olevan ihan tyytyväinen, ainakin hetkittäin. Tosin sekin tyytyväisyys loppuisi linimenttiin ja kylmäyssessioon. Kyllä tamma hengissä pysyisi vaikkei siitä välttämättä olisi Harvest Moon -tapahtumiin kilparatsuksi. Mutta sekin oli okei, sillä rakkaudesta lajiin tätäkin tehtiin.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Dec 12, 2020 21:12:23 GMT 2
Back in businessViimeaikoina meno oli ollut sellaista, että tuntui kuin en olisi oikein millään tahtonut pysyä perässä. Aina Harvest Moon -tapahtumasta lähtien elämän hetkellinen nopeus oli heitetty kiihtyvään liikkeeseen, enkä ollut enää varma edes siitä, oliko suunta eteen vai taakse, mitä se nyt ikinä meinasikaan. Onneksi muutos ja elämän nopea tahti eivät olleet ainakaan pelkästään huonoja asioita. Britte oli muuttunut täysin kolmejalkaisesta ja surunaamaisesta taas parempaan suuntaan, eikä painon varaaminen enää haljenneelle kaviolle tuntunut olevan siitä tuskaista. Itseasiassa halkeama ei vaivannut sitä enää käytännössä lainkaan ja olimme alkaneet taas työskentelemään selästä käsin. Ensimmäiset viikot olivat olleet vaikeita Briten ollessa kankea kuin rautakanki – kaikesta solariumhoidosta ja jumppaamisesta huolimatta – mutta olimme pikkuhiljaa päässeet palaamaan kohti normaalia. Ehkä varsasuunnitelmat saisivat odottaa, jos kerran treenaaminen olisi taas mahdollista.
Työskentelin Briten kanssa keskiympyrällä ja näin lopuksi tamma alkoi tuntua aika hyvältä. Tein käynnistä laukannostoja, mutta siirsin maksimissaan viiden laukka-askeleen jälkeen niin suoraan kuin mahdollista takaisin käyntiin. Tehtävä oli Britelle ehkä vielä hieman hankala, mutta sitäkin parempi vahvistamaan takapäätä. Ei tässä enää kauaa viitsisi tammaa kiusata, mutta joskus äärirajojen ylittäminen toi tehokkaimmin tuloksia pyötään.
Varsoista puheenollen, Britte näytti kyllä siltä, ettei sitä vauvat haittaisi. Se oli viimeaikoina näyttänyt tavallista happamampaa naamaa muille hevosille, mutta nyt se katseli sydänsilmin vieressä kävelevää oria. Harri ei onneksi näyttänyt olevan pahoillaan huomiosta ja Harrin vilkuilu Briten varjolla antoi minulle hyvän tekosyyn vilkuilla Samuelia. Olin maanitellut toisen kanssani maastoon loppukäynneille, kun olimme sattumalta osuneet tallille samaan aikaan ilman mitään työhön tai kuntoutukseen liittyviä juttuja. Olin niin onnellinen, että loppujen lopuksi sekin oli kääntynyt parhain päin, olihan Jyri järjestänyt meille kummallekin yllätyksen pimittämällä Samuelilta tietoja. Nyt kun minulla ei ollut Britestä niin suurta huolta, Samuel oli lunastanut paikan ”numero yksi huolenaihe” mielestäni. Eikä pelkästään Samuelin terveyden takia vaan yleisesti myös sen, että minä en tiennyt kuinka Samueliin pitäisi suhtautua. Olimme viettäneet viimeaikoina suhteessa paljon aikaa yhdessä – ja yökyläilleet! Mitä siitä nyt sitten pitäisi päätellä? – ja olin itse hukassa. Pidin Samuelista todella paljon, jopa pelottavan paljon suhteutettuna aikaan, jonka olimme edes tunteneet. Ja sitä paitsi se oli minun asiakas! Tuhahdin huvittuneena omille ajatukselleni, sillä välillä minusta tuntui samalta kuin yläkoulussa, mikä oli ihastumisten aikaa. Todellisuudessa emme kumpikaan olleet enää teinejä, vaikka välillä siltä tuntuikin… Samalla teinivuosien kiusallisuus puuttui, sillä hiljaisuudet välillämme eivät ainakaan minua haitanneet. Mutta ne varmasti haittasivat Samuelia ja pitäisi keksiä jotain järkevää sanottavaa ja jotakin järkevää.
Britte herätti minut ajatuksistani ”pelästymällä” lintua puussa. Rauhoiteltuani tammaa vilkaisin jälleen Samuelia. Halusin sanoa jotain, mutten oikein tiennyt mitä, joten päätin alkaa höpöttelemään niistä näistä. – Pitäis varmaan lähteä tutkimaan erilaisia oreja, joita vois käyttää Britellä. Toki oon netistä kattellut, mutta haluisin nähdä livenä, päädyin sanomaan. Olin joskus mielestäni puhunut Samuelillekin Briten astuttamisesta, vaikkei se ollut nyt ajankohtaista treenaamisen ja rahanpuutteen vuoksi. – Sähän voisit lähtee mukaan oreja katsomaan! Tai jos sulla on ehdotuksia. Pitääkin näyttää sulle yhen orin kuva, ootas, jatkoin ja työnsin käden taskuun puhelinta etsiessäni. Puhelinkin osui käteen, mutta sitä ennen sain käsiini paperinpalan, joka tuntui vainoavan minua. Se oli kutsu Konradin ja sen uuden heilan häihin ensi kesälle. – Tai sit mennään ens kesänä Saksaan ja sä voit olla mun avec häihin, totesin ja katsoin kutsua synkkänä. Ei vanha suola janottanut, mutta ärsytti se tapa, jolla Konrad oli kaiken hoitanut. Jos en olisi ollut niin vahvasti roskaamista vastaan, olisin varmaan viskannut hempeän sydänkortin lumihankeen.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Jan 21, 2021 11:03:05 GMT 2
21 päivää
Uudesta vuodesta oli kulunut 21 päivää ja tunsin itseni pahimman luokan roistoksi ja suoranaiseksi pelkuriksi. Viimeiset 21 päivää olin yrittänyt hukuttautua työhöni, vaikka lomakin oli lähestymässä. Tosiasiassa olisin halunnut vain kadota maan syövereihin ja olla näyttämättä naamaani enää koskaan. Syy kriisiini oli kuka muukaan kuin Samuel Vainio. Eikä niinkään edes hänen tekemisensä kuin oma, surkea reagointini. Tai reagoimattomuuteni. Britte oli kärsinyt tilanteesta yhtä paljon kuin minä, sillä olin aina tallilla ollessani päättänyt treenata mahdollisimman ahkerasti ja kiireisen näköisesti, ettei kukaan häiritsisi minua. Toki olin myös esimerkiksi auttanut Saagaa hänen ja Unikon uudella kouluratsastuksen taipaleella eikä oikeasti Ansamaassa voinut välttyä seuralta. Majinahan oli kaiken lisäksi nähnyt suoraan lävitseni ja olin sepittänyt koko tilanteen hänelle. Britte näytti hämmästyneeltä – tai niin hämmästyneeltä kuin hevonen nyt ylipäänsä voi näyttää – kun hain sen päiväsaikaan tarhasta. Pari viimepäivää olin ratsastanut joko hyvin aikaisin aamulla tai sitäkin myöhemmin illalla. Pistin vaihtelevien aikataulujen piikkiin myös sen, että tamma ei olisi millään halunnut lähteä tarhasta, sillä itsehän olin niin valloittava persoona, ettei kukaan voisi haluta vältellä minua. Tamma onneksi tyytyi kohtaloonsa ja antoi lopulta kiinni ilman suurempia houkutteluita. Karsinassakin se oli yllättävän rauhallinen ja yhteistyöhaluinen. Itse olin niin ajatuksissani, että hoitaminen sujui melko mekaanisesti, mutta onneksi voisin joku päivä ottaa aikaa vain Briten kanssa seurustelemiseen. Se tekisi muutenkin hyvää suhteellemme, mikä taas todennäköisesti edistäisi myös treenejämme. Olin rakentanut maneesiin yksinkertaisen jumppasarjan, jossa oli kolme estettä ja yksi maapuomi linjan alussa. Rankkojen treenien jälkeen pieni kevytmielinen jumppaaminen oli paikallaan ja pienet hypyt toivottavasti vetristäisivät Briten selkää. Varsinaisesti selkä ei ollut tuottanut mitään ongelmia, mutta olin siitä silti huolissani. Pitäisi varmaan myös tilata satulansovittaja katsomaan, ettei satula ainakaan aiheuttaisi mitään ongelmia, sillä mielestäni Britte oli taas saanut sairasloman jälkeen lisää lihasta ennätysvauhtia. Verryttelystä alkaen tamma tuntui reippaalta ja kankeus oli vain tavanomaisella tasolla, mikä helpotti huoliani selästä. Tavallista reippaampi ratsu sai minut tekemään alusta asti töitä, sillä olin tottunut hitaaseen alkuun. Pitäisi päästä ratsastamaan useammin erilaisia hevosia, niin voisi mahdollisesti pärjätä omansakin kanssa erilaisina päivinä. Yritin karistaa ylimääräiset ajatukset pois ja keskittyä hetkeen, vaikkakin se oli vaikeaa. Varsinkin nyt kun joku Vainio oli pyörinyt päässä viimeiset 21 päivää. Olisin osannut sanoa ajan tarkemminkin, jos olisin kellon ääressä. En nyt ehkä minuutilleen, mutta tunnilleen. Olin saanut juuri hypyt valmiiksi, kun joku vihelteli maneesin ovelta. Huikkasin, että oven saa minun puolestani avata vaikka heti. Punnersin itseni juuri hevosen selästä alas, kun ovi liukui auki ja Britte jäi katsomaan tulijoita. Olisi pitänyt arvata tamman rakastuneesta katseesta, että tulijat olivat Samuel ja Harri. Samuelin nähdessäni meinasin punastua ja piilouduinkin tervehtimisen jälkeen Briten taakse. Loppukäynnit uupuivat vielä, joten en voinut piileskellä loputtomiin. Vain siihen asti, että sain itseni kasaan. Samuelia eivät esteet haitanneet ainakaan heti aluksi, joten sovimme, että tulen siivoamaan ne paikoilleen ilman Britteä. Olimme pysähtyneet maneesin oven lähettyville juttelemaan ja Britte nyki minua lähemmäs Samuelia yrittäessään itse päästä lähemmäs Harria. Siinä hetken mielijohteesta päätin tehdä jotain, mikä oli pyörinyt päässäni sen pirun 21 päivää. Mumisin, että toivottavasti en ollut vain känninen hairahdus ja muiskautuin Samuelia suoraan suulle. Heti perään hymyilin toiselle ja luikahdin ovesta vetäen perässäni vastahakoista Britteä. Nyt pitäisi vielä kehdata mennä siivoamaan esteitä maneesista…
|
|
|