Theo
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 112
♥ 210
|
by Theo on Aug 1, 2019 16:15:50 GMT 2
|
|
|
Theo
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 112
♥ 210
|
by Theo on Aug 28, 2019 22:44:59 GMT 2
UUSIA TUTTAVUUKSIA (25/8/2019)
Vaihtelin koko ajan painoani jalalta toiselle seisoskellessani Ansamaan pihassa sunnuntaiaamuna. Uusi silmäteräni, puoliveriori Max, saapuisi minä hetkenä hyvänsä tallin parkkipaikalle. Olin ostanut orin suoraan tämän maahantuojalta, ja koska ei ollut mahdollista, että kävisin itse hakemassa hevosen kotiin, oli sovittu kuljetus ulkopuolisen firman kanssa. Yleensä en jännitä mitään, enkä stressaakaan kovin helposti. Nyt olo oli kuitenkin sekaisen jännittynyt, ja elokuun viileähköstä aamuilmasta huolimatta tunsin kämmenieni hikoilevan. Sen lisäksi että mulle oli saapumassa aivan uusi hevonen käsiini, edessä oli myös täysin uuteen talliin sekä talliporukkaan asettautuminen. Tarkoituksenani oli ollut käydä heti alkuun tallissa katselemassa paikkoja, mutta olin tavalliseen tapaani myöhästynyt ja jouduin heti jäämään pihalle odotteluvelvollisuuksien pariin. Ajatuksen juoksu ei sen pidemmälle kerennyt, kun kuulin jonkin ajavan parkkipaikalle johtavaa tietä pitkin.
Pienehkö hevosrekka kurvasi pihaan, ja olin kuulevinani levotonta kuovintaa takaosasta, mutten ehtinyt pohtia sitä enempää. Ratin takaa hyppäsi vaivattomasti maan tasalle lippalakkipäinen, varmaan kaksimetrinen mies, joka esitteli itsensä kättelyn kera Eeroksi. - Theodore Adkins? Mies kysyi sitten. - Kyllä vain, vastasin hymyillen. Eeroksi esittäytynyt kuljettaja rupesi seuraavaksi avaamaan rekan sivuovea, ja vilaukselta näin kyydissä olevan muutama muukin hevonen omani lisäksi. Max asteli miehen käsipuolessa dramaattisesti pärskien ja höristen ulos rekasta, ja päästi maan tasalle päästyään kimeän hirnahduksen, ihan vaan että kaikki tietäisi herran saapuneen. - Sulla onkin vähän heikkohermoisempi tapaus vissiin, Eero totesi virnistäen ojentaessaan orin riimunnarun mun käsiini. - Mitä ilmeisimmin, totesin virnistäen itsekin.
Katselin hevosrekan perävalojen poistuvan näkökentästä, ja jäin katsomaan vieressäni steppailevaa oria. Hevosen fleeceloimen paljaaksi jättämä kaulan kaunis, suklaanruskea karvapeite kiilsi auringonpaisteessa, ja tummat silmät vilkuilivat ympärillemme tarkkaavaisesti – siinä se nyt oli, mun uusi hevonen, ja tyytyväisempi en olisi voinut olla. Seuraavaksi mieleeni kuitenkin juolahti aika olennainen kysymys: miten meinasin edes löytää Maxin karsinan, kun hädin tuskin hahmotin kaikkia näkyvissä olevia rakennuksia. Käsitykseni mukaan hieman isompi kahdesta tallirakennuksen näköisestä rakennuksesta oli päätalli, jossa orin karsina sijaitsi. Niinpä lähdin lievän epävarmuuden valloittamana taluttamaan Maxia tuota kyseistä rakennusta kohden. Hätkähdin hieman, tai noh – säikähdin, kun kuulin takaviistosta naisen äänen.
- Hei voinks mä auttaa jotenkin? Sanoi ääni, joka kuului jollekin tuntemattomalle. Käännähdin ympäri, ja näin arviolta vähän päälle kakskymppisen naisen, jolla oli platinablondit hiukset. Aivot alkoivat raksuttaa, ja sitten se juolahti mieleeni – ton täytyy olla Majiná. - Hei moi! Joo, apu olis enemmän kuin tervetullutta. Oon tosiaan Theo, esittelin itseni hymy naamalla. Kättelisin, mutta tästä täytyy ehkä pitää kaksin käsin kiinni, totesin ja nyökäytin päätäni hermostuneen oloisen Maxin suuntaan. - No niinpä ootkin, melkein unohdin teidän saapuvan tänään, kun koko aamu on ollut niin kiireinen. Oon Majiná Ansamaa, puhelimessahan me ollaankin puhuttu monet kerrat. Voin näyttää sulle Maxin tallipaikan, tulkaa vaan perässä, nainen sanoi ja lähti saman tien harppomaan kohti tallia.
Max saatiin karsinaansa, jonne se suojien ja loimen poisoton jälkeen jäi levottomana pyörimään ympyrää. Majiná näytti missä oli meidän varustepaikkamme, ja kävimme myös pikaisen kierroksen ympäri tallin pihaa, jonka jälkeen ainakin uskoin hahmottavani mikä rakennus oli mikä. Kierroksen lopussa törmäsimme myös omistajapariskunnan toiseen puoliskoon, Dochasiin, josta sain ainakin pienen small talkin perusteella ihan hyvän ensivaikutelman. Muita ihmisiä tallilla ei oikeastaan tuntunut näkyvän, mikä johtui varmaankin siitä, että kello oli vähän vailla kahdeksan sunnuntaiaamuna. Pienen turistikierrokseni jälkeen Majiná palasi takaisin omiin hommiinsa, ja itse päätin käydä vielä katsastamassa Maxin tilannetta. Ori oli karsinanaapureita ISH-ori Voodoon sekä SWB-tamma Hassen kanssa, ja saapuessani hevosen karsinan luokse tämä tuntui vähän rauhoittuneen. Max vaikutti kovin kiinnostuneelta Hasse-neidistä, eikä nuorta pojua meinannut porkkanatkaan kiinnostaa. Tallista alettiin ottamaan jo ensimmäisiä hevosia, ja päätin lähteä pois tieltä, kotiinpäin.
|
|
|
Theo
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 112
♥ 210
|
by Theo on Sept 16, 2019 21:52:09 GMT 2
TREENIÄ, TREENIÄ (16/9/2019) Tuntui siltä, että syksy oli tullut jostain ihan takavasemmalta täydellä rytinällä - lämpötilat haparoivat plus kymmenen paikkeilla, ja suurin osa puista oli jo kauniin ruskan väreissä. Viisaana poikana olin laittanut tietty vain t-paidan ja hupparin päällekkäin vaikka tarkoituksena olikin ratsastaa ulkona, ja suorastaan toivoin, että Maxin ratsastamisessa riittäisi hommaa, niin tulisipa sitten edes vähän lämmin. Tällä hetkellä toiveellani oli suuret mahdollisuudet toteutua. Taluttaessani Maxia kohti kenttää ori ei nimittäin meinannut malttaa pysyä edes käynnissä, ja jokaista maanpinnalla tuulen mukana vierivää lehteä piti ainakin vähän ihmetellä.Ravailtuamme alkulämpät ei mulla ollut enään aavistustakaan kylmyyden tunteesta, sillä tekemistä nimittäin riitti (ja vähän liikaakin). Tuntui lähinnä siltä, että alla oli ylikierroksilla käyvä sähköjänis, ja siltä se varmaan myös näyttikin. Oli ollut varsinainen työmaa saada ori edes jotenkin kuulolle. Ihan eria asia olikin sitten jo saada Max tosissaan keskittymään ja kuuntelemaan apuja tehtäviä suorittaessa, ja välikäynnitkin suoritettiin keskustelemalla siitä, kuinka tahtimista ei lasketa käynniksi. Ennen varsinaisen laukkatyöskentelyn aloittamista uljas ratsuni kävi edelleen ylikierroksilla, ja päätin antaa orin viilettää reipasta laukkaa muutaman kierroksen kenttää ympäri. Yllätyksekseni tämä tosissaan helpotti tilannetta vähän. Keskityimme ihan vain laukan pitämiseen aktiivisena ja eteenpäin pyörivänä ilman, että vauhti yltyisi kovaksi. Saimme kuin saimmekin oikeasti pari tosi hyvää pätkää työskentelyn aikana, ja loppua kohden alkoi meno näyttää jo ainakin paljon paremmalta aloituspisteeseen verrattuna. Mieleeni juolahti vain se, kuinka helposti vanhempia hevosia ratsastaessa tuppaa unohtamaan, miten paljon niihin ihan perusasioihinkin saa panostaa ja keskittyä nuoremman yksilön kanssa. En voinut olla kuitenkaan hymyilemättä aloitellessani loppulämmittelyitä orin kanssa: töitä on vielä ehdottomasti paljon tehtävänä, mutta kyllä tästä hyvä tulee. Edellämainitusta kuuluisasta onnistuneesta laukkapätkästä ikuistettu kuva.
|
|
|
Theo
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 112
♥ 210
|
by Theo on Oct 2, 2019 19:32:46 GMT 2
Theon tarhassa ottama kuva Max-pojusta tuijottamassa syystuulessa lenteleviä lehtiä. (Vai tallipihan poikki leijailevaa kummitusta muistuttavaa olentoa?)
|
|
|
Theo
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 112
♥ 210
|
by Theo on Oct 10, 2019 19:48:25 GMT 2
TUTTU NAAMA (9/10/2019) Lauloin ajaessani täyttä kurkkua auton radiosta tulevaa Tongue Tied-biisiä, ja naputtelin sormiani rattia vasten musiikin tahtiin. Musiikki oli oikeastaan ainoa, mikä vähän edes piti mua hereillä synkkien syysiltojen tallimatkoilla, kun meinasi väsyttää vaan niin mahdottoman paljon. Ansamaassahan oli mahdollista asua, ja ensiksi olin ajatellut, että haluaisin pitää arki- ja tallielämää edes vähän erillään asumalla kuitenkin omassa kodissa. Pikkuhiljaa oli kuitenkin alkanut tulla sellanen fiilis, että olisi aika paljon helpompaa asua vaan tallin vieressä olevissa asuinrakennuksissa. Pääsisi ehkä paremmin tutustumaan tallilaisiin, eikä tarttis työmatkojen lisäksi tehdä vielä erikseen tallimatkojakin. Bensakin on niin perkeleen kallista nykyään… Havahduin ajatuksistani huomatessani biisin loppuneen. Huokaisin turhautuneena, kun radiotoimittajat alkoivat taas selostamaan tylsiä juttujaan, onneksi tallille oli enää pari minuuttia matkaa. Tallin pihaan päästyäni ihan totaalisesti vaan lagasin auton penkillä muutaman minuutin ajan, kuunnellen tuulilasiin harvakseen ropisevia sadepisaroita. Vedin pelkääjänpaikalla levänneen hieman rähjäisen Hilfigerin pipon syvälle päähäni suojaamaan hyytävältä viimalta, ja nousin ulos autosta. Kello näytti abouttirallaa seitsemää, ja tallipiha olisi varmasti ollut jo ihan pilkkopimeä ilman valopylväiden kellertävää valaistusta. Rymistelin tallin ovesta sisään, ja ilokseni huomasin, että Maxkin oli ehditty jo ottamaan sisälle. Näkökenttään ei osunut yhtäkään ihmistä, mutta käytävällä muutaman karsinan vieressä lojui harjapakkeja ja muita tavaroita – olin myös kuulevinani puheensorinaa peremmällä olevasta tuvasta. Ensimmäisenä suuntasin Maxin karsinalle, jossa ori seisoi vähän nyrpeän näköisenä. Tunsin lämpimän ilontunteen leviävän sisälleni, kun hevonen nähdessään mut höristi kuin höristikin korviaan ja työnsi päänsä ulos kalteriovessa olevasta kurkisteluaukosta. Noin se ei ollut vielä ennen tehnyt. Avasin karsinan oven ja rapsutin ruunikkoa kaulalta. Otsaharja ja pää olivat vielä ihan märkiä, joten veikkasin että Max oli vasta äskettäin pelastettu sateen keskeltä tallin lämpöön. - Niin, onko mun uljas puoliverinen joutunut kohtaamaan Suomen julmat sääolosuhteet, onko? Lässytin Maxille ja annoin sille taskussani olleen porkkanan, jota se hamuili untuvatakin kankaan lävitse. - Mitä mun silmät näkevätkään, onko se itse Theodore Adkins? Kuulin sitten ihan yhtäkkiä nuoren naisäänen sanovan selkäni takaa. Käännähdin hätkähtäen ympäri, ja näin mustahiuksisen tytön seisovan tallikäytävällä. Hetken hitaalla käyvät aivoni joutuivat kyllä raksuttamaan ennen kuin välähti. Tyttö oli kaverini Viljami Saarenojan pikkusisko, josta oli tullut vuosien myötä melkeinpä mullekin kuin pikkusisko.
- Ella! Sähän se oot, tsiisus, kun en ees meinannut tunnistaa sua! - Jep, mä kaikessa ihanuudessani, tyttö sanoi virnistäen. - Mitä tässä nyt on vierähtänyt, varmaan päälle vuosi siitä, kun viimeks ollaan törmätty, kun ette asu Viljamin kanssa enää saman katon alla. Mutta mistäs sä oot tänne Ansamaahan tupsahtanut? Kysyin, sillä en oikeasti tiennyt. Toki Ellakin oli ratsastanut suuren osan elämästään, joten ei tää mikään maailman suurin ihme sinänsä ollut. - Et ikinä usko, mä sain vihdoinkin oman hevosen! Ja niin, se siis asuu täällä, tietty, Ella totesi vielä perään nauraen. - Vau, varmaan tuntuu ihan tosi hienolta! Jos sul ei oo ihan kauhee kiire, niin voitais keittää kahvit tai teetä ja vaihtaa kuulumisia eikä tukkia tätä tallikäytävää tässä, ehdotin tytölle. Oli omalla tavallaan huojentavaa nähdä yksi tuttukin naama tallilla. - Joo mä oon jo tehnyt kaiken tarvittavan, eikä mun heti tarvii kotiin kurvata, sopii hyvin siis, Ella sanoi nyökäten.
Olimme jämähtäneet Ellan kanssa melkein tunniksi tallitupaan juttelemaan niitä näitä, kunnes tyttö oli ilmoittanut olevansa niin väsynyt, että oli pakko lähteä suuntaamaan kotiinpäin. Sain tietää, että tyttö omisti nyt Sirpa-nimisen mustan puoliveritamman, jonka kanssa oli tähänkin mennessä jo tullut jotain kommervenkkeja. Innolla jäisin kyllä seuraamaan, miten Ellan ja tämän ensimmäisen hevosen keskeinen matka kehittyisi. Tuvassa oli käynyt kääntymässä jossain välissä Frenchie ja Majinákin, joiden kanssa vaihdoin myös muutamat sanat. Koska juttutuokioon olikin vierähtänyt niin paljon aikaa, lähdin reippaalla tahdilla laittamaan Maxia kuntoon, että pääsisin joskus vielä kotiinkin.
|
|
|
Theo
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 112
♥ 210
|
by Theo on Nov 3, 2019 16:52:02 GMT 2
PERHEVISIITTI (3/11/2019) Oon aina ollut tosi läheinen mun perheen ja molempien sisarusten kanssa, mutta sen lisäksi mua ja 17-vuotiasta pikkusiskoani Marieta on aina yhdistänyt hevosharrastus. Emme nää toisiamme enää niin paljon, kun ei asuta saman katon alla, ja kummallakin on omat kiireensä. Marie ei ollut vielä edes ehtinyt nähdä Maxia – livenä ainakaan, yhdessähän me Marien kanssa sen myynti-ilmoitusta kyllä oltiin kuolattu. Nyt kun oli sattunut samalle päivälle vapaata aikaa, niin oltiin sovittu, että hakisin Marien mukaan tallireissulle.
”No, tässä tää nyt ois, kaikessa komeudessaan”, totesin Marielle ja tein virnistäen dramaattisen käsieleen kohti Ansamaan tallipihaa. ”Vaude, tää on kyllä hieno talli! Hienompi kun se Purovuo, jos multa kysytään”, Marie totesi virnistäen ja veti pipoaan syvemmälle päähänsä. ”No joo, mä en siihen Purovuohon oo kummemmin ehtiny perehtymään. Ansamaan kilpailijatallihan se on ja siellä on mitä ilmeisimmin myös vähän epämiellyttäviä ihmisiä”, pohdin ääneen kohauttaen olkapäitäni. ”Mut mennään ekaks hakemaan Max sisälle, se tarhaa tuolla vähän peremmällä metsätarhoissa kahen tallin oman hevosen kanssa”, kerroin samalla kun lähdin kävelemään kohti määränpäätämme Marie perässäni.
Annoin Marielle kunnian pyydystää Maxin tarhasta. Tai no ei se mitään pyydystämistä ollut, Max antoi kyllä yleensä ottaa itsensä kiinni ongelmitta… ”Tää on kyllä upea”, Marie totesi hengähtäen kun olimme sulkeneet tarhan portit perässämme ja Max seisoi harvinaisen ylvään ja valppaan näköisenä meidän välissämme. ”Mä niin haluaisin kanssa taas oman hevosen, mut ei mun aika riittäis”, tyttö sanoi sitten vähän apeasti. ”Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan, systeri. Sitä paitsi sä voit mun puolesta ihan hyvin kanssa käydä ratsastamassa tällä välillä”, ehdotin hymyillen saaden Marien ilmeen kirkastumaan ja taputin ruunikkoni kaulaa. Kyllä Marie sen kanssa pärjäisi, en ollut ainoa perheestä joka oli ratsastanut myös niin nuoria kuin hieman hankalampiakin hevosia.
Marie oli niin tohkeissaan Maxista, ettei mun tarvinnut laittaa tikkuakaan ristiin hoitotoimenpiteiden saralla - Marie suorastaan vaati, että saisi hoitaa orin itse kuntoon ”kun se on niin ihana”. Välillä jouduin tosin suorittamaan hieman kuritoimenpiteitä, kun leikkisä oripoika yritti testailla Marien kärsivällisyyttä mm. varastamalla tämän pipon ja heittelemällä harjapakista löytyviä tavaroita tallikäytävän betonilattialle. ”Aika kumman vähän porukkaa, yleensä täällä kyllä törmää väkisin ainakin muutamaan tallilaiseen”, ehdin sopivasti toteamaan Marielle juuri ennen kuin tehoduo Mirka ja Anna kolistelivat ihan vieressämme olevista ovista sisään, tervehtien yhteen ääneen iloisesti. ”Moro! Just mietin, et eikö täällä oo ristin sieluakaan näkyvissä… Tässä on muuten mun pikkusisko, Marie”, esittelin viittoen kädelläni Marien suuntaan, joka parhaillaan oli heittämässä vilttiä Maxin selkään. Nimensä kuultuaan Marie kiirehti lähemmäs, ja esitteli itsensä Mirkalle ja Annalle pirteästi. Juttelimme tyttöjen kanssa hetken, kunnes nämä ilmoittivat lähtevänsä hakemaan hevosiaan sisälle.
Sunnuntaisin Maxilla oli yleensä lepopäivä ja ohjelmassa ihan vaan kävelyä tai muuta höntsäilyä. Näin ollen olimmepäättäneet lähteä heittämään maastoon pienen kävelylenkin, sillä Marie oli ilmoittanut jaksavansa hyvin kävellä muutaman kilometrin. Ilma oli kirkkaan kaunis, mutta parinkin pakkasasteen lämpötila tuntui aika hyytävältä siitä huolimatta, että istuin hyvänä lämpöpatterina toimivan hevosen selässä. Iltapukujuhlan päivänä oli jo satanut muutama sentti lunta, mutta kaikkien pettymykseksi se oli sulanut pois plussakelien mukana. Kun saavuimme takaisin tallipihaan, oli alkanut jo vähän hämärtää, ja yllätykseksi taivaalta alkoikin sataa taas hiljalleen lunta. ”Hei pysykää siinä, otan teistä kuvan ennen kun kastutte ihan kokonaan!” Marie huudahti, ja kaivoi puhelimensa esiin taskustaan. ”Onks sulla jo ig-tiliä Maxille? Jos ei, niin voidaanko pliis tehä sellanen teille”, Marie höpötti, ja otti muutaman kuvan meistä. Pyörittelin silmiäni, ja totesin sitten: "Nyt muuten lähetään sisälle, en suostu jäätymään täällä ulkona yhtään enempää joittenkin kuvien takia..."
|
|
|