|
by Majina on Jan 21, 2020 17:11:22 GMT 2
Cowboy Ori poukkaroi pukittaen ympäri kenttää, nousi välillä pystyyn, laskeutui kepeästi ja korskahteli. Boolla oli jälleen virtaa kuin tiiviissä pikku paristossa. Sen jouhet olivat edelleen kärsineet, mutta niiden kunto oli kohentunut huomattavasti. Majina oli uskaltautunut letittelemään Boon harjaa tarhausten ajaksi, ettei se hinkkaisi taas kuumissaan tuppoja irti. Ori oli tietysti kokoajan köytettynä molemmilta puolin kuin mikäkin kohta vauhtiin päästettävä rodeokoni. Pian olisi taas kevät ja ori saisi olla taas päivät pitkät ulkosalla, tällä hetkellä sen karva oli hurjan paksu ja pörröinen, huomasi miten se luonnollisesti valmistautui selviytymään pitkästä kylmästä jaksosta. Talvi oli ollut rauhallinen, eikä pyhäinpäivän aattona tapahtuneista nahinoista enää puhuttu. Tämä oli ensimmäinen talvi uudessa kodissa ja tällä tallilla, kaikki tuntui kuitenkin olevan kunnossa eikä vielä yksikään vesipiste ollut jäässä ja lämmitykset pelasivat, Boon kohdalla ehkä turhankin hyvin, ehkä se pitäisi klipata, mutta mitähän se sanoisi ajelukoneen pörinästä?
Nappasin orin narupäitsistä ja kiepsautin pitkän narun kiinni, aikaa oli jo vierähtänyt pidempään kuin oli tarkoitus. Katsahdin oriin, joka puuskutti raskaasti ja ohjasin sen sitten aivan aidan viereen, jolta hyppäsin varovasti selkään. Ei reaktiota. Pyysin Boota eteenpäin, pitäen tiukan otteen narunpätkästä ja orin nyplääntyneestä harjasta. "Mennään talliin" sanoin hiljaa ja ori lähti köpöttämään korvat minua kuunnellen. Tulimme sisäpihan porteille, joilta yhtäkkiä eteemme asteli Wilma. Boo potkaisi etujaloilla ilmaa ja hirnahti. Tämä nyt oli sen tyypillistä ylireagointia ja pelleilyä, mutta nainen säpsähti ja jäi aloilleen. "Moi" sanoin tavalliseen tapaan ja hymyilin, samalla pidellen kiinni pienen villin mustangini kaulasta. Wilma on helposti muistettava, hänellä oli pitkät mustat hiukset, syvänsiniset silmät ja nainen on aina kohtelias ja mukava, ei tuppisuu ruttunaama. Aika samanlainen kuin minä. Juttelimme hetken Boosta ja nainen uskalsi vähän silittää oria, kunnes jatkoimme omia hommia. Kyllä Wilma minua vähän moittikin, siitä ettei minulla ollut kypärää päässä, ettei muka musta cowboy hattuni suojelisi tarpeeksi.
|
|
|
|
by Majina on Mar 6, 2021 0:31:14 GMT 2
Keksinmuruja Suklaakeksin muruset tipahtelivat tasaiseen tahtiin tallin lattialle, ahh. Saaga lakaisi altani silloin tällöin ja kertoi jotain arkipäiväistä. Minulle ei paljoa syvällisiä aukaistu, jännä. Mutta haluttiin olla perus ystävällisiä ja asiallisia, mikä oli automaattinen oletukseni. Mutta ei mua mikään ‘kiillotin taas Unikon satulan’ setti kiinnostanut - kerro nyt esim miten Kaapolla on tapana osoittaa rakkauttaan tai jotain muuta kullan kallista infoa. “Millon laitatte pullan uuniin?” kysyin pokkana naiselta, joka hääräsi ympäriinsä unohdellen jatkuvasti jotain. Saaga näytti tyrmistyneeltä, ‘että mitä?!’ teksti kiersi tämän pyöreitä kasvoja. Päädyimme vain hieman tyrskähtämään. Kaikkihan sen tiesi ettei Kaaposta ollut lasta hoitamaan.
“Niin mä vähän meinasinki.. kattellaan sitten..” sanoin ja Saaga täytti loput “10 vuoden päästä!”. Kikatuksemme keskeytti ärsyyntyneen oloinen Frans. Mitä mies niin vittuuntuneena aina käveli ympäriinsä, mahtoiko painaa pettymys harteilla - kun ei tuottanut Majinálle kallassa kuin pettymyksen. Virnistin Saagalle ja tämä pyöräytti silmiä ja pakeni paikalta - nainen tiesi mitä tuleman piti.
“Mitä Frans” kysyin kevyesti ja nostin uuden keksin suulle. “Arhhrgg... no ei kai tässä..” mies vastasi ja teki mieli nauraa tämän ahdingolle. Onneksi kisasimme eri lajeissa, olisihan se nyt ollut vielä isompi kolaus tulla joka luokassa minun nimen alle. “Niin koulu on sun ihan päälaji?” kyselin härnäävästi. “Joo on” Frans vastasi vältellen omahyväistä katsettani. “Aivan, mähän en ees sitä niin harrastele, mutta kyllä sitä nyt vähintään 10 parhaan joukkoon on tullut sijoituttua joka radalla” sanoin ja skannasin vanhemman olemusta. Frans nousi ylös kyykystä ja jäi tuijottamaan minua hetkeksi. “Kuules poika..” tämä ehti aloittaa vimmastuneena, ennen kuin Saaga keskeytti. “Tuvalla on kahvia, tulkaapa ottamaan!”. Hymyilin vienosti miehelle ja kiitin naista kutsusta.
“Jätkä on hei vaan pari vuotta vanhempi, älä heitä mitään poika settiä..” sanoin ja lähdin jo kävelemään Fransin inkuttaessa vielä pesupaikalta jotain ‘mutta siltä vaikutat’ puppua. Frans kävi hermoille jo muutaman viikon jälkeen, niin on kiiltokuva olemus ja tarkka kaikesta - muka ammattilainen ja silti ratsastaa isoissa kisoissa hyvällä ja tasokkaalla nuorella viimeiseksi. Pitää jututtaa Maikkua ja tiedustella onko moiselle edes mitään selitystä, eipä ole Frans loistanut muissakaan kisoissa tho. Sitten vielä niin hoivamaisesti kohtelee Majináa ja yrittää saada itsensä näyttämään tuhat kertaa tasokkaammalta puoliso ehdokkaalta. Paskempi homma, että juuri nyt kun meillä oli vakavat keskustelut meneillään, joku yritti heittää kiilaa väliin.
“Ei se mua halua, usko jo!” Majiná oli sanonut, mutta kyllä mä huomaan. Jollain tapaa se ainakin haluaa näyttäytyä niin edukseen tämän edessä. Jalat repsottaa ja käsi heiluu kentällä siihen saakka että Majiná tulee katsomaan - pyh pah tuollaista. Kaivelin paniikissa taskua, mutta kyllä se nyt oli vaan niin, että keksit oli loppu.
Avasin tallituvan oven ja kehen törmään, Alvariin. Mies seisoi oven toisella puolella, kasvot kirkkaat kuten aina. Saaga oli vähemmän kirkas ja istui hiljaa pöydässä - mitä lie olin juuri keskeyttänyt. “Tulin sun vaimoa hakemaan!” mies tunnusti. “Vien sen yllätys ajelulle, niin päästään pitkästä aikaa jutteleen - mulla on vähän kerrottavaa.” Alvar sanoi ja sipaisi siistejä hiuksiaan. “Senkus viet..” sanoin virnistäen ja istuin Saagan viereen sellainen ilme kasvoilla, että nyt saisi muikki kuulla mitä tallissa juuri tapahtui. Alvar meni ja kuulin pihalta Majinán kirkaisun, toivottavasti nainen ei nyt niistä meidän hankalista aiheista menisi avautumaan tuolle huligaanille.
|
|
|
|
by Majina on Mar 6, 2021 16:02:48 GMT 2
Lahja käärmeelle “Onko kukaan kysynyt Samulta miksi se on jäykkä kuin kukkakeppi?” rikoin hiljaisuuden ja tallituvan silmät kääntyivät minuun. Saaga oli avata jo suutaan, mutta keskeytin sitten “No läppä, ei mua nyt oikeesti kiinnosta - kunhan pohdin”. Nousin ja kaadoin viimeiset kaakaot kurkusta alas, ai jai. Ulkona oli hyvä sää, Maikku oli tyytyväinen, hevoset oli terveitä ja kaikki oli muutenkin täydellistä. Alvar oli jäänyt meille yöksi eilen ja oli ollut taas super hauskaa - if you know what i mean.
“Doc!” Majiná tyrskähti, kun tuli perässäni ulos. “Samu parka, pitäiskö sun kysyä siltä?” nainen jatkoi, tiesin ettei tämä itse ollut sitä tyyppiä, joka hirveästi uteli - mutta kaikki kellä oli silmät päässä näki, että tuo rautakankeus oli jotenkin epänormaalia. “Kai se nyt itse tietää mikä sillä on ja tekee asialle jotain.” vastasin. “Niin kai..” Maikku vastasi hieman hiljaisena. “Mä lähetän sille hierojan yhteystiedot” jatkoin ja nainen naurahti. “Tuohon taitaa tarvita jotain hierojaa vahvempaa, eikö Julius vielä täällä ollessaan fyssaroinut sitä? Joku muistikuva mulla on..” nainen sanoi kotvan kuluttua. “Ai, mä luulin että se oli vaan jotain esileikkiä..” vastasin ja Majiná antoi oletetusti tukkapöllyä. Selkäsauna kirpaisi hieman, mutta huomiota se sekin oli ja kelpasi yhtälailla. Sitä paitsi Saaga the mom tuntui hieman ottaneen Samua suojaansa, ainakin yhteen väliin.
Täällä ei tapahdu mitään draamaa Fransin lisäksi, nyt kun Saagakin on lakannut juomasta itseään kaatokänniin. Uudet hevoset ovat toki tuoneet mukanaan paljon uutta, varsinkin vasta pari päivää tallissa seissyt Bobcat “Bijou” on herättänyt minussa ihastusta. Poppystä on kuitenkin muovautunut niin omaan käteen sopiva hevonen, että voisin jättää kaiken aikani vain sille neidille. Visla oli helppo ja kiltti, mutta se ei ollut osoittanut merkkejä olevansa mikään huippuluokan hevonen, se suoriutui keskinkertaisesti ja joskus vähän paremmin - mikä riitti minulle toki oikein hyvin. Se oli mielenkiintoinen myös harvinaisen rotunsa ja värinsä puolesta. Luonne teki siinä kuitenkin isoimman osan. Usein hyvillä hevosilla huipputulokset olivat todella huippuja, mutta ne rimankin alitukset olivat sitten toista luokkaa. Sitten oli tällaisia Vislan kaltaisia, jotka suorittivat aina samalla tasolla, ei niin jännitystä joka radalla. Maikulla oli vähän sama hänen kaksikon suhteen. Vania oli tasainen ja turvallinen, kun taasen Sevenistä tiesi vasta juuri ennen rataa, mitä saattoi olla tulossa.
Anni käärme luikerteli pitkin tallikäytävän pimeää puolta. “Moi” sanoin ja nostin käteni taputtaakseni tämän päätä, mutta nainen limbosi sen alta sulavasti - kuten käärmeillä oli tapana. “Mihin menossa?” yritin kysellä ystävällisenä, mutta nainen ei osoittanut merkkejä haluavansa käydä mitään keskustelua kanssani - vieläkään. “Okkei..” sanoin lopulta ja käännyin pois. Ei kaikkien kanssa voinut olla kaveri, mutta en minä tuollaistakaan ymmärtänyt. Ehkä käärmeet ei vaan tykkää tiikereistä. En usko että nainen arvostaisi kaapissaan odottavaa kuollutta hiirtäkään.
|
|
|
|
by Majina on Aug 11, 2021 21:40:26 GMT 2
Power Jump 2021 Sydämeni kuului ylös taivaalle yhdessä tammani kanssa. Puolisoni ei aina tuntunut ymmärtävän sitä isojen ratojen paloa, olihan se hieman pähkähulluakin. Suomesta sai hakea tätä koreampaa rataa tai tätä hullumpaa kilpailua. Power Jump huuma oli käsinkosketeltavaa utua ilmassa. Ihmiset olivat mitä parhaimmalla tuulella, toiveikkaana vielä ainakin hetken. Poppyn kirjava harjas ja sen palmikot notkahtelivat reippaasti puolelta toiselle, meidän marssiessa itsevarmasti kohti areenaa. Nimemme kuulutti vakava ääni pienen rykäisyn jälkeen, sitten hiljaisuus ja lähtömerkki. Kaikki hidastui, olin ensimmäistä kertaa Power Jumpissa ja sydän alkoi pamppailla adrenaliinin virratessa kehoon. Joku ilkeä pieni ääni olaltani yritti kuiskutella korvaani, "Miten putosit tänne, hei haloo ei tää oo mitään, sä ratsastit mm kisoissa vielä viisi vuotta sitten!" mutta työnsin otusta kauemmas. Tämän täytyi olla jotain, tämä oli nykyiselle minälle tärkeä kilpailu.
Huomasin pidätteleväni tammaa, vaikka liikuimmekin radalla suhteellisen vaivattomasti eteenpäin. Olin ahdistunut, tunteet alkoivat valahtaa ylleni suurena röyppynä. Kaipuu vanhaa elämäntapaani kohtaan tarrautui nyt minuun kynsin ja hampain. Tukahduttamani ikävä maailman toiselle laidalle, parrasvaloihin, että vanhaa kilpahevostani kohtaan heräsi täällä. Power Jumpin miljöö sai sen aikaan. Queen Consortin kuva lävähti mieleeni, ruunikko tamma komeili kanssani voitto potreteissa. Missähän se oli nyt? Oliko sekin kuntoutunut onnettomuudestamme? Täällä minä hyppäsin suomen piskuisissa piireissä, hevosella joka ansaitsi tuhannen enemmän. "Doc ryhdistäydy!" kuului terävä äyskäisy jostain. En edes tiedä oliko se vaimoni ääni, ehkä tämä lähetti minulle telepaattisen viestin. Tuo tulinen akka pystyisi siihen. Havahduin, olimme pian puolessa välissä rataa. Otin paremman asennon, vaikka kaikki oli onneksi lihasmuistissa jo sen verran, ettei sisäinen kuohuni välittynyt ulkopuolisille. Kiristin ohjat, otin tamman kuulolle. "Otetaanpa tosissaan loppurata" kuiskasin tälle. Poppyn askel lähti terävöitymään, se alkoi harppoa ryhdikkäästi – oli valmis kilpailemaan henkeen ja vereen. Tamman korvat pyörähtivät taakse, se alkoi kuunnella nyt ohjeitani tarkkaan. Oli meidän vuoro näyttää mitä meillä oli tarjota huippu esteratsastukselle!
|
|
|