|
by Majina on May 11, 2019 13:42:12 GMT 2
|
|
|
|
by Majina on Jul 13, 2019 22:32:20 GMT 2
Hulluja liikkeelläOlin juuri varustanut tamman ja lähtenyt kävelemään sen kanssa kohti maneesia. Ilma oli ihan ok ulkona ratsastamiseen, mutta tänään minun täytyisi ratsastaa vielä uomakin läpi esteillä ja maneesi oli siihen hommaan aina kivempi. Keskiviikkona ne pääsisivät sitten valmentautumaan Larkynin hellään huomaan. Avatessani maneesin ovea, kuulin jo toisen ratsukon aiheuttamaa huminaa. Se oli Anni, ratsastaen Vattua. Olin nähnyt Annia paljon talleilla ja olin ensin ajatellut, että kun tyttö huomaa millaisen hevosen on mennyt valitsemaan, jäävät käynnit minimiin. Olin tietysti positiivisesti yllättynyt, että joku muukin tykkäsi vaikeista hevosista, ja ymmärsi sen, että hoitohevostakin on hyvä käydä katsomassa usein, vaikka sitä muutkin liikuttaisivat ja hoitaisivat.
Suljin oven takanamme, vaihdoin muutaman sanan Annin kanssa ja lähdin taluttamaan tammaa ympäri maneesin toista päätyä. Antaisimme Vatun ja Annin olla rauhassa vastapuolella. Ajatukseni ajautuivat Luciferiin, uuteen koiraani, jonka äiti oli eilen tuonut, saatellen sen sanoilla "Sä et asu täällä ilman vahtikoiraa, kerta tommosia hulluja liikkeellä". Olin ottanut koiran tietysti vastaan, sillä olinhan minä koiraa halunnutkin jo hetken. Ehkei alaskanmalamutti ollut ensimmäisenä listallani, mutta Lucifer oli kuitenkin mielestäni todella Suloinen ja hyvä käytöksinen. Äitini on hyvä koirien kanssa. Ainut ongelma oli ehkä sen koko, se oli aika suuri, vielä toistaiseksi suhteellisen pieneen huoneeseemme ja suunnittelinkin jo tekeväni sille pesän talliin, jossa se voisi nukkua hevosten kanssa ja toimia varas karkoittimena. Kyllä Lucifer sen verran uhmakkaan näköinen kuitenkin oli, että sitä tuntematon varmasti katsoo kertaalleen ennen kuin lähestyy. Äiti oli onneksi opettanut sen olemaan sisätiloissa rauhallinen ja hiljaa, mikä on hyvä.
Kapusin Tean tuttuun ja turvalliseen selkään ja lähdin tekemään taivutuksia. Joka kerta tammalla ratsastaessani, olin todella ylpeä sen omistamisesta. Hevonen oli rodultaan hirvittävän harvinainen ja se oli kaunis. Eikä se ollut mikään pieni hevonen, vaan hyvän kokoinen. Eniten Teassa pidän siitä, miten soveltuvainen se on ihan kaikkeen, eikä tarvitse miettiä voiko sen kanssa ryhtyä tähän tai siihen. Hyppäsin tamman kanssa vielä metrin esteitä, kunnes lopettelin käynnillä. Tea oli paremmassa vedossa ja tulisi menemään keskiviikon valmennuksessa varmasti rennosti.
|
|
|
|
by Majina on Mar 24, 2020 0:44:19 GMT 2
Vesipullo huikkaTea tuntui tasaiselta ja rauhalliselta, kun taivuttelin sitä ravi ympyrällä. Tamma oli kerännyt viimeisen vuoden aikana hurjasti lihasta, nyt kun talli oli valmis ja olin pystynyt ratsastamaan ja kilpailemaan sillä aktiivisesti hyvissä puitteissa. Olin viime vuonna hurahtanut historialliseen ratsastukseen täysin ja nyt meillä olikin kerättynä jo voitto jos toinenkin. Halusin kuitenkin tähdätä tamman kanssa ensisijaisesti esteille. Se oli nyt hypännyt 120cm ratoja puhtaasti kotona ja kerran Skotlannissa viime talvena. Mutta muuten kokemuksia oli niukasti. Olin selannut kilpailuilmoituksia jo tovin ja aina se oli kuitenkin unohtunut. Kun Tie Tähtiin kilpailu osui silmään somessa, päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja ilmoittautua mukaan. En kuitenkaan yksin, vaan sain koottua helposti kiinnostuneen joukkueen mukaani ja nyt valmistautuisimme edustamaan Ansamaata. Kilpailujen ensimmäinen ja viimeinen osakilpailu järjestettäisiin Hallavassa, josta henkilökohtaisesti tunsin ainoastaan Karl Rajaniemen ja Nio Luosujärven, joita näin viime vuoden Halloweenina, mukavia molemmat, ehkä törmättäisiin? Tulisin kilpailemaan Tean kanssa 120cm tasolla ja olin ainakin toistaiseksi hyvin toiveikas, mutta ei pidä liikaa innostua, sillä tamma oli kuitenkin kokematon kilpailutilanteessa ja Tie Tähtiin vetäisi varmasti ihan mukavasti yleisöäkin.
Oli ihana että tallilta niin moni oli halunnut mukaan heti kättelyssä. Tuntui varmemmalta, kun oli oma tuttu jengi tukemassa toisiaan. Kannustamassa, onnittelemassa ja lohduttamassa, mitä ikinä tunteita kilpailut tullessaan toisivatkaan. Nostin vielä laukkaa ja hyppäsin muutaman metrin pystyn, ei mitään ongelmaa. Melkein jo ehdin ajatella, että kyllä tässä jotain vielä ehtii tapahtua, mutta ravistelin negatiivisuudet äkkiä mielestäni. Olihan luotettu Larkynkin tulossa auttamaan vielä sopivasti ennen kisoja.
Dochas sattui kävelemään maneesiin juuri sillä hetkellä. "Nostatko parikytä senttiä!" Huusin miehelleni. "Juu" tämä sanoi ja otti huikan vesipullostaan, ilmeisesti tämä oli ratsastanut juuri omat hevosensa ulkokentällä. "Buu perkele puri" tämä jupatti kun kolisteli puomeja ylemmäs. "Häh? Vieläkin kö se sitä tekee?" vastasin kulmia kurtistaen ja kiristin jälleen ohjat. "No joo.. ei auta ko jatkaa yrittämistä" mies totesi viitaten orin haastavaan kouluttamiseen, kun esteet oli valmiina minua varten. "No eipä sitä muuta voikkaan, mutta tuo on kyllä niin paha tapa" vastasin vielä ja nostin laukalle. "On kyllä, potki se ei onneksi enää, se on hyvä" kuulin miehen vielä sanovan, kunnes tulin pysty sarjalle.
Tea hyppäsi kevyesti ja liidokkaasti, suoraa keskeltä ja oli hyvin tuntumalla. Tällä hetkellä yhteiselo oman hevoseni kanssa oli kuin unelmaa. Dochas kehui ja kyseli milloin me kisattaisiin siellä jossain tähtikisoissa. "Se on Tie Tähtiin ja ensimmäinen osakilpailu on 5.4" vastasin. Tajusin samalla ettei siihen olekkaan enää kuin muutama viikko. Tamman kanssa harjoittelua olisi lisättävä, niin meidänkin otteemme varmistuisi entisestään.
|
|
|
|
by Majina on Mar 28, 2020 22:09:13 GMT 2
Dare to push me again Kävelin musiikin tahtiin tallipihan poikki, kuin elämäni olisi yksi iso catwalk. Kuulokkeistani kuuluvan Megan Thee Stallionin ääni kuitenkin äkillisesti katkesi jonkun tönäistessä kylkeen, saaden minut horjahtamaan. Alvar nosti heti toisen pudonneen kuulokkeeni maasta. "Maikku" tämä sanoi ilme kirkastuen ja pisti kuulokkeen käteeni. "Piätkö vappuna jotku bileet" mies jatkoi ja tuijotti minua, esitin edelleen loukkaantunutta. Virnuilin ja "mököttäen" lähdin jatkamaan matkaani. "Bitch" kuulin Alvarin kuiskaavan ja käännähdin ympäri "what u say?" sanoin ja lähdin leikkiin. "Wanna fight?" jatkoin ja otin tätä pelleillen rinnuksista. "WOAhh" tämä hymyili ja nosti kädet ilmaan. "Tietenki mä jotain järkkään" vastasin ja vakavoiduin. Alvar näytti tyytyväiseltä. "Dare to push me again BITCH" nauroin ja lähdin kohti varustehuonetta. Kuulin Alvarin vielä sanovan "Sorry luv" ja nauravan että tulee vielä illemmalla kylään, oli kuulemma jotain kuumaa juoruttavaa. Tiesin ettei tarvisi pettyä. Rakastin meidän välistä, rentoa ja vitsikästä ystävyyttä. Oli ihana, että Alvar pyöri talleillakin, yleensä näin häntä joko jossain illanvietossa, muussa juhlassa tai rikkaiden tilaisuudessa taikka tämän omassa hulppeassa kodissa kaukana tältä pikku kylältä.
Minun oli kuitenkin vaihdettava persoonaa astuessani talliin, sillä koin olevani monille auktoriteetti ja vain tallin omistaja, enkä ystävä. Minä en aloittaisi tutustumista syvemmin väkiseltään, halusin nähdä myös toisen yrittävän ja olevan kiinnostunut. Tulin satulahuoneeseen, jossa Anni istuskeli hiljaa ja tyynenä - kuten aina - varusteita laitellen. "Mitäs sä täällä haaveilet?" kysyin ja katsahdin kaappia, joka oli täydellisesti järjestyksessä, joka varuste puunattuna. Kehuin siistiä jälkeä ja kyselin vähän, miten Annilla on mennyt Vatun kanssa, oletin heidänkin harjoitelleen kilpailuihin. Vau, mietin itsekseni, Anni oli niin maltillinen, tiedosti edistyksen ja tiesi missä parantaa, juuri sellainen henkilö, jollaista Vatulle olin toivonutkin. Olin kuitenkin havaitsevani pientä huolta ja epävarmuutta naisen puhuessa orin kanssa hyppäämisestä, toivoin että tämä tietäisi, etten ainakaan minä pettyisi tai varsinkaan suuttuisi, vaikka heidän suorituksensa eivät olisikaan tuloslistojen kärjessä. Tärkeintä oli aloittaa ja edetä, Vattu oli mukisematta tallin vaikein ratsu - Buuriita lukuun ottamatta - sen tiesivät kaikki.
Anni meni menojaan, jäin itse vielä tarkastamaan omien varusteideni tilanteen. Halusin olla aina edustuskunnossa, jos seuraavia silmäpareja oli useampia, niinpä katselin jo huomiseen valmennukseen vähän siistimpiä kamppeita. Tamma oli tähän saakka tuntunut todella hyvältä, mutta saa nähdä, menikö mikään putkeen juuri silloin, kun joku tarkkaili suorittamista? Olin saanut päätettyä tyyli ja väriteeman valmennukselle, joten lähdin hakemaan tammaa sisälle, ehtisin nimittäin vielä ratsastaa sillä ja tehdä viime hetken kevyitä harjoituksia.
Tea ravaili tarhassaan ympäriinsä, se oli saanut kokonaan itselleen ison laitumen, jossa se nyt juoksenteli onnesta piukeana. Viereisellä laitumella, lamaantuneena ja jo pelkästä toisen hyppimisen katsomisesta väsynyt Salva hirnahti tervehdyksen. Tuo ori oli kyllä mainio ja olimme suunnitelleet sen ruunausta. Tosin se oli niin hyvätapainen oriksi, ettei niin ehkä kannattaisi tehdä. Se saattaisi rauhoittua vielä entisestään ja mitä se sitten olisi, täysin luonteeton hevosen muhkura. Nyt siinä oli vielä vähän särmää, mikä oli aina hyvä kisakentillä. Tea laukkasi melkein ylitseni sillä sekunnilla, "Jumaliste akka, nyt vähän kierroksia vähemmälle" kaahotin sille otsa kurtussa, kunnes tajusin että oli parempi lopettaa etteivät nuo kurtut muuttuisi rypyiksi! Minua oli koko elämäni muistutettu kotona siitä, miten minulle tulisi juovainen naama jos vielä jatkaisin kiukuttelua.
"Mooi" mies ääni kuului takaani, kun taituroin päitsiä tammani päähän. Käännähdin ja näin Juliuksen porttiin nojailemassa. "Mitä mies?" huusin ja napsautin narun päitsien lukkoon. Keli oli onneksi pysynyt siedettävänä, eivätkä isot laitumetkaan olleet meneet pehmeiksi, sitä mutavellirallia ei katsottaisi täällä sekunttiakaan, vaan pistäisin heti jonkun kaivamaan vellit muualle ja täyttämään kovemmalla maalla kriittiset paikat. "No mitäs tässä, tulin Britten ratsastaan. Satuin vaan näkeen ton sun tamman kaahailut sua päin ja tulin vilkaseen." tämä hymähti pieni virne kasvoillaan. "Harvoin se on tällänen, vannon! Taitaa vaan tietää mitä on tulossa, kun ollaan nyt melkein joka ratsastuksella harjoiteltu kisoihin." vastasin hymyillen. "Tuntuu siis tykkäävän?" Julius sanoi ja lähti kävelemään meidän vierellä talliin. "Todellakin! En kai mä edes oo tajunnu miten se nauttii hypätä, ollaan vaan vedetty tylsästi sileellä enimmäksee" selitin kompuroidessani samalla kuoppaisella tiellä. Julius ehti mua napata jo kädestäkin, mutta irrotti heti kun huomasi minun olleenkin ketterä pikku vuohi.
"Täähän askeltaa ihan epätasaisesti" sanoin, kun olin katsonut tarkemmin tammani askellusta. "Niinkö? Pyöräytäppä sitä tossa tallipihalla vähän nii katotaan" mies vastasi ja tein kuten käskettiin, pieni huoli ehti jo hiipiä sisuksiin, kunnes tajusimme että siltä puuttuikin vain takavasurista kenkä. Julius oli kätevä ja laittoi uuden hetkessä paikoilleen, minun tuijottaessa vain senttien päässä. Oli otettava kaikki oppi irti, olisi kiva taito osata laittaa kengät, kai mä periaatteessa osasinkin, mutta halusin silti aina pelata varmanpäälle ja antaa jonkun ammattimaisemman hoitaa ne. Julius oli helppo ja lempeä luonne, sellainen maalaisjärjellä varustettu jämerä suomalainen. Tykkäsin ihmisistä, joilla oli puhtaat jauhot pussissa ja selkeät - hyvät - arvot.
"Onko sulla heilaa?" kysyin tammaa varustaessa, kun mies laitteli omaansa kiinni eteemme. Ensin tämä näytti hämmästyneeltä, mutta vastasi sitten kumminkin. Olin ehkä jopa havaitsevani pientä punastumista paineen alla. Olinhan mä melko suora, mutta mitä muutakaan? Turha sitä kiertelemään, vaan suoraa asiaan. "Tuutko maneesille meidän kanssa, nää tytöt tuntuu tulevan hyvin juttuun?" kysyin myöhemmin, viitaten ratsuihimme, jotka alkoivat olla valmiina. Julius myöntyi, en tiedä oliko tämä hänen alkuperäinen ajatuksensa, mutta tulipahan kumminkin, ehkei uskaltanut kieltäytyä. Hyppäsimme muutamaa pikkupystyä ja ravailimme maapuomirataa, mutta muuten todella - ohjat löysällä - menoa. Kerroin Juliukselle muutamasta ongelmastani tamman ratsastuksen suhteen ja siitä, että kisaisimme Tie Tähtiin osakilpailuissa, mikäli tieto ei vielä ollut ehtinyt tavoittaa tätä. Sain parit hyvät neuvot, jotka todellakin tulivat tarpeeseen, huomenna sitten suunta kohti Hallavaa ja Alana Gwylnin tiukan silmän syynäykseen.
|
|
|
|
by Majina on Mar 30, 2020 15:25:43 GMT 2
Alana Gwylnvalmennus 29.3Olinhan minäkin Alanan menoa seurannut, somesta pääosin, mutta Amerikka aikoinani myös livenä. Nainen oli taitava ja äkkiä olin meidät Tean kanssa mukaan ilmoittanut. Tamma oli hyvässä vireessä ja valmiina kilpailemaan vaikka tältä askelmalta. Se odotti ohjeitani, kun kävelimme reippaasti kenttää ympäri. Alana tuli vierelleni morjenstamaan, kättelimme ja hän kertoi tunnistaneensa Ansamaa sukunimen. Ilmeisesti Dochas oli tuttu nimi, olihan tämä kisannut korean että suomenkin maajoukkueessa vielä muutama vuosi takaperin. Sen lystin päättymistä olin minäkin kauhulla ollut seuraamassa, vaikka emme vielä tuolloin juuri - oikeastaan ollenkaan - tunteneet. Olin paikalla onnettomuuden sattuessa. Dochas oli murtanut oikean jalan, että kätensä ja saanut yleisön haukkomaan henkeään.
Ehkä joskus palaisin tuohon aikaan ja kertoisin tarinan, nyt olimme kuitenkin Hallavassa ja Alana oli valmis arvioimaan menoamme. Halusin tietysti antaa itsestäni hyvän ja taitavan vaikutelman. Kenttää kiersivät myös Anni ja Vattu, mikä loi myös tietyn asteista lisäpainetta, mutta uskoin meidän olevan enemmänkin paine heille. Hyppäsimme lämmittelyesteen ongelmitta, askel sopi juuri oikein. Taputin tamman kaulaa ja se huiskaisi hännällään. Olimme valmiit ensimmäiseen tehtävään. Tulimme keskihalkaisijalle, puristin ohjia ehkä hieman liikaa ja tunsin miten jännittynyt itse olin. Yritin laskea hartioitani ja varmistaa asentoni korrektiuden ennen tiukkaa käännöstä ja 80cm pystyä. Ehdin valmistella tamman suhteellisen hyvin, tulimme ihan ok asennossa pystylle ja jatkoimme tasaisella laukalla seuraavalle. Tea ehti vetää pienen ilopukin ennen kulmaa, mutta sain sen suoraksi vielä ennen pystyä. "Hyvä korjaus Majina" kuulin Alanan sanovan.
Seuraavalla tehtävällä tultiin ruotsalaisia oksereita. Tiesin tamman vähän kauhistelevan moisia, joten yritin antaa sille vähän extra kannustuksia ennen hyppyä. Arvio osui oikeaan, Tea loikkasi vähän turhan isosti, mutta ei kuitenkaan osoittanut merkkejä epäröinnistä, se oli aina huono. "Hyppy lähti vähän kaukaa, mutta hienosti tamma venytti, seuraavalla jos tulette vähän rauhallisemmin." Alana neuvoi ja me otimme siitä vaarin. Loppu tehtävä meni hyvin, ei alisuoriutumista, mutta ei mitään ihan täydellistäkään, eihän sitä toisaalta tarvinnutkaan. Viimeisellä tehtävällä tultiin neljää kavalettia, jotka oli aseteltu niin, että joutui tekemään töitä pysyäkseen niiden keskellä. Päätin pelata tällä loppu tehtävällä varman päälle ja otin sen ensin ravissa, varsinkin testatakseni välejä ja arvioidakseni laukan tahtia seuraavalle kerralle. Tamma vähän vilkuili alaspäin, pyöritteli korvia ja korskahteli, mutta suoritti ilman kontaktia puomeihin. Se pysyi myös mielestäni oikein hyvällä ja suoralla linjalla. "Hieno sarja siinä Majina" valmentaja kehui, olimme siis hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Alana oli mielestäni mukava ja miellyttävä valmentaja, vaikka olinkin kuullut hänestä kaiken sorttista mutinaa. Toki tämä oli iso ja temperamenttinen persoona, niin olin minäkin, joten tämän "kovat otteet ja sanat" eivät ehkä silmiini näyttäneet niin kovilta. Loppu valmennus meni hyvin, tulimme kavaletit vielä kertaalleen laukassa, ne menivät hyvin, vaikka parannettavaa oli aina. En ollut ehtinyt kiinnittää huomiota muiden suorituksiin, joten minun oli ehdottomasti jututettava Annia paluumatkalla.
|
|
|
|
by Majina on Apr 2, 2020 2:55:33 GMT 2
Larkyn Stavishvalmennus 2.4 Punarautias pärskähti, kun nostin sillä laukkaa maneesin juuri tasoitetulla pohjalla. Sen karva kiilsi, olin eilen pessyt sen ja jälki oli mitä mainioin. Olihan minulla jo vähän ehtinyt tulla ikäväkin Larkyniä ja sen ärsyttäviä mielipiteitä ratsastus taidoistani. Taisi olla viime kesä kun viimeksi oltiin nähty. Nyt mies oli täällä onneksi pidempään ja ehti valmentaakin pari kertaa. Olin hyvillä mielin, tähän asti tamma oli mennyt tasapainossa, ilman isoja ongelmia. Sain paljon irti Alanan valmennuksesta, joten nyt olisi aika tehdä pieniä viime silauksia ja lähinnä pitää tamman hyvä vireys ja fiilis yllä ensimmäisiin Tie Tähtiin kisoihin, jotka ratsastettaisiin jo sunnuntaina.
Huh heijakkaa, rakas Tea täyttäisi jo pian 9 vuotta. Eihän se paljon ollut, mutta aika riensi niin nopeasti. Vastahan me tavattiin ja tamma oli nuori ja lähes kouluttamaton? En tiedä miksi, mutta minusta oli aina tuntunut, että Teaa ei juuri edes tarvinnut kouluttaa, se vain jotenkin oppi. Dochas ei ehkä olisi asiasta samaa mieltä, hän tammaa lähinnä oli opettanut. Minä en tiennyt mitään oikeaoppisista tavoista vielä silloin, joten jätin ne hänen hoidettavakseen, mitä nyt kerroin millaisen siitä haluan. Tamma on koulutettu juuri minulle, juuri minun tarpeisiini ja se käy käteeni kuin täydellinen hanska. Toivon, että unelmani menestyksekkäästä kilpaurasta yhdessä toteutuu, että tamma pystyy suorittamaan hyvällä tasolla ja saisimme kerättyä jopa vähän nimeä itsellemme.
"Kuka tää iso perseinen nainen kyömynaama rautiaalla on?" Kuulin Dochasin sanovan reveten, jostain maneesin ovelta. Perhanan pentu, pois häiritsemästä, ajattelin, mutta en viitsinyt huutaa. Ei Larkyn onneksi tainnut ymmärtää. Mies seurasi jokaista ratsastajaa vuorotellen mietteliäs ilme kasvoillaan. Otin ravia ja kokosin hevosen rauhassa ympyrälle. Edelleen, joka kerta kun Dochas valvoi ratsastustani, tunsin hermostuvani ja alkavani tehdä virheitä, ihan turhia sellaisia. Olin ristiriidassa sen suhteen, kunnioittaako niin menestynyttä ja taitavaa ratsastajaa vai lyödäkkö mattopiiskalla käytöksen puolesta. Välillä mietin, kaipasiko hän kilpailemista, oliko Dochasilla tylsää Ansamaassa? Olihan talli keskikokoinen, ei mikään kovin pieni tönö, mutta ei mitään verrattuna siihen meininkiin, mihin hän oli tottunut vuosikausia ja missä maailmassa tämä oli elänyt vanhemmaksi kuin mitä minä olin nyt. Välillä ihmetytti, miten se edes suostui tänne pikkukylälle orjaksi minulle, minkä ansiosta? Ison perseen?
Dochas oli puhunut jo alkuvuodesta, että mitä jos lähtisi kesällä käymään Chicagossa, moikkaamassa jotain vanhoja tuttuja ja entistä kisahevostaan. Ei me kuitenkaan molemmat voitaisi lähteä, ellei saataisi talleille joku kunnon auktoriteetti siksi aikaa ohjaksiin. Enkä minä ollut varma, halusinko viettää edes viikkoa tai kahta kesästä ilman Dochasta. Ehkä mä en päästäisi sitä, mutta jotain aktiviteettia sille oli keksittävä. Sain melko villin idean, jonka kuitenkin päätin tyrmätä.
"Hei kaunis neito" Doc kuiskasi meidän taas mennessä ohi. Olihan tuo melko suloista, se yritti niin kovin saada huomiota, vaikka viimeksi eilen illalla sai, ei kai tarpeeksi kuitenkaan. Oli ihana, että meillä oli vihdoin oma yhteinen koti, se tuntui oudolta, mutta samalla siltä, että kaikki oli tapahtunut todella nopeasti. Minä toisaalta olin ehtinyt jo tulla vähän hulluksi asuinrakennuksella, kun siellä oli niin monta asukasta yhdessä huushollissa ja seinät eivät todellakaan olleet mitkään kovin paksut. Olin kaivannut yksityisempää elämää, olihan meillä valtava koirakin, joka tykkäsi selvästi nykyisestä isosta kartanosta.
"Maikuuu.." kuului taas hiljainen uikutus kun tulimme ohi. Mitä se halusi. Valmennus oli hyvässä pöhinässä jo, Annilla ilmeisesti hieman tökki Vatun kanssa, mutta en todellakaan tuominnut, niin minullakin tökkisi, ehkä jopa pahemmin. Harvoin sen selkään menin, saisin vain itseni raivon partaalle. Hyppäsimme metriä, Tea teki työtä käskettyä, se oli tänään ehkä hivenen alavirittynyt, mutta niin olin minäkin. Oli rauhallinen ja jotenkin levännyt olo, mutta samalla keväinen into ja hyvä olo puski päälle. Mitä kaikkea kesä tänä vuonna toisikaan tullessaan? Olin suunnitellut jo uutta saaristoreissua, mutta tällä kertaa minä lähtisin mukaan, me lähtisimme Aavesaareen telttailemaan. Olin kyllä kuullut viime vuoden reissusta vain hyvää ja todella jännää, joten Dochas oli kai vetänyt sen ihan hyvin.
"Äiti tulee käymään huomenna" Dochas pudotti pommin kun menimme hetkeä myöhemmin taas ohi. Kuvitelkaa tilanne, jossa rikkaalla perheellä on menestynyt poika ja he haluavat hänelle "vain parasta" eli rikkaan ja todella menestyneen puolison. Olin juuri siinä tilanteessa, Dochasin äiti ei pitänyt minusta ollenkaan, eikä todellakaan peitellyt asiaa. Eikä Debra tulisi vain käymään, hän jäisi vähintäänkin viikonlopuksi nipottamaan siitä miten huono vaimo olen ja opettaisi miten miestä tulee kohdella. Debra asui Dallasissa, eivätkä he Dochasin kanssa nähneet kovin usein, siksi he tekivät vierailuja puolin ja toisin. Yleensä vain kehotin miestä menemään sinne, että välttyisin kiirastulelta. Debra on korealainen ja asunut iät amerikassa, se yhdistelmä on liikaa, nainen on tarkka niuhottaja, joka tietää kaikesta kaiken, niin kotitöiden kuin monimutkaisten bisnesjuttujenkin tienoolta. Debralla on luksus hotelli, jota on pyörittänyt jo pitkään ilmeisen menestyksekkäästi. Kai toimien itse työnjohtajana joka päivä.
Valmennus meni hyvin, vaikka olinkin ajatuksissani lähes kokoajan. Palasin vielä loppukäynneillä villiin ideaani, olin kuullut Alvarilta, että Dochasin entinen kilpahevonen, se jonka satulasta tämä suistui parisen vuotta takaperin, oli nyt myynnissä, ilmeisesti se oli joutunut huonolle ratsastajalle ja pudonnut tuloslistoilta. Mitä jos minä toisin Connien, tuon nuoren tähtihevosen, jonka tulevaisuus alkaa näyttää synkältä, tänne meille Ansamaahan rentoutumaan ja saamaan uuden alun? Ehkä Dochas voisi ratsastaa sitä ja katsoa jos siitä olisi vielä radoille? Mitä sitten vaikkei olisikaan, kuka täällä muka ei haluaisi ratsastaa kuuluisalla Queen Consortilla, jos se pistettäisiinkin tarjolle ratsastettavaksi, kuten muutkin hevoset. Eihän minulla niin suurta summaa rahaa ollut, mutta Alvar ostaisi sen siltä seisomalta, kun ehdottaisin että yllättäisimme Dochasin. Vaikka Connie oli suistumassa huonommille tuloksille, oli sen hinta kova, niin kova etten edes tahtonut ajatella moista. Sen haluaisi joku vielä jalostuskäyttöön, jos ei muuhun.
|
|
|
|
by Majina on Apr 4, 2020 15:13:31 GMT 2
Hiljainen haukahdusAurinko paistoi ja linnut lauleskelivat, kun talutin Tean kentälle. Tänään mentäisiin pitkästä aikaa ulkona, sillä kenttä oli jo sen verran hyvässä kunnossa. Olin innostunut ja jännitin huomisia Tie Tähtiin kisoja, ehtisimme vielä tänään tehdä kevyesti sileä harjoituksia. Halusin vain hieman tunnustella, miltä tamma tuntui. Nousin satulaan ja lähdin kiertämään Tean kanssa pitkin vähän koppuraista uraa, se oli niin suloinen kävellessään ja katsellessaan alas. Tamma oli jaloistaan todella ketterä, mutta myös tarkka, se aina katsoi, minne astui. Minä en katsonut koskaan minne kävelin, vaan katseeni oli aina eteen ja ylös.
Luffe oli tullut kävelemään meidän kanssa, se löntysteli perässämme uralla, kuin eksynyt karhunpentu. Tamma ei korvaansa lotkauttanut, se oli jo tottunut koiran läsnäoloon ja lähentelyyn. Oli rauhoittavaa kävellä vain koira ja hevonen seurana, hiljaisella pihalla. Suljin silmäni ja rentoutin hartijani, annoin tamman käveleskellä itsekseen valitsemaansa reittiä, kunhan liikkui aktiivisesti. "Mä oon tosi väsynyt Luffe" sanoin niin hiljaa, että varmasti vain koirani kuulisi. "Debra on vähän hankala, eikö?" jatkoin ja mietin viime päivien tapahtumia. Se nainen oli tullut ja lähtisi vasta nähtyään huomiset kisani. Olin ollut viime päivät naisen kurituksessa, täysin turhaan, eikä Dochas uskaltanut pistää pienintäkään kapulaa sen akan rattaisiin. Toisaalta ymmärsin, sillä Debra oli niin iso ja kärttyinen persoona, mutta olisi minua saanut vähän puolustaakin. "Don't know how clothes are folded? Let them here, do I have to show again!" sen naisen kopea ja korkea ääni raikasi taas mielessäni. Ärsytti niin maan perkuleesti että se tuli tänne, minun kotiini ja kehtasi kohdella ja puhutella noin.
Tulin yllättäen vihaiseksi, aloin miettiä miksi annoin sen naisen hyppiä silmille, ootahan vain kun pääsisin kotiin. Se nainen saisi lähteä jo tänään, heti siltä seisomalta kun astuisin taas kotiini, eikä kellään ollut siihen osuutta eikä arpaa. Olin mielestäni antanut jo useita mahdollisuuksia olla kiltti ja ystävällinen, olin pysynyt rauhallisena, enkä alkanut nokitella vastaan, mutta nyt se oikeastaan sai riittää. Päästäisinkö hänet mukaan Tie Tähtiin kilpailuihinkin, että hän voisi pilata kisapäiväni ja haukkua? En todellakaan.
Otin ravia ja laukkaa, ajatukseni palasivat jälleen kilpailuihin. Yritin kuvitella mielessäni hienon ja laitetun kilpailukentän, jonka laidoilla notkui porukkaa ja ilmassa tuoksui kojujen ruoka. Rakastin kilpailujen fiilistä ja sitä niin kovin jännittynyttä tunnelmaa. Tykkäsin myös jollain tapaa siitä, miten siellä aina sattui ja tapahtui, miten koki niin monia eri tunteita yhdessä päivässä. Onnistumisia ja epäonnistumisia, joissa tuurillakin oli iso osuutensa. Toivottavasti meillä olisi hyvä sellainen. Että saisimme suorittaa rauhassa, ilman että tamman tarvitsisi säikkyä esimerkiksi yleisöä, sillä tiesin, miten se vei Tean keskittymistä esteiltä, jonka jälkeen se helposti pudotti. Toivoin myös paljon hyvää tuuria ja onnistumisia muille joukkueeni jäsenille, olisi niin jännää matkustaa yhdessä ja seurata kaikkien radat. Ketähän sinne oli tulossa katsomaan, mitä jos törmäisin johonkin tuttuun. Se olisi todella mukava, mutta toisaalta samalla lisäpaine, saa nähdä.
Olin laskeutunut selästä hetkeksi ja kasannut kolmen pystyn sarjan, jota nyt hyppäsin. Korkeudet 80, 100 ja viimeinen 120cm. Hyppääminen tuntui kivalta jumpalta juuri nyt, kun kaikki oli mennyt hyvin niin valmennuksissa, kuin itsenäisissäkin harjoituksissa. Vielä kohmurainen hiekka lenteli ja rahisi hauskasti laukan alla. Luffe makoili sopivalla seuraamis etäisyydellä ja tarkkaili suorittamista. "Menikö hyvin?" kysyin karvakasalta, kun lopettelin käynnillä. Koira haukahti hiljaa.
|
|
|
|
by Majina on Apr 7, 2020 1:43:22 GMT 2
Hopia ei oo häpiä ja pronssillaki pärjääTie Tähtiin 1. osakilpailuHälinää. Ihmisten innokkaita huutoja ja naurua. Makkaran tuoksua. Kavioiden kopinaa. Kuten jo ehkä arvaattekin, Majina oli päässyt tallipoppoon kanssa kisapaikalle. Päivä oli jo kääntymässä iltapäiväksi, kun nainen istui ratsunsa selässä lämmittelyalueella ja hyppäsi vielä viimeisen kerran lämmittelyesteen ennen rataa. "Majina Ansamaa ja He iti te mea hanga" Kuului raikaava kuulutus ja kaikki pistivät heti hevosen erikoisen nimen merkille, sankasta supinasta päätellen. Nostin Tean laukalle ja tulimme sisään radalle. Ehdin nähdä vielä Dochasin kannustus hymyn katsomosta, ennen kuin sain luvan lähtöön. Tavoittelin aina sijoitusta, ei hommassa muuten ollut itua.
Puoli rataa oli takana ja aloin vapautua hieman, yritin muistella kaikkia niitä ohjeita, joita olin valmennuksissa saanut. Vielä muutama este ja tulisimme radan loppuun. Kuulin jo miten yleisössä kävi supina. Saisinko puhtaan radan? Kyllä, tulimme virheittä maaliin, mutta aika ei ollut mikään kummoinen. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen tamman tekemiseen, en oikeastaan voinut odottaa huonompaa suoritusta, niin monien treenituntien jälkeen. Huomasin kuitenkin, että tamma oli jäykempi ja hermostunut, se oli koko radan ajan vilkuillut katsomoon ja pyöritellyt korviaan. Olin hetken verran pelännyt, että se säikähtäisi ja jotain tapahtuisi, mutta olin onnistunut rauhoittelemaan sitä tarpeeksi.
Taputin ja halasin tammaa onnellisena. "Menee uusintaan" kuulin Dochasin äänen jo viereltäni, kun kävelimme kentältä ulos. "Joo niin menee" vastasin tajuten että meidän olisi vielä mentävä radalle uudelleen.
"Haluan vaan että sekin on puhdas, sitte oon tyytyväinen" sanoin Dochasille kun palasimme takaisin kohti kisakenttää, oli uusinnan aika. "Majinaaa, te veditte jo sika hyvin, sun täytyy olla tyytyväinen perusrataankin" Dochas sanoi hymyillen. Ilmeilin tälle jotain myöntyvästi ja nappasin ohjat jälleen tuntumalle. Uusi kuulutus ja sitten mentiin taas. Tea ei enää reagoinut niin isosti yleisöön, joka oli pienentynyt jonkin verran. Ilmeisesti jo pudonneiden ratsukoiden läheiset olivat lähteneet pakkaamaan kamojaan. Hyvän perusradan jälkeen minua ei enää jännittänyt, ei oikeastaan ollenkaan. Me vain jotenkin liisimme lyhyen, mutta taitoa vaativan uusinnan läpi ilman virheitä. Aikamme riitti kolmanteen sijaan ja saimme kotiin vietäväksi valkean ruusukkeen, korvahupun ja pääsiäismunan, jonka söin heti. Olin todella tyytyväinen, tamma oli niin hieno.
|
|
|
|
by Majina on Apr 11, 2020 13:53:03 GMT 2
Inka Lehtimäkivalmennus 10.4Olimme jälleen Hallavassa, valmentautumassa. Tällä kertaa valmentaja ei kuitenkaan ollut minulle ennestään tuttu. Nainen nimeltä Inka Lehtimäki vaikutti kuitenkin mukavalta, rennolta ja varsin pätevältä. Tealla oli ollut viime osakilpailun jälkeen pientä jumia selässä, jota oli hoidettu aktiivisilla hierojan käynneillä. Uskoin, että tamma olisi kunnossa ja voisi hypätä tänään rennosti. Olimme eilen ottaneet kisakorkuisia esteitä lyhyesti ja tamma oli tuntunut hyvältä, ei siis syytä huoleen. Inka jututti jokaista hieman, kunnes aloittelimme. Olimme verrytelleet ja olin ottanut jumppasarjaa muutamaan otteeseen. Tea oli hyvin kuulolla ja sen korvat pyörähtelivät kun hengitinkään raskaammin. Olin keskittynyt tehtävään, mutta välillä vilkaisin kohti Annia ja Vattua, jotta saisin edes hieman kuvaa, miten heillä meni. Emme juurikaan jutelleet ja Anni oli kovin vähä sanainen. Minua kiinnostaisi kuulla enemmän, miten Vattu menee, edistyykö se mahdollisesti? Sitähän minä eniten toivoin. Sekä sitä että he pärjäisivät ja saisivat lisää luottamusta.
Tänään syynäisimme kuitenkin linjoja ja niitä näytti kentällä olevan vaikka mitä. Mielestäni tällainen oli kivaa, tykkäsin nopeammista käännöksistä ja juurikin tällaisista tehtävistä, joilla joutui todella keskittymään, jos halusi niin hevoselle helpon, kuin siistin näköisenkin hypyn. Inka oli jotenkin sympaattinen ja piti huolen että kaikilla oli hyvä fiilis. Tykkäsin tämän tavasta valmentaa sopivan lempeästi, mutta rehellisesti ja selkeästi. Tämä tuntui myös olevan erittäin tarkkasilmäinen ja näki heti, missä meillä oli ongelmia. Nainen luetteli juurikin ne ongelmakohdat, jotka itsekin jo tiedostin. Aloittelimme linjojen hionnan jälkeen silmukasta ratsastusta pystylle. Teaa sai ensi alkuun vetristellä toden teolla ja Inkakin huomasi, miten se jännittyi välillä. Juttelimme hetken tammasta ja kerroin selkäjännitteistä ja hieronnasta. Tämä kuitenkin tsemppasi ja oli luottavainen sen suhteen että tämä oli ohimenevää, "näitä tällaisia tulee ja menee, ei näytä kuitenkaan yhtään vakavalta, hyvin se alkoi jo tuossa taittaa kroppaansa" taisi nainen meille sanoa.
Palasimme vielä suorittamaan hetkeksi silmukasta hyppyä ja saimmekin loppuun muutamia todella onnistuneita ja hienoja suorituksia, joista sai olla ylpeä. Tulimme valmennuksen lopussa vielä ympyrällä muutamaa estettä kaarevasti. Tea oli jo tässä vaiheessa notkea kuin kissa ja pystyin rentoutumaan ja unohtamaan alun huoleni. Tämä vahvisti kuitenkin tunnettani siitä, että tamma olisi jotenkin saatava venyteltyä ennen toisen osakilpailun rataa, niin ettei se kuitenkaan väsyisi liikaa. Lehtovaara pitäisi Tie Tähtiin kilpailujen toisen osakilpailun, tämä talli sijaitsi Lapissa, joten meidän olisi matkattava paikan päälle jo edeltävänä päivänä ja nukuttava hotellilla. Sinäkin päivänä pitäisi tammaa varmasti hieman ratsastella ja hieroa, sillä matka olisi pitkä, mikä saattaisi aiheuttaa hieman lisää jännitystä. Tamma kun joutuisi olemaan rekassa melko pitkiäkin pätkiä kerrallaan, että päästäisiin siedettävässä ajassa perillekin. Ottaisin osaa myös Auburnin valmennukseen vielä muutaman päivän päästä, olin luottavainen, kun minulla oli näin paljon apua tarjolla.
|
|
|
|
by Majina on Apr 11, 2020 22:58:56 GMT 2
Piiri pieni pyöriiTänään olisi rento päivä, eilen oltiin valmennuksessa, joka meni lopulta hyvin, vaikka alussa tamman jumiset selkälihakset tuottivatkin ongelmaa. Ne saatiin kuitenkin vetreäksi melko vähällä vaivalla. Olin ajatellut, että sulkisin tamman korvat seuraavissa osakilpailuissa, vaikka pumpulilla. Se olisi näin paremmin kuulolla ja ehkä rennompi, kun yleisöstä lähtevä älämölö olisi vaimeampaa. Olin pistänyt merkille, miten pienet lapset saivat sen säpsymään viimeksi kisoissa. Olin taluttanut tammaa vielä ennen lähtöä pihalla ja se oli loikkinut vähän väliä sivulle, eteen ja taakse, kun joku lantiotani lyhyempi ihmisolento oli juossut, kiljaissut tai muuten vaan elänyt elämäänsä. Ensin ihmettelin mistäköhän moinen, mutta lopulta olin sen kanssa samaa mieltä, lapset oli taakka ja rasite, jota en ikinä haluaisi elämääni.
Kävelimme kentällä, kun puhelimeni alkoi soida. Se oli tammaa hieronut nainen, joka kyseli, miten hevosella meni, miltä se tuntui ja halusinko vielä jatkaa käyntejä. Jutustelimme kaikessa rauhassa hyvän tovin, sillä naisella tuntui riittävän puhuttavaa aidoista ja aidan seipäistäkin päiviksi, hän oli kyllä mukava. Tulimme siihen tulokseen että hän hieroisi tammaa vielä ainakin kerran ennen Tie Tähtiin toista osakilpailua, joka käytäisiin tällä kertaa Lapissa saakka.
Lopetin puhelun ja katsoin kelloa, olimme kävelleet ja minä puhua pölpöttänyt melkein puolituntia, ohhoh, eikö naisella ollut menoja työrintamalla, vai miten ehti niin jutustelemaan. Samalla huomasin yhden missaamani puhelun, joka oli tullut sillä välin, se oli tuntematon numero. Olin huono vastaamaan ja soittamaan outoihin numeroihin, koska aina hieman epäilytti, mutta nykyään minun oli pakko totutella siihenkin pestiin, kun Ansamaasta oli tullut isompi ja tallista tiedusteltiin vähän väliä soitellen.
Välillä tosin tuntui että heitä kiinnosti vain että kuka hullu tämän paikan on ostanut ja meneekö meillä muka oikeasti niin hyvin kuin huhutaan, eikä mitään muuta, silkkaa ärsyttävää uteliaisuutta. Moneenkohan otteeseen minullekin soitti tontin oston jälkeen joku paikallinen, ihan vaan kuullakseen ääneni ja nimeni. Kerran joku oli vain lyönyt luurin korvaan kuiskattuaan nauraen jollekin vieressään olevalle että "joku nainen".
Mietin silloin tällöin, olenko sittenkään tarpeeksi kokenut ja pätevä pitämään tallia, Dochas ainakin oli, mutta hän oli sivummalla, minä olin kuitenkin se keulanaama, johon kaikki sormellaan osoittaisivat, jos jotain tapahtuisi. Avauduin yhtenä päivänä asiasta hieman Juliuksellekin, mutta en kuitenkaan ihan kehdannut mennä täysin tunteisiini, koska ylpeyteni ei sallinut epäillä itseäni niin paljon. Olenhan minä, melko ylpeä ihminen muutenkin, sellainen joka ei - enää - anna kenenkään hyppiä silmille tai polkaista alemmas TAI edes sanoa ääneen että epäilin toisinaan itseäni.
Olin miettinyt lähipäivinä myös sitä, olinko jotenkin liikaa treenannut Tie Tähtiin kilpailuihin, koska tamma oli mennyt jumiin, vaikka vain vähän. Mutta moni oli myös minua vakuutellut, että kun tamma nyt pääsee kisakuntoon ja tottuu tähän ryhmiin, hellittää tällaiset alkukankeudet. Yritin pitää kiinni niistä sanoista ja olla positiivinen, vaikka usein lankesinkin murehtimaan.
Ajatukseni ajautuivat Auburniin ja siellä järjestettävään estevalmennukseen tiistaina, olin silmäillyt ryhmääni, jossa oli taas yllättäen myös Anni, tämä tuntui löytävän aina tiensä samoihin valmennuksiin, toisaalta hyvä, mutta mietin, häiritsiköhän asia häntä. En tuntenut porukasta ketään, mutta Auburn oli iso paikka ja piirit sen mukaiset, joten olisi oikein nastaa tutustua johonkin niiltä huudeilta.
|
|
|
|
by Majina on Apr 13, 2020 18:32:14 GMT 2
Vaahtoava vesiTallissa kävi mukava pieni vilske, jotenkin yllättävän moni oli tullut paikalle, vaikka eilen olimmekin iltaa viettämässä. No, olihan nyt jo ilta, jokainen oli nukkunut päivän. Osa näytti paljon virkummalta, kuin muut. Esimerkiksi Juliuksesta ei olisi osannut sanoa, että tämä oli käynyt yhtään missään ja tullut aamuyöstä kotiin. Nappasin mintun värisen ämpärin hyllyltä ja täytin sen vedellä. Lämpimän veden tuloa sai hetken odotella, mutta sitten se päätti saapua paikalle. Oli aika pestä jo hieman kurainen ja samea punarautiaani. Ei me Auburniin lähdettäisi missä tahansa kunnossa, sinne mentiin esittelemään itseään, eikö. Lorautin shampoota ämpäriin ja pistin vielä vettä lisää, jotta se vaahtoaa kunnolla.
Kävin vielä varmistamassa, että kaikki ovet ja ikkunat oli kiinni ja lämmöt sopivat, että voisin hakea tamman pesulle. Se torkkui karsinassaan, enkä heti raaskinut kangeta sitä jaloilleen, joten jäin istuen rapsuttelemaan tätä. Tallin ovi kävi äänekkäästi, joten huusin vielä ohjeeksi, että kaikki tulisi sulkea hyvin, täällä pestäisiin kohta hevonen. Tamma nousi lopulta itsenäisesti ylös, hörisi hiljaa ja lähti sitten perässäni kohti pesupaikkaa. Laitoin sille pehmeät päitset ja sidoin sen sitten kiinni molemmin puolin, jotta kaunotar voisi ottaa vielä torkkuja niitä vasten nojaten. Juuri näin kävikin lopulta. Nappasin suoraa paketista puhtaan ja uuden kankean sienen, jota puristelin ja venyttelin hetken, ennen kuin kääräisin hihani ja aloin kevyesti vaahdottaa Tean karvaa.
Huominen valmennus jännitti, mutta sen tunteen yli meni kuitenkin kaikki se into ja malttamattomuus. Olin jo pitkään, vuosia oikeastaan, haaveillut kilpa ratsastuksesta ja siitä että pääsisin elämään juuri tätä arkea, jota nyt Tie Tähtiin kilpailusarja minulle soi. Ainakaan toistaiseksi tämä ei tuntunut liian raskaalta, enkä kokenut olevani normaalia kireämpi, hah. Oikeastaan halusin tämän vain jatkuvan, olisi löydettävä uusia kilpailuja, joihin ottaa osaa. En toisaalta tiennyt, oliko tällainen osakilpailu muotti minunlaiselleni malttamattomuudelle ihan se passelein, kun en millään olisi jaksanut odottaa seuraavaa kisapäivää. Kuitenkin tuloslistat tulisivat muuttumaan ja heittelemään - sanonko kuinka paljon. Ensimmäisen osakilpailun jälkeen olin kuitenkin luokkani henkilökohtaisessa rankingissä toisena, mikä oli oikein kiva. Ei olisi ollut nastaa aloittaa ensimmäistä kisakautta sysi huonolla tuloksella.
|
|
|
|
by Majina on Apr 14, 2020 0:28:40 GMT 2
Lauri Merikantovalmennus 14.4Suosittelen lukemaan ensin tämänPäivä oli vihdoin kääntymässä lopuilleen ja olin päässyt Auburniin. Tämä oli valmennus, jota odotin kaikkein eniten, sillä pidin paikkaa oikein hienona. Valmennus alkaisi pian, mutta ehdin vielä kävellä muutaman kierroksen lämmittelyssä. Vatsaa nipisti, kai minua jopa hieman jännitti. Tamma tuntui kuitenkin hyvältä, eikä minun tällä kertaa tarvinnut murehtia sillä ilmenneitä selkäjumeja. Kurkistelin katsomon suuntaan heti maneesiin saapuessamme, yllätyin miten moni oli tullut seuraamaan Laurin valmennusta. Muutamat kasvot näyttivät tutummilta kuin toiset, ehkä somesta tai muuan kilpailuista. Kukaan ei kuitenkaan hypännyt erityisesti silmille, onneksi.
Anni oli jälleen kanssani valmentautumassa, tämän alla korskuva ori näytti jälleen tikittävältä aikapommilta, mutta halusin uskoa että Anni saisi sen vielä aisoihin. Nainen näytti aina niin keskittyneeltä ja suu oli pelkkä pitkä viiva. Toisinaan mietin, katuiko Anni ratsuvalintaansa, eikä kehdannut mainita ja kesti tuskan, vai pitikö tämä oikeasti orin hoitajana olemisesta. Vattu oli mielestäni kiinnostava hevonen ja ottaisin sen mielelläni omaan käyttöön, jos Anni päättääkin viuhuen viskata hanskansa tiskiin.
Ensimmäinen tehtävä ei mennyt kovin sujuvasti, sillä tamma jostain syystä arvioi väliä jatkuvasti väärin, eikä tuntunut kuuntelevan ohjeitani. Kahdella pystyllä oli väliä kaksi laukkaa, tämä kuitenkin pinnisteli ja ponnisteli sen aina väkisin yhdellä, josta aiheutui turhia hallitsemattomia loikkia. Lauri ohjeisti hymähdellen, minun yrittäessä pidätellä tammaa sopivasti, niin ettei se kuitenkaan kieltäisi hidastaessaan liikaa. Tuo väli oli kuitenkin ainut näkyvämpi ongelma ja kun se sujui, meni rata oikein näppärästi, itse asiassa vähän turhankin hyvin, sillä koin lopussa ratsastaneeni koko vuoden parhaan radan, täällä valmennuksessa, kiva juttu hei. Mutta ainakin näytin katsomon akkalaumalle että osasin ratsastaa.
Otin jo loppukäyntiä, kun oli vielä osan ratsastajan vuoro. Kiinnitin huomiota erityisesti mieheen, jota kutsuttiin nimellä Anton. Tämä oli hieman säheltänyt pitkin valmennusta, mutta en todellakaan tuominnut, minullakin oli nuo päiväni. Mies oli lähtenyt ratsastamaan rataa Annin vuorolla, josta oli aiheutunut läheltäpiti tilanne. Vattu luimisti ja niin teki myös Anni, itse en voinut olla hymyilemättä vaivihkaa. Violettipää näytti - jos katse voisi tappaa - ilmettään Antonille, joka pahoitteli itsekin hieman huvittuneena. En tosin osannut tulkita oliko tämä vain nolostumisen aiheuttamaa.
Kuuntelin tallin käytävällä raikuvaa naurua, joka sai minutkin hymyilemään, jollain mahtoi olla todella hauskaa. Päämääräni oli täyttää vesipullo, joten suunnistin pesupaikalle. Huomasin kuitenkin melko pian naurun tulevan juurikin sieltä, jännityin hieman. Kai tuo oletettu kaksikko, äänistä päätellen, kuuli jo askeleeni, joten oli pakko marssia suoraa paikalle. Ehdin kuulla vain toisen viimeiset sanat "letkullaan naiset märäks" ennen kuin katseemme kohtasivat, oudoissa merkeissä. Toinen heistä oli se poika - mies, joka oli sählännyt valmennuksessa, toinen oli joku pörröpää brunette. Katselin kaksikkoa hetken hiljaa, ehkä tovin liian pitkään. Tehden tilanteesta kai entistä kiusallisemman. Nostin kättäni, jossa komeili ihana vaaleanpunainen vesipullo, enkä heti saanut mitään sanotuksi, kaikki vain vaihtelivat keskenään katseita, samalla kun miehen kädessä oleva vesiletku sylki vettä ympäriinsä. "Ajattelin jos saisin täyttää tämän ennen lähtöä" sanoin lopulta reippaasti, tervehtien kaksikkoa ensin iloisesti.
Antonin erikoisen tyhjä katse oli kivettynyt minuun. "Tollo" pörröpää nainen tuhahti ja potkaisi tätä - mielestäni jo hieman sympaattista miestä. Nainen kertoi että jostain Loungesta saisi vielä parempaa vettä ja että Anton - joka oli kuulemma myös hidas - näyttäisi minulle paikan mielellään. Mikäs siinä, oli ensimmäinen ajatukseni, mutta se unohtui kun Anton pisti vastaan naiselle. Ilmeisesti tämä ei ehkä olisikaan tahtonut ottaa kunniaa minun pyörittelystä talleilla. Lopulta brunette sai miehen suostuteltua ja tämä lähti näyttämään minulle tietä. Olin seissyt siinä hiljaa patsaana jo tovin, enkä ollut varma miten tässä pitäisi käyttäytyä, muuta kuin hymyillä tietysti. Pidin tuosta tomeran oloisesta naisesta, hänessä oli jotain, mikä toi mieleen Silvian. Se oli jotain kevyttä, riehakasta ja positiivista energiaa.
Matkalla tähän niin kutsuttuun Loungeen kehaisin tiloja ja mies oli samaa mieltä, yllätys. Tämä ei hirveästi puhunut, väisteli nyt paljon katsettani, mutta hymyili kuitenkin pienesti ja avasi oven, kun tulimme perille. Tilan pöydän ääressä istui sinihiuksinen kakkos Anni selkeästi, sillä tämän eleettömät kasvot ja kylmä vilkaisu minua kohti olivat tutun oloisia. Nainen murahti tervehdyksen, jonka jälkeen oli hiljaa ja keskittyi omiin asioihinsa. "Olisitko sä sitä kahvia halunnut myös?" Anton kysyi yllättäen ja vaikken minä ollutkaan kahvi-ihmisiä, meni se hyvin jos laittoi paljon maitoa. Vastasin myöntyen ja tarkkailin miehen olemusta, joka oli hivenen hermostunut. Jännittiköhän sitä mulle juttelu, ehkä. Anton vaikutti kovin kohteliaalta näin alkuunsa ainakin.
"Joten, sä siis omistat sen Ansamaan" mies tiedusteli ja kaatoi varman oloisena kahvia kuppiin. Kaatoiko hän sitä minulle? Valmiiksi? En ollut varma. "Kyllä. Dochasin kanssa" korjasin heti pikimiten, en halunnut että minua pidettäisiin ainoana, jolla paikan ohjat oli käsissä tai johon syyttävä sormi kohdistuisi jonkun sattuessa. Niin ja kyllähän mieheni omisti koko tontin ja tilat, ei mulla ollut siihen varaa. Olin kiinnostunut tammasta, jolla Anton ratsasti, se oli hurjan hieno ja kiiltävä. Silmissäni oikeastaan melkoinen unelma ratsu, miehen täytyi rakastaa sitä. Näppini olivat valmiudessa, jos törmäisin myytäviin varsoihin näiltä kulmilta. "Onko se musta tamma sinun oma?" kysyin ja katsoin tätä päin. Mutta ei, se olikin Isabellan, jonka tiesin oikein hyvin. Toisaalta ei mikään yllätyskään, että hänellä oli noin kaunis tamma. Kaksikolla oli kuulemma ollut mutkiakin matkassa, jännä, ehkä Anton ei ollutkaan mikään huippuratsastaja, millaiseksi kaikki näiltä kulmilta oletin. Mitä jos tuo tämänpäiväinen säheltäminen olikin Antonin arkea, hymyilin ajatukselle.
Minulla oli loppujen lopuksi ihan huippu hauskaa Loungessa, kun juttelin Antonin kanssa. Aikaakin ehti vierähtää tovi tai kaksi liikaa ja sain siitä autossa odottaneilta kuulla pitkän matkaa. Mies oli sanonut, että tammani nimi toi mieleen Las Ketchupin Ketchup Song:in, mikä oli jotenkin outo totetamus, oli tyrskähtänyt äänekkäästi ja alkanut kikattaa hetkeksi, ihan huomaamattani. "Toi oli jotain mitä en oo ennen kuullutkaan" olin vastannut huvittuneena, miehen punastellessa. Tästä veikosta mä olin päättänyt pitää ja hänestä mä halusin kaverin, ehdottomasti. Tulisimme näkemään viimeistään sunnuntaina uudelleen, kun kilpailisimme toisiamme vastaan Tie Tähtiin kilpailuissa. Etsisin tämän sekavan veikon vaikka väkisin jututettavaksi.
|
|
|
|
by Majina on Apr 14, 2020 21:58:46 GMT 2
Letitetty harjaTaluttelin tamman karsinaansa ja lähdin hakemaan vielä varustehuoneesta harjapakkia. Olimme tänään käyneet valmentautumassa Auburnissa ja kello läheni jo kymmentä. Olin vieläkin hereillä, en ollut saanut unta, joten päätin palata vielä harjailemaan ja letittelemään tamman. Tallissa oli hiljaista, kaikki muut olivat kai jo lähteneet nukkumaan tai ainakin jo iltapuuhiinsa. Nappasin vaaleanpunaiset kumirenksut hyllyltä ja ison pakin lattialta. Tea hörähteli vielä karsinassaan, osa hevosista oli pistänyt maaten ja nukkui.
Tammakin taisi käydä vielä vähän ylikierroksilla valmennuksesta, se oli kieltämättä ollut todella vauhdikas. Luulin, että olin saanut hyviä vinkkejä viime valmennuksissa, mutta tästä sain ehkä eniten juuri meille suunnattuja ohjeita. Niistä oli helppo ottaa kiinni ja jatkaa harjoituksia kotona. Odotin jo malttamattomana sunnuntain Tie Tähtiin kilpailuja, tuntui että koko arki ja elämä pyöri tällä hetkellä tapahtuman ympärillä, kun en muuta juuri nyt reenannut. Kilpailu itsessään toisi meille ratsukkona tarvittavaa varmuutta ja kokemusta, jotta voisimme jatkaa kilpailua taas vahvempina.
Mietin juuri nyt, että mitäköhän kaikkea tulisi tapahtumaan tänä vuonna, vaikka mitä seikkailuja ja luultavasti paljon matkustusta kisahommissa. Olin ottanut yhteyttä myös Dochasin entisen kilpahevosen omistajaan, mutta sen ostaminen oli vielä melko epäselvää, sen myyjä oli kuulemma alkanut epäröidä, mikä turhautti minua tietysti suuresti. Olin jo jutellut asiasta Alvarin kanssa, eikä sen hevosen osto lahjana tuntunut olevan hänelle laisinkaan ongelma, mies itse asiassa vaikutti todella kiinnostuneelta ja ehkä jopa seuraisi hevosen kuntoutusta meillä, jos nyt ylipäätään saisimme sen ostettua. Aika näyttäisi lopputuleman.
Säpsähdin hieman, kun yksi kumirengs räpsähti rikki sormissani. Olin letittänyt puolet tamman, jo vähän kasvaneesta harjasta. Pitäisi ehkä myös leikata se ennen uutta osakilpailua, kuten Anni leikkasi Vatun. Ori oli mielestäni käyttäytynyt oikein mallikkaasti viimeaikoina, ehkä kisojen ja ahkeran reenauksen alla sekin oli saanut kanavoitua ylimääräisen energiansa johonkin järkevään, pelleilyn ja uhittelun sijaan. Harjasin vielä tamman hännän läpi ja halasin sitten ystävälleni hyvät yöt. "Hieno tyttö" kuiskasin ja laitoin karsinan hiljaa kiinni. Tea jäi nuokkumaan jo melko unisen näköisenä talliin, kun hipsin pitkin pimeää pihaa takaisin tielle, joka vei kartanolle.
|
|
|
|
by Majina on Apr 15, 2020 22:44:45 GMT 2
Kisarataan perehtymistäTänään tulisi viimeistä kertaa hieroja, se tuttu Nita. Ehtisin hyvin ennen sitä vielä käydä rataa läpi, kun se oli nyt rakennettuna maneesilla. En ollut oikein ottanut aikaani sen tarkempaan tutkintaan, joten tänään oli senkin aika. Tie Tähtiin toisessa kilpailussa oleva rata oli täynnä tiukkoja mutkia ja nopeita kurveja, mielestäni melko ketteryyttä ja nopeita reaktioita vaativa rata. Laitoin tammalle tämän nahkapäitset, nappasin riimun ja lähdimme kävelemään maneesiin. Esteet oli laskettu todella matalalle, lähes maahan puomeiksi, jotta rataa voisi kävellä ympäriinsä jalkaisinkin.
Pidin radan pohjapiirrosta kädessäni ja tunsin jo meneväni hieman sekaisin. “Siis tästäkö pitäisi kääntyä tuonne, vai häh. Olisko se sittenkin tuo tuolla?” mutisin hiljaa joko itselleni että virkeänä olevalle tammalle. Tea steppaili koivet korkealla yli matalien esteiden ja jouduin silloin tällöin käskemään sen takaisin perääni, ei eteeni kiitos. Pohjapiirros oli jo melkoisen rypistellun ja muutenkin kärsineen näköinen, kun vihdoin oletin hoksanneeni kaiken. Tiesin nyt tasan tarkkaan, mistä minun tulisi kääntää, missä voisimme oikoa, missä ottaisimme vähän spurttia ja aikaa kiinni ja missä olisi hyvä hidastaa paljon, ettei tulisi puomia alas. Rata oli oikeastaan todella näppärästi rakennettu ja siitä huomasi nyt pienen tarkastelun jälkeen selkeästi ne kohdat, joihin oltiin suunniteltu tiukkoja - ratkaisun tekeviä paikkoja.
Palasimme talliin lähes yhtä aikaa Nitan, tamman hierojan kanssa, joka päätti alkaa heti hommiin, nyt kun Tea oli jo sopivan lämpöiseksi lämmitelty. “Muistatko yhtään milloin huomasit tän selän tiukkuuden ekaa kertaa” nainen tiedustelin hetken tammaa vatvottuaan. “Mun mielestä heti seuraavana tai sitä seuraavana päivänä kun kisattiin ekaa kertaa Hallavassa.” vastasin hetken kuluttua mietittyäni.
Nita nyökkäili ymmärtäväisenä ja siirtyi seuraavaan lihakseen. Tätä hoitoa oli todella mielenkiintoista seurata ja Nita vaikutti todella ammattitaitoiselta. Nainen kertoi aina ensin minulle, mitä oli tekemässä ja miksi. Tämä myös näytti minulle kohtia tamman selästä joihin kiinnittää huomiota. Pystyin itsekin tuntemaan eron ennen hierontaa ja sen jälkeen. Jumit eivät kuulemma olleet pahoja, eivätkä estäneet treenausta tai kilpailua, itse asiassa hyppääminen olisi kuulemma oikein hyvää venyttelyä, kunhan se olisi tammalle rentoa ja turvallisessa - tutussa paikassa tehtyä, kisoissa se jännittäisi väkisinkin. Sekin kuitenkin loppuisi ajan myötä, kun tamma saisi kokemusta kisa paikoista.
|
|
|
|
by Majina on Apr 16, 2020 22:55:03 GMT 2
Musta kissaJulius oli päättänyt pitää Ansamaalaisille valmennuksen, jota odotin tietysti innolla. Ehkä jopa oudon paljon, kai halusin vain nähdä, millainen valmentajapersoona siitä miehestä kuoriutuu. Eroaako käytös normaalista? Itseni osalta valmennus menee varmaan pelleilyksi, mutta sen näki sitten, ehkä mies olisikin pelottava. Hyi kamaluus.
Talutin tammaa ulkokentälle, nyt kun se alkoi olla lähes sula ja ainakin tänään kuiva. Olin kasannut sinne kolmen pystyn sarjan, jota harjoittelisimme tänään. Talleille oli yhtäkkiä saapunut paljon uusia tallipaikkaa hakevia asiakkaita, ehkä tallin maine alkoi jo kiiriä hieman pidemmällekin, tai sitten se oli vain sattumaa. Olin asiasta tietysti innoissani, mutta harmitti, kun en ehtinyt heihin heti tutustua, tämän hirveän kisakiireen vuoksi, halusin ehtiä harjoitella päivittäin Tean kanssa. Olihan minulla kuitenkin ratsastettavana myös paljon tallin muita hevosia, joilla omaa hoitajaa ei vielä ollut. Salvakin oli yllättäen menettänyt omansa ja se olisi myös siirtynyt minun alleni, ellei Kaapo olisi pudottanut pommia kisahaaveista.
Rasvattu satula narahteli tamman liikkeiden tahtiin, tuuli pyöritteli tämän vasta siistittyä harjasta ja pikkulinnut pyrähtelivät pihapuista lentoon. Tunnelma oli rauhallinen, tyyni ja rento. Vedin syvään henkeä, ennen kuin aloitin hevosen kokoamisen kunnolla asentoon ja kuulolle. Minulla oli kartanolla hirveästi homma, olisi siivottava ullakkokin, jos siellä aikoi viettää vappua. Paikka oli mitä mainioin kaikenlaiseen jännittävään keskusteluun, tosin Luffe oli siellä aina kovin outo, se saattoi yhtäkkiä murista nurkkien varjoille ja saada minunkin niskavillat säikähdyksestä pystöön.
Ei, en pidä taloani millään tavoin pelottavana tai karmivana, vaikka ehkä ulkopuolisille se voi sellainen olla. Oikeastaan sisällä vallitsee rauhaisa hiljaisuus, ellei tikittävää vanhaa kaappikelloa lasketa. Tamma oli nyt ryhdissä ja alkulämmitelty, otin kuitenkin vielä muutamia laukannostoja, ennen kuin siirryimme ensimmäistä kertaa pystysarjalle. Ensimmäinen hyppy oli 80, toinen 100 ja viimeinen 120cm, hyppäisimme siis tuttuun tapaan kisakorkeutta. Lopussa nostaisin kaikki pystyt kisakorkeuteen, mutta alkuun tammaa oli vähän jumpattava.
Ratsastin suoralla linjalla kohti sarjaa, hyppäsimme hyvin ensimmäisen ja toisen. Kolmannella tamma teki äkkijarrutuksen ja valahdin hiljaa kaulan yli maahan, tamman laskiessa sen minulle kuin liukumäeksi. Musta kissa istui edelleen kentän laidalla, sen kullan väriset silmät porautuneen meihin. Istuin hiekalla jäätyneenä ja hieman kai tilanteesta pöllähtäneenä, vaikka mitään sen pahempaa ei sattunutkaan. Tuo pahanen katti oli juossut esteen edestä, kentän poikki laukalla ja kehtasi vielä jäädä katselemaan työnsä tulosta. "Menehän!" huudahdin sille ja se päätti onneksi mennä menojaan.
Tea korskui säikkynä pääkaarella muutamien metrien päässä. Vihelsin ja se tuli luokseni juosten. "Hyvä tamma, ei mitään hätää" puhelin sille hiljaa, kun asettelin mutkalle menneet jalustimet ja ohjat taas oikein ja nousin takaisin ratsaille. Ihme että tuo katti uskalsi tulla näille koirien valtaamille kulmille noinkin julkeasti. Sitten muistin, voisiko tuo olla se samainen, jonka näin metsässä? Sen oudon - lopulta kadonneen mökin pihalla? Tai se jonka joku näki tallissa kun sähköt välähtelivät, en tiedä.
Ravistelin itseni taas ajan tasalle, tulimme muutaman laukannoston jälkeen sarjalle uudelleen. Tamma pörhisteli hieman säikkynä viimeisellä esteellä, mutta tasaantui sitten pikkuhiljaa, kun toistimme tehtävän uudelleen ja uudelleen. Sitten vaihdoimme suuntaa. Tulimme ensin korkeimmalle ja sitten matalille. Tamma meni taas kuin unelma, ei ongelmia, kuin ajatuksemme olisivat yhtä. Vilkuilin kuitenkin vaistomaisesti koko loppuajan ympärille, ettei se otus vain olisi palannut takaisin.
Kävin nostamassa kaikki esteet kisakorkeuteen ja pidensin hieman välejä, jotta voisimme ottaa vähän kovempaa vauhtia ja nostaa loppuun sykettä. Lähtö toiseen osakilpailuun olisi jo ylihuomenna, hui! Hyppäsimme vielä loppuun muutaman kerran kolmea pystyä kuin mikäkin raivotautinen härkäratsukko ja päästelimme selkeästi molemmat vielä viimeisiä energioita. Tea pukitteli harvoin, mutta lopputreenistä se oli kuin pupu, joka vain pomppi ja pomppi. Tamma veteli sarjan jälkeen pitkän matkaa ilopukkeja, siihen oli melko hyvä lopettaa. Mietin talleille tullesa, mitähän mustan kissan näkeminen mahtoi symboloina. Mummi tietäisi, mutta en viitsisi kysyä.
|
|
|
|
by Majina on Apr 17, 2020 22:58:00 GMT 2
Laiskaa menoaTänään ehtisimme vielä vetää viimeiset harjoitukset, ennen kisamatkalle lähtöä. Ravailin ympäri maneesia, josta olin saanut jo useamman valituksen, siellä kuulemma kummitteli. Hevoset olivat säikkyneet ja ääniä kuulunut. Mitähän asialle voisi tehdä, en tiedä uskoinko henkiin tai kummituksiin, mutta tämä paikka sai minut kokoajan uskomaan enemmän ja enemmän. Jotain outoa täällä oli joka tapauksessa meneillään.
Otin tamman laukalle ja tulimme kaarevalla käännöksellä 120cm pystylle. Puomi putosi kolahtaen, kai olimme vielä hieman kohmeessa. Taputin kuitenkin tammaa hyvästä yrityksestä ja kasasin sen uudelleen muotoon. Otin reippaampaa laukkaa ja tulimme seuraavalla yrityksellä puhtaasti yli. "Hieno tyttö" puhelin tälle hiljaa, kun otin taas väliin hetken käyntiä.
Tallin estekalusto oli vielä vuoden alussa ollut tuliterä, mutta nyt siinä näkyi jo pieniä käytön merkkejä, niiltä ei tietenkään voinut välttyä ja ne näyttivät kuitenkin vielä oikein hyvältä, joten en ainakaan toistaiseksi tekisi niille mitään. Olin saanut valita netistä vaikka mitä värejä ja malleja puomeille ja noh, lievästi sanottuna lähti lapasesta. Meillä oli varastossa kaikki sateenkaaren eri värit ja niistäkin useita eri sävyjä. Omat lempparini tietysti aina meidän varusteisiin mätsäävät vaaleansini ja punavalko sävyt sekä nätit hailakan lilavalkoiset. Tietysti myös pelkät valkeat ja harmaat olivat mielestäni visuaalisesti nättejä. Olin mennyt sekaisin myös Hallavassa ensimmäisessä osakilpailussa, kun olin nähnyt kaikki ne kauniit esteet, mitenköhän kävisi sunnuntaina.
Otin tamman jälleen kuulolle ja tulimme toiselle sarjalle, joka oli myös kisakorkeudessa. Tea ponnisti jälleen hieman laiskasti ja puomi jäi keikkumaan kannattimille, mitä nyt? Tammaa oli selvästi heräteltävä taas vauhtiin. Se oli saanut köllötellä laitumella koko päivän ja oli kai edelleen jonkin tasoisessa horroksessa. Nappasin raipan maneesin reunalta ja tamma jotenkin kummasti ryhdistäytyi ja saikin jostain lisäenergiaa. Loppu harjoitukset menivät taas aika lailla normitasolla, hyvin ja puhtain hypyin. Minua oli tosin jäänyt hieman vaivaamaan valmentajan sanat Auburnissa. Mies oli sanonut että Tea on hieno tamma, mutten voi jättää kaikkea sen varaan. Mitä se tarkoitti? Etten tehnyt tarpeeksi töitä tai ohjeistanut kyllin selkeästi? Että vain matkustelin kyydissä liikaa? Toivottavasti en. Olisi pitänyt kysyä, mutta en silloin asiaa ajatellut.
Kuulemma myös jalka ja käsityöni ei ollut ihan nappisuoritusta? Ne olivat kirjaimellisesti omat vahvuuteni, enkä tiennyt mitä mieltä olla asiasta, ehkä jättäisin asian huomiotta, sillä hän oli vain yksi valmentaja muita vastaan, jotka työskentelyäni olivat kehuneet. Sen sijaan tämä oli huomauttanut myös ratatemmosta, siitä että välillä menemme lujempaa ja välillä turhan hitaasti, sen tiesin kyllä itsekin ja olin hänen kanssaan täysin samaa mieltä, parannettavaa oli.
|
|
|
|
by Majina on Apr 28, 2020 14:47:01 GMT 2
Juliuksen valmennettavanaJaa-a täällä sitä nyt oltiin, Juliuksen valmennuksessa. Keskittymiseni poukkoili siellä sun täällä ja olin keskittynyt mielessäni aivan muihin asioihin. Tean loma oli päässyt venähtämään, me ei oltu treenattu nyt niin täysiä. Tamman selkä oli heti parempana myös, joten en potenut huonoa omatuntoa tai laiskuutta siitä että tahtimme oli hidastunut. Kai mä olin itsekin kaivannut edes hetken taukoa, tästä muuten niin intensiivisestä kilpailusta. Tuntui etten talleilla enää muuta nähnytkään kuin muita kisaratsukkoja hyppimässä, toivoin vain että Uoma, Vattu ja Unikko pysyisivät terveinä ja säästyisivät vammoilta tai rasittumilta, yritin olla huolehtimatta ja luottaa siihen että ratsastajat tiesivät, missä raja menee.
Saaga ainakin tuntui ottavan kisat vähän muita rennommin, mihin itsekin haluaisin pyrkiä, olin aivan liian kilpailuhenkinen joka tuotti omalaistansa vaikeutta. Toisaalta Saagan rentous saattoi nojata siihen faktaan että he olivat saaneet hyvän radan viimeksi. Muistelen naisen olleen ennen tätä myös stressaantunut ja epäröivä. Tänään meillä oli valmennuksessa mielestäni todella kiva tehtävä, kun hyppäsimme kolmikaarisella uralla. Siinä piti olla tarkka ja nopea liikkunen. Piti etsiä nopeasti oikea tie lähestymisille. Valmennus meni sinänsä hyvin - mielestäni - mutta Juliuksella oli jatkuvasti joku ongelma jonkun asian kanssa mitä tein, ihme juttu. Eipä hän ollut näistä samoista "ongelmista" maininnut kun ennen kisoja olin pyytänyt seuraamaan ratsastustani.
"Jos aiot istua niin sitten kyllä pitää käyttää pakaralihaksia muuhunkin kuin viettelyyn!" Julius kommentoi kun istuin alas, muiden keventäessä. Hymähdin kommentille huvittuneena, ihana että hän oli huomannut että ne olivat hyötykäytössä myös hevostelun ulkopuolella. Tämäkin oli vain tapa, johon olin tamman kanssa tottunut. Koen sen hermostuvan jos kokoajan poukkaan ylösalasylösalasylösalas. Espanjassa, opettelin itsenäisesti ratsastamaan, etsin kaikki hevosen nappulat ja selvitin, miten eläin toimii. Olin melkeinpä vuodessa luonut Tean kanssa täysin oman kielemme, omat merkit ja oman tyylin tehdä asioita. Ilmeisesti opettajille ei kelvannut meidän uniikki tyyli? Sillä myös Auburnissa minua oli moitittu.
Koetin ensin selventää asiaa Juliukselle, mutta tämä kuunteli vain puolella korvalla. Olin hetken hiljaa, kunnes koin muotoilleeni tarpeeksi hyvän lauseen jatkaakseni, mutta mies ehti kommentoimaan ennen kuin sain asiaani kokonaan ulos. "Sun ainut vahvuus tänään on toi höpöttäminen!" Julius kailotti ja kuulin miten kaksi minulle täysin tuntematonta uutta tallilaista hymähteli ja tuijotti. Oloni oli harvoin tällainen, ei ymmärretty. Olin kai myös hieman hermostunut, koska koin etten millään saanut muutettua tapojani, olin jo niin muotoutunut näihin tuttuihin kuvioihin ja tapoihin. Peittelin hermostusta hymyllä ja yritin hieman nauraakin ns 'omalle huonoudelle'. Alamäki jatkui koko valmennuksen enkä saanut kiskaistua itseäni niskasta, vaan vaivuin turhautumiseen, kun mistään ei tullut kehuja, ei mitään oikein. Ihan lopputunnista Tea hyppäsi hassusti ja sai minutkin hieman paremmalle tuulelle, kuulin myös sen harvinaisen Juliuksen naurun, jonka aina joskus pääsee kuulemaan.
|
|
|
|
by Majina on May 3, 2020 0:01:36 GMT 2
Metsäneläimiä29.4 Vedin jalustinhihnan paikoilleen ja sen napsahdus kajahti hiljaa tyhjässä maneesissa. Nostin köykäisesti jalkani jalustimeen ja nousin satulaan. Tamma tuntui rennolta, mutta sen korvat pyörivät kuin hulahula. Aloin pikkuhiljaa kokea pientä tarvetta ottaa taas kovempaa treenausta, joten olin varustanut tamman iltamyöhällä ja tullut maneesille vielä harjoittelemaan rauhassa. Talleilla pyöri päiväsaikaan niin paljon porukkaa, etten edes kokenut miellyttäväksi lähteä kaiken sen hälinän keskelle hyppäämään.
Koin olevani parhaillaan kilpailujen aiheuttamassa alku hämmennyksessä, oli tullut paljon uutta pohdittavaa ja huomioon otettavaa asiaa. Onneksi Larkyn oli vielä suomessa ja oli innokkaasti ollut tarjoamassa apuaan, eikä minun tarvinnut tyrkyttää itseäni ja anella apua. Mies kysyi useaan otteeseen viikon aikana, oliko kaikki edennyt hyvin, miltä hevonen tuntuu ja millainen olo minulla on. Mies oli myös oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä Tean hierojaan ja keskustellut tämän kanssa hevoseni tilanteesta. Tämä tuntui hyvältä, sillä koin hänen oikeasti välittävän.
Julius oli myös apunani, mutta häneltä oli jostain syystä paljon vaikeampaa pyytää ja vastaanottaa apua. Emme myöskään tunteneet toistemme hevoshistorioita, joten koin ettemme täysin ymmärtäneet miksi toinen teki näin ja toinen toisin. Larkyn tiesi ja tunsi minut ratsastajana hyvin, joten tällaista tekniikka ja tyyli ongelmaa ei enää ollut. Larkynin kanssa pystyi keskittymään ehkä syvemmin ongelmien ytimeen. Sen sijaan Julius oli parempi terapeutti henkiselle minälle, joka stressasi tamman jäykkyyttä ja pelkäsi jatkuvasti että joku onnettomuus astuisi tiellemme. Mies oli kovin järkevä ja oli saanut taottua minunkin päähäni, että murehtimalla saisin vain manifestoitua ongelman oikeaksi ja eläväiseksi. Mitään syytä huoleen ei vielä ollut, yritin pitää siitä kiinni.
Tamma ravasi kauniisti koottuna yli puomien, sen kaula laskeutui nätisti kaarelle ja terävästi leikattu harjas poukkoili askelten tahdissa. Onneksi maneesin valaistus oli voimakas, ei oikeastaan olisi heti uskonut että kello läheni jo kymmentä ja ulkona oli täysi pimeys. Ansamaa piha oli pimeällä pelottava, sen pihapuussa istui aina kello yhdeksän jälkeen suuri pöllö, joka huhuili ja tuijotti vielä iltaisella seikkailevia. Enää sen jälkeen, kun vuorilta laskeutuva paksu usva peittäisi pihan alleen, ei kukaan halunnut liikkua ulkona. Toivon, että ehtisin kävellä kotiin, ennen sitä. Ansamaa oli tehnyt minusta herkemmän, ehkä pelokkaamman, mutta myös höperön. En ennen ollut säikkynyt näin paljon, näin usein. En kuullut outoja ääniä tai nähnyt näitä outoja asioita, kaikki tämä oli alkanut kun muutimme. Minun olisi vain pidettävä järki päässä ja totutella siihen, että tämä paikka nyt vain oli tällainen. Onneksi kotini oli sentään rauhallinen ja tunnelmaltaan - ei niin - pelottava.
Taputin napakasti tamman kaulaa, olimme ottaneet muutamia metrin hyppyjä ja lähestymiset olivat osuneet nappiin siitäkin huolimatta, että olin ollut lähes koko ratsastuksen ajan aivan ajatuksissani, jossain muualla. Poissaoleva olemukseni oli saanut tamman hieman kiristyneeksi ja hyräilin sille hiljaa.
Tulimme hämärään talliin, jossa kuului vain hevosten rauhallinen kuorsaus ja varovainen liikehdintä. “Anteeksi mussukat, me yritetään olla hiljaa” kuiskin, kun laitoin vain käytävän päätyyn valon. Tea seisoi vapaana käytävällä, sen ilme oli jo uninen. Nostelin varusteet sen yltä suoraa paikoilleen, nostin riimun tamman päähän ja lähdin viemään sitä omalle pihatto karsinalle. “Perhana, unohdin että sinä asut tuolla pelottavassa takapihatossa” kuiskuttelin tammalle, kun kävelimme rautaporteista sisään ja kohti pihan reunalla olevaa katosta. Aukaisin portin, sitten karsinan oven ja suljin sen. Tamma meni heti tilansa perälle nukkumaan. Toivotin tammalle hyvää yötä, suljin luukut ja lähdin kohti kotia.
Ei, en ollut ehtinyt ennen usvaa, vaan se pyöri ympärilläni kuin savu, mitään ei eteensä nähnyt. Kuulin vain metsästä kantautuvan rapinan ja yöeläinten liikehdinnän. Kiihdytin hermostuneena askeleitani ja yritin pitää katseen edessäpäin. Olin saada sydänkohtauksen, kun törmäsimme yhtäkkiä Dochasin kansa päin näköä, mies oli lähtenyt minua vastaan, mutta emme kumpainenkaan olleet huomanneet toista tarpeeksi ajoissa. Olin rahistellut tien soraa niin voimalla, etten ollut erottanut toisen ihmisen askeleita. “Moi rakas” Dochas kuiskasi, kuin olisimme häirinneet metsäneläinten unia. “Moi” kuiskasin hymyillen.
|
|
|
|
by Majina on May 16, 2020 21:24:28 GMT 2
Minjan haastattelussa Ajankohta 03.05Meillä ei ollut mennyt aivan putkeen kolmas osakilpailu, mutta vielä olisi mahdollisuus parantaa finaalia ajatellen. Tamma oli kuitenkin hypännyt varmasti, mutta hieman laiskasti ja siltä oli puuttunut se tarvittava särmä juuri tänään. Toisaalta ymmärsin hevosta, itsellänikin oli ollut tänään jotenkin kovin eloton fiilis. Oli kuitenkin aina kiva laittautua kisatämminkiin ja mennä suorittamaan. Nappasin varuste laukustani pussukan, aloitin sitten lettien purkamisen ja laitoin ehjät kummarit takaisin pussiin. Näin silmäkulmassani naisen, joka jutteli jollekin, mutta vilkuili minua välillä. Lopulta tämä päätti keskustelunsa ja tuli luokseni oikein ystävällisen oloisena.
“Hei, Minja Jaakkola” tämä sanoi ja kättelimme. Esittäydyin myös kohteliaasti, vaikka nainen taisi tietää jo nimeni. “Teen freelancenä toimittajan hommia ja mulla ois nyt tehtävänä vähän jututtaa Tie Tähtiin kisaajia.” nainen aloitti. Mielestäni tämä Minja vaikutti jotenkin suloiselta ja reippaalta, vaikka pieni jännitys paistoikin läpi. “Joo kysy pois vaan, vastaan kyllä kaikkeen.” tokaisin mahdollisimman reippaana takaisin ja yritin helpottaa tämän oloa. “Miten teillä on sun mielestä näin ratsukkona mennyt kisat tähän saakka?” Minja kysyi. Jäin hetkeksi miettimään, kertoisinko kaikki ongelmat, en kai? Mutta mitä niistä valitsisin, mitkä olisi sopivaa kertoa ja mitkä ehkä ei.
“Tea on 9 vuotta, mutta me aloitellaan kilpailemista vasta nyt. Tie Tähtiin on tamman ensimmäinen kosketus kisa hommiin ja tähän maailmaan ja sanoisin, että siihen nähden meillä on mennyt todella hyvin. Niin sanotusti huonoin rata, on kuitenkin ollut vain kahden pudotuksen luokkaa. Kieltoja ei ole tullut, mihin olen todella tyytyväinen, vaikkei Tea nyt hirveästi sitä muutenkaan tee.. enemmän sitten loikkii hurjasti, jos jotain.” Sanoin ja naurahdin loppuun kepeästi.
Minja oli nyökkäilyt, hymyillyt ja kirjoittanut kertomaani ylös. “Eipä kyllä heti ajattelisi että hevonen ekaa kertaa kilpailemassa, silloin ekassa osiksessakaan, kun teitä seurailin.” nainen sanoi mukavasti ja katsahti sitten taas vihkoseen, seuraavaa kysymystä kaivellen. “Suurin haaste? Tai isoin tavoite?” tämä sanoi ja jäädyin hetkeksi, mitä tuohon nyt tässä keksisi, apua. “Noh, varmaan haaste ja no - yhtälailla kai tavoitekin on saada tamma vähän rennommaksi kisatilanteissa ja kerätä sille kokemusta, vielä ei voi edes ajatella jahtaavansa mitään kultaa, mutta se on tietysti pidemmällä tähtäimellä se ajatus. Uskon että harva kilpailee, mutta ei haluaisi voittaa, eikös.” vastasin ja taputin itseäni olalle, olipa hyvin artikuloitu. Minja oli kanssani selvästi samaa mieltä ja kirjoitteli vielä hetken kertomaani ylös. Sanoimme lopulta heipat, hetken vielä jutusteltuamme. “Olipas mukava nainen” supisuttelin Tealle, kun käärin sille matkustus suojia.
|
|
|
|
by Majina on May 16, 2020 21:26:22 GMT 2
Hillitöntä naurua Ajankohta 06.05
Tea pompotti peppuaan kuin mikäkin pomppupallo taas vaihteeksi. Se ei suoranaisesti pukittanut, mutta jostain syystä nosti takapäätään välillä hassusti ja laski samalla edestä. En tiennyt miten päin tällaisessa kyydissä oikein pitäisi olla tai istua ja kuulinkin katsomosta huvittunutta naurua. Dochasilla oli ainakin nastaa ja tämän hillitön nauru tarttui erittäin pahasti myös minuun, mikä ihme tätä hevosta vaivasi.
Ehkä se yritti päästä näistä tylsisä koulukiemuroista eroon ja taas vähän vauhdikkaampaan menoon. En voinut syyttää sitä, itselläkin teki välillä tiukkaa harjoitella ja vahvistaa niitä perusjuttuja, jotka oli valitettavasti tehtävä sileällä ja jaksettava taivuttaa ja toistaa, ja toistaa aina uudelleen, ja uudelleen.
Yritin naurultani saada Tean taa kuulolle, mutta se rupesi jarruttelemaan, pakittelemaan ja kuopimaan etusillaan ilmaa. Sen erikoisen kimeät hirnahdukset kuuluivat varmaan naapuri pitäjässä saakka. “Ylvästä” Dochas sai sanottua. “Hei kiitti, siihen pyritään.” vastasin kun rämmimme miehen ohitse ulkokentällä. Tammalla oli taas virtaa, mutta hyvä niin, sitä tarvittaisiin kilpahevosella. Tuntui että tamma oli vain innostunut elämästä entisestään viime aikoina, eikä niin että ikä söisi sitä jo pois päin. Kentällä oli eilisen jäljiltä vielä muutama pystyeste, joten ohjasin tamman lopulta niille. Se ampaisi vauhtiin, minä valahdin selkä vasten tamman peppua ja sitten tamma hyppäsi. Tässä kohtaa olin ilmalennossa ja tuntui että matka maahan kesti ikuisuuden, joten ehdin ottaa jalat alle. Laskeuduin oudosti, mutta varmasti suoraa seisaaltaan, enkä ollut uskoa tätä enää todeksi.
Dochas oli kuollut kentän laitamalle jo aikapäiviä sitten, hänestä oli jäljellä vain pelkkä virunut kuori, joka nyt yritti vielä vetää viimeisiä hengenvetoja. “Mitä ihmettä te teette” Kaapo, joka oli jostain taas hiipinyt paikalle tokaisi. “Sirkusta” sanoin vakavana ja istahdin puomille. Tamma oli mennyt syömään jotain kuihtuneita oljenkorsia kentän laidalle, kuin olisi jo kesälaitumilla. “Aha jaa vais nii..” Kaapo mutista mötkäytti ja lähti sitten suu viiruna - säikähtänyt ilme kasvoillaan pois meidän - hullujen tallinpitäjien luota. Voi poika rukkaa ja Dochas raukkaa myös, kun nyt se valitti jo vatsakipujakin.
"Teillä tulee meneen hyvin siellä Tie Tähtiin finaalissa, älä huoli" kuulin Dochasin vielä sanovan, kun lähdin hakemaan hevostani että voisin todeta tuon väitteen vielä joku päivä paikkaansa pitäväksi.
|
|
|
|
by Majina on May 16, 2020 21:28:14 GMT 2
Elämää Tean näkökulmasta Ajankohta 11.05Tuijottelin ihmis ystävääni tyhjällä katseella, ravistelin sitten havahduttua päätäni hieman ja tarkensin katseeni tämän käsiin. Niissä ei harmikseni näkynyt mitään syötävää, eikä mitään mikä tuntuisi silkkisellä karvallani miellyttävältä. Yhtäkkiä Maikku lähestyi lähesty lähestyi ja sitten laittoi korsiheinän ohuet kätensä kaulani ympärille ja puristi oudosti. Yrittikö nainen taas tätä minun tainnutus hommaa. Päätin esittää olevani hieman pökkyrässä ja peruutin. Maikku irrotti ja sanoi jotain ihmisten kielellä. Tämän ilme oli kuitenkin surullisempi ja tiesin tehneeni virhearvion, joten pukkasin naista kevyesti päälläni. Tämä näytti piristyvän ja kaivoikin minulle herkullisen namupalan jostain oudon karvapeitteensä seasta. Tiesittekö muuten, että nämä ihmiset voivat riisua karvansa pois, jos heillä on liian kuuma. Kuinka kätevää! Pihamaalla puskat ja kaikki varjot olivat täynnä jotain ihme tonttuja, mutta Maikku ei tuntunut huomaavan niitä ollenkaan, ihme likka. Yritin aina parhaani mukaan varoittaa naista kiirehtimällä, mutta tämä vain käski “Calm the fuck down” tai jotain sellasta.
Tulimme isolle katokselle hyppimään puunrunkojen yli, jotka oli jotenkin sairaan värisiä, nissä oli sinisiä ja punaisia raitoja. Oikeastaan kaikissa hyppimispuissa oli jotain eri homeen kirjavuutta, mutta ehkä ihmiset kaatoivatkin nuo huonot puut tähän hommaan, ihan kilttiä. Hyppäsin nätisti ja välillä hieman pomputin takaosaani, että Maikulla olisi hauskempaa. Nainen tulikin pian alas selästäni ja kävi nostamassa sairaita runkoja ylemmäs, jotta voisimme mennä vitusti kovempaa, ei, en minä tiedä mikä tämä vittu on, mutta joskus ihmiset siitä puhuivat. Hirnuin, olihan se nyt ihan hupsu sana, enkä tiedä muuta, kuin että sen sai kai liittää kaikkien sanojen yhteyteen. Vitusti kovempaa kuulosti mielestäni melko mahtipontiselta.
Olin valmiina lähtöön, kun ihmiseni nousi taas selkään. Tämä ei kuitenkaan ollut valmis menemään vitusti kovempaa, vaan vitusti tylsemmin. Nainen piti ohjia kovemmin otteessaan ja yritti ohjata minua aivan keskelle runkoja, tein kuitenkin työtä käskettyä. Olen tullut siihen tulokseen, että kun tekee Maikun kanssa ensin tylsästi, saa sitten loppuajasta mennä täysillä. Tämän jälkeen me mennään talliin pesulle ja saan juoda hassua juomaa josta menee pää vähän sekaisin, sitten saan jäädä sitä sulattelemaan asuntooni. Life is good, life is good.
|
|
|
|
by Majina on May 16, 2020 21:31:19 GMT 2
Elämää Luffe koiran silmin Ajankohta 13.05Hölkkäsin sisään talliin, jossa oli paljon nelijalkaisia ystäviäni. Osa yritti näyttää kiintymystään potkimalla ja osa retuuttamalla minua niskasta, mutta ei tuollainen raju rakkaus minua haitannut. Hymylin ja heilutin silti kaikille häntääni. Ruokkijani Maikku Makkarapötkö oli myös paikalla ripakinttu koninsa Tean kanssa, joka aina katsoi minua happamasti, eikö leidille oltu opetettu tapoja, kuten minulle. Osain nimittäin tulla pyydettäessä paikalle, istua ja päästää irti asioista, kuten Tean tuulitakista. Mutta tuo tyttöhevonen, en tiedä mitä se osasi, se vai teki asioita päättömänä kanana ja esitti jotenkin tärkeää. Joskus minua ärsytti, miten nuo kaksi pitkulaista ja suurta otusta viettivät niin paljon aikaa kaksin, silloin minä juoksin pois ja menin muiden ihmisten luokse hoidettavaksi.
Tulin pihalle ja jäin katsomaan sen keskellä olevaa puuta, joka myös oli melko iso. Miksi kaikki näytti niin oudolta minun näkökulmastani. Ainoastaan vaimoni Sita ja - melko kova jätkä - Baloo, olivat asiallisissa mitoissa. Olin viime aikoina käynyt katsomassa Maikku Makkarapötkön ja Tea Tuskahien harjoituksia kentällä ja en tiedä mikä järki siinäkin hommassa oli, käyttää nyt kaikki energiansa tuollaisten risujen yli pomppimiseen? Vinksahtanutta toimintaa sanon minä. Noh, ei se auttanut kun yrittää tukea heitä ongelmissaan.
Kuulin Baloon huudahduksen jostain ja lähdin häntä heiluen etsimään miestä. “Bro!” Baloo huikkasikin jostain talon kuistilta. Tämän “äiti” Silvia oli eteisessä touhuilemassa. En vielä ole raaskinut kertoa ystävälleni, ettei ihmiset saa näin karvaisia jälkeläisiä, vaan annan pojan elää siinä uskossa että tuo ihmis ruipelo on todella tämän mamma. “Mitä äijää” sanoin ja heitimme nopeat ylävitoset. Baloolla oli vähän keskittymisvaikeuksia, jotain loisia, kuraiset tassut, vinksahtanut pakkomielle liikkua ylinopeasti, piilotella tavaroita ja varmasti adhdkin tuota parkaa vaivasi, mutta kuka noista välittää. “Terve se on!” oli sen mamma Silvia joskus jollekin sanonut, nauratti muistella.
Lähdimme yhdessä viereiselle ojalle jatkamaan eilisen kaivuuhommia ja välillä auringon porotuksen ottaessa koville, me työmiehet kävimme kuravedellä. Iltapäivällä katselimmekin yhdessä kuopan reunalta työmme tulosta. “Melekone” Baloo heitti. “No on” vastasin ylpeänä. Taaksemme ilmestyi kuitenkin pian kaksi suurta pitkulaista hahmoa, “Makkarapötkö” kuiskasin hiljaa Baloolle. “Kiekukurkku” tämä toisi katsoen mammaansa epäröiden. Naiset vaikuttivat väsyneiltä, kai niillä ei nokka pelaa, kun eivät meitä olleet löytäneet.
Makkarapötkö ja Ripakinttu olivat löytäneet tiensä sille hiekkaiselle alueelle, jossa ne nyt pomppivat - aika isojenkin - aitojen yli. Vaivuin ajatuksiini ja haaveilin siitä, miten voisin joku päivä itsekkin liidellä tieni tähtiin, mutta mitä ihmettä? Tie Tähtiin, eikai Maikku Makkarapötkö halunnut tähtiin, sillähän oli ihan jäätävä korkeanpaikan kammo, ihme että se uskalsi tuon Ripakintun selässä keikistellä, jolla oli muuten oudon pitkät jalat. Niillä oli hyvä ylitellä esteitä, mokomat. Niillä meni vähän liian hyvin tänään ja Maikku Makkarapötkö halasi minuakin onnellisena.
|
|
|
|
by Majina on May 16, 2020 21:33:45 GMT 2
Tarina horoskoopin pohjalta Ajankohta 15.05Jousimiehen viikkohoroskooppiSinulla on tällä viikolla paljon tehtäviä hoidettavana. Osa niistä saa odottaa, ne eivät ole niin tärkeitä, ne kannattaa nyt unohtaa ja siirtää seuraavalle viikolle. Äläkä missään tapauksessa ota lisää taakkaa harteillesi. Nyt olisi nimittäin korkea aika satsata itseesi enemmän aikaa. Yritä laatia viikkosuunnitelma, jossa on tilaa ja runsaasti aikaa myös sinulle. Nyt saat tehdä sinulle mieluisia asioita, joista saat voimia ja energiaa jatkoa varten.
Olin saanut kaikki ajankohtaiset jutut hoidettua, pystyin huokaisemaan helpotuksesta ja jopa hymyilemään tälle ihanalle keväiselle säälle. Pakkasin eväsreppuuni kaksi voileipää, muutaman hotdogin, joiden väleistä tursuili herkullisia täytteitä. Tänään ehtisimme vielä ennen lähtöä Hallavaan, käydä tamman kanssa ihan kaksistaan maastoilemassa. Minulla oli ollut hurjasti kiireitä, enkä ole ehtinyt käydä nauttimassa Kuukarin kauniista luonnosta ollenkaan tarpeeksi. Tämä olisi myös hyvää aikaa rentoutua ja vaan ottaa aikaa itselle.
Tea oli vetänyt ihan älyttömän kovalla tasolla ja kovien nimien kanssa Ruotsissa Hannaby hanami weekillä ja ällistyttänyt jopa minut täysin. Tamma oli hypännyt molemmat radoistamme puhtaasti, kuin mikäkin konkari. Olimme jääneet molemmissa kuudennelle sijalle, vain siksi, että olimme pelanneet vielä melko varman päälle, enkä ollut lähtenyt revittelemään ajan suhteen. Tuo reissu oli varmasti kultaakin arvokkaampi kokemus Tealle. Niin oli kyllä Tie Tähtiinkin, olin niin tyytyväinen meidän suorituksiin, vaikka ehkä jollekin toiselle meidän 8 sija ei olisi maistunut. Hallava vaikutti myös ihan tallia ajatellen oikein kivalta paikalta ja no - se oli kivalla paikalla. Varmasti paljon hyviä maastoja ympärillä. En halunnut aivan liiakseltaan alkaa taas ruotimaan kilpailuja tai retki menisi jännityksestä plörinäksi.
Lohikäärmevuorten kivikkoisella ja kapealla polulla oli oikein kiva mutkitella. Koko luonto oli täynnä ääniä. Pystyin kuuleman solisevan puron jossain vähän matkan päässä, sekä lintujen ja joidenkin metsäneläinten pitämää rapinaa. Myös tuuli oli tänään vierailulla, se pöllytti kevyesti ympärillämme olevia puskia ja pikkukiviä. Tamma oli rento ja me molemmat vain nautiskelimme auringon lämmittävistä säteistä. Taisin hetkeksi jopa sulkea silmäni. Tulimme kuitenkin pian juuri täydelliselle tasanteelle, joten laskeuduin ratsailta ja sidoin tamman kiinni suureen puuhun, joka oli urheasti juuriensa avulla takertunut rinteeseen. Kaivoin satulalaukustani pullon vadelmalimukkaa ja eväät jotka olin ennen lähtöä valmistanut, oli minulla mukana myös paketti keksejä ja muutama pala suklaata.
Makasin viltin päällä selälläni ja otin aurinkoa, olin juuri saanut syötyä itseni kylläiseksi. Pakkasin loput evääni takaisin laukkuun, etteivät ne menisi porotuksesta piloille. Tea näytti äärettömän rentoutuneelta ja rauhalliselta, sen katse oli laskeutunut ja se hamuili hiljaa oksia ja jo maasta vihreänä pilkottavia oljenkorsia. Taputin tämän lämmintä kaulaa ja henkäisin syvään. Tällä viikolla en ottaisi enempää tehtävää, vaan yrittäisin nauttia viimeisestä Tie Tähtiin osakilpailusta kaikin siemauksin, tulisin viettämään hyvää ja hauskaa aikaa mukaan lähtevän tallijengin kanssa. Sunnuntai tulisi olemaan hyvä päivä.
Kotimatkalla en voinut enää pidätellä itseäni vaan vaivuin haaveilemaan siitä, miten hienosti tulisimme suorittamaan ja miten.. oih, mitä jos tulisimme taas sijoille, olisiko sen parempaa lopetusta tälle ensimmäiselle kisaurakalle? En voisi toivoa parempaa ja se riittäisi meille enemmän kuin hyvin, mutta matkassa oli myös paljon tuuria. En ollut seurannut alueen säätiedotuksia, mitä jos Hallavassa ukkostaisi? Meidän rata menisi kyllä sitten siinä, Tean hermoheikkouden tuntien. Ravistelin kuitenkin vinhasti päätäni ja yritin vielä nauttia tästä rentouttavasta hetkestä.
|
|
|
|
by Majina on May 16, 2020 21:36:55 GMT 2
Kilpailuvarustus kuntoon Ajankohta 16.05
Olin nostellut kaikki ratsastusvaatteet nätisti esille sängylle. Dochas makoili niiden ympäröimänä mietteliään näköisenä. “Millä värillä lähtisin finaaliin?” kysyin tältä, mutta vastausta ei kuulunut. “Pitäisikö meidän ottaa lehmiä ja lampaita, vaikka ihan pari vain?” mies sanoi lopulta. “Eli siis meinaatko mustavalko teemaa” sanoin silmää iskien. “Vaaleanpunainen” mies sanoi lopulta totisena. “Toisaalta joo se vois olla erottuvaa, mutta onko vähän lapsellinen?” vastasin ja näin miten miehen sydän särkyi.
Pahoittelin ja selvensin että pidin väristä - varsinkin hänen yllään - mutta kisoissa halusin olla oikein edustavana, jos meille vaikka vielä sattuisi lohkeamaan sijoitus. “Nooo, sellainen tumma violetti tai tummanvihreä, kun sähän tykkäät violetista ja mintusta ainakin silleen vaaleana? Tumma minttu on vähän sellanen.. oksu tiiäks.” Dochas, tuo pieni ja etevä karitsa sai sanottua. “No joo, vois ollakin, mulla saattais olla tuota tummanvihreää teemaa!” sanoin iloisesti ja palasin avonaiselle kaapilleni.
Pengoin, kyykistelin ja kumartelin, kunnes löysin etsimäni. “Dat ass” kuulin miehen kuiskaavan juuri ennen kuin käännyin näyttääkseni tummanvihreää tiheään ja pieneen neulokseen neulottua paitaa, jonka kanssa kuului käyttää vaaleaa kankaista kaulus liiviä. “Fashion put it all on me, don't you want to see these clothes on me..” lauloin Lady Gagan kappaletta ja keikistelin notkeana hienoja poseerauksia. “Tuohon harmaat ratsastushousut” Dochas sanoi ja tajusin miten hyvältä asu tulisi näyttämään. “Rusetti tai kravatti kaulaan?” sanoin silmät pyöristyneenä. “Too much?” kysyin lopulta, mutta Doc sanoi sen olevan ihan super hyvä idea! Yhdistin asuun vielä ruskeat saappaat, ruskean kypärän ja hansikkaat, joissa oli kultaiset napit. “Sulla on aina hiukset nutturalla, jos nyt laittaisit letille?” Dochas ehdotti ja oli lähdössä jo ovesta. “Lehmiä ja lampaita…” sanoin muka harkitsevana ja tämä kääntyi vielä virnistämään minulle. “TODELLAKIN” naurahdin lopulta.
Tealle pitäisi löytyä myös tummanvihreä satulahuopa ja huppu kultareunuksilla, eikä niitä muistaakseni ole juurikaan edes käytetty. Ihastelin vielä hetken aikaa kokonaisuutta, joka nyt lepäsi sängylläni pakkaus valmiina, kunnes lähdin hoitelemaan vielä asioita ennen lähtöämme. Minulla oli hyvä fiilis.
|
|
|
|
by Majina on Aug 3, 2020 16:13:15 GMT 2
Vedetäänkö perseet?31. Heinäkuu´Häpeä, sä oot ihan hirveä häpeä’ mietin, kun makasin sängylläni hiljaa. Kaikki se Juliuksen apu ja valmentautuminen, muiden kannustukset ja “kyllä sä tän nyt osaat” kommentit, Dochas fakin Ansamaan kultaakin kalliimmat neuvot ja opit sekä oma naurettava uskoni siihen että me Tean kanssa pärjättäisiin jossain Power Jumpissa, oli turhaa. Teki mieli vain käpertyä myttyrälle ja vajota alas maan alle, pois kaikkien arvostelevien silmien alta. “Kuulitsä jo miten Majina Ansamaalla meni? Ei luoja..” ja blaah blaah, sitäkin tyttöporukkaa olin käynyt kaikkien nähden vähän jututtamassa ja jotain kironnut, kunnes Dochas oli tullut pahoitellen vetämään mut sivuun. Miten sekään - taituri kuuluisuus - kehtasi luokan toiseksi huonoimman ratsukon seurassa liikkua. Joo, 14 virhepistettä oli tamma päättänyt ottaa tällä kertaa, kihisin raivosta luokan jälkeen ja taisin mainita hevosen vaihtamisestakin jotain. Nyt muistinkin jotain erikoista, sen ettei Dochas ollut sanonut mitään, olikohan hän sittenkin asiasta samaa mieltä? Enivei, Tea ei ollut yhtään kuulolla verkassa, eikä se siitä parantunut, se vain veti koko radan pää tikkusuorana ja rynni läpi isoimpien esteiden. Sitten kun vähän pidätti, otti se heti vauhtia liikaa pois jättäen hypyt lyhyiksi, niin että kauniisti tultiin alas suoraa esteen päällä. Mitään tälläistähän se ei ole koskaan ennen tehnyt, vaan päätti yllättää minut tosi paikan tullen. Viime päivinä ammattimaisemman hevosen osto on oikeasti pyörinyt mielessäni. Minua saattaisi myös kiinnostaa kouluratsastus, mutta saa nähdä mitä lopulta päätän. Olisi paljon helpompaa kehittyä ja saada onnistumisen tunteita, kun hevonen osaisi hommansa. En minä ole mikään kouluttaja, joten näin kokemattoman hevosen kanssa on hankalaa, vaikka saankin tukea from the best. Arvoluokka meni paremmin, mutta 8 virhepistettä on silti minulle liikaa, ei siihen voi olla lopulta kovin tyytyväinen. Jäimme kuitenkin tuloslistalla reilusti alle puolivälin, kukaan järkevä ei tee tätä kisa rumbaa tällaisten tulosten voimalla. Tänä kesänä olen hypännyt yli 14 rataa tamman kanssa, joista vain 5 on “puhdasta” eli Tea ei pudottanut, mutta usein silloinkin se oli lähellä ja meno takkusi osittain. En haluaisi pudottautua alemmalle korkeus tasolle myöskään, sillä se rajaa kilpailu mahdollisuuksia ihan valtavasti. Onko sellaista hevosta, jolla on kykyjä, mutta ei mieltä tähän hommaan hyvä väkisin yrittää puskea? Mielestäni ei, mutta en halua ehkä myöntää ettei Tean pääkoppa ehkä sovellu tähän touhuun. Se vetää hyvin kotitallilla, tutussa piirissä, mutta muualla tulee räikeitä yli ja alilyöntejä. Käykö tässä lopulta niin, että meidän eka kisakesä jää viimeiseksi? Enhän mä sitä pois myisi, mutta vähemmälle huomiolle se jäisi joka tapauksessa. Dochas varmaan neuvoisi vaihtamaan mahdollisimman pian, jos yhtään siltä tuntuu, niin säästyy vain kaikkien aika, raha ja järki. Rupesin miettimään myös sitä, olisiko tamman parempi asua espanjassa, alkuperäisellä kotitallillaan, ehkä jonkinlaisessa ratsastuskoulu ympäristössä, voisin ainakin nähdä sen siellä. Tamma pääsisi jatkuvista selkäongelmista ja stressistä. * * * “Mä ehdottomasti kannustaisin sua siihen, että käyt kokeilemassa eri hevosia ainakin täällä suomessa, sä saattaisit ymmärtää miten paljon helpompaa kisa touhu voi olla oikean hevosen kanssa.. ei oo ihan normaalia, että on noin paljon takkuamista joka kerta. En oo viittiny sanoa että ehkä kisahevosen vaihto vois olla hyvä juttu, koska tiedän että oisit asettunut heti vastarintaan. Parempi ko saat tälleen itse oivaltaa.. hah” Dochas sanoi ja istutti kasvattamaani tomaattia isompaan ruukkuun. Mies oli oikeassa, jos joku muu olisi sanonut minulle että vaihda hyvä nainen hevosta, olisin suuttunut ja vastustanut varmasti vielä pitkään. “Niin” vastasin lopulta ja jäin pyörittelemään marjapensaasta poimimiani vadelmia. “Jos päädyt ostamaan yhden tai useamman kisahevosen, niin anna mun auttaa ja sit kans ostetaan joku tai jotkut todella hyvät - satsataan rahallisesti sitten kunnolla. Muakin nimittäin vois kiinnostaa taas kilpaileminen.” Dochas sanoi ja tunsin miten leukaperäni kiristyivät. Sitten tajusin, että kisaisimme todennäköisesti eri tasoilla, en nimittäin toivonut kaiken kukkuraksi sitä, että mieheni alkaisi kisata samoja ratoja ja joutuisimme toisiamme vastaan. Pahin painajaiseni olisi nähdä lähtölistalla Dochas Ansamaan nimi. “Kiva, toisaalta hyvä että joku puhdistais meidänkin sukunimen mainetta kisakentillä.” vastasin ja hieman hymyilin, olin kuitenkin edelleen allapäin. “Älä viitti.” Dochas sanoi ja nousi rutistamaan minut kuoliaaksi. Mies pussasi ensin huulille, sitten villiintyi ja luuli voivansa pussata myös kaulaan. “Äp!” huudahdin kuin millekin hevoselle ja nauroimme hetken. “Tiiäkkö sä ne Lakkahallat? Niillä saattais olla - jos ei hevosta - niin ainakin yhteyksiä. Ne kyllä painottaa enemmän kouluratsuihin.” Dochas sanoi, kunnes puhelimeni pilpahti. Julius: “ Vedetäänkö perseet? ” Majina: “ Käyn vaihtaan vaatteet. “ Lähdin äkkipikaiset heipat heitettyäni juoksemaan kohti taloa, tulipa taas herra Julio hyvään aikaan, saumaan ja henkeen pyytämään minua lasin äärelle. Nyt jos koskaan oli sellainen olo että voisi vetää ihan kunnon humalaan asti.
|
|
|