Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 25, 2020 23:58:50 GMT 2
Ratsastajasta raajarikoksi ja takaisin.
Miten Vainion elämä lähtee rullaamaan isojen muutosten jälkeen ja uskaltaako tuo ikinä paljastaa kenellekkään syytään ontumiselleen ja oudoille tavoilleen?
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 26, 2020 13:09:07 GMT 2
Lyhyitä katkelmia menneiltä vuosilta ja ajalta ennen Ansamaata ja Harrin paluuta Suomeen.
2015
Samuelin äiti
Yksi elämän hirveimmistä päivistä oli eilen. Samuel oli loukkaantunut vakavasti kolarissa ja hänet oli jouduttu vaivuttamaan koomaan jotta tuon keho saisi aikaa ja mahdollisuuden käsitellä kokemaansa traumaa. Lääkäri oli ilmoittanut meille että Samuel oli ainakin tilapäisesti halvaantunut ja vaikka ennuste vaikutti hyvältä, ei silti voisi sanoa varmana kävelisikö poika enään ikinä.
Tilanne oli hirveä senkin vuoksi että mies oli viimein löytänyt sellaisen hevosen, jota tuo oli vuosia etsinyt ja Samuel oli ollut pitkään niin onnellinen että vaikka emme itse ymmärtäneet hevosista paljoakaan, tiesimme että varsalle olisi löydettävä joku sellainen ihminen, joka tuosta osaisi huolehtia.
Samuelin tallinpitäjä
Samuelin äiti oli soittanut minulle aamulla ja ilmoittanut että mies oli loukkaantunut vakavasti kolarissa toissapäivänä ja ei olisi varmaa milloin mies voitaisiin herättää ja millaiset vammat miehellä olisivat. Tällä hetkellä olisi varmaa se, että mies olisi halvaantunut jaloistaan ja ei olisi mitään varmuutta siitä, että olisiko mies kuntoutumassa loppupeleissä ollenkaan.
Olin luvannut naiselle, että huolehtisimme tallin puolesta Harrista ja voisin samalla kysellä tutuiltani Hollannissa olisiko jollain mahdollista ottaa varsa sinne kasvamaan ja kehittymään, sekä myöhemmin ratsutettavaksi jotta Samuel voisi saada Harrin takaisin valmiina kilparatsuna.
Eihän ratkaisu olisi miehen näkökulmasta paras, mutta uskon että varmasti tuo ymmärtäisi syyt sen takana, miksi tällaiseen vaihtoehtoon oltaisiin päädytty. Tietenkin sen selittäminen saattaisi vaatia hieman aikaa ja hyviä keskustelutaitoja, mutta luotto siihen, että asiat selkiäisivät olisivat suuret.
Samuelin äiti
Tallipitäjä, jonka tallista Samuel oli varannut karsinapaikan Harrille oli luvannut pitää varsasta huolta ja kysyä jos se voisi lähteä Hollantiin johonkin hänen tuttunsa tallille.
Mies oli meinannut että se voisi olla nuorelle hevoselle paras vaihtoehto, vaikka Samuel ei toisaalta taitaisi arvostaa sitä peliliikettä isosti. Kiitin miestä tästä ja kerroin että voisin itse selittää tilanteen Samuelille kunhan poika vain ensin herätettäisiin ja pystyttäisiin tutkimaan millaisessa kunnossa hän olisi kolarin jäljiltä.
Samuelin tallinpitäjä
Harri oli järkevä ja helppo varsa. Tuollaisesta oli harmittavaa päästää irti, mutta nuorelle olisi parempi päästä Hollantiin, jossa säät olisivat paljon lauhemmat ja ne sopisivat paremmin pidempään laiduntamiseen ja talli, josta olin saanut orille paikan varmistettua olisi myös paljon valmiimpi kouluttamaan orin tulevaisuudessa. Tai niin ainakin toivoin, sillä tuttuni, joka työskenteli tuolle tallille, oli kouluttanut useita nuoria ja monet hänen kouluttamista ratsuistaan oli ollut hyviä ja menestyneitä kilpahevosia sen jälkeen kun ne olivat palanneet omistajilleen. Joten niinpä sovimme, että kun vuosi vaihtuisi, olisi Harrin aika matkustaa Eurooppaan kasvamaan ja kehittymään.
2016
Harrin ratsuttaja
Uusi vuosi ja uudet kujeet. Vanha tuttuni vuosien takaa oli ottanut edellisen vuoden lopulla yhteyttä ja kertonut minulle eräästä Hannover varsasta, joka olisi lupaavan oloinen tapaus, mutta tuon omistaja olisi vakavasti loukkaantunut, eikä siten pystyisi pitää huolta varsastaan. Olin luvannut harkita ehdotusta ja en tiennyt mistä johdatuksesta tai muusta oli kyse, mutta asiat loksahtivat paikoilleen siten, että minun oli mahdollista ottaa tuo Harriksi kutsuttu varsa treeniini.
Harrin saapuessa Hollantiin, ei tuo ollut kuin puolitoista vuotias rääpäle, joten ensimmäiset kuukaudet se sai asua tallissa ja opetella ison hevosen elämää muuten ja heti kun kevät vain saapui kunnolla, pääsi se muiden nuorten orien kanssa laitumeen oppimaan tapoja ja vain elämään varsan elämää.
Samuelin äiti
Kahden kuukauden jälkeen lääkärit olivat valmiita herättämään Samuelin. Kaikki odottivat jännittyneinä millaisia vaurioita kolari olisi jättänyt, mutta ilmeisesti Samuelin tausta ratsastajana oli hyödyksi kahden kuukauden kooman lisäksi ja vauriot olivat jääneet pelättyä pienemmiksi. Ensimmäiset pari päivää heräämisen jälkeen täytyi olla hieman varovainen Samuelin kanssa, mutta silloin tuo myös alkoi kyselemään Harrista ja oli aika kertoa toiselle totuus.
Samuel
Ne oli lähettänyt Harrin pois. Mä en näkisi sitä enään ikinä. Miten ne saattoi tehdä sen mulle? Ajatukset lähtivät laukkaamaan päässäni kuullessani äitini sanat siitä, että Harri olisi lähtenyt Hollantiin. Vaikka kuulin ketä kaikkia oli päätöksen takana, se satutti silti. Ehkä olisi ollut parempi jos en olisikaan selvinnyt siitä kolarista.
Samuelin äiti
Samuel otti uutisen Harrin lähtemisestä yhtä huonosti kuin pelkäsinkin. Toivottavasti aika parantaisi kaikki haavat ja poika ymmärtäisi miksi päätös tehtiin.
2017
Samuel
Vuosi onnettomuudesta. Vuosi tässä hemmetin tuolissa. Vaikka olin oppinutkin elämään vammautuneena, tilanne vitutti. Varsinkin kun tiesin, että voisi olla pieni mahdollisuus siihen, että mä kävelisin vielä joskus. Loppuviikosta olevassa fysioterapiassa mähän saisin jalkani liikkeelle, ottaisi se sitten vaikka koko loppupäivän.
Harrin ratsuttaja
Nuoren orin elämässä olisi kääntymässä uusi lehti, kun sitä alettaisiin ratsuttamaan vihdoin ja viimein. Harri oli ollut kyllä todella järkevä nuori hevonen ja sen kanssa oli ollut ilo tehdä töitä. Harmitti suuresti Samuelin puolesta, että toinen ei pystynyt todistamaan varsansa viisautta.
Samuelin äiti
Samuel oli päättänyt että se kävelee vielä. Vaikka sisimmässäni ihastelin poikani päättäväisyyttä, silti pelkäsin että toinen rakentelisi pilvilinnoja, joiden romahtaminen ei päättyisi hyvin. Täytyi vain toivoa parasta ja rukoilla ihmettä.
Samuel
Mä tein sen. Se otti pari kertaa pidempään kuin halusin, mutta mä tein sen. Mä liikutin mun jalkoja. Ei ne paljoa liikkunut mutta silti. Alan myös tuntemaan jo jotain jaloissani. Mä toivon että tää on hyvä merkki.
2018
Harrin ratsuttaja
Harrista oli kuoritumassa hieno ratsun alku. Orin opettaminen oli ollut enemmän kuin helppoa ja se oli edistynyt ratsutuksessaan todella reippaasti. Pian sen kanssa päästäisiin kokeilemaan ensimmäisiä kisoja ja Samuel saisi toivottavasti itselleen mahtavan ratsun.
Samuel
Mä en tarvinnut enään tuolia tai rollaattoria. Kyynärsauvatkin oli vain varuilta mukana, mutta mä pystyin kävellä. Välillä vähemmän ja välillä enemmän, mutta silti mä kävelin. Välillä mä kävelin vaikka en olisi jaksanut. Mä vain halusin tulla kuntoon ja saada Harrin takaisin. Mä kaipasin sitä varsaa enemmän kuin halusin kenellekään myöntää.
Samuelin äiti
Samuel teki töitä enemmän kuin ikinä. Siitä näki sellaisen päättäväisen palon ja välillä se vain painosti itseään liikaa. Kuitenkin oli mahtavaa nähdä että sillä oli edelleen elämän halua jäljellä. Välillä ku tuli pelättyä pahinta.
2019
Samuel
Se tapahtui viimein. Mä palasin satulaan. Eihän ratsu ollut Harri, mutta silti, mä istuin satulassa. Mä pystyin jopa itse pyytämään hevoselta jotain. Helppoa se ei ollut, mutta silti. Se oli alku. Tavoite oli lähempänä kuin kukaan uskalsi toivoa.
Samuelin äiti
Samuelista näki, miten toinen nautti siitä että se istui taas satulassa. Vaikka mua pelotti taas kerran, mä olin onnellinen poikani puolesta. En muista milloin siitä olisi paistanut tuollainen elämänilo viimeksi. Tähän se oli luotu.
Samuelin ft
Samuel palasi tänään satulaan. Miehen kuntoutuminen oli ollut nousujohteista, vaikka alkuun oli mahtunut myös takapakkia miehen yrittäessä liikaa. Kuitenkin nyt, kun miehen kanssa voitiin siirtyä kuntoutumisessa vaiheeseen jossa toinen saattoi ratsastaa terapiahevosilla, löysi Samuel taas uuden järjen kaikelle. Olisi kai pitänyt vain kokeilla ottaa hevoset mukaan kuvioihin aikaisemmin.
Samuel
Mä pystyn ratsastamaan. Mä osaan ratsastaa. Mä en ole niin hyvä kuin oli, mutta vittuako sillä on väliä. Mä ratsastan. Ensi vuonna tavoitteena on tuoda Harri kotiin. Ja Harrihan tulee kotiin. Ensi vuonna mä ratsastan Harrilla.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 7, 2020 11:06:58 GMT 2
Se kohtalokas syksy 2015
Se oli ihan tavallinen päivä. Ei mitään ihmeellistä, mitä nyt kaikki olivat vähän viikonloppufiiliksissä. Oma fiilikseni oli myös taivaissa sillä tarkoitus olisi viettää koko viikonloppu tallilla Harrin kanssa. Varsan kehitystä oli mahtava seurata ja vaikka toinen oli vielä hontelo ja oikeastaan vähän ruma ankanpoikanenkin, oli Harrin potentiaali silti jo nähtävissä ja varsinkin orivarsan ravi oli komeaa, pitkää ja ilmavaa. Se varmasti hurmaisi kaikki koulutuomarit radalla tuolla askeleella jos se saataisiin vain ylläpidettyä selästä käsin.
Käydessäni töistä kotona oli alkanut sataa. Syksy oli todellakin saapunut suomeen ja kelit oli sen mukaiset. Nappasin mukaani vielä tummansinisen sadetakkini sekä kumpparit, koska tallille päästessä kaikki paikat olisivat ihan hemmetin mutaiset ja olisi mukavampi edes yrittää pysyä kuivana. Tallille päästessäni tilanne ei ollut onneksi vielä niin paha kuin pelkäsin ja jodhpurit riittivät täydellisesti tallireissulle. Liikutettuani Errin ja hoidettuani tamman varusteet pois oli aika hakea pikku hevoseni ja jatkaa sen kouluttamista isoksi pojaksi.
Antaessani kakaran rallittaa ympäri maneesia en voinut olla ihastelematta tuon liikettä ja täytyisikin huomenna ”ylipuhua” pari tallityttöä auttamaan minua orin irtohypyttämisessä, sillä päätellen siitä teinimäärästä mitä aina orin tarhalla seisoo, ei Harrin kanssa avun löytäminen olisi vaikeaa. Palautettuani lapsihevosen sisälle ja jätettyäni sen omaan karsinaansa pääsin itsekkin viimein lähtemään kotiin, vaihdettuani vielä muutaman sanan iltatallia tekevän Kallen kanssa.
Juuri kun pääsin autooni, taivas aukesi lopunkin ja koko vajaan kilometrin mittaisen hiekkatien sainkin ajaa kieli keskellä suuta. Tarkistettuani miljoona kertaa että kummastakaan suunnasta ei ole tulossa ketään, olin juuri kääntymässä päätielle, kun näin takaani tulevat valot, jotka lähestyivät ihan liian lujaa keliin ja rajoitukseen nähden. Kerkesin vain ajatella että nyt täytyisi painaa kaasua, mutta ennen kuin ajatukseni oli edes loppunut, kaikki pimeni.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 18, 2020 21:15:19 GMT 2
19.09.2020 // Dzelzainin linnan vuokramökin terassilla
Me oltiin lähdetty Jyrin kanssa eilen reissuun ja tänään viimein saavuttiin Dzelzainin linnalle. Pohdittiin Helsinki-Viro ja Helsinki-Riika laivojen välillä ja lopulta päädyttiin ottamaan meno Helsinki-Riika reitille ja paluu Tallinna-Helsinki reitille, sillä sillä tavalla pääsimme palaamaan nopeammin takaisin Suomeen ja Jyri voisi tehdä maanantaina vielä edes jonkin verran töitä.
Linnan tallit olivat liian fiinin oloiset omalle hevoselleni ja vaikka tallista löytyi myös muutama kimo, tuntui Harri loistavan joukosta kuin punainen huutomerkki mustan tekstin seassa. Toisaalta siltä vähän tuntui näyttävän meitä auttanu Friciskin. Tai jokin tuossa nuoressa miehessä ei oikein tuntunut sopivan Dzelzainiin ja tavallaan koin omaa helpotusta siitä, että joku muukin olisi poikkeus sääntöön.
Olin varannut pitkällisen pohdinnan jälkeen minulle ja Jyrille erään Zenin mökeistä, sillä vaikka täysi b&b palvelu ei kuulostanut pahalta, ei minulla olisi ikinä ollut varaa sellaiseen ja toisaalta oman mökin rauhassa minun ei tarvitsisi vältellä muiden katseita.
Kuitenkin istuessani nyt illalla mökin kuistilla minulla oli sellainen tunne, kuin jokin puuttuisi. Olisiko pitäny sittenkin kysyä Juliukselta olisiko tuo halunnut lähteä reissuun, vaikka millä oikeudella minä häiritsin toisten elämää. Eihän me toisaalta edes tunnettu Juliuksen kanssa vielä niin hyvin, että mä voisin kysellä tuollaisia.
Kuitenkin Julius oli ehkä paremmin perillä ainakin osasta niistä ongelmista mitä minulla oli ollut Harrin kanssa ja ehkä tuo olisi voinut olla parempi apu jos ori päättäisi heittäytyä huomenna täydeksi idiootiksi. Ehkä, Ehkä, Ehkä…
Ehkättely ei kuitenkaan enää auttanut ja tässä kohtaa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin könkätä takaisin mökkiin ja toivoa että seuraava päivä olisi edes jollain tasolla onnistunut...
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 21, 2020 23:07:25 GMT 2
jatkoa tälleToinen niistä kahdesta, jonka en halunnut näkevän minua tässä kunnossa, oli tietenkin tuurillani juuri se, joka näki vaivalloisen lyllerrykseni pois Harrin karsinasta, varmistuttuani siitä että jalkani toimisivat vielä senkin jälkeen kun vihlaisu selässäni oli hellittänyt. En silti pitänyt siitä tunteesta että ensimmäistä kertaa onnettomuuteni jälkeen selkääni oli vihlaissut tällaisella tavalla. Siirryttyäni käytävälle ja suljettuani Harrin karsinan oven, peruutin pari askelta jotta sain ristittyä käteni loimitangolle ja painoin otsani käsivarsiani vasten, nojaten eteenpäin siten, että selkäni jäi mahdollisimman suoraksi ja vedin vain syvään henkeä. Tunnustellessani selkäni kuntoa ja sitä että pääsisinkö omin avuin terveyskeskukseen vai en, tunsin käden laskeutuvan kevyesti oikean lapani päälle samalla kun askeleet pysähtyivät viereeni. ”Samuel?” Majinán ääni kuului viereltäni ”kaikki okei?” Halusinko mä myöntää Ansamaalle että muhun sattui. En. Olisiko mun pakko myöntää että muhun sattui jotta varmasti selviäisin lääkäriin. Kyllä. Mä pudistin silmäni kiinni tiukemmin ja vedin syvään henkeä, ennen kuin avasin silmäni hiljalleen uloshengitykseni tahdissa. Mä en uskaltanut pudistaa päätäni, koska se olisi saattanut olla väärä liike. ”Mä… Mä en tiedä. Mun selkää vaa vihlaisi kun mä olin nousemassa ja…” ääneni rikkoontui koska en tiennyt haluaisinko kertoa kaikkea. ”… mä en tiedä onko se hyvä vai huono merkki. Se… Se on murtunut vajaat kuusi vuotta sitten ja…” jouduin hakemaan sanojani rohkeuteni loppuessa. ”Mä… mä vietin silloin pari vuotta halvaantuneena pyörätuolissa. Mä oon oikeestaan oppinut vasta pari vuotta sitten kävelemään uudelleen” annoin sanojen putoilla raskaina ja ohuina kohti edelleen katseeni alapuolella sijaitsevaa käytävää. En nähnyt Majinán ilmettä, mutta kuulin ja tunsin miten nainen vaihtoi asentoa vierelläni ja varmasti myös kävi lävitse juuri paljastamaani asiaa. Pienen hiljaisuuden aikana sain kasattua itseäni sen verran että pystyin hiljalleen suoristamaan ryhtini, vaikka teinkin sen todella hitaasti, koska en ollut edelleenkään varma siitä, että selkäni ei hajoaisi lopunkin, vaikka se joutuisikin kannattelemaan puolta kropastani. Uuden vihlaisun ja sen siivittämän, huonosti piilotetun, irvistyksen siivittämänä sain itseni viimein suoristettua ja tunsin, miten sellainen tuttu särky alkoi säteilemään selässäni. Suljin silmäni hetkeksi ja vedin syvään henkeä. Avatessani silmäni katseeni kohtasi Majinán huolestuneen katseen, naisen siirryttyä seisomaan suoraan eteeni. Toinen tutki minua hetken, ennen kuin tuli ilmeisesti siihen tulokseen että minulle voisi olla turvallista puhua. ”Pitäiskö sun päästä lääkäriin?” ”Joo. Mut kyl mä pärjään. Mä vaan tartten vielä pari minuuttia niin mä lähden sit käymään lääkärissä” yritin löytää ääneeni vakuuttavuutta, mutta ilmeisesti Majiná näki kuoreni alle, sillä toinen tarttui minua hellästi, mutta päättäväisesti hartioista ja käänsi minut kohti tallin ulko-ovea ja lähti kevyesti työntäen ohjaamaan minua kohti parkkipaikkaa. ”Avaimet” Olisin halunnut katsoa Majináa päin, mutta en uskaltanut edelleenkään aiheuttaa kiertoliikettä selkääni. ”Autoon” toinen tarkensi ja hitaasti kaivoin avaimeni takkini taskusta ja ojensin sen naiselle, joka napsautti autoni keskuslukituksen auki ja auttoi minut istumaan apukuskin paikalle, kiinnittäen turvavyöni ja säätäen penkkiäni vielä hieman makaavampaan asentoon, ennen kuin kiersi kuskin puolelle, istui alas ja käynnisti autoni sekä lähti tottuneesti ajamaan kohti Kuukarin terveysasemaa. Parkkeeratessani autoni Majiná ei antanut minun nousta autosta, vaan käski minun odottaa hetken, tuon kadotessa jonnekin. Pian nainen palasi avaten oven ja samalla näin vilauksen mustasta tuolista. Huokaisin syvään, enkä jaksanut enään edes laittaa toiselle vastaan, vaan istuin alas tuoliin ja kaikki ne huonot muistot mitä minulla tuolista oli, palasivat mieleeni ja jouduinkin nieleskelemään syvään kyyneleitä, jotka halusivat nousta pintaan samalla kun Majiná työnsi tuolin sisälle rakennukseen ja infotiskille, jossa sain ilmoitettua asiani ja pääsin odottamaan lääkärin tapaamista. Vaikka olin luullut että joutuisin selviämään lääkärikäynnistä yksin, olin silti kiitollinen siitä että nainen jäi odottamaan kanssani lääkärille pääsyä. Vain varttia myöhemmin hoitaja saapui odotustilaan. ”Vainio” Huokaisin syvään ja asetin käteni pyörille ja värähdin hieman tuntiessani kylmän metallin sormissani. Tottuneesti lähdin rullaamaan tuolilla kohti hoitajaa ja tuon perässä kohti hoitohuonetta. ”Odottakaa täälä, lääkäri saapuu ihan pian” hoitaja sanoi ennen kuin poistui huoneesta ja pelko alkoi valtaamaan uudelleen kehoani. En onneksi kerennyt stressata kauaa, kun noin oman ikäiseni lääkäri saapui huoneeseen. ”Ville Eskola” lääkäri esitteli itsensä ja kätteli minut sekä Majinán. ”Samuel Vainio” ”Ilmeisesti sulla oli jotain ongelmaa selän kanssa?” Ville kysyi istuessaan alas koneensa ääreen ja kaivaessaan hoitokertomuksiani esiin. Lääkäri oli hetken hiljaa lukiessaan hoitokertomuksiani, ennen kuin tuo kääntyi tuolinsa kanssa ympäri. ”Joo, eli tuollaisen vamman jälkeen on ihan ymmärrettävää jos on vähän arka. Pääsisitkö istumaan tähän sängylle?” Vaivalloisesti nousin seisomaan Majinán tarjotessa tukea ja pääsin kuin pääsinkin istumaan sängylle ja naisen avustuksella sain takkini sekä hupparini pois päältäni. Ville siirtyi taakseni ja alkoi tunnustelemaan selkääni kaularangasta alkaen alaspäin, aina siihen kohtaan asti, jossa reagoin paineluun. ”Joo, selkeästi tässä on sellainen kohta, joka reagoi. Tehdään nyt varmuudeksi siten, että kuvataan tuo alue sun selästä ja katsotaan, näkyykö sielä mitään muutoksia ja päätetään sitten sen jälkeen jatkosta” Ville selitti naputellessaan lähetettä röntgeniin, jonne suuntasimme seuraavana Majinán kanssa. Noin kolmen vartin odotuksen jälkeen kuva oli valmis sekä lääkäri oli kerennyt katsomaan sen. ”Kuva on ihan siisti, siellä ei näy mitään murtumaan viittaavaa, vaikka vielä ihan pienesti on entisen murtuman kohta nähtävillä. Muutakaan vikaa kuva ei kerro, eli kyseessä on todennäköisesti lihasperäinen vamma. Mä suosittelisin pari päivää lepoa ja särkylääkkeitä tarvittaessa. Mä annan sulle tästä nyt mukaan vähän vahvempia särkylääkkeitä sekä pari unilääkettä, millä sun pitäis pärjätä tämä ilta. Tietenkin mitä paremmin pärjäät ihan käsikauppalääkkeillä niin sitä parempi aina. Ja jos tilanne ei helpota loppuviikkoon mennessä niin sitten soittoa tänne niin katsotaan seuraavaa askelta” Ville selitti samalla kun kirjasi lääkemääräystä koneelle. ”Mun osalta tämä oli tässä ja odottakaa tässä hetki niin hoitaja tuo lääkkeet ja kertoo tarkemmat annostukset” Ville kätteli meidät vielä ennen poistumistaan ja pian tuon lähdön jälkeen hoitaja tulikin huoneeseen pienen muovipussin kanssa, jossa oli tarvittavat lääkkeet sekä ohjeistus niiden käyttöön. Palasimme hiljaisuuden vallitessa autolleni ja noustuani sen kyytiin ja Majinán päästessä taas ratin taakse tuo käynnisti autoni ja peruutettuaan ruudusta puhui ensimmäisen kerran tallista lähtemisemme jälkeen. ”Onko sulla kotona ketään kuka vois olla sulle avuksi?” ”Ei… Mulla ei oo ollu ketään sen kolarin jälkeen…” annoin sanojeni hiipua loppua kohden samalla kun keskityin katselemaan ohitse vilisevää maisemaa. ”Okei, siinä tapauksessa sä jäät asuntolalle koska siellä on kuitenkin ihmisiä, jotka pystyy sua auttamaan tarvittaessa” nainen kertoi sävyllä, johon ei ollut vastaan väittämistä. Ansamaahan palatessamme nainen ohjasi minut asuntolarakennukseen ja vain minun tuurillani tuo valitsi juuri sen rakennuksen, jossa Julius asui. Raskaasti huokaisten jatkoin matkaani naisen perässä tuon näyttäessä erään vapaista huoneista, joissa voisin majailla seuraavat pari päivää jotta saisin itseni parempaan kuntoon, ennen kuin Majiná poistui huoneesta ja kuulin pian tuon käyvän Juliuksen kanssa hiljaisella äänellä keskustelun liittyen minuun. Pelkäsin miten tilanne vaikuttaisi kaikkeen minun, Juliuksen ja Ansamaiden välillä, mutta särkevä selkäni pakotti minut kääntämään ajatukseni särkylääkkeisiin sekä unilääkkeisiin ja taisteltuani yhden pillerin verran molempia alas kurkustani ilman vettä, yritin löytää mahdollisimman hyvän asennon lainavuoteellani, ennen kuin suljin silmäni ja vain odotin että lääkkeet turruttaisivat tajuntani ja veisivät minut pois tästä todellisuudesta.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 25, 2020 20:26:56 GMT 2
21-22.10.2020 // Kipuilua
Eilinen oli mennyt täydessä sumussa ja mä en oikein tiennyt että mitä silloin oli tapahtunut. Mä olin yrittänyt vain selvitä kivuissani, koska mä olin tehnyt jossain kohtaa yöllä sellaisen päätöksen että mä en koskisi mun lääkkeisiin kuin äärimmäisessä hädässä, koska mä tiesin mitä tuollaisista lääkkeistä seuraisi.
Joku oli eilen käynyt pariinkin otteeseen mun luona, sillä nukkuessani levotonta unta, mä ainakin luulin tunteneeni jonkun käden mun olallani ja jossain kohtaa havahtuessani hereille, oli peitto vedetty paremmin mun päälle ja sängyn viereen nostetulle tuolille oli tuotu vettä. Mä makasin hetken vain tunnustellen omaa fiilistäni, ennen kuin mä uskalsin nousta puoliksi istumaan ja kurottaa käteni kohti vesilasia ja poimia sen käteeni.
Antaessani veden kosteuttaa kuivunutta suutani sekä karheaa kurkkuani, kuulin miten ovi avattiin hiljaa, ennen kuin Saaga astui huoneeseen. Saaga odotti että olin saanut juotua, ennen kuin toinen alkoi puhumaan.
”Millainen olo?” ”Ihan okei, vähän vielä jomottaa” valehtelin, vaikka oikeasti selkääni sattui edelleen melkein yhtä pahasti kuin tiistaina ennen lääkkeen ottamista. Yritin kuitenkin saada liikkeeni korreloimaan sanojani, vaikka tiesinkin että en ollutkaan liikkeissäni kovinkaan vikkelä tai sulava. Saaga ei onnekseni kuitenkaan sanonut mitään vaikka varmasti näkikin bluffini lävitse ja todennäköisesti saattaisi kertoa myös Majinálle siitä että en ollut ihan kunnossa vaikka väitinkin toista ja todennäköisesti siinä kohtaa saattaisi paljastua päätökseni pysyä erossa lääkkeistä vaikka selkeästi tarvitsisin niitä vielä. ”Tarttetsä jotain? Tai haluatko sä jotain syötävää?” ”En mä tarvii… Tai jos sä oisit viittiny tuoda lisää vettä?” kysyin, sillä en todellakaan halunnut yrittää päästä liikkeelle Saagan läsnä ollessa, koska tiesin että mun liikkuminen ei kestäisi päivänvaloa. Saaga nappasi tyhjentämäni vesilasin käsiinsä ja juttelimme vielä hetken Harrista, ennen kuin tuo poistui ja hain itse parempaa asentoa jotta sain säryn selässäni kaikkoamaan ja minulla oli jonkinlainen mahdollisuus päästä vajoamaan taas levottomaan uneen.
Torstaina oloni alkoi olemaan jo hieman parempi, vaikka selkääni särki silti enemmän kuin laki sallii. Uskalsin silti nousta ylös ja lähteä liikkeelle, alkuun hieman kokeillen miltä askeleet tuntuivat ja sen jälkeen vähän varmemmin askeltaen ensin ovelle ja vedettyäni syvään henkeä ulos ovesta. Onnekseni asuntola oli hiljainen ja sain hitaasti tehtyä matkani keittiöön, jossa jouduin hidastamaan liikkeitä entisestään jotta sain avattua kaapin oven ja kurotettua lasin. Liike, joka lasin kurottamisesta aiheutui, aiheutti uuden vihlaisun selässäni, ja jouduin keskeyttämään liikkeeni ja kasamaan itseäni hetken, ennen kuin saatoin tehdä uuden yrityksen lasin kurottamiseen.
Juuri kun olin saanut lasin käsiini ja laskettua sen tasolle, kuulin miten asuntolan ulko-ovi kävi. En alkuun saanut äänistä selvää, tasatessani omaa oloani, mutta saadessani niistä viimein selvää, tajusin että Saagalla ja Juliuksella oli jokin keskustelu menossa. Päästessään keittiöön molemmat hiljenivät huomatessaan minut ja yritin vain mahdollisimman huomaamattomasti saada hitaalla tahdilla vesilasini täytettyä ja juotua sen tyhjäksi, ennen kuin laskin sen uudelleen alas tasolle ja siinä kohtaa ilmeisesti Julius ja Saaga kokivat turvalliseksi avata keskustelun. Keskustelumme ei ollut kovinkaan pitkä, mutta sen lopuksi minun oli vain pakko päästä pois tilanteesta ja suuntasinkin hitaasti ja vaivalloisesti kohti eteistä ja ulko-ovea, ennen kuin kuulin jonkun jonkun kutsuvan nimeäni ja jouduin ottamaan selälläni tukea seinästä, jotta sain korjattua ryhtini suoraksi ja odottaa mitä olisi tulossa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 29, 2020 5:50:14 GMT 2
28.10.2020 // "Terapiaa"
Koska mun olo ei ollut tuntunut helpottuvan tarpeeksi reilussa viikossa, minkä mä luulin olleen ihan tarpeeksi pitkä aika kun otti huomioon että mun elämässä ei tapahtunut oikeastaan mitään tällä hetkellä, joka olisi voinut tuoda lisää rasitusta.
Koska mä en oikein tiennyt enää että millä ihmeellä mä voisin saada kaiken tän kipuilun loppumaan, mä päädyin soittamaan Ennille. Vaikka sen ei ois oikeesti tarvinnut, se lupasi tavata mut vielä samana iltana ja näin ollen mä suuntasin vain pari tuntia puheluni jälkeen naisen toimitilalle.
”Voi Samueli…” tuo halasi minua hellästi, mutta silti tarpeeksi tiukasti nähdessään vaivalloisen etenemiseni. Saatuani lopulta riisuttua takkini sekä hupparini ja omaksi ärsytyksekseni Ennin avustuksella myös t-paitani nainen auttoi minut hoitopöydälleen ja kuin ajatukseni lukemalla siirsi kätensä juuri sille alueelle, joka oli tehnyt elämästäni helvettiä menneen viikon. Tuntiessaan reaktioni kevyeen painallukseen, tunsin toisen käden laskeutuvan olalleni.
”Mite paha?” ”En mä oikein tiedä. Murtumaa siellä ei oo, mutta melkein yhtä paha… Mä…” lauseeni katkesi nieleskelyyn ja Enni tiesi onneksi antaa minulle aikaa kasata ajatukseni, samalla kun toinen aloitti hieromaan niskasta ja lavoista alaspäin selkääni, välttäen painamasta vielä kovinkaan voimakkaasti. ”Mä säikähdin ihan helvetin pahasti silloin kun tää kävi. Mä… mä en oo tuntenut mitään sellaista pariin vuoteen ja mä jo luulin että kaikki olisi nyt lopullisesti ohi. En mä tiedä kestänkö mä jos musta tulee tuolin vanki loppuelämäkseni” lauseeni loppu karkasi huuliltani ennemminkin kuiskauksena, kuin kunnon sanoina.
”Hei, et sie voi sanoo nuin. Sie oot tullu nii pitkä matka siitä pisteestä ku mitä sie olit silloo ku tavattii eka kerra. Ei monellakkaa oo ollu tuallaasta tahtua kuntoutua niin nopiaa ku mitä sinä kuntouduit. Kyllähän sinä tiärät että takapakkeja tulee eteen, mutta sinä pääset niistä ylitte. Nykki sie oot varmaha vaa painanu hampaat irives menöhön vaikka varmasti sulla taitaas olla jotaki buranaa vahavempaa olemas” Ennin liike hidastui, ennen kuin se loppui kokonaan hetkeksi, vain alkaakseen muutaman sekunnin jälkeen uudelleen. Vaikka olisin halunnut väittää naiselle vastaan, kroppaani ilmennyt pieni hetkellinen jännitys kertoi kuitenkin naiselle ihan toista tarinaa. ”Samuel… Miksi sie kiusaat ittiäs?” Ennin painelut muuttuivat silittäväksi liikkeeksi, ennen kuin tuo otti lisää öljyä ja palasi työnsä pariin. ”En mä totta puhuen uskalla enää koskea niihin nappeihin ainakaan yksin. Mä en oikein tiedä että osaisinko mä pysyä tällä kertaa oikealla puolella rajaa, koska ne on kuitenkin omalla tavallaan oikotie onneen. Tai niinku uskalsin mä ekana iltana lääkärin jälkeen osaksi pakonkin sanelemana ottaa pari, koska mä olin sellaisessa paikassa, jossa se oli turvallista, mutta mä tiesin että mä olisin pian taas yksin niin en mä uskaltanut opettaa itteeni niihin” vastasin hitaasti ja harkiten tarkasti jokaisen sanani, vaikka tiesin että Enni oli kuullut suustani paljon synkempiäkin ajatuksia aikoinaan.
Enni ei vastannut mitään, mutta naisen liikkeistä tunsi, että tuo mietti omia sanojaan hieman pidempään, kuin mitä tuo soi ajatusta työlleen. Ajatuksiensa aikana nainen lähestyi hiljalleen arempaa osaa selässäni ja kevennyt painallus kertoi tuon huomanneen asian itsekin ja pian kuulin Ennin askeleiden kaikkoavan hetkeksi, ennen kuin tuo palasi luokseni ja alkoi etsimään oikeita pisteitä akupunktio neuloille. Neulojen ollessa paikallaan, tuo kiersi hoitopöytänsä ympäri siten, että saatoin katsoa toisen silmiin suoraan.
”Samuel Markus Vainio. Sie et oo todellakaan lähössä tuolle polulle uusiksi. Sie oot paljon vahvempi ku mitä siusta tuntuu ja vaikka tällä hetkellä sie et ehkä näje mittää reittiä ulos tilanteesta nii sie selviit kyllä tästä. Ihan varmasti siulla on joku, joka siusta välittää. Siun pitää vaa taas uskaltaa pyytää apua vaikka se onki siulle vaikiaa” Enni päätti palopuheensa, ennen kuin toinen palasi hiljaisuuden vallitessa työnsä pariin ja alkoi jossain kohtaa poistaa neuloja selästäni. Hierottuaan vielä normaalisti terveemmän puolen nainen antoi minulle vielä muutaman kannustavan sanan, ennen kuin tuo tiesi auttaa minut istualleen ja ojensi minulle t-paitani siten, että saatoin vetää sen itse päälleni, vaikka se ei ollut siistein suoritus.
Ennen kuin tiemme erosivat Ennin kanssa, nainen tarjosi minulle vielä uuden halauksen, ennen kuin puoliksi pakotti minut palaamaan parin viikon päästä uudelleen, jotta nainen saisi hierottua selkäni kunnolla koska tuo tiesi että en antaisi kovinkaan monen koskea siihen varsinkin kun tiesin että pitkän hoitosuhteen jälkeen Ennillä oli jo melkein röntgen katse mitä tilanteeseen tuli. Kiitin Enniä kaikesta, niin tästä improvisoidusta terapiasessiosta, joita välillämme satunaisesti oli tapahtunut, kuin myös siitä että tuo olisi saanut kivun selässäni laantumaan, vaikkakin lihakseni olivat hieman erimieltä tällä hetkellä käsittelyn jälkeen.
Vaikka se sattuikin myöntää, oli Enni oikeassa ja minun pitäisi vain taas uskaltaa pyytää apua. Suurin ongelma taisi olla se, keneltä sitä uskaltaisin pyytää.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Nov 10, 2020 14:08:32 GMT 2
10.11.2020 // Salaisia ihastuksia ja pelkotiloja
Mua jännitti kävellä Ennin toimitilalle uudestaan. Olihan edellisestä kerrasta jo se parisen viikkoa minkä jälkeen tuo oli enemmänkin pakottanut mut tulemaan takaisin kuin rohkaissut siihen, mutta mä olin toisaalta myös oppinut että Ennin kanssa ei kannattanu aina laittaa vastaan vaan välillä oli vain parempi tyytyä naisen tahtoon asioissa.
”No hei sinä” Enni sulki minut halaukseen ennen kuin olin kerennyt edes riisumaan takkiani. ”Sie näytät paljo paremmalta” ”Kiitti. Siltä musta tuntuukin” ”Mee vaa jo peremmälle. Mie vastaan viälä nopiaa yhtee sähköpostihi ja tuun sitte” Enni hymyili minulle ja viittoili hoitohuoneensa suuntaan. Lähdin suuntaamaan tuttua reittiä kohti vaaleaa huonetta jonka keskellä sijaitsi matalalle laskettu hoitopöytä sekä muutama hylly jossa oli tarvikkeita joita Enni tarvitsi työssään sekä pieni kaijutin jonka kautta toi hiljaisella voimakkuudella rauhallinen musiikki ja nurkassa höyrysi diffuuseri.
Oven vieressä oli pieni naulakko, jonka eteen seisahduin ja aloin hitaasti napittamaan kauluspaitaani auki, ennen kuin riisuin sen lopunkin ja varovaisesti pujottelin ensin vasemman käteni pois t-paitani hiasta ja sitten suoritin saman operaation vielä oikealle kädelleni, ennen kuin olin valmis vetämään paitani vielä pääni ylitse ja asettelemaan sen naulakkoon kauluspaitani päälle. Ollessani juuri ottamassa kenkiäni pois jalasta kuulin askeleita takaani. Noustuani varovaisesti ylös astelin hoitopöydän luokse ja istuin alas sen reunalle, ennen kuin taiteilin itseni mahalleni makaamaan, jotta Ennin olisi mahdollista aloittaa työnsä.
Enni aloitti ensin kevyellä painalluksella, kuin kokeillen miten reagoisin naisen kosketukseen. Kerroin Ennille että tuo voisi käyttää vähän enemmänkin voimaa, jos vain haluaisi. Ennin painallus vaihtuikin voimakkaammaksi ja tuo työsti taas tutulla tavalla niskasta ja lavoista alkaen alaspäin. Mitä lähemmäs selkääni Ennin kädet lähestyivät sitä hitaammiksi ja tutkivimmaksi naisen liikkeet muuttuivat. ”Mites siun selekä? Onko se viälä nii arka ku silloo viimkes?” ”Ei se enää nii paha. Välillä vähä vielä vihloo satunaisesti, mutta ei nii pahasti että menis jalat alta” vastasin Ennille hieman nieleskellen sillä tapahtuma oli säikäyttänyt minut todella pahasti. ”Oonhan mä alkanut ratsastamaankin enemmän ja toisaalta mä oon nyt myös täysin vastuussa Harrin liikuttamisesta kun sen liikuttaja lopetti sunnuntaina yllättäen” yritin kuulostaa siltä että elämäni olisi menossa oikeasti eteenpäin vaikka se tuppasikin välillä vain kiertämään samaa oravanpyörää.
Ennin lähestyessä ongelma-aluetta en voinut itselleni mitään, vaan alitajuntaisesti jännitin lihaksiani. ”Voi Samueli… Taitaa se vissii viäläki vähä vaivata?” Ennin ääni kuului jostain, ennen kuin tuo aloitti kevyellä liikkeellä hieromaan aluetta, joka oli todella arka edellisellä kerralla. Huomattuaan että en reagoinut ihan niin vahvasti tuon kosketukseen, uskalsi Enni lisätä hieman painetta ja lopulta tuo saikin hierottua selkäni melkein normaalisti loppuun, vaikka olinkin satunaisesti vielä reagoinut naisen luomaan paineeseen. Hierottuaan selkäni loppuun ja saatuani luvan nousta, taiteilin itseni istumaan hoitopöydän reunalle, samalla kun Enni ojensi minulle t-paitaani, jonka otin vastaan, ennen kuin aloin pukemaan sitä päälleni.
”Ookko sie ees löytäny kettää joka siua vois auttaa?” Otin vastaan Ennin ojentaman tummansinisen kauluspaidan ja puin sen päälleni varoen edelleen selkääni. ”Joo… Tai no siis mä oikeestaan uskalsin vasta silloin edellisen kerran jälkeen kysyä siltä kunnolla apua. Onhan se mua auttanut ammatillisessa näkökulmassa jo pitkään ja toisaalta oonhan mä sen tuntenut siitä asti kun Harri tuli Suomeen” mä mutisin paitani napeille. ”Samueli Vainio. Kuulenko mie ihastumisen siun äänestä?” Enni yritti kuulostaa muka shokeerautuneelta. ”No siis en mä tiedä. Ehkä vähän” tunnustin ennen kuin jatkoin ”mutta en mä tiedä onko mun kannattavaa edetä tässä asiassa kun se on kuitenkin osa mun hoitotiimiä ja en mä halua pilata kenenkään mainetta sillä että niiden potilas kehittää niihin tunteita. Mielummin mä oon sit vaikka loppun elämäni yksin kiukkusena ukkona jossain erämökissä” yritin keventää tunnelmaan noustessani seisomaan ja kävellessäni vetämään kenkiäni jalkoihini.
”Voi Samueli tuota sun analysointias… Kyllähän siun kannattaa kattoo et mihin homma johtaa. Et sie oo ensimmäinen, jolle noin käy etkä ihan varmasti viimonen. Nyt annat vaan virran viedä ja katot mihin se vie. Sie oot semmonenki kultakimpale että jos joku ei siuu tajjuu tarttua nii sitte on kyllä ihime. Ja siun kannattaa oikiasti alakaa luattamaan ittees. Kyl siusta tulee vielä hienompi mies ku mitä sie jo oot!” Ennin palopuhe päättyi uuteen halaukseen samalla kun suuntasimme ulos naisen hierontahuoneesta ja kohti aulaa. Kävellessäni takkini luokse löytääkseni puhelimeni jotta saisin maksaa naiselle tuon palvelusta, Enni vain heilautti kättään ja kertoi että tämä kerta menisi firman piikkiin, sillä tuolle oli tärkeämpää nähdä minun nousevan jaloilleni, kuin se että tuo menettäisi muutaman kympin yhdestä hieronnasta. Ennen kuin tiemme erosivat naisen kanssa tuon seuraavan asiakkaan saapuessa, Enni vannotti minua käymään tuon huollettavana hieman aktiivisemmin ja mahdollisesti joskus jopa esittelevän tuolle tämän salaisen ihastukseni kohteen. En luvannut Ennille että tuo pääsisi ikinä tapamaan tuota ihastukseni kohdetta, koska en oikein itsekään tiennyt että uskaltaisinko lähteä edistämään tätä tilannetta mitenkään. Ehkä Julius saisi tehdä aloitteen jos tuolla olisi myös jotain tunteita minua kohtaan.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Feb 2, 2021 11:25:11 GMT 2
30.01.2021 // Munko vika?
Me oltiin löydetty Juliuksen kanssa toimiva tapa, jolla mies saattoi valmentaa mua kouluratsastuksen puolella sekä samalla treenata myös oman tammansa. Me oltiin puhuttu siitä miten mun ja Harrin ensimmäiset kenttäkisat oli mennyt sekä mitä muutoksia pitäisi tehdä jotta me voitaisiin pärjätä Storywoodsissa tulevana viikonloppuna. Kisat stressasi mua ihan hirveästi sillä sinne olisi lähdössä muitakin Ansamaalaisia. Lauantaina ei onneksi kilpailisi kuin Kaapo ja muiden startit olisi sitten sunnuntaina joten siinä mielessä mun ehkä ei olisi niin todennäköistä menettää kasvojani kaikkien edessä.
Kun me oltiin saatu hevoset hoidettua, Julius kutsui mut asuntolalle sen kanssa. Eihän siinä mitään uutta ollut ja Kaapo, Saaga sekä Anni olivat varmasti tottuneita siihen että mä vietin useita iltoja viikossa siellä. Tänään kuitenkin tunnelma oli paljon painostavampi ja juttu ei lentänyt niin sulavasti meidän välillä, kuin miten se oli alkanut viimeisen puolentoista viikon aikana luistamaan kun me oltiin saatu puhdistettua ilma meidän välillämme. Mä annoin katseeni tutkia Juliuksen selkää ja mä näin miten se pureskeli hampaitaan yhteen samalla kun latasi kahvinkeittimen ja nosti kaapista esiin pari mukia ja jääkaapista maidon ja toi kaikki pöydän ääreen. Lopuksi tuo palasi vielä tuijottamaan kahvipannua, ihan kuin juoma voisi sillä tavoin tippua yhtään nopeampaa. Kaadettuaan molempiin mukeihin höyryävää juomaa ja palautettuaan pannun takaisin keittimeen mies istui viimein minua vastapäätä.
”Samuel?” Julius sanoi yllättäen kuulostaen todella jännittyneeltä. Katsoin miehen päälle ja odotin mitä toisella olisi sanottavana. ”Mä… Mä sain tarjouksen päästä mukaan mielenkiintoiseen projektiin, joka voisi tuoda mulle paljon uusia eväitä fysioterapiaa ajatellen. Se on sellainen koevaiheessa oleva projekti, johon haettiin kiinnostuneita. Siinä on ensin muutaman kuukauden koulutus, jossa opetetaan prosessi ja sitten se siirtyy vaiheeseen, jossa aletaan tekemään töitä asiakkaiden kanssa ja keräämään dataa” Julius pohjusti asiaansa ja sanojen lomasta oli huomattavissa miten toinen yritti keksiä miten kertoa pointtinsa. ”Sä… Sä pääsit siihen mukaan?” kysyin nielaisun lomastani. Julius ei vastannut mitään, mutta nyökkäsi vain syvään. ”Se alkaa jo ensi kuussa joten me muutetaan huomenna Briten kanssa lähemmäs pk seutua joten mun on helpompi olla paikalla koska ne päivät on aika pitkiä ja intensiivisiä”
Mä tunsin miten mun maailmalta olisi taas tippumassa pohja samalla tavalla, kun se aikoinaan tippui lääkärin kertoessa minulle että ei ollut täyttä varmuutta siitä että mä tulisin enää kävelemään. Nieleskelin itkua samalla kun kyselin Juliukselta vielä muutaman mieleeni nousseen kysymyksen. Lopulta mun oli pakko pahoitella nopeaa poistumista ja astellessani ulos pakkanen tuntui lamaannuttavan mun keuhkot ja se tuntui ihan oikealta mulle.
Olinko mä ajanut Juliuksen pois? Olisiko ollut parempi vain ensin puhua tunteistaan eikä vain omalla tavallaan hyökätä toisen kimppuun suoraan suutelemalla miten tein uutenavuotena. Oliko kaikki vain liikaa Juliukselle? Kyllähän mä tiesin että tuolla oli tuore ero alla joten varmasti mun toiminta ei ainakaan helpottanut toista. Olisinko mä voinut pitää Juliuksen täälä jos mä en olisi tehnyt mitä mä tein? Olisiko pitänyt olla vain paljastamatta tunteitani toiselle? Mä en tiedä miten mä sain pidettyä itseni kasassa kotiin asti, mutta heti kun pääsin asuntooni sisälle ja sain kengät pois jalasta mä romahdin.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Jun 18, 2021 11:30:51 GMT 2
Feetu oli pysynyt mun vierellä vaikka mä olin tippunut taas mustuuteen. Se oli vetänyt mut pinnalle kerta toisensa jälkeen ja se ei tuntunut välittävän siitä että yksikään päivä ei ollut helppo. Se oli osannut tasapainotella rakkauden ja kurin välillä ja se oli tiennyt mitä sen pitää tehdä, vaikka mä en ollut itse sanonut sille mitään. Se oli osannut antaa tilaa, mutta olla läsnä silloin kun mä tarvin sitä.
Se oli lohduttanut silloin kun musta tuntui että mä en pääsisi enää ikinä eroon tuolista tai kepeistä ja iloinnut mun kanssa siitä, kun mä aloin hiljalleen saamaan tuntoa takaisin vasempaan jalkaani. Se auttoi mua saamaan taas kontrollia mun kävelystäni, kun mä en ollut varma että kantaako mun jalka ja että osaanko mä kävellä enää kahdella toimivalla jalalla. Se oli ollut mukana niillä kerroilla kun Enni oli voinut ottaa mut vastaan ja se oli opetellut miten se voisi auttaa mun oloani hieronnan kautta.
Vaikka mä olin vastustanut ajatusta, ihan vain omien henkisten mörköjeni takia, Enni oli saanut mut ylipuhuttua. Se oli näyttänyt kädestä pitäen Feetulle mistä ja miten hieroa, ja mitä lähemmäksi ne oli päässyt murtumakohtaa, sitä hellemmiksi niiden otteet muuttuivat. Vaikka mä olin toivonut että Enni voisi jatkaa säännöllisesti, ei sillä ollut aina kuitenkaan aikaa. Kun mä olin pari päivää tiuskinut Feetulle taas kaikesta, se sai mut ylipuhuttua siihen että jos se edes vähän hieroisi Ennin oppien mukaan. Mun henkinen kipuilu sai mut sanomaan sille muutamia todella rumia asioita, mutta lopulta Feetu onnistui ylipuhumaan mut, ja mä löysin itseni makaamasta olohuoneen lattialta ilman paitaa, toisen ollessa polvistuneena mun viereeni.
En mä osannut alkuun rentoutua sen kosketuksen alla, mutta hiljalleen sen otteet teki tehtävänsä, ja mä saatoin tuntea miten mun keho vain rentoutui. En mä tiedä miten pitkään tai miten tehokkaasti Feetu lopulta mua hieroi, mutta seuraava mitä mä muistan sen aloittamisen jälkeen, oli pehmeä suudelma mun ohimolleni. Mä en jotenkin halunnut alkuun uskoa sitä, mutta mun levänneempi olotila kertoi toista ja mä lopulta uskoin että toinen puhui totta. Kunhan mä vain sain itseni istumaan, mä kiedoin käteni toisen ympärille ja vedin Feetun uuteen suudelmaan. Yksi suudelma vaihtui toiseksi, kolmanneksi, olohuoneen lattia makuuhuoneeksi ja lopulta me molemmat taidettiin nukahtaa onnellisina ja hikisinä. Ehkä mä olin löytänyt sen oikean.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Jul 7, 2021 13:46:08 GMT 2
Mä olin kipuillut koko menneen viikon. Osin se oli henkistä kipuilua, osin fyysistä ja mä en oikein osannut erottaa että mitä se aina oli. Mä olin vältellyt kaikkia ihmisiä mun parhaan kykyni mukaan ja aina jos meidän tiet oli sattuneetkaan risteämään Feetun kanssa, mä olin äyskinyt sille. En mä tajunnut että miten se kesti mun kiukuttelua vaikka mä sanoin sille monesti todella rumasti ihan vain sen takia että mä tiesin jotta sille olisi parempi että se jättäisi mut ja löytäisi itselleen jonkin sellaisen miehen, joka ei olisi vain kipeä ja hajalla. Se ansaitsi jonkun mua paremman ja mä tiesin että mun pitäisi vain raaskia sanoa se sille. Me ei voitaisi enää olla yhdessä. Mä pidin siitä suuresti, mutta mä en voisi ikinä olla sellainen hyvä ja hellä aviomies sille.
Muutama päivä oli mennyt siihen että mä sain kasattua viimein rohkeuteni siihen että mä saisin kerrottua jotta mä halusin että me erottaisiin. Mä tiesin että mä tulisin rikkomaan Feetun sydämen, mutta mä en voinut vain jatkaa enää. En mä olisi kenenkään rakkauden arvoinen. Mä tiesin että monelta Feetu olisi kotona, joten mä olin keittänyt kahvit siihen mennessä valmiiksi ja nostanut pöytään ne kaksi mukia, jotka mä omistin. Minuutilleen siihen aikaan, kun mä ajattelinkin miehen olevan kotona, mä kuulin miten avain asetettiin lukkoon ja se kääntyi ennen kuin ovi aukesi. Feetun tervehtiessä eteisestä, mun sydän jätti taas muutaman lyönnin välistä, kun mä ontuen siirryin tiskipöydälle ja poimin kahvipannun käteeni, palatakseni pöydän luokse ja kaadoin mustaa nestettä molempiin mukeihin.
Laskiessani kahvipannua takaisin keittimeen, mä kuulin Feetun askeleet kun se lähestyi keittiötä. Se näytti ihan sairaan hyvältä sen harmaassa, tyköistuvassa puvussa, jonka se oli aamulla pukenut päälleen jotain tärkeää asiakaspalaveria ajatellen. Slim fit kauluspaita korosti sen kroppaa täydellisesti ja mä tunsin miten mun sydän repeytyi uuteen riekaleeseen.
”Meidän pitää puhua” mä huokaisin ja nyökkäsin kohti tuolia. Feetu istui alas hieman hämmentyneenä ja mun onneksi se ei sanonut sanaakaan, vaan se antoi mun puhua. Hiljaisuus ei helpottanut ainakaan mun fiilistäni ja musta tuntui että jokainen sana mikä lähti mun suusta, satutti mua enemmän kuin mitä ne satutti Feetua. Vasta kun mä lopetin, mä tajusin että mä itkin. Feetu tuli mun eteeni, polvistuen sellaiseen hassuun asentoon, että se pääsi varmasti mun näköpiiriin. En mä kuullut sen sanoja, mutta mä tunsin miten se nojautui mua vasten ja painoi huulensa mun omilleni. Mä en halunnut, mutta silti mä suutelin sitä niin kuin mä en olisi nähnyt sitä vuosiin.
Se auttoi mut hellästi ylös, tukien mun selkää ja lonkkaa juuri niiltä paikoilta mistä se tiesi että mä kipuilin niitä pahiten. Me ei päästetty toisistamme irti edes kun me suunnattiin makuuhuoneeseen ja kun se taivutti mut makaamaan sängylle. Se oli riisunut jossain kohtaa puvun takkinsa ja nyt, istuessaan haara-asennossa mun päälläni, se riisui kauluspaitansa. Mä annoin käteni nousta sen kiinteille rintalihaksille ja liukua sen kropalla. Se oli täydellinen. Viaton. Kaunis. Hellästi, kuin lasinukkea käsitellen Feetu auttoi mua riisumaan oman t-paitani ja se antoi sen suudelmien lähteä vaeltelemaan alaspäin mun kropalla. Mun teki mieli kieltää sitä, mutta se tiesi myös miten se saisi mut unohtamaan kaiken. Hitaasti kiusoitellen sen matka jatkui alaspäin, käsien auttaen edeltä mun collarit pois tieltä. Se ei lopettanut siihenkään vaan pian viimeinenkin vaatekappale meidän molempien päältä oli myttynä jossain ja mä jouduin purra huultani.
Lopulta mulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kun antautua Feetun käsittelyssä. Mua ärsytti että mä olin niin heikko sen edessä, mutta se tiesi milloin mä kaipasin hellyyttä ja milloin jotain muuta. En mä ikinä voisi olla täydellinen mies Feetulle ja mä toivoin että se tajuaisi sen, vaikka mun oli vaikea taas kuvitella päästäväni siitä irti. Lopulta me nukahdettiin sylikkäin, tyydytettyinä ja jotenkin onnellisina. Mun pää oli ihan sekaisin ja mä en tiennyt että mitä mä tekisin koska en mä voisi näin jatkaa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 2, 2021 11:50:47 GMT 2
”Mä oon ihan saatanan paska ihminen” mä huokaisin samalla kun viinipullo kolahti puista pöydänpintaa vasten. Mä huokaisin syvään samalla kun mä annoin katseeni painua tumman burgundin värisen viinilasin pintaan. Pöydän toisella puolella istuva Saaga ei sanonut mitään, vaan antoi mun jatkaa omalla ajallani kertomustani. ”Ehkä mun isoin ongelma on Feetu. Se on niin saatanan täydellinen. En mä tiedä miten mä oon onnistunut saamaan sen mun vierelleni. Mä tiedän että mä tuun satuttamaan sitä jossain kohtaa kunnolla, vähintään silloin kun mä mokaan jotain niin että mä murran tai rikon selkäni siten, että mä en tuu enää ikinä pääsemään pois pyörätuolista.”
Mä nostin mun katseeni samalla kun mä poimin oman viinilasini käsiini ja katsoin brunettea. Siniset silmät tutkivat mun kasvojani viinilasin reunan ylitse ja mä näin Saagan katseesta että sen aivoissa raksutti. Mä maistoin omasta viinilasistani ja mietin miksi ihmeessä mä olin kokenut hyväksi ideaksi ehdottaa Saagalle viinille lähtöä. Kai mä tiesin että sille saattoi puhua ihan huoletta ja että sille puhumisesta ei aiheutuisi mitään ongelmia, sillä mä toivoin että Kaapo olisi jo tähän mennessä oppinut että mä en ollut Saagan perään romanttisessa mielessä.
Pöydän vastakkaisella puolella viinilasi nousi uudelleen huulille ja mä odotin mitä naisella olisi sanottavana. ”Etkä oo. Sun vaan pitäis huomata jotenkin että sä et oo niin huono kuin miksi sä ittes tunnet. Feetu pysyi sun vierellä jo keväälläkin, niin kyllä se varmasti kestää jos joskus vielä jotain tapahtuu. Sitä paitsi sä jäät niin paljosta paitsi jos sä vaan pelkäät koko ajan pahinta.” Mä tiesin että Saagan sanoissa oli totuus ja että Feetu oli pysynyt mun vierelläni vaikka mun terveys olikin pettänyt ja mä olin jo hetkellisesti palannut siihen, mitä oli ollut sen jälkeen kun mut oli herätetty koomasta ja mulle oli kerrottu että mä en mahdollisesti kävelisi enää ikinä.
”Niin… mutta en mä tiedä haluaako se siltikään pysyä tällaisen vierellä. Mun vasen puoli on kuitenkin ihan arvilla ja pilalla kolarin jäljiltä. Mitä jos se päättääkin että se haluaa jonkun, joka ei ole tällainen? Jonkun, jonka kanssa se voi mennä vaikka rannalle ilman että toinen häpeää itseään ja ulkonäköään?” mä nostin viinilasini huulilleni ja kaadoin useamman sentin nestettä nieluuni. ”Juliuksen… Juliuksen kanssa oli helpompaa. Tai olisi varmaan ollut. Se… se on kuitenkin nähnyt varmasti tällaisia rumiluksia aiemmin. Tai en mä tiedä. En mä sitä varmaan enää ikinä saa selvillekkään kun se ei ole täälä” mä nieleskelin itkun puskiessa yllättäen pintaan. Mä en ollut ajatellut Palovaaraa pitkään, mutta nyt jostain syystä mies nousi mun ajatuksiin uudelleen.
”Mitä jos mä en voi ikinä unohtaa sitä? Miten mä voin olla reilu ja rakastava avomies Feetulle jos mulla on edelleen tunteita jotain muuta kohtaan?” mä katsoin Saagaa, niin kuin katse sinisissä silmissä voisi ratkaista mun ongelmani juuri tällä hetkellä.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Dec 2, 2021 11:32:09 GMT 2
The one where one becomes two
Muutto Englantiin oli ollut iso askel mulle ja Feetulle. Tai no, ehkä se oli mulle isompi hyppäys koska kuitenkin osa siitä tukiverkosta, jota mulla oli ollut varsinkin onnettomuuden jälkeen, jäi Suomeen. Eihän lento onneksi ollut kuin vähän alta kolmen tunnin, joten mun oli mahdollista käydä silti ajoittain lääkärissä ja Ennin hierottavana samalla kun mä kävin sielä muutenkin, vaikka ei mulla ollut kyllä oikeastaan ketään kenen vuoksi mun täytyi sinne mennä.
Me oltiin keretty juhlimaan vielä mun 29v synttärit. Tuntui jotenkin oudolta ajatella että mä olin elänyt näinkin pitkälle, sillä kuitenkin seitsemän vuotta sitten olisi ollut myös hyvin mahdollista että mä olisin menehtynyt kolarissa. Kai onni siinä onnettomuudessa oli ollut se, että mun reaktiokyky oli toiminut ja törmäyspiste ei ollut osunut niille kriittisille milleille. Oikeastaan koko mun synttärit oli yllätys ja Feetu oli järjestänyt ne mun tietämättäni, pienellä avustuksella entisen Ansamaan porukalta. Ei mua ollut edes innostanut lähteä tallille synttäripäiväni, mutta lopulta toinen oli saanut mut ylipuhuttua ja niin vain me oltiin matkalla kohti tallia, mutta talliin suuntaamisen sijaan me suunnattiin kohti asuntoloita, missä mut yllätettiin ihan täysin.
Kun onnittelut ja muut oltiin saatu hoidettua, oli Feetulla vielä yksi yllätys taskussaan, mitä se ei ollut kertonut kenellekkään. Seuratessani toisen polvistumista, mä tajusin että Feetu oli ollut hieman hiljaisempi koko päivän. Mä lamaannuin jotenkin täysin hetkellisesti, mutta onnekseni mä kuulin toisen kysymyksen ja mä vastasin sille myöntävästi. Hetkellisen hiljaisuuden jälkeen Majiná oli ensimmäinen, joka sai puhekykynsä takaisin ja tuo onnittelikin meitä molempia kihlauksesta ja hiljalleen mun synttärit muuttuivat meidän kihlajaisjuhlaksi. Päivästä tuli paljon onnistuneempi kuin mitä mä olin ikinä osannut ajatella, sillä mun tarkoituksena ei kuitenkaan ollut ikinä juhlia mun synttäreitäni.
Sen jälkeen pian olikin edessä muutto ja me oltiin nyt jonkin aikaa totuteltu uuteen elämään niin avoparina, kuin myös uudessa maassa ja uusien ihmisten sekä paikkojen ympärillä.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Apr 9, 2022 13:05:23 GMT 2
Me oltiin Feetun kanssa lähdetty Suomeen sen varjolla että mulla oli sielä lääkäri ja hieronta pitkästä aikaa. Vaikka Lontoo olisi täynnä hyviä lääkäreitä jotka varmasti tietäisivät mitä tekisivät ja olisivat erikoistuneet sellaisiin vammoihin kuin mitä mulla oli, en mä halunnut katkaista suhdettani hoitotiimiini suomessa. Siellä kaikki kuitenkin tiesi millaisia vammoja mulla oli ja miten niitä oltiin hoidettu sen jälkeen kun mut oltiin saatu irrotettua autosta.
Istuessamme lennolla, me puhuttiin Feetun kanssa siitä, mitä muuta me tehtäisiin samalla kun käytäisiin vanhassa kotimaassa. Meidän reissu kestäisi kuitenkin pitkän viikonlopun joten meillä olisi paljon aikaa hoitaa asioita ja vierailla paikoissa.
Odottaessani pääsyä kuviin, minua jännitti olisiko tilanteeni ottanut takapakkia. Kuitenkin viimeisellä kerralla kuvat olivat niin puhtaita kun ne voisivat olla joten toivoin että sama meno jatkuisi, vaikka olinkin kolhinut selkää sekä lonkkaa. Kuitenkaan kuvista en saisi lausuntoa tällä kerralla ja vasta seuraavana päivänä saisin kuulla tuomioni.
Astellessamme ulos sairaalalta mä käännyin katsomaan Feetua. ”Mennään naimisiin. Nyt.” Avopuolisoni katsoi minua hetken hämmentyneenä, ennen kuin vain hymyillen nyökkäsi ja me lähdettiin kohti kultasepän liikettä ja siitä maistraattiin jossa - yllätykseksemme - oli vapaata aikaa. Se, että Feetu ei ollut enää vaan mun kihlattuni, vaan aviomieheni, helpotti stressiä tulevasta tuomiosta.
Vasta kun istuimme Helsinki-Vantaan kentällä ja portilla odottamassa lentoamme, mä avasin instagramini ja otin kuvan mun ja Feetun käsistä. Kuvatekstinä sai toimia lyhyt: ”Rakastan sua ikuisesti”
|
|
|