Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Dec 30, 2020 23:26:20 GMT 2
31.12.2020 // Näytönpaikka
Tänään olisi se päivä. Tänään otettaisiin mittaa mun kunnosta ja siitä että tulisiko musta ikinä enää mitään. Mä olin tyytyväinen siitä että Saaga oli suostunut lähtemään hoitamaan Harria ja mä taisin kiittää toista varmaan kymmenen kertaa ennen kuin me oltiin edes kisapaikalla. Mä autoin naista ottamaan Harrin alas trailerista ja otin toiselta puolelta pois orin jaloista sen kuljetussuojat ja niputin ne yhteen ennen kuin tiputin paketin trailerin etuosan lattialle ja aloin nostelemaan varusteita autosta samalla kun Saaga jo aloitti harjaamaan Harrin hieman pitkäksi venähtänyttä harjaa ja taiteilemaan siihen lettejä tottuneesti.
Itse yritin saada vain harjattua puolet hevosestani, ennen kuin mut passitettiin jännitykseltäni laittamaan omia varusteita päälleni ja siinä vaiheessa kun mä olin vaihtanut kisavaatteet päälleni, oli mun ratsu ratsu varustettu valmiiksi ja Saagan puntattua mut Harrin selkään, me oltiin valmiita suuntaaman kouluverryttelyyn. Mä yritin verkata Harria parhaani mukaan vaikka mulla ei ollut mitään käsitystä siitä että miten sen kanssa pitäisi kisaverryttely hoitaa, mutta oppiahan tämä olisi niin minulle kuin orillenikin. Lopulta tuli kuitenkin aika meidän koulukokeelle ja vaikka mä en ollut yhtään varma siitä että päästäisiinkö me rata lävitse, ei musta tuntunut niin paskalta suorituksen jälkeen. Saaga oli mun yllätykseksi videoinut koko radan ja katsoessani suoritustani videolta toisen kävelyttäessä loimiin käärittyä kimoa mä yllätyin miten paljon mä muistutin ratsastajaa, vaikka mun keskikropan elastisuus oli ajoittain yhtä hyvä kuin rautakangella.
Vajaan parin tunnin odotuksen jälkeen oli aika maastokokeelle ja se oli koko kisojen jännittävin osuus. Mä en ottanut veryttelyssä kuin kolme hyppyä ja Harri tuntui mun onnekseni jokaisella tosi hyvältä joten mä lähdin vähän varmempana maastoon. Mä en muista mitään meidän maastokokeesta, koska mua pelotti koko ajan ihan saatanasti. Harrin laukatessa maaliin mun teki vain mieli itkeä osaksi onnesta ja osaksi kivusta mutta jollain ilveellä mä sain pidettyä itseni kasassa, ja Saagan katseelta piilossa mä nappasin pari buranaa jotka toivoin vievän mut rataesteiltä lävitse. Rataesteiden radan kävely ei ainakaan helpottanut jomotusta mun selässä ja mun oli tosi vaikea laskea etäisyyksiä, saati saada niitä pysymään mun mielessä, varsinkin kun jokainen askel tuntui vain iskevän tikarin lailla mun selkärankaan.
Noustessani viimeistä kertaa Harrin selkään tänään mua ei olisi oikeasti huvittanut ratsastaa enää metriäkään, mutta mä silti nousin kimon selkään ja lähdin verryttelemään oria rataesteille. Rataesteillä mä toistin maaston verryttelyn kaavan, koska mä en tiennyt montako hyppyä mun selkä vielä kestäisi. Kellon kilahtaessa lähtöä merkaten mä lausuin puolittaisen rukouksen ja siirsin kimoni laukkaan. Mun onnekseni esteet eivät olleet isoja joten Harrilla ei ollut mitään ongelmaa päästä niistä ylitse ja viimeisen linjan ollessa meidän edessä mä en saattanut uskoa että me selvittiin kisoista. Loppujen lopuksi meidän miniluokassa Harrin suitsiin kiinnitettiin sininen ruusuke ja ratsastaessani palkintojen jaosta takaisin trailerille musta tuntui kuin mä olisin antanut kaikkeni ja niin mä toisaalta olinkin.
Saagan hoidettua Harri, mun maatessa kyvyttömänä mihinkään autoni takapenkillä ja orin ollessa lastattuna oli aika suunnata takaisin kohti Ansamaata. Tallille päästessämme ja kaiken ollessa purettuna toinen kysyi multa, olisiko mulla mitään suunnitelmia tulevalle illalle, sillä vuoden vaihde olisi kuitenkin lähenemässä. Kuultuaan mun surkeista suunnitelmista Saaga haastoi mut asuntolalle viettämään iltaa ja koska mä en jaksanut laittaa vastaankaan, mä ilmoitin käyväni kotona suihkussa ja tulisin viimeistään parin tunnin päästä takaisin. Loppupeleissä mä olinkin paljon nopeammin paikalla ja tunnelma alkoi olla jo katossa kun pääsin paikalle. Ilta sujui jutustelun ja juomisen merkeissä ja puolen yön lähestyessä kaikki siirtyi ulos katsomaan rakettien mukanaan tuomaa valoshowta. Mä en tiedä oliko se osaksi helpotusta päivästä selviämisestä vai täysin vain nautitun alkoholin vaikutusta, mutta mä päädyin vetämään vierelläni seisovan Juliuksen vain lähemmäksi ja lopulta ennen kuin kumpikaan meistä tajusi mitä oli tapahtumassa, oli mun huulet painautuneet Juliuksen omia vasten ja totta puhuen mä en edes katunut tekoani. Ainakaan ennen kuin mun oli aika kohdata ruskeissa silmissä oleva hämmentynyt katse ja kaikki se vähäinen itseluottamus mitä mulla oli ollut, haihtui tuhkana tuuleen ja samalla hävisi myös Vainion poika sisälle hakemaan illan ties monennenko oluensa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Jan 21, 2021 11:25:52 GMT 2
21.01.21 // Ei todellakaan hairahdus
Mä en ollut nähnyt, saati kuullut Juliuksesta mitään uuden vuoden jälkeen. Ainut elonmerkki miehestä oli simppeli peukku kertoessani tuolle viestin välityksellä että kuntoutukseni oli päätetty lopettaa lääkärin päätöksellä.
Kaikki muuttui kuitenkin tänään kun vislatessani maneesin ovelta kuulin Juliuksen äänen maneesista. Vedin oven auki ja lopulta näin miehen joka piiloutui ruunikkonsa taakse. Poistuessaan maneesista vaihdettuamme muutaman sanan miehen kanssa tuo mutisi jotain että toivoi jotta ei olisi ollut vain känninen hairahdus ja lopulta tunsin miehen huulet omillani. Kuitenkin ne vetäytyivät irti nopeammin kuin halusin ja vasta Briten mustan hännän kadotessa maneesista kaduin omaa jäätymistäni ja toivoin että saisin vielä todistaa toiselle että hän ei todellakaan ollut känninen hairahdus.
Harri sai kävellä ihan liian pitkät alkukäynnit ollessani uppoutuneena ajatuksiini ja lopulta jouduin ravistelemaan itseni takaisin sen pariin mitä olin tekemässä ja keräilemään kimoni ohjia. Pääsin onneksi tarpeeksi syvälle ratsastuskuplaan ja keskittymään kenttäratsastuksen helppo C rataan ja sen tehtäviin. Olisi pakko näyttää tällä kaudella että mä voisin palata vielä yhteen tähteen.
Mä näin jotain silmäkulmassani ja kääntäessäni päätäni Julius seisoi maneesin keskellä. Se näytti ihan saatanan hyvältä tiukasti istuvissa vaatteissaan, hiukset kypärän pörröttämänä ja liikunnan nostama puna kasvoillaan. Mun sydän jätti lyöntejä välistä ja mä olisin vain halunnut suudella toista.
”Tee pari nopeas puolipidätettä ja sittan pyydä Harria eteenpäin. Se voisi olla vähän ryhdikkäämpi” Palovaaran sanat rikkoivat pilvilinnani ja palasin takaisin meneillään olevaan hetkeen. Puolta tuntia myöhemmin rata oli hiottu läpi, esteet siivottuna ja mä seisoin Juliuksen vierellä.
”Et todellakaan ollut känninen hairahdus” Mun oikea käsi hakeutui miehen niskaan ja vasen toisen selälle, vetäessäni Juliuksen kiinni edellistä kertaa kiihkeämpään suudelmaan.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Feb 6, 2021 10:08:56 GMT 2
05.02.2021 // Kaipuu
Mennyt viikko oli yhtä sumua. Kai mä olin rakennellut jotain omia pilvilinnojani vaikka mä olin yrittänyt olla järkevä ja edetä hitaasti Juliuksen kanssa sen jälkeen mitä oli tapahtunut ensin uutenavuotena ja sen jälkeen pari viikkoa takaperin. Juliuksen pudotettua pomminsa mun maailmalta oli omalla tavallaan pudonnut pohja. Ehkä siinä oli osana myös fyysistä kipuilua, mutta mä olin vellonut pimeiden ajatusten syleilyssä. Ei ne ehkä niin synkkiä ollut kuin kolarin jälkeen mutta, silti mä en halunnut edes paljastaa että mä olin edes ajatellut sellaisia asioita. Eihän tilanne tällä hetkellä ollut niin paha, mutta aika toisen ilmoitukselle ei ollut ihan se paras joten kai se oli omalla tavallaan avittanut mun tippumista pimeyteen.
Kai mä olin toivonut että mä olisin voinut omalla tavallani saada tukea Juliukselta matkallani kohti aktiivisempaa uraa ja että tarvittaessa ehkä jopa vain itkeä toisen sylissä. Olihan Ansamaassa edelleen Saaga, joka tiesi tilanteestani mutta en mä tiennyt haluaisinko mä näyttäytyä sille enää yhtään heikompana kuin mitä se oli mut jo nähnyt. Ehkä oli ihan hyvä että mä en ollut lopulta perunut mun osallistumista Storywoodsin kisoihin joten mun oli ollut pakko poistua sängystä päivittäin koska mun oli pakko oppia tämäkin ohjelma.
Me oltiin startattu jo eilen Kaapon ja Vadelmiinan kanssa kohti Storywoodsia. Mun startti tulisi kuitenkin olemaan jo puoli kymmenen aikaan aamulla ja Kaapo starttaisi vasta joskus neljän jälkeen. Kaapon kanssa oli helppo tulla toimeen vaikka mä ehkä kaipasinkin Saagaa viemään mun ajatukset pois Juliuksesta ja kaikesta muusta. Brunette oli kuitenkin lähtenyt Unikon kanssa toisiin kilpailuihin joten yritin parhaani mukaan vain saada ajatukseni pysymään kurissa. Mä en halunnut edes selata sitä ainutta somea mitä mä käytin koska mä tiesin että se olisi päättynyt siihen että mä soittaisin tai laittaisin viestiä Juliukselle ja mä en tiennyt oliko se kannattavaa ennen kisoja. Ehkä Palovaara olisi saanut kaivettua mun luottamuksen palaset jostain henkisen roskakorin pohjalta ja teipattua niistä jotain ehjempää. Ehkä niistä ei olisi tullut mitään.
Lopulta auto kaartoi Storywoodsin tallipihalle, jossa kävi jo jonkinmoinen kuhina sillä muutama muukin, kilpailija oli näyttänyt saapuvan tänään. Mulle ja Harrille näytettiin karsinapaikka ilmeisesti oritallista kun Kaapo ja Vadelmiina ohjattiin toiseen talliin. Purettuani orini varusteet oikeille paikoille kävin vielä jättämässä sen rehupussit ruokintaa varten ja lopulta oli aika siirtyä majapaikkaan lataamaan akkuja seuraavalle aamulle.
Mä olin nukkunut todella huonosti menneenä yönä, osin jännityksen tai ehkä jopa pienoisen ahdituksen, osaksi jomottavan selän vuoksi joten mulla ei ollut ihan maailman suurin motivaatio kilpailemiseen. Kuitenkin valkoiset kisahousut löysivät tiensä harmaiden collareiden alle, valkoinen kisapaita hupparin alle ja jodhpurit jalkoihin sekä pipo syvälle päähän ennen kuin oli aika siirtyä kisapaikalle ja alkaa laittamaan ratsua kuntoon. Harri näytti siltä että se oli kotonaan myös isommalla tallilla mutta toisaalta ori oli keski-euroopassa tottunut matkustamaan ja asumaan vaikka ja minkälaisissa talleissa kisaviikkojen ja viikonloppujen aikana. Kaapo oli mutissut jotain menevänsä kävelyttämään omaa ratsuaan joten sain varustaa Harrin rauhassa. Tarkistettuani noin tuhanteen otteeseen että kaikki oli varmasti valmiina ja että ratsuni näytti edes jotenkin edustuskuntoiselta, saatuani hieman apua sykeröiden kanssa eräältä tallin työntekijältä.
Maneesissa oli jo muutama ratsukko valmiina verryttelemässä joten liityimme Harrin kanssa seuraan ja annoin orin kävellä pitkin ohjin hieman keskemmällä. Kimo katseli kiinnostuneena ympäristöään eikä vaikuttanut siltä että verryttely olisi ollenkaan sille ahdistava paikka. Antaessani Harrin kävellä pitkällä ohjalla kävin vielä kerran mielessäni lävitse tulevan kisaradan, ennen kuin keräsin ohjia käsiini ja aloin verryttelemään Harria ravissa ja laukassa. Tein parhaani mukaan muutamia radan tehtävistä ja kokeilin vain verkkailla Harria muutenkin parhaani mukaan. Lopulta ensimmäisen luokan verryttelyaika oli ohitse, joten ratsastin kohti maneesin ovia, jossa Kaapo auttoi Harrille sen mustan villaloimen päälle, sekä piti orista kiinni sen aikaa että sain toppatakkini päälle ja suuntasimme kimoni kanssa kentälle.
Yritin pitää Harrin kentälläkin parhaani mukaan liikkeessä jotta se pysyisi lämpimänä ja lopulta tuli se aika kun meidät kuulutettiin takaisin maneesiin odottamaan omaa vuoroamme. Kaapo auttoi kimoltani loimen pois sekä otti myös toppatakkini vastaan, ennen kuin lähti kantamuksineen kohti maneesia ja lupasi samalla myös kuvata suoritukseni. Kun meidät kuulutettiin valkoisten aitojen sisäpuolelle mä en tiennyt mitä ajatella. Yhtä-äkkiä mun päässäni ei tuntunut olevan mitään ajatuksia ja musta tuntui että jo pelkästään radan liikkeet olivat mulle täyttä hepreaa. Kuitenkin mä sain ratsastettua alkutervehdykseen ja siitä liike kerrallaan rataa lävitse.
Mä tiesin että rata sisälsi ihan liian monta rikkoa ja että se ei ollut millään tavalla siistein suoritus. Mä tiesin että mun olisi pitänyt ratsastaa paremmin, mutta en mä toisaalta ollut kisannut kuin pariin kertaan ennen tätä. En mä edes tiennyt että kestäisikö mun fysiikka kilpailemista. Laukassa Harri tuntui pistävän parastaan ja mä en muista oliko se esitellyt ikinä sellaista laukkaa treeneissä kun mitä se radalla esitteli. Mä toivoin että koulussa oltaisiin jaettu näyttävyyspisteitä, sillä ehkä niiden avulla me oltaisiin voitu raapia edes sääli sadasosia kasaan. Lopulta oli aika ratsastaa kimoni lopputervehdykseen ja antaa sen kävellä vapaalla ohjalla pois radalta. Mä olin helpottunut että me selvittiin radasta ja nyt olisi enään jäljellä tulosten odottaminen.
Mä kävin loppuverkkaamassa Harrin kentällä ja Kaapon autettua orille sen villaloimen selkään, ja mun saatuani toppatakkini kisatakin päälle blondi ilmoitti siirtyvänsä maneesiin odottamaan tietoa meidän tuloksista. Jonkin ajan kuluttua Kaapo käveli takaisin ulos maneesista.
”Teidän tulokset tuli just. 64,643 % ja ootte tällä hetkellä neljäntenä” Kaapo kertoi astellessaan rinnallamme. ”Kiitti” en tiennyt mitä muuta sanoa. Me oltiin saatu hyväksytty tulos ja sekin oli jo paljon. Mä en tiennyt moniko sijoittuisi tässä luokassa mutta se, että me ei oltaisi ainakaan ehkä luokan viimeisiä valoi lisää luottamusta siihen että meidän kisaurasta voisi tulla jotain. Lopulta mä laskeuduin Harrin selästä ja nostettuani jalustimet ja löysättyäni vyötä lähdin taluttamaan oria kohti sen väliaikaista karsinaa ja hoidin orin pois. Sille oli luvattu iltapäivästä slotti tarhaan joten se pääsisi vielä vähän liikkumaan. Kun kaikki oli valmiina me lähdettiin Kaapon kanssa etsimään jotain ruokapaikkaa, sillä muiden saapumiseen olisi vielä aikaa eikä Kaaponkaan startti olisi vielä tunteihin.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Feb 10, 2021 22:41:21 GMT 2
10.02.2021 // 15,578 minuuttia
11 päivää, 15,578 minuuttia, 934,696 sekuntia. Sen verran oli kulunut siitä hetkestä kun mun maailma murtui. Silloin kaikki se, minkä eteen mä olin omalla tavallaan tehnyt töitä siitä asti kun tämä vuosi oli alkanut. Vasta Storywoodsin kisat oli jotenkin saanut mua takaisin elämän syrjään kiinni, vaikka en mä tiennyt miten pitkään mulla menisi että mä pääsisin eroon masennuksestani ja muutenkin vain vieläkin paremmin takaisin elämään kiinni. En mä tiennyt että mitä mä olisin tehnyt jos mulla ei olisi ollut Harria.
Kun me oltiin palattu Storywoodsista sunnuntaina, mä olin käyttänyt tän viikon treenatakseni sellaisia asioita mistä me ei oltu saatu niin korkeita pisteitä. En mä tiennyt että miten mun olisi pitänyt treenata noita asioita, sillä mä en ollut treenannut kunnolla vuosiin ja ei mun mentaliteetti riittänyt ihan vielä treenaamiseen yksin. Käytävillä oli kuiskuteltu uusista valmentajista, jotka olisivat tulossa tutustumaan Ansamaahan. Mun mahanpohjaan tuntui ilmestyvän inhottava möykky kun mä ajattelin että joku olisi viemässä sen paikan. Mä kyllä tiesin että uudet valmentajat ei todennäköisesti olisi kiinnostuneita tällaisesta kentän helppoa C:tä rämpivästä rammasta joten ehkä niiden tuleminen ei olisi niin paha.
Mä olin tainnut vältellä ihan liian hyvin kaikkia muita Ansamaassa, ehkä omalla tavalla suojellakseni muita. Toisaalta ehkä mä olin tehnyt sen vain itseni vuoksi, sillä mä tiesin että sama käytösmalli oli tuttu ajalta kolarin jälkeen. Mä olin luullut että olisi paras ajaa kaikki pois mun luota koska mä oikeasti luulin että musta ei tulisi enää mitään. Saaga oli kuitenkin päättäväisesti ohjannut minut tuon ja Kaapon asumukselle ja ennen kuin olin kerennyt sanomaan tai tekemään mitään vastalauseeseen viittaavaa, oli käteeni ilmestynyt viinilasi.
Saaga yritti parhaansa mukaan saada mua puhumaan tunteistani, mutta en mä tiennyt haluaisinko mä kertoa sille asioiden todellista laittaa. Tai en mä tiennyt että olisiko se kertonut, mutta mä tiesin että jos mä kertoisin, Saaga pitäisi mua viallisena. Idioottina. Oksettavana. ”Mä… mä en tiedä. Musta tuntui että meillä oli joku semmonen voimakaskin tunneside muodostumassa. En… en mä sitä ikinä sille sanonut” valehtelin huokaukseni lomasta, samalla kun yksinäinen kyynel lähti juoksemaan pitkin poskeani ja pyyhkäisin sen nopeasti piiloon. Saagan udellessa siitä, että oliko minulla ystäviä Kuukarissa mä en tiennyt mitä vastata. Mä luulin että muutto olisi helpottanut mun oloa, mutta kai mä olin vain liian tietoinen tilastani. Ehkä mä olin käyttänyt liikaa energiaa siihen, että mä piilotin jälkiä kolarista, sen sijaan että mä olisin luonut ihmissuhteita. Tai ehkä se oli vain hyvä, jos mä olin ajanut senkin pois.
Olihan mulla ehkä muutama hyvänpäivän tuttu, mutta ei mulla ollut ketään sellaista, jolle mä voisin oikeasti puhua. Enni oli lähinnä sellaista ihmistä, mutta ei sillekkään voinut puhua täysin samalla tavalla kuin kaverille. Ehkä mun pitäisi yrittää vahvistaa niitä vähäisiä ihmissuhteita mitä mulla oli. Mä otin pienen siemauksen viinistä ja tuijotin vain tyhjästi eteenpäin. En mä tiennyt miten edetä.
”Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Mä oon yhtä hukassa kuin kolarin jälkeen. Tai oikeastaan sen jälkeen kun lääkäri antoi tuomionsa siitä että ei voinut sanoa varmaksi jotta mä kävelisin. En mä tiedä oliko virhe kuntouttaa itsensä ja olisiko mun pitänyt vain hyväksyä mun kohtalo olla tuolin vanki lopun elämääni” sanat karkasivat ohuina, melkein kuiskauksina huuliltani. Sanat, joita mä olin pohtinut viimeiset 15,578 minuuttia. ”Hei, et sä noin voi ajatella” Saaga toppuutteli, laskiessaan omaa viinilasiaan sohvapöydälle ja kääntäessään katseensa muhun. ”Ehkä se olisi vain helpottanut asioita. Tai siis mun ei olisi ehkä tarvinnut tuhlata niin paljoa energiaa siihen että mä peittelisin sitä mitä mä olen. Vammainen. Rikkinäinen” painotin kahta viimeistä sanaa ehkä vähän liikaakin. Ahdistus, suru ja ehkä nouseva humalakin tuntuivat vain sekoittavan pakkaa entisestään. ”Ehkä mussa ei ole enää mitään ehjää, mitään rakastettavaa. Ehkä sen takia mä ajoin sen pois. Jos mä en olisi ollut niin idiootti, jos mä en olisi tehnyt niin isoa siirtoa yllättäen, ehkä se ei olisi paennut. Ehkä…” mun sanat kuoli pois ja kyyneleet otti vallan. Mä en jaksanut edes välittää siitä miten ne rikkoivat mun kädessä olleen viinilasin pinnan, ennen kuin lasi rahahti sohvapöydän puista pintaa vasten ja mä hautasin kasvoni villapaitani hihoihin. Ehkä mä ajaisin lopulta Saagankin pois…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Feb 14, 2021 20:52:32 GMT 2
14.02.2021 // Laastareita
Ansamaa oli hiljainen. Ketään ei näkynyt missään ja mitään ääntä ei kuulunut. Tavallaan se oli rauhoittavaa, mutta samalla myös ahdistavaa. Oli helppoa olla tallilla kun ei tarvinnut puhua kenellekkään tunteistaan, ei vakuutella olevansa kunnossa vaikka ei ollut. Sai vain olla ja velloa omassa melankoliassaan sen verran kun huvitti.
Me ei oltu kilpailtu eilen vaikka meidän piti. Mä olin unohtanut ilmoittaa meidät mukaan töissä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Osaksi myös mä olin vain yrittänyt unohtaa. Keinot minkä avulla mä olin yrittänyt unohtaa oli ehkä ihan väärät, mutta mä en välittänyt. Ne oli toimineet. Mä tiesin että ne oli vain laastareita mutta mä en välittänyt. Laastarit vei mun ajatukset pois kaikesta.
Mä olin luvannut hoitaa tallin muiden ollessa kisoissa. Se voisi olla virhe, mutta se toisi lisää häiriötä mun mielelle, vaikka mä en enää syyttänyt itseäni sen lähdöstä. Mä olin hidas tekemään talleja mutta mä en välittänyt. Mä keskityin vain yhteen asiaan kerrallaan ja sitä kautta sain lopulta tehtyä kaikki mitä oli tehtävänä. Enää olisi Harrin liikuttaminen. Dochas oli pitänyt meille pari estetuntia viikolla ja me oltiin kokeiltu 80cm esteitä. Ei ne ollut kuin parikymmentä senttiä korkeampia nykyisestä mutta silti musta tuntui kuin me oltaisiin noustu GP tasolle. Harrin hypyt ei ollut tuntunut kovinkaan paljon isommilta ja vaikka mä olin pelännyt pahinta, ei hyppääminen ollut tuntunut missään. Ainoastaan ehkä lisääntyneenä adrenaliinina. En mä tiennyt oltaisiinko me valmiita ensi viikonloppuna olevaan Kalla Cup:iin, mutta ainakin me oltaisiin yritetty valmistautua ja ensi viikolla olisi vielä aikaa harjoitella lisää.
Kimon, hieman ehkä hopeanhotoisen orin ollessa varustettuna talutin Harrin tallipihalle ja nousin sen selkään. Ehkä meidän olisi pitänyt treenata tulevaa Kallaa varten, ehkä maastoilu olisi juuri se mitä me tarvittaisiin. Harrin askel oli pitkä, energinen. Ori askelsi korvat hörössä eteenpäin lumisessa maisemassa. Sopivassa kohdassa mä annoin Harrille luvan ravata. Ori lähti pitkällä, reippaalla askeleella eteenpäin ja mä kevensin parhaani mukaan sen askeleen tahdissa. Jossain kohtaa ori nosti itse laukan ja mä annoin Harrin vain laukata. Sen laukka oli alkuun hidasta, kyselevää. Lopulta se pidensi askeltaan ja samalla sen tahti kiihtyi enkä mä pidätellyt. Hopeanuoli allani tuntui vain nauttivan siitä että se sai painella isoa, vahvaa ja voimakasta laukkaa eteenpäin niin lujaa kuin se halusi. Tuuli suhisi korvissani, pyyhki ajatukset mennessään. Suljin silmäni ja annoin itselleni luvan unohtaa. Liian pian hevonen allani hidasti askellustaan ensin harjoituslaukkaan ja siitä raviin. Hidastunut askel toi ahdistuksen takaisin mieleeni, mutta työnsin sen pois.
Lopulta tutut rakennukset tulivat näkyviin ja liu’uin alas orin selästä. Päästessämme Harrin kanssa talliin ja saatuani orin kiinni kaivoin puhelimeni taskusta, ennen kuin avasin sen sovelluksen, johon lupasin olla ikinä koskematta. Etsin tuoreimman keskustelun käsiini ja napsautin pientä tekstipalkkia alareunassa.
”Yhdet kuulostaa hyvältä. Mulla menee pari tuntia että oon valmis. Haenko sut vai nähdäänkö jossain?”
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Feb 24, 2021 18:22:02 GMT 2
Mä olin selvinnyt viikonlopun kenttäkisoista. Me oltiin lähdetty matkaan ajoissa ja perjantaina oli meidän ensimmäinen kisapäivä. Mua jännitti ihan hemmetisti ja mun ahdistusta ei helpottanut se, että mä olin oppinut jotta kisoihin lähtisi myös tallin toinen uusista valmentajista. Vaikka mä en ollut Anninkaan kanssa mitään hyvää pataa tuon mukana olo helpotti mua jostain syystä enemmän kun mä halusin myöntää ja kai tuo tunne siivitti meidät luokan puoliväliin prosenteilla 68,99. Mä olin yllättynyt melkein seitsemänkymmenen prosentin tuloksesta. Se olisi meidän kolmas kerta tällä radalla ja musta tuntui että mä en osannut ratsastaa sitä tavalla, jolla se piti. Ei mun keskivartalon liikerata ollut niin sulavaa kuin mitä sen piti olla tällaiselle lajille. Maastokokeelle mä sain vielä tsempattua. Me tehtiin vain 0,4 virhettä ja me oltiin neljäntenä välituloksissa.
Rataesteillä mä sitten nolasinkin kaikki ihan totaalisesti. Harri lähti ihan liian lujaa ja ensimmäinen hyppy epäonnistui, minkä seurauksena ori otti myös kakkoselle huonon hypyn, jossa se nappasi etusillaan yläpuomin matkaansa ja laskeutuminen epäonnistui niin minun kuin orini osalta. Puolet radasta meni hammasta purren ja lopulta meille kirjattiin kymmenen virhettä ja luokan viimeinen sija. Kokonais tuloksissa me jäätiin kuudensiksi ja mä en tiennyt oliko se hyvä vai huono sijoitus, kun mietti että kyseessä oli meidän ensimmäinen harrastetason kisa ja kolmas kenttäkisa ylipäätään.
Mä en ollut tänään sillä tuulella että mä olisin halunnut olla kontaktissa kenenkään kanssa. Kuitenkin Majiná oli tallilla ja mä tiesin että mä en voisi vain olla huomaamatta naista, vaan mun olisi pakko yrittää olla sosiaalinen. Tallinomistaja kyseli mitä meinasin ja kerroin jotain ympäripyöreää sillä yhtä-äkkiä mä en tiennytkään olisiko mun suunnitelmat sittenkään sellaisia mitkä haluaisin toteuttaa. Olimme molemmat kiinnittäneet hevoset sisäpihalle enkä halunnut vaikuttaa tylyltä siirtämällä Harria muualle. Olin ollut juuri viemässä Harrin lointa sen karsinalle kun Majiná oli suunnannut ulos ja astuessani ulos tallista Majiná avasi keskustelun välillämme.
”Mikä fiilis? Ootko pystynyt kisaamaan kivuitta?” tummapiirteinen nainen kyseli harjatessaan rautiasta nuorta tammaa. Ansamaan hevoskanta oli myös muuttunut kevään aikana ja rautias oli yksi näistä uusista hevosista. Mä katsoin Majináa ja jokainen ajatus mun päästä oli kadonnut paniikin vallatessa rationaalisen ajattelun. Miten se osasi kysyä mun kivuista? Miten se tiesi? Oliko… Oliko Julius kertonut sille? Mitä se oli kertonut? Miten paljon Majiná tiesi? Olisiko mun ja Harrin päivät Ansamaassa lasketut? Miten paljon se tarvitsisi vielä todisteita, ja näyttöä siitä että mä olin ällöttävä, rikkinäinen ihminen, joka olisi vain paras heittää pois kuin pahainenkin roska.
Mä en kerennyt kuitenkaan tehdä mitään kun nainen jatkoi puhettaan pahoitellen että ei ollut kerennyt seuraamaan meidän kisakautta ja tuloksia ennen kuin mun shokkia pahennettiin Majinán päätyessä halaamaan mua. Naisen irrottaessaan otteensa mä yritin nostaa kasvoilleni jonkinlaista hymyä ja soperrettua että mä kaipasin myös Juliusta. En mä tiennyt tiesikö nainen meidän suudelmista tai siitä että ehkä jotain kipinää meidän välillä oli esiintymässä. Mä yritin siirtyä Harrin taakse sen verran hitaasti että se ei herättäisi epäilyjä mutta silti musta tuntui että mä liikuin ihan liian nopeasti.
Harjasin oriani hetken, ennen kuin vastasin naisen alkuperäiseen kysymykseen. ”Ihan hyvä fiilis. Menneet kisat mielessä. Joo” tiesin kyllä että viimeinen kommentti oli täyttä valetta, sillä olin joutunut turvautumaan voimakkaampiin särkylääkkeisiin sunnuntaina kun olin päässyt kotiin kisoista. Ehkä se oli hätävarjelun liioittelua, ehkä ei. Harjasin kimon orini loppuun ja yritin ylläpitää keskustelua Majinán kanssa yllä kunnes oli aika irrottaa orini ja suunnata sen kanssa maneesiin. Ei mulla ollut mitään tietoa siitä miten tämä keskustelu olisi vaikuttanut meidän väleihin Majinán kanssa ja olisinko mä vain pahentanut omaa tilannettani Ansamaassa ja menettäisikö Harri karsinapaikkansa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Feb 25, 2021 21:50:55 GMT 2
Yllättävä kohtaaminen Majinán kanssa oli säikäyttänyt mut. Musta tuntui että nainen tiesi mun menneisyydestä ihan liikaa ja mä en tiennyt että oliko se hyvä vai huono asia. Seuraava päivä tuosta kohtaamisesta mä pidin tallivapaan vaikka ei mun pitänyt. Mä en vain uskaltanut kohdata Ansamaata. Kuitenkin tänään oli aika palata tallille ja noustessani autosta mä yritin vakuuttaa itselleni sitä, että päätös näyttää se, miten rikki mä olin oikeasti ja että mä en piilottelisi ontumistani. Helppoa se ei tulisi olemaan, mutta mä yrittäisin. Kai se olisi ainut keino saada nähtyä lentäisinkö mä oikeasti pihalle Ansamaasta sen vuoksi, että mä olisin vain taakka muille. Jokainen askel, joka vei mut lähemmäksi tallia, pelotti enemmän kuin ensimmäiset askeleet pitkän kuntoutumisen jälkeen. Silloin ne askeleet oli mun uuden elämän ensimmäiset, kun taas nämä saattaisivat olla tuon samaisen elämän viimeiset. En mä tiedä pitäisikö mun vain sopia jonkun kuljetusfirman kanssa orin noutamisesta ja etsiä sille jostain joku uusi kotitalli. Jokainen onnahtava askel lähemmäs tallia tuntui salpaavan mun hengitystä vain pahemmin ja vaikka mä miten toivoin että talli olisi tyhjä, mutta käytävällä oli valkovoittoinen puoliverinen. Pian jostain Vanian takaa ilmestyi myös Majiná itse. ”Moi!” ”Moi…” vastasin pikaisesti ja lähdin astelemaan kohti Harrin tarhaa. Palatessani kimoni kanssa sisälle oli Majiná ja Vania poistuneet paikalta joten huokaisin helpotuksesta kääntäessäni orini karsinaansa ja riisuessani sen loimen. Loimi sai lähteä mukanani kuivumaan, samalla kun kävin hakemassa varusteet. Poppyn varustepaikka oli tyhjä joten päättelin Dochasin olevan ratsastamassa joten toivottavasti emme olisi tunkemassa maneesiin kesken miehen treenin. Harjasin ja varustin Harrin pikaisesti ja liukenimme maneesiin ennen kuin kerkesin törmätä kehenkään muuhun. Ihmetyksekseni maneesi oli tyhjillään, mutta ehkä Dochas olisi loppukäynneillä maastossa tai olisi kerennyt takaisin talliin kun me olimme lähtemässä. Kiristettyäni Harrin satulavyön nousin orini selkään ja kiinniteltyäni paukkumekanismi narun vielä turvaliiviini, olin valmis painamaan pohkeet hopean orin kylkiin ja pyytämään Harrin liikkeelle. Orin kävellessä allani pitkää ja matkaavoittavaa käyntiään muistelin mielessäni Helppo C 0:2009 rataa ja siinä olevia vaikeita pätkiä jotta voisin ratsastaa tulevana lauantaina mahdollisimman hyvän kisaradan. Olin juuri keräilemässä Harrin ohjia kun kuulin maneesin ovelta vihellyksen ja oven avauduttua Majiná sekä Poppy saapuivat maneesiin Dochas vanavedessään. Harri tuntui heränneen jostain transsistaan ja ori kasvoi korkeutta allani, ennen kuin tuo hörisi maneesiin astelleelle tammalle kunnes kuitenkin onnekseni rauhoittui ja alkoi kuuntelemaan apujani. Tein vielä muutaman pysähdyksen ja peruutuksen tasastessani omaa pulssiani, ennen kuin painoin pohkeet uudelleen Harrin kylkiin ja lähdin ratsastamaan verryttelytehtäviä ravissa. Katsomon sijaan Dochas oli suunnannut maneesin keskelle ja tuo selkeästi neuvoi ja ohjeisti kirjavan satulassa istuvaa naista. Lopulta mä onnistuin keskittymään omaan ratsastukseeni ja sainkin ratsastettua pätkiä niin kenttäohjelman helposta C:stä kuin C0:09 ohjelmasta ja musta tuntui että mä olin vähän valmiimpi kisaviikonloppuun. Tällä kertaa se olisi hieman intensiivisempi kahden kouluradan ja kahden esteradan osalta, mutta ehkä me selvittäisiin… Majiná ja Poppy lopettelivat kanssamme samaan aikaan ja yritin vältellä tummapiirteisen naisen katsetta parhaani mukaan, olematta kuitenkaan ihan liian pakoileva. Salaa mä olin onnellinen että Harri piilotti mun liikkumisen edes osin, vaikka tiesinkin että toisen ratsukon tullessa perässämme, Majiná näkisi varmasti paremmin ontumiseni, Dochasista puhumattakaan, joten taitaisi vain olla ajan kysymys missä kohtaa pariskunta päättäisi että tästä taakasta olisi paras päästä eroon ennemmin kuin myöhemmin ja nuo näyttäisivät minulle ja kimolleni ovea…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Mar 6, 2021 12:01:03 GMT 2
Vaikka jo hieman lämmenneet kevät päivät ja auringon paiste oli mukavaa, mä en tykännyt siitä että kaikkialla oli jäätä. Olinhan mä yrittänyt parhaani mukaan tehdä kaikki ne varotoimet että mulla voisi olla jonkinlaiset mahdollisuudet pysyä pystyssä. Ei se silti aina ollut mitenkään varmaa että mä en olisi silti onnistunut jotenkin saamaan itseäni nurin.
Varotoimista huolimatta, mä olin onnistunut ilmeisesti venäyttämään jonkin lihaksen selästäni tai jotain, sillä muutaman päivän joka toinen askel oli tuntunut puukoniskulta mun selässä. Mä taisin kyllä tietää missä kohtaa mä olin rikkonut itseni, mutta mä en tiennyt miten mä uskaltaisin yrittää hoitaa tilannetta nyt kun Julius ei ollut täälä. Mä tiesin että mulla olisi kyllä edelleen sellaisia särkylääkkeitä, jotka veisivät kivut pois ja ei toisi niitä takaisin ihan heti. Niillä oli myös se puoli, jota mä pelkäsin. Se puoli, jonka kanssa Julius oli luvannut auttaa. Mä en ollut uskaltanut puhua asiasta kenellekkään ja kysyä apua. Mä olin jo nyt varmasti ihan liian iso taakka kaikille joten en mä tiennyt että uskaltaisinko mä pyytää apua.
Pari viimeistä päivää olivat olleet todella kipeitä, ja mä olin vältellyt tiettyjä liikkeitä ja oikeastaan kävelemistä mahdollisimman paljon. Kuitenkin mun oli pakko suunnata tänään tallille, koska mä olin ilmoittautunut uusiin kilpailuihin ja toisessa kilpailussa mä olin kisaamassa vaativammassa luokassa kuin nyt. Tai en mä tiedä oliko helppo B:kään mulle kovinkaan vaikea, mutta mä epäilin että se oli enemmän vain mentaalinen haaste. Me oltiin kuitenkin saatu Harrin kanssa tasaisia tuloksia aloittelijasta joten ehkä me voitaisiin olla valmiita nousemaan vaikeampiin luokkiin.
Parkkeerattuani autoni Ansamaan pihaan, mä jouduin vetämään syvään henkeä. Mä tiesin kyllä että pihasta oltiin pidetty hyvää huolta ja että mulla ei olisi mitään ongelmia pysyä pystyssä ja selvitä tallireissusta. Lopulta mä avasin turvavyöni ja vedin avaimet pois auton virtalukosta ja nousin autosta. Hammasta purren ja hitaasti askeltaen mä siirryin ensin talliin. Päästyäni sinne mä huokaisin helpotuksesta samalla kun mä kävin hakemassa Harrin varusteet sen karsinalle. Lopuksi mä kävin hakemassa vielä orini ja mä olin enemmän kuin tyytyväinen siitä että kimo askelsi hitaasti mun vierelläni.
Nostaessani Harrin satulaa orin selkään, oma selkäni vihlaisi ikävästi ja mä olin onnellinen siitä että mä sain lopulta satulan kimon selkään ja kiristettyä sen vyön. Vedettyäni hieman henkeä, mä sain varustettua Harrin loppuun ja lähdin taluttamaan kimoani kohti maneesia. Ei mulla ollut mitään käsitystä siitä, miten mä pääsisin orin satulaan, mutta pakko mun oli yrittää, vaikka kunnon ratsastus saisi taas jäädä tältäkin päivältä. Avattuani maneesin oven vihellyksen jälkeen, mun pahaksi onnekseni Dochas oli maneesissa ratsastamassa. Tervehdin miestä nyökkäyksellä samalla kun talutin Harrin kohti jakkaraa, joka oli maneesin keskellä ja toivoin että Ansamaa ei näkisi kohta suorittamaani selkään nousua, sillä tiesin että se ei tulisi olemaan kaunis tai sulava.
Mä olin tyytyväinen siitä että Harrilla oli pehmeä askel kenttähevoseksi ja orin liike ei ainakaan pahentanut mun kipuja. Mä jumppailin Harria käynnissä ja kokeilin samalla myös hieman miten mun oma kroppa kestäisi. Taivuttelin ja asettelin oria ennen kuin kokeilin tehdä väistöjä ja siirtymisiä sekä muita sellaisia tehtäviä, jotka voisivat olla vaikeita. Harri työskenteli hyvällä motivaatiolla ja mä olin tyytyväinen siitä että kimon siirtymiset olivat todella pehmeitä. Varsinkin siirtyminen laukkaan oli sellainen, joka mua pelotti, mutta mä en tainnut edes tuntea sitä hetkeä selvästi kun Harri venytti askeltaan ensimmäiseen laukka-askeleeseen ja jopa laukkatehtävät onnistui tänään.
Kun mä siirsin orin takaisin käyntiin ja lopulta pysäytin Harrin takaisin selkäännousu jakkaran viereen ja liu’uin alas satulasta. Palatessani takaisin talliin ja saatuani Harrin varusteet pois sekä laskettuani ne orin karsinalle mä tajusin että mun selkään ei sattunut ehkä ihan niin pahasti kuin mitä siihen oli sattunut tallille tultaessa. Mä en kuitenkaan halunnut uskoa täysin siihen että jossain kohtaa kipu ei lamaannuttaisi mua ihan täysin sängynpohjalle loppupäiväksi. Tai ajaisi mua turvautumaan niihin särkylääkkeisiin, jotka voisivat taas koukuttaa mut siihen jatkuvaan hyvänolon ja kivuttomuuden tunteeseen…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Mar 7, 2021 13:34:12 GMT 2
Mä olin yrittänyt luoda jotain treenisuunnitelmaa kun mä tulin tallille. Mä en kuitenkaan ollut ihan varma siitä, että mitä mä tekisin vaikka mun olo olikin yllättävän hyvä ottaen huomioon sen, että mä pelkäsin tätä aikaa ihan jäätävästi vain siitä syystä että mahdollisuus kaatumiselle oli ihan liian suuri.
Mä olin saanut juuri Harrin varusteet sen karsinalle ja olin asettelemassa uutta satulahuopaa paikalleen kun yllättäen mun takaa kuului askeleita ja ennen kuin mä kerkesin kääntyä katsomaan kuka olisi tulossa, mä tunsin käden läimähtävän mun selkään ja se tuntui samalta kuin joku olisi antanut sähköiskun.
“Älä nyt hyvä mies kattoo hyppää, rentoudu vähä!” Dochaksen ääni kuului jostain viereltäni ja saatoin viimein vetää henkeä, vaikka mä en tiennyt mitä miehellä oli mielessä. “Mitä suunnitelmissa?” “Varmaan vaan koulujuttuja. Pitäis treenata kisoihin. Uusia ratoja kun yritetään nostaa tasoa” yritin valikoida sanojani tarkkaan. Miehen katseesta oli aistittavissa kysymys joten mä yritin hakea sanani uudelleen. “Helppoa B:tä pitäis alkaa kokeilemaan. Alkuun. Pitäis ehkä kokeilla päästä starttaan tuttaria loppukaudesta. Ehkä joku CIC* startti. Riippuen miten kaikki menee” “Kyllähän teidät nyt ykkösee saadaan heittämällä. Hevoselta kun ei skouppi taida edes yhdessä tähdessä loppua” Ansamaa kuulosti siltä että miehen mielenkiinto oli herätelty kunnolla.
Pohdin seuraavia sanojani ehkä hieman liiankin pitkään. “Mmhh… Onhan se Hollannissa mennyt pari kolmen tähden kisaakin. En mä sen tuloksia katsonut kun mä sain sen takaisin. En mä edes tiennyt sopeutuisiko se pararatsuksi”. Viimeinen sana karkasi huuliltani niin nopeasti että en edes tiennyt olisiko Dochas saanut siitä kiinni. “Nonni eli kolmosee siis vaan” “Katotaan… Voi olla että musta ei oo ees ykköseen. En mä tiedä jaksanko mä kuntouttaa itseäni toista kertaa uudelleen kävelemään jos mä vielä halvaannun kerrankin.”
Dochasin ilmeestä näki että mies oli reagoinut sanoihini ja mä odotin puoliksi henkeäni pidätellen että mitä Ansamaa olisi seuraavana sanomassa. Kuitenkin ennen kuin mies sai aikaan mitään vastausta, joku kutsui tuota ja Dochas jatkoi matkaansa, samaten kuin minä jatkoin hakemaan kimoani.
Harrin ollessa tallissa harjasin orin nopeasti lävitse, ennen kuin varustin sen ja alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen nousin kimon selkään ulkona ja annoin Harrin lähteä kävelemään kohti maastopolkuja. En mä ollut ajatellut että mä paljastaisin kaikista niistä ihmisistä jotka ei tiennyt menneestä mitään asiat ensimmäisenä Dochakselle. Saaga, tai ehkä pienessä epätodennäkösyydessään jopa Majiná olisivat voineet vaikuttaa paremmilta vaihtoehdoilta, mutta kai universumi vain päätti että paljastus tehtäisiin seuraavana Dochakselle. En mä tiennyt mitä mies tiedolla tekisi ja johtaisiko se siihen että kun se kantautuu Majinánkin korviin saisi meikäläinen lähtöpassit tallista hevosensa kanssa.
En mä toisaalta ihmettelisi vaikka niin kävisi, koska olinhan mä pimittänyt tietoa jo useita kuukausia kaikilta muilta paitsi Juliukselta ja noh… toisaalta se oli myös ainut jolla oli syy tietää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli tapahtunut ja mä en voinut sille mitään. En mä tiennyt oliko vastapuoli vieläkään selvillä siitä miten pahasti sen teot oli vaikuttaneet mun elämään, mutta toisaalta en mä halunnut tietää. Mä tiesin että kumpikaan meistä ei ollut selvinnyt naarmuitta siitä mitä oli tapahtunut, vaikka mä olin ollut se joka kärsi pahemmin. Huokaisin raskaasti ja yritin tyhjentää mieleni ja vain kuunnella lumen narinaa kavioiden alla, ennen kuin keräsin mustia ohjia tuntumalle ja siirsin Harrin raviin ja toivoin että maastoreissu saisi ajatukseni nollattua.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Mar 15, 2021 23:19:44 GMT 2
Vaikka mä olin yrittänyt välttää liikkumista ulkona parhaani mukaan, mä olin silti onnistunut kaatumaan viikonloppuna. Tietenkin vielä siten, että mun vasen puoli oli ottanut iskun ja jokainen vasemmalla jalalla astuttu askel tuntui inhottavalta mun alaselässä. Mä olin yrittänyt vakuuttaa itselleni että kaatuminen ei aiheuttaisi mitään muuta kuin mustelman ja parin päivän lihashellyyden, vaikka todellisuudessa se pieni ääni mun sisällä yritti maalailla kauhukuvia ja saada mut hakeutumaan taas kuvattavaksi. Iltaisin, mitkä oli yleensä myös kipeimpiä hetkiä mä olin halunnut tukeutua johonkin buranaa vahvempaan. Mä en antaisi kuitenkaan itselleni lupaa siihen. En mä voisi enää kun mulla ei ollut turvaverkkoa. Mä saisin pudota vapaasti, ilman että kukaan pitäisi turvaköydestä kiinni estäen mun putoamisen. Jos mä putoaisin, mä en todennäköisesti osaisi enää kiivetä.
Ansamaan pihamaa oli hiljainen parkkeeratessani autoni tallin pihaan. Kello oli vasta kaksi, joten kaikki olisivat töissä. Mä en tiedä oliko se fyysinen vain mentaalinen asia, mutta musta tuntui että mun ontuminen oli tänään todella selkeää ja muutamaan kertaan mä jouduin purra hampaita yhteen jotta mä en olisi kironnut. Mä toivoin että Majiná ja Dochas olisivat edelleen matkalla Norjasta kotiin ja että Kerttu sekä Frans olisivat ratsastaneet hevoset, joita heidän piti ratsastaa tänään. Kuitenkin kun mä olin maneesin ovella, mä kuulin ratsukon askeleita ja vislattuani sekä luvan saatuani avasin maneesin oven ennen kuin astuin sisään ja suljin lopulta oven perässäni.
”Moi” tervehdin ratsukkoa ja odotin että nuo pääsivät kohdalleni. ”Haittaako jos rakennan muutaman kavaletin?” ”Anna mennä vain” Kerttu antoi luvan ratsastaessaan ohitse. Jokainen puomi tuntui painavan kolmen verran ja mä en ollut mitenkään varma että mä saisin rakennettua kaikki kavaletit lopulta. Kuitenkin jollain ilveellä kolme kavalettia mun suunnitelman mukaan oli rakennettuna, ja mä olin valmis siirtymään ratsun varustamiseen. Kerttu jäi maneesiin vielä ratsuineen ja kun mä olin laittamassa Harrille satulaa, nainen saapui talliin ja alkoi hoitamaan Morrisia pois samalla kun mä viimeistelin oman ratsuni varustamisen ja aloin nilkuttamaan sen vierellä kohti maneesia. Taiteiltuani itseni kimoni selkään oli aika pyytää Harri liikkeelle ja antaa orin kävellä hyvät alkukäynnit ennen kuin aloin jumppailemaan sitä ja kokeilemaan tulisiko meidän kavaletti treeneistä lopulta mitään.
Mä olin onnekseni kerennyt ottaa jo pariin otteeseen kavaletit joten mä tiesin että ne ei sattuisi kovinkaan pahasti, vaikka tärähdys ärsyttikin lihaksistoani. ”Se voisi olla vähän suorempi lähestymisessä, se tulee nyt vähän kiemurrellen” ääni kuului yllättäen jostain kavalettien viereltä ja kääntäessäni katseeni näin Kertun seisovan esteiden vierellä. Mä tiesin että nainen oli oikeassa mutta mä en olisi jaksanut välittää asiasta tänään. Kuitenkin mä käänsin orini uudelleen kohti kavaletteja ja yritin pitää Harrin suorempana. ”Parempi. Mä nostan näitä vähän niin se joutuu tehdä oikeasti töitä.” Purin alahuultani siten, että maistoin raudan suussani. Mä olin tahallaan, jättänyt kavaletit liian matalaksi Harrille. En kuitenkaan uskaltanut kertoa blondille että syy oli vain mun korvien välissä ja mä katsoin miten puomit nousivat kymmenen senttiä lisää. Nyt Harri oikeasti alkoi jo hieman hyppäämään joten tärähdykset tuntuivat paremmin alaselässäni ja lonkassani. Varsinkin kun ori kolautti peräkkäin molempien kavalettien yläpuomeihin, laskeutuen huonosti tehtävien välissä. Hammasta purren mä taistelin kiputunteita vastaan ja lopulta mä selvisin koko tehtävän lävitse vaikka mun olo oli ihan hirveä loppupeleissä.
”Se näyttää kivalta. Sillä on varmasti hyvä hyppy.” ”Mä… Mä en tiedä. Me ei olla hypätty isoa sen jälkeen kun Harri tuli Suomeen. Julius… Julius hyppäsi sillä yhet kisat, mutta sen jälkeen Harri ei ole hypännyt isoja esteitä. Ei sillä ole ketään kuka sitä voisi treenata isoilla radoilla.” Kertun katseesta näki että nainen prosessoi kuulemaansa ja käytin hämmennyksen tuoman tauon hyväkseni ja livahdimme orin kanssa mahdollisimman sulavasti talliin. Jouduin kääntämään Harrin karsinaansa vain sen vuoksi, että sain nojattua seinään ja tasattua omaa oloani ennen kuin oli aika riisua kimo, harjata se pikaisesti lävitse ja palauttaa se ulos. Varusteiden huoltaminen ei tullut tänään kuuloonkaan ja kotiin päästessäni olin valmis vain kaatumaan sänkyyni ja toivomaan että burana taltuttaisi jomotusta sen verran, että saattaisin päästä edes vessaan illan aikana.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Mar 21, 2021 3:46:45 GMT 2
”Kyllä sie vielä löyät jonku kenen kans sie voit jakaa kodin ja vanheta yhessä. Ei muailma ny yhttee eroo kaadu”
Ennin sanat kaikuivat mun korvissa. Ehkä se oli oikeassa. Entä jos mä en halunnut ketään muuta? Mä en ollut nähnyt Enniä pitkään. Kuitenkin nyt mun oli ollut pakko varata aika sillä mun selän jumi alkoi vaikuttamaan mun elämään, ja mä en todellakaan halunnut turvautua särkylääkkeisiin. Enni oli ottanut mut ylimääräisenä asiakkaana ja tutun kaavan mukaan meidän tapaaminen muuttui terapiasessioksi. Mua ärsytti että mä en osannut vältellä ajamasta itseäni paljastamaan asioita naiselle ja näin ollen kunhan toinen oli saanut taas avattua edes osin jumeja mun selästä Enni oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja mä olin istunut seuraavan tunnin tuon luona antaen edessäni olevan kahvin jäähtyä samalla kun paljastin sen, mikä mua oikeasti painoi.
En mä tiedä oliko fyysinen kipuilu vai mikä syynä siihen että mä olin alkanut taas kipuilemaan myös henkisesti. Siitä oli nyt puolitoista kuukautta. 47 päivää. Niin kauan oli kulunut siitä hetkestä kun pommi oli pudotettu tuomaan tuhoa mun maailmaan.
”Kaikki on hyvin. Koulutuspäivät ovat pitkiä ja informatiivisiä. Paljon uutta asiaa ja ollaan löydetty muutama mahdollinen ongelmakohta, joita ollaan yritetty ratkaista ennen kuin siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Britte on kotiutunut lopulta hyvin vaikka alkuun muutos oli sille raju. Toivottavasti päästään pian treenaamisen pariin ja ehkä kilpailemaankin jos mun oma aikataulu vain antaa periksi.”
”Kaikki edelleen ok. Aletaan pääsemään koevaiheeseen ennen kuin otetaan ulkopuolisia mukaan. Britellä kaikki ok.”
Viestit olivat lyhenneet sitä mukaa mitä aikaa oli edennyt. Eihän meillä ollut Juliuksen kanssa mitään. Ei me oltu sovittu siitä että mentäisiin toistemme kanssa ulos, saati että me oltaisiin pari. Ei ollut kuin se yksi humalainen ilta vuoden vaihtuessa ja rakettien valaistessa taivaan ja ne pari hetkeä maneesissa. Ne, joiden jälkeen maailma romahti.
Niiden hetkien jälkeen oli ollut lisää hetkiä. Janne. Juha. Jaakko. Heikki. Henri. Joitain mahdollisia vaihtoehtoja. Laastareita. Ei ne ollut sitä mitä mä kaipasin. Ne ei ollut se. Ei ne voisi ikinä olla kuin se.
Mä tunsin miten kyyneleet alkoi taas polttamaan mun silmissä. En mä tiennyt miten mä selviäisin jatkosta. Tajuaisiko kukaan auttaa jos mä romahdan? Uskaltaisiko kukaan auttaa kun mä romahdan? Ymmärtäisikö kukaan kun mä voisin liian hyvin liian pitkään? Uskaltaisiko kukaan ottaa ohjia käteensä ja sanoa että mä olisin ollut liian huoleton ja varomaton päiviä että olisiko kaikki okei?
Uskaltaisinko mä sanoa että mä olin ajanut itseni taas siihen tilanteeseen, jossa mä pakenin sitä faktaa että mä olin rikki sillä että mä kemiallisesti turrutin itseni? Että mä saatoin elää kuukausiakin muistamatta sitä faktaa että seuraava kaatuminen, putoaminen, isku, kolari tai mikä tahansa voisi aiheuttaa mun lopullisen halvaantumisen. Sitä faktaa että mä voisin pilata lopun elämääni sillä että mä saisin hetken olla vapaa koska kukaan ei olisi estämässä sitä.
Mä annoin harjan jatkaa monotonista liikettään kimolla karvalla ja taistelin kyyneleitä vastaan. Harri sentään oli vielä täälä. Ehkä sen olisi ollut parempi jäädä Hollantiin, mutta ainakaan se ei lähtisi pois. En mä ollut sitä mitä ori kaipasi, mutta mä en ollut enää valmis luopumaan siitä. Se oli mun ainut side aikaan kun kaikki oli hyvin. Kun huolena ei ollut mitään.
Mä kuulin kavioiden kopisevan Ansamaan tallin kivilattiaa vasten ja näin vilahduksen Kertusta, sen kääntäessä ratsunsa johonkin karsinaan ja mun suunnitelmani sinetöityi sillä hetkellä. Mun kädessäni ollut harja sai kolahtaa avonaisena olevaan harjapakkiin ennen kuin mä varmistin että Harrin karsinaovi olisi kiinni ja lähdin askeltamaan kohti karsinaa johon, ratsukko oli juuri kadonnut.
”Ai moi Samuel” ”Moi. Tota onko sulla tällä viikolla kuinka kiire?” ”Ei nyt mitenkään hullu. Mitä mielessä?” ”Mä vain mietin että olisiko sua kiinnostanut hypätä Harrilla isoja esteitä. Musta ei siihen ole ja sen olisi varmaan hyvä hypätä taas vaihteeksi isoa” puhelin samalla kun seurasin naisen päättäväisiä liikkeitä tuon riisuessa ratsuaan. ”Kyllä se onnistuu. Katotaan joku päivä kun mä saan tän hoidettua pois.”
Ehkä kaikki järjestyisi vaikka välillä ottaisikin kipeää…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Mar 25, 2021 23:52:19 GMT 2
25-26.03.2021 // Me ollaan toivottavasti voittamattomia
Siitä kun mä olin tavannut Ennin oli melkein viikko. Se viikonloppu oli ollut omalla tavallansa helpompi, mutta maanantaista asti mulla oli ollut jostain syystä ikävä Juliusta. Mä olin vellonut koko viikon ikävässäni ja se oli aiheuttanut mut olemaan huolimaton. Mä olin onnistunut eilen nostaessani Harrin satulaa takaisin paikalleen tekemään jonkin liikkeen, jota mun selkä ei halunnut mun tekevän ja vihlaisu minkä se tarjosi, oli kova. Se lähti myös juuri siltä alueelta missä murtumakohta sijaitsi. Se ei voinut meinata mitään hyvää ja mä olin tavallaan tyytyväinen että mun selkä meni vasta ratsastuksen jälkeen, eikä ennen sitä.
”Moi Sa… Onko kaikki ok?” Saaga astui satulahuoneeseen juuri siten että tuo näki irvistykseni sulkiessani Harrin kaapin oven. ”Mmhhhmm… Mä vain nostin satulan hassusti” ”Sä kävit ratsastamassa? Miten teidän treenit on mennyt?” ”Joo. Ihan hyvin. Mä alan jo muistamaan noita helpon B:n ratoja niin ehkä se siitä. Kerttu lupasi hypätä Harrilla joku päivä. Se pääsee taas hyppäämään kunnolla.” ”Sehän kuulostaa kivalta. Jännittääkö sua viikonlopun kisat?” ”Ei oikeastaan. Me vaan tarvitaan rutiinia niin ne on ehkä enemmänki vaa treenejä meille siinä mielessä” totta puhuen mä en ollut kerennyt edes ajattelemaan jännitystä. Lopulta Saaga poistui kantamuksineen tallinpuolelle ja mä lähdin ontumaan autolleni.
Kotona ensimmäinen asia minkä mä tein oli napata pari buranaa. Mä toivoin että ne auttaisi tällä kertaa. Astuessani ulos suihkusta kipu oli hieman laantunut, ja mä toivoin että mä saisin nukuttua edes vähän. Karumpi totuus odotti minua kuitenkin seuraavana aamuna, ja hetken mä jo luulin että mun selkä oli mennyt lopunkin yöllä. Kuitenkin lopulta mä pääsin liikkeelle ja mun kivun sumentamat aivot tarttuivat siihen pakettiin mitä mä olin vältellyt. Puoliksi revittyäni levyn ulos pakkauksestaan sormet painoivat vanhasta muistista oikean määrän tabletteja pöydälle, ja lopulta päädyin nielemään ne ilman vettä.
Vajaata varttia myöhemmin musta tuntui kuin mä olisin uusi ihminen. Mä työskentelin koko päivän tehokkaasti ja suunnatessani Ansamaahan mun olo oli edelleen mahtava. Toisaalta se saattoi johtua myös iltapäivällä otetusta uudesta annostuksesta lääkkeitä. Mä yritin vakuuttaa itselleni että tänään olisi ainut päivä kun mä hairahdan. Tallissa mä näin Majinán sekä Dochaksen enkä mä jaksanut edes välittää parista jäisestä kohdasta mitä mä normaalisti välttelin. Mä astelin pitkällä, tasaisella askeleella, jossa ei ollut häivähdystäkään ontumisesta eikä sen peittelystä. Mun fiilis tuntui olevan sen puolesta katossa ja mulla meni ehkä kolmasosa normaalista ajasta hoitaa Harri.
Kimo ori sai tänään venyttää askeltaan kunnolla ja se sai muutenkin liikkua niin isosti kuin se halusi. Orin askellus oli voimakasta ja mahtavaa, eikä musta tuntunut siltä että mikään tulisi meidän tielle kisoissa. Me oltaisiin toivottavasti voittamattomia.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Mar 28, 2021 14:19:27 GMT 2
Me oltiin lähdetty jo eilen Saagan, Annin ja Dochaksen kanssa Runiaciin. Dochaksella ja Annilla oli startit jo lauantaina esteillä. Mä olin miettinyt hetken olisinko mä startannut myös esteillä, mutta mä en uskaltanut vielä nostaa tasoa niin korkealle että mä voisin päästä metrin ratoja. Mä olin lopulta kuitenkin naputellut ilmoittautumisen vain koulupuolelle ja helppoon b:hen.
Me oltiin startattu sitä jo muutaman kerran joten mulla oli jotenkin hyvä ajatus siitä että miten rata menisi ja mä toivoin että me saataisiin hyvä suoritus alle ja että hiljalleen musta voisi alkaa tuntumaan siltä että mä voisin kääntää katsettani uudelle tasolle. Mun fiilis oli edelleen enemmän kuin hyvä mutta mä tiesin että se on täysin vain sen vuoksi että mä olin ollut heikko ja sortunut. Kuitenkin se, että mä saatoin olla edes hetken normaali ja ehjä helpotti mun ahdistusta kisoista jonkin verran joten mä saatoin olla paljon rennommin kisapaikoilla vaikka mä silti jännitin kisarataa, mutta tällä kertaa se tuntui olevan sellaista normaalia kisajännitystä.
Mä starttasin mun luokassani viidentenä ja se oli mun mielestä ihan hyvä paikka. Vaikka mä en kerennytkään katsomaan kenenkään ratoja, jotka starttasi mun edellä mutta silti mua ei haitannut. Mä ratsastin Harrin Runiacin maneesiin ja annoin orin katsella hetken maneesia, ennen kuin oli aika ratsastaa kimoni valkoisten aitojen sisäpuolelle ja lähteä tekemään parasta mahdollista suoritusta. Meidän ensimmäinen laukkavoltti ei ollut kovinkaan onnistunut, mutta mä päätin silti tehdä parhaani loppuradan aikana ja lopulta me saatiin rata ratsastettua loppuun. Kun mä ratsastin kimoni muutaman minuutin päästä pois maneesista mulla, oli hyvä fiilis radasta.
Mä olin juuri lopettelemassa loppuverkkaani Harrin kanssa kun Saaga ilmestyi kentän laidalle ja heilautti mulle kättään, kiinnittäen mun huomion. ”Teidän tulos tuli äsken” ”Okei, millaiset prosentit?” ”56,500 %. Te ootte tällä hetkellä kolmantena teidän luokassa.” ”Äh, mä luulin että rata olisi mennyt paljon paremmin. Noh treenistä menkööt” tuumasin Saagalle, samalla kun irrotin jalkani jalustimista ja jalkauduin ratsuni selästä ennen kuin mä saatoin taluttaa Harrin takaisin meidän väliaikaisille karsinoille ja hoitaa orin pois, ennen kuin me suunnattiin seuraamaan Annin koulurataa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Apr 5, 2021 21:08:35 GMT 2
05.04.2021 // Tiellä Tähtiin
Runiacin kisoista oli kohta viikko ja mun pilviliito jatkui ihan liian korkeana. Mun pilviliito otti uusia kierroksia, sillä musta oli alkanut tulla huolimaton. Mun huolimattomuus näkyi liikkumisen jälkeen eniten siinä että mä olin jättänyt suurimmalta osalta mun ratsastuksista mun turvaliivin pois. Hyppytreeneissä mä en uskaltanut vielä olla ilman, mutta kouluvalmennukset ja sileän ratsastukset mä olin alkanut hoitamaan ilman turvaliiviä.
Saaga oli saanut houkuteltua mut osaksi Ansamaan tiimiä Tie Tähtiin kisoissa. Tieto siitä että Anni olisi kolmas meidän tiimiläinen helpotti mua vähän, mutta lopulta Majiná oli tiputtanut kunnon pommin kertomalla että meidän tiimiä tulisi vahvistamaan Valerianasta Jasu Lakkahalla. Mä en tiennyt millainen tyyppi tuo olisi joten mä aloin jännittelemään tuota hieman. Toisaalta se, että mä joutuisin nyt todistamaan arvoni vieläkin enemmän oli siivittänyt meidän treenejä Harrin kanssa. Mä olin pistänyt itseni työskentelemään kovemmin kuin mitä mä olin tainnut työskennellä tähän mennessä ollenkaan Harrin kanssa. Mä tiesin että pilvilinna romahtaisi ja lujaa jossain kohtaa, mutta mä en välittänyt. Ei kukaan taitaisi edes tajuta että mä voin liian hyvin liian pitkään. Julius oli luvannut pitää mut pois tältä tieltä, mutta se oli päättänyt vetää maton jalkojen alta ja paeta. Kyllä mä tajusin miksi se lähti. Sen ura olisi kuitenkin sille tärkeämpi ja sitä paitsi eihän meillä ollut mitään. En mä ollut enää kaikessa pilviliidossani varma siitäkään että oliko meillä niitä kipinöitä sittenkään.
Mä olin tehnyt viikonloppuna pari koulutreeniä, tai oikeastaan lauantaina me oltiin jumppailtu pääasiallisesti ja Harri oli tuntunut tosi hyvältä. Mä olin ehkä pistänyt senkin työskentelemään liikaa ja pitäisi kai antaa orille pari vapaata ja ehkä hierotuttaa se ennen ensimmäistä osakilpailua. Me oltiin lauantaina myös kokoonnuttu Saagan ja Annin kanssa satulahuoneeseen kahville, ennen kuin kaikki oli kadonneet omille teilleen ja violettihiuksinen oli antanut meille molemmille ystävyyskorut, tai onnenamuletit, miten noita halusikaan nimittää. Mä en ollut ihan varma uskoisinko mä mihinkään onnenesineisiin, mutta koru oli päässyt koristamaan Harrin suitsia ja ehkäpä se siivittäisi meidät läpi tästä kilpailusarjasta, sillä mä en todellakaan osannut asettaa sille mitään tavoitteita ainakaan niin kauaa kun mun pilvilinna olisi vahvana. Toisaalta mun pilvilinna oli turvallinen joten ehkä me voitaisiin pärjätä Harrin kanssa. Näyttää että pyörätuolista pääsee huipulle. Kirjoittaa uutta historiaa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Apr 26, 2021 22:13:51 GMT 2
27.04.2021 / Vakava Varoitus Siirapista
Feetu oli ensimmäinen, joka halusi tulla mun kanssa tallille. Toisaalta en mä ollut pystynyt muiden kanssa olemaan kovinkaan pitkään yhteyksissä ennen kuin mä törmäsin Feetuun. Siinä oli jotain mitä muissa miehissä ei ollut koko tänä aikana. Se tuntui jotenkin ymmärtävän mua erilaisella tavalla kuin muut oli ja mulla ei ollut niin hankala olla sen kanssa. Sen kanssa oleminen tuntui luonnolliselta ja kai mä olin Feetun vuoksi pystynyt taas lopettamaan lääkkeetkin, vaikka ajoittain muhun sattui paljonkin. Varsinkin nyt kun ratsastaminen ja treenaaminen oli ihan erilaista kuin ennen koska mä en voinut ottaa enää rennosti silloin kun mun fysiikka ei kestänyt. Vaikka mä en ollut halunnut näyttää Feetulle miten rikki mä olin, se oli nähnyt kaiken sen rumuuden mikä mussa oli. Jokaisen naarmun, jokaisen arven mitä onnettomuus oli jättänyt jälkeensä. Se ei ollut kavahtanut niitä, vaan se oli piirtänyt hellästi niiden ääriviivat mun ihoon, kysyen miten ne olivat tulleet ja mä olin kertonut. Elänyt taas kerran sen illan kun kaikki muuttui rikkoen sen mitä piti olla.
”Kaikki ok?” sen pehmeä ääni kysyi kuskin paikalta, oikea käsi hakeutuen vaihdekepiltä mun kädelleni, ujuttaen sormensa mun omien lomaan. Sen kädet oli lämpimät ja pehmeät. Mä pudistin sen kättä ehkä vähän liian lujaa siihen mitä mä meinasin. ”Joo. Tai no… Mua jännittää. Mitä kaikki sanoo kun mä en oo oikeastaan…. En mä oo kertonut kenellekkään että mä oon alkanut tapailemaan. Tai niinkun ei meillä ollut mitään virallista Juliuksenkaan kanssa, mutta tää on eka kerta kun kukaan vieras tulee mun kanssa Ansamaahan.” ”Helpottaisko se sua jos mä sanon olevani sun työkaveri?” mä tunsin miten pähkinänväriset silmät vilkuili mua aina välillä, vaikka ne pääasiallisesti katsoivatkin meidän edessä avautuvaa tietä. ”Niin… tai en mä tiedä… Saaga varmaan tajuaa kyllä mistä on kyse. Ehkä Majinákin. Tai en mä tiedä onko ne edes toisaalta niin pahoja vaikka ne sais tietää. Ehkä mä jännitän eniten Dochaksen reaktiota.” ”Hei, älä huoli. Ne ymmärtää kyllä. Otetaan askel kerrallaan ja lähdetään tolla liikkeelle? Saadaanhan me sitten sanoa miten asiat oikeasti on jos joku huomaa että tuo on täyttä valetta.”
Mä halusin sanoa jotain, mutta mä jouduin ohjeistamaan viimeiset käännökset ja sitten me oltiinkin jo Ansamaan parkkipaikalla. Autosta nouseminen tuntui siinä hetkessä viimeiseltä asialta mitä mä halusin tehdä, mutta lopulta mun oli pakko nousta, ja mä aloin esittelemään Feetulle paikkoja jotta mä sain mun ajatuksille jotain työtä. Me kannettiin yhteistyössä Harrin varusteet sen karsinalle ja kun me lähdettiin hakemaan kimoa Feetu halusi taluttaa Harrin sisälle, joten mä kävelin vain parivaljakon vierellä. Mun pahaksi onnekseni Saaga tuli juuri samaan aikaan tallille ja se näki meidät.
”Moi Samuel!” ”Mooi” ”Kukas sun kaveris on?” bruneten mielenkiinto nousi heti. ”Feetu Björkqvist. Samuelin työkaveri.” Mä salaa ihailin sitä helppoutta millä se esitteli itsensä. Sanat kuulostivat niin sulavilta kun se lausui ne ja mä tiesin että mä olisin paljastanut kaiken. ”Saaga Talvilehto. Kiva tavata!” Feetu ja Saaga puhuivat vielä hetken sillä mä en saanut muodostettua mitään järkeviä lauseita vaikka mä miten yritin. Mä sain onneksi vastattua jotain ja mä olin enemmän kuin tyytyväinen kun Saaga mainitsi että sen oli haettava Unikko. Me jatkettiin Feetun ja Harrin kanssa talliin ja mä näytin millä harjoilla ja missä järjestyksessä olisi paras hoitaa oria, vaikka jostain syystä Feetu näytti olevan kuin kotonaan tallilla. Harri oli lopulta varustettuna ja me siirryttiin ulkokentälle.
Vasta orin selässä musta tuntui että mä saatoin taas hengittää kunnolla. Mä yritin keskittyä siihen että mä sain ratsastettua jokaisen askeleen, jonka Harri otti. Kimo tuntui todella hyvältä ja musta tuntui että jos me löydettäisiin tämä sama flow seuraavassa osakilpailussa, siitä voisi tulla jotain. En mä voinut kuvitellakkaan että mä kisaisin koko kisasarjaa loppuun Jasu Lakkahallan tiimikaverina, sillä mä tiesin että mun pitäisi oikeasti kisata sen kanssa samalla tasolla. Mulla oli hevonen, joka pystyi siihen kevyesti. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin mä olisin halunnut, me ei oltaisi nyt Suomessa. Me oltaisiin jossain muualla, missä me voitaisiin treenata vuoden ympäri ja missä meille olisi kisoja tarjolla. Kuitenkin me oltiin täälä ja me oltiin pettymyksiä kaikille. En mä tiennyt päästäisiinkö me ikinä siihen pisteeseen että me startattaisiin Harrin kanssa enää edes yhtä tähteä, vai jäisikö meidän menestys harrasteeseen jos mä en uskaltaisi hypätä korkeampia esteitä.
Ratsastaessani kaartoa siten, että mä näin kentän aidalla istuvan Felixin, mun sydän tuntui jättävän lyöntejä välistä koska sen vierellä seisoi Dochas ja ne selkeästi kävi jotain keskustelua. Harri huomasi selkeästi että mä en ollut fokusoitunut siihen ja se palautti mun takaisin tähän hetkeen ja mun oli pakko jatkaa ratsastamista. Lopulta Harri oli liikutettuna ja mä ratsastin kimon edelleen aidalla istuvan miehen luokse.
”Täälä on kyllä mukavaa porukkaa” ”Joo. Mitä… Mitä Dochasilla oli?” mun oli pakko kysyä kun mä olin laskeutunut Harrin vierelle. ”Kyseli vain vähän että kuka mä oon ja juteltiin vähän hevosista. Hauska heppu”
Me palattiin hiljaisuuden vallitessa takaisin talliin ja mä riisuin ja hoidin Harrin pikavauhtia, sillä mä halusin vain pois Ansamaasta. Mä halusin takaisin neljän seinän tuoman turvan sisälle, paikkaan jossa meidän on turvallista olla me, eikä jotain muuta…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Apr 30, 2021 20:27:03 GMT 2
18.04.2021
Meidän koulukoe oli mennyt ihan päin honkia. Mä en tiennyt miksi ihmeessä meidän koulukoe ei ollut tänään ihan sitä parasta suorittamista. Mä olin treenannut kuitenkin sileällä paljon enemmän kuin mitä mä olin treenannut rataesteitä. En mä tiennyt olinko mä treenannut sitten liikaa sileällä vai vaikuttiko mun jännittäminen Harrin suorittamiseen. En mä ollut ikinä kerennyt osallistua näin isolla areenalla ratsastettavaan kilpailuun ennen kuin mä olin loukkaantunut ja joutunut palaamaan muutaman kuukauden ikäisen lapsen tasolle.
Me oltiin kuitenkin saatu Harrin kanssa yli 61% joka oli ihan hyvä tulos vaikka me oltaisiin varmasti voitu tehdä paljon parempikin tulos koulussa. Mun tulos oli meidän tiimin huonoin ja toisaalta se oli ihan odotettavissa. Mä en ollut edes ratsastanut niin kauaa onnettomuuden jälkeen joten siinäkin mielessä mun suorittaminen on paljon huonompaa muihin verrattuna, vaikka me oltiin tehty Harrin kanssa paljon parempikin tulos kouluradoilta. Ehkä tämä olisi kuitenkin vain yksi askel meidän matkallamme kohti isompia ratoja ja sitä että mä voisin kuntouttaa itseni vieläkin paremmin.
Kuitenkin seuraava osakilpailu stressasi mua suuresti koska me oltiin tällä hetkellä jaetulla ensimmäisellä sijalla meidän tiimin kanssa joten tulevassa osakilpailussa ei olisi varaa tehdä huonoa suoritusta. tai aianakaan mä en halunnut olla se syy miksi me menetettäisiin meidän johto. Tai siis todennäköisesti mä olisin syy sille miksi me menetettäisiin meidän johto jos me menetettäisiin se koska en mä osannut ratsastaa ja varmasti mun ahdistus joko siitä että mä aiheuttaisin meidän tiimin tippumisen johdosta tai sitten mä vain tajuaisin miten surkea mä olin ratsastamaan ja että mä pettäisin Annin, Saagan ja Jasun. Ehkä Jasun pettäminen kirpaisisi eniten sillä mä varmasti samalla pettäisin sen ajatukset Ansamaalaisista. Varmaan paras olisi vain jättää seuraava osakilpailu välistä ja olla pettämättä meidän tiimiä enää yhtään enempää tällaisella surkealla tulostasolla. Ehkä pitäisi vain lopettaa kilpaileminen kokonaan koska se ratkaisisi varmasti monia ongelmia ja mun ei tarvitsisi pettää ketään tai pilata kenenkään nimeä sillä tavalla…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on May 1, 2021 23:00:23 GMT 2
Toinen osakilpailu oli muutaman päivän päässä. Me oltiin tehty Harrin kanssa pääasiassa sileän treenejä, mutta mä olin yrittänyt pitää mukana myös puomeja ja kavaletteja. Tänään mä kuitenkin olin käynyt kasaamassa maneesiin muutaman matalan esteen jotta mä saisin treenattua vielä vähän hyppyjä ennen kuin olisi seuraavan kisaradan aika, sillä kaikki varmasti odottaisivat että mä saisin samanlaisen tuloksen aikaan kisaradalta vaikka mulla ei ollut mitään tietoa siitä että kuinka moni oikeasti tiesi että musta ei ollut kilparatsastajaksi.
Harrin ollessa varustettuna mä lähdin taluttamaan kimoa ruunaani kohti maneesia ja toivoin että mä saisin tehdä treenini ihan omassa rauhassa koska mä en tiennyt että kestäisiko mun kantti sitä että joku näkisi jos me epäonnistuttaisiin ihan täysin. Kiristettyäni orin vyön vielä parin reiän verran ja päästessäni sen satulaan mä päätin taas unohtaa kaiken mitä tapahtui meidän ympärillä ja yritin vain löytää sellaista tasaista suorittamista millä mä saisin itselleni varmuuden myös siitä että ori suorittaisi esteet tasaisesti ja me saataisiin hyviä hyppyjä alle jotta mä voitaisiin paljon varmemmin lähteä kisaradalle sunnuntaina. Harri oli onneksi suhteellisen rauhallinen hyppyjen ajan ja mitä pidemmälle meidän hypyt etenivät sitä rennommaksi mä tunsin itseni ja sitä valmiimmaksi mä tunsin itseni seuraavaa osakilpailua ajatellen.
”Se näyttää tosi kivalta. Nostanko teille vähän esteitä?” ääni iskeytyi tajuntaani. Kääntäessäni katsettani, huomasin että Anni oli saapunut maneesiin ja tuo oli ilmeisesti jo hetken seurannut treenejämme. ”Joo, nosta vain. Varmaan joku viis senttiä riittää kun en mä oo hypännyt isoa.” ”Okei, onko nää hyviä?” Anni kysyi nostettuaan esteitä. ”Joo. Kiitos.”
Siirsin Harrin ravin kautta laukkaan ja annoin orin laukata hetken, kunnes käänsin orin kohti ensimmäistä estettä. Harrin laukka tuntui voimistuvan ensimmäisen esteen ilmestyessä sen näköpiiriin ja mulla alkoi olemaan sellainen fiilis että mä en tiennyt pysyisinkö mä orin hypyissä mukana tai saisinko mä pidettyä orin hallinnassa. Lopulta me päästiin koko rata lävitse ja mä olin salaa helpottunut siitä.
”Nostanko vielä?” ”Ei tarvitse. Mä en taida olla vielä valmis isompiin vaikka Harri menisi kyllä. Se kaipaisi jonkun tasokkaamman ratsastajan isoille esteille. Pitäis varmaan taas sopia Kertun kanssa että jos se hyppäisi Harrilla. Mutta kiitos tästä” mä mutisin näprätessäni kimoni ohjia. Mä vilkaisin Annia ja se näytti jotenkin mietteliäältä. ”Tai en mä tiedä, kiinostaisko sua kokeilla hyppäämistä Harrilla?”
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on May 4, 2021 20:55:41 GMT 2
02.05.2021
Toinen osakilpailu oli tullut lopulta eteen ja mua stressasi ihan liikaa. Me ei oltu pärjätty ensimmäisessä osakilpailussa ainakaan koulupuolella kovin hyvin ja meidän koko tiimi kilpaili kuitenkin kouluratsastuksessa ja mä olin ainut, joka kisasi myös esteillä. Mä tiesin että Annin ja Saagan edessä mä voisin epäonnistua, sillä sellainen mä olisin ratsastajana. Eniten mua ahdisti se, että jos mä epäonnistuisin Feetun ja Jasun silmissä. Mä en tiennyt mitä mä tapahtuisi jos mä mokaisin Feetun silmissä. Mä en ollut varma haluaisinko mä menettää miestä vaikka varmasti mä menettäisin maineeni Jasun silmissä, mutta se taitaisi olla helpompaa kuin menettää Feetu. En mä tiennyt paljonko mulla oli taistelutahtoa jäljellä, ja mä en uskonut että mä selviäisin jos mä menettäisin Feetunkin.
Mitä lähemmäksi tuli se hetki että mun oli aika alkaa laittamaan Harria kuntoon. Feetu auttoi mua kykyjensä mukaan ja musta tuntui pahalta että mä olin toiselle niin tyly ja mä toivoin että mies ymmärtäisi miksi mä olin niin tyly vaikka mä en normaalisti tiuskinut Feetulle näin paljoa. Noustessani Harrin selkään mä en tiennyt mitä mun pitäisi toivoa edessä olevalta radalta. Verkassa mä yritin vain tyhjätä ajatukseni ja keskittyä siihen että mä ratsastaisin oikeasti jokaisen askeleen, jonka Harri ottaisi sekä yritin käydä lävitse vielä muutaman sellaisen kohdan kisaradasta, jotka olivat olleet treeneissä ajoittain hankalia.
Kun meidät kuulutettiin kisaradalle, musta tuntui että mä voisin mielummin vain kääntää Harrin ympäri ja pyytää oriani laukkaamaan niin kauas kuin me päästäisiin. Ratsastettuani kimoni kisa-areenalle mä tervehdin tuomaria ja yritin vain ratsastaa parhaan mahdollisen radan mikä mun olisi mahdollista ratsastaa. Mä tiesin että meidän rata sisälsi rikkoja tyhmissä kohdissa ja että juuri sellaisissa mun ei olisi pitänyt niitä tehdä, mutta mä en välittänyt. Mä yritin ratsastaa kaikki sellaiset kohdat radasta mahdollisimman hyvin missä meillä oli ollut ongelmia. Mä yritin kuitenkin unohtaa huomaavani kaikki ne kohdat missä mä tein virheitä. Lopulta meidän rata oli ohitse ja kun mä pääsin ulos kisa-areenalta mä olin onnellinen siitä että meidän kisasuoritus oli ohitse.
Tulosten odottaminen oli hirveintä ikinä. Mä en tiennyt miten huonosti meidän rata olisi mennyt. Kun mä näin että Feetu lähestyi mua mä en halunnut kuulla mitä miehellä on sanottavana. ”Te voititte koko luokkanne!”
Mä katoin Feetua kuin se olisi juuri sanonut mulle että se ei halunnut jatkaa enää meidän suhdetta. ”Oikeasti?” ”Joo joo! Sun pitäis olla jo palkintojenjaossakin!”
Vaikka mä näin sinivalkoisen ruusukkeen orini suitsissa, mä en voinut siltikään ymmärtää että me oltiin voitettu. Meidän parhailla prosenteilla ikinä.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on May 10, 2021 19:10:59 GMT 2
08.05.2021
Mä en voinut uskoa että mulla oli näin hyvä olla. Mä olin ajatellut että tällainen onni ei voinut olla mahdollista sen jälkeen kun Julius oli lähtenyt. Kuitenkin kun mä sain olla Feetun lähellä mun oli hyvä olla. Se ei karttanut edes sitä että mä olin arpinen, ruma ja pilattu. Se oli tullut mun kanssa tallille ja se oli auttanut mua hyppäämään. Meidän toinen osakilpailurata oli mennyt pilalle ja mun piti treenata ahkerasti jotta me pärjättäisiin kolmannessa osakilpailussa myös rataesteillä. Tai oikeastaan meidän pitäisi pärjätä molemmissa osakilpailuissa. Sijoittuminen yksilörankingissa ei ollut mulle oikeastaan tärkeää, sillä en mä ajatellut itseäni enää kilparatsastajana joten ainoastaan, se että mä voisin auttaa muita voittamaan tiimirankingin olisi tärkeää.
Seuraavaan osakilpailuun olisi viikko ja mä käytin tilaisuuden hyödyksi jotta mä saatoin tehdä Harrin kanssa estetreenin. Äitienpäivä ei ollut merkinnyt mulle mitään vuosiin, sillä äiti ei ollut kestänyt nähdä mua tuolissa ja me ei oltu pidetty oikeastaan mitään yhteyttä toisiimme. Mä toivoin että Ansamaassa ei ollut ketään, sillä mä en halunnut yleisöä, vaikka lopulta mä sain sitä yllättäen Feetusta. Mä olin ihmetellyt miksi se ei ollut mennyt oman äitinsä vuoksi, mutta mies oli selittänyt että tuo olisi jo käynyt äitinsä luona eikä häntä haittaisi tulla kanssani tallille.
Feetu rakensi mun ohjeiden mukaan maneesiin neljä estettä samalla kun mä verkkasin Harrin. Kimo hevonen tuntui hyvinkin energiseltä ja mä en tiennyt että mitä meidän hyppäämisestä tulisi. Kuitenkin kun Harri pääsi hyppäämään sen meno alkoi tasoittumaan ja mun olosta tuli paljon varmempi. Me tehtiin Harrin kanssa vähän tekniikka harjoituksia sekä mä yritin parhaani mukaan ratsastaa erilaisia askelmääriä esteiden väleihin jotta mulla voisi olla jokin mahdollisuus saada se onnistumaan myös kisoissa. Meidän kisatason tehtävät tuntui helpoilta ja mä en tiedä mikä muhun meni, mutta mä pyysin Feetua nostamaan esteitä kymmenellä sentillä. Mä en ollut vielä hypännyt metriä sen jälkeen kun mä olin palannut takaisin satulaan.
Ensimmäinen kierros meni vähän kokeilun kautta ja kun mä huomasin että me pystyttäisiin selvittämään myös isompia ratoja. Pari kierrosta vakuutti mulle että mä voisin kokeilla samoja juttuja myös tällä korkeudella. Viimeiselle kierrokselle Harri lähti ihan liian reippaalla laukalla, sillä se taisi luulla että se pääsee taas isoille esteille. Mä yritin parhaani mukaan lyhentää Harrin laukkaa, mutta kimo ori painoi ohjille ja mä tunsin miten se lähti hyppyyn ihan liian kaukaa. Mä purin hampaat yhteen ja toivoin parasta. Harri selvitti ensimmäisen esteen jotenkin, mutta mä tunsin miten sen tasapaino heitti laskeutumisessa ja mä tunsin miten orin etuosa karkasi mun edestä ennen kuin mä irtosin itsekin satulasta ja tunsin miten puomi lähti liikkeelle törmäyksen voimasta.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on May 11, 2021 18:24:53 GMT 2
08.05.2021
Mun sydän oli jättänyt useita lyöntejä välistä kun mä olin tajunnut että Samuel kaatuisi Harrin kanssa. Vaikka koko kaatuminen mahtui vain muutamaan sekuntiin, musta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, tai ainakin hidastunut huomattavasti. Oli avutonta seurata miten valkoinen hevonen putosi polvilleen ja miten Samuel irtosi satulasta, laskeutuen lopulta puomien päälle, tiputtaen ne maahan, ennen kuin mies laskeutui lopulta niiden päälle jääden makaamaan liikkumatta.
Mä puoliksi juoksin Samuelin luokse ja mä olin ihan varma että se oli kuollut rysäyksessä. Päästessäni Samuelin luokse, kivi vierähti mun sydämeltäni nähdessäni että mies hengitti. Mä en tiennyt että mitä mä uskaltaisin tehdä joten mä kaivoin puhelimen taskustani ja soitin hätänumeroon. Aika joka ambulanssin tuloon meni, tuntui ikuisuudelta vaikka oikeasti kyseessä oli vain muutamista minuuteista. Ensihoitajien ilmeet olivat vakavat, noiden tutkiessa edelleen maassa makaavaa Samuelia, ennen kuin mies nostettiin kaulurilla ja rankalaudalla tuettuna paareille ja siirrettiin ambulanssiin. Vasta siinä vaiheessa mä tajusin että mä pitelin edelleen Harria ohjista. Robottimaisesti mä lähdin taluttamaan kimoa hevosta kohti sen karsinaa ja riisuin siltä varusteet, ennen kuin jätin hevosen karsinaansa ja lähdin ajamaan kohti sairaalaa.
Ensimmäinen lääkäri, jonka mä tapasin, oli Markku Rahkonen. ”Se oli sitten siinä?” ”Älä vielä heitä toivoa hukkaan hyvä mies. Kuvat olivat puhtaat uusien murtumien osalta ja vanhatkin näyttivät edelleen hyviltä. Osaa ei edes enää huomannut kun kuvaa katsoi” Rahkosen tasainen raspiääni kertoi. Se, että juuri Markku oli ensimmäinen lääkäri, jonka näin ei voinut olla hyvä asia.
”Jotain on pakko olla vialla kun sinä olet täälä. Ja koska mä en tunne mun vasenta jalkaa.” ”Siinä olet oikeassa että jotain on vialla. Sinulla on hermopinne selässä, joka vaikuttaa vasemman jalan tuntoon. Vika korjaantuu ajan kanssa, mutta siihen asti joudut turvautumaan apuvälineisiin liikkuessasi.” ”Eli takaisin tuoliin siis?”
Lääkäri poistui juuri Samuelin huoneesta kun pääsin sairaalalle. Mun oli pakko pysähtyä ja vetää syvään henkeä, ennen kuin mä avasin oven ja astuin huoneeseen. Sairaalakaavussa istuva Samuel näytti siltä että toinen oli myinyt maansa kokonaan.
”Hei kul…” ”Moi” hiljainen huokaisu vastasi. ”Mä joudun takaisin tuoliin” Katsoin Samuelia ja mä en tiennyt mitä sanoa. Otin kiinni viimeiset askeleet, jotka erottivat minut ja sairaalasängyn, ennen kuin istuin sen laidalle ja kiedoin käteni Samuelin ympärille. ”Kaikki järjestyy kyllä. Mä oon sun tukena loppuun asti” kuiskasin miehen korvaan, ennen kuin suoristin meidät molemmat ja lopulta nostin Samuelin katseen ja painoin huuleni vasten miehen omia.
Feetu lupasi olla mun vierellä loppuun asti. En mä tiedä jaksoinko mä uskoa sitä, sillä samanlainen lupaus oli jo kerran rikottu. En, vaikka Feetu yritti parantaa mun oloa suudelmallakin. Mä en ollut halunnut palata tuoliin vielä tässä iässä. Eihän paluu olisi lopullinen mutta mä haluaisin silti jatkaa elämääni mahdollisimman normaalisti vaikka mun tila ei sitä sallisi. Ymmärsinhän mä miksi Rahkonen oli selittänyt tuolinkin olemassa olon, mutta mä halusin uskotella itselleni että mä pärjäisin vain kepeillä. Helppoa se ei olisi mutta mä yrittäisin silti koska mä halusin vältellä tuolia.
Mä kerroin Feetulle mun peloista mitä oli taas noussut pintaan sen jälkeen kun mä olin kuullut asiasta. Me juteltiin pitkään ja lopulta mut kotiutettiin sairaalasta Feetun hoidettavaksi. Ajomatka takaisin mun asunnolle oli hiljainen, ja musta tuntui pahalta että mä olin ajanut Feetun tähän tilanteeseen näin aikaisin meidän parisuhteessa. Lopulta Feetu pysäytti mun auton mun asunnon ulkopuolelle ja nousi ylös auttaakseen mut autosta. Tuntui pahalta olla toisen armoilla ja heti kun mä olinkin vain päässyt keppien varaan mä keräsin kaiken rohkeuteni ”mä pärjään kyllä. Ei sun tarvi jäädä mun luokseni kun sulla on kuitenkin huomenna töitäkin.” ”Ei, kyllä mä voin jäädä kerta lääkärikin sanoi että sua pitäisi vahtia. Sitä paitsi lupaus on lupaus.”
Samuelista oli huomattavissa miten se yritti työntää mut pois luotaan. Kai se yritti suojella meitä molempia siltä faktalta että jos se ei parantuisikaan vaikka lääkärit sanoivat toista. Lopulta jossain kohtaa Samuel vaipui uneen, ja mä olin vielä pari tuntia hereillä, tarkistaen vielä että kaikki oli Samuelilla kunnossa ja lopulta nukuin muutaman tunnin pätkissä jotta mä sain heräteltyä miestä ja pidettyä huolen siitä että kaikki oli kunnossa.
Aamulla mun ei tehnyt mieli jättää miestä yksin kotiinsa, mutta mun oli pakko lähteä töihin ja mulla ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa Samuelia mun kaveriksi töihin. Kuitenkin mä laittelin useamman kerran päivässä viestiä miehelle ja kyselin miten toisella menee sekä lupasin viedä Samuelin tallille kunhan vain pääsin töistä. En mä tiennyt miten se tulisi pärjäämään jos tilanne jatkuisi pitkäänkin, mutta mä toivoin että se jaksaisi taistella tilanteen lävitse.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on May 18, 2021 21:31:49 GMT 2
11.05.2021
Mä en ollut noussut koko maanantaina pois sängystä. Vaikka mun olo oli hyvä ja mihinkään ei sattunut, mä en silti halunnut poistua kohtaamaan ulkomaailmaa. Tiesinhän mä että mun pitäisi liikkua ja jatkaa normaalia elämää, mutta oliko siinä enää mitään järkeä jos mä en voinut kuitenkaan elää normaalisti?
Tiistaina Feetu pakotti mut ylös sängystä ja se uhkasi vaikka nostaa mut Harrin selkään jos mä en muuten sinne pääsisi. Vaikka mä en halunnut, ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta sängystä ja pukea vaatteet päälleni. Mä näin koko ajan sivusilmällä mun vasemmalla puolellani, yöpöytää vasten nojaamassa olevat kepit ja into niihin koskemiseen oli entistäkin pienempi. Alitajunta yritti kyllä kertoa mulle että mä en pärjäisi ilman keppejä ainakaan vielä, mutta mä hiljensin sen kuiskaukset ja yritin päättäväisesti lähteä tekemään matkaa kohti makuuhuoneen ovea. Mun liikkuminen oli hyvin hidasta ja huojuvaa ja se lähetti mut heti takaisin neljän vuoden taakse, kun mä aloin ottamaan ensimmäisiä askeleita ilman tukemista sen jälkeen kun mä olin edellisen kerran saanut tunnon takaisin jalkoihini.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, mä saavutin viimein makuuhuoneen oven ja mun oli pakko nojata hetki ovenkarmiin. ”Ootko sä kunnossa?” Feetun huolestunut katse kääntyi mua kohden pienen keittiönpöydän äärestä, jossa mies istui läppärinsä edessä. ”Joo. Mä vaan tarvin minuutin.” Miehen katseesta näki, että tuo halusi sanoa jotain, mutta kai toinen oli oppinut mun muutaman päivän tiuskimisen jälkeen milloin kannattaisi antaa pölyn laskeutua ja sen jälkeen lähteä kokeilemaan kepillä jäätä uudelleen. En mä ollut ylpeä siitä että mä olin taas tällainen hermoraunio, mutta mä en myöskään halunnut satuttaa ketään joten helpommalta tuntui vain yrittää ajaa kaikki pois. En mä suojellut sillä niinkään itseäni kuin muita, sillä mä halusin että kenenkään ei tarvitsisi tuntea olevansa vastuussa musta ja että tällaista taakkaa olisi pakko kantaa mukanaan.
Parin minuutin kuluttua mä pääsin jatkamaan matkaani ja lopulta mä saavutin myös pienen ruokapöytäni. Mä kuulin miten toisella puolella pöytää sijaitsevan tuolin jalat kahisi lattiaa vasten kun Feetu siirsi sitä taakseppäin ja sen jälkeen muutaman pehmeän askeleen ennen kuin mies palasi takaisin ruokapöydän ääreen ja laski ensin eteeni kahvimukin ja sen jälkeen tuo täytti molemmat.Hiljaisuuden vallitessa Feetu nosti pöytään vielä aamupalatarvikkeita, ennen kuin tuo palasi takaisin tietokoneensa taakse ja pian keittiön täytti vain näppäimistön tasainen napina.
Mä tuijotin mun eteen laskettua mukia. Se oli yhtä surkea kuin omistajansakin. Valkoinen, lommoilla ja säröillä. Pitkään yksin asunut. Vasta kun Julius oli tullut mukaan kuvioihin, se oli saanut ystävän. Mukit olivat kuin yö ja päivä, toinen hajalla ja ruma, toinen sileä ja kaunis. Vaikka mä en halunnut, mä kurkotin poimimaan maitopurkin käteeni ja kaadoin valkoista nestettä mustan kahvin päälle ja seurasin miten nesteen väri muuttui tummanruskean kautta beigeksi. Mä laskin maitopurkin takaisin pöydälle ja tuijotin hetken vielä beigen värisen nesteen pintaa ennen kuin mä nostin mukin huulilleni ja annoin lämpimän nesteen koskea ensin huuliani, ennen kuin raotin huuliani ja annoin nesteen täyttää suuni. Mä join kahviani pienin kulauksin ja yritin päättää että haluaisinko mä sittenkään lähteä Ansamaahan, vai palaisinko vain takaisin sänkyyni ja olisin sielä hamaan loppuun asti.
Kun mä olin saanut kahvini juotua, mä olin sinetöinyt päätökseni siitä että mä en menisi tallille. Mä olin päässyt ylös ja hiippaillut tiskipöydän luokse jotta mä olin saanut laskettua kahvimukini sinne. ”Ootsä valmis lähtemään?” Feetun ääni kuului mun takaa. ”En” vastasin ja lähdin askeltamaan kohti makuuhuonetta. Mä tiesin että Feetu joko istui tai seisoi edelleen siinä paikassa mistä se oli kysymyksensä esittänyt ja lopulta mä kuulin miten tietokoneen kansi sulkeutui ja pian sen jälkeen muutaman askeleen, ennen kuin mä tunsin Feetun käden omassani ja mies pysäytti mun kulkemisen. ”Sä et ajatellut mennä ollenkaan.” ”Mitä hyötyä musta muka sielä on? En mä pysty ratsastamaan ja mitä hyötyä on liikuttaa koko hevosta jos mä en voi tehdä sitä hyvin. Parempi olisi vain laittaa koko hevonen myyntiin ja unohtaa koko ratsastaminen” viimeiset sanat mä melkein syljin toisen kasvoille. ”Hei, nyt. Vedät henkeä ja rauhoitut. Me molemmat tiedetään että sä et tarkoita mitä sä sanot ja että nyt sua vain ärsyttää sun oma tilanteesi, vaikka se ei ole mitenkään pysyvä. Me mennään nyt Ansamaahan ja jos ei muuta niin mä vaikka ratsastan sen hevosen vaikka mulla ei oo mitään hajuakaan siitä että miten se liikkuu eteenpäin ja miten sitä ajetaan.”
Mä tuijotin Feetua ja lopulta vain jatkoin hidasta matkaani kohti makuuhuonetta. Vaikka vetäytyminen peiton alle piiloon maailmalta olisikin ollut paljon mukavampi vaihtoehto, mä päädyin vain poimimaan mun kepit ja suuntaamaan kohti eteistä. Mä olin salaa kiitollinen siitä että tallikengät oli helppo vetää jalkoihin joten mä onnistuin tekemään sen ilman isompia ongelmia ja lopulta hakien hieman tukea kepeistäni mä suuntasin autolleni. Vaikka mä miten halusin lähteä tallille yksin ja pärjätä sielä itsekseni, mä tiesin että se ei olisi millään muotoa mahdollista ja mä taiteilin itseni apukuskin paikalle, samalla kun Feetu nousi ratin taakse ja lähti tottuneesti ajamaan kohti Ansamaata. Maisemien vaihtuessa lasin takana mä mietin mitä viikonlopun kisamatkasta tulisi. Kuusamoon kun olisi pitkä…
Feetun parkkeeratessa auton mä päätin että mä yrittäisin selvitä ilman keppejä tallireissusta, vaikka mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että miten mä esimerkiksi kantaisin satulan karsinalle, saati nostaisin sen orin selkään kun mun menoa hidasti kuitenkin se fakta että mä en tuntenut mun vasenta jalkaa suuremmin edelleenkään. Kuitenkin mä halusin yrittää selvitä, sillä mä en tiennyt olisiko Feetu lähtemässä viikonloppuna kisoihin mun kaveriksi ja silloin mun pitäisi pärjätä yksin. Vaikka mä normaalisti pärjäsin yhdellä kierroksella tavaroiden hakemisessa, mä jouduin tänään tekemään kaksi ja siltikin musta tuntui että mä tein yhden kierroksen liian vähän. Onneksi kimon orin harjaaminen onnistui ilman suurempia ongelmia, ja lopulta mä sain jopa satulankin nostettua Harrin selkään, vaikka se ei ollut kovinkaan helppo, saati sulava suoritus. Lopulta mä lähdin taluttamaan oriani maneesiin, toivoen että se olisi tyhjä ja Feetun autettua mut orin selkään, oli aika ottaa selvää että pystyisinkö mä ratsastamaan viikonloppuna.
Harri oli kai jo tähän mennessä oppinut täydelliseksi pararatsuksi, sillä sen askel tuntui pehmenneen alusta ja muutenkin sen liikkumisessa oli sellaista varovaisuutta. En mä tiennyt että olisiko se sellaista mitä kenttäratsulta vaadittaisiin, sillä se toisi kuitenkin omat ongelmansa varsinkin maastossa, mutta ehkä Tie Tähtiin tyylisessä kilpailussa se voisi toimia. En mä edes tiennyt miten paljon sellaista wow efektiä tuomarit odottivat ratsukoilta, mutta sen mä tiesin että mä en voisi tällä kertaa ainakaan Harrin täyttä potentiaalia esitellä, jos mä saattaisin ratsastaa oriani ollenkaan.
Mun harjoittelumotivaatio oli ihan täysin hukassa kun mä keräsin ohjia tuntumalle ja mä en tiennyt että saisiko mä mitään vasemman puolen apuja lävitse. En mä tiennyt miten paljon Harri osasi ja miten hyvin sitä voisi ratsastaa ilman perinteisiä apuja. Mä en ollut lukenut mitään kertomuksia tai katsonut yhtäkään niistä videoista siltä ajalta kun Harri oli ollut Hollannissa, joten mä en tiennyt että olisiko se ratsutettu myös pararatsuksi. Mä en kuitenkaan voinut venyttää treenin aloittamista yhtään pidemmälle ja lopulta mä vain kokeilin hakea erilaisia asetuksia ja taivutuksia sekä muita sellaisia ihan käynnissä.
Hitaasti ja alkuun hieman epävarmasti ori alkoi vastaamaan mun pyyntöihin ja lopulta mulla oli sellainen olo sen selässä että me pärjättäisiin oikeasti viikonloppuna kisoissa. Ehkä mulla olikin alla oikeasti pararatsu eikä mun tarvitsisi sittenkään luopua oristani…
|
|
|