Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 25, 2020 17:48:31 GMT 2
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 25, 2020 19:28:32 GMT 2
25.08.2020 // Ensimmäinen päivä Ansamaassa
Olin ylittänyt itseni ja soittanut minulle tuntemattomalle Majiná Ansamaalle ja onnistunut puhumaan tallipaikan Harrille. En ollut kovinkaan innostunut tekemään tällaisia asioita varsinkaan sen jälkeen kun kuntoutumiseni oli lähtenyt kunnolla käyntiin ja olin saanut itseni taas jollain tavalla elämän syrjään kiinni. Ansamaiden talli kuitenkin kuulosti paikalta, jossa minun ja Harrin olisi hyvä lähteä aloittamaan yhteistä matkaamme ja minun jatkaa kuntoutumistani.
Toisaalta eipä kukaan ainakaan vielä tiennyt onnettomuudestani mitään, mutta varmasti tieto tai ainakin arvelut leviäisivät kulovalkean lailla, kun kaikki näkisivät minut ontumassa pitkin tallin käytävää. Olinhan tietenkin vuosien saatossa oppinut piilottamaan ontumiseni, mutta tiesin että tänään en olisi kykenevä tekemään sitä tarpeeksi pitkään. Olin kiitollinen että Harrin väliaikaisen tallipaikan omistaja oli lupautunut ajamaan meidät uudelle tallille. En varmaan olisi millää pystynyt itse ajamaan koko matkaa ja toisaalta en ollut ajanut trailerin kanssa vuosiin, joten tämä tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta.
Muutaman tunnin ajamisen jälkeen Ansamaiden talli alkoi tulla näkyviin ja samalla tunsin miten oma jännitykseni nousi, sillä pian kaikki näkisivät mikä säälittävä esitys Samuel Vainio oli. Auton pysähtyessä tallin pihalle, näin tyylikkään naisen seisovan pihalla ja laskeutuessani ohjaamosta vedin syvään henkeä ja pyrin vakauttamaan askeleeni parhaalla mahdollisella tavalla.
”Samuel Vainio”, esittelin itseni samalla kun tarjosin kättäni käteltäväksi. ”Majiná Ansamaa. Tervetuloa!”, nainen tervehti saaden ääneensä juuri sopivasti lämpöä kuulostaakseen asialliselta, mutta lipumatta tylyyden puolelle. Esittäytymisemme keskeytti rampin kolahdus maahan, sekä autosta kuuluva hirnahdus. ”Sinulla oli se Hannover ori?” ”Joo. Silverfoxes Hell Or Highwater. Tai no Harri se on kotoisasti vaikka en tiedä muistaako ori enää sitä nimeä. Se jouduttiin lähettämään keski-Eurooppaan muutama vuosi sitten kun…”, aloitin, ennen kuin tajusin mitä olin sanomassa. ”no sanottakoon että siinä tilanteessa se oli paras ratkaisu” lopetin hätäisesti ja lähdin askeltamaan kohti kuljetusautoa, tuntien miten jokaisella askeleella ontumani paheni pahenemistaan.
Päästessäni kuljetusauton suojaan, painoin selkäni sen viileää seinää vasten ja suljin silmäni. Vedin keuhkoni hiljaa täyteen ja puhalsin ne vieläkin hitaammin tyhjäksi, ennen kuin käsilläni tukien suoristin itseni ja kiinnitin Harrin riimunnarun orin riimuun ja irrotin kuljetusauton narut, ennen kuin varovasti käänsin orini ympäri ja olin niin tyytyväinen että se malttoi silti kuunnella apujani ja hiipiä vierelläni aina rampille ja sitä pitkin alas. Harrin ensimmäinen askel rampilla oli tuntunut ilkeänä tärähdyksenä selässäni, joka oli aiheuttanut pakon omaisen irvistyksen ja toivoin että Majiná ei olisi rekisteröinyt katsetta kasvoillani.
Päästessämme orin kanssa maan kamaralle nainen näytti minulle tarhan, jonne sain taluttaa orini ja irrotettuani narun sen riimusta se jäikin tutustumaan uuteen tarhaansa mielenkiinnolla. Matkalla tallille Majiná esitteli minulle paikkoja, sekä samalla myös Saagan ja Jennan, jotka olivat juuri hakemassa hevosia. Päästessämme talliin törmäsimme vielä Kaapoon ja Dochasiin, jotka Majiná esitteli minulle ennen kuin nainen jatkoi kierrättämistäni ja näytti minne, saisin jättää orin varusteet, sekä karsinan jonne Harri voitaisiin majoittaa.
Kierroksemme lopulla kiitin Majináa paikkojen näyttämisestä ja sovimme vielä muutamista käytännön asioista, ennen kuin siirryimme naisen toimistoon ja teimme vielä paperityöt kuntoon. Kun minulla oli omat kopioni tarvittavista papereista, poistuin Majinán toimistosta ja astellessani ulos tallista tunnelmani oli todella ristiriitainen ja toivoin että kaikki alkaisi menemään hyvin enkä hajottaisi itseäni heti ensimmäisenä tekonani.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 26, 2020 10:38:54 GMT 2
26.08.2020 // Amatöörin leima otsaan
Tuijotin edessäni olevaa tavarakasaa. Mulla ei ollut mitään tietoa siitä, miten mun tulisi saada kaikki ensin autoon ja sitten Ansamaan talliin. Päätin pakata mahdollisimman paljon kevyttä ja pientä tavaraa Ikean pussiin, ja yllätyksekseni oikeastaan kaikki sopivat sinne. Ainoastaan toppaloimi, satula ja panssari jäivät yli, mutta ne olisi helppo kantaa omina yksikköinään. Tavaroiden ollessa autossa lähdin suuntaamaan kohti Ansamaata ja toivoin vain parasta, että reissusta tulisi onnistunut.
Parkkeeratessani autoni Ansamaan pihaan ja varmistuttuani siitä, että kukaan ei näkisi miten vaikeasti välillä nousisin autosta nousin ylös ja suljettuani kuskin oven, kiersin autoni taakse ja avasin peräluukun. Alkaessani nostelemaan tavaroita ulos autostani, Saaga ilmaantui jostain paikalle.
”Hei, mä voin auttaa sua näiden kanssa” toinen totesi samalla kun nosti Ikean säkin olkapäälleen ja poimi satulan autoni takakontista käsivarsilleen. Hämääntyneenä yritin kyllä selittää että pärjäisin kyllä ja apu ei olisi tarpeellista. Kuitenkaan Saaga ei tuntunut kuulevan sanojani, vaan lähti päättäväisesti askeltamaan kohti tallia, ja minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata tuota brunette talliin, yrittämättä edes peitellä tällä kertaa ontumistani, sillä tuo ei toivottavasti voisi sitä huomata.
Varustehuoneessa Saaga alkoi automaattisesti järjestämään Harrin varusteita niille varatuille paikoille ja kävin samalla hakemassa loputkin Harrin tavaroista. Palatessani varustehuoneeseen Saaga tutkaili työnsä jälkeä ja kauhukseni tuo kääntyi sen verran aikaisin, että näki minun ontuvan paikalle. Potkaistuani itseäni henkisesti kävelin bruneten viereen. ”Tuossa on vielä jotain juttuja laittamatta paikalleen. Mä ajattelin että sun on varmaan paras laittaa ne itse paikalleen, niin tiedät mistä ne löytää. Harrin satulahuovan ja muut siihen liittyvät jutut mä laitoin käyttökuntoon”, brunette kertoi järjestelyistään kuin tuolle olisi arkinen asia järjestellä toisten tavaroita. ”Kiitos. Ei sun olis kyl tarvinnut auttaa näin paljoa” sanoin samalla kun nostin Harrin toppaloimen ylähyllylle niin, että siihen aiemmin kirjoittamani nimi näkyisi. Vaihdoimme Saagan kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin toinen pahoitellen joutui poistumaan ja itse jäin laittamaan loput tavarat paikoilleen. Kaiken ollessa valmista poimin Harrin harjapakin sekä suitset ja liinan mukaani ja onnuin kantamuksieni kanssa käytävälle.
Jätettyäni kantamukseni orini karsinan eteen, lähdin poimimaan kimoani tarhasta, jossa se nuokkui tyytyväisenä. ”Hei poika” kuiskasin kimolleni rapsuttaen sitä poskesta, ennen kuin napsautin riimunnarun kiinni orini riimuun ja lähdin ontumaan sen vierellä kohti porttia ja siitä selvittyämme kohti tallia. Käytävälle päästessämme kiinnitin Harrin molemmin puolin kiinni, ennen kuin kyykistyin harjapakille yrittäen pitää selkäni mahdollisimman suorana. Poimittuani kerralla kaikki harjat mukaani siirryin takaisin orini luokse ja aloin harjaamaan sitä lyhyehköin, mutta rytmikkäin vedoin.
Harjaamisen aikana en voinut olla pohtimatta miten amatöörimäiseltä näyttäisin kaikkien silmissä, sillä tiesin että harjaus olisi parempi suorittaa pidemmin vedoin, mutta myös oman tilanteeni tuntien, pitkät liikkeet eivät olleet niitä, jotka olisivat parhaimpia. Tai ainakin niillä saisin itseni vain kipeäksi ja voisin varmistaa sen, että minulla ei olisi asiaa tallille pariin päivään ja katoamistemppu näin aikaisin ei olisi se minkä haluaisin tehdä, koska se varmasti herättäisi spekulaatiot tallilaisten keskuudessa ja ehkä mieluusti kertoisin itse ensin jollekkin tai joillekin tilanteestani, ennen kuin he löytäisivät tiedon jostain vanhoista uutisartikkeleista.
Hitaasti, mutta varmasti Harri oli harjattu ja sain siirryttyä orini suojien pariin ja taiteiltuani ne omalla tyylilläni Harrin jalkoihin, olin melkein valmis lähtemään. Painettuani kypäräni päähäni, päätin ihan varmuudeksi hakea lopulta vielä turvaliivini päälleni, sillä ei olisi mitään takeita siitä, että Harri liikkuisi järkevästi ensimmäistä kertaa uudessa paikassa ja varsinkin muutaman vapaan jälkeen. Haettuani hetken paikkaa paukkumekanismin narulle, löysin toivottavasti toimivan vaihtoehdon ja suuntasimme orin kanssa kentälle.
Kenttä oli mukavan rauhallinen tässä vaiheessa päivää ja kävelytettyäni Harrin pari kierrosta sen ympäri päädyimme siirtymään portin lähelle ympyrälle. Harri siirtyi kävelemään isolle ympyrälle ilman mitään ongelmia ja ori vastasi apuihini hyvin. Ihailin Harrin liikettä kävellessäni kentän keskellä isolla ympyrällä itsekin, sillä tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun näin Harrin liikkeessä sen jälkeen kun siitä oli tullut ratsu. Olinhan tietenkin nähnyt videoita orin ajasta Hollannissa, mutta oli ihan eri seurata hevosensa liikettä henkilökohtaisesti, kuin läppärin näytöltä.
Vasta kun olin lopettanut Harrin juoksuttamisen, huomasin kentän aitaan nojailevan Dochaksen, sekä Saagan. Yritin pitää ilmeeni neutraalina, vaikka omat pienet paniikkikellot soivatkin pääni sisällä ja olin varma että nyt viimeistään saisin amatöörin leiman otsaani parivaljakon todistaessani juoksutusvarustustani. Taistelun jälkeen sain kuitenkin itseni pysymään neutraalina ja kohteliaana puhuessamme Harrista samalla kun annoin orin kävellä loppukäyntejä. Muutaman kierroksen jälkeen keräsin orin liinan lyhyelle ja odotin yleisöni poistumista, ennen kuin lähdin uudelleen ontumaan Harrin vierellä kohti tallia.
Saatuani orini takaisin tarhaansa ja tuon varusteet uudelleen paikalleen, olin henkisesti väsynyt, mutta tyytyväinen siitä, että olisin todennäköisesti selvinnyt myös toisesta päivästä Ansamaassa. Tai sitten kaikki kaaos vain odottaisi parempaa hetkeä ja kipeää päivää.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 27, 2020 15:22:09 GMT 2
27.08.2020 // Ensimmäinen ratsastus
Päästessäni Ansamaahan en nähnyt oikeastaan ketään, mikä oli ihan hyvä. Vaikka kaikki, joihin olin tutustunut, vaikuttivat mukavilta, en jotenkin silti tuntenut oloani vielä tarpeeksi kotoisaksi jotta olisin voinut olla täysin rennosti ja esim. antaa ontumiseni näkyä. Ainahan voisin sanoa että se johtuu lihasjumista tai jostain sellaisesta, mutta en tiedä miten pitkään tuo selitys menisi lävitse, kun syy ontumiselle on kuitenkin jossain paljon syvemmällä kuin lihaksistossa.
Haettuani Harrin tarhasta pälyilyn siivittämänä, talutin orini karsinaansa, jonne se sai jäädä odottelemaan siksi aikaa että sain haettua sen varusteet. Koska ori oli vaikuttanut eilen ihan selväpäiseltä, päätin että tänään olisi se päivä, kun vihdoin ja viimein ratsastaisin orillani. Päivä, joka piti tapahtua jo vuosia sitten. Hitaan ja epämääräisen varustamisen jälkeen kiinnitin liinan Harrin kuolaimeen ja lähdin ontumaan orini rinnalla kohti maneesia. Vaikka keli oli todella nätti, ei uskallukseni riittänyt nousta Harrin selkään kentällä ainakaan yksin, sillä minun tuurillani orini päättäisi heittää minut selästään ja se olisi sitten taruni loppu.
Vihellettyäni varuuksi avasin maneesin oven ja onnekseni halli oli tyhjä. Suljettuani oven takanamme talutin Harrin hiekalle ja pyysin sen suoriltaan ympyrälle kävelemään. Annoin Harrin kävellä muutaman kierroksen molempiin suuntiin ennen kuin juoksutin orini varuuksi lyhyen kaavan mukaan. En uskonut että olisin vielä tänään ottamassa ravia, saati laukkaa, joten olisi hyvä että Harri saisi purkaa vähän virtaansa liinassa. Vartin juoksuttamisen jälkeen pyysin Harrin takaisin käyntiin ja keräsin liinan lyhyelle, ennen kuin avasin suitsien kurkkuremmin sen verran että sain ohjat vapaaksi ja otteen niistä, jotta sain irrotettua liinan. Jännityksen pahentamalla ontumisella talutin Harrin jakkaran luokse ja kiristin vielä orin vyötä ennen kuin laskin jalustimet ja nousin jakkaran avulla orini selkään.
Istuessani Harrin selässä jouduin vetämään pariin otteeseen syvään henkeä, ennen kuin uskoin tilannetta todeksi ja kiinnitettyäni paukkuliivin narun satulaan, olin viimeinkin valmis pyytämään orini ensimmäistä kertaa ikinä liikkeelle. Harrin käyntiaskel oli isompi kuin mihin olin tottunut, mutta silti sen käynnissä ei ollut hankalaa istua. Ensimmäiset kierrokset Harrin käynti oli hieman jännittynyttä, mutta tiesin itse aiheuttavani orin jännittymisen, sillä oma istuntani ei ollut yhtä sulavaa kuin normaalilla ratsastajalla. Kuitenkin kun ori tottui tyyliini myödätä se rentoutui, mikä ilmeni pärskähtelyinä sekä rentoutuneella kaulalla. Mitä rennommaksi Harri muuttui, sitä paremmalle tuulelle myös itse tulin ja juuri kun olin keräämässä ohjia lyhyemmälle kokeillakseni hieman ravia, kuulin vihellyksen maneesin ovelta.
Jostain syystä ensimmäinen reaktioni oli paniikki ja seuraava oli Harrin pysäyttäminen siten, että ori näki maneesin ovelle. Ovi avautui hieman ja Majiná astui sisään maneesiin. Tervehdittyään minua uskalsin taas pyytää Harrin liikkeelle ja ratsastin naisen luokse.
”Moi, ajattelin että Dochas olisi ollut täälä” ”Me ollaan ainoastaan täälä, tai siis että en oo nähnyt ainakaan Dochasta täälä”, sepitin orin selästä. ”Se näytti kivalta käynnissä”, Majiná kehui silittäen samalla Harrin turpaa. ”Kiitos. Tää on eka kerta kun mä ratsastan Harrilla joten aika paljon vielä opeteltavaa” ”Okei. No mutta hyvää ratsastusta, minä jatkan Dochaksen etsintää”, Majiná totesi lopulta ja kääntyi kannoillaan. Naisen poistuttua maneesista pyysin Harrin uudelleen liikkeelle ja annoin orin kävellä vielä muutaman kierroksen, jotta meille molemmille jäisi lopulta hyvä mieli ratsastuksesta, ennen kuin ohjasin orini takaisin jakkaran luokse ja irrotettuani paukkuliivini narun, laskeuduin parhaani mukaan sille ja sen kautta alas.
Nostettuani jalustimet ja löysättyäni vyötä hieman lähdin taluttamaan Harria takaisin talliin pyrkien piilottelemaan ontumistani parhaani mukaan tietäessäni että Majiná tai Dochas saattaisivat olla jossain missä he voisivat nähdä liikkumiseni. Eihän tilani mikään salaisuus ollut, mutta en vain toisaalta halunnut pilata kaikkea näin alkuun, vaikka varmasti jossain kohtaa täytyisi kertoa syyt ontumiselleni.
Saatuani Harrin hoidettua pois ja palautettua tarhaan lähdin testaamaan miten varusteiden hoitaminen normaali oloissa onnistuisi ja palauteltuani kaikki paikalleen lähdin henkisesti väsyneenä, mutta tyytyväisenä kohti kotia.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Aug 29, 2020 17:04:50 GMT 2
29.08.2020 // Pilvilinna joka romahti
Mä en ollut käynyt eilen ollenkaan Ansamaassa. Mä en tiennyt olisiko se huono juttu vai ei, mutta se lyhyt aika mitä olin istunut Harrin selässä yhdistettynä kaikkeen siihen energiaan mitä oli tullut käytettyä parin viimeisen päivän aikana siihen että saisin ontumiseni pidettyä piilossa, oli ollut hieman liikaa ja eilinen päivä oli mennyt kipuillessa kotona. Enhän mä vieläkään ollut ihan täysin kunnossa, mutta en ollut myöskään enään ihan niin kipeä kuin eilen. Toisaalta osa kipuilusta taisi olla myös vain siitä, että kroppani ei ollut tottunut ihan Harrin tyylisiin hevosiin.
Tänää olisi myös hyvä tilaisuus olla tallilla vähän rennommin, sillä kaikki olisivat Seppeleessä kisoissa koko viikonlopun, joten voisin näyttää niin vammaiselta kuin halusin eikä minun tarvitsisi välittää siitä, että joku voisi nähdä vaikean etenemiseni, tai selitellä kenellekään että pärjäisin, vaikka liikkumiseni näyttäisi todella vaikealta.
Saapuessani Harrin tarhalle ori oli juuri juomassa ja nähdessään minut tuo suuntasi suoraan luokseni. Rapsutin kimoa otsaa jouhitupsun alta ennen kuin napsautin narun lukon riimuun ja lähdin suuntaamaan Harrin kanssa talliin. Koska luulin saavani olla tallilla omassa rauhassani, kiinnitin Harrin käytävälle ja jätin orin odottelemaan siihen siksi aikaa että sain haettua sen harjat ja suojat. Tänään pitkänkaavan mukaan hoitaminen sisälsi osaksi myös ajan kuluttamista, eikä kimo näyttänyt laittavan pahakseen pitkää hoitohetkeä. Lopulta asettelin suojat paikoilleen jokaiseen jalkaan ja suuntasimme kentälle.
Vaaputtuani pari kierrosta orini vierellä talutin sitä hieman keskemmälle kenttää, ennen kuin päästin Harrin irti ja ilmoitin orilleni maiskuttamalla että se olisi vapaa. Hetken pohdittuaan ja muutaman kokeilevan askeleen jälkeen Harri siirtyi raviin ja ravaili hetken ympäri kenttää, välillä pysähtyen ihmettelemään ja selkeästi kuuntelemaan jotain, ennen kuin se siirtyi uudelleen pitkään ja liidokkaaseen raviin josta se nosti myös välillä lennokkaan laukan ja laukkasi muutaman kierroksen kenttää ympäri, ennen kuin se joko vaihtoi ravilla suuntaa tai pysähtyi taas katsomaan ja ihmettelemään jotain.
Noin puolen tunnin jälkeen Harri käänsi suuntansa luokseni ja muutama metri ennen minua se siirtyi ravin kautta käyntiin ja käveli luokseni, ennen kuin pysähtyi eteeni ja näytti siltä, kuin se olisi sanonut että se olisi valmis ja voisimme suunnata takaisin talliin. Rapsutettuani oriani vielä hetken naksautin riimunnarun lukon takaisin Harrin riimuun ja lähdin taluttamaan oriani talliin. Tallissa hoidin Harrin pois ja palautin orini tavarat vielä paikalleen ennen kuin suuntasin takaisin käytävälle poimimaan vielä orini matkaani jotta saisin palautettua sen tarhaan. Kuitenkin kauhukseni kuulin juuri silloin askeleita käytävältä ja tajusin että en ollutkaan saanut olla yksin tallilla ja todennäköisesti kohta niskaani kaadettaisiin saavillinen kysymyksiä joihin en ehkä toisaalta tietäisi miten vastata...
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 1, 2020 22:25:37 GMT 2
01.09.2020 // syteen tai saveen
Saaga ja Majiná olivat haastaneet mua maastoon niiden kanssa kun ne oli nähneet mun laittavan Harria kuntoon. Ei mun ollut tarkoitus maastoilla vidlä. Ehkä sitten jos olisi tullut oikea talvi ja paljon lunta, mutta ei todellakaan nyt, kun kuolema korjaisi minut samalla hetkellä kun irtoaisin orini satulasta. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa tylyltä, joten myönnyin hieman vastahakoisesti ja ennen kuin huomasinkaan istuin Harrin selässä näpertämässä hermostuneesti paukkuliivini narua kiinni satulaan.
”Valmista?” Majiná kysyi ratsunsa selästä. Jokainen solu kehossani huusi ”EI” mutta fyysinen kehoni nyökkäsi, ennen kuin annoin ratsulleni luvan siirtyä käyntiin ja ohjasin sen jonon perälle. Jossain kohtaa tien levetessä ratsastimme pätkän rinta rinnan ja itse kokeilin vain keskittyä pysymään satulassa ja hengissä, joten kuullessani Saagan huutavan minulle jotain säpsähdin kuin sähköiskusta. Kuullessani vastaukseni tajusin kuulostavani ihan idiootilta, mutta sen siitä kai sai kun ei halunnut paljastaa luurankoja kaapistaan. Saaga ei ansaitsisi tällaista jäätävää käytöstä. Ehkä pitäisi uskaltaa puhua toiselle ja kertoa mitä on käynyt. Tai sitten ehkä se voisi olla virhe jos tuo kertoisi Majinálle ja jos nuo päättäisivät että en voisi enään liikuttaa Harria omatoimisesti tai että en saisi pitää oria enään Ansamaassa. Ei mulla ollut mitään paikkaa minne sen kanssa menisin.
Huokaisten raskaasti ohjasin Harrin takaisin kermakarkin värisen suomenhevosen taakse ja tunsin miten se pidensi askeltaan siirtyessään raviin. Harrin ravi oli isoa ja alkuun mulla oli vaikeuksia istua sen selässä. Mä pelkäsin ihan järkyttävästi että mä putoan ja että hajottaisin selkäni taas ja sitten kaikki oisi menetetty. Jossain kohtaa huomaamattani kuitenkin opin istumaan Harrin askeleessa ja ratsastaminen oli oikeastaan ihan kivaa. Palatessamme takaisin Ansamaahan päässäni oli muodostunut suunnitelma, jonka laitoin käyntiin suunnatessani pesemään Harrin varusteita.
Saaga oli onnekseni vielä pesupaikalla joten suunnitelmani toimi ainakin vielä.
”Tota Saaga. Mä…. m… mä haluaisin kertoa sulle jotain…” nyt se olisi menoa, syteen tai saveen.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 3, 2020 13:32:57 GMT 2
03.09.2020 // erhe vai onnistuminen
Mä olin kertonut Saagalle loukkaantumisestani. Vasta kun olin päässyt lähtemään tuolloin tallilta tuntui että muistin taas miten hengittäminen tapahtui.
Jossain kohtaa minulle iski myös huono omatunto siitä miten olin käyttäytynyt toista kohtaan. Vaikka asia oli minulle kipeä, ei se oikeuttanut silti olemaan jäinen toiselle. Päätinkin puhua Saagan kanssa tilanteesta, sillä en halunnut toisen ajattelevan että olisin täysi kusipää.
Ontuessani kohti satulahuonetta kuulin Saagan äänen oven lävitse. Ojentaessani kättäni kohti ovenkahvaa vedin syvään henkeä ”se on menoa nyt Samuli Matias Vainio” ajattelin vetäessäni oven auki. Olin salaa toivonut että Saaga olisi jutellut Majinán kanssa, mutta sen sijaan huoneessa seisoikin minulle tuntematon mies.
Nähdessään saapumiseni Saaga hymyili minulle, ennen kuin tervehti. Okei, ainakaan kovin pahasti tuo ei voisi minua vihata. ”Ootsä tavannut vielä Juliusta?” Saaga kysyi minulta esitellen keskustelumppaninsa. ”Ei me olla taidettu vielä kunnolla tavata” vastasin ja vedin syvään henkeä.
”Tota Saaga mä oon pahoillani jos mä vaikutin vähä idiootilta silloin kun kerroin siitä onnettomuudesta. Mä… mä en vaa oo oikee kertonut siitä kenellekkään ja…” purin huultani ja keräsin hieman rohkeuttani. ”Mä oon oikeestaan vasta kolme vuotta sitten oppinut kävelemään uudelleen ja vasta viime vuonna palannut satulaan.” Annoin sanojen tipahdella ulos suustani samalla kun annoin katseeni vaihdella Saagan ja Juliuksen välillä.
”Voi Samuel…” Saaga aloitti ”mä...mä en tiedä mitä sanoa.” Nainen hymyili pienesti. ”Mä… mä vaan aattelin et varmaa tää ehkä vähä selittää paremmin sitä miks… no miks mä oon ollu ehkä vähä välttelevä nää ekat päivät” selitin puoliksi Harrin kaapille ja puoliksi huoneessa olijoille ja ennen kuin Saaga tai Julius oli saanut aikaa sanoa mitään, poistuin satulahuoneesta ja suuntasin lopulta tyhjin käsin Harrin tarhalle ja poimin orini vain sen tavalliseen naruun ja lähdimme kävelemään maastopoluille.
Ehkä tämä olikin lopulta huono idea...
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 6, 2020 15:00:45 GMT 2
06.09.2020 // Säälittävä vai hullu?
Sen jälkeen kun mä olin mennyt kertomaan Saagalle ja Juliukselle onnettomuudestani ja siitä mitä siitä oli seurannut, oli Ansamaassa olo ollut taas hieman vaikeaa. Oikeastaan mä olin vältellyt molempia parhaani mukaan, sillä en mä kaivannut sääliä asian suhteen. Joo, olihan mun tilanne nyt erilainen verrattuna kaikkiin ja todennäköisesti ensimmäinen putoaminen voisi olla samalla se viimeinen, tai sitten ei.
Toisaalta voisihan se olla, että molemmat pitäisivät mua hulluna kun olin näin nopeasti halunnut palata satulaan, mutta toisaalta se oli keino pitää itseni jollain tavalla järjissään ja keinona pitää kuntoutukseni mieluisena. Ajaessani Ansamaan pihaan, toivoin että en näkisi ketään tallilla, vaikka tänään olisikin sunnuntai ja varmasti kaikki olisivat nauttimassa vapaapäivästä hevosten parissa.
Noustessani autostani loin jonkinlaista sotasuunnitelmaa päivälle, mutta lopulta päätin antaa kaiken vain mennä omalla painollaan ja katsoa mitä tallireissu toisi tullessaan. Ontuessani talliin vedin syvään henkeä ja päätin että ensimmäinen missioni olisi selvitä varusteiden hakemisesta ja tuoda ne Harrin karsinalle. Vaikka olinkin toivonut parasta, harmikseni huomasin että käytävällä oli minulle tuntematon brunette ponin kanssa. Mumisten jonkinlaisen tervehdyksen jatkoin matkaani hakemaan Harrin varusteet ja tasapainotellen kaikkia tavaroita yritin tehdä onnistuneen paluumatkan, tajuten vasta karsinalla että olisin todennäköisesti ontunut selkeästi, mutta toivoin jotta se olisi voinut mennä myös järkyttävän tavaramäärän piikkiin tai sitten että tuo brunette ei olisi huomannut ontumistani.
Harri nautti tarhakaveristaan ja saapuessani tarhan portille orit olivat rapsuttelemassa toisiaan tyytyväisinä. Alkuun en ollut varma miten Harri suhtautuisi toiseen oriin, mutta pienten alkunahinoiden jälkeen pojista oli tullut ystäviä ja ainakin toistaiseksi niiden yhteiselo sujui ongelmitta. Päästessäni Harrin luokse Vattu oli sitä mieltä että en olisi viemässä toisen ystävää ja hieman pujoteltuani orin kaulan alitse sain narun viimein kiinni Harrin riimuun ja pääsimme jatkamaan kimoni kanssa eteenpäin ja talliin.
Palatessamme talliin brunette poninsa kanssa oli lähtenyt, joten sain onneksi rauhassa hoitaa Harrin kuntoon ja ontuessani orini vierellä kentälle näin Juliuksen saapuvan tallille. Toivoin että mies ei nähnyt minua Harrin takaa ja yritinkin kävellä mahdollisimman normaalisti, mutta nopeasti orini kanssa kentälle jotta pystyisin mahdollisesti välttämään yhden epämiellyttävän kohtaamisen. Kentällä nousin Harrin selkään ja kiinnitettyäni vielä paukkuliivin narun oikeaan kohtaan, olin viimein valmis siirtämään hopeanhohtoisen orini käyntiin.
Istuminen Harrin käynnissä oli helpottunut jokaisen ratsastuksen myötä ja nykyään käynti tuntui jo suhteellisen normaalilta askellajilta. Ravi sen sijaan oli vielä hankalaa ja en ollut edes luonut ajatusta keventämiselle, sillä en haluaisi edetä liian nopeasti. Olin kerennyt antaa Harrin kävellä jonkin aikaa kun Julius saapui kentälle hevosensa kanssa. Ruunikko ei näyttänyt kävelevän kovin hyvin, joten toivoin että kyseessä ei olisi mitään isompaa.
”Moi”, tervehdin Juliusta pikaisesti antaessani Harrin kävellä turvallisen etäisyyden päästä Briten ohi. Annoin orini kävellä vielä muutaman kierroksen ennen kuin pyysin Harrin raviin ja annoin sen ravata isolla ympyrällä uran sisäpuolella, jotta Julius saisi käyttää koko uraa tammansa kanssa. Harrin ravi tuntui tänään todella hyvältä ja en tiedä että johtuiko se Juliuksen läsnäolosta vai mistä, mutta lopulta huomasin siirtäneeni orini laukkaan.
Harrin laukka oli isoa ja energistä, mutta ori ei ollut päässyt liikkumaan pitkään kunnolla, joten kierroksen jälkeen en uskaltanut antaa sen enään laukata, vaan siirsin Harrin takaisin raviin ja ihmettelin yllättävää uskallustani.
”Se näyttää kivalta liikkuessaan” Julius kommentoi samalla kun harppoi Briten vierellä eteenpäin. ”K..Kiitos. Vähän ehkä liian reipas mulle, mutta Harri ei oo toisaalta päässyt pitkään liikkumaan kunnolla, kun mä en oikein vielä voi kunnolla sitä liikuttaa” puoliksi mutisin vastaukseni lopun. Hetken jo pohdin olisinko tarjonnut Harria Juliukselle käyttöön jos tuon oma hevonen olisi poissa pelistä, mutta päätin lopulta olla pahentamatta ainakin toistaiseksi omaa tilannettani ja saisihan tuon otettua myöhemminkin puheeksi jos sellainen tilanne tulisi eteen.
Jonkin ajan kuluttua pysäytin Harrin kentän keskelle ja irroteltuani paukkuliivini laskeuduin alas orin satulasta mahdollisimman hitaasti ja tömähdysvapaasti. Nostettuani jalustimet ja löysättyäni vyön vedin vielä ohjat Harrin kaulan ja pään ylitse, ennen kuin pyysin orini liikkeelle ja suuntasimme portille. Julius ja Britte lähtivät samaan aikaan kanssamme kentältä ja hiljaisuuden vallitessa suuntasimme talliin hoitamaan hevosemme.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 6, 2020 18:53:02 GMT 2
07.09.2020 // Edistysaskeleita ja valkoisia valheita
Me oltiin sovittu siirtyvämme toimimaan Harrin kanssa mun kuntouksessa. Oltiin tultu Jyrin kanssa siihen tulokseen, että olisi parasta alkaa muokkaamaan mun tekemistä siten, että se vastaa Harrin tekemistä, kuin se, että mä jatkaisin hamaan tulevaisuuteen pienempien ja tynnyrimäisempien kylmäveristen kanssa.
Harri oli kuitenkin ollut aina se päätavoite mulle, joten nyt samalla voitaisiin antaa mulle eväitä myös jatkoa ajatellen ja olipa Jyri vilautellut sellaistakin ajatusta, että voitaisiin hiljalleen jättää meidän tapaamiset pois ja vaihtaa ne valmentautumiseen osaavan ihmisen opetuksessa. Katsoessani Jyriä kuin tuo olisi kertonut kuolevansa huomenna, mies palasi puheissaan sen verran takaisin, että minun ja Jyrin tapaamiset eivät loppuisi kuitenkaan ihan seinään, vaan alkuun tapaamisiin otettaisiin mukaan joku valmentaja ja sen jälkeen Jyrin osuutta vähennettäisiin asteittain, kunnes häntä ei enää tarvittaisi ja pärjäisimme valmentajan kanssa kahden.
En ollut ihan myyty Jyrin idealle, mutta kai tuo olisi vain askel mikä olisi seuraavana otettava, sillä olihan kuntoutumiseni toisaalta edennyt suunnitelmien mukaan ja kai olisi vain uskallettava alkaa ottamaan niitä täysin itsenäisiä askeleita, vaikka edelleen välillä tuntui siltä, että vahingossa onnistuisin tekemään jotain mitä murtuma ei kestäisi ja olisin joko lähtöpisteessä tai koko elämäni olisi ohitse. Ravistin kuitenkin nuo ajatukset päästäni ontuessani Harrin ja Jyrin välissä kentälle.
Kentällä sain itse nousta Harrin selkään samalla kun Jyri piti minua silmällä ja istuessani viimein orini selässä tuo korjasi hieman asentoani sekä jalustimieni pituutta, ennen kuin sain luvan siirtää Harrin käyntiin ja antaa orini lähteä kävelemään pitkin uraa jotta Jyri sai samalla tarkkailtua menoamme. Kaarteissa Jyri huomautti asennostani ja pyrimmekin korjaamaan sitä parhaalla mahdollisella tavalla niin minulle kuin hevosellekin. Alkuun Harri ei arvostanut toimenpiteitämme ja ori protestoikin niitä heiluttamalla päätään.
Työstimme käyntiä molempiin suuntiin ja Jyri kommentoikin että menoni näytti hyvältä orini selässä varsinkin kun rentouduin enkä ehkä miettinyt selkääni enään niin paljoa kuin mitä olin miettinyt sitä varsinkin kun olin ensimmäisiä kertoja noussut hevosen selkään onnettomuuteni jälkeen. Käynnin jälkeen Jyri pyysi minua pysäyttämään Harrin hetkeksi jotta tuo sai korjattua vielä vähän asentoani ja pyydettyä minua liikuttamaan selkääni hieman eritavoilla, jotta mies pääsi paremmin perille siitä olisiko selkäni liikeradat muuttuneet kuinka ja miten se kestäisi erilaista liikettä.
Annettuaan luvan minulle lähteä uudelleen liikkeelle Jyri pyysi minut siirtämään Harrin raviin ja katsoimme asioita vielä ravissa. Siirtäessäni Harrin käyntiin Jyri kertoi että meno näytti myös ravissa hyvältä, vaikkakin tietenkin töitä oli tehtävissä varsinkin omalla mentaalisella puolellani, mikä olisi varmasti se isoin ongelma tässä projektissa ja Jyri ehdottikin minulle että ottaisin sen esiin myös terapiassa, vaikka asiaa voitaisiin myös käsitellä tulevilla tapaamisillamme. Laskeutuessani alas satulasta ja ollessani takaisin maanpinnalla nostin Harrin jalustimet ja lähdimme takaisin tallia kohden.
Matkalla törmäsimme Majináan joka oli juuri astumassa tallista ulos maksanrautiaan hevosen kanssa. Nainen katsoi päälleni hieman ihmetellen, mutta ei sanonut oikeastaan mitään. Pysäytin Harrin hieman kauemmaksi ja odotin että nainen oli saanut pysäytettyä omankin talutettavansa.
”Tää on Jyri. Se on…” hain sanojani ”Jyri on tavallaan mun istuntavalmentaja” kerroin lopulta vienosti valehdellen, sillä en tiennyt olisiko Julius tai Saaga vielä laulanut naiselle tilanteestani. Vaihdoimme muutaman sanan vielä Majinán kanssa, ennen kuin naisen talutettava alkoi näyttää siltä että sen kuppi menisi juuri nyt nurin ja jatkoimme kaikki omille teillemme. Tallissa hoidin Harrin pois ja palautettuani orin takaisin tarhaansa, palasin satulahuoneeseen, jossa Jyri odotti minua ja teimme vielä hetken venytyksiä sekä liikerata testejä maasta käsin.
Juuri kun Jyri oli tekemässä vielä viimeisiä korjauksia, satulahuoneen ovi kävi ja Julius astui sisälle. Toisen ilmeestä näki että hän oli yllättynyt siitä mitä oli menossa, mutta toisaalta miehen katseessa oli pilkahdus ymmärryksestä. Jyri huomasi miten jännitin koko kroppaani, sillä tuo koputti minua olkapäälle ja käänsi huomioni takaisin häneen, ennen kuin onnistuin taas rentoutumaan sen verran että mies sai suoritettua korjauksensa loppuun. Kävellessämme ulos kohti Jyrin autoa en kuullut miehen palautteesta puoliakaan, mutta tiesin että saisin luettua ne halutessani myöhemmin hoitokertomuksesta.
Vaikka olisin tässä kohtaa ollut myös itse valmis lähtemään kotiin, jostain syystä käännyin takaisin kohti tallia ja lähdin katsomaan vieläkö Julius olisi satulahuoneessa. Ihan kuin muka olisin tilivelvollinen toiselle, vaikka emme edes tunteneet. Ainahan voisin valehdella palanneeni takaisin, jotta voisin hyväksyä toisen edellisenä päivänä esittämän maastoilukutsun.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 7, 2020 21:45:05 GMT 2
10.09.2020 // Sadekeli satuttaa
”Perhanan sade…” mutisin itsekseni Harrin steppaillessa edessäni. Ori aisti hermostuneisuuteni ja se ei helpottanut sen kanssa toimimista. En ollut nauttinut sadekeleistä sen illan jälkeen. Tai no, omat muistikuvanihan tuolta illalta ja sitä seuranneilta parilta kuukaudelta katkeaa siihen kohtaan kun olin lähtemässä tekemään käännöstä. Ehkä jos tuona iltana ei olisi satanut tilanne ei olisi ollut niin paha. Tai jos vastapuolen kuski ei olisi ollut kännissä kuin käki ja vielä enemmän pilvessä.
Jollain ilveellä mä pääsin vihdoin ja viimein Harrin selkään ja pyysin sen liikkeelle. Mä olin yrittänyt keskittyä Jyrin antamiin neuvoihin koko viikon. Ei musta siltikään tuntunut että mä olisin saanut mitään ahaa elämyksiä ja ehkä mä olisin oikeesti kaivannut jonkun sinne maan tasolle sanomaan mulle koska aloin nojaamaan liikaa suuntaan X tai Y. Olinhan mä yrittänyt alkaa etsimään valmentajaa, mutta mä en ollut tehnyt sitä useisiin vuosiin ja toisaalta mä kaipasin Jyrin mielipidettä asiaan, eikä mies ollut vielä vastannut mitään niihin pariin ehdotukseen mitä olin sille laittanut mahdollisesta valmentajasta.
Stressiä ei tietenkään helpottanut sekään, että Harri alkoi tuntumaan hieman liian energiseltä mun ratsastettavaksi. Olihan se ihan positiivistä että tuolla oli Vattu tarhassa kaverina viemässä orista enempiä energioita, mutta kai nuorikon olisi hyvä päästä välillä purkamaan paineita liikutettunakin. Musta ei kuitenkaan ollut ainakaan ratsastamaan sitä vielä sellaisella tavalla, kun mitä se vaatisi, joten kai mun pitäisi huomenna päästää Harri irti maneesiin ja antaa sen juosta siellä virtansa pois. Tai ainakin toivottavasti vähän vähemmälle.
Harrin askel oli todella jännittynyttä ja siinä oli todella vaikea istua. Kimo myös tanssi allani niin sulavasti, että saatoin vain toivoa ja rukoilla että kaikki menisi parhain päin ja selviäisimme orin kanssa elossa tästä reissusta. Vaikka me ei oltu tehty Harrin kanssa vielä kovinkaan paljoa, mun oli pakko uskaltaa oikeasti ratsastaa sitä nyt käynnissä. Tai no ”ratsastaa” koska en mä uskaltanut pyytää siltä kovinkaan aktiivista liikettä vielä ja varsinkin nyt kun se esitteli sellaistakin kokoamista että varmasti moni Grand Prix ratsukko olisi ollut sille kade.
Mä näin miten hiki alkoi kastella Harrin lapoja ja kaulaa, sekä omaa selkämystäni. Ei mulla ollut kuntoa tällaiseen. Miksi ihmeessä mä edes halusin ratsastaa sadesäällä maneesissa? Mä tiesin että tää olisi katastrofi. Ajatukseni katkaisi Harrin äkkinäinen liike vasemmalle, mistä seurasi oman liikeratani jatkuminen vieläkin pidemmälle, kunnes lopulta tömähdin maneesin hiekalle. Mä en uskaltanut avata silmiäni, sillä mä en halunnut tietää mitä kävi. Jostain lähestyi askeleet, jotka pysähtyivät mun luo ja tunsin käden olkavarrellani.
”Samuel?” Kaapon ääni kysyi jostain oikealtani. ”Mm… Missä… Missä Harri?” kysyin nieleskellen, sillä en edelleenkään halunnut tietää mitä minulle oli käynyt. ”Se on tuolla toisessa päässä. Se vissiin säikähti mua, vaikka yritin kyllä vislata ennen kuin avasin oven” Kaapon äänestä paistoi säikähdys ja harmitus. ”Voisiksä käydä ottaa sen kii? Mä… Mä tartten vielä hetken aikaa” yritin kuulostaa vakuuttavalta sen suhteen että en kuolisi vaikka toinen kääntäisi selkänsä minulle. ”Okei. Vienkö mä sen talliin?” ”Joo, vie vaan. En mä usko et musta on enää selkään tänää”
Kuullessani maneesin oven avautuvan ja sulkeutuvan, mä uskalsin avata viimein silmäni. Ainakin mä olisin hengissä. Vedettyäni pari kertaa syvään henkeä mä kokeilin ensin liikuttaa vasemman käden sormiani. Ainakin ne liikkui ja niiden perässä sain liikutettua koko kättä. Lopulta tein saman oikealle kädelle. Sekin toimi. Sitten vuorossa oli se pelottavin osuus. Mä painoin silmäni tiukasti kiinni, lausuin rukouksen ja lähetin käskyn vasemmalle jalalleni.
Se liikahti. Se. Liikahti.
Avasin silmäni ja kokeilin uudelleen. Mun jalat toimi. Mä en ollut menettänyt loppuelämääni. Ainoastaan kypäräni. Tunsin miten lämpimät kyyneleet alkoivat kastelemaan poskiani ja samalla lisää askeleita.
”Samuel? Are you alright?” Dochas ilmestyi mun näkökenttään näyttäen huolestuneelta. ”Joo. Todellakin kunnossa” sanoin kuulostaen varmaan hullulta, koska todellisuus alkoi iskeytyä tajuntaani ja lopulta makasin vain itkien ja hymyillen hiekalla. ”Anna mä autan sut ylös” Dochas tarjosi kättään ja tartuin siihen. Miehen ote oli tiukka ja auttaen omalla kädelläni tuo veti minut istumaan. Kun olin viimein istuallani Dochas auttoi lauenneen turvaliivin pois päältäni ja vasta silloin tajusin että myös Saaga, Majiná ja Julius olivat maneesissa. Kaikkien kasvoilla näkyi omalla tavallaan huojennus, mutta varsinkin Saagan ja Juliuksen katseissa se oli selkeästi luettavissa. Majinán ja Dochaksen auttaessa minut seisomaan satuin silmäkulmastani näkemään miten Juliuksen ilme muuttui entistä helpottuneemmaksi. Ihmettelin tätä sen sekuntin mikä minulle tarjottiin, ennen kuin Majiná oli äänessä ja alkoi hätistämään Saagaa ja Juliusta edeltä talliin.
Julius kuitenkin lähti kävelemään ihan eri suuntaan ja päästessään luoksemme tuo ojensi kättään Dochakselle ilmoittaen että voisi auttaa minut talliin ja että he voisivat palata tekemään kesken jääneitä töitä. Saaga oli tässä kohtaa kerennyt jo maneesin ovelle ja toinen katsoikin taakseen ihmetellen, mutta nähdessään Dochaksen ja Majinán lähtevän kulkemaan kohti maneesin ovia, toinen kääntyi kannoillaan ja katosi sateiselle pihamaalle.
”Ootsä oikeesti okei?” Julius varmisti vielä kuulostaen todella epäilevältä. ”Joo. Mä selvisin, ainakin tällä kertaa, ilman isompia loukkaantumisia” vastasin hymyillen toiselle. Ruskeiden silmien katse oli kuitenkin sen verran tuima, että se sai omankin hymyni hyytymään ja lopulta hiljaisuuden vallitessa lähdin ontumaan Juliuksen vierellä takaisin talliin. Matkalla koin huonoa omaatuntoa siitä, että Julius joutui kastumaan vuokseni ja vaikka yritin sanoa toiselle että menisi vain edeltä talliin, tuo silti itsepäisesti piti oman kävelynsä minun tahtiini sitoutettuna ja piti huolen että selvisin talliin asti.
Kaapo oli hoitanut Harrin ja tuon varusteet pois ja kävin vielä tarkistamassa että orini olisi kunnossa, ennen kuin ryhmäpaine pakotti minut siirtymään kahville muiden kanssa ja lämmittelemään sateessa kastumisen jälkeen, jotta emme ainakaan toivottavasti tulisi kipeiksi Juliuksen kanssa. Vakuutettuani kaikki siitä että olisin kunnossa, hajosi porukka omille teilleen ja lopulta jäin yksin kahvini kanssa. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhastani ja siitä, että minulla olisi mahdollisuus käydä tilannetta läpi päässäni. Ehkä onnettomuudet ja sadekeli kulkisivat aina käsi kädessä elämässäni.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 10, 2020 10:57:10 GMT 2
11.09.2020 // Etanan nopeudella
Jokaiseen soluun mun kropassa sattui ihan helkutisti. En mä muistanut miten järkyttävältä saattoi tuntua seuraavana päivänä putoamisesta. Tai sitten se oli vain tämä yleisesti heikko kunto, joka sai mut tuntemaan itseni yhtä paskaksi, kun oppiessani että en mahdollisesti enää kävele ikinä.
Mä etenin normaaliakin hitaammin ja ontuvammin, enkä mä ollut enää edes varma että oliko koko homma vain jotain mun aivojen luomaa placebo efektiä, vai olisiko kivistävät lihakset vain pahentamassa jo pohjalla olevaa ontumista enemmän. Kuitenkaan en jaksanut tänään välittää asiasta ja ehkä salaa vain toivoinkin että Julius tai Saaga pelastaisivat minut kysymyksiltä jos joku alkaisi kyselemään. Päästessäni talliin minusta tuntui siltä, että kaikki voimani olisivat huvenneet vain siirtymiseen paikasta A paikkaan B.
Onnekseni satulahuone oli hiljainen joten sain rauhassa istua hetken ja vain tasata hieman hengitystäni ja kerätä voimiani, jotta pystyisin hakemaan Harrin suojat ja lopulta koko hevoseni. Tiesin oikovani tänään enemmän kuin sallitun määrän mutkia ja epäilin joutuvani mahdollisesti myös ongelmiin niiden takia, tai ainakin joku saattaisi pitää minua maailman surkeimpana hevosenomistajana. Toisaalta tämä ärsytti ja nosti taistelutahtoani, mutta toisaalta myös tiesin että minun olisi paras nyt vain yrittää ainakin ottaa vähän rauhallisemmin jotta olisin mahdollisesti maanantaina siinä kunnossa että voisin ratsastaa taas Jyrin valvonnassa, tai sitten joutuisin vaihtamaan tapaamisemme miehen toimipisteelle jos oma kuntoni ei kestäisi vielä satulaan nousemista. En kyllä ollut edes varma, että haluaisinko ratsastaa orillani ennen kuin se olisi mahdollisesti päässyt liikkumaan kunnolla siten, että voisin olla edes hieman varmempi siitä, että se olisi saanut purkaa ylimääräistä energiaansa kunnolla ja että se ei räjähtäisi seuraavasta naksahduksesta.
Jatkaessani hidasta etenemistäni kohti Harrin ja Vatun tarhaa, jota kohden oli astelemassa myös violetti hiuksinen nainen. Huokaisin syvään, sillä en olisi todellakaan halunnut tavata tänään ketään, mutta olisi vain pelattava niillä surkeilla korteilla, joita kohtalo halusi minulle tänään jakaa ja vain toivoa, että toisella olisi omat murheensa eikä tuo huomaisi omaa surkeaa olotilaani. Epäonnekseni saavuimme tarhalle samaan aikaan ja jouduin tekemään hieman töitä että sain pidettyä ilmeeni neutraalina, vaikka monetkin liikkeistä tuntuivat enemmän tai vähemmän pahoilta kropassani. Violetti hiuksinen katsahti päälleni ja yllättäen sain sen verran itsestäni sanoja ulos että onnistuin kai jotenkin normaalisti sanoa hakevani Harrin.
Nainen keskittyi tuon jälkeen vain avaamaan porttia ja saatuaan sen auki siirtyi tarhan puolelle ja itse jatkoin tuon perässä, sillä toivoin että näin en näyttäisi ontumistani ainakaan niin pahasti. En tiedä ymmärsikö Harri että en olisi tänään ihan kunnossa, sillä ori käveli suoraan luokseni ja laski päätään siten, että minun oli helpompi naksauttaa riimunnarun lukko kimoni riimuun. Vatun ja tuon taluttajan lähdettyä tarhasta suuntasimme myös Harrin kanssa kohti tallia hyvin hitaalla askeleella ja välillä ihmettelinkin miten nuorikkoni malttoi hidastaa askeltaan minun tahtiini sopivaksi.
Tallissa talutin Harrin poikkeuksellisesti karsinaansa ja käännettyäni orini pään kohti ovea, irrotin riimunnarun ja jättäessäni sen käytävän puolella olevaan koukkuun poimin suojat ja taiteilin ne parhaani mukaan kimon jalkoihin. Hitaasti ja tuskaisesti suoristettua itseni poimin vielä lopulta varuuksi mukaani nappaaman juoksutusliinan käteeni ja siirryimme Harrin kanssa maneesiin. Tähän aikaan päivästä maneesi oli vielä tyhjä, sillä Dochas näytti ratsastavan kentällä oikeastaan en ollut nähnyt kenenkään muun autoa tai muuta kulkupeliä pihalla. Yritin taluttaa Harria muutaman kierroksen ympäri kenttää, mutta jo ensimmäisen kierroksen jälkeen jouduin luovuttamaan ja vain päästin orini irti.
Alkuun Harri vain käveli ja haisteli maneesin pohjaa, ennen kuin se lähti ravailemaan ja lopulta laukkaamaan pukitellen maneesia ympäri. Annoin orini rallittaa niin kauan kuin se halusi, sillä toivoin että se olisi tämän jälkeen edes vähän käyttänyt energiavarastoaan pois. Ehkä täytyisi kysyä Majinán mielipidettä siihen, pärjäisikö ori pelkällä heinällä jotta se ei saisi turhaa energiaa, vaikka eipä tuo tälläkään hetkellä syönyt ihan hirveän isoa väkirehuannosta, kunhan sai jotain muiden kanssa samaan aikaan.
Puolta tuntia myöhemmin puuhkuttava hevonen saapui luokseni ja saatuani sen kiinni kiersimme pari hidasta kierrosta maneesia ympäri, ennen kuin oli aika palata takaisin talliin.
”Samuel, anna mä autan sua” Majinán ääni kuului jostain takaani kun olin kiinnittämässä Harria käytävälle. Käännyin katsomaan Ansamaata yrittäen hakea kasvoilleni ilmettä, joka kertoisi että olin kiitollinen toisen tarjouksesta, mutta ilmoittaisi myös että pärjäisin kyllä itse. ”Kyllä mä pärjään” yritin vakuuttaa. ”Ootko ihan varma? Sun meno ei vain näyttänyt kovin hyvältä” Kuullessani tämän tunsin miten pulssini nousi. Voi hitto… ”Ei täs mitään, vähän vaan se eilinen tuntuu lihaksissa” yritin vielä vakuutella naista samalla kun hain parempaa asentoa irrottaa ensimmäistä suojaa vasemmasta etusesta. Noustessani seisomaan, oli Majiná jo siinä vaiheessa napannut kolme viimeistä suojaa pois Harrin jaloista ja tarjosi niitä minulle. Vaisusti hymyillen otin suojat vastaan ja niputin ne siisteiksi paketeiksi.
Edessäni seisova nainen oli selvästi kysymässä tai sanomassa jotain, kun Dochasin ääni keskeytti toisen ja Majiná käännähti pahoitellen kannoillaan ja lähti suuntaamaan kohti jostain kuulunutta ääntä. Palautin Harrin suojat paikoilleen ja lopulta itse orin takaisin tarhaansa ja kerkesin tallilta pois juuri parhaiksi ennen kuin Julius tai Saaga ehtivät paikalle.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 16, 2020 19:18:54 GMT 2
14-20.09.2020 Osa 1/2 // Uusia asioita, pelkoja ja reissuun valmistautumista
Jyri päätti maanantaina unohtaa sen faktan että minulla olisi synttärit ja helpon ja rennon treenin sijaan toinen päätti pistää minut juoksemaan. Oltiinhan me joskus sitä kokeiltu, mutta jostain syystä en edelleenkään uskaltanut juosta. Tai no olihan minulla selkeä syy sille miksi en uskaltanut juosta vaikka en sitä halunnutkaan myöntää. Omalla tavallaan harmitti ja ärsytti että minusta oli tullut tällainen heikkosieluinen kolarin jälkeen ja ehkä liian helposti käytin selkääni syynä asioiden tekemättömyydelle, vaikka minulla olisi ollut lupa tehdä niitä lääkäreiltä kirjallisenakin.
Vaikka en ollut myyty miehen ajatukselle siitä että kokeilisin juosta, tuo sentään armahti minua sen verran, että päädyimme sentään kuntosalille ja juoksumatolle tekemään tämän hullutuksen. Jyri sentään antoi minun aloittaa tehtävää ihan omalla tahdillani ja lopulta pitkän pähkäilyn päätteeksi uskalsin ottaa ensimmäisen juoksuaskeleen, jota seurasi pian toinen ja sitten kolmas. Ensimmäiset minuutit menivät ihmetyksen vallassa, sillä en todellakaan voinut uskoa että juoksin kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Harri oli saanut maanantaina vain juosta liinassa, sillä en toisaalta tiennyt uskaltaisinko nousta orini selkään ennen kuin joku olisi ratsastanut sen kunnolla lävitse, vai pitäisikö vain minun uskaltautua alkaa ratsastamaan sitä kunnolla.
Tiistaina minua ei ihan hirveästi Ansamaassa näkynytkään, sillä eilinen treeni Jyrin kanssa iski yöllä kunnolla päälle ja hyvä kun saatoin edes normaalia askelta ottaa koko päivänä. Selkeästi kai tuo yritti vihjata että täytyisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa liikkumaan rohkeammin ja normaalimmin.
Tänään sentään pääsin tallille ja Harri pääsi juoksemaan liinassa. Ori esitteli sellaisiakin liikkeitä narunpäässä, että olin tyytyväinen jotta olin etsinyt orille erään latvialaisen esittäjän, joka näyttäisi sen sunnuntaina näyttelykehässä Dzelzainin linnalla. Juoksuttaessani Harria loin suunnitelmaa tuleville päiville, sillä huomenna olisi ajatuksissa pestä ori ihan kunnolla ja sitten perjantaina olisikin minun ja Jyrin aika lähteä ensin kohti Helsinkiä ja sitten lauantaina siitä laivalla Riikaan. Harrille oli tallipaikka tiedossa Suomen päässä molemmiksi öiksi, sillä varasimme reissuun vain minun takia hieman normaalia enemmän aikaa, koska en ollut matkustanut näin pitkään paljoakaan onnettomuuden jälkeen, joten ei olisi mitään tietoa siitä miten jaksaisin reissua, koska se olisi varmasti henkisesti ja fyysisesti raskasta.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 23, 2020 23:44:39 GMT 2
14-20.09.2020 Osa 2/2 // Huonoa omaatuntoa ja paniikkikohtauksia
Torstai:
Huomenna olisi lähtö Latviaan Harrin ja Jyrin kanssa. En mä välttämättä kaipaisi toista käsiparia tällä matkalla, mutta kai se on ihan hyvä. Ehkä Jyrin suurin tarve on pitää mut vaa jollain tavalla järjissä.
Tänään kuitenkaan edessä ei olisi muuta kuin Harrin peseminen, jotta ori olisi huomenna ja lauantaina mahdollisimman puhdas. Vaikka mä tiedän mitä mun pitäisi tehdä ja miten hevosen peseminen toimii, jotenkin silti tuntuu kuin liikkuisin niin kuin hidastetussa filmissä. Kuitenkin lopulta sain Harrin pestyä ja kuivattuani ylimääräiset vedet pois kimosta karvasta loimitin orini ennen kuin talutin sen karsinaansa ja vain toivoin tehneeni parhaan mahdollisen suorituksen.
Perjantai:
Kello oli ihan liian vähän kun suuntasin Ansamaahan. Olin pakannut edellisenä iltana jotain Harrin pesun jälkeen, joten tänään ei onneksi ollut edessä muuta kuin nostaa varusteet autoon ja ensin ottaa traileri perään ja sitten lastata hevonen. Kaiken ja kaikkien ollessa kyydissä ja valmiina matka kohti Helsinkiä saattoi alkaa. Vaikka alustava suunnitelmamme oli ottaa laiva suoraan Riikaan, vaihdoimme suunnitelmamme Helsinki-Tallinna laivoihin molemmille suunnille, sillä näin olisimme nopeammin perillä koska ajomatka Tallinnasta Saulkrastiin ei kuitenkaan olisi kuin vajaa neljä tuntia.
Päästessämme Helsingin satamaan, olin onnellinen että reissu oli mennyt tähän asti hyvin, vaikkakin se alkoi jo hieman tuntumaan kropassani. Kuitenkin heti kun vain saisimme auton laivaan, olisi minulla mahdollisuus liikkua paljon paremmin ja toivottavasti pystyisin istumaan vielä viimeiset reilut kolmetuntia Tallinnasta Saulkrastiin.
Saapuessamme puoli seitsemältä Tallinnan satamaan ei oloni ollut enään niin surkea kuin paria tuntia aikaisemmin ja onnistuin jopa ajamaan puolet matkasta Saulkrastiin, jonne saavuimme kymmenen aikaan illalla. Tallilla meitä oli vastassa eräs työntekijöistä, joka auttoi meitä viemään Harrin oikeaan karsinaan sekä jättämään orin varusteet paikoilleen, ennen kuin minun ja Jyrin oli aika siirtyä vuokramökkiimme.
Lauantai:
Mua jännitti ihan hirveästi. Dzelzain oli todella hieno paikka ja musta tuntui kuin mä en kuuluisi sinne. Enkä mä oikeastaan kuulunutkaan. Ontuessani kohti tallia mä mietin että mitä ihmettä mä olin mennyt tekemään. Kuitenkaan ihmettelyille ei onneksi ollut liikaa aikaa, sillä mun piti laittaa Harri kuntoon.
Tässä kohtaa olin toisaalta ihan tyytyväinen että Jyri oli mukana matkassa, vaikka edellisenä iltana olin jostain syystä pohtinut että olisiko Julius ollut sittenkin parempi matkaseura. Ei mulla olisi mitään oikeutta pyytää sitä mun kanssa näyttelyreissuille, mutta ainahan voisi ehkä kysyä. Ehkä.
Harrin ollessa valmis se latvialainen esittäjä, jonka olin löytänyt tuli hakemaan orin. Vaikka mä en toisaalta halunnut mennä kaikkien nähtäville, mä menin silti kentänlaidalle seuraamaan Harrin kehää. Katsellessani kimoni menoa tunsin itseni maailman surkeimmaksi hevosenomistajaksi. Mitä minä, rampa surkimus, tekisin niinkin hienolla hevosella kuin mitä Harri oli. Olisiko ollut vain parempi myydä ori kotiin, jossa sitä voitaisiin arvostaa sen ansaitsemalla tavalla ja ostaa tilalle mieluummin jokin turvallinen suomenhevonen.
Harrin poistuttua kehästä oli aika vain odottaa että loput seitsemän hevosta saataisiin arvosteltua, ennen kuin olisi lopullisten tulosten aika. Tällä kertaa Harri ei pärjännyt loppukehään asti, vaan ori sai Erinomaisen ja näin ollen olimme valmiita lähtemään. Pääsimme lähtemään Dzezlainista siten, että yllätykseksemme kerkesimme jo puoli viideltä lähtevään laivaan, joten olimme puoli seitsemän aikaan takaisin Suomessa.
Paluumatkasta ajoin itse ensimmäisen tunnin, kunnes vaihdoimme kuskia ja Jyri antoi minun nukkua hetken. Jossain kohtaa kuitenkin heräsin ihan jäätävään huminaan ja menikin hetki, ennen kuin yhdistin sen kaatosateesta johtuvaan ääneen. Mitä syvemmälle väsyneisiin aivoihini tuo ääni rekisteröityi, sitä enemmän minua alkoi ahdistaa. Vielä kun tuohon lisättiin välillä meidät ohittavien autojen valot, ei mennyt pitkäänkään että olin paniikkikohtauksen partaalla.
Onnekseni Jyri kuitenkin käänsi juuri tuolloin auton Ansamaan pihaan ja pääsin nousemaan autosta ja vain yrittämään ravistella kaikki ne pahat muistot mitä mieleeni nousi. Nojatessani selälläni tallin seinään ja antaessani silmieni olla kiinni, tallin ovi yllättäen aukesi. Ensin ajattelin tulijan olevan Dochas tai Majiná, mutta arvioni osoittautui vääräksi kuullessani Juliuksen äänen viereltäni.
”Samuel? Kaikki ok?” Vaikka olisin miten halunnut myöntää toiselle että mikään ei ollut ok, onnistuin silti nyökkäämään jotenkin luonnottomalla tavalla, ennen kuin avasin silmäni ja vain robottimaisesti kävelin takaisin sateeseen sekä kopille ja autoin Jyriä purkamaan Harrin, ennen kuin suuntasin kimoni kanssa talliin.
Näin miten Julius tutki minua ja menoamme ja toinen olisi selkeästi halunnut sanoa jotain, mutta ei kai vain uskaltanut puuttua asiaan Jyrin ollessa paikalla. Lopulta Julius kääntyi kannoillaan ja poistui omille teilleen ja jäin itse hoitamaan Harrin yöpuulle. Dochas pyörähti myös tallissa juuri kun olin lähdössä ja tuon kadottua myös omille teilleen olin yksin sateisella pihamaalla. Katselin sen toisella laidalla olevaa autoani ja saatoin tuntea miten aloin tärisemään pelkästä jännityksestä.
Sitä, miten selvisin kotiin en tiedä itsekkään, mutta sen tiedän että seuraavalla kerralla saatan olla jopa pelkoani vahvempi tässä asiassa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Sept 29, 2020 22:00:21 GMT 2
29.09.2020 // Vaihto suomenpienhevoseen?
Oli outoa nähdä joku toinen ratsastamassa omalla hevosellaan. Ehkä mielummin mä olisin halunnut antaa Harrin jonkun tutun ratsastettavaksi, mutta en mä oikein tiennyt ketään, joka voisi oria alkaa liikuttamaan. Jyrillä olisi liian kiire koko ajan ja Juliuksella oli oma hevonen. Saaga voisi ehkä olla toinen vaihtoehto, mutta sillä olisi Unikko ja en mä tiedä että haluaisiko se nousta paljon korkeamman Harrin selkään.
Mä olin löytänyt Nellin facebookin kautta ja se oli nyt ekaa kertaa ratsastamassa Harrilla. Mä olin kyllä juoksuttanut oria niin liinassa kuin irtonakin, mutta en mä sen selkään ollut uskaltanut. Ehkä sitten kun se olisi liikkunut muutaman kerran kunnolla, mä voisin kokeilla taas palata sen satulaan. Tai ehkä en. Toivottavasti se rauhoittuisi hieman kun saisi liikettä alle.
Mä olin kietonut Harrin vilttiin, jonka olin ottanut orille käyttöön. En mä tiedä tarvitsiko se sitä vielä, mutta kai se saattoi tuntua ihan mukavalta ja ainakin se vähän lämmitti sen lihaksia. Nelli oli just alkamassa työskentelemään Harrin kanssa ravissa kun Saaga ilmestyi mun viereen.
”Moikka!” ”Moi” vastasin pitäen katseeni edelleen kentällä liikkuvassa ratsukossa ja yritin analysoida huonommuuden tunteeni lävitse Harrin liikkumista ja ratsukon yhteistyötä. ”Harrihan näyttää kivalta. Kuka sitä ratsastaa?” kysymys nousi ilmoille viereltäni. Kiedoin vilttiä tiukemmin ympärilleni, sillä en tiennyt halusinko paljastaa asian todellista laitaa toiselle, vaikka Saaga tiesikin onnettomuudestani. ”Yks Nelli. Mä… Mä en oo ite uskaltanut ratsastaa Harrilla sen mun putoamisen jälkeen ja mun oli pakko saada jotain apua sen liikuttamiseen. Tai siis kun ei se nyt voi ihan vaan pelkästään liinassa juosta koko aikaa ja mä en tiedä miten kauan menee että mä taas uskallan edes ratsastaa käyntiä sillä. En mä siis ees tiedä että tykkääkö Nelli Harrista ja totta puhuen mä en tiedä mitä mä teen jos tää juttu ei toimi” annoin sanojen täyttää ilmaa välillämme raskaan huokaisun siivittämänä.
”En mä tiedä onko mulla pian muita vaihtoehtoja ku laittaa Harri joko ylläpitoon tai myydä se ja ostaa joku pomminvarma suomenpienruuna sen tilalle” huokaisin vielä hetken hiljaisuuden jälkeen ja nostin vilttiä vieläkin paremmin olilleni samalla kun pidin katseeni kentällä liikkuvassa ratsukossa, joka oli nyt jo siirtynyt laukkaan. Näin silmäkulmastani miten Saaga kääntyi katsomaan minua ja tiesin ilman että toinen sanoi mitään, jotta hänen ei ollut helppoa uskoa sanojani. En mäkään haunnut uskoa että tilanne alkoi vaikuttamaan siltä, mutta mitä järkeä mun olisi pitää Harria jos mä en edes uskaltaisi ratsastaa hevosellani. Pilalle se menee mun käytössä.
Saaga ei kuitenkaan sanonut mitään ja mä en tiennyt että oliko se hyvä vai huono juttu, mutta kaippa mä saisin jossain kohtaa kuulla sen mielipiteen halusin tai en. Toisaalta eipä mua voitaisi pitää kuin idioottina sanottuani noin, mutta se nyt oli vain karu fakta. Tai sitten mun ehkä vain pitäisi lopettaa olemasta tällainen pelkuri. En mä tiedä mikä olisi paras tapa toimia ja mikä ei…
Kolmea varttia myöhemmin Nelli lopetti Harrilla ratsastamisen ja matka kentältä talliin menikin hiljaisuuden vallitessa välillämme, koska olin vain liian stressaantunut kysyäkseni naiselta mitä tuo ajatteli oristani, joka ei ollu suomeen paluunsa jälkeen päässyt liikkumaan kertaakaan kunnolla. Vasta kun tuo oli riisunut Harrin suitset ja vaihtanut sille riimun päähän, sekä kiinnittänyt orin käytävälle uskalsin viimein avata suuni.
”Tykkäsitkö?” pidin käteni tiukasti ristissä rinnallani, sillä en tiennyt mitä muutakaan olisin niillä tehnyt ja niiden jatkuva liike olisi varmasti viimeistään paljastanut jännitykseni. Nelli oli hetken hiljaa ja vain keskittyi avaamaan orin satulavyötä. Huomasin miten toinen yritti muotoilla sanojaan ja toivoinkin että toinen olisi silti rehellinen mielipiteissään, eikä vastaisi vain tavalla, jolla olettaisi minun toivovan hänen vastaavan. ”Onhan se kiva ja laadukas ikäisekseen. Ja siitä huomasi että se ei oo kyllä hetkeen liikkunut kunnolla koska sillä oli vähän ylimääräistä virtaa, mutta se osas kyllä hienosti kääntää sen sitten työntekoon kun siltä alkoi pyytää juttuja. Mun täytyy vähän miettiä ja pohtia kaikkia plussia ja miinuksia niin käykö jos mä palaan loppuviikosta asiaan uudelleen?” Nelli kysyi hymyillen ystävällistä hymyä, jonka ei ollut kuitenkaan tarkoitus paljastaa mitään tunteita. En tiedä olinko pettynyt vai helpottunut toisen vastauksesta. ”Joo, kuulostaa hyvältä ja mieti vaan ihan rauhassa. Ei meillä mitään tavoitteita ole niin siinä mielessä ei ole mitään kiirettä” vastasin yrittäen pitää ääneni neutraalina, sillä Nelli ei oikeastaan tiennyt oikeaa syytä miksi hain hevoselleni liikuttajaa. Oli ollut helppoa kertoa vain työkiireistä ja muusta elämästä, vaikka oikeasti ne eivät olleet tulossa millään mallia sen tielle, etteikö minulla olisi ollut aikaa liikuttaa Harria.
Nellin hoidettua Harri pois ja palautettua ori takaisin tarhaansa vaihdoimme tuon kanssa vielä muutaman sanan orista ja käytännöistä ja lupasin jäädä odottamaan naisen yhteydenottoa myöhemmin sillä viikolla. Teidemme erotessa toivoin todellakin että Nelli haluaisi alkaa ratsastamaan Harria, tai muuten oikeasti joutuisin alkaa etsimään orille uutta kotia ja itselleni jotain ponikokoista suomenpienhevos ruunaa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 8, 2020 13:02:30 GMT 2
08.10.2020
Nelli oli onneksi halunnut ottaa Harrin liikutettavakseen ja olimme sopineet että nainen kävisi liikuttamassa oria pari kertaa viikossa. Lupasin naiselle, että halutessaan tuo voisi myös kisata orilla kunhan yhteistyö ratsukon välillä alkaisi toimimaan, sillä olisi kiva saada Harrille kisatuloksia myös Suomesta.
Jollain tasolla ehkä kuitenkin toivoin että olisin saattanut päästä omasta jännityksestäni ylitse ja että olisin valmis starttaamaan edes kouluratsastuksessa Harrin kanssa kunhan seuraava kisa kausi olisi alkamassa. Tai ehkä siihen mennessä olisin uskaltanut kysyä olisiko Juliuksella kiinnostusta kisata kimollani jos en itse siihen olisi ollut kykenevä.
Tänään kuitenkin edessä oli edelleen katsomokomennus, seuratessani vielä kerran Nellin ja Harrin menoa ja välillä saaden itseni kiinni siitä ajatuksesta, että miltä ratsukon meno olisi näyttänyt jos orini selässä olisi istunut jokin muu kuin tuo nuori nainen…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 11, 2020 22:09:29 GMT 2
12.10.2020 - Miksi sen oli pitänyt kertoa...
Mä olin joutunut myöntämään Jyrille viimeviikolla että mä en ollut istunut Harrin selässä melkein kuukauteen. Oikeastaan mä myönsin sille että mä en ollut noussut minkään hevosen selkään kuukauteen. Jyri ei ollut kovinkaan innostunut tästä käänteestä, mutta se onneksi ymmärsi miksi tilanteeseen oli päädytty, vaikkakin sen mielestä mun olisi pitänyt vain nousta satulaan aikaisemmin ja pyytää jotain muuta sitten vaikka taluttamaan tai liinaamaan Harria, kunhan vain istuisin sen selässä ja totuttaisin selkääni ja kroppaani edelleen ratsastuksen vaatimiin liikeratoihin ja muutenkin palauttaisin itseäni vain koko ajan lähemmäs normaalia elämää.
Jyri oli vain ilmoittanut loppuviikosta että tänään tapaamisemme olisi Ansamaassa ja että Harrin tulisi olla varustettuna tuon saapuessa paikalle. Vaikka mieleni olisi tehnyt laittaakkin tuolle vastaan, olin vain raskaan huokaisun siivittämänä myöntynyt toisen vaatimukseen ja ilmoittanut Nellille että tämän päivän ratsastus jouduttaisiin siirtämään huomiselle.
Saapuessani Ansamaahan en ollut edelleenkään varma siitä että olisiko minusta nousemaan orini selkään, vaikka Harri olikin onnekseni liikkunut jo muutaman kerran kunnolla, joten ainakin kai suurin energia orista olisi jo poissa. Kävellen kuin satavuotias papparainen, välittämättä siitä kuka näkisi vaikean menoni onnuin hakemaan kimoni tarhasta ja palasin sen kanssa takaisin talliin. Kiinnitettyäni ratsuni käytävän naruihin ja riisuttuani sen sadeloimen, ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin hakea sen varusteet ja alkaa laittamaan oriani kuntoon.
Kymmentä minuuttia ennen kuin minun ja Jyrin sopima aika oli, kuulin miehen äänen tuon kävellessä talliin. Ensin luulin että tuo oli puhelimessa, mutta pian kuulin tarkemmin keskustelun, jota tuo kävi. ”Samuel on edistynyt todella hyvin viimeisen vuoden aikana. Oikeastaan siitä asti kun tuo on saanut tunnon takaisin jalkoihinsa, miehen kuntoutuminen on ollut nopeaa ja hänellä onkin korkea motivaatio kuntoutua lopunkin. Varmasti myös Harri on toiminut miehelle hyvänä motivaattorina, sillä miehellä on kuitenkin ollut isot suunnitelmat orinsa suhteen” Jyrin ääni läheni ja pudistinkin Harrin satulan vastinhihnaa niin lujasti että kaikki veri oli paennut sormistani. ”Harri on kyllä hieno hevonen ja Samuel on kyllä onnekas että hänellä on noin hieno hevonen, joka kuitenkin soveltuu myös tällaiseen käyttöön” kuulin Jyrin keskustelukumppanin vastaavan toiselle, askeleiden pysähtyessä selkäni taakse. Kiristäessäni vyötä vielä lisää mietin miksi toinen äänistä oli kuulostanut niin tutulta, ennen kuin tajusin sen. Jyri oli keskustellut Juliuksen kanssa. Ansamaan Juliuksen.
Julius tiesi vieläkin enemmän rampaudestani. Helvetin Jyri… Miksi toisen piti mennä kertomaan Juliukselle enemmän onnettomuudestani ja kuntoutumisestani? Miksi en saanut itse paljastaa näitä asioita sitä tahtia kun se oli minulle helppoa ja koin olevani siihen valmis? Miksi ihmeessä toisen piti pilata mahdollisuuteni ystävyyssuhteisiin? Tai ehkä johonkin muuhunkin? En mä tiedä mitä mä oikein tunsin Juliusta kohtaan, koska en mä uskaltanut paljastaa kaikkea sitä pahaa mitä oli sen ulkokuoren takana, mitä olin heräämisestäni asti alkanut rakentamaan. Ei kenenkään muun kuin hoitotiimin ja Jyrin olisi tarvinnut tietää mitään, mitä sen alle on piilotettu. Yritin vetää salaisesti pariin otteeseen syvään henkeä, ennen kuin annoin satulan siiven laskeutua paikalleen ja käännyin katsomaan takanani seisovia miehiä. Kuten olin pelännytkin, Jyrin vieressä seisoi Julius. ”Samuel, tässä on Julius Palovaara. Mä oon kans tehnyt vähän tutkimusta sen jälkeen kun puhuttiin siitä valmentajasta ja Julius voisi olla hyvä vaihtoehto siihen pestiin koska hänellä on myös tuntemusta fysioterapiapuoleen” Jyri esitteli Juliuksen minulle. Toinen ei siis ilmeisesti ollut kertonut että tunsimme jo. ”Me… Me tunnetaan oikeestaan Juliuksen kanssa jo. Tai siis ollaan nähty. Täälä” sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni. ”Mä… Mä.. Mä käyn hakemassa mun kamat… Ja mun pitää…. pitää vaihtaa se patruuna. Turvaliiviin. Putoamisen jälkeen. Tai ainakin varmistaa että sielä on uusi. Mä… Mä en tiedä onko… Tai siis mä en vaihtanu sitä silloin. Kai. Mä… mä en oo varma” änkytin, ennen kuin käännyin kannoillani ja yritin vakauttaa askeleeni näyttääkseni mahdollisimman normaalilta Juliuksen silmissä, vaikka tunsin miten jalkani tärisivät ja jokainen askel vaati enemmän kuin tähän asti huonoimpanakaan päivänä.
Mä olin oikeasti vaihtanut turvaliivini kaasupatruunan putoamisen jälkeen ja jopa hankkinut pari varapatruunaa, mutta vain ajan kuluttamiseksi istuin hetken satulahuoneessa. En mä voisi nousta Juliuksen edessä Harrin satulaan kuukauden tauon jälkeen. Mitä ihmettä Jyri oli oikein ajatellut… Lopulta mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetää liivi päälle, painaa kypärä päähäni ja vetää hanskat käteen ja palata käytävälle irrottamaan Harri. Tärisevin käsin annoin riimun tipahtaa kimoni päästä ja robottimaisesti lähdin askeltamaan kohti kenttää, jossa jollain ilveellä kiristin vielä vyötä pari reikää, ennen kuin laskin jalustimet ja jakkaran avulla nousin ratsuni selkään. Kiinnitettyäni vielä paukkumekanismin narun turvaliiviini olin valmis. Tai siis en ollut, mutta valehtelin olevani. Oikeasti halusin vain niin kauas pois kuin Harri jaksaisi laukata. Tästä ei voisi seurata mitään hyvää.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 20, 2020 22:53:29 GMT 2
Mä istuin Harrin karsinassa, nojaten sen etuseinään ja en oikeastaan ollut edes varma, että pääsisinkö omin avuin ylös, vai vaadittaisiinko siihen ulkopuolista apua. En kuitenkaan jaksanut välittää asiasta, sillä mielessäni oli ihan muut asiat, kuin vammaisuuteni.
Mä en tienny olinko mä vieläkään sitä mieltä että Jyri teki järkevän ratkaisun valitessaan Juliuksen mun valmentajaksi. Ensimmäisellä kerralla mä olin kauhusta kankea ja mä ratsastin yhtä paskasti kun ekalla kerralla noustessani hevosen selkään sen jälkeen kun mä olin saanut tunnon takaisin jalkoihin ja alettiin kuntouttamaan mua ratsastaen.
Toisella kerralla mua ei jännittänyt niin paljoa, mutta en mä silti osannut rentoutuakkaan kunnolla. Joka kerta, kun tunsin Juliuksen kädet lantiollani, tai reidelläni musta tuntui kuin mun kropan läpi olisi lähetetty sähköimpulssi siitä kohdasta. Se ei kuitenkaan ollut sellainen inhottavan tuntuinen, vaan sellainen enemmänkin kutkuttava tunne. Olinhan mä onneksi osannut sen jälkeen rentoutua kolmannella tapaamisella paremmin, mutta en mä jotenkin silti tiennyt mitä ajatella tilanteesta. Tai Juliuksesta. Mä en tiennyt että oliko soppaan sekaantumassa jotain muutakin kuin vain talli kaveruutta, tai kiitos Jyrin, asiakkuutta.
Vaikka mä pelkäsin että Juliuksen suhtautuminen muuttuisi sen kuullessa mitä mulle oli käynyt ja miten romuna mä olin, ei sen ilmeestä ollut nähtävillä sääliä. Enemmänki se oli sellainen… päättäväinen? Motivoitunut? Ihastunut? Kannustava?
Mä en oikein tiennyt ja se ahdisti mua tällä hetkellä enemmän kuin se, että Jyri oli mahdollisesti pilannut kaikki mun ja Juliuksen väliltä. En mä tiennyt haluaisiko se olla enää mun kanssa missään tekemisissä meidän valmennusten ulkopuolella, ja mä en tiennyt että kestäisinkö mä sitä. Juliuksesta oli Saagan ohella ollut tulossa mahdollisesti mun ensimmäiset oikeat ystävät onnettomuuden jälkeen, mutta mä en tiennyt että miten homma menisi jatkossa. Mä en edes tiennyt uskaltaisinko mä kysyä Juliukselta mitkä meidän välit olisi. En mä tiennyt olisiko se omanlaisensa kipristely mitä mä tunsin sen laskiessa kätensä ohjatakseen mun kroppaa parempaan asentoon Harrin selässä hyvä vai huono juttu. En mä edes tiennyt miten mä selvittäisin koko tilanteen meidän välillä.
Harri oli alkanut pukkimaan minua turvallaan ja vasta siinä kohtaa havahduin ajatuksistani. Lähdin nousemaan vaivalloisesti karsinan pohjalta, tuntiessani vihlaisun selässäni. Pääsin yllättäen seisomaan, mutta pian sen jälkeen kihelmöinti jaloissani alkoi ja painoin silmäni tiukasti kiinni. Tämä ei voisi olla totta…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 26, 2020 11:38:02 GMT 2
Nellin Näkökulma
Mä aloin ymmärtämään Harria kerta kerralta paremmin ja siitä oli kyllä jo ensimmäisellä kerralla huomannut että se oli koulutettu ihan ammattilaisen toimesta ja että sen kanssa oltiin tehty töitä ja se osasi käyttää potentiaaliaan. En mä ollut uskonut löytäväni näin hienoa hevosta ratsastettavaksi silloin kun mä olin etsinyt liikutettavaa hevosta joten kimo hannover oli vain lottovoitto.
Tietenkinhän alkuun oli jännittänyt ratsastaa oria Samuelin silmien alla koska mä en oikein tiennyt että millainen ihminen tuo olisi, mutta se oli paljastunut ihan mukavaksi ja hieman hiljaiseksi. Ansamaa oli myös mukava paikka ja olinkin hieman tutustunut tallin omistajiin Majináan sekä Dochasiin ja tallilla käyviin Saagaan ja Juliukseen, vaikkakin välillä tuntui että sattuessamme Juliuksen kanssa yhtä-aikaa tallille, tuo piti minua hieman silmällä ja en tiennyt että johtuiko se siitä että Samuel oli pyytänyt miestä katsomaan perääni, vai olisiko tuolla jotain muuta minua vastaan.
Olin kuullut Majinálta että tallilla järjestettäisiin kuun lopussa kilpailut ja hetken pohdittuani olin kysynyt Samuelilta voisinko osallistua kisoihin Harrilla. Mies oli suostunut tähän, joten olinkin heti naputellut osallistumisemme kisoihin ja nyt täytyisi vain odottaa enään vahvistusta osallistumiselle. Tänään olisi kuitenkin edessä ihan vain perus ratsastus ja samalla ehkä pienien asioiden hiomista tulevia kisoja varten.
Harri nuokkui tarhassa musta sadeloimi päällään astellessani hakemaan oria. Kuullessaan lähestyvät askeleeni se nosti hieman päätään, ennen kuin huokaisi syvään ja otti pari askelta luokseni, jolloin sainkin jo tartuttua sen riimusta kiinni ja napsautettua lukon kiinni. Tallissa kiinnitin orin käytävälle ja riisuin loimen, jonka vein kuivumaan samalla kun kävin hakemassa harjat ja muut varusteet.
Harrin varustaminen kävi jo rutiinista ja pian olimmekin ratsuni kanssa matkalla maneesiin, jossa kiristin vielä satulavyötä ennen kuin nousin jakkaran avustuksella kimon selkään ja pyysin Harrin liikkeelle. Olin löytänyt toimivan kaavan orin verryttelyyn joten suoritimme sen samoja kaavoja noudattaen, ennen kuin aloin ratsastamaan lävitse pätkiä helpon A:n radasta, jotta saisimme treenattua sitä edes hieman ennen tulevia kisoja. Harri liikkui todella hyvin ja sen kanssa oli helppoa suorittaa tehtäviä ja lopuksi innostuin vielä suorittamaan koko radan lävitse.
Loppuverkkaillessani oria harmittelin hieman että en kerennyt enään hyppäämään tuon kanssa ennen kisoja, mutta täytyi vain toivoa että rata menisi kisoissa hyvin ja että Harri saisi hyvää kokemusta kisoista suomessa, sillä muistelin Samuelin sanoneen jotta kimo ei ollut vielä kerennyt aloittaa kisauraansa täälä, vaikka sillä olikin sijoituksia ja jokunen voittokin keskieuroopasta. Laskeutuessani kimon satulasta toivoin että en nolaisi ketään kisoissa ja että Samuel antaisi minun jatkaa Harrin liikuttamista edelleen kisojenkin jälkeen.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 28, 2020 18:25:24 GMT 2
27.10.2020 // Rikkinäinen surkimus
Julius oli joutunut siirtää meidän tapaamisen eiliseltä tälle päivälle. Se ei haitannut mua ollenkaan ja vaikka toinen olisi perunut kokonaan ei sekään olisi haitannut millään tasolla.
Kuitenkin tänään kivusta irvistellen mä könkkäsin tallille ja jollain ilveellä sain Harrin sisälle ja harjattua. Varustaminen oli ihan järkyttävän kipeä projekti varsinkin satulan kanssa, mutta kehitettyäni kolarin jälkeen pientä pohjaa addiktiolle, mä en halunnut riskeerata mitään enään ja en ollut ensimmäisen illan jälkeen koskenut mihinkään särkylääkkeeseen, vaikka tiesin että kivut tulisivat olemaan ihan järkyttävät koko ajan. Mä olin perjantaina lähtenyt Ansamaasta kotiin, koska mä en vain kestänyt olla enään muiden säälittävänä.
Juliuksen astellessa talliin mä en voinut olla katsomatta sen päälle. Mä yritin pitää katseeni neutraalina, vaikka kipu vihloi selässäni ja sisuskaluni tuntuivat vetävän jotain omaa ralliaan. Mun oli pakko antaa mun katseen mittailla Palovaara päästä varpaisiin. Vaikka sen vaatetus ei eronnut suuresti siihen mitä sillä oli normaalisti tallilla päällä, jos ei otettu huomioon firman logolla varustettua toppaliiviä, se näytti hyvältä.
Sen astellessa lähemmäs mua alkoi ahdistamaan vaan enemmän oma vammaisuuteni ja kyvyttömyyteni mihinkään ja kuulostin varmaan todella töykeältä puoliksi töksäyttäessäni että olisin valmis, vaikka en oikeasti ollut.
Lähdimme kuitenkin Harrin ja Juliuksen kanssa maneesiin, jossa mies auttoi minut orini satulaan ja napsautti liinan kiinni Harrin kuolaimiin. Aloitimme työskentelyn oman asentoni parista ja jouduin tekemään töitä pitääkseni kivun aiheuttamat irvistykset piilossa selkäni vihloessa jatkuvasti. Julius varmisti jossain kohtaa että kaikki olisi varmasti ok ja päädyin vain nyökkäämään, vaikka oikeasti olisin vain halunnut itkeä kivusta ja kadota maan alle.
Vajaat 45min myöhemmin olimme valmiita ja pääsin laskeutumaan Harrin selästä ja lähtemään kohti tallia. Selässäni säteilevä kipu aiheutti ontumiseni näkymisen ja yritinkin piilottaa oman kuntoni kustannuksella asian jokaisella askeleella. Kävimme Juliuksen kanssa ajatuksia jatkolle, vaikka minulla menikin suurin osa Palovaaran puheesta ohitse, vain keskittyessäni näyttämään normaalia terveemmältä.
Lopulta tiemme erosivat tallin ovella ja talliin päästessäni suojamuurini vain hajosi ja kaikki kipu sekä muut tunteet purkautuivat itkuna, ennen kuin sain itseni kasattua sen verran että saatoin riisua Harrin ja selvitä kotiin vain tekemään hidasta kipukuolemaa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Oct 30, 2020 17:11:01 GMT 2
30.10.2020 // Ehkä tästä tulee jotain
Mä en tiennyt mitä kello oli kun mä sain silmäni viimein auki. Lähdin automaattisesti etsimään puhelintani yöpöydältäni, vain tajutakseni että se ei ollutkaan siinä. Aherrettuani itseni istumaan, annoin katseeni kiertää huoneessa. Missä hemmetissä mä olin? Hiljalleen mun aivotkin heräsi tähän päivään, ja mä aloin muistamaan edellistä päivää ja iltaa.
Kisat – huutokauppa- Ansamaan asutola?
Annoin katseeni kiertää nyt jo tarkempana uudelleen jokaisen millin huoneesta, vain tajutakseni nyt viimeinkin mistä mä heräsin. Mä annoin katseeni kiertää huoneessa kolmannen kerran etsien katseellani eilisen illan partneriani, mutta tietenkään se ei ollut sielä. Mä löysin kuitenkin viimein puhelimeni ja napautettuani sen päälle, mä näin viestin.
Luettuani viestin mun olo oli huojentunut mutta ehkä jopa vähän pettynyt. Tai en mä tiedä mitä mä olisin ajatellut jos mä olisin oikeasti herännyt sen vierestä.
Lähetin vastauksen lukematta sitä lävitse. Vasta sen jälkeen mä huomasin sängyn viereen ilmestyneen vesilasin ja sen tutun valkoisen purkin. Se näky tuntui samalla hyvältä, mutta myös todella pahalta, sillä ei mun ollut mitään järkeä ajaa Juliusta tähän tilanteeseen. Noustuani ylös mä tunnustelin vähän fiilistäni, ennen kuin puin päälleni. Vetäessäni farkkujani jalkoihini, en voinut välttää laskemasta vasenta kättäni reidelleni. Vaikka aikaa oli mennyt vuosia, oli jäljet edelleen olemassa. Pahimmillaan ne olivat lonkkani kohdalla, mutta oikeastaan koko reiden sivu oli saanut osansa. Arvet, jotka tapahtuma oli jättänyt jälkeensä, kertoivat omaa karua tarinaansa ja olin vuosien aikana oppinut helpommaksi vain piilottaa ne, kuin vastata kysymyksiin siitä, mitä jalalleni oli tapahtunut.
Puettuani lopunkin päälleni, mä tarkistin että en unohtaisi mitään Juliuksen huoneeseen ja hiivin ulos hiljaisesta asuntolasta, kuin joskus teininä ensimmäisen poikaystäväni kotoa, sen vanhempien ja muun perheen vielä nukkuessa. Ajellessani kotiin mä yritin unohtaa kaikki mitä yön aikana olisi tapahtunut. Kotona ollessani mä sain onneksi keskityttyä muihin asioihin, ja lopulta oli aika vaihtaa vaatteet. Mun olisi pakko alkaa ratsastamaan itse oriani jotta mä oppisin sen jekut, koska ei kukaan muu voisi kertoa niitä minulle.
Tallilla mä helpotuin siitä, että siellä ei ollut ketään. Eihän seura olisi haitannut, mutta mä en jotenkin vain ollut tottunut vielä siihen, että mulla oli sellaisia ajatuksia Juliusta kohtaan ja jotenkin saatoin vain kuvitella miten niistä voitaisiin kysellä ja mä en halunnut vielä puhua asiasta. Ei meistä voisi tulla mitään Juliuksen kanssa. Vai voisiko?
Harri käveli minua vastaan tarhassaan hakiessani kimoni ja vaelsimme molemmat yhtä raskaalla askeleella talliin. Orin ollessa harjattuna ja varustettuna kävin hakemassa vielä omat varusteeni. Palatessani Harrin luokse ja taistellessani turvaliivini vetoketjun kanssa, kuulin askeleita, jotka lähestyivät minua. Nostaessani katseeni saadessani viimein vedettyä turvaliivini vetoketjun kiinni.
Tunnistin tulijan Miriamiksi, vaikka en ollutkaan ollut naisen kanssa missään tekemisissä, mutta tallilla ei ollut kovinkaan montaa tummempi piirteistä naista, joten ei ollut vaikea päätellä kenestä oli kyse. Hymyilin naiselle pienesti ohittaessani tuon ja lopulta irrotinkin Harrin käytävältä ja suuntasimme orin kanssa maneesiin, jossa nousin orini selkään, ennen kuin annoin sen siirtyä käyntiin ja aloin hakea parempaa myötäystä orini askeleeseen. Käynnissä annoin Harrin ensin venytellä itseään, ennen kuin keräsin ohjia ja aloin ratsastamaan erilaisia ympyröitä ja loivaa kiemurauraa ja muita helppoja kuvioita, joilla saisin oriani hieman taivuteltua ja itselleni opetettua taas miten ratsastaa hevostani kunnolla.
Antaessani Harrin ravata ja kokeillessani että olisiko harjoitus- vai kevyt ravi minulle parempi, kuulin vihellyksen maneesin ovelta, ennen kuin se aukesi, mutta en nähnyt kuka saapui paikalle, sillä olin juuri väärässä päässä maneesia. Päästessäni oven luokse tulija paljastui Juliukseksi, joka oli tullut seuraamaan ratsastustani.
”Näyttää hyvältä” mies kommentoi ja toisen sanoista ei saanut selvää tarkoittiko hän minua vai ratsuani. ”Kiitos” vastasin hieman epäröiden ”olisitko sä voinut ottaa tän liinaan jos mä kokeilisin laukkaa ekan kerran vuosiin?” kysyin antaessani Harrin kävellä isolla ympyrällä Juliuksen ympärillä. En tiedä oliko edellisellä illalla vai Ennin tapaamisella, mutta jostain syystä tunsin olevani hieman rohkeampi Juliuksen seurassa. ”Joo, mä käyn hakemassa liinan niin mä tuun ihan just takas” kuulin Palovaaran sanat tuon pyörähtäessä kannoillaan ja suunnatessaan talliin hakemaan liinaa. Annoin tällä välillä Harrin kävellä vapaita välikäyntejä ja valmistuin vain itse henkisesti siihen, että seuraavasta osasta voisi tulla joko vaikea tai kipeä.
Ensin luulin että Julius saapui takaisin kuullessani maneesin ovelta vihellyksen, mutta sen sijaan maneesiin astelikin Mariam taluttaen jotain kermakarkin väristä ratsua. Nyökkäsin naiselle uuden tervehdyksen ja aloin keräilemään uudelleen Harrin ohjia ja herättelemään kimoani työnteon pariin. Pian Julius palasinkin Harrin liinan kanssa ja kiinnitti sen orin suitsiin, antaen minun hakea itse orini isolle ympyrälle.
”Ihan kun susta siltä tuntuu, niin nosta vaan laukka” ympyrän keskeltä kuului ja paria kierrosta myöhemmin annoinkin kimolleni laukka-avut ja tunsin miten se ponnisti laukkaan. Harrin laukka oli pehmeää mutta voimakasta ja yllätyin miten helppo siinä, oli istua. Annoin Harrin laukata muutama kierroksen, ennen kuin sanoin enemmän Juliukselle, kuin Harrille ravi käskyn ja annoin ratsuni siirtyä ei niin sulavasti laukasta raviin ja siitä käyntiin, ennen kuin vaihdoimme suuntaa ja taas hiljalleen siirsin ratsuni ravin kautta laukkaan ja otin muutaman kierroksen laukkaa tähänkin suuntaan, ennen kuin siirsin Harrin raviin ja siitä käyntiin, jotta Julius sai irrotettua juoksutusliinan. Annoin orini kävellä muutaman kierroksen maneesin ympäri, ennen kuin pysäytin sen ja irrotettuani paukkumekanismin liu’uin alas Harrin satulasta ja lähdin kävelemään miehen ja ratsuni välissä kohti tallia.
Emme puhuneet Juliuksen kanssa mitään ja tiemmekin erosivat tallin ovilla. Hoitaessani Harria pois oloni oli kevyt, mutta sekava ja loppu päivä ja ilta menikin sekavissa fiiliksissä. Jossain kohtaa puhelimeni oli myös kilahtanut uuden viestin merkiksi.
En voinut kuin hymyillä. Julius ei onneksi vihannut mua.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Nov 2, 2020 21:54:06 GMT 2
03.11.2020 // Uskallus elämään
Mä olin sunnuntaina uskaltanut ratsastaa Harria jo vähän paremmin. En mä ollut uskaltanut mennä kuin käynnissä ja ravissa, mutta silti mä olin yrittänyt ratsastaa parhaani mukaan, vaikka ei se tuntunut olevan kovinkaan helppoa vaikka mulla pitäis kuitenkin olla suhteellisen hyvä pohja ratsastamiselle. Nelli oli tehnyt myös ihan hyvän pohjan orini kanssa ja sitä oli turvallisen tuntuinen ratsastaa, vaikka mua silti pelottikin ajatus siitä että mä olisin laukannut sillä yksin.
Kuitenkin mä olin selviytynyt yksin koko ratsastustoimituksesta, vaikka se kermakarkin värisen hevosen ratsastaja olikin tuntunut kattovan mua pitkään. Tänään oli kuitenkin taas vuoro mun ja Juliuksen tapaamisen mun kuntoutuksen kannalta. Meidän keskustelu edeltävällä viikolla oli helpottanut mun oloa ja sen perusteella mä olin muutenkin uskaltanut ehkä alkaa elää taas normaalimmin, enkä mä rajoittanut juttuja itseltäni niin paljon kuin aikaisemin, koska mä tiesin että jos mä en vain pystyisi, mulla olisi joku, joka voisi mahdollisesti tulla jossain kohtaa auttamaan mua.
Tietenkinhän mun pitäisi silti oppia elämään yksin ja jatkamaan parempaa sopeutumista elämään, vaikka mulla olikin turvaverkkoa tiedossa, koska yksinhän mä kuitenkin tulisin olemaan varmaan lopun elämääni. Kauaa en onneksi tänään kerennyt näissä ajatuksissani kun Julius jo tuli maneesiin ja jatkettiin siitä mihin me oltiin viimeksi jääty ja oikeastaan jatkettiin siitä eteenpäin. Tietyt asiat mitä tällä kertaa kokeiltiin, aiheutti muutamia vihlaisuja selässäni ja Julius taisi huomata että jotkut asiat olivat niitä mitkä eivät vielä ihan onnistuneet minulta ja näitä joko jätettiin seuraavalle kerralle kokeiltavaksi, tai sitten niitä pilkottiin pienempiin palasiin, jolloin tuo näki paremmin missä kohtaa rajani tulee vastaan ja olisiko meillä jotain mahdollisuutta venyttää tuota rajaa jo tällä kerralla.
Puolen tunnin kohdalla Julius ilmeisesti huomasi että oma kuntoni alkoi loppumaan, sillä mies helpotti tehtäviä siten että saimme helposti lopetettua aktiivisen tekemisen ja samalla tuo piti huolen, että minulla oli mahdollisuus pysyä Harrin selässä siihen asti, että sain orin pysäytettyä ja pääsin avustettuna liukumaan alas Harrin selästä. Otettuani muutaman askeleen, menoni ei ilmeisesti näyttänyt kovinkaan vakaalta, sillä Julius harppoi vierelleni ja tuki menoani, ottaen Harrin toiseen käteensä ja näin suuntasimme talliin. Tallissa Julius auttoi minut riisumaan Harrin ja varmistuttuaan siitä että selviäisin yksin, tuo lähti jatkamaan töitään, vaikka tuntia myöhemmin tuo kyseli olinko vielä elossa ja olisiko kaikki okei.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Nov 4, 2020 23:50:56 GMT 2
05.11.2020 // Edistysaskeleita
Mä olin saanut Juliukselta tietää että sen kermakarkin värisen hevosen nimi oli Puro ja että se oli Ansamaiden hevonen, sekä sen ratsastajan olevan Mariam ja tuon vuokraavan kyseistä oria. Toisen ratsukon läsnäolo maneesissa ei haitannut mua, olinhan mä aikoinaan ratsastanut paljon kiireisemmissäkin maneeseissa, mutta jokin Mariamissa sai kylmät väreet juoksemaan mun selkää pitkin ja välillä tuntemaan siltä, kuin syväjäädytetty puukko oltaisiin isketty siihen puoliksi murtuneeseen selkänikamaan, joka oli ikuinen kysymysmerkki elämässäni. Kestäisikö se seuraavan iskun, vai olisiko se kuolemantuomio meikäläiselle?
Mä olin keskittynyt Harrin kanssa hiomaan pääasiassa käyntityöskentelyä. Se oli tällä hetkellä tarpeeksi vaativaa mulle ja toivottavasti tarjosi myös orille aivotyötä, vaikka ei se välillä päässyt kovinkaan vaikeita juttuja mun kanssa tekemään, koska lisäystä mä en vielä uskaltanut edes ajatella, kun välillä pelkkä väistökin tuntui vääntävän sen verran ikävästi. Kuitenkin mä olin tyytyväinen siihen että mä olin uskaltanut alkaa ratsastamaan päämäärällisemmin ja Juliuskin oli meinannut tiistaina jotta mun liikeradoissa oli nähtävillä jo pientä muutosta positiivisempaan suuntaan ja että mun täytyisi jatkaa vain samalla tavalla, vaikka mua miten jännittäisi ja pelottaisi ottaa askeleita uuteen suuntaan.
Tänään mä ajattelin tehdä sen ja ihan vain koska mun onnekseni maneesi oli tyhjä, mä päätin ravien jälkeen kerätä ohjia hieman paremmalle tuntumalle, samalla kun mä hain Harria hyvälle, isolle, pääty-ympyrälle toiseen päähän maneesia. Orin liikkuessa tasapainoista ravia, mä siirsin mun vasenta pohjetta hieman eteenpäin, ja mä tunsin miten kimoni ponnisti pienesti ylöspäin, ennen kuin se liikahti eteenpäin ja lähti matkaa voittavalla askeleellaan kiertämään ympyrää. Mä en uskaltanut laukata kuin muutaman kierroksen, ennen kuin mä siirsin Harrin takaisin raviin. Just kun mä olin siirtämässä sitä käyntiin ja meidän molempien selät oli ovea kohden, se aukeni ja jostain syystä Harri sai siitä hirveän sätkyn ja se teki sellaisen syöksyn eteenpäin, että tömähdin sen kaulalle ja vain ihmeen kaupalla sain pidettyä itseni orin selässä. Tilanteen rauhoituttua korjasin asentoni ja katsoin, ketkä olivat tulleet maneesiin. Nähdessäni tutun treeniseurani pohdin hetken olinko vain ollut niin syvällä kuplassani että en ollut kuullut vihellystä, vai oliko nainen vain tullut maneesiin luullen että se on tyhjä. Veikkasin itsekseni ensimmäistä vaihtoehtoa, kasaillessani itseäni uudelleen Harrin selässä, hymyillen vaisusti Mariamille tuon ratsastaessa ohitse, ennen kuin ilmoitin että ottaisin vielä vähän laukkaa ja siirsin Harrin ravin kautta oikeaan laukkaan.
Jokainen laukka-askel kertoi omaa tarinaansa siitä, miten hyvää tuollainen kaulalle tumahtaminen oli minulle tehnyt, joten lopetin laukan vain kahden kierroksen jälkeen ja verryttelin Harrin pikaisesti loppuun, ennen kuin varovaistakin varovaisemmin laskeuduin orini selästä ja lähdimme suuntaamaan ensin maneesin ovelle ja sitten sateisen pihamaan lävitse kohti tallia. Onneksi meillä molemmilla olisi huomenna vapaapäivät, sillä en tiennyt pääsisinkö sängystä ylös ennen iltaa ja silloin en todennäköisesti haluaisi edes ajatella tallille lähtemistä. Hemmetin juoppokuskit…
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Nov 11, 2020 20:09:24 GMT 2
11.11.20 // Avunpyyntöjä
Mä annoin Harrin kävellä pitkällä ohjalla ruunikon tamman vierellä. Meidän välissä harppoi Julius ja meistä ei oikein kumpikaan tiennyt mitä sanoa. Harri oli saanut olla eilen vapaalla vain sen vuoksi että mulla oli ollut Ennin hieronta, mutta tänään mä olin könynnyt sen selkään ja yrittänyt ratsastaa vähän edes käynnissä ja ravissa. Julius ja Britte oli saapunut maneesiin meidän jälkeen ja mä näin miehen ilmeestä miten se tutki meidän menoa. Yllättäen Julius ei sanonut mitään joten joko se ei vain kokenut sitä tehtäväkseen tai mä aloin taas muistaa miten mun kroppaa ajetaan ratsastamassa.
Mä olin ratsastanut vielä hetken sen jälkeen kun parivaljakko oli tullut maneesiin ja sitten vain siirtänyt Harrin kävelemään Juliuksen vierelle.
”Mitä… Mitä sä luulet, voisko… voisko musta tulla vielä kilparatsastaja? Tai siis niinku koulupuolelle. En mä tiedä kestääkö mun selkä hyppäämistä mutta en mä oo oikeestaan vielä ees kokeillutkaan sitä” annoin sanojeni sekoittua hiekan tasaiseen tumahteluun joko hevosten tai Juliuksen askelten alla. Hiljaisuus välillämme jatkui ehkä hieman painostavampana kuin tähän asti, ennen kuin Julius viimein vastasi. ”Kyllä mä uskon että siitä voi tulla jotain. Tietenkinhän varmemmin me kumpikin osataan sanoa treenimäärän lisääntyessä, mutta ainahan sitä voi kokeilla ja katsoa mihin homma etenee” ”Mm… En mä tiedä. Pitäisi kai etsiä joku kilpailu mihin tähdätä ja sitten vielä päättää että uskallanko mä sittenkään. En mä tiedä kannattaako näin vanhana ja rikkinäisenä enää lähteä tuollaiseen leikkiin…” kohautin olkiani puoliksi ja annoin katseeni vain pysyä Harrin niskassa. Annoimme hevostemme kävellä vielä muutaman minuutin ajan, ennen kuin valuin alas Harrin selästä ja suuntasimme Juliuksen ja Briten perässä ulos maneesista.
Ruunikko ja tuon taluttaja suuntasivat pihattotalleille meidän jatkaessamme matkaa päätalliin. Kiinnitettyäni kimon käytävälle aloin availemaan satulavyötä ja liu’uttamaan satulaa pois orini selästä. Eilisestä hellät lihakseni eivät olleet samaa mieltä asiasta ja huokaisinkin helpotuksesta kun sain satulan viimein alas ja laskettua käytävällä sijaitsevalle telineelle, ennen kuin käänsin huomioni Harrin suojiin ja sain ne jollain ilveellä pois orini jaloista, ennen kuin se sai pikaisen harjauksen ja pääsi karsinaansa nauttimaan iltaheinistään.
Käytyäni pikaisesti Harrin suojat lävitse harjan kanssa niputin ne orin harjapakkiin ja otin sen sekä suitset kantoon. Matkalla pesin kuolaimet ja niputin suitset, ennen kuin oli aika palauttaa ne ja turvaliivini sekä kypäräni kaappiin. Lopulta oli vielä aika hakea satula ja nostaessani sitä hieman liian optimistisesti satulatelineelle, tiesin heti että se oli ollut virhe. Julius saapui tietenkin juuri tällä hetkellä satulahuoneeseen. ”Kaikki ok?” ”Mm… Vähän liian reipas vauhti kuntoon verrattuna” vedin syvään henkeä ja avasin hiljalleen silmäni. Varmistettuani että kaikki oli paikoillaan, lähdin kävelemään kohti satulahuoneen ovea ja napautin valot pois astuessani ulos huoneesta. Julius käveli vierelläni ja vaikka jossain kohtaa se oli tuntunut väärältä ei se enää tuntunut ihan niin väärältä. Tallin oven lähestyessä tein päätöksen joka oli ehkä ihan liian rohkea, mutta ainahan voisi kokeilla. ”Olisit… olisitsä voinut tulla mun työ? Ei siis tietenkään oo mikään pakko koska sulla on kuitenkin huomenna työpäivä ja muut omat menot. Tai kun mä en oo varma et saattaisinko mä tarvita apukäsiä nyt illalla. Mut siis kyl mä tietenkin pärjään itekkin ja tosiaan ymmärrän kyl et sul on tietenkin oma elämä” aloin jo kuulostamaan rikkinäiseltä levyltä ennen kuin lähdin astelemaan kohti parkkipaikkaa jännittyneenä siitä, mitä Julius saattaisi vastata pyyntööni.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Nov 20, 2020 13:06:04 GMT 2
20.11.2020 // Edistysaskeleita
Mun oli pakko päästä eteenpäin mun kuntoutumisessa ja vaikka mulla olikin miten hyvä tiimi tahansa mun takana, piti mun silti tehdä isoin työ itse eikä vain luottaa niihin muutamaan tuntiin viikossa mitä homma tapahtui ohjatusti. Ehkä isoin onni asiassa oli se, että mä pääsin Ansamaahan oikeastaan mihin aikaan päivästä tahansa. Yleensä mä olin ajoittanut käyntini siten että siellä oli myös muita mutta tänään mä halusin vältellä kaikkia sillä tänään mä tekisin jotain semmoista, joka voisi päättää mun kuntoutumisen ihan täysin tai sitten se voisi olla se kaivattu henkinen askel eteenpäin.
Kevyen lumipeitteen alle jäänyt tallipiha näytti todella hienolta astellessani autoltani suoraan maneesille. Mä vihelsin muutamaan otteeseen, ennen kuin avasin ovea sen verran, että mä mahduin sisälle halliin ja suljettuani oven takanani mä jatkoin matkaani kohti estevarastoa. Jokainen askel minkä mä otin lähemmäksi pelotti mua enemmän kuin mä uskoinkaan, mutta lopulta mä sain rohkaistua itseni sen verran että mä päätin toteuttaa suunnitelmani. Mä kannoin maneesin hiekalle muutaman puomin siten että niiden ylitse pääsi suoralla linjalla joko käynnissä tai ravissa ja maneesin keskelle mä rakensin maailman pienimmän ristikon. Todennäköisesti Harri ei edes suostuisi tekemään muuta kuin harppaamaan sen ylitse, mutta se olikin oikeastaan enemmän mua varten, kuin oriani.
Mä kävin hakemassa Harrin käytävälle ja puhdistaessani sen kavioita mä mietin että pitäisi pyytää jotain ruuvaamaan sille hokit, koska mä epäilin että mä en siihen suoritukseen kykenisi, tai ainakaan mun ei ehkä kannattaisi liikuttaa Harria samana päivänä. Harjasin kimon karvan nopeasti, ennen kuin nostin satulan Harrin selkään ja kiristin vyön ja varustin orini loppuun. Mitä lähemmäs maneesi tuli, sitä enemmän mua taas mietitytti mun päätökseni siitä mitä mä tulisin pian tekemään. Kuitenkin mä talutin Harrin päättäväisesti maneesiin ja kiristin sen satulavyön, ennen kuin mä nousin orini selkään ja painoin pohkeet hopeisiin kylkiin. Harrin askel tuntui normaalia pidemmältä ja voimakkaammalta ja mä toivoin että kaikki ei menisi pian päin honkia.
Mä verryttelin Harrin käynnissä ensin ihan sileällä ja sitten ylittäen puomeja. Mä yllätyin miten nätillä askeleella ori ylitti puomit, ja mä uskalsin siirtää sen raviin. Ravissa me tehtiin sama juttu ja nyt kun ylitettiin useampi, puomi lähti Harrin askel kiihtymään puomeilla, joka johti siihen että mä tiukensin otettani ohjista huomaamattani. Kun verkat oli molempiin suuntiin suoritettuna, koitti päivän isoin haaste. Meidän mahtava 20cm ristikko. Mä vedin syvään henkeä, ennen kuin siirsin Harrin käyntiin ja käänsin orini ensin käynnissä ristikolle. Se käveli sen yli rennosti ja mä vähän ihmettelin miten helposti se suoritti tehtävänsä. Parin ylityksen jälkeen molemmissa kierroksissa mä kokeilin samaa tehtävää ravissa ja silloinkin Harri vain harppasi esteen ylitse.
Juuri kun me oltiin saatu viimeinenkin kierros suoritettua Saaga ilmestyi maneesiin ilmeisesti katsomaan mikä meno siellä oli. Mä nostin alkuun vain kättäni naiselle, ennen kuin mä olin puhe-etäisyydellä. ”Olisiksä viittiny nostaa tota ristikkoa vaikka kymmenen senttiä? Ei siis tartte olla mikään hirveän iso tai ees semmonen hypättävä” viitoin meidän varmasti säälittävän näköistä viritelmää kohden. ”Tottakai!” hihkaisu kuului jostain ennen kuin Saaga lähti suuntaaman kohti ristikkoa ja nosti molempia puomeja kymmenen senttiä. ”Onko tää hyvä?” ”Joo, kiitos!” kuittasin siirtäessäni Harrin raviin ja lopulta kääntäessäni orini nyt jo ristikolta näyttävän virityksen suuntaan. Harrista huomasi miten ori innostui nähdessään ”oikean” esteen ja mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän mua jännitti. Mä yritin laskea hieman askeleita esteelle, mutta mä olin silti myöhässä. Harrin hyppy ei ollut iso, mutta ori laskeutui pehmeästi ja mä en tuntenut edes minkäänlaista tärähdystä orin etukavioiden osuessa takaisin hiekkaan tai sen ponnistaessa takasillaan uuteen laukka-askeleeseen ja mun istuessa takaisin sen satulaan. Mä otin ristikon vielä kerran, ennen kuin mä annoin Harrin ravailla loppuravit ja käynnit. Lopulta mä laskeuduin alas Harrin selästä, ja mä en tiedä mikä muhun meni, mutta mä kaappasin Saagan isoon halaukseen, ennen kuin päästin toisesta irti.
Sanomatta sanaakaan mä käänsin Harrin turvan kohti maneesin ovea ja lähdin taluttamaan oriani talliin, jossa se sai jäädä fleecen alle kuivattelemaan itseään samalla kun mä kävin pohtimassa miten palauttaisin puomit ja estetolpat paikoilleen, sillä kaikki tämä urheilu alkoi kertomaan että jokin osa päivässä oli ollut liikaa.
|
|
|
Samuel
Bodaava Biisoni
viestien määrä 81
♥ 163
|
by Samuel on Dec 13, 2020 12:44:33 GMT 2
13.12.2020 // Sekamelskaa
Mennyt kuukausi oli ollut jotenkin aaltoileva. Mä olin tehnyt alkukuusta ihan ex-tempore päätöksen siitä että mä ilmoitin mut ja Harrin meidän ensimmäisiin kenttäkisoihin. Eihän me aloittelijaluokkaa vaativampaa oltaisi kisaamassa, mutta silti 60 cm rataesteet ja 50 cm maastoesteet olisivat varmasti selälleni kova paikka koska en ollut kerennyt kuitenkaan treenaamaan kunnolla. Olinhan onnekseni saanut sovittua Dochaksen kanssa diilin, jossa tuo piti minulle parit tai kolmet estetreenit viikossa jotta sain edes vähän hyppyjä alle ennen kisoja. En kuitenkaan ollut kertonut kenellekään mulle kuin Saagalle tästä älynväläyksestäni, sillä olin pyytänyt toista Harrin hoitajaksi kisoihin.
Mua pelotti päivä päivältä enemmän se, miten kisat tulisi menemään koska me ei oltu käyty ratsain Harrin kanssa hirveästi tallin ulkopuolella ja mä toivoinkin että ori käyttäytyisi siivosti tai sitten Saaga saisi taluttaa orin trailerilta maneesiin ja takaisin. Tai sitten pitäisi ehkä vain vetää ilmoittautuminen pois…
Julius oli eilen pyytänyt meidät mukaan loppukäynneille maastoon, ja sitä oli oikeastaan tapahtunut aika useinkin sen jälkeen kun me oltiin eksytty samaan aikaan tallille ja nyt kun Brittekin oli ratsastuskäytössä. Mies oli puhunut jotain orien etsimisestä tammalleen ja kysynyt multakin neuvoa. En mä oikeastaan tiennyt nykyisistä oreista mitään, sillä en ollut pitänyt silmällä hevosurheilua oikeastaan ollenkaan enään sen jälkeen kun sain heittää omat kilpahaaveeni romukoppaan maatessani ensin sairaalassa ja sen jälkeen istuessani siinä pirun tuolissa vuosia.
Julius oli muutenkin yksi iso kysymysmerkki elämässäni. Mitä enemmän me oltiin yhdessä, niin vapaa-ajalla kuin kuntoutuksellisessakin mielessä mun tunteet sitä kohtaan oli kasvanut. Mä en todellakaan vielä uskaltanut sanoa toiselle mitään, koska mä en halunnut pilata mitään meidän välillä. Mutta ehkä jos alkuvuoden lääkärin tapaaminen menisi hyvin ja tuo sanoisi että kuntoutusta voitaisiin purkaa, voisiko silloin olla mahdollisuus kertoa totuus vai pilaisiko se kaiken välillämme? Epätietoisuus miestä ja tuon tunteita kohtaan oli alkanut olemaan jopa selkäänikin isompi ongelma, ja mä en tiennyt että pystyisinkö mä enään kovinkaan pitkään olemaan hiljaa. Ehkä seuraavalla maastokerralla pitäisi vain nostaa kissapöydälle ja puhua asiat lävitse. Pahimmillaanhan tuo vain nauraisi minulle ja sanoisi että olin ihan hullu.
Toisaalta mies oli myös heittänyt ehdotuksen ilmoille siitä että lähtisin tuon aveciksi ensi kesänä joihinkin häihin. Vaikka Juliuksen äänensävy oli ollut ehkä hieman kepeä, oli toinen silti kuulostanut vakavalta joten ehkä tuollakin voisi olla jotain tunteita? Epätietoisuus tuntui kuristavan minua hitaasti, mutta varmasti sisältäpäin ja en tiennyt miten ihmeessä tilannetta pitäisi purkaa, paitsi puhumalla.
Ehkä ensi kerralla pitäisi pilata kaikki ja mieluusti ennen kenttäkisoja koska ei olisi mitään takeita siitä että palaisin kävelykykyisenä kisoista takaisin.
|
|
|