Peppi
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 8
♥ 24
|
by Peppi on Apr 23, 2020 7:41:58 GMT 2
Poesian päiväkirjaSorraianponi, tamma s. 09.02.2014 Sivut
|
|
Peppi
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 8
♥ 24
|
by Peppi on Apr 23, 2020 16:11:05 GMT 2
Suojakuoria Portugalissa Oli kuuma päivä. Aurinko paistoi lähes siniseltä taivaalta, ja sai minut vetämään samettista cowboyhattua silmieni suojaksi. Haistoin suolaisen meriveden, jonka tuoksun lämmin tuuli toi mukanaan lännestä päin. Se kietoutui nahkealehtisten viikunapuiden latvoihin ja laskeutui sitten pöllyttämään pieniä, leikkisiä hiekkapyörteitä jalkoihimme. - Tämä paikka ei petä koskaan, saatpa vielä nähdä, tokaisi Vidonia Gonçalves, kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla oleva, hyvin tyypillisen Etelä-Eurooppalaisen olemuksen omaava nainen, jonka luona olin asunut viimeiset kaksi kuukautta. Pohjustaakseni matkamme tarkoitusta, Vidonia omisti sukutilan, Quinta Das Gonçalvesin, noin viisi kilometriä São Luísta etelään. Sen pääelantona oli järjestää hevossafareita Mira-joen alavissa ja vehreissä jokilaaksoissa. Oli menossa toisiksi viimeinen viikko vapaaehtoistyömatkaani, ja nyt olimme etsimässä tilalle uusia vaellushevosia aivan Portugalin lounaisrannikolla sijaitsevalta Centro Hípico de Estevesiltä, joka oli tunnettu hevosten ratsutuksesta sekä niiden välityksestä ja myynnistä.
- Hei, rakas! Mitä kuuluu? Vidonia helähti portugaliksi tallin luoman varjon siimeksestä esiin astelevalle, tummapiirteiselle miehelle. Rennosti kasvanut sänki verhoili hänen veikeää hymyään, kun he vaihtoivat tuttavalliseen tapaan Vidonian kanssa kevyet poskisuudelmat. Miehen nimi oli Sam Rover, Vidonian vanha ystävä, joka toimi ratsuttajana ja hevosten kouluttajana Estevesissä. - Hei, olen Peppi Björn, vapaaehtoistyöntekijä Suomesta. Olen ollut hoitamassa ja ratsastamassa hevosia Quinta Das Gonçalvesissa, minä esittelin itseni kohteliaasti niin hyvällä englannilla kuin kykenin, toivoen miehen ymmärtävän, joskin nimestä päätellen hän tuskin oli alkuperiään portugalilainen. Minun päähäni sujuva portugali tai poskipusut eivät vielä tässä ajassa olleet uponneet niin hyvin, että olisin pystynyt niitä itse käyttämään, joten toistaiseksi vaihdoin jännittävissä tilanteissa vielä automaattisesti turistimoodin päälle. Minun onnekseni Samilta sujuikin varsin näppärästi myös englanti, jolloin minäkin ymmärsin, mitä oli määrä tapahtua.
Sam kierrätti meidät tutustumiskierroksella Estevesissä. Olin tästä otettu, sillä uskoakseni Vidonia tunsi paikan jo valmiiksi kuin omat taskunsa. Tallialuetta ympäröivät hehtaarien kokoiset ohra- ja maissipellot, ja matalan viikunapuuston takana avautui kilometrikaupalla kuohuvaa Atlanttia rajaavaa hiekkarantaa. Olisin antanut vaikka pääni päästäkseni ratsastamaan sinne! Tallialueella oli suuri ratsastusareena, jolla papurikkotäpläinen Lusitano pyöritteli notkeasti laukkavoltteja hoikan, vaaleaverikön naisen alla. Sen vieressä kohosi kai maneesiin verrattavissa oleva ratsastuskatos, jossa ei kuitenkaan ollut seiniä ollenkaan, vain muutamien metrien päässä toisistaan seisovat valkoiset, jykevät tukipylväät, jotka kannattelivat harmaata peltikattoa. Itse tallirakennuskin oli valkoinen kivenharmaalla perustalla, kuin se oltaisiin kuurattu hohtavan puhtaaksi juuri eilen.
- Minulla olisi teille ainakin kolme loistavaa vaihtoehtoa, Sam virnisti tallin ovella. Sisällä oli ihanan viileää, ja siellä leijaili hevosen kodikas tuoksu. Suurin osa karsinoista oli tyhjiä, mutta ilmeisesti joitakin hevosia oli otettu sisään ratsutusta varten, sillä harvakseltaan mustiin kaltereihin tehdyistä ikkunoista kurkisteli ulos uteliaita hevosen päitä. - Tämä tässä on Luís. Se on 9-vuotias maremmanhevonen, ihan mielettömän varmajalkainen sellainen, ja periksiantamaton kuin mikä! Hän hallitsee myös karjapaimennuksen, eikös teillä niitä kanojakin ollut? Sam vitsaili osoittaen kolmanneksi reunimmaisessa karsinassa olevaa ruunikkoa, isokokoista ruunaa, joka työnsi päänsä meidän keskellemme korviaan höristäen. Se vaikutti varsin leppoisalta, vaikka säkäkorkeus varmaan hipoikin 170 senttimetriä. Kaksi muuta hevosta, joita meidän oli määrä kokeilla, asuivat nekin parin karsinan päässä: Amaro, musta, pienehkö pottokruuna, ja Dalia ruunivoikko buurinhevonen. Ne olivat kaikki kauniita, ja vaikuttivat sympaattisilta, vaikka minun arvaukseni mukaan ainakin Daliassa saattoi olla pientä tulisuuttakin.
- Eiköhän kokeilla heitä sitten! Ota sinä Peppi vaikka Amaro, kun olet niin pieni, Vidonia huudahti innoissaan. - Minäkö? minä kohotin kulmiani hieman epäileväisesti. Sormiin ja varpaisiin kipusi heti jännittyneen innostunut kihelmöinti ja minun oli pakko varmistaa, että saisinko minäkin tosiaan kokeilla hevosia. – Niin tai siis minä… En minä ajatellut, että ratsastaisin. Siis oikeastiko? - Juu, juu. Kyllähän minä tiedän, että osaat ratsastaa! Vidonia naurahti höpötykselleni ja pyöräytti suoran tapansa mukaisesti silmiään, kuin se olisi ollut aivan päivän selvä asia.
Kenttä pöllysi porottavan auringonpaisteen alla. Minun ja Vidonian lisäksi kentällä jäähdytteli edelleen tuo papurikkotäpläinen barokki, jonka kaula kimmelsi märkänä hiestä ratsastajan punehtavista kasvoista puhumattakaan. Päästyäni Amaron pyöreään selkään, oma jännitykseni alkoi pikkuhiljaa haihtua, ja tilalle asteli pelkästään ilo ja tyytyväisyys siitä, että olin saanut ratsastaa. Itseasiassa minun mielestäni Amaro olisi kuin olisikin aika sopiva vaellusratsu tilallemme. Olin säätänyt jalustimien kanssa hyvän tovin, mutta ruunalla ei ollut sinä aikana mihinkään kiire. Se oli kaikin puolin helppo ja varmajalkainen, ja vaikka Amaro välillä katselikin leppoisasti maisemia, sen sai aina takaisin työn touhuun kevyellä pohkeen napautuksella tai kielen naksautuksella. Laukka oli pehmeää ja pyörivää, kuin olisi keinutuolissa istunut. Yritin seurailla sivusilmällä myös Vidonian menoa, joka oli ottanut ratsukseen jauhoturpaisen Luísin. Suuri ruuna ravasi vantterasti ja hakeutui Vidonian alla kauniiseen, ryhdikkääseen peräänantoon. - I say yes! minä näytin peukkua, kun lyhyen koeratsastuksen jälkeen käänsimme hevoset kaartoon. Sam totta tosiaan tiesi tasan tarkkaan, mitä etsimme!
Amaro ja Luískin olivat saaneet hieman hikeä pintaan, joten huljuttelimme ne viileällä vedellä vielä ratsastuksen jälkeen. - Eiköhän me vielä se yksi ehditä, Vidonia katsahti kelloonsa ja kääri tallin ulkoseinään kiinnitetyn letkun jotenkuten siististi hanansa ympärille. - Ilman muuta, kukapa tietää, vaikka saisitte mukaanne kaikki kolme! Sam kannusti ja väläytti vakuuttavan myyntimiehen hymynsä. - Sam on ammattitaitoinen ja mukava mies, mutta eittämättä hiukan rahan perään, Vidonia kuiskasi minulle taluttaessamme hevosia takaisin talliin.
Silloin minä näin sen, niin kliseistä kuin se onkin, ehkä maailman suloisimman ponin seisomassa viistosti karsinan perimmäisessä nurkassa. Se oli savunharmaa hiirakko, turvassaan rakeisen pisaran muotoinen laikku. Harja ja häntä oli leikattu lyhyiksi. Minä ihmettelin miksi, mutten kehdannut kysyä. Tamma käänsi hienovaraisesti korvaansa, kun kuljimme Amaron kanssa sen karsinan ohi.
- Kuka hän muuten on? Se on kaunis, minä en voinut olla peruuttamatta muutamaa askelta niin, että saatoin kurkistaa ponia vielä hieman lähempää. Sam käännähti kannoillaan ympäri ja palasi minun kanssani kurkkimaan hiirakon karsinaan. Poni käänsi päätään muutaman sentin verran ja kohdisti syvänruskean, suorastaan vallitsevan katseensa karsinansa ovelle ilmestyneisiin hiippareihin. Ihan kuin se olisi lukenut meitä, käännellyt sisälläni olevan kirjan sivuja ja tarkastellut salaperäisesti millainen ihminen oikein olen. - Se on Poesia, tarkoittaa portugaliksi runoa. Se on 6-vuotias sorraianponitamma, on muuten harvinainen rotu nykyjään. Tuli tänne 4 kuukautta sitten, ja on ehkä vähän tuollainen epäsosiaalinen luonne. Kunhan sille nyt vaan saataisiin taottua kalloon, että ratsastuskentällä tehdään töitä eikä vängätä vastaan, niin kyllä siitä jotakin voisi ehkä tullakin, Sam pohti leukaperiään hieroen. Minusta Poesia näytti herkältä ja haavoittuvaiselta, enkä olisi ensisilmäyksellä ikinä uskonut sitä laiskaksi vastaanhangottelijaksi. – Eugênia, yksi ratsuttajistamme, on työskennellyt sen kanssa. Oih, siinä paha missä mainitaan!
Lusitanoa ratsastanut pienikokoinen nainen lähestyi meitä tuima ilme kasvoillaan. Hän näytti juuri siltä, kuin olisi vetänyt pitkän, vaalean poninhäntänsä aivan liian kireälle. Nainen kantoi käsivarsillaan ruskeanmustaa yleissatulaa ja suitsia, jotka hän asetteli päättäväisesti Poesian karsinan eteen. - Mitä täällä tapahtuu? hän kysyi portugaliksi. Minä en edes ymmärtänyt kaikkea, mitä Sam selitti, mutta hänen äänensävynsä vaikutti hermostuneelta. Ilmeisesti hän oli aika pahasti Eugênian tossun alla, mitä en kyllä naisen olemuksen huomioon ottaen yhtään ihmetellyt. Eugênia mittaili minua päästä varpaisiin, kuin arvioiden, olisinko tarpeeksi pätevä seisomaan siinä, kunnes mutisi portugaliksi jotakin anteeksipyynnön kaltaista ja hivuttautui ohitseni Poesian karsinaan.
- Haluatko ratsastaa lisää? Sam yllätyksekseni kysyi. Minun suuni loksahti auki vielä enemmän kuin oli Amaron kohdalla loksahtanut. - Ai tällä? minä käänsin katseeni kohti karsinassa hiljaisena seisovaa Poesiaa ja Eugêniaa, joka harjasi tammaa rauhallisin ottein. - Niin, onhan se nyt epäreilua, jos Vidonia saa kokeilla kahta hevosta ja sinä vain yhtä, Sam vinkkasi silmäänsä ja tönäisi minua leikkisästi kyynärpäällään. Sen enempää vastausta minulta odottamatta, hän kääntyi Eugênian puoleen, ja alkoi sepustaa tälle säännönmukaisesti soljuvaa portugalia. Nainen ei ilmeisesti puhunut englantia, mutta ymmärsin hänen väkinäisen suostumuksensa asiaan portugaliksikin, joskin sainkin perään hieman myrkyllisen katseen.
Siinä minä sitten istuin, pystyharjaisen ponitamman selässä keskellä ratsastuskenttää, samaan aikaan kun Vidonia pyöritteli pienen matkan päässä ketterää, kullanhohtoista Daliaa. Oikeastaan minulla ei ollut edes hajua, miksi ratsastin Poesialla. Ehkä mielenkiinnosta? Vai yrittikö Sam saada mukaamme vielä neljättä vaellushevosta? Poesia oli kyllä hurjan kiltti ratsu. Se tuskin lotkautti korvaansa, vaikka Dalia oli säikähtänyt jotakin miltei sen nenän alla ja ottanut komean sivuloikan. Poesialla oli myös niin tasaiset askellajit, etten ollut moisissa vielä kuuna päivänä istunut! Amaroon verrattuna se oli kuitenkin jokseenkin tasapainoton ja minulla oli välillä vaikeuksia saada sitä menemään haluamaani suuntaan, puhumattakaan siitä, että se olisi pysynyt rehellisesti tuntumalla tai liikkunut takaa eteen. - Se on haastava, tulikin tänne sen takia kun se on… noh, tuollainen. Mutta eikö olekin kiltti? Vaikka tulisin huitomaan raipalla sen turvan viereen, se tuskin huomaisikaan, Sam kehuskeli. Välillä miehen tapa puhua särähti korvaani, enkä nyt ollut varma, sanoiko hän näin puhtaasti siksi, että hän oli sitä mieltä, vai yrittikö hän tosissaan myydä Poesiaa.
Minun ratsastukseni jälkeen, Eugênia pyysi vielä saada ratsastaa Poesialla, kuulemma rutiiniensa ylläpitämiseksi. Minulla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan, ja oikeastaan minusta oli mielenkiintoista nähdä tamman liikkuvan myös itse. Sam ja Vidonia siirtyivät Dalian kanssa takaisin talliin, mutta minä päätin jäädä vielä hetkeksi seurailemaan Poesiaa. Vaikka Eugênia vaikuttikin rehellisesti sanottuna aika takakireältä, en minä voinut millään kieltää, etteikö hän olisi osannut ratsastaa. Alkukankeuden jälkeen Eugênia sai Poesian liikkumaan hetkittäin oikeasti aika kauniisti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Parhaimmillaan hiirakko tamma liikkui kevyesti, niska korkealla ja jotenkin niinä pieninä hetkinä se suojakuori, joka teki Poesiasta suorastaan kuuron, sokean ja tunteettoman, se mureni, ja alta paljastui reaktiivinen, pehmeä poni, jolla oli sielu, ja jolla oli vielä paljon kerrottavaa. Taidoiltaan se ei ollut mikään kummoinen, ehkä helpon C:n tai B:n tasoa, mutta kaunis se oli, ja minä katsoin haltioituneena ratsukon työskentelyä ilta-auringon lämpimässä hehkussa.
- Piditkö sinä Poesiasta? Eugênia hidasti lopulta käyntiin ja ratsasti luokseni. Ehkä ensi kertaa hänen ilmeensä oli hieman pehmentynyt, eikä vaaleiden kulmakarvojen välissä ollut enää kuin painaumat ainaisen kurtistelun jäljiltä. Tunsin poskieni lehahtavan tulipunaisiksi, sillä minua edelleen jännitti suunnattomasti puhua portugalia, ainakin silloin kuin tarvitsi sanoa jotakin muuta kuin päivää tai kiitos. - Ää, joo, pidin, minä sopersin. – Luulen, että siihen pitäisi tutustua, kun sillä on tuo kukka… ei kun siis kuori… Tarkoitan, että ihan kuin se ei uskaltaisi antaa kaikkeansa, minä selitin. Välihuomiona se, että tässä kohtaa minua nolotti aivan kamalasti, mutta Eugênia melkein hymyili. - Ai sinäkin näit sen? Eugênia kohotti kulmiaan ja jatkoi: - Minustakin se on paljon enemmän, kuin mitä se antaa päälle päin ymmärtää. Minusta se on ihan erityinen. - Niinkö? - Kyllä. Se on tullut hurjasti eteenpäin siitä, mitä se oli 4 kuukautta sitten tänne tullessaan. Olen työskennellyt sen kanssa joka päivä ja näen tulosta, mutta pelkään, että jotain tapahtuu, mikä saa sen taas sulkeutumaan kuoreensa. Anteeksi töykeyteni aiemmin, mutten halua minkään vahingoittavan Poesiaa. Sam kun on mikä on, minusta vähän turhankin huoleton, Eugênia kertoi. - Mutta myös sinä näit Poesian potentiaalin ja kunnioitit sitä. Ei se ole laiska tai haluton, ihminen on vain saanut sen tuntemaan itsensä riittämättömäksi, eikä se enää edes yritä. Mutta arvostan sitä, että sinä kuuntelit Poesiaa. Sinussa on ainesta hyväksi ratsastajaksi, Eugênia sanoi ja katsoi minua jopa ihan ystävällisesti, kunnes käänsi Poesian pois, ja suuntasi tämän kanssa ratsain kohti merenrantaa.
Kuten arvata saattaa, jäin Centro Hípico de Estevesin reissulta aivan pyörälle päästäni. Sekä Eugêne, että Poesia olivat osoittautuneet aivan erilaisiksi, kuin mitä he ensin antoivat ymmärtää, heillä molemmilla oli suojakuori. Tuntui, ihan kuin minua olisi huiputettu oikein olan takaa kaksi kertaa yhden päivän aikana, sellainen mindblow-fiilis, aivan kuin aivot olisivat niin hämillään, että olisivat menneet tyystin lukkoon.
Mutta niin minä tapasin Poesian, kaikessa lyhkäisyydessään. Ja viikko sen jälkeen minä ostin sen, toin sen Suomeen ja majoitin omille kotikonnuilleni Kuukarin vuoristokaupunkiin. Ei ehkä mikään tavanomaisin tapa hankkia hevonen, ja tällaista sattui todennäköisesti korkeintaan jossakin kliseisessä hevoskirjassa, mutta ehkä juuri se kliseisyys minua tässä niin kovasti kiehtoikin. - Toivottavasti molemmat kotiudutte tänne hyvin, mukavaa saada uusia kasvoja porukkaan! tallin omistaja Majiná sanoi ojentaen minulle avaimen omaan huoneeseeni. - Kiitos! Toivon samaa Poesian puolesta, mutta minähän oikeastaan olen jo kotona, minä hymyilin.
|
|
Peppi
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 8
♥ 24
|
by Peppi on Apr 24, 2020 21:59:45 GMT 2
Ponnisteluja Suomi oli ottanut minut ja Poesian vastaan jokseenkin… noh, suomimaisesti. Jo parin päivän jälkeen minä kaipasin sitä loputonta, lämmintä aurinkoa ja makeaa tuoksua, jonka Quinta Das Gonçalvesin tallipihaa rajaavat valkokukkaiset mantelipuut olivat luoneet joka päivä. Huhtikuun lopun ensimmäiset kevätpäivät olivat näyttäytyneet ilmeisesti juuri ennen tuloamme, ja nyt tilalle oli noussut harmahtavia pumpulipilviä ja satunnaisia sadekuuroja. Ei sitä varsinaiseksi takatalveksi enää voinut kutsua, mutta sen verran ilma oli viileä, että olin joutunut aamulla kaivamaan matkalaukustani roosan värisen välikausitakkini. Tavarani olivat edelleen melkoisen levällään huoneessani valkokarmisen ikkunaruudun alla, mutta purin niitä sieltä tapani mukaan pikkuhiljaa, aina kun tarvitsin jotakin.
Poesia oli viettänyt tänään jo hetkisen kanssani ulkona. Olin talutellut sitä tallipihalla, mutta raukka oli toistaiseksi vielä aika lukossa. Se oli tuskin kyennyt syömään, vaikka istuskelin sen kanssa hyvän tovin asuinrakennusten kulmilla, iloisesti kasvunsa aloittaneiden ruohomättäiden keskellä. Poesia oli lähinnä ollut tyhjän näköisenä paikoillaan tai liikkunut sen mukaan riimunaruni jatkeena, mitä minä olin välillä nykinyt sitä mielestäni paremmille ruohoapajille, jotka sille eivät kuitenkaan loppujen lopuksi edes kelvanneet. Minä tulkitsin ponin käytöksen jännitykseksi uudesta kotipaikasta, ja olihan matka Suomeenkin ollut sille varmasti henkisesti ja fyysisesti rankka kokemus. - Toivottavasti säkin vielä kotiudut tänne. Mä lupaan, että täällä meidän on hyvä olla, minä olin jutellut sille, kun se seisoa nökötti maahan juurtuneen näköisenä tien reunassa, takapuoli vuorilta puhaltavaa viimaa vasten käännettynä.
Illalla olin pyrkinyt asettumaan asuinrakennukseemme kodiksi ja tekemään vähän tuttavuutta myös uusien kämppisteni kanssa. Alakerrassa oli jonkinlainen iltateehetki meneillään, ja minäkin olin liittynyt seuraan, vaikka myönnettäkööt, että minua hieman hermostutti sillä lailla pölähtää täysin tuntemattomien ihmisten iltapalan keskelle, sillä heillä kuitenkin oli jo muodostunut se oma porukkansa ja omat juttunsa, joihin minä nyt yritin epätoivoisesti hypätä mukaan. Minua suorastaan turhautti, etten tuntunut ymmärtävän puoliakaan keskustelunaiheista, mustista kissoista, inhottavista Purovuolaisista, Tie Tähtiin -kilpailuista… Niin mistä? Aivoni olivat aivan solmulla, mutta samalla sisimpäni olisi vain halunnut huutaa ja tietää kaikesta kaiken hetinyt. Sen sijaan kuitenkin pyrin välillä sanomaan muutaman sanan sinne tänne, hymyilemään nätisti ja esittämään, että hörppisin vaniljanmakuista iltateetäni peittääkseni kiusalliset hetket aina, kun minulla ei oikeastaan ollut hajuakaan, mistä puhuttiin.
- Ette kai te tytöt ole hermostuneita? ruskeatukkainen, varsin sympaattisen oloinen Julius Palovaara kyseli kulmiaan kurtistaen ja tarjosi ruisleivillä täytetyn leipäkorin pöydän keskelle. He olivat hetkeä aiemmin tuskastelleet meneillään olevien Tie Tähtiin -kilpailuiden aiheuttamia paineita ja rankkaa treeniputkea. - Olisit sinäkin, jos treenaisit yhtä paljon! Saaga Talvilehto, pitkätukkainen, oliivinvihreään huppariin ja huulikoruun sonnustautunut tyttö kivahti. Hänen vieressään istui Anni Vuorela, violettitukkainen tyttö, joka oli ehkä ollut illan aikana hieman hiljaisempi ja tutkiskellut, millainen uusi tulokas heidän ilmeisen idylliseen asumukseensa oli oikein ilmestynyt. Pöydän toisella puolella istui Silvia Kurjensalo, ja tämän vieressä vielä Mirka Dalvik, molemmat suhteellisen sosiaalisen ja mukavan oloisia tyyppejä. - Mutta minähän treenaan teitä! Tietäisittepä, kuinka henkisesti rankkaa se on! Julius virnisti leikkisästi, mutta jokseenkin hyväntahtoisesti takaisin, saaden muut pöydässä istuvat nauramaan. - Voi odotas vain, niin me huomenna vasta näytetään sulle, mikä on henkisesti rankkaa! Saaga ilmeili haastavan näköisenä.
Vaikka koinkin olevani perusluonteeltani hyvin seurallinen persoona, oli minulle tänä iltana jollakin tavalla helpotus sulkeutua illan päätteeksi omaan huoneeseeni, istahtaa kotoisasti natisevalle puusängylleni ja huokaista helpotuksesta. Viimeiset päivät olivat olleet aika rankkoja kaikin puolin, niin matkustamisen, uusien ihmisten, kuin Poesiankin takia. Katsoin ikkunastani tallipihaa. Näin harmaat pilvet, jotka verhoilivat sinisen taivaan alleen, sekä koivut, jotka huojuivat tuulessa tarhojen tuolla puolen, kuin humalaiset hahmot. Pian varmasti sataisi taas. Minä yritin voimaannuttaa itseäni: isot muutokset eivät koskaan ole helppoja ja saattavat vaatia ponnisteluja, mutta niiden ponnistelujen jälkeen tulisin vielä kiittämään itseäni.
|
|
Peppi
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 8
♥ 24
|
by Peppi on Apr 28, 2020 23:42:16 GMT 2
Osaisipa tuo hevonen puhua”Mitä Poesialle kuuluu? Toivottavasti hyvää, muuttaminen on varmasti ollut sille stressaavaa. Mielestäni sille olisi ollut parempi jäädä Estevesiin, Portugaliin. Täällä on sille tuttuja ihmisiä, ja olimme juuri saaneet yhteistyömme alkuunsa. Luulin, että sinä edes sinä olisit osannut ajatella Poesian parasta, mutta ilmeisesti ihmiset ovat itsekkäitä. Joka tapauksessa, ikävöin sitä kovasti. Halaa Poesiaa puolestani! Eugênia”. Epämukava ahdistuksen tunne levisi rinnastani ympäri kehoa lukiessani puhelimeni näytölle ilmestyneen, portugaliksi kirjoitetun Messenger-viestin. Näytön oikeaan yläkulmaan oli pompannut pyöreä Facebook-profiilikuva sirosta, vaaleatukkaisesta naisesta ratsastamassa kimoa, espanjalaistyylistä hevosta, joka kuvan perusteella näytti astelevan piaffen korkeita askeleita. Kuulin satunnaisten sadepisaroiden koputtelevan ikkunaa selkäni takana, ja Saagan purskahtavan jostakin äänekkääseen nauruun, kunnes humina pääni sisällä voimistui niin, että ulkomaailman äänet vaimenivat ja minun maailmassani hiljaisuus laskeutui asuinrakennuksemme keittiöön. Silmäni olivat tyystin eksyneet puhelimeni näytön sisään, ja minä tuijotin sitä ilmeettömänä, kuin hypnoosissa. En enää lukenut viestiä, mutta se pyöri päässäni uudestaan ja uudestaan. Olinko minä ollut itsekäs? Kärsikö Poesia minun takiani? Entä jos tosiaan olin saanut sen ostotempauksellani niin pois tolaltaan, ettei se enää ikinä tokenisi? Eugênian viestin lukeminen sai jonkinlaisen purkauksen aikaan sisälläni. Yhtäkkiä kyseenalaistin oman toimintani täysin ja koin tehneeni kamalan virheen, vaikka tähän asti olin ollut Poesiasta maailman onnellisin, vaikka ensipäivät sen kanssa olivatkin olleet jokseenkin raskaita. - Niin millainen se sun ponisi on, Peppi? Maastoileeko se? Mirka, joka istui keittiön pöydän ääressä Saagaa vastapäätä, kysyi. Minä havahduin tytön kysymykseen hieman viiveellä. - Ai mitä? minun oli pakko varmistaa. - Me oltaisiin Saagan ja Annin kanssa menossa maastoon, jos nyt yrittäisi ottaa vähän rennommin kaiken tän treenihässäkän keskellä, niin että maastoileeko Poesia? Mirka täsmensi. – Jopas sulla onkin tärkeät keskustelut siellä meneillään! hän vielä naurahti perään kohottaen leikkisän ivallisesti toista kulmaansa. Tarjous oli ihan tavattoman houkutteleva, ja minä toivoin niin kovasti, että olisin voinut lähteä. Olin nyt viime päivien aikana vihdoin saanut hieman rikottua jäätä tallilla pyörivän porukan ja itseni välistä, ja nyt minua ihan pyydettiin mukaan! - Voi että, mä lähtisin niin mielelläni, mutta en oo vielä edes käynyt Poesian selässä Suomessa, enkä mä usko, että se on vielä valmis poistumaan tallialueelta, se kun on vähän tollanen varautunut, minä kurtistin kulmiani harmistuneen näköisenä. – Edistyisipä se poni edes vähän nopeammin! Asuinrakennuksen tyttöporukka jäi kahvikupposen ääreen suunnittelemaan maastoreissuaan, mutta minulle tuli suorastaan pakottava tarve mennä katsomaan Poesiaa. Vaikka Mirka olikin onnistunut hetkellisesti rikkomaan kuplan, joka ympärilleni oli kasvanut Eugênian viestin saatuani, niin pölyn laskeuduttuakaan en voinut olla miettimättä asiaa. Mitä tuohon nyt sitten pitäisi vastata, vai vastatako mitään? Ja entä Poesia, jospa minä en nähnytkään sen pään sisään niin hyvin kuin olin kuvitellut ja olin ajatellut vain itseäni ja hulluja unelmiani ostaessani sen? Märkä hiekka rahisi jalkojeni alla, kun kävelin reippaasti tien poikki kohti tallia. Sade oli tauonnut, mutta taivasta verhoili edelleen jokseenkin synkkä pilviverho, jonka loppu kuitenkin häämötti jossain Lohikäärmevuorten takana. - Olisi mun ehkä pitänyt tajuta, että sä olet hevonen, etkä mikään satuolento, minä pohdin ääneen Poesialle. - Mun mielikuvitus ja tunteet taisi vaan taas tehdä tepposet, tai sit mä olen lukenut fantasiakirjallisuutta liikaa. Peppi, herätys, tämä on oikea elämä, jatkoin höpöttelyä itsekseni, sillä olin turhautunut päässäni risteilevistä ajatuksista, ja kai minä jotenkin ajattelin Poesian ehkä kuuntelevan. Karsinan purujen seassa oli vielä vähän päiväheiniä jäljellä, mutta Poesia oli lakannut syömästä, kun minä olin tullut sen karsinaan harjaamaan sitä. - Syö vain pieni, mä touhuilen tässä kaikessa rauhassa, minä yritin, mutta Poesia vain seisoi korvat tiukasti taaksepäin suunnattuina, mitä nyt välillä katsahti tyhjästi minuun päin, kun pysähdyin harjaamisen lomassa välillä rapsuttelemaan sitä sieltä täältä, yrittäen löytää jotakin kohtaa, jonka hinkuttamisesta tamma antaisi edes jonkinlaisia nauttimisen merkkejä. - Onko meillä mitään yhteyttä, vai olenko mäkin sulle vain yksi arveluttavista kaksijalkaisista? Kerro sä! Suunnitelmanani oli tänään talutella Poesiaa ratsastuskentällä. Siellä täällä oli viimepäivien sadekuurojen jäljiltä pyöreäreunaisia lätäköitä, joiden tyynillä pinnoilla auringonsäteet leikkivät. Saderintama oli jatkanut matkaansa kohti järven selkää, ja vuorilta päin taivaalle laskeutui pehmeitä pumpulipilviä, jotka antoivat auringon valaista Lohikäärmevuorten rinteitä peittoavat sekametsät sekä Ansamaan laakson. Heilautin kättäni tervehdykseksi Saagalle, Mirkalle ja Annille, jotka hekin suunnitelmiensa mukaan ilmeisesti suuntasivat nyt maastoon hevostensa Unikon, Artun ja Vatun kanssa. Mukaan oli liittynyt myös kirjava, hulmuharjainen islanninhevonen ratsastajineen, mutta tätä kaksikkoa minä en kuitenkaan tunnistanut. Läsipäinen Vattu tanssahteli häntä korkealla ja puuskahti muutaman kerran hengitys huuruten sateen jälkeisessä, raikkaassa ulkoilmassa, kun Saagan ratsu Unikko puolestaan tarkkaili tyynen uteliaana siluettia, jonka minä ja Poesia loimme ratsastuskentällä seisoessamme. - Ehkä ensi kerralla mekin maastoillaan heidän kanssaan, minä puhelin Poesialle silittäen tämän pehmoista kaulaa. Taluttelin Poesiaa ratsastuskentällä hyvän tovin. Annoin sen tutkiskella kentän jokaisen nurkan niin huolellisesti kuin se tahtoi, ja yritin olla hermostumatta, vaikka Poesia oikeastaan suurimman osan ajasta näyttikin siltä, ettei sitä kiinnostanut, olimmeko kentällä, tallissa vai kenties kuussa. Halusin kuitenkin Poesian tuntevan olonsa turvalliseksi ja miellyttäväksi kanssani, joten vaikka toimeliaana ihmisenä sellainen turhanpäiväinen kentällä haahuilu suorastaan passiivisen ponin kanssa tuntui jokseenkin epämukavalta, minä yritin hallita tunteeni ja niellä turhautumiseni Poesian takia. - Olet hieno tyttö, noin juuri, minä höpöttelin ponille huvikseni ja tarjosin sille muutamaa omenanamia taskustani. Poesia nuuhkaisi niitä ensin epäileväisesti, mutta uskaltautui lopulta ehkä ensimmäistä kertaa ikinä höristämään hieman korviaan, ja hamuamaan namit varovaisesti kämmeneltäni. Se päätyi syömään ne yhtä ilmeettömänä kuin aina, mutta minun sisimmässäni se sai silti kipinän roihahtamaan pieneksi liekiksi, ja silmät kiiluen toivoin, että Poesia tosissaan piti noista omenanameista. Siinä hetken käveltyämme, päätin riisua Poesialta riimun ja päästää sen vapaaksi, sillä kentällä ei ollut muita. Halusin vain tarkkailla sitä ja nähdä, mitä se päättäisi tehdä. Karsinassa se oli yksin ollessaan syönyt, mutta ei enää minun kanssani, kuten ei pihapiirissä talutellessakaan. Entäpä haluaisiko se nyt juosta, tai innostuisiko se enemmän katselemaan ympärilleen, kun minä en olisi läsnä? Päästin ponin harhailemaan kentälle ja otin itse muutaman askeleen siitä poispäin. Se saisi tehdä mitä tykkäisi, mutta takaraivooni otin silti tavoitteeksi, että mikäli se uskaltaisi palata luokseni tai ottaa minuun jotakin kontaktia, se saisi herkkupalan ja suuresti kehuja. Poesia näytti ensin hieman hämmästyneeltä. Päätään kääntämättä, se liikutteli silmiään ja vilkuili ympärilleen, laski kaulaansa alemmas ja luimisti taas korviaan. Siinä hetkessä minä näin ponin taas kasvattavan juuret ja sulkeutuvan kuoreensa, mitä nyt olin omenanamin avulla ainakin luullakseni onnistunut saamaan siihen edes hieman eloa. - Poesia, minä kutsuin ja taskuani kaivellen astelin rauhallisesti sen ympärillä. Toivoin voivani vielä korjata tilanteen ja kertoa Poesialle, että olin edelleen tässä sen kanssa ja halusin oppia kuuntelemaan sitä. - Ottaisitko sä lisää? kysyin ojentaen kämmenelleni asettamaani omenanamia tammaa kohti. Minun yllätyksekseni Poesia ei tällä kertaa kuitenkaan edes nuuhkaissut, vaan kääntyi ympäri ja lähti vähäeleisen kohteliaasti kävelemään tiehensä. Ihan kuin sitä ei olisi enää omenanamit kiinnostaneet, tai ehkä oikeammin sanottuna, ihan kuin se olisi jopa suuttunut minulle, että tarjosin niitä. - Mikä kumma sulle nyt tuli? minä tokaisin suu ihmetyksestä auki. – Poesia, odotas, minä kutsuin uudelleen, naksautin kieltäni ja yritin saada ponin huomiota takaisin herkkujen avulla. Poesia kuitenkin jatkoi kävelyään kohti kentän toista päätyä, ja vaikka tunsinkin olevani jokseenkin pihalla tamman ajatuksista, nyt huomasin sen suorastaan mulkaisevan minua. Se ei selvästi halunnut, että seurasin, saati sitten, että se olisi halunnut olla kentällä kanssani. Silloin minulle iski suuri pettymys, joka sai minut pysähtymään. Ehkä Eugênia oli tosissaan oikeassa - minä olin vain itsekäs ja typerä, kun kuvittelin, että minun ja Poesian välillä olisi ollut jotakin erityistä heti ensisilmäyksellä. Enhän minä edes tiennyt, kuinka ponin kanssa olisi pitänyt edetä. Niinä hetkinä, kun luulin ymmärtäväni sitä ja avaavani sen mysteeristä ajatusmaailmaa, sain samantien palautuksen siihen todellisuuteen, että enhän minä oikeastaan ymmärtänyt mistään mitään ja olin edelleen lähtöpisteessä, vaikka olin yrittänyt pitää tavoitteet pienen pieninä. Muutama sadepisara putosi taas taivaalta, vaikka aurinko paistoi. Minä huokaisin syvään, nostin käteni pettyneeseen puuskaan ja jäin paikoilleni katsomaan ponin takapuolta, kun se löntysteli poispäin, välimatkaansa minusta kasvattaen. Silloin se kuitenkin pysähtyi ja käänsi päänsä niin, että saattoi nähdä minut. Sen silmissä oli kertova katse, mielestäni ihan selkeä sellainen, ja se kertoi mitä tein väärin. Mutta minä en ymmärtänyt, enkä olisi enempää voinut toivoa, että tuo hevonen osaisi puhua.
|
|