Annika
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 11
♥ 30
|
by Annika on Apr 16, 2020 16:30:12 GMT 2
JB GRIFTER”RISTO”fwb, ruuna, 13-vuotias yleispainotus, heA/120cm Kiltti ja rauhallinen, helppo käsitellä sivutHOITO-OHJEET
|
|
Annika
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 11
♥ 30
|
by Annika on Apr 17, 2020 9:37:40 GMT 2
RISTON JA PIKIN MATKA ANSAMAAHAN17. huhtikuuta 2020
Muuttomatka oli vielä tuoreena Annikan mielessä, kun he Joshuan kanssa lähtivät jo uudelle kierrokselle Helsinkiin. Tällä kertaa muuttolastissa olivat hevoset, joista Piki oli ollut sitä mieltä, että hänhän ei traileriin kävele. Joshua ei kuitenkaan jäänyt keskustelemaan asiasta ja niin myös suomenhevonen saatiin kyytiin. Risto sen sijaan lastautui helposti ja vaivattomasti yhdellä yrittämällä ja ruuna teki iloisesti tuttavuutta mustan orin kanssa.
”Miksi me muutettiin näin kauas, tylsää istua autossa näin pitkään. Lähempääkin olisi varmasti löytynyt kivoja maalaismaisemia.” Annikan valitusvirsi oli jälleen lähtenyt käyntiin suunnilleen puolivälissä matkaa. Joshua vain heilautti kättään ja vaihtoi kappaletta. Mies oli jo niin tottunut kuuntelemaan Annikan kitinää, ettei se oikeastaan edes jaksanut enää rekisteröidä tytön jokaista sanaa. Annika pyöräytti silmiään, mutta liittyi lopulta mukaan yhteislauluun, joka oli ollut tämänkin matkan hupina.
He saapuivat lopulta Ansamaahan, johon olivat aiemmin olleet yhteydessä ainoastaan puhelimitse. Talliympäristö sai Annikan hieman hätkähtämään. Rakennukset sijaitsivat vuoren rinteellä, joka tuntui loppuvan äkkinäisesti. Olisikohan reunalta suuri pudotus? Tyttö paloi halusta mennä katsomaan. He pysäköivät trailerin tallirakennusten eteen ja Joshua kurkisti ensimmäisenä, miten nelijalkaiset olivat matkustaneet.
”Vautsi, mitkä maisemat”, Annika henkäisi katsellessaan ahnaasti ympärilleen. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja sai tilukset näyttämään vieläkin uskomattomilta. ”Täällä on varmaan ihana maastoillakin, mennään heti kun vain ehditään!” ”Noh, annetaan nyt hevosten ensin tottua uuteen ympäristöön”, Joshua toppuutteli ja lähti astelemaan kohti tallia, ilmeisesti etsien jotakuta henkilökunnasta. Annika hyppi pojan perässä sisään punakattoiseen rakennukseen.
Kovinkaan pitkälle he eivät päässeet, sillä heti oven edessä vastaan tuli mustahiuksinen nainen. ”Majiná?”Annika koetti rohkeasti. ”Me tultiin hevosten kanssa, ne on tuossa pihalla kopissa.” Nainen nyökkäsi hymyillen, josta päätellen Annikan arvaus oli mennyt oikein. ”Te olette varmaan Annika ja Joshua”, Majiná totesi ja ojensi kättään. ”Kyllä vain”, tyttö nyökkäsi ja tarttui ojennettuun käteen. Majiná vaikutti heti alkuun mukavalta ja juuri sellaiselta, minkälaisen kuvan hänestä oli puhelimenkin välityksellä saanut – positiiviselta ja järkevältä.
”Mihin voisimme viedä hevoset?” Joshua puolestaan kysyi. ”Näytän teille karsinat”, Majiná ilmoitti ja lähti kävelemään eteenpäin tallissa. Saatuaan hevosten asumukset selville Annika ja Joshua lähtivät purkamaan trailerista niin hevosia kuin varusteitakin. Ristolla ei ollut paljoa tavaraa, vain yleissatula ja suitset englantilaisella turpahihnalla, sekä kulahtanut musta satulahuopa, jotka kaikki olivat tulleet hevosen mukana. Annikan täytyisi käydä ostamassa sille lisää varusteita, tai pikemminkin tilata netistä, sillä tuskin Kuukarista löytyisi kovinkaan suurta hevostarvikeliikevalikoimaa.
”Se vaikuttaa sopeutuvan ihan hyvin”, Joshua sanoi Annikalle heidän katsellessaan Ristoa, joka oli laskenut päänsä jo heinäkasaan ja mutusti nyt tyytyväisenä korsia. ”Se on varmaan tottunut kisaamaan edellisellä omistajallaan”, tyttö tuumi. Hän haluaisi myös päästä kilpailemaan, mutta heillä tuskin olisi mitään asiaa radoille vielä vähään aikaan. Riston piti ensin tottua uuteen ympäristöön ja Annikan piti tottua Ristoon. Muutama valmennus ja paljon satulassa vietettyjä tunteja, eiköhän se yhteistyö siitä lähtisi rullaamaan.
|
|
Annika
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 11
♥ 30
|
by Annika on Apr 17, 2020 21:16:17 GMT 2
ALL SUNSHINE AND RAINBOWS18. huhtikuuta 2020Hetken ratsastuksen päätteeksi Annika antoi ruunan kävellä vapain ohjin ja taputti sitä kevyesti kaulalle. Se oli kulkenut oikein mukavasti, mitä nyt ravissa oli ollu hivenen hankala istua. Se ei kuitenkaan tyttöä hetkauttanut, eiköhän hän nopeasti saisi kiinni siitä, miten voikkoa täytyisi ratsastaa.
|
|
Annika
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 11
♥ 30
|
by Annika on Apr 21, 2020 15:51:53 GMT 2
Ensimmäinen ja viimeinen 10 kilometriä21. huhtikuuta 2020
Tänään olisi pakko olla tähän asti kevään lämpimin päivä, sillä aurinko paistoi niin kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, että ilman aurinkolaseja minkään näkeminen oli sula mahdottomuus. Annika oli kaivanut kaapistaan viime keväisen farkkutakin, sillä sen paksumpaa takkia ei tällä säällä tarvittu. Olisi ihanaa pukeutua kevyemmin ja jättää paksut toppatakit kaappiin.
”Hei, lähdetäänkö tallille?” Annika hihkaisi Joshualle pyörähdellessään pitkin asuntoa farkkutakissaan. ”En nyt ehdi, mutta ehkä myöhemmin”, Joshua tokaisi, selvästi keskittyneenä töihinsä. ”Miksei nyt, siellä on niin upea ilmakin?” Annika tivasi kärsimättömästi. ”Katsos, rakas Annika, joidenkin pitää tehdä välillä töitä”, mies vinoili. ”Mutta mene sä ihmeessä jo edeltä.” ”Millä sä ajattelit, että menisin? Eihän mulla ole ajokorttia - saati autoa!” ”No vaikka kävellen. Juurihan sanoit, että siellä on kiva ilma.” ”Kävellen?” Annika puuskahti. ”Sinnehän on ainakin kymmenen kilometriä!" ”Juuri sopiva alkulämmittely siis, tekee sulle vaan hyvää”, Joshua naurahti.
Annika tuhahti tyytymättömänä ja kääntyi kannoillaan kohti omaa huonettaan. Hän arveli, että Joshua ei tosissaan uskonut hänen lähtevän tallille kävellen. Annika kuitenkin päätti, että näyttäisi pojalle, ettei ollut mikään laiskiainen. Sitä paitsi, hän oli (tai aikoisi tulevaisuudessa olla) kilparatsastaja, kyllä hän jaksaisi lyhyen kävelylenkin tehdä. Selvä sitten, hän kävelisi tallille.
Napattuaan tarvittavat tavarat mukaan hän lähti kohti Ansamaata. Google Maps kertoi, mitä reittiä hänen kannattaisi kävellä ja kauanko siihen kuluisi. Valittuaan osoitteen Annika tuijotti laitetta epäuskoisena. Kaksi tuntia? Kuluisiko kävelymatkaan tosiaan niin pitkään? Hän ei kuitenkaan halunnut enää perääntyä haasteesta, vaan lähti päättäväisenä kävelemään eteenpäin.
Matka eteni hitaasti ja kaksi tuntia osoittautui tosiaan pitävän suunnilleen paikkansa. Joshuahan ehtisi tätä menoa tallille ennen häntä. Annika yritti kiristää tahtia, mutta ylämäessä pohkeita alkoi pakottaa. Ehkä hänellä ei ollutkaan niin hyvä kunto, kuin hän oli kuvitellut.
Joshua (15:48): [Pääsitkö jo perille?]
Annika irvisti Joshuan tekstiviestille ja työnsi puhelimensa taskuun vaivautumatta näpyttelemään vastausta. Ehkä hänen pitäisi hankkia polkupyörä kesäksi, sillä toista kertaa hän ei taatusti kävelisi tätä matkaa. Onneksi hän saisi syksyllä ajokortin täyttäessään kahdeksantoista, eikä olisi enää riippuvainen Joshuan autokyydeistä.
Vihdoin ja viimein Annika saapui Ansamaahan, uupuneena ja hikisenä. Riston ratsastus saisi kyllä jäädä välistä, sillä hän jaksaisi hädin tuskin kiivetä ruunan selkään. Hän suuntasi ensimmäisenä tarhan portille, jossa voikko hevonen seisoskeli pää heinäkasaan painettuna. ”Hei poika”, tyttö kutsui hevostaan, joka nosti päänsä hetkeksi ylös, muttei ottanut askeltakaan Annikan luokse. Hän hymähti ruunalle – kyllä se vielä oppisi tuntemaan hänet ennemmin tai myöhemmin. Annika pujahti tarhan portista ottamaan Ristoa sisälle. Se antoi hyvin kiinni, onneksi, sillä tyttöä ei olisikaan huvittanut juosta askeltakaan kurittoman hevosen perässä.
Koska sää oli niin kaunis, Annika päätti harjata Riston ulkona harjauspuomilla. Toivottavasti ruunasta ei lähtisi enää kovin paljoa karvaa, sillä Annika oli pukenut päälleen asun, joka ei aivan ensimmäisenä olisi tullut mieleen tallivaatteista puhuttaessa. Hänen mielestään farkkutakki, mustat revityt farkut ja valkoiset lenkkarit sopivat ihan mihin tahansa ympäristöön.
”Moi”, Annika kuuli äänen Riston toiselta puolelta ja vilkaisi äänen lähdettä ruunan kaulan ali. Se oli ruskeahiuksinen tyttö, jota Annika ei muistanut nähneensä aiemmin. Toisaalta, hän ei ollut ehtinyt tavata vielä kovinkaan montaa tallilaista, joten asia ei sinänsä ollut yllätys. ”Kivannäköinen hevonen, onko se sun?” brunette kysyi. ”Joo, se on Risto”, Annika hymyili toiselle. ”Se on kyllä ollut mulla vasta vähän aikaa, että en ole kovin hyvin ehtinyt tutustua siihen. Tähän mennessä se on vaikuttanut kyllä tosi mukavalta ja kiltiltä. Sillä on potentiaaliakin esteille.” Ruskeahiuksinen tyttö nyökkäili ja Annika olisi voinut höpöttää hevosestaan vaikka miten pitkään, mutta paloi halusta myös tietää, kuka tämä uusi tuttavuus oli.
”Olen muuten Annika”, hän esittäytyi ja pohti, ojentaisiko toiselle kättään. Kättely kuitenkin tuntui turhan viralliselta, joten Annika tyytyi vain hymyilemään. ”Mä olen Jenna”, brunette esittäytyi. ”Ja mullakin on täällä hevonen, Nesva. En ole ehtinyt hakea sitä vielä tarhasta.” ”Me ollaan menossa maastoon kohta Mirkan ja Vanessan kanssa, jos haluat liittyä mukaan”, Jenna ehdotti. ”Kuulostaa kivalta, mutta luulen että me treenataan tänään vaan maasta käsin”, Annika tuumasi miettiessään, miten kipeät pohkeet hänellä huomenna olisi jos hän lähtisi vielä ratsastamaan. ”Okei, no, nähdään myöhemmin”, Jenna hymähti. ”Menen nyt hakemaan Nesvan sisälle.”
Annikasta oli kivaa tutustua uusiin ihmisiin. Jenna vaikutti sitä paitsi mukavalta ja sellaiselta, jonka kanssa olisi helppo ystävystyä. Risto oli harjattu melko nopeasti ja karvaakaan ei lähtenyt niin suurta määrää, kuin Annika oli pelännyt. Hän päätti juoksuttaa ruunan nopeasti kentällä, sillä niin hänen tarvitsisi itse liikkua kaikista vähiten.
Hän oli ehtinyt juuri kentälle, kun Joshua ilmestyi nojailemaan aitaan. ”Oliko mukava kävelylenkki”, mies virnisti Annikalle, joka pyöräytti silmiään ja jatkoi Riston juoksuttamista ignooraten Joshuan. ”Noh, tulin onneksi autolla, joten jos olet kiltisti, saat kyydin kotiin”, Joshua naurahti ja painui muualle, luultavasti Pikin luokse. Autokyydin oli parempi olla takuuvarma, sillä hän ei taatusti kävelisi samaa matkaa takaisin Kivitörmään.
|
|
Annika
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 11
♥ 30
|
by Annika on May 3, 2020 18:30:12 GMT 2
Juliuksen estevalmennus25. huhtikuuta 2020
Annika oli innostunut päästessään ensimmäiseen estevalmennukseensa Ansamaassa. Hän ei tuntenut Juliusta kovinkaan hyvin, mutta mies vaikutti ihan mukavalta. Annikaa sen sijaan hieman jännitti, sillä yhteistyö Riston kanssa ei ollut vielä kovinkaan täydellistä. ”Ole nyt sitten reipas, jooko?” Annika hymähti ruunalleen kiinnittäessään sen suitsien solkia. Hän veti kypätän päähänsä ja lähti taluttamaan hevosta kohti maneesia. ”Tsemppiä”, tallikäytävällä ohi kävellyt Joshua virnisti. Onneksi tämä ratsasti vasta jälkimmäisessä valmennusryhmässä, eikä ehtinyt katsella hänen ja Riston suoriutumista. Joshua kuittailisi varmasti pitkään, jos Risto laahustaisi kaula pitkällä jokaisen esteen yli.
Tytön aavistukset osuivat oikeaan, sillä Riston käynti tuntui jähmeältä alusta asti. Häntä epäilytti suuresti, mahtoiko voikko ruuna ollut hypännyt ainuttakaan kilparataa elämänsä aikana, sillä kilpahevosta se ei juuri muistuttanut. Pikemminkin elämäänsä kyllästynyttä kehänkiertäjää, joka kyyditsi lapsia ratsastuskoulun alkeistunneilla. Se sai Annikankin tuntemaan olonsa alkeisratsastajaksi, mitä jos hän ei osannutkaan enää ratsastaa? Varmuuden vuoksi hän oli ottanut mukaansa pidemmän raipan, jolla vauhdittaa menoa, jos askellus takkusi liiaksi.
Valmennuksen alkuun Julius kyseli ratsukoilta hieman kuulumisia ja tulevaisuuden tavoitteita. Annika ilmoitti heti, että aikoisi kilpailla esteillä ja koulussa Ristolla. Tosin uudehkon tilanteen vuoksi kyseessä oli heidän ensimmäinen valmennuksensa. ”Pidetään mielessä, kyllä te varmasti pärjäätte silti”, mies sanoi luottavaisesti. Koska Risto ei edelleenkään nostellut jalkojaan riittävästi, kehotti Julius heitä tekemään nopeita siirtymisiä. Annika nyökkäsi ja ryhtyi tuumasta toimeen. Nopeat siirtymiset olivatkin helpommin sanottu kuin tehty. Käynnistä raviin siirtyminen vaati muutaman kehotuksen ja tapahtui laiskahkosti, kun sen sijaan käyntiin Risto lähes rojahti. Siirtymisiä ei voinut kutsua millään mittapuulla kauniiksi, ja Annikaa alkoi turhauttaa. Mahtoiko tästä tulla sittenkään mitään?
Kolmen hevosen kaviot kynsivät uraa maneesin hiekkaan heidän laukatessa reippaassa tempossa. Kaikki tuntui yhtäkkiä paljon helpommalta, eikä Ristoa tarvinnut jatkuvasti pyytää eteenpäin. Se laukkasi suurta, pyöreää laukkaa ja venytti askeltaan pohkeen kevyestä kosketuksesta kylkeä vasten. ”Enemmän kokoamista katsomon puolella, Annika”, Julius kehotti, mutta siitä huolimatta Annika hymyili. Heillä tuskin olisi ongelmia ylittää esteitä, vaikka ne olisivat metrin korkuisia. Siltä Annikasta ainakin sillä hetkellä tuntui. Hän ohjasi Riston kohi kavalettia, ja ruuna ylitti sen, kuin se olisi ollut suurikin este.
Annikaa ei haitannut, että kaikki ei mennyt täydellisesti, kunhan he pääsisivät esteiden yli. Ponnistuspaikat olivat välillä melko lähellä ja välillä hyppy lähti hieman liian kaukaa, mutta Risto ylitti esteet yhtä kaikki kiltisti ja innokkaasti. Säteillen Annika taputti ratsuaan, joka tuntui kiidättävät hänet turvallisesti ja tottuneesti puomien toiselle puolelle. ”Tarkempana lähestymisten kanssa”, miehen kommentti kuului. Annika myönsi valmentajan olevan oikeassa, mutta hei, tämähän oli vasta ensimmäinen valmennus – siihen nähden heillä meni vallan mainiosti. ”Tullaan sitten tämä kolmikaarinen kiemuraura, ole hyvä Annika”, Julius nyökkäsi hänelle.
Annika ohjasi Riston laukassa esteelle, joka vaihtoi laskeutuessaan laukan oikeaksi. Seuraavalla esteellä laukka ei automaattisesti vaihtunutkaan, mikä tuotti hieman ongelmia lähestyttäessä kolmannen kaaren estettä. Puomi kolahti irti kannattimiltaan. Annikan täytyi myöntää, ettei hän ollut oikeastaan koskaan juuri kiinnittänyt huomiota siihen, vaihtuiko laukka oikeaksi juuri esteellä. Hän ei ollut hypännyt kuin melko pieniä ratoja, ja ponit olivat tainneet automaattisesti vaihtaa laukan oikeaksi. Riston kanssa asia oli kuitenkin toinen, sillä se ei ollut aivan niin automattinen ratsu, kuin ratsastuskouluissa.
”Ehkä me tarvittaisiin Riston kanssa joku kouluvalmennus vaihtoihin”, Annika virnisti Joshualle, kun he ajoivat takaisin Kivitörmään molempien valmennusten päätyttyä. Joshua oli ratsastanut tietysti täydellisesti, sen Annika oli huomannut vilkaistessaan valmennuksen loppua. ”Ehkä”, Joshua myönsi. ”Mutta kyllä te ehditte treenata. Ja mä voin joku päivä katsoa ja antaa pari vinkkiä.” Annika arvosti suuresti Joshuan näkemyksiä ja ohjeita, sillä tämä oli selvästi parempi ratsastaja kuin hän itse ja osasi myös selittää asiat ymmärrettävästi. Valitettavasti Annikan vastaanottavuus Joshuan neuvoille ei aina ollut se kaikista paras mahdollinen, ja usein koeteltiin niin Annikan kuin Joshuankin hermoja.
”Joo kiva”, Annika hihkaisi. ”Ja esteitä myös, tarvitsen jonkun nostelemaan puomeja, kun Risto kuitenkin pudottaa muutaman.” Joshua virnisti tytölle, eikä Annika olisi voinut olla iloisempi, että he olivat muuttaneet yhdessä Kivitörmään.
|
|