Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Apr 6, 2020 14:54:13 GMT 2
Kuka, mikä, mistä? Kysymyksiä, vastauksia ja mietteitä Juliuksen elämästä.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Apr 6, 2020 14:55:20 GMT 2
Voittamaton sinäkin oot, jos tahdot niinMietteitä vuosilta 1998-2017Pienenä, kun halusin pesäpallon sijaan aloittaa ratsastuksen, minulle todettiin, että tulisin vielä kiusatuksi. Vanhempani huolistaan huolimatta päättivät tukea minua, ja 5-vuotiaana istuin ensimmäistä kertaa ponin selässä. Siitä lähtikin elämässä uusi aikakausi, joka ei päättyisi vielä ainakaan 22 vuoteen. Ala-asteella muut pojat pelasivat pokemon-korteilla, minä yleensä katselin vierestä ja tein koulujuttuja. Sama meno jatkui vielä yläasteella, tosin silloin vierelläni istui muita hiljaisempia enkä ollut yksin.
Menin lukioon, jotta saisin lisäaikaa miettiä, mitä minusta oikeasti tulisi isona. Lääkärit olivat rajanneet unelmistani kilparatsastuksen jo, kun olin yläasteiässä puuduttavien lonkkakipujen takia, joille ei löydetty syytä. Loppujen lopuksi motivaation ja ystävien puuttuessa suoritin lukion kahteen vuoteen. Sitten hain ammattikorkeakouluun opiskelemaan fysioterapiaa opinto-ohjaajan ja fysioterapeuttini innostamana. Samalla alkanut pituuskasvu rohkaisi ja hiljaisesta pojasta tuli puhelias. Olin siis vielä 17-vuotiaana hukassa isossa maailmassa – tai lähinnä Suomessa – eikä ahdistus tuntunut helpottavan teki sitä mitä tahansa. Ahdistusta ei helpottanut se, että kun muut olivat kiinnostuneita jalkapallosta ja kännäämisestä, olisin halunnut olla kaiket illat tallilla ja kirjoittaa äänet päästäni paperille. Eikä kukaan muu ikäiseni poika ollut tuijottanut toisia poikia siinä missä tyttöjäkin. Vasta kun muutin pieneltä kotipaikkakunnalta opiskelemaan oikeaan kaupunkiin, ahdistus helpotti. Toisaalta sitä oltiin eksyksissä vielä isommalla paikkakunnalla, vielä isommassa maailmassa. Isompi maailma tarjosi myös enemmän mahdollisuuksia, kuten maltaita maksavan lonkkaleikkauksen, joka mahdollisti tavoitteellisen kilpaurheilun.
Kaksikymppisenä paperit kädessä, pudotin pommin siitä, että muuttaisin Saksaan elämään hevostilalle. Aluksi olin Suomeen sopeutunut ja hiljainen, mutta löytäessä sisäisen ääneni hiljainen Suomi tuntui vain harmaalta taustakohinalta. Saksassa elämän värit olivat niin kirkkaita, että aluksi olin lähes sokea. Ensimmäisen vuoden Saksassa tein pätkissä töitä ympäri maan erilaisten ihmisten, hevosten ja persoonien kanssa. Sitten sain pestin kisagroomina nuorten maajoukkueesta. Sitkeä työ maksoi vaivansa, sillä ei kulunut useampaakaan vuotta, kun pääsin itse kilpailemaan kansainvälisellä tasolla. En tokikaan nuorten maajoukkueessa, mutta muuten. Sinä kesänä, kun täytin 24 vuotta, tapasin Konradin.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Apr 10, 2020 21:11:01 GMT 2
There is no light without darknessVihdoin aloin tuntea olevani kotona, kun olin Ansamaassa. Pelkistetyt asuintilani saivat pikkuhiljaa persoonallisuutta – unohtamatta lähes millintarkkaa järjestystä – sillä olin ostanut piristykseksi viherkasveja ja pikkuruiseen akvaarioon kaksi kultakalaa. Lisäksi olin purkanut loputkin muuttolaatikkoni ja sisällyttänyt tärkeimmät muistoni kirjahyllyyn parin oikean teoksen kanssa. Alun yksinäisyys oli helpottanut huomattavasti, vaikka tunsinkin oloni aika-ajoin ulkopuoliseksi. Olin porukan vanhin – saman ikäinen kuin Dochas – ja vaikka ikäeroa ei paljoa ollutkaan, välillä kynnys tuntui olevan vuortakin suurempi. Samalla en meinannut pysyä mukana kaikessa draamassa, mitä tallilla tuntui olevan niin tallilaisten kuin ulkopuolistenkin välillä. Draama myös ärsytti, mutta yritin itse muistella, mitä oli elämä täysikäisyyden kynnyksen ylityttyä varsinkin rakkauden saralla. Nuorempana oli itsellekin ollut poika- ja tyttöystävät maailman keskipiste – siitäkin tosin oli jo lähemmäs kymmenen vuotta. Eikä viina ratkaissut ongelmia, päinvastoin pahensi niitä. Ja ärsytti sekin, että lähtö Saksasta ja myöhemmin Ruotsista oli tullut ylimääräisten ihmissuhdekoukeroiden ja muun draaman takia. Suomeenkin olin tullut hakemaan pienen paikkakunnan rauhaa, mutta olin siinäkin epäonnistunut. Suurin lohtu Briten lisäksi Suomessa oli Majinà. Tallin omistajatar tuntui olevan ainoa, joka oikeasti ymmärsi ja kuunteli ilman muita odotuksia. Ja olin nähnyt Majinàssa paljon samaa kuin itsessänikin, yksinäisyyttä ja elämän tuomaa stressiä. Naisen isosta persoonasta huolimatta tulimme hyvin toimeen, sillä en kokenut olevani tukahdutettu hänen seurassaan ja oma rauhallisempi olemukseni sopi hyvin yhteen hänen kanssaan. Majinàn kanssa mulla ei ollut tarvetta olla isompi ja enemmän kuin olin ja oli rentouttavaa olla toisen kanssa hiljaa, ilman paineita.
Tarjouksestani huolimatta Majinà ei ollut pyytänyt apua ja tavallisesti en olisi suostunut itse sitä tuputtamaankaan. Olin yrittänyt tehdä pieniä juttuja olematta liian tungetteleva. Tekoni eivät olleet mitään suuria, ennemmin luokkaa ”Hei, oon menossa joka tapauksessa keskustaan, voin hakee rehut samalla” ja ”liikutan Briten jo aamulla, teen samalla aamutallin” tai ”meillä oli puhetta siitä, että kenttä pitäs lanata niin tein sen, ettei ajotaidot ruostu”. Samalla yritin viestiä sitä, että olin tosissani auttamisesta, mutta en halunnut hyppiä varpaille. Vaikka olin iloinen uudesta ystävästäni, olin samalla hieman hämmentynyt ja ahdistunut. Koska olimme lähentyneet Majinàn kanssa todella nopeasti, pelkäsin että Dochas saisi vääriä mielikuvia ja pitäisi minua perheensärkijänä. En tuntenut miestä kovinkaan hyvin vieläkään, mutta halusin palavasti puhdistaa ilmaa. En vain tietänyt miten asiaa pitäisi lähestyä. En ollut kiinnostunut Majinàsta sillä tavalla, vaikka hän olikin ihana. Lisäksi minulla oli omat soppani Konradin kanssa. Lisäksi oli pyörinyt joskus jotain juttua puskaradiossa, että Dochas olisi mustasukkaista sorttia. Viimeisenä kaipaisin jonkinsorttista tappelua, joka päätyisi siihen, että minut karkotettaisiin Ansamaasta ja muuttaisin Suomesta Aasiaan ja muuttaisin koko identiteettini hankkimalla paperit mustasta pörssistä. Olin pettynyt itseeni, sillä kuulostin lemmenkipeältä teiniltä, vaikka halusin vain ystäviä. Olin säälittävä aikuiseksi mieheksi ja halusin vain itkeä. Tai lähinnä ottaa ehkä päiväunet, sillä kaikki tuntui vaikeammalta väsyneenä. Itse olin painanut pitkää päivää töissä, minkä lisäksi olin tehnyt tieteellistä tutkimusta. Ehkä myöhemmin hoitaisin ongelman.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on May 2, 2020 20:26:55 GMT 2
En anna pelon mua koskettaa Sijoittuu päivälle 29.5.2020Olin pelännyt valmennuksen pitämistä siitä asti, kun olin ajatuksen siitä päästänyt ilmoille. Koska en kehdannut perua lupaustani valmennuksesta, päätin pitää sen pää pystyssä tavalliseen tapaani. Onneksi suurin osa osallistujista olivat minulle käytännössä täysin vieraita, joten en ottanut yhtä paljon paineita kuin aluksi luulin. Olin itkenyt tätä asiaa ennen valmennusta Konradille, joka oli pitänyt minua harhaluuloisena. Nyt itkin Konradille Skypessä sitä, että olin täysin varmasti ja absoluuttisen peruuttamattomasti pilannut suhteeni ainoaan oikeaan ystävääni täällä. Jo ennen valmennusta ja valmennuksen jälkeen olin ollut kiireinen, joten aluksi en ollut edes huomannut mitään. Briten potkaisusta lähtien olin ollut sairaslomalla, mutta tein silti paperitöitä enemmän kuin ennen. Aluksi päätin purra hammasta ja liikuttaa liikuntakiellosta huolimatta Briten itse, mutta sitten järkevämpi puoli minusta – se sama, joka oli lukenut fysioterapeutiksi – käski niellä ylpeyteni ja pyytää apua. Ensimmäinen valintani oli ollut tietenkin Majiná ja olin jo puhumassa asiasta hänelle, kunnes muistin, kuinka kiireinen nainen todella oli. Kamppailin omatuntoni kanssa siitä, että kysyäkö tallinomistajattarelta apua vai antaako hänelle rauha omien töiden tekemiseen. Lopulta tulin tulokseen, että en halunnut kuormittaa naista enempää ja pitkin kynsin ja hampain laitoin tallin viestiketjuun viestiä, jos joku haluaisi Britteä liikuttaa. Luotin siihen, ettei kukaan, joka ei siihen kyennyt pystyvänsä ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi ja toisaalta aioin olla ratsastajasta huolimatta itse paikalla. Pala nousi heti kuitenkin kurkkuuni, kun Majiná laittoi viestiä suruhymiön kera. Olisi kuitenkin pitänyt uskaltaa kysyä suoraan häneltä. Luulin loukanneeni hänen tunteitansa, mutta en osannut pyytää anteeksikaan.
Nyt valmennuksesta oli kulunut pari päivää. Mielestäni valmennus oli mennyt ihan hyvin, vaikka en oudokseltani ollutkaan parhaimmillani. Mielestäni valmennus sujui myös Majinán kohdalla ihan hyvässä mielessä, vaikka eniten hänen valmentamistaan jännitinkin. Leikkimielisesti olin torunut häntä useampaan otteeseen, mutta nyt minua pelotti, että en ollut ollut tarpeeksi selvä leikkimielisyydessäni. Viimepäivinä tuntui siltä, että emme olleet juuri nähneet, vaikka yleensä vietimme melko paljon aikaa yhdessä. Ja näin ollen päädyin mongertamaan koko juonikuviota huvittuneelle Konradille. – You realize I’m not the one you should be talking to? Konrad kysyi huvittuneena ja tungin pääni syvemmälle tyynyä vasten. Joskus en voinut sietää sitä, kuinka järkevä mies oikeasti oli. – You were supposed to say I’m being dramatic and everything is fine, marmatin vaimeasti tyynyn läpi ja sain osakseni vain naurua. – But really, I can’t just show up to her and explain this, jatkoin valittamista mutta käännyin sängyllä selälleni ja vedin tietokoneen mahani päälle. Ei ehkä mikään hurmaavin kuvakulma videopuhelua varten, mutta sai kelvata. Lämmin tietokone tuntui jäljittelevän toisen ihmisen lämpöä ja nyt siitäkin tuli paha mieli. – Schatz, you’re fine and it’s gonna be fine with your friend also. And you can always return to Germany if it is not fine, Konrad lohdutti ja tirautin pari oikeaakin kyyneltä. – I won’t repeat the same mistakes as last time and just run, päätin yhtäkkiä itsevarmana ja Konrad nosti kysyvästi kulmansa kohti kattoa. Kyllähän se koko Saksa-tarinan tunsi, mutta kai sekin ihmetteli oman ääneni reippautta. Aikoisin korjata välimme ilman pelkoa, vaikka siinä kestäisi. Mutta yksi kysymys kutkutteli tajunnassani. Oliko väleissä oikeasti mitään korjattavaa vai olinko keksinyt kaiken itse?
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Jun 6, 2020 11:27:15 GMT 2
Hannaby Hanami Week – Rukkaset vai piilokukkaset
Olin tullut Ruotsiin Hannaby Hanami Weekille katsomaan paikkoja, vaikken itse kisannutkaan. Vaikka Britellä oli potentiaalia vaikka ja mihin, en tohtinut heti Suomeen päästyä raahata sitä ympäri Eurooppaa kisoissa. Ja treenikin oli jäänyt vähäisemmälle. Syitä oli monia ja tekosyitäkin vielä enemmän. Ruotsiin olin halunnut lähteä niin hulppean miljöön, Majinan kuin henkilökohtaisten syiden takia. Konrad oli ohimennen maininnut, että oli tulossa kisoihin ystävättärensä apukäsiksi ja valmentajan roolissa, joten päätin ottaa ilon irti naapurimaasta ja lähteä tapaamaan häntä. Vaikkei Saksa ollut kaukana, emme olleet nähneet lähes vuoteen sillä, kun toinen tuli niin toinen meni. Aikataulut olivat olleet ongelma jo silloin, kun olimme asuneet samassa talossa. Konrad ei tiennyt, että olin tullut Ruotsiin häntä tapaamaan. Vaivannäön ja monen mutkan kautta olin saanut saksalaisten kavereideni avulla selville, että Konrad oli Helenin mukana auttamassa ja vielä parin soiton jälkeen olin saanut itse Helenin numeron sen joskus kadotettuani. Olimme sitten Helenin kanssa juonitelleen Konradin selän takana, mutta mielestäni yllätys oli ihan iloinen.
Mutta kuten tavallisestikin, aikataulut olivat lopulta menneet ristiin niin, että Konrad ei ollutkaan päässyt paikalle. Ja koska olin joka tapauksessa tulossa paikan päälle olin lupautunut apukäsiksi Konradin tilalle. Aluksi olin tehnyt sen hyvää hyvyyttäni ja nyt olin oikeasti onnellinen mahdollisuudesta. Viimeisen vuoden aikana en ollut juurikaan kisannut edes pikkuluokkia, Ruotsissa olin keskittynyt enemmän ongelmien paikoiluun ja valmentamiseen kuin oman hevoseni eteenpäin viemiseen. Nyt kisaamattomuuden jälkeen kisapaikan jännittynyt ja jopa levoton ilmapiiri herätti jotakin sisälläni ja kirosin mielessäni, kun en ollutkaan suunnitelmista huolimatta itse osallistunut Briten kanssa kisoihin. Olin kai pelännyt pilaavani oman maineeni ratsastajana tai valmentajana tuomalla vielä hyvin keskeneräisen Briten näinkin isoon tapahtumaan, kun alla ei ollut yhteisiä startteja muuten edes nimeksi. Kai sitä pitäisi vain rohkaistua ja aloittaa kisaaminen uudestaan edes Suomen tasolla ja mahdollisesti siirtyä taas eteenpäin elämässä. Kisaamista varten varsinkin Briten kaltaisen hienohelman kanssa mukaan vain tarvittaisiin ainakin ulkomaanreissuille ylimääräinen käsipari. Mutta ei ollut aika mennä asioiden edelle. Jotenkin koin mielessäni, etten saisi enää itseäni edes yrittämällä kisavireeseen, vaikka hevosen virittäminen isollekin tasolle voisi onnistua. Siihenkin voisi auttaa joku innokas ja nuori lupaus, joka voisi ottaa kisahommat haltuun Briten kanssa – toki valvovan silmän alla…
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Jul 31, 2020 19:27:29 GMT 2
Just gonna stand there and watch me burn?Siinä me vielä torkuimme aamuauringon säteiden tunkeutuessa päättäväisesti sälehkaihtimien läpi. Selkäni oli painautuneena vahvaa rintaa vasten ja minua ympäröivät kädet hellittivät hiukan hyöriessäni paikallani. Tilaisuuden tullessa käännyin Konradin kanssa vastakkain ja en voinut kuin nauraa toisen älyttömälle kampaukselle. Ei se aina ollut niin järkevän näköinen kuin antoi ymmärtää. Onneani ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Tämä oli viimeinen päivämme yhdessä Suomessa ja olin itse ollut viikonlopun pois Power Jumpissa Ahvenanmaalla. Ja nyt Konradin oli pakko tuoda aikaisemmankin riitamme aiheuttanut aihe uudelleen esiin. – You should move back home, Konrad sanoi ja tuijotti tiiviisti harmailla silmillään. – But I already am at home, mutisin ja otin kiintopisteen katseelleni toisen leuasta. Murtuisin heti, jos katsoisin sitä silmiin, sillä Konrad osasi olla tahtoessaan hyvin manipuloiva. – You know what I mean. Ja se keskustelu loppui siihen, sillä riuhtaisin itseni sängystä sellaisella voimalla, että alastuloni kolahti sekä takapuoleeni että ylpeyteeni.
Viimeaikoina olin tullut siihen tulokseen, että Ansamaa on oikeasti kotini, enkä haluaisi luopua tästä onnellisuudestani mistään hinnasta. Saksassa olin aina ollut repeytymässä henkisesti suuntaan jos toiseen ja entiset ystäväni tuntuivat kääntyneen minua vastaan – olinhan hylännyt kaikki henkilökohtaisten ongelmien takia. Tai niin he sanoivat. Samalla kuitenkin aloin epäilemään, olinko rakentanut onneni Suomessa pelkkien kuvitelmien päälle. Mitä mahdollisuuksia minulla täällä olisi? Miksi hylkäisin kaiken saavuttamani lopullisesti? Aamiainen oli jännittynyt kokonaisuus, mutta onneksi saimme olla kaksin. Meidän riitamme harvoin päätyivät huutoon ja itkuun, mikä olisi varmaan ollut helpompaa ja nopeampaa kuin kylmäkiskoinen hiljaisuudenkierre. Hiljaisuus rikkoutui, kun Konrad raahasi matkalaukkunsa eteiseen ja huokaisten kapsahdin sen kaulaan. Konrad mutisi minulle jotain saksaksi, mitä en tietenkään ymmärtänyt. En ollut puhunut saksaa juurikaan viime vuotena ja hän puhui vielä todella hiljaa. Se kuitenkin riitti vihan leimahtamiseen uudelleen. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aloimme sitten huutamaan toisillemme kurkut suorana. Tai meistä kahdesta tunteellisempana omaksuin hiljaisemman roolin.
Konrad nosti matkalaukkunsa vuokra-auton takapenkille ja paiskasi oven kiinni. Kuitenkin kääntyessään minua kohti, hänen kasvonsa sulivat kivestä ja purskahdin melkein itkuun. Itse en kestänyt tällaista tunteellista vuoristorataa ja itkuisen olemukseni vieressä Konradin kylmä rauhallisuus tuntui tavallista kamalammalta. Konrad lähti ja jätti aukon sydämeeni. Seisoin siinä parkkialueen vieressä ja kaivoin puhelimen esiin. – Vedetäänkö perseet? lähti yksinkertainen viesti Majinálle ilman sen kummempaa kontekstia.
|
|
|
Julius
Bodaava Biisoni
viestien määrä 64
♥ 139
|
by Julius on Oct 8, 2020 19:11:26 GMT 2
Ready to runMinusta tuntui, että seinät kaatuivat päälleni Ansamaassa, joten olin pitkän Majinan kanssa käydyn keskustelun jälkeen pakannut Briten traileriin ja ajanut kohti Suomen eteläisempiä osia toiveena löytää itseni tai vähintäänkin vastauksia. Määränpäänä ei ollut melko yllättäen äidin ja isän sohva, vaan ensimmäisen vakiovalmentajani talli. Siellä olisi hyvä olla meillä molemmilla Briten kanssa, mutta kaikkein tärkeintä oli, että siellä oli myös elämäni todellinen rakkaus, Yemma. Päätökseeni lähteä oli vaikuttanut moni asia. Britte oli toipunut hyvin ampiaisen pistoksen aiheuttamasta härdellistä, mutta lähes heti perään se oli lohkaissut kavionsa pahasti ulkona teutaroidessaan. Itse en ollut uskaltanut kengittää lohkeamaa tukevaa erikoiskenkää, sillä en ollut mielestäni tarpeeksi kokenut, mutta ilmeisesti sekin olisi pitänyt tehdä itse. Päivystävä – ja kaukaa tulleena erittäin kallis – kengittäjä oli lyönyt vääränlaisen kengän, joka oli painanut arkaa kohtaa pahemmin kuin maa ilman kenkää. Vaikka toinen kengittäjä oli lyönyt vain paria päivää myöhemmin oikeanlaisen kengän, oli Britte yhä täysin kolmejalkainen ja poissa ratsastuskäytöstä. Lisäksi Konrad oli soittanut minulle ja ilmoittanut, että jos koskaan sattuisimme kohtaamaan: ”he could still show me a good time”. Siitä olin vasta suuttunutkin ja varmasti koko asuinrakennus kuuli asiasta käyneen keskustelun. En kyllä muutenkaan kehdannut paljoa näyttää naamaani, sillä vaikken yhteisessä illanvietossa ollut vetänyt kuitenkaan itseäni huonoon kuntoon, päähäni oli muodostunut pinttymä siitä, kuinka kaikki minua korkeintaan valmentajana pitävät – eli mielestäni lähes kaikki – ajattelivat nykyään minun olevan jotenkin huono ihminen. Varsinkin Samuel, jota en tuntenut sitäkään vähää. Ainakin tuli todetuksi, etteivät Kaparin vapaat miehet osanneet tanssia… Näiden ja muidenkin syiden takia tein sen, mistä minua syyttivät kaikki saksalaiset ystäväni. Poistuin kokonaan paikalta, kun tilanne kävi tukalaksi. Vaikka tiesin, että suurin ongelma oli todennäköisesti vilkas mielikuvitukseni.
Vaikken viipynyt Pirjon, rakkaan valmentajani luona, kuin muutaman päivän, tuntui silti hyvin haikealta, kun talutin Briten traileriin kotimatkaa varten. Matkanteko oli erittäin hidasta kipeän jalan takia, mutta reissu oli silti mielestäni hyödyllinen. Brittekin oli saanut nauttia vesimatosta ja hieronnasta, joten en kokenut edes syyllisyyttä hevosen mukana raahaamisesta. Kaikkein ihaninta oli kuitenkin ollut päästä tapaamaan Yemmaa ja olin ratsastanutkin tammalla joka päivä ja pitänyt samalla pari kevyttä ratsastusta sen uudelle omistajalle, Linnealle. Linnea olisi halunnut vuorostaan ratsastaa Britellä ja tyttö vannottikin minut joskus tulemaan takaisin niin, että Britte olisi terve. Ja Briten terveys huolestuttikin. Yleensä ruunikko ei ollut niin kolmijalkainen edes vaikeammissa kaviotapauksissa, joten pelkäsin pahinta jo yksinkertaiselta näyttävässä lohkeamistapauksessa. Joku pieni ääni päässäni hoki, ettei tamma enää siitä parantuisi ja joutuisin antamaan senkin pois. Sama ääni huusi päässäni, että rikoin kaikki ratsastamani hevoset tavalla tai toisella. Aivan kuin kosketuksessani olisi jotain kirottua. Olinhan muutenkin saanut kaiken hyvän karkotettua ennemmin tai myöhemmin elämästäni.
Kotimatka menikin nopeasti, vaikka aikaa kului paljon. Ensin minulle oli soitellut kasa lehtimyyjiä ja jopa yksi hevosvälittäjä – kuinka ivallista – ja olin lopulta niin turhautunut, että meinasin jättää vastaamatta, kun jälleen kerran puhelimeni ruutu ilmoitti tuntemattomasta numerosta. Huokaisten kuitenkin vastasin (käyttäen toki hands free -laitetta) ja yllätyksekseni soittaja oli kiinnostunut aiemmasta tutkimuksestani liittyen hevos- ja ratsastuslähtöiseen fysioterapiaan. En kuullut soittajan nimeä enkä kehdannut kysyä sitä uudelleen, mutta kuulemma toimialueellani voisi olla minusta mielenkiintoinen tapaus. Mystinen soittaja lupasi laittaa tarkempia tietoja minulle sähköpostilla ja mieleeni oli jo putkahtanut Samuel. Ja Samuel vasta kysymysmerkki olikin. Harvoin olin toisesta ihmisestä yhtä kiinnostunut, mutta jokin veti toisessa minua puoleensa. Samoin olin tuntenut Majinan kanssa heti ensi tapaamisella ja olinkin saanut naisesta läheisen ystävän – läheisemmän kuin koskaan ennen kenestäkään muusta. Ehkä saisin Samuelistakin ystävän. Tai sitä toivoin, sillä toinen vaihtoehto tuntui olevan verivihollinen.
|
|
|