Poistuisitko mun elämästäni?
23.04.
Jekku tuijotti minua yksiöstään varmaankin varsin tyytymättömänä kun naputin sen ovella puhelinta. Olin lopen uupunut Karoliinan (se sinitukkainen tyttö pääsiäiseltä) jatkuvaan viestittelyyn ja ulinaan. Jos hetkeksikään olin irtautunut puhelimeni ääreltä, oli nainen jo pommittanut minua miljoonalla viestillä ja kysymysmerkillä. Ihan kuin mun pitäisi jatkuvasti olla juuri hänen tavoitettavissaan.
Huokaisin syvään, napsautin puhelimesta äänet pois ja työnsin sen takaisin taskuun.
“Anteeks Jekku. Tiäkkö ihmiset on ihan helvetin hankalia”, selitin rautiaalle, joka käänsi kylkensä minua kohti painaen päänsä pahnoihin etsiäkseen heinän jämiä.
Tälle päivälle luvattu myrsky oli iskenyt yöllä ja olin ollut aivan varma, että kämppäni katto lähtee irti. Se oli rämissyt ja kopissut tuulen, sekä sateen alla, enkä ollut saanut juurikaan unta. Päivän kääntyessä iltaan myrsky oli jo tipotiessään jättäen jälkeensä märkiä lätäköitä pitkin pihoja ja teitä, jotka heijastivat auringon säteitä häikäisten niihin katsovan. Olin putsannut Jekun kuraisia jalkoja varmasti ikuisuuden ja kello lähenteli jo seitsemää, minkä vuoksi päätimme lähteä vain hetkeksi lähimaastoon.
Linnut visersivät lauluaan, kun talutin ruunan kentän vierelle noustakseni sen selkään korokkeelta. Kenttä oli tainnut kuivua yön jäljiltä hyvin, sillä se tummatukkainen Saaga, joku toinen ja Anni korjasivat siltä esteitä. Saaga huomasi minut ja hänen kasvoilleen levisi hymy, varmaan jokin kohtaus kenties? Hän heilautti kättään ja huusi tervehdykseksi “moi”, johon vastasin vain heilauttamalla kättäni ja nyökkäämällä. Anni vilkaisi minua vain hätäisesti, tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt minua. Tosin niinhän minäkin tein, välttelin oikeastaan kaikkia.
Olin kuitenkin kummastellut hänen viestejään Ansamaan whatsapp-ryhmässä pääsiäisyönä. Juuri kun olin auttanut neidin pois pinteestä, oli hän esittänyt tietämätöntä kun joku Mirka oli varoittanut hämäristä hiippareista, joita kannatti Kaparin kaduilla varoa. Annoin asian olla, mitä se minulle kuului, ehkei hän edes muistanut kohtaamistamme ja kadulla aiheutunutta välikohtausta, mutta oli se silti erikoista.
Nousin Jekun selkään ja huomasin Saagan kävelleen lähemmäs sen tuntemattoman tytön kanssa.
“Mihin sä viel tähän aikaan oot menossa?”
“Moi, mä oon Mirka. Sä oot varmaan Aliisa?”, likat kyselivät ja rapsutin jo hieman hermostuneena rautiaan karvaa. Hevonen steppasi levottomana jo tahtoen liikkeelle ja jouduin keräämään ohjia paremmin käteeni.
“Joo, Aliisa. Tohon lähelle maastoon vaan”, koitin saada kuulustelun loppumaan nopeasti ja Saagan kasvoille nousi hämmennys.
“Mut kellohan on jo aika paljon.”
“Jep, siks meijän pitäiskin jo mennä”, kiirehdin ja annoin Jekun lähteä liikkeelle.
“Totta, mut oo varovainen! Heippa sitten”, Saaga naurahti ja vilkutti. Mirka tuntui ihmettelevän nopeaa lähtöäni, mutten kerennyt jäädä analysoimaan heidän katseitaan. Käänsin katseeni kohti menosuuntaa ja ohjasin ruunan merkitylle reitille.
Menohalujen vuoksi otin hevosen kanssa hieman ravia ja laukkaa matkan varrella. Olimme valinneet helppokulkuisen reitin ja pysyttelin visusti sillä. Olin kuullut, että Ansamaan lähistöltä löytyi hankaliakin maastoja, sekä monia villieläimiä. Niiden kohtaaminen tai eksyminen ei ollut ainakaan juuri tänään ihan ensimmäisenä listalla.
Vilkuilin välillä kelloa keretäkseni tallille takaisin viimeistään kahdeksalta, huomenna oli kuitenkin aikainen herätys ja en ajatellut yömyöhään tallilla riekkumisen olevan muutenkaan suotavaa. Puhelimen näytöllä oli kellon lisäksi vilissyt Karoliinan viestejä, sekä muutama työsähköposti uusiin varauksiin liittyen. Ajatukseni karkailivat ja olinkin hetkessä täysin omissa maailmoissani. Jekku huomasi herpaantuneen keskittymiseni ja otti ilon irti nostaen laukan. Työnsin puhelimen nopeasti takaisin taskuuni ja kiirehdin hieman himmaamaan hevosta.
“Ei tässä ihan noin kiire oo.”
Saavuimme villikon kanssa takaisin tallipihaan juuri ennen kahdeksaa ja taputin rautiaan kaulaa haikeasti. Olisin mieluusti keskittynyt paremmin ruunan kanssa puuhailuun, mutta väsymykseni ja jatkuvasti värähtelevä puhelimeni häiritsi. Halusin sinitukkaisesta eroon, eikä hän tuntunut ymmärtävän vaikka olin maininnut asiasta jo suoraan.
Anni käveli minua vastaan kun talutin Jekkua takaisin pihattoon ja koin ahaa-elämyksen.
“Kerkeetkö jeesaan mua nopeasti”, yllätyin itsekin kysyessäni violettihiuksiselta palvelusta.
“Öö, mul on vähän kiire ja muutenkin..” Hän mutisi, painoi katseensa kohti maata ja kurtistin hieman kulmiani.
“Oot mulle palveluksen velkaa”, virnistin sitten ja hänen kasvoilleen nousi hieman ärtynyt katse.
Anni oli vastahakoinen ja suuttunut, kun nostin puhelimen hänen kasvojensa eteen.
“Miks sä haluat musta.. Kuvan?”, hänen huuliensa välistään pääsi juuri kun napsaisin puhelimen näyttöä. Hänen ärtymyksensä vaan nousi ja vilkaisin tuota.
“Uskon sen edesauttavan yhessä asiassa”, hymähdin ja katsoin kuvaa tyytyväisesti. Sen pitäisi ajaa asiansa.
“Kiitti”, vilautin hänelle hymyä ja jatkoin matkaani, kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Ei ollut lainkaan tapaistani pysähtyä pyytämään apua. Mutta Karoliina oli nähnyt minut Annin seurassa pääsiäisenä ja uskoin kuvan saavan hänet tajuamaan, että mun vainoaminen oli aika lopettaa.
“Siis mitä varten sä tarvitset MUSTA kuvan”, Anni tivasi lähtien perääni ja heilautin hänelle vain kättäni.
“Eikun ihan oikeasti. Et sä voi kuvata mua noin vain”, hän pysäytti minut tarttumalla käsivarteeni ja käännyin hänen puoleensa turhautuneesti. Ihan kuin yksi kuva olisi mitään verrattuna siihen, että viime kerralla olin pelastanut hänen henkensä.
“Poistat sen kuvan”, hän tiuskaisi ja pudistin päätäni.
“Mä lähetän sen yhdelle likalle. Uskon, että tän kuvan avulla se jättää mut rauhaan. Ok?”
Anni oli hetken hiljaa kuin koittaen hillitä itseään ja lopulta tiuskaisi:
“Aivan sama.” Hän kääntyi kannoilleen ja pystyin melkein tuntemaan, kuinka hänen sisällään kiehui.
Olimme taas Jekun kanssa samassa asetelmassa. Minä puhelimella ovella ja hevonen karsinassaan tuijottamassa. Lähetin kuvan Karoliinalle ilman mitään tekstejä. Tarkoituksena oli esittää, että minulla oli niin kiire Annin kanssa, etten kerennyt vastaamaan hänelle. Tunsin ruunan turvan olkapäälläni juuri kun laitoin puhelimen taas pois.
“Ihmiset on myös kieroja”, totesin hevoselle kuin jatkaen aikaisempaa keskusteluamme ja nostin käteni sen turvalle.
“Mut sä oot hyvä tyyppi. Ainoo hyvä tyyppi. Et oo kiero, etkä hankala.”