|
by Saaga on Jun 24, 2019 21:21:57 GMT 2
Lysähdin sängylleni istumaan. Muuttokuorma oli saatu eilen illalla perille uuteen huoneeseeni, ja tänään olin aloittanut jo laatikoiden purkamisen. Tärkeimmät tavarat saatuani paikoilleen rupesin katselemaan ympärilleni. Täällä mä nyt sitten asun seuraavan määrittelemättömän ajan. Mieleni olisi tehnyt hihkua riemusta. Juuri aamulenkistä väsähtänyt hauvani Sita hyppäsi sängylle viereeni, puski kättäni kuonollaan ja lepuutti päätään sylissäni. Se on valmis jatkamaan unia. Rapsutin rakasta hurttaa korvan takaa ja valmistauduin lähtemään tallille tapaamaan uutta hoidokkiani. Tallissa mua odottaisi suomenhevostamma Unikko. Vatsaani kihelmöi jännityksestä ja riemusta.
Olin jo edellisiltana muuttaessani tänne tavannut Majinàn, ja mieleeni jäi erittäin mukava kuva. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja esitteli päällisinpuolin paikkoja. Muita tallin henkilöitä en ole vielä tavannut, mutta uskon että tulen kaikkien kanssa vallan hyvin toimeen.
Kiskoin uusien, kiiltävien tallikenkieni vetoketjut kiinni ja marssin ulos. Tallille ei ollut pitkä matka. Astelin talliin sisälle ja etsin katseellani karsinaa numero 10. Moikkasin ohimennen Annia, mutta hän oli kiireissään emmekä jääneet sen enempää juttusille. Useampien hevosten uteliaat turvat kuikuilivat karsinoista mutta marssin määrätietoisesti Unikon karsinalle. Voi jestas, se on niin kaunis. Unikko rouskutti heiniään rauhallisena ja käänsi korvansa kysyvästi minuun päin. Kurotin rauhallisena kättäni sen haisteltavaksi. Tamma haisteli kättäni ja hamusi hieman, todettuaan ettei mulla ole herkkupalaa se hörähti lempeästi ja jatkoi heinien mussuttamista.
Tehtävänäni olisi näemmä karsinan putsaus, kevyt ratsastus tutustumisen merkeissä ja sen jälkeen Unikon lasku tarhaan. Päätin aloittaa karsinan siivouksen pukemalla Unikolle riimun ja kytkemällä sen käytävälle. Hain talikon ja kottikärryt ja ryhdyin hommiin. Siisti tamma tuo on, kun on lannannut pääosin vain yhteen nurkkaan. Siivous oli nopeasti hoidettu. Vein lannat ja märät kuivikkeet lantalaan ja levittelin uutta, puhdasta kuiviketta karsinaan. Vein myös tyhjän aamuruokaämpärin pesuun. Varmistin vesitilanteen.
Hain Unikon hoitovälineet ja taputin tammaa kaulalle. "Tutustutaanhan rauhassa, hyvät kaverit meistä tulee. Hyvä tyttö", juttelin Unikolle kun rupesin häntä harjaamaan. Harjasin perusteellisesti rungon ja pehmoisemmalla harjalla vielä uudelleen, tomuttaen pienemmät pölyt pois. Puhdistin kaviot, harjasin pään pehmeämmällä harjalla ja kampasin päällisinpuolin harjan ja hännän. Unikko oli säyseästi koko hoitamisen ajan. Rapsutin tammaa otsaharjan alta vielä ennen kun lähdin hakemaan varusteita.
Varustin Unikolle satulan huopineen, suitset ja suojat ja olin tyytyväinen sen säyseyteen. Kuolaimet otti nätisti. Talutin hevosen tallista ulos ja suuntasin ulkokentälle. Onneksi oli hyvä ja aurinkoinen sää, eikä ollenkaan liian kuuma. Talutin Unikon keskikentälle ja nousin ratsaille. Tehtyäni viimeiset säädöt jalustinhihnoille kannustin tamman käyntiin ja käännyin uralle. Tein pari kolme kierrosta rauhallista käyntiä ja voltteja, lämmitelläkseni hevosta. Tamman askeleet tuntuivat juuri sopivilta itselleni. Nostin ravin ja rupesin keventämään. Unikkoa hieman kiinnosti kentänlaidalla tönöttänyt ohdake mutta sain sen muistuteltua siihen että nyt tehdään töitä. Kokeilin myös laukkaa ja ratsastin noin puolen tunnin session vaihtelemalla askellajeja. "Ei tehdä kovin rankkaa treeniä tänään tyttönen, tää oli tällanen tutustuminen ja bondaaminen meidän välillä", juttelin Unikolle kun hidastin loppukäynteihin. Saatuani loppukäynnit päätökseen taputin tyttöä kaulalle ja jalkauduin ratsailta.
Talutin Unikon tallin käytävälle, riisuin varusteet ja rupesin putsaamaan kentän pölyjä tammasta ja oikomaan sen karvoja harjalla. Hoidin tytön tarhakuntoon ja lähdin taluttamaan sitä tarhaan. Annoin pienen pusun Unikon turvalle sekä annoin palasen leipää kun päästin sen kirmaamaan tarhaan. Varmistin että heinätilanne oli kunnossa ja katselin hymyillen kun hoidokkini ravasi tarhakaverinsa, kauniin rautiaan tamman luo. Jäin ihailemaan. Olin jo rakastunut uuteen hoidokkiini ja olin varma että meistä tulee hyvät kaverit. Hoitelin tarpeelliset hommat loppuun tallilla ja lähdin kämpille.
|
|
|
|
by Saaga on Jun 25, 2019 19:48:25 GMT 2
Istuin lattialla ja pyyhkäisin hikeä otsalta. Melkein kaikki muuttolaatikot oli purettu, vain pari hassua jäljellä. Siemaisin pillimukistani jääkylmää vettä ja vilkaisin ikkunasta pihalle. Tänään on melko lämmintä. Olispa kiva lähteä uittamaan Unikkoa ja Sitaa. Lähimmälle rannalle oli jonkun verran matkaa, sinne olisi mukava mennä ratsain. Päätin ryhtyä tuumasta toimeen.
Astelin ulos asuinrakennuksesta Sita reippaasti kipittäen kintereilläni. Tallipihalla tapasin Majinan. "No mutta, kukas se tämä on. Tääkö on se sinun koira?", Majina jutteli ja kyykistyi rauhallisena. Sita luimisti hieman korviaan ja piiloutui pohkeeni taakse. "Joo, tää on vähän tällanen ujo yksilö", naurahdin ja polvistuin itsekin. "Tulepa kattoo Sita, ei oo mitään hätää. Majina on oikein mukava tyyppi", juttelin sille ja houkuttelin koiraa haistamaan Majinan kättä. Hiljalleen Sita uskaltautui varovasti nuuskimaan kättä ja lopulta se antoi jopa pari hännänheilautusta. Majina hymyili. "Onpas suloinen yksilö", hän sanoi.
Kipaisin hakemassa Unikon riimunnarun sekä päitset ja lähdin Sitan kanssa tarhoille. Sita oli ennenkin ollut tekemisissä hevosten kanssa, joten se osasi olla fiksusti eikä saanut hepuleita suurista eläimistä. Katselin hetken Unikon ja Kanteleen rauhallista heinän rouskutusta hymyillen. Naksautin kieltäni pari kertaa, molemmat nostivat päätänsä ja höristivät korviaan äänenlähdettä kohti uteliaana. Astuin tarhan portista sisään ja kävelin Unikon luokse rauhallisena. Nostin Sitan syliin. "Sita, tässä on Unikko. Se on meiän uusi ystävä. Tuutte varmasti juttuun", juttelin koiralle ja annoin eläinten hieman pällistellä toisiaan. Unikkoa ei varsinaisesti kiinnostanut tuo koira mitenkään erikoisella asteella, mikä oli ihan hyvä. Laskin Sitan maahan ja kaivoin taskustani palan leipää. "Lähettäiskös Unski uimaan?", juttelin tammalle kun annoin sen rouskuttaa leipää. Puin Unikolle päitset ja lähdin taluttamaan sitä talliin.
Tallissa kytkin hevosen käytävälle ja rapsutin tammaa otsaharjan alta. Pari karsinaa eteenpäin karsinasta ulos astui kottikärryjä työntävä, nuoren näköinen tyttö. Jännityin hieman, ja harkitsin useamman sekunnin uskallanko mä sanoa mitään. "M-moi, mä oon Saaga. En ookaan nähnyt sua vielä", uskaltauduin lopulta takeltelemaan ja punastuin hieman ujostellessani. "Ai no moi. Mä oon Ilo, kiva tavata. Toi Liinu on mun poni", tyttö vastasi. Huomasin että hänelläkin on koira. Pieni ja vähän mäyräkoiran näköinen, olisikohan se sekarotuinen. Sita heilutti häntää vimmatusti. "Saakos Sita tulla tutustumaan sun pikkuiseen?", kysyin ja hymyilin Sitan onnellisuudelle. "No voihan se toki", Ilo vastasi ja niin koirat pääsivät nuuskimaan toisiaan. Molemmat meinasivat alkaa vähän hepuloimaan, mutta rauhoittelin Sitan. Ilahduin siitä, että Sita sai ystävän. Koirat olivat helppo avain tutustumiselle uusiin ihmisiin. "Kivan oloinen tyttö", tuumasin itsekseni kun Ilo jatkoi matkaa. Ehkä mäkin saan vielä kavereita täältä.
Puin Unikolle pelkät suitset, tarkoitus oli mennä ilman satulaa. Talutin tamman tallipihaan ja nousin jakkaran avulla ratsaille. Voi miten suloiselta hevosen oma lämpö tuntuikaan. En ole aikoihin mennyt ilman satulaa, ja hieman jännitin sitä, että pysyisinkö kyydissä. Kutsuin Sitan liki ja lähdimme matkaan. Onneksi Sita tottelee minua todella hyvin, sitä uskaltaa pitää vapaana. Lähdimme kävelemään maastopolkua pitkin, otin Unikon harjasta hieman tukea ohjien lisäksi. Se toi turvaa. Metsä tuoksui kesäiseltä, havunneulasilta ja sammaleelta. Etäällä kuulin jopa käen kukkuvan. Elämä tuntui täydelliseltä siinä hetkessä. Sita kulki edellämme ja tutki maastoa häntä korkealla. En ole pitkään aikaan nähnyt Sitaakaan noin rentoutuneena. Vedin keuhkoni täyteen kesäilmaa ja huokaisin onnellisena.
Saavuimme lammen rantaan muutaman kilometrin taivaleen jälkeen ja katselin maisemaa. Ei hullumpaa, nyt tuntuu oikeasti kesältä. Kannustin Unikkoa astumaan veteen ja se menikin sinne reippaasti. Vesi loiskui iloisesti ja jalkani kastuivat. Se tuntui mukavan viileältä. Onneksi olin laittanut shortsit jalkaan. Sita kahlasi rannassa kun itse suuntasin hevosen kanssa syvemmälle veteen. Nyt vettä oli noin vatsalinjaan asti. Varpaani viistivät vettä ja aloin kikattaa itsekseni. Kävelimme hiljalleen ympäriinsä ja Unikko joi hieman vettä lammesta. Vesi kimmelsi auringossa kauniisti. Katselin Sitan puuhia, sekin oli uskaltautunut uimasyvyyteen, mutta melko pian se palasi rannalle ja ravisteli turkkiaan. Unikko hörisi, tiesin että sekin nautti tästä. Taputin tammaa kaulalle tyytyväisenä.
Jonkin ajan kuluttua päätin, että olisi aika palata kotiinpäin. Tämä oli hyvä reissu. Palasimme samaa reittiä takaisinpäin, ilta alkoi hämärtyä pikkuhiljaa. Saavuimme kotiin ja jalkauduin ratsailta. Taputin Unikkoa kunnolla kaulalle ja kehuin sitä. Olin kiintynyt tähän hevoseen melkoisesti, vaikka olin tuntenut sen vasta vähän aikaa. Unikko oli kuivunut lampivedestä kotimatkan aikana jonkin verran, mutta päätin silti kuivata sitä hieman ennen kuin laskin sen takaisin tarhaan, illalla olisi kuitenkin hieman viileää. Annoin pienen palan leipää tammalle kun vapautin sen päitsistä.
Sita läähätti tyytyväisenä, sekin oli saanut tyydytettyä päivän liikunnantarpeensa hyvin. "Nonnii, lähettäiskö me kämpille kattomaan löytyisikö sieltä jotain ruokaa", juttelin koiralle kun palasimme asuinrakennukseen.
|
|
|
|
by Saaga on Jun 30, 2019 21:14:00 GMT 2
Pian tulisi viikon päivät täyteen kun olin asunut Ansamaalla. Olin viihtynyt uusilla mailla todella hyvin, mutta minulla oli hieman vaikeuksia saada ystäviä. Olin hiukan liian ujo aloittamaan keskustelua useimmissa tilanteissa. Tällä kertaa olin yksin tallissa. Nostelin Unikon lantakikkareita kottikärryyn ja hyräilin hiljaa Kaija Koon kappaleita. Pirhanan korvamadot. Toivottavasti myös vaistoni oli oikeassa ja olin oikeasti yksin tallissa, olisin punastunut korvia myöten tomaattiakin punaisemmaksi jos joku olisi kuullut mun laulelevan. Vein täydet kottikärryt lantalaan, kippasin lannat sinne ja kipaisin hakemassa paalin uutta kuiviketta. Levittelin kuivikkeet karsinaan potkimalla ja katselin vielä työni tulosta. Ehkä Unikko on tähän ihan tyytyväinen. Varmistin vesitilanteen vielä kerran. Kaikki oli kunnossa. Yllätykseksi Unikolle piilotin karsinaan pari porkkanaa.
"Hei tyttö. Mitäs Unski tietää?", juttelin tammalle kun se tuli minua tarhan portille vastaan. Silitin Unikon turpaa ja puin sille päitset. Talutin sen talliin ja kytkin käytävälle. Unikko haukotteli makeasti, ihan hirveästi intoa sillä ei tuntunut olevan lähteä ratsastamaan. Noudin hoitopakin ja rupesin sukimaan tamman karvaa tarkasti edeten kaulasta kohti lapoja, siitä kylkiin ja selkään, lautasille ja niin edelleen. Vatsan alusen harjaaminen ei tammaa hätkäyttänyt, muistin kuinka ensimmäinen hoitoponini inhosi vatsan harjaamista yli kaiken. Unikko haukotteli jälleen. "Olitkos päiväunilla juuri vai minkä takia noin haukotuttaa?", naurahdin tammalle kun perusteellisen harjauksen jälkeen nostin sen kavion puhdistettavaksi. Puhdistin huolellisesti kaikki kaviot ja selvitin vielä takut harjasta ja hännästä. Taputin Unikkoa kaulalle ja vein hoitovälineet paikoilleen.
Varustin tammalle jälleen suitset, huovan, satulan ja suojat etusiin. Olin käynyt ennen karsinan siivousta rakentamassa kentälle muutaman yksinkertaisen pikkuesteen. Minua jännitti, en ollut hypännyt hetkeen. Napsautin kypärän hihnan kiinni ja talutin laiskanpuoleisen hoidokkini kentälle. Unikko yritti hiukan kurkotella kohti mehevää nurmikkoa kesken matkan, mutta reippaalla nykäisyllä ja maiskautuksella sain sen mielenkiinnon palaamaan. Se ravisti harjaansa hiukan tyytymättömänä mutta totteli minua silti ihan mielellään.
Kapusin keskikentältä selkään ja säpsähdin hiukan kun huomasin Dochasin katselevan minua kentän laidalta. Nostin kättä tervehdykseksi. "Tässähän tulee ihan suorituspaineita", totesin punastellen. Dochas virnisti. "Noh, ei sun tarvi musta välittää. Hyvin sä vedät", mies sanoi ja jäi istumaan jakkaralle. Huokaisin ja puristin ohjia käsissäni. Hiukan alkoi jännittää lisää, mutta Unikkoa se ei haitannut. Annoin pohjetta tammalle ja se lähti hiukan vastahakoiseen käyntiin. Maiskautin ja kannustin tammaa. "Sulla oli vissiin hyvät päikkärit. Mutta nyt me tehään töitä", juttelin sille ja se reipastui hiukan. Päätin sulkea meitä katsovan Dochasin mielestäni ja keskityin vain alkukäynteihin. Mun oli pakko vähän rentoutua ujostuksestani.
Pitkän alkukäynnin ja verryttelyn jälkeen ravasin pienen kierroksen, sitten nostin laukan ja ohjasin tamman ensimmäiselle esteelle. Tämä olisi eka kerta kun hyppäisin Unikon kanssa. Tamma ylitti esteen mallikkaasti, itse vähän hosuin mutta ryhdistäydyin. Kaarsin seuraavalle esteelle ja se menikin jo paremmin. Suoritimme radan kolauttamatta. Kehuin hevosta, tein pikku ravipätkän välissä ja toistin radan vielä pari kertaa.
Olin ratsastanut reilut puoli tuntia kun hidastelin loppukäynteihin. Annoin tammalle pitkät ohjat ja taputin sitä kaulalle. "Hyvä tyttö. Se meni hyvin", juttelin hoidokilleni. Dochas antoi meille leikkisästi aplodit kentän laidalta ja näytti peukkua. Punastuin. Mun oli pakko myöntää, että Dochas oli oikeasti aika hyvännäköinen ja mun oli vaikeaa katsoa miestä punastelematta. Mutta hän oli varattu, eikä mulla sen vuoksi ollut mitään aikomuksia ihastua. Jalkauduin ratsailta ja taputin Unikkoa vielä kerran kaulalle. Olin ylpeä siitä.
Talutin Unikon talliin, riisuin sen varusteet ja harjasin pikaisesti kentän pölyt sen karvasta. Pussasin tammaa turvalle hellästi ja tarjosin sille babyporkkanan. Unikko hörisi minulle ja hamusi kättäni toivoen lisää herkkuja. "Eiköhän se riitä, tyttö. Pääset jatkamaan sun päikkäreitä", naurahdin hoidokilleni ja vein sen tarhaan. Unikko alkoi makeasti piehtaroimaan kun pääsi takaisin tarhaan, ja mietin että turhaan minä sinua harjasinkin. Tomera kun olin, päätin vielä olla hyödyllinen ja lakaista tallin käytävän. Toivottavasti musta oli jäänyt hyvä kuva muille tallilaisille.
Hain kämpiltä Sitan ja päätin lähteä vielä lenkille. Mulla oli tänään hyvä päivä. Moikkasin ohimennen pihalla ystäviensä kanssa kahvittelevaa Majinaa suu hymyssä, kun lompsin koirani kanssa lenkkipoluille.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 10, 2019 22:24:35 GMT 2
Sää oli ollut pitkään ikävystyttävän synkkä ja sateinen, mutta sinä päivänä oli viikon ainut lämmin päivä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja asteita oli parikymmentä. Marssin Sitan kanssa talleille, ajattelin tehdä kepoisen maastolenkin Unikon ja Sitan kanssa yhdessä. Talliin oli muuttanut kaksi uutta hevosta, ne olivat tallin omistajapariskunnan hoivissa. Mielestäni Dochasin uusi hevonen Piola oli lumoavan kaunis, ihailin sitä salaa kun se muutti. Piola oli erikoinen, en ollut ikinä nähnyt sen näköistä hevosta. Mutta se tekikin siitä mielestäni erittäin kauniin. Kuulin myös, että talli saisi pian parikin uutta tallilaista asukeikseen. Vatsaani kihelmöi jännityksestä. Kaikkea uutta ja jännää.
Huomasin Annin tallin käytävällä riisumassa varusteita Vatun yltä. Vattu oli hikinen ja Annikin puuskutti hieman, joko hän oli pahalla tuulella tai sitten ratsastusreissu oli ollut rankka. Nostin kättäni tervehdykseksi. "Moi Anni. Taisit olla just kentällä", aloitin keskustelun. Anni oli ollut hiljainen aina, kun näin häntä. Mutta musta hän vaikutti tosi kivalta. "Mm, vaatii vähän vielä opettelua olla tän hevosen kanssa. Ihana se on, mutta aika työläs ratsastaa", Anni vastasi mulle hieman hermostuneena. Nyökkäsin. "Kuulin kun juttelitte Majinan kanssa, taitaa olla herkkä suustaan tuo Vattu", myötäilin. "Muista olla varovainen. Oisin kutsunu sut maastokäppäilylle mukaan mut näyttää siltä että te molemmat ootte ansainneet lepoa", hymyilin ja morjestin vielä kun lähdin hakemaan Unikkoa. Tuntui, että olen huomattavan paljon rentoutunut kuluneiden viikkojen aikana. Mun oli jo paljon helpompaa puhua ihmisille.
Seisahduin tallipihan portilla matkalla tarhoille. Kuulin aivan selkeitä juoksuaskelia toimistorakennuksen takaa. Rutistin Unikon riimunnarua kädessäni, Sita murisi hieman mutta se rauhoittui komennostani. Koira pällisteli karvat pystyssä samaan suuntaan, josta kuulin askeleet. Parempi kertoa Majinalle kun kerkeäisin, ihan kun joku ei haluaisi tulla huomatuksi. Hämmentävää, eläinkään se ei ollut. Tai sitten mä kuulin omiani. Mutta kun Sitakin oli huomannut sen?
Karistin pahat ajatukset päästäni sydän pamppaillen. Kuka täällä muka haluaisi pahaa? Kävelin Unikon tarhalle ja käskin Sitaa odottamaan portilla. "Hei tyttönen, malttaisitko lähtee maastoon?", juttelin tammalle, joka nosti turpaansa vain hetkeksi heinäkasan seasta ja hörisi pehmeästi. Pian se kuitenkin laski turpansa takaisin heinien joukkoon. Huokaisin hymyillen ja pörrötin hieman tamman tuuheaa harjaa. Kytkin riimunnarun sen päitsiin. Maiskautin pari kertaa reippaasti ja nykäisin kannustavasti narusta. Unikko ravisti harjaansa ja vastahakoisesti lähti löntystämään mukaani, edellen heinää pureskellen. "Välillä sä oot mahdoton. Mutta ihana", sanoin sille kun tarjosin porkkananpalaa.
Kytkin hevosen tallin käytävälle ja työstin sen karvan huolellisesti läpi harjalla. Unikon karva kiilti hennosti, ja olin aika ylpeä siitä kuinka huolellinen olin ollut sen harjaamisen kanssa. Mutta harjaaminen olikin yksi hevosenhoidon ehdottomia parhaita osia mielestäni. Unikko haukotteli kun tarjosin sille kuolainta suitsia pukiessani. "Laiskamato", hykertelin tammalle. Se oli järkähtämätön, hieman itsepäinen ja laiskanpuoleinen, mutta olin kiintynyt siihen suunnattomasti. Onneksi osasin motivoida tammaa oikealla tavalla (Kröhöm. Porkkana on ollut tärkeässä roolissa, näin sivuhuomiona...) ja se totteli minua yhä paremmin. Osasin olla jämäkkä ja määrätietoinen juuri tällaisten hevosten kanssa. Varustin hevosen loppuun ja taputin tammaa kaulalle. "Eiköhän lähdetä luontoon", kuiskasin ja pussasin Unikkoa turvalle.
Ratsastin tallipihan porteista ulos Sita kintereillämme. Unikko seisahtui ja käänsi päätään korvat hörössä juuri sinne, mistä olimme kuulleet askelia aikaisemmin. Sain kylmiä väreitä. Mun oli pakko ottaa tää puheeksi Majinan kanssa tänään illalla. Kannustin tammaa jatkamaan matkaa, ja se harjaansa ravistellen lopulta totteli minua. Askel lähti vienosti sivuttain kohti tarhaa. Jouduin tekemään hieman töitä, että sain hevosen myöntymään mielipiteeseeni siitä että nyt me lähdetään metsään. Pudistin päätäni nauraen. "Ajatteletko sä mitään muuta kun ruokaa? En ajattellut että sä olisit näin ruuan perään kun ekoja kertoja näin sut", rupattelin hevoselle ja se käänteli korviaan hieman taakse kuullakseen minut paremmin. Kiltti kun mikä, mutta suokki mikä suokki, tuumasin itsekseni.
Valvoin Sitaa samalla kun nautimme rauhallisesta maastokävelystä. Se juoksenteli vapaana ja oli elementissään metsässä. Ansamaan läheinen metsä ja maastopolku oli mielestäni täydellinen. Välillä tein pitkähkön ravipätkänkin, ja rupesin pohtimaan että voisin joku kerta kokeilla valjastaa Unikon aisoihin ja tulla kärryttelemään tälle samalle polulle. En ollut itse ikinä valjastanut hevosta kärryille. Ehkä Kaapo voisi auttaa mua?
Palasimme talleille. Riisuin Unikon varusteet ja vein sen tottuneesti takaisin tarhaan pienen siistimisen jälkeen. Taputin sitä kaulalle ja lähdin Sitan kanssa vielä käymään tallilla. Meinasin törmätä Kaapoon, joka juuri oli tulossa tarhoille päin kassi täynnä heinää. "Moikka, olisiko jotain tekemistä vielä missä mä voisin auttaa?", kysyin suu hymyssä. Mä pidin Kaaposta, vaikka hän olikin joskus hieman vaikeasti lähestyttävä. "Tota noin, puolet karsinoista on vielä siivoamatta, jos sä voisit hoitaa ne", Kaapo mutisi. "Ja sä päätit kesken töiden lähteä muihin hommiin?", naurahdin. "Juu tuota, niin", Kaapo jatkoi edelleen mutisten. Välillä en ottanut hänestä selkoa, mutta päätyin tarttua työtehtävään mukisematta.
Karsinoista näki selkeästi, mitkä kaipasivat vielä siivoamista. Tartuin käytävällä lojuneisiin kottikärryihin ja talikkoon ja aloitin laitimmaisesta karsinasta. Jos olin tajunnut oikein, niin toisen tallirakennuksen karsinat oli jo siivottu. Keräsin jokaisesta likaisesta karsinasta lantakikkareet sekä märät kuivikkeet, ja aina kottikärryjen täytyttyä kävin kippaamassa ne lantalaan. Levittelin puhtaita kuivikkeita jokaiseen karsinaan, ja koska mulla oli meno päällä, lakaisin vielä käytävän ja pesin parit ruokaämpärit. Ehkä mun velvollisuuteni oli hoidettu tältä päivältä. Bongasin Sitan tallin etupihalta ottamassa nokosia. Kyykistyin silittämään sitä, ja se tarjosi vatsaansa raukeana. "Lähetäänkö kämpille?", rupattelin kun nostin koiran syliini.
|
|
|
|
by Majina on Jul 13, 2019 13:31:13 GMT 2
|
|
|
|
by Saaga on Jul 17, 2019 19:33:41 GMT 2
Kävelin päätallin ovista sisään ja kuulin collieuroksen kumakan haukahduksen. "Runo, ei oo syytä haukkua", kuulin Lumin äänen Puron karsinasta. Hymähdin ja päästin Sitan kulkemaan ohitseni. Sita oli shetlanninlammaskoira ja Runo oli collie, joten Sita näytti hassusti ihan miniversiolta Runosta. Koirat nuuskivat toisiaan varovasti, Sitan lähelle koipia tiivistynyt häntä alkoi hiljalleen heilumaan. "Onko nää kaks vielä edes tavanneet?", kysyin Lumilta kun avasin Unikon karsinan ovea. Unikko oli tarhassa, ja mä aioin siivota sen karsinan. "Ei ne ole, vaikka me asutaan seinänaapurissa", Lumi nauroi lauseen päätteeksi iloisesti. Lumi oli mukava, hieman puhelias minuun verrattuna ja välillä en meinannut keksiä sanottavaa Lumin kanssa jutellessa. Mutta se ei ollut hänen vikansa, mä olin itse vaan hieman introvertimpi.
Noukin kottikärryt nurkasta ja ihmettelin miten niitä on niin työläs työntää. Potkin rengasta. "Jaaha, tää on puhki", totesin Lumille pettyneenä. "Vähän ilmaa siellä on mutta uuden renkaan tää joka tapauksessa tarvii", jatkoin. "Saat nää ihan just, mä oon pian valmis", Lumi vastasi viitaten hänen käytössä oleviin kottikärryihinsä. Pitänee ilmoittaa tuosta renkaasta jollekulle joka sen osaisi hoitaa. Minä en osannut. Iloisen puheensorinan saattelemana punalettipäinen tyttö sai hommansa valmiiksi ja hän lähti ulos oman hoitohevosensa luo. Mä noukin kärryt Lumilta ja rupesin keräilemään papanoita Unikon karsinasta. Kaikki lantapapanat olivat taas melkein pelkästään yhdessä nurkassa. Helppo hevonen, tuumin mielessäni ja rupesin laulamaan jotain Juha Tapion kappaletta hiljakseen. Tykkäsin laulella työn touhussa, mutta en todellakaan halunnut että joku kuulee sen.
Kosteat kuivikkeet ja lannat kippasin lantalaan ja jätin kottikärryt seuraavalle niitä tarvitsevalle helppoon paikkaan. Hain paalin kuiviketta ja levittelin ne reippaasti ympäri Unikon karsinaa. Mä salaa nautin, kun sai potkia kuivikkeita ympäriinsä ja tasoitella kasoja. Aivastin pölystä ja kävin tiskaamassa Unikon ruokaämpärin, joka nyt ei kovin likainen ollut. Unikko oli tarkka syömään viimeisetkin rippeet aamupalastaan. Varmistin myös, että sillä oli vettä. Lakaisin käytävältä itse sotkemani kuivikkeet, jotta käytävä näyttäisi siistimmältä.
Noukin riimunnarun matkaani ja komensin Sitan mukaan, kun lähdin Unikon luo tarhaan. Tamma oli vajaassa kuukaudessa oppinut, että mä olen kiva täti jolta saa herkkuja ja rapsutuksia, joten se tuli löntystellen mun luo tarhan portille ja hörisi iloisesti. "No hei rakas", juttelin tammalle kun kumarsin itseni lankojen alta sen luo. Kuvankaunis Piola, kullanvärinen Uoma sekä söpö russi Goljat ottivat askelia mua kohti kiinnostuneena, mutta totesin että Unikko lähtis nyt mukaan. Avasin langan ja kävelin Unikon kanssa ulos tarhasta. Silitin tamman turpaa kämmenselälläni. "Mitähän me tänään keksittäis? Haluaisitko sä ihan vaan kentälle löntystelemään?", juttelin tammalle ja tarjosin sille babyporkkanan, jonka Unikko ottikin mielellänsä.
Jälleen suin Unikon karvan läpi niin perusteellisesti kuin osasin. Se haukotteli ja lepuutteli kaviotaan, se ei ollut millänsäkään mun hoitamisesta. Se taisi jopa nauttia siitä. Kaviotkin tamma antoi hyvin mielellään putsattavaksi. Tunnustelin Unikon rungon läpi samalla kun hoidin sitä. Se vaikutti terveeltä ja onnelliselta hevoselta. Taputin tammaa kaulalle ja rapsutin sen säkää kun olin valmis, ja hainkin sitten Unikon suitset, satulan, huovan ja etusuojat.
Varustettuani hevosen lähdin taluttamaan sitä kentälle. Matkalla näin Annin, moikkasin hymyillen. Hän vaikutti edelleen aika hiljaiselta, mutta oli hänkin vähän rentoutunut ensinäkemästä. Sita seurasi meitä, mutta komensin sitä jäämään kentän ulkopuolelle. Kapusin Unikon selkään keskikentältä ja tamma haukotteli jälleen maireasti. Kannustin sen käyntiin ja annoin raipalla hieman lisäapua. Se ravisti harjaansa ja lähti laiskanpuoleiseen käyntiin. Ohjasin uralle ja verryttelin tammaa pitkillä alkukäynneillä. Ratsastin eri askellajeja yhteensä noin 45 minuuttia, tein runsaasti ympyröitä ja suunnanvaihtoja. Ei sen erikoisempaa tällä kertaa. Nätisti meni, löntystäen kuten aina mutta nätisti. Taputin Unikkoa kaulalle ja kehuin. "Hyvä tyttö, kiva kun jaksoit", juttelin sille kun jalkauduin satulasta.
Talutin tamman varusteiden riisumisen jälkeen tarhaan tarhakaveriensa luo. Annoin sille suukon ja uuden babyporkkanan. Lähdin sitten Sitan kanssa asuinrakennuksen etupihalle heittämään palloa. Tallille oli muuttanut taas viime aikoina uutta väkeä ja mä jännityksellä odotin, mitä tulevat viikot tuovat tullessaan. Olin viihtynyt Ansamaalla tosi hyvin, ja musta mahdolliset kummitukset toivat vaan lisää mukavuutta tallin ilmapiiriin. Juuri sopiva paikka mulle ja Sitalle.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 21, 2019 19:23:38 GMT 2
Se sunnuntai oli pitkäveteinen, suuri osa tallin väestä oli päiväunilla tai muuten vaan lojumassa jossakin. Mä päätin virkistää itseäni ja lähdin puuhailemaan talliin Sitan kanssa. Keksin keksimällä tekemistä. Kaikki hevoset olivat ulkona, osa oli päästetty laitumille. Oli todella hiljainen päivä, ja se eteni kuin etana tervassa. Eläimetkin tuntuivat jämähtäneen johonkin välitilaan. Sita löntysti perässäni haukotellen ja venytellen, mietti varmaan että minkä takia hyviltä päiväunilta piti lähteä johonkin.
Avasin kaikki ikkunat tallissa, jotta ilma vaihtuisi kunnolla. Kaikissa oli jonkinnäköiset hyttyssuojat, onneksi. Lakaisin käytävän niin huolellisesti ja tarkasti kuin pystyin, kippasin roskat ja pölyt jonnekin pihalle. Sitten menin järjestelemään varustenurkkaa, jotkut tallilaiset olivat jättäneet ratsastuksen jälkeen tavarat lojumaan minne sattuu. Varmistin mikä satula, suoja, huopa kuului kenellekin hevoselle, ja laitoin ne oikeille paikoilleen. Harjasin osan pahasti karvoittuneista huovista siistimmiksi. Käärin pinteleitä, ripustin martingaaleja niille kuuluville paikoille. Viikkasin loimia. Sitten menin pesemään kuraantuneita jalkasuojia. Kun tekeminen alkoi loppua, niin mä päätin vielä pyyhkiä rätillä olemattomia tahroja karsinoiden kaltereista.
Lopulta, kun en keksinyt yhtään mitään tekemistä, päätin hakea Unikon ja lähteä kävelylle. Kävelin tarhaan päitset olallani ja rapsutin Unikkoa otsaharjan alta. "No moi tyttö. Onko vähän pitkä päivä, onko", juttelin tammalle kun puin sille päitset ja talutin sen ulos tarhasta. Unikon tarhakaverit katsoivat perääni väsähtäneinä ja jatkoivat lojumista. Unikko hamusi olkavarttani huulillaan, olin selkeästi unohtanut jotakin. "Aivan, porkkana. Hemmottelenkohan mä sua vähän liikaa", hykertelin kun annoin tammalle babyporkkanan taskustani: Siitä oli jo tullut tapa, että kun hain Unikon tarhasta niin se sai herkun. Varsinaisesti sitä ei tarvinut palkita, sillä se antoi joka ikinen kerta ottaa kiinni. Mutta jostain syystä se vaan oli tullut meille tavaksi.
Lähdin taluttamaan Unikkoa metsäreitille, ja se tulikin mun vierellä nätisti korvat hörössä. Sita pyöri ympärillämme ja haisteli paikkoja, ihmetteli kimalaista ja puuhasi omiaan. Pidin koiraa koko ajan silmällä, ja kuuntelin lintujen iloista laulelua. Olisi varmaan pitänyt ottaa pitkät housut. Mulla oli farkkushortsit, ja itikat nipistelivät koipiani inhottavasti. Yritin kovasti olla välittämättä, mutta välillä jouduin huitomaan öttiäisiä mäkeen. Unikko hamusi polunviereisiä kasveja mielenkiinnolla, ja mä päätinkin kerran pysähtyä aukiolle jotta Unikko pääsisi maistelemaan vähän vihreää. Mustikatkin alkoivat olla jo kypsiä, ja niitä mä itsekin popsin. Sitakin söi mielellään, ja pian sen vaalea kuono olikin violetiksi värjäytynyt. Se ei oikein hallinnut siististi syömistä. Annoin Unikonkin maistaa mustikkaa, ja se oli ihmeissään niinkin pienistä namusista.
Vietimme metsässä ihan mukavan pitkän ajan kolmistaan, ja meillä oli mukavaa. Pysähdyin vielä istuskelemaan nurmikolle tallipihan lähellä. Unikko piehtaroi tyytyväisenä ja Sita makoili reittäni vasten. Kun Unikko nousi harjaansa ravistellen, se tuli ihan viereen ja hönkäili lämmintä ilmaa hiuksiini tutkivana. Silitin tamman turpaa kikatellen. Pian näin pienen yorkshirenterrierin laukkaavan meitä kohti, ja se haastoi Sitan leikkimään. Koirat rupesivat temmeltämään, ja Anni ilmaantui näköpiiriini. "Moi, eikö ookin vähän tylsä päivä?", huikkasin tytölle hymyillen ja viitoin tuota istumaan seuraan. Anni vastasi vienosti hymyyni ja liittyi seuraan istuskelemaan vähän matkan päähän. Juttelimme niitä näitä koirista ja hevosista.
Kun ilta rupesi hiipimään liki, vein Unikon vielä joksikin aikaa tarhaan ja kävin laittamassa sille iltaruuan karsinaan odottelemaan. Pitkäveteisetkin päivät tulevat joskus päätökseensä, ja niin tämäkin päivä. Vietin taas tämän illan kaakao- ja teetuokiolla Dochasin sekä Kaapon kanssa ruokapöydän äärellä. Pojista oli tullut mulle hyviä ystäviä, mutta en itse ollut varma kokivatko he samoin. Kaapo naljaili mulle välillä siihen malliin, että mua nauratti ja yritin keksiä vähintään jotain yhtä nokkelaa takaisin. Toivoin, että musta pidettiin täällä yhtä paljon kun mä pidin muista.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 26, 2019 14:17:42 GMT 2
"Noniin noniin, riittää jo!", nauroin kun Unikko kiehnäsi turpaansa mun olkapäätä vasten herkkujen toivossa. Olin tulossa hakemaan sitä tarhasta, kuuma kun oli niin päätin jälleen viedä tamman uimaan. Sää oli paahteinen ja kostea, kuin asuttaisiin tropiikissa. Unikon tarhakaverit Piola, Fleur ja Uoma kuikuilivat hieman peräämme kun annoin hoidokilleni porkkanaa rouskutettavaksi. "Sori, tarjoilu rajoittuu nyt mun kultaan", juttelin hymyillen kavereille. Musta tähän tarhaan oli majoitettu kaikki tallin kauneimmat hevoset. Ihastelin etenkin Piolaa ja Fleuria, molemmat olivat ehkä kauneimpia hevosia mitä olin koskaan nähnyt. Puin Unikolle päitset ja lähdin taluttamaan sitä talliin.
Riisuin tallissa Unikon verkkoloimen ja varustin sille ainoastaan kuolaimettomat suitset. Kesäisin usein tykkäsin mennä ilman satulaa, etenkin kun Unikko sopeutui siihen niin hyvin. Eilen olimme maastossa yhdessä Annin ja Lumikon kanssa, silloinkin jätin satulan talliin. Muistelin maastoreissua hymyillen, meillä oli kivaa. Samalla porukalla voisi mennä uudestaankin. Vattu vei Annia taas kympillä, ja hevoset pääsivät kunnolla päästelemään höyryjä pellolla. Mun oli välillä vaikeaa pysyä tyttöjen tahdissa omalla norsunhermoisella ratsullani, mutta tosi kivaa meillä silti oli.
Nousin ratsaille tallin pihalta jakkaraa apuna käyttäen, silitin Unikon kaulaa ja kannustin sen maastopolulle kohti rantaa. Mulla oli vaatteina vain kevyt toppi ja shortsit, kengätkin jätin kämpille. Kypärä totta kai kuuluu vakiovarusteeksi ratsastaessani, ja sitä en nytkään unohtanut. Mutta mun päänahka kutisi inhottavasti, kypärä hiosti aika lailla tällaisella ilmalla paksujen hiusteni peittona. Unikkokin oli hieman hikinen jo lyhyen käppäilyn jälkeen. Sitaa en ollut edes ottanut mukaan sillä se oli herkkä kuumille keleille, eikä olisi jaksanut kävellä.
Saavuimme rannalle, ja näköjään Dafina oli saanut saman idean kanssani. Näin maksanrautiaan oriin jo hyvältä etäisyydeltä. Dafina kahluutti ratsain Salvaa, joka iloisena polski vettä etukaviollaan. Unikko hörisi ja kahlasi veteen mielellään. Nyökkäsin hymyillen Dafinalle. "Moititko jos liitytään seuraan?", naurahdin ja annoin Unikon nauttia vilvoittavasta vedestä. "En moiti, tää on paras mahdollinen keli uittaa heppoja", Dafina vastasi hymyillen. Hevoset nuuhkivat hetken toisiaan turvat vastakkain ja korviaan höristäen, mutta lopulta keskittyivät mieluummin uimisen iloihin. Unikko otti kunnon hörpytkin, sillä oli kova jano. En tuominnut sitä, mullekin olisi maistunut vesi.
Uitimme hevosia yhdessä ja juttelimme Dafinan kanssa niitä näitä. Vaikka emme tunteneet vielä kovin hyvin, Dafina oli mun mielestä mukava, mutta en ollutkaan tavannut vielä yhtäkään epämiellyttävää tyyppiä Ansamaassa. Meillä oli hauskaa, hevosetkin olivat hyvin mielissään uimisesta. Pitkän tovin kuluttua lähdimme yhdessä ratsastamaan takaisin kohti talleja. Luonnossa kaikui mun ja Dafinan puheensorina, sekä Salvan ja Unikon kavioiden kopse. Tallipihalla vastaan tuli Majina joka oli juuri jakamassa päiväheiniä hevosille. "Kuulin teidät jo kaukaa", nainen virnuili ystävälliseen sävyyn kun tulimme kohdalle.
Riisuin Unikon suitset ja kävin vielä pihalla suihkuttelemassa sen jalkoja ja mahanalusta, jotta pahimmat hiet huuhtoutuisivat pois ja tamma pysyisi vilpoisena mahdollisimman kauan. Sen jälkeen vein hoidokkini takaisin tarhaan. Päätin vielä auttaa Majinaa heinien jakamisessa, josta toinen olikin hyvin kiitollinen. Hommien jälkeen nautimme Majinan kanssa vielä isot lasilliset limsaa pihalla.
|
|
|
|
by Saaga on Aug 3, 2019 19:34:24 GMT 2
#mustasaari
M U S T A S A A R I Lähtöpäivä 3.8.2019 Klo 8.55"Järjestäydytäänpä nyt jonoon, lähtö häämöttää!", Dochas ohjeisti meitä. Olimme kokoontuneet tallin pihalle ratsujemme selkään, kaikkien odottama päivä oli vihdoin täällä. Lähtö Mustasaareen oli käsillä. Mulla oli selässäni pieni rinkka, johon mahtui juuri sopivasti mun tärkeimmät tavarat. Rinkka oli sopivan kokoinen, ei liian suuri. Se oli luontevan tuntuinen ratsastaessa, eikä painanut liikaa. Unikon satulassa oli myös kiinni laukku, johon olin laittanut ne mitä ei rinkkaan mahtunut. Elokuun aamu oli sumuinen ja viileänkostea, lämpöasteita oli hädintuskin kymmenen. Matkan tuntua ja jännitystä oli ilma täynnä. Kaapo tarkkaili meitä ikkunasta. Tuo katsoi kuitenkin muualle kun huomasin hänet. Huokaisin ja mietin Sitaa, joka jäi Kaapon hoiviin muiden koirien kanssa viikoksi. Luotin kuitenkin Kaapoon ja tiesin ettei koirilla ole mitään hätää. Rapsutin Unikon harjantyveä kun edellä olevat Anni, Frenchie, Silvia ja Dafina asettuivat Dochasin perään jonomuodostelmaan. "Mun kannattaa varmaan pitää perää", huikkasin viitaten Unikon ei-mikään-kiire-mihinkään-asenteeseen. Uskoin että pysyisin silti letkan perässä semi ongelmitta. Mua vähän jännitti pakaroitteni puolesta, tulemme ratsastamaan kerrallaan noin pari tuntia jonka jälkeen pidämme tauon. Leiriydymme illan tullen ja matka jatkuu aamulla. Venyttelin käsiäni korkealle ja pyörittelin hartioita vielä kerran. Tästä tulee mielenkiintoista, tuumasin mielessäni. "Kaikki valmista? Sitten mentiin! Mennään käyntiä!", kuulin Dochasin virkeän äänen huudahtavan, kun letka lähti liikkeelle. Mä en ollut nukkunut montaakaan tuntia, sillä mua oli jännittänyt niin paljon. Kaikesta huolimatta mua ei väsyttänyt tipan tippaakaan. Osalla matkalaisista oli kunnon pussit silmien alla ja kaikki haukottelivat vuorotellen, päättelin siitä ettei kovin monikaan ole saanut unta. Dochas sen sijaan näytti olevan elämänsä kunnossa. Tästä se lähtee, ajattelin kun annoin Unikolle pohkeita kannustaen sen letkan perään. Klo 11:10 "Tässä voidaan pitää tauko. Levätään jonkin aikaa!", Dochas huudahti kun ohjasi meidät pienelle aukealle. Ohjasin Unikon sopivalle paikalle ja jalkauduin. "Huuuhhuh!", hengähdin kun jalkani tunsivat tukevaa maata allansa. Pompin paikallani jotta veri lähtisi kiertämään. Tulen vielä jaksamaan, mutta päivän päätteeksi voisin olla vähän hellänä. Sidoin Unikon kiinni tukevaan oksaan. Kaikki juottivat ratsunsa ja tarkistivat niiden kaviot ja jalat. "Unikko, sä oot terästä. Meillä on pitkä matka vielä. Kyllä me jaksetaan, eikö niin?", juttelin hoidokilleni ja pussasin sitä turvalle. Kaikki oli mennyt juuri suunnitelmien mukaan, ainakin tähän asti. Istahdin poikkipuulle Annin viereen ja kaadoin termospullosta itselleni kunnon kupin kahvia. "Joko tuntuu ratsailla istuskelu?", kysyin Annilta tuttavallisesti, ja poltin vahingossa kieleni kahviin. "Ai saamari, se olikin näin kuumaa vielä. Pirun hyvä termari", äkäisin ja ilmeilin kummallisesti. Anni nauroi mulle hieman. "No ei oikeestaan. Vattukin tuntuu olevan vielä aamukoomassa niin sen suhteen ei ole ollut ongelmia, ainakaan vielä", liilahiuksinen vastasi mulle nauttien omia eväitään. "Sormet ristissä. Ei haluta ambulanssia millekään reissun vaiheelle", nyökyttelin Annille ja koputin penkkipuuta varmuuden vuoksi. Vaihdoin sanasen kaikkien kanssa. Kysyin vielä Frenchieltä, miten tuo on pärjäillyt. Kovin laajaa vastausta en saanut, mutta hymyilin miehelle kannustavasti. Hän vaikutti ujolta ja halusin rohkaista häntä puhumaan enemmän. "Joko herrasväki on valmis jatkamaan?" Doc kysyi meiltä kaikilta kun nousi seisomaan. Hän väläytti vielä oikein valkoisen hymyn merkkinä siitä, että hän oli erittäin virkeänä. Klo 16:30Olimme siinä vaiheessa kerenneet pitämään jo pari taukoa ja matkanteko sujui hyvissä merkeissä. Sää oli päivän mittaan lämmennyt juuri sopivaksi. Ei ollut todellakaan liian lämmin, emmekä hytisseet kylmästä. Aurinkokin tervehti meitä puitten lomasta ja mietin, olisiko ollut järkevää ottaa aurinkolasit mukaan. Toistaiseksi kuitenkin auringonpaiste vaikutti ihan kohtuulliselta. Yritin rentouttaa pohkeitani jotteivat ne väsyisi liian nopeasti. Päätimme yhteistuumin ottaa pätkän ravia. Ravasimme noin pari kilometriä, kunnes tilanne eskaloitui hieman. Vattu hyppäsi kunnon loikan sivulle, hirnui vauhkoontuneena ja nousi pystyyn. Kaikki pelästyimme. "Vattu whoou, poika, shhhh, rauha rauha!", Anni yritti puhua oriille kun piti epätoivoisesti kiinni sen kaulasta. Satuin huomaamaan kyykäärmeen, joka livahti pusikkoon juuri Vatun jalkojen läheltä. Muutkin hevoset alkoivat hermostua. Unikko käyttäytyi tyynen rauhallisesti kuten tavallista, mä itse ratsastin tamman Vatun lähelle ja yritin tarttua Vattua ohjista. Ei, en ollut täysin varma mitä teen. Vattu kaikeksi onneksi rauhoittui pikkuhiljaa kun me yhdessä Annin kanssa puhelimme sille. Vattu viskoi päätään ja puuskutti, mutta pahin tilanne oli ohi. Annikin oli pysynyt satulassa, kaikki kunnioitus häntä kohtaan. "Mä näin kyyn, katotaan ettei se purrut sitä", sanoin kun jalkauduimme Dochasin kanssa molemmat ratsailta. Tutkimme Vatun jalat huolellisesti kun Anni kokosi itseään. "Näyttää tosiaan siltä ettei sitä oo purtu, kaikeksi onneksi", Dochas tuumasi. "Tarkkaillaan kuitenkin Vatun vointia nyt, sano heti jos huomaat jotakin", mies jatkoi vielä ja varmisti monta kertaa onko Anni kunnossa. Tyttö vakuutti olevansa ihan kunnossa, ja me muutkin olimme päällisin puolin. Lepuutimme ja rauhoitimme hevosia huolellisesti ennen kuin jatkoimme matkantekoa. Klo 20:20Loppumatka olikin sujunut todella rauhallisissa merkeissä. Vattukin voi hyvin, se oli vain säikähtänyt käärmettä oudossa tilanteessa. Olimme todella huojentuneita, kun saavuimme leirintäalueelle. Kaikki voivottelivat ja venyttelivät jäseniään. Sidoimme hevoset vaijeriin ja rupesimme hoitamaan ratsujamme. Unikko ei näyttänyt merkittäviä väsymisen merkkejä, ja olin todella ylpeä tammasta. Hevoset olivat siinä turvassa, me rupesimme pystyttämään telttoja. Sytytimme nuotion, ja kävimme tapahtumia yhdessä läpi. Tunnelma oli viihtyisä, mä olin vielä kääriytynyt vilttiin nuotion ääreen ja me kerroimme lopuksi kummitustarinoita toisillemme. Eväinä oli makkaraa ja vaahtokarkkeja. Vuolimme omat tikut makkaroille ja karkeille. Mä nautin tästä leirielämästä todella paljon. Frenchie oli edelleen vaisunpuoleinen, mutta jaksoin uskoa että tuo rohkenisi vielä juttelemaan meille. Tää päivä rupesi olemaan vihdoin pulkassa, huomenaamuna jatketaan.
|
|
|
|
by Saaga on Aug 7, 2019 17:32:33 GMT 2
#mustasaari
Mustasaari osa 2, 7.8.2019.
Ainakin tähänastinen reissu oli ollut todella hauska. Hypistelin kaulassani roikkuvaa violettia kiveä mökin sängyllä makoillessani. Olimme löytäneet korut aarrejahdista, ja ainakin mä olin todella innokas selvittämään kivien alkuperää ja tarkoitusta. Mökkikämppikseni Anni lueskeli jotain kirjaa toisella sängyllä. Hänelläkin oli kivi, mustapunainen sellainen. Emme puhuneet mitään, vaikka olimme samassa huoneessa. Musta se oli juuri parasta, että olimme kahdestaan mutta samalla omassa rauhassa. Mäkään en jaksanut jutella koko aikaa, eikä sitä tarvinnutkaan. Haukottelin venytellen ja tuijotin kattoon. Tänään voisin lähteä Unikon kanssa seikkailemaan ympäri saarta, mua kiinnosti pieni tutkimusmatka.
Nousin pikkuhiljaa sängylle istumaan ja venyttelin käsivarsiani hieman lisää. "Kiinnostaisko pieni lenkki? Tai siis lähettäskö tutkimaan ympäristöä?", heitin ehdotuksen Annille. "Tuota, ei tässä ookaan muuta ohjelmaa ennen päivällistä", liilahiuksinen vastasi rapsuttaen päätään. Illemmalla meillä olisi suunnitelmissa grillata porukalla nuotiolla, ja siihen olisi vielä muutama tunti. Päätimme ryhtyä tuumasta toimeen ja kävimme hakemassa ratsumme langoitetuista tarhoista. Unikko huiski kärpäsiä hännällään ja hörisi mulle kun otti askeleita mua kohti, pujahtaessani lankojen ali. "Hei tyttö, onko sulla ollut mukava reissu?", juttelin kun kyhnytin tamman niskaa korvien takaa.
Olimme ratsailla ja rupesimme miettimään mistä aloittaisimme. "Jospa me vaan käppäillään johonkin suuntaan ja katsotaan mitä tulee vastaan? Varmistetaan kuitenkin ettei eksytä", ehdotin Annille. Hän myöntyi ehdotukseeni ja niinpä lähdimme satunnaiselle polulle, Anni ja Vattu edellä. Sää oli melko kesäinen, ei liian kuuma mutta tarpeeksi lämmin että tarkeni t-paidassa. Lintuja saaressa oli paljon, ja ne laulelivat iloisesti kun vaelsimme pitkin metsiä ja niittyjä. Saari oli uskomattoman kaunis ja huokailin välillä ääneen. "Katso miten kivoja kukkia", osoitin niitylle ja Anni nyökkäili. Olin näkevinäni tuolla hymynkin.
"Tuolla on joku hylätty tönö!", huudahdin innoissani kun kannustin Unikon laukkaan. Halusin nähdä sen läheltä. "Ootko varma että se on hylätty?", Anni kysyi multa hieman epävarmana, selkeästi tuo ei halunnut mennä kenenkään vieraan pihoille. Hän kuitenkin seurasi mua Vatun kanssa ja laukkasi perääni. "No worries, pihaa ei oo hoidettu vuosikymmeniin ja lahohan tuo on ku mikä!", nauroin innoissani kun jalkauduin tamman selästä talon pihalla. "Wau, oikea kummitustalo", huokaisin ja Anni pyöritti hieman silmiään, en kuitenkaan osannut tulkita oliko Anni salaa innoissaan. Talo oli perinteinen punamaalinen puutalo. Ikkunoita oli rikottu ja ovi oli teljetty laudoilla. Tutkin innoissani sen ympäristöä, sisälle ei päässyt ja päätin kunnioittaa sitä. Löysin posliinisia astiaston jämiä. Ne olivat ainakin sata vuotta vanhoja. "Vitsi, katopa näitä!", kehotin Annia joka tuli viereeni tutkimaan. "Hyvä ettei kukaan astunut niihin paljain jaloin", tyttö sanoi järkevänä.
Löysimme yksittäisiä rautatavaroita vielä pitkin pihaa. Hevosenkenkiä muunmuassa. Jätimme tavarat kuitenkin niille sijoilleen kunnioittavina. Huokaisin vielä onnellisena ja katsoin läheiseen rantaan, jolloin hymyni hyytyi. Rantavedesä seisoi hyvin vaalea, piianpukuun pukeutunut nuori nainen. Asu näytti todella vanhanaikaiselta. Ravistin päätäni ja hieraisin silmiäni, mutta siellä hän edelleen oli. "Näetkö säkin ton?", kuiskasin Annille. Vastausta en saanut, Anni oli kangistunut ja täysin hiljaa. "Arvasin että me tultiin jonkin pihoille", tuo lopulta sanoi epävarman kuuloisena. Astelin lähemmäs hahmoa. "Anteeksi, asutko sä tässä lähistöllä?", kysyin naiselta ja yritin kävellä lähemmäs häntä. Nainen katsoi suuntaani ja samassa hän näytti haihtuvan tyhjyyteen, aivan hiljalleen ja pehmeästi kuin usva.
|
|
|
|
by Saaga on Aug 27, 2019 3:47:35 GMT 2
Kesä läheni jo loppuaan. Syksy pudisteli ensimmäisiä ruskaisia lehtiään maahan ja silloin tällöin puhalsi vilpoista tuulta. Aurinko kuitenkin lämmitti vielä sitkeästi. Koulu oli alkanut pari viikkoa sitten, mutta mulla oli onneksi aikaa käydä katsomassa Unikkoa edelleen joka päivä.
Annoin tammalle pohkeita kun kannustin sen raviin maastopolulla. Kaviot kopsuivat ihanasti polkua pitkin, ja Unikko tuntui nauttivan maastoretkestä yhtä paljon kuin minäkin. Se hörisi hiljaa ja käänteli toista korvaansa mua kohti kun kehuin sitä. Annoin puiden lomasta välkkyvän ilta-auringon leikitellä kasvoillani, elokuu oli jo pitkällä ja aurinko laski päivä päivältä aikaisemmin.
Saavuin tallipihalle ja jalkauduin ratsuni selästä. Taputin tammaa kaulalle ja pörrötin hellästi sen otsaharjaa. "Hienosti jolkoteltu", sanoin sille leikkisästi kun talutin sen talliin ja käytävälle. Riisuin Unikon varusteet ja oioin karvat harjalla huolellisesti. Tamman karva kiilti hennosti, sillä olin harjannut ja hoitanut sitä niin ahkerasti.
Talutin Unikon tarhaan kavereiden luo, ja suukotin sitä turvalle kun riisuin sen päitset. Tarjosin makupalan, jonka jälkeen heinät houkuttelivat hoidokkiani niin paljon, että se kehtasi jättää mut niille sijoilleen. Nauroin ja lähdin kohti asuinrakennusta.
En voinut olla huomaamatta, että mua katsoi metsästä etäämpää kaksi poikkeuksellisen kiiltävää silmää, kun lähestyin asuinrakennuksen ovea. Kurtistin kulmiani ja katsoin siihen suuntaan hämmentyneenä. Onkohan se Majinan koira, ajattelin mielessäni. Otus ei liikkunut milliäkään, enkä saanut ollenkaan selvää mikä se oli. Mua alkoi oikeasti vähän pelottaa, ja päätin mennä kertomaan asiasta Dochasille heti paikalla.
Kun Dochas tuli katsomaan, siellä ei näkynyt mitään eikä ketään. Olin neuvoton, ja rupesin hädissäni ajattelemaan kaikenlaista. Olikohan se susi, tai joku muu peto? Pidimme hevosia silmällä koko loppupäivän ja veimme ne yöksi sisälle. Asiaa tultaisiin selvittämään.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 3, 2019 11:28:50 GMT 2
"Noniin, riittää rakas", nauroin kun Unikko hamusi huulillaan mun takin taskuja ja käsiä. "Oot saanu ihan yllin kyllin herkkuja multa, älä yritä väittää muuta", juttelin tammalle kyhnyttäen sitä otsaharjan alta. Pujotin päitset hoidokkini päähän ja se ravisti harjaansa. "Kyllä, me lähetään töihin", sanoin vielä tammalle päättäväisenä kun talutin sen tarhasta ulos. En voinut olla huomaamatta, että Sebastian Malhonen oli juuri kurvannut pihalle autollansa, ja tuo jutteli parhaillaan Majinan kanssa. Hidastin askeltani kun vein Unikkoa tallia kohti, sillä mua kiinnosti seurata tilannetta. Kuitenkin, kun Majina läpsäisi miestä avokämmenellä poskelle reipastin askeltani jälleen ja maiskautin Unikolle. Ehkä tää ei kuulunutkaan mulle. Majina oli joskus aika pelottava kun suuttui, ja mä en halunnut nähdä sitä nyt.
Kytkin Unikon päitsistään tallin käytävälle ja noukin sen harjapakin karsinan vierestä. Rupesin päättäväisin vedoin hoitamaan tamman hienoa karvaa, kävin läpi koko hevosen huolellisesti ja selvitin harjan sekä hännän. "Mitä mieltä sä olet, kun tuo Sebastian tuli tänne?", olin käyvinäni arvokasta keskustelua Unikon kanssa. Se heitti hieman päätänsä ja lepuutti takajalan kaviota. "Niinpä, mäkään en oo ihan varma. Mut ehkä meidän ei pitäis muodostaa hirveesti mielipiteitä ihmisestä, jota me ei tunneta", tuumasin kun nostin tamman etusen kavion puhdistettavaksi. Unikko hörisi.
Puin Unikolle estesatulan sekä suitset, laitoin myös suojat etusiin sillä mulla oli aikomus lähteä harjoittelemaan maastoesterataa. Noin parin viikon päästä mun olisi tarkoitus osallistua Unikon kanssa joukkuemaastoestekilpailuihin, ja mä halusin hieman käydä tekniikoita läpi. En tiennyt tietenkään kilpailun rataa vielä, mutta päätin lähteä ihan vaan harjoittelumielessä tallin omalle radalle. Majina ja Sebastian tulivat juuri talliin sisälle, kun mä talutin Unikon tallipihalle. Heillä vaikutti olevan ihan ok meininki nyt, onneksi.
Nousin ratsaille pihalta ja kehotin Unikon liikkeelle. Tein pitkät alkukäynnit matkalla radalle, kiertelin vähän pitempiä reittejä jotta saisin hevosen kunnolla verryteltyä. Lauhkea tamma totteli ihan mielellään, ja mä olin tyytyväinen sen motivaatioon tänään. Joskus se oli ihan mahdoton, enkä meinannut saada sitä millään työskentelemään kunnolla. Unikko kuitenkin oli hyvässä vireessä tänään, ja toivoin että se olisi sitä myös kisoissa.
Lähempänä rataa otin lämmittelymielessä pätkän ravia. Unikko myöntyi pyyntööni mukisematta ja käänteli välillä korvaansa mua kohti tarkkaavaisena. "Hyvä tyttö", kehaisin tammaa ja lähestyin päättäväisenä radan alkupistettä. Vitsi, olisipa joku ottamassa meille aikaa. Unikko ei tietenkään ollut mikään hirmu nopea, mutta se oli kestävä ja vahvajalkainen mistä oli meille etua maastoesteillä. Pysähdyin radan alkuun ja sivelin Unikon kaulaa sormillani. Odotimme hetken, ja kannustin sitten Unikon laukkaan. Radan alussa en tavoitellut suurta nopeutta. Lähestyimme pian ensimmäistä estettä ja suoritimme sen ihan hyvin. Halusin kuitenkin vielä parantaa.
Ylitimme esteen, toisen, kolmannenkin. Mun sydän pamppaili innostuksesta ja kiihtymyksestä, vauhti ja adrenaliini tuntui hyvältä. Radan puoliväli lähestyi ja kehotin Unikkoa laukkaamaan nopeammin. Se korskui, itsekin ilmeisesti pitäen tästä. Tartuin hieman liehuvaan, tuuheaan harjaan ottaakseni lisätukea. Kaviot löivät maata voimakkaasti ja tunsin, että Unikko todella totteli ja kunnioitti mun vaatimuksia. Se tuntui niin hyvältä, en ole pitkään aikaan nauttinut ratsastamisesta näin paljon. Lähestyimme viimeistä estesarjaa. "Mahtavaa Unski, vielä vähän!", kannustin äänelläni hevosta ja suoritimme viimeisetkin esteet mielestäni hienosti.
Unikko puuskutti hieman, kun hidastimme rauhalliseen käyntiin. Taputin antaumuksella ratsua kaulalle ja kehuin hienosta suorituksesta. Mä tunsin, että Unikkokin oli nyt raukea ja hyvällä tuulella. Tää teki meille molemmille hyvää. Vein Unikon vielä rauhassa käppäilemään maastoreitille, pitkät jäähdyttelykäynnit olivat paikallaan. Kun lähdimme kohti talleja, mä en voinut lopettaa hymyilemistä. Nautimme molemmat todella kovasti tästä radasta.
Riisuin varusteet tammalta ja hoidin sen kuntoon, ja vein takaisin tarhaan kaverien luokse. Unikko hirnui kavereilleen kun lähestyimme tarhaa. "Ai saamari, mun korvat", naurahdin. Joku tarhakavereista vastasi hirnahdukseen. Avasin langat ja talutin ratsuni tarhaan, sulkien langat sen perässä. Tamma odotti kärsivällisenä, kun riisuin sen päitset. Sitten se odotti vielä, että annoin sille makupalan. Vasta sitten se lähti tarhakaveriensa luokse hengailemaan. Tämä oli kyllä hyvä tallipäivä.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 13, 2019 13:03:07 GMT 2
Maastoestekilpailut lähestyivät kovaa vauhtia. Olimme ahkerasti harjoitelleet Unikon kanssa, tänään kuitenkin pidin tammalle lepopäivää. Koulupäivä oli juuri loppu, ja päätin mennä suoraan tallille. Kapusin bussin rappuset ketterästi alas, kiitin kuljettajaa ja heitin vaaleansinisen koulureppuni olan yli. Kävelin rivakasti pysäkiltä kämpille, heitin repun huoneeni nurkkaan ja polvistuin lattialle tervehtimään villisti kieppuvaa Sitaa. Sita nuoli naamaani ja kapusi syliini, se painoi etutassunsa rintaani vasten ja oli intoa täynnä. "No hei Tiita-vaava!", lepertelin Sitalle joka uikutti hiukan ja kierähti selällensä lattialle, tarjoten vatsaansa rapsuteltavaksi. "Hyvä tyttö. Tosi nätisti vahdittu, ei ainuttakaan murtovarasta", nauroin kun hieroin koiran massua. Vaihdoin valkoiset lenkkarini kumisaappaisiin ja päälleni heitin vähän vähemmän hienon hupparin, kun matkani kävi tallille.
Sita juoksenteli pihalla eessuntaas haistellen, teki pissat ja seurasi minua nätisti kun menin tarhoille. Päätin ottaa Unikon harjattavaksi. Komensin Sitan odottamaan tarhojen ulkopuolelle, kumarsin itseni lankojen ali ja sieltä Unikko löntystelikin mua kohti höristen, heinänkorsi suupielestä roikkuen. "Unski, mitä tyttö?", juttelin kun taputin tammaa kaulalle ja pujotin päitset sen päähän. "Tänään me ei treenata, mutta haluun vähän hoitaa sua", jatkoin. Unikko lähti mukisematta matkaani. Komensin Sitan mukaan ja menimme talliin, kytkin hevosen käytävälle ja riisuin sen verkkoloimen. Tamma oli hieman kuraantunut piehtaroidessaan sateenkastelemassa tarhassa.
Noukin harjapakin Unikon karsinan läheisyydestä ja rupesin kumisualla pyörittelemään karvaan jämähtänyttä likaa irti. Pidin siitä, miten Unikko antoi aina mukisematta hoitaa itseään. Se ei vikuroinut eikä temppuillut, kaikki hoitotoimenpiteet olivat sille peruskauraa. Se seisoi melkein kuin patsas, ja joskus se saattoi jopa torkahtaa kun harjasin sitä. Pian oli aika vaihtaa harjaa, kun olin saanut kaikki pahimmat liat pois. Harjasin perusharjalla niin tarkasti kuin osasin, aina korvien takaa kaulaa pitkin lapoihin, rinnan, selän, kyljet, vatsan, takapuolen ja jalat. Sen jälkeen pehmeällä harjalla harjasin Unikon pään ja pöllytin vielä viimeisetkin pölyt huolellisesti karvasta pois. Selvitin sormin sekä pehmeällä harjalla harjan sekä hännän, jotka olivat tuuheudesta huolimatta lähes kokonaan takuttomia. Olin hoitanut niitä niin ahkerasti.
Huomasin, että Unikon pää alkoi nuokkua. "Päiväuniaika vai?", hymähdin kun pyysin tammaa nostamaan etukavionsa putsattavaksi. Puhdistin kaikki kaviot ja taputin hevosta kiitokseksi yhteistyöstä. "Me tehdään sitten kaikkemme viikon päästä kisoissa, eikö niin?", sanoin kun tarjosin Unikolle porkkanaa jonka se ottikin mielellään vastaan. Tamman rouskutellessa silitin sen otsaa ja nenänvartta. Palautin Unikon tarhaan kaveriensa luokse ja päätin käydä lakaisemassa tallikäytävän, muun tekemisen puutteessa. Unikon karsinan olin siivonnut jo ennen kouluun lähtöä, joten paljoa tekemistä mulla ei enää ollut tallilla.
Tallin ovi narahti ja sisään astui Friedrich taluttaen Voodoota. Säpsähdin äkkiä, mutta rentouduin nopeasti ja hymyilin miehelle nyökäten. Mies nyökkäsi mulle vaisusti takaisin ja kytki oriin päitsistään, alkaen hoitaa sitä ratsastuskuntoon. "Meetkö treenaamaan kisoja varten?", uskalsin avata keskustelun. "No vähän joo, alkaahan ne tuossa lähestyäkin", Frenchie vastasi huokaillen ja hieraisi niskaansa. Mä en tiedä, oliko mies vaivaantunut mun keskusteluyrityksestä. Mä olin kuitenkin halukas tutustumaan tarkemmin Frenchieen, kuitenkin nähdään talleilla kohtuullisen usein. "Kelit ei oo kyllä mitä parhaimmat", nauroin viitaten kosteaan kurakeliin, mikä ulkona vallitsi. Sentään tänään ei satanut. "Niinpä, no mutta toivotaan että kisapäivään mennessä olisi vähän kuivempaa", toinen vastasi mulle lähinnä keskittyen hevoseensa. Pieni aksentti joka miehen äänestä kuului, sai mut hymyilemään. Se kuulosti musta kivalta. "Mut joo, tsemppiä teille! Mä vetäydyn", näytin peukkuja kaksikolle virnistäen kannustavasti ja peräännyin. Laitoin luudan nojaamaan tallin seinään ja poistuin kämpille päin koira mukanani. Toivottavasti en ollut kiusallinen, ajattelin mielessäni kun suuntasin asuinrakennuksille.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 18, 2019 19:46:17 GMT 2
Naksautin tallipihalla kypäräni remmin kiinni ja heilautin itseni Unikon selkään ketterästi. Jäimme odottelemaan Frenchietä ja Voodoota, jotka olivat tulossa treenaamaan meidän kanssa. Frenchie itse oli kysynyt multa, voisinko opastaa häntä maastossa kun mä olen kuitenkin vähän enemmän täällä maastoillut. Äkkiä vatsassani muljahti, kun tajusin että olisi viime hetket käsillä harjoitella. Kisat olisivat perjantaina. Huomenna lähtisimme jo paikan päälle ja tutustumaan rataan. Olimme harjoitelleet melkein joka päivä, kävimme ahkerasti Sebastian Malhosen valmennustunneilla sekä harjoittelimme itsenäisesti. Vieläkään en oikein ollut varma tuosta Sebastianista, mutta hyvä valmentaja hän oli. Halusin olla Unikon kanssa parhaimmillani. Sivelin tamman kaulaa ja se oli kiltti oma itsensä. Muuta en kaivannut.
"Ja, mä olen valmis", kuulin Frenchien äänen takanani Voodoon kavionkopseen saattelemana. Mies heilautti itsensä satulaan hyvin luonnollisen näköisesti, ja mä hymyilin. "Alkaako jännittää?", kysyin kun kokosin Unikon ohjia käsiini. "Hiukan, tai siis ihan luonnollisesti", Frenchie vastasi mulle kooten itsekin ohjia. Lähdimme alkukäynneille maastoon, halusimme verrytellä hevoset hyvin ennen treeniä. Keskustelu oli ajoittain hieman vaitonaista, mutta jotain me uskalsimme rupatella rentojen verryttelyiden lomassa. Frenchie vaikutti musta hieman ujolta, joka ei kyllä ollut huonokaan piirre. Mua kiinnosti tutustua häneen paremmin.
Matkamme jatkui noin puolen tunnin kuluttua maastoesteradalle, ja nostimme joksikin aikaa ravin. Voodoo kiri Unikon löntystelyä, mä kannustin tammaa askeltamaan reippaammin. "Ethän sä kisoissakaan voi mennä 'ei-mikään-kiire'-asenteella", nauroin Unikolle ja olin näkevinäni sivusilmällä Frenchien hymähtävän hiukan. Ohjasin Unikon radan lähtöpisteelle ja Frenchie ratsasti vierellemme. "Mikä suunnitelma?", kysyin nostamatta katsettani horisontista. Frenchie kohautti olkiaan. Sovimme, että menemme radan pari kertaa yhdessä.
Annoin Frenchien ohjata Voodoota edellämme, mies näytti musta hyvin luonnolliselta ratsailla. Unikko korskui innostuksesta ja nosti päätään. Mäkin koin adrenaliinin virtauksen mun kehossa, kun kiisimme esteiden yli. Aikaa emme ottaneet, mutta yritimme olla kohtuullisen nopeita, kuten kisoissa. Mun mielestä meillä molemmilla meni tosi hyvin, ja kun lopettelimme radan tekoa niin mä uskalsin kehua Frenchietä ääneen. Olin varma, että meidän joukkue olisi teräskunnossa kisoissa.
"Kuka eka tallilla!", huikkasin äkkiä leikkisästi ja kannustin Unikon laukkaan. Halusin leikkimielisesti kisata Frenchien ja Voodoon kanssa, vaikka Voodoo olikin Unikkoa nopeampi. Frenchie tarttui leikkiin ja kisasimme aina tallipihalle saakka. Voodoo voitti meidät hevosenmitalla, mikä ei ollut mikään yllätys. Hevoset huohottivat ja pärskyivät tyytyväisinä, ja päätimme tehdä loppuverryttelyt kentällä. Loppuverkan aikana meillä oli aikaa rupatella lisää, ja mä koin että me olimme viime päivinä tutustuneet ihan hyvin. Frenchien seura oli mukavaa, ja toivoin että hän piti myös mun seurasta.
Riisuimme hevostemme varusteet tallilla ja hoidimme ne muutenkin kuntoon. Mua rupesi jo nyt jännittämään ihan hirveästi, nää olisi ensimmäiset kisat Unikon kanssa. Päätin, että vaikka olenkin kunnianhimoinen kisojen suhteen, koetan olla odottamatta liikoja. Pettymys olisi silloin paljon pienempi, jos sattuisi käymään huonompi tuuri.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 21, 2019 13:41:07 GMT 2
Maastoestekilpailut 20.9.2019
Verryttelin Unikkoa kaikessa rauhassa kisapaikan verryttelyalueella. Vihdoin oli kisapäivä, ja tähän asti mun vointi olikin ollut ihan hyvä. Mitä nyt jännitin ihan tolkuttoman paljon. Mahaani kipristeli ja päässäni hieman pyöri. Katsoin kun Frenchie tuli juuri Voodoon kanssa maaliin, se tarkoitti sitä että ihan kohta olisi meidän vuoro. Hymyilin etäämpää heille, vaikka he eivät varmaan nähneet minua. Toivottavasti heillä meni hyvin. Frenchie jalkautui satulasta ja samantien kaatui taaksepäin, mikä sai mut säikähtämään ja olin ihan valmis hyppäämään Unikon selästä alas ja säntäämään apuun. Kuitenkin Theo sattui juuri paikalle auttamaan, ja oli siellä Aavakin. Tasasin pumppuni rytmiä hengittelemällä.Mun olisi pakko kysyä myöhemmin miten Frenchie voi.
Vuoromme lähestyi edelleen, ja mä rupesin jo ohjaamaan Unikkoa kohti lähtöpistettä. Meitä edeltävä ratsukko ampaisi matkaan, tunnistin tuon ratsastajan koulusta. Nyrpistin huomaamattani nenääni, kun muistelin mitä mieltä hän kavereineen on minusta ja mun kavereista. Minuutit kuluivat, ja oli mun aika asettua valmiiksi Unikon kanssa. "Hyvin se menee, tee parhaasi rakas", kuiskasin Unikolle ja sivelin sen kaulaa sormenpäilläni. Unikko vastasi hörähtämällä. Se käänsi korvansa lähtösuuntaan kiinnostuneena, ja se taisi arvata että kohta mennään. Nyt olimme vihdoin lähtöportilla, ja odotimme että meidät vihdoin lähetettäisiin matkaan.
"Viisi...", lähettäjä ilmoitti. Äkkiä mulle puski kylmä hiki päälle ja rupesin voimaan pahoin. Tuleeko multa nyt oksennus. Voi ei, tää on paniikkia. "Neljä.." Ei, en mä pysty tähän, mä en vaan pysty. Maailma alkoi pyöriä ympärilläni ja kuulin sydämeni lyönnit todella selkeästi. "Kolme..." Mä putoan satulasta pian. Tästä ei tuu mitään, mun on pakko luovuttaa. "Kaksi..." Ei, mä en vaan voi tuottaa pettymystä! Mä vedän tän kunnialla loppuun, nyt ei saa pyörtyä. "Yksi..", ilmoille kajahti. "Me tehdään tää, ja kunnialla tehdäänkin, vai mitä tyttö?", kuiskasin hevoselle vapisevalla äänellä. "Ratsasta!" Annoin Unikolle käskyn lähtölaukkaan ja ampaisimme matkaan nopeammin kuin koskaan aiemmin. Mehän jumalauta tehdään tää Ansamaan vuoksi.
Ensimmäiset esteet menivät kunnialla, ja musta tuntui että me oikeasti loistamme tällä radalla. Purovuo saa luvan katua että on koskaan kiusannut meitä. "Hyvä tyttö, sä pystyt!", huudahdin Unikolle kun lähestyimme puoliväliä. Mä kuulin vain mun oman huohotuksen, Unikon korskunnan ja kaviot jotka löivät maata mahtavalla voimalla. Lähestyimme pian viimeistä kolmen esteen sarjaa. Ohjasin Unikon vauhdilla kohti ensimmäistä sarjaestettä. Liidimme yli, mutta mun tasapaino heitti. Notkahdin melkein Unikon kaulan päälle, ja jouduin taistelemaan että pysyin kyydissä. Tartuin harjaan, hapuilin jalkojani paremmin jalustimiin. Jotenkin me selvisimme koko sarjasta, kuulin kuinka Unikon takakaviot kolahtivat viimeiseen sarjaesteeseen. Kirosin mielessäni. Korjasin asentoni niin hyvin kuin vain pystyin, ja mun sydän hakkasi niin kovaa että tuntui kuin se tulisi ylös suusta minä hetkenä hyvänsä. Mä oikeasti pelkäsin että putoaisin.
Pysyin satulassa loppuun saakka, ja kun tulimme vihdoin maaliin, mä hyppäsin alas satulasta niin pian kuin kykenin. Taputin reilusti Unikkoa kaulalle, se oli tehnyt hyvän suorituksen. Polveni tärisivät, sillä mua vähän pelotti vieläkin. Ojensin tärisevin käsin hevoseni ohjat Aavalle, joka kysyi onko mulla kaikki hyvin. Lähes puhekyvyttömänä mä nyökkäsin ja vakuutin että kaikki on hyvin. Kuulin muiden Ansamaalaisten hurraavan mulle ja hymyilin. Me selvittiin.
Istahdin penkille Silvian viereen ja paineiden purkauduttua aloin hieman itkemään. Mua oli jännittänyt niin paljon ja nyt kaikki jännitys purkautui. Joku halasi mua varovasti ja mä nauroin vähän. "Kyllä mä oon kans yks hermoheikko, mut hyvin me vedettiin", sanoin muille Ansamaalaisille ympärilläni ja nauroimme yhdessä. Jouduimme jännittämään vielä Annin ja Majinan suoritukset, ja mä kannustinkin molempia niin hyvin kun pystyin.
Myöhemmin, kun kaikki ratsukot olivat tehneet suorituksensa ja tuloksia ruvettiin laskemaan, mä puristin Annin kättä huomaamattani. Toivottavasti meidän suoritukset riittäisivät voittoon, tai ainakin päihittämään Purovuon kiusaajat. Odotimme kaikki ihan hiljaa, kun tuloksia alettiin pian kertomaan. Sydämeni rupesi taas harrastamaan akrobatiaa rinnassani. Aavakin jännitti siinä meidän kanssa, ihan yhtä hermona oli hänkin. "Usvavuorten maastoestekilpailuissa neljänneksi suoriutunut joukkue on.....". Kuuntelimme tarkasti. "Tuomentilan talli, 91 pistettä". Okei, emme olleet viimeisiä ainakaan. Kolmanneksi tuli Käpäläuoman talli. Nyt jännitys tiivistyi entisestään, jäljellä olisi enää Ansamaa ja Purovuo. Mitenköhän tässä vielä käy. "Toiseksi parhaiten suoriutunut joukkue on...". Mä nielaisin, nipistin silmäni kiinni ja lähes rukoilin. "..Ansamaan talli, 65 pistettä. Voittajajoukkue on Purovuon talli!". Kuulimme kuinka Purovuon porukka rupesi huutamaan niin että lähellä olevista hevosista osa hermostui hieman. Purovuolaiset halasivat toisiaan ja hyppivät ja riehuivat ilosta.
Illemmalla laitoimme kamojamme autoon ja lastasimme hevosia, ja tunnelma oli hiljainen. Mun mielestä meillä ei ollut hirveästi surtavaa, vaikka Purovuon joukkue voittikin meidät. Piste-ero oli kuitenkin vain vaivaiset neljä pistettä, ja me oltiin kuitenkin toiseksi paras joukkue. Vaikka mullakin oli hieman aiemmin noussut kunnianhimo hattuun, niin mä olin itse ihan tyytyväinen tuloksiin. Ainoa, mikä mua huoletti, oli se että Purovuo sai tästä varmaan lisää vettä myllyynsä ja pelkäsin että kiusaaminen tulisi pahenemaan. En halunnut ajatella sitä nyt, sillä kotimatka alkaisi pian ja mä olin valmis torkkumaan koko matkan.
|
|
|
|
by Saaga on Oct 12, 2019 16:28:09 GMT 2
Tuo kappale kuului mun ehdottomiin suosikkeihin juuri sillä hetkellä, ja samalla kun häärin ratsuni parissa mä tanssahtelin ja lauloin kappaleen viedessä mukanaan. Olin sillä hetkellä yksin tallissa, satunnaiset hevoset todistivat musiikkiesitystäni ja Unikko huokaisi. "En mä nyt niin huono ole!", kommentoin takaisin. "Mitäs tehtäisiin? Maneesiko se olis?", keskustelin tamman kanssa kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä. Ulkona oli satanut viime päivinä niin paljon, että maastopolku oli tuhottoman kurainen ja kenttäkään ei juuri sinä päivänä ollut mitenkään ihanteellinen lätäköineen päivineen. Mukavuudenhaluisena päätin että lähdemme maneesiin vähän hyppäämään. Pian olin valmis ja vapautin hevoseni käytäväketjuista. Lähdin sitten taluttamaan hevosta ohjista kohti maneesia.
"Hienosti tanssittu", tumma ääni kommentoi selkäni takaa kun kiristin satulavyötä keskikentällä. Hyppäsin varmaan puoli metriä ilmaan säikähdyksestä, käännyin ja tajusin että äänen omistaja oli Kaapo. Miten se aina onnistuu ilmaantumaan paikalle ääntäkään päästämättä? "Sä kävelet kuin kissa, en ikinä huomaa kun ilmestyt. Tai sit sä teleporttaat", tuhahdin miehelle muka loukkaantuneena, oikeasti olin hieman huvittunut. "Wait, sä näit mut kun mä..?", tajuaminen tapahtui ja punastuin korviani myöten. "No hmm. Ehkä sun ei kannata vielä Talenttiin hakea mutta ihan hyvä se oli", Kaapo kuittaili yllättävän humoristisesti. Yleensä Kaapo oli se, jolle kuittailtiin. "Haista sinä paska", nauroin ja nostin jalkani jalustimeen. Tunsin Kaapon yhtäkkiä tulleen lähelle, ja tuo auttoi minut satulaan kevyesti. Mietin, mistä moinen hyväntuulisuus yleensä niin jurolla miehellä. Ennen kuin ehdin kiittää, mies oli jo matkalla muihin askareisiin. Kumma tyyppi, mutta hyvällä tavalla, mä ajattelin mielessäni. Arvelin kyllä että matkansa kävi päiväunille.
Aloittelin alkukäyntejä rennolla tahdilla. Unikolla ei juuri sillä hetkellä ollut vastalausetta, ja se eteni mukisematta. Maneesin kentälle oli rakennettu pieni sarja noin 40-60cm esteitä, ja se oli ihan sopiva meille harjoitteluun. Verryttelin hevosta hyvin muutaman kierroksen ajan ja nostin sitten laukan. Siihen ratsuni oli hieman vastahakoinen, ja jouduin hieman hoputtamaan raipalla. Pian laukkasimme jo mainiosti ja tein ympyröitä, suuntaan ja toiseen. Ohjasin Unikon sitten ensimmäistä estettä kohti, ja suoritimme sarjan. Harvoin hyppäsin nykyään, mutta silloin kun hyppäsin, yritin muistella tarkkaan Larkyn Stavishin antamia neuvoja estevalmennuksesta. Jos harjoittelisin ahkerasti, mä kehittyisin varmaan aika tehokkaasti, ajattelin. Valmennuksesta olin kuitenkin saanut valmiuksia joita en ollut ennen tullut ajatelleeksi. Pelkästään siksi hyppääminen ei jännittänyt mua enää juuri yhtään.
Harjoittelimme noin 30 minuuttia, teimme sarjaa eri suunnista ja eri järjestyksissä. Työskentelimme juuri sopivasti, että Unikolle (sekä mulle) tuli hieman hiki. Happotreeniä emme tänään tehneet. Loppuverryttelyn ajaksi seuraamme liittyivät Theodore ja Max. Kun aikamme oli poistua maneesista, toivotin heille hyvät treenit. Jalkauduin, taputtelin Unikon lämpöistä kaulaa ja talutin tamman ulos maneesista. Ulkona satoi jälleen. "Ihan oikeesti?", puuskaisin itsekseni ja vein Unikon puolijuoksua tallille. Unikkohan ei sateesta välitä, se ihmetteli kovasti mikä kiire mulla oikein oli.
|
|
|
|
by Saaga on Dec 8, 2019 20:58:54 GMT 2
Heräsin, oli toinen adventtiaamu. Ikkunasta kajastava auringonnousu särki silmiini, olin edellisenä iltana käynyt Alvarin kanssa parilla, kolmella, muutamalla juomalla baarissa. Baari oli viettänyt pikkujoulujaan, ja terästettyä glögiä sai juoda niin kauan kun sitä riitti. Sen kyllä tunsi, ei nyt mikään tappodarra mutta vähän outo olo vaan. Nousin juomaan aamukahvin kädet täristen. Anni tuli kanssani istumaan aamiaispöytään, ja uteli kiinnostuksella edellisillasta. Olin joutunut vakuuttamaan yhdelle jos toiselle, että ei, me ei olla Alvarin kanssa parisuhteessa. Moni sitä on arvellut, ja juorut kiertävät Ansamaan piireissä nopeasti. Alvar oli kyllä mukava ja hauska, mutta en mä ollut ainakaan tällä hetkellä valmis parisuhteeseen.
Kaapon käytös mietitytti mua jälleen, mies oli vältellyt mua Halloween-juhlista asti. Emme olleet vaihtaneet montaakaan sanaa sen jälkeen, mutta mä halusin kovasti korjata tilanteen ja kysellä jossain vaiheessa mitä kuuluu. Pidin Kaapoa tärkeänä kaverina, ja nyt mulla oli lähinnä olo kuin olisin tehnyt jotain väärin. "Voiskohan Kaapo olla ihastunut suhun ja olla Alvarin takia mustasukkainen?", tuumaili Anni eräänä iltana kun vietimme iltaa mun huoneessa koirinemme. "Ei kai sentään..", vastasin silloin päätäni pudistellen. Ei Kaapo munlaisia varmaan katselis. Tai oikeastaan, en olllut enää varma. Mä en tiennyt enää mitään tästä tilanteesta, tuntui kuin olisin seurannut omaa elämääni jostain telkkarisarjasta.
"Sita, pissalle!", komensin koiraa juotuani kahvini, ja menin pukemaan talvisaappaani ja paksun toppatakkini päälle. Sita pomppi ovella häntä ja peppu heiluen, ja sinkosi hankeen heti kun avasin oven. Tuo koira jos kuka rakasti lunta. Ja niin kyllä mäkin. Täällä päin Suomea oli tosi nättiä tähän aikaan vuodesta. Joulukuu oli mun ehdoton lempikuukausi koko vuodesta. Astuin ulos ja vedin syvään henkeä. Raikas pikkupakkanen tuntui virkistävältä ja auttoi lievästi kivistävää päänsärkyäni. Lumi oli pehmoista pakkaslunta, ja sitä oli juuri sopivasti. Lumi narskui saappaiden alla ihanasti, kun matkani kävi tarhoille. Lumityöt oli tehty hyvin, kiitos siitä ilmeisesti Kaapon. Sita veti pikku lumihepulit ja säntäili mun ympärillä. "Kuules vauhtisalama, pitäs vissiin vähän rauhottua", nauroin.
Avasin tarhan langat ja Unikko oli ensimmäisenä mua vastassa. "Hei vaan rakas", kuiskasin sen korvaan ja pörrötin tuuheaa otsaharjaa. Unikko oli kasvattanut paksuimman talvikarvan mitä olin hevosella ikinä nähnyt. Se teki töitä, mutta mähän rakastin hoidokkini puunaamista yli kaiken. Pyyhin lapasellani Unikon säältä ja selästä hiljalleen satanutta lunta ja se ravisti harjaansa höristen. Puin tammalle päitset ja vein sen talliin. Tarhan ulkopuolella kuuliaasti odotellut Sita seurasi reippaasti meitä ja lähti tuttuun tapaansa nuuskuttelemaan ympäri tallia. Kiinnitin ratsuni tallin käytävälle ja rupesin tottuneesti käymään läpi paksua, pörröistä talvikarvaa. En ihmetellyt yhtään, miksi Unikko harvoin tarvitsi loimea ylleen. Olin kiinnittänyt myös Unikon karsinan ulkopuolelle joulukoristeen. Se oli nätti, ja vaikka hevosen syötäväksi kelpaava jos niikseen sattuu käymään. "Äpäp! Ehkä aattona sitten!", komensin kun Unikko hamusi kesken hoitotoimien kyseistä koristetta, parikin kertaa. Onneksi olin voittanut hieman jääräpäisen hevosen kunnioituksen itselleni, ja se tottelikin minua varsin hyvin. Silti, joka kerta kun keskityin esimerkiksi jalkaan tai häntään, tamma kokeili jälleen onneaan. "Pitääkö mun viedä se koriste pois? Ehkä mun on pakko antaa toi sulle viimeistään kun aatto koittaa", höpöttelin omiani hevoselle ja se korskahti ravistaen päätään. Olisihan tuo koriste ollut hauska välipala.
Puhdistin vielä kaviot paakkuuntuneesta lumesta, ja lähdin hakemaan varusteita. Oven ohi kulkiessa katseeni kiinnittyi jälleen rekeen, jonka olimme Majinan kanssa raahanneet jostakin varastosta, ajatuksena että se tulisi joulun tienoilla käyttöön. Olin varma että ainakin Unikko rakastaisi sitä. Ja kelitkin olivat hyvät. Mutta tänään ei ollut vielä sen aika. Sääennusteen mukaan nämä kelit jatkuisivat hyvin pitkälti jouluun, ja mikä olis sen mukavampi tapa viettää hevosen kanssa joulua kun rekiretki luonnossa. Palasin Unikon luokse, ja viskasin satulan huopineen sen selkään. Tänään olisi luvassa pitkästä aikaa rennonpuoleinen maastoreissu. Viime päivinä olimme enemmän olleet maneesin puolella treenaamassa esteitä. Musta meistä oli tulossa koko ajan parempia. Puin lämpöiset vuoratut suojat hevosen jalkoihin ja laitoin suitset päähän.
Tallin pihalle siirryttyämme kiristin satulavyötä ja laskin jalustimet, ja kampesin sitten itseni jälleen Unikon turvalliseen selkään. Tamma seisoi paikallaan järkähtämättä, kun asettelin itseäni satulaan ja kokosin ohjat. "Tule Sita!", kutsuin koiraa joka oli jäänyt tallin ovelle haahuilemaan. Se juoksi peräämme kun lähdimme matkaan. Sita tykkäsi Unikosta paljon, mutta tamma ei ollut juuri lainkaan kiinnostunut pienestä pörröisestä läähättäjästä. Sita kunnioitti hevosen tilantarvetta ja kulki turvallisella etäisyydellä meistä, kuitenkin mun katseluetäisyydellä. Juuri siksi meidän maastoreissut onnistuivatkin yhdessä, kun Sita ei pyörinyt kavioissa vaikka se kuinka haluaisi leikkiä suuren lempeän kanssa. Olin näkevinäni Kaapon katselevan peräämme töittensä lomasta, kun poistuimme pihasta. Miten mä saisin rohkeutta puhua hänelle?
Lumisade hiljensi koko maiseman. Oli niin hiljaista etten oikeasti kuullut juuri mitään muuta kuin satulan narinaa, lumen narskumista kavioiden alla ja Sitan pienten tassujen teputtamista. Annoin mieleni tyhjentyä ja rentouduin täysin tässä tunnelmassa. Siirryimme metsäpolulle, joka oli hämärä puiden varjosta muttei pimeä. Voiko luonto oikeasti olla näin hiljainen? Lumihiutaleet leijailivat kuin hidastettuna. Vain rasahdus, kun metsäkauris tai joku vastaava eläin lähti meitä pakoon kauempaa. Unikko kuunteli sitä kiinnostuneena ja hörähti, Sita haukahti pari kertaa. Eläimet ovat höpsöjä, tuumasin.
Olimme kävelleet hyvän aikaa, ja kannustin lopulta lauhkean ratsuni ravaamaan. Meinasin käydä myös aukiolla, jossa olimme aikaisemminkin ottaneet laukkaspurtteja. Kerran kävimme Annin ja ennen Ansamaassa asuneen Lumin kanssa siellä maastoilemassa, ja laukkasimme yhdessä. Hyviä muistoja siitäkin paikasta. Tump tump tump, sanoivat Unikon kaviot ja satula narisi mukavasti kun rupesin keventämään. Vaikka mulla oli saappaissa villasukat, niin mun varpaat alkoivat viimeistään tässä vaiheessa kihelmöidä kylmästä. Metalliset jalustimet eivät olleet kovin pakkasystävälliset, ajattelin. Mutta tavallaan tuo varpaiden jäätyminen kuuluu talviratsastuksen tunnelmaan. En vihannut sitä tunnetta, koska se muistutti ensimmäisistä maastoreissuista joita olin tehnyt entisellä hoitohevosellani kun olin vielä yläasteikäinen. Kipristelin varpaitani hieman aina silloin tällöin, jotta veri kiertäisi.
Heti kun saavuimme edellämainitulle aukiolle, annoin kunnolla pohkeita ja niin me päästelimme höyryjä. Otin Unikon tuuheasta harjasta tukea ja kiisimme vähän aikaa niin kovaa kun Unikko vain jaksoi. Se korskui innostuneena ja Sitakin päästi kunnon spurttihepulit. Pakkanen ja viima kirveli poskipäitäni, mutta se ei haitannut. Mä tarvitsin tätä aina silloin tällöin. En kuitenkaan halunnut läkähdyttää hevosta läkähdyksiin, joten hyvissä ajoin hiljensin raviin taputtaen tammaa reippaasti kaulalle. "Hieno tyttö", kehuin ylpeänä hevosta. Se heitti hieman päätään tyytyväisenä ja pian jatkoimme matkaa kohti kotia.
|
|
|
|
by Saaga on Jan 6, 2020 2:42:10 GMT 2
6/01/2020
Joulun pyhät sun muut oli vietetty. Mulla oli kummallinen olo, siis ollut jo pitkän aikaa. Alvar selkeästi osoitti kiinnostustaan minuun, mutta mä en ollut valmis vastaamaan hänen tunteisiinsa. Jokin mun sisällä sanoi, että tää ei ollut oikea ajankohta parisuhteelle. Olin muutenkin ollut poikkeuksellisen syvissä vesissä pari viimeisintä viikkoa. Jouluaatto ja uusivuosi oli mennyt upeasti, juhlin lähinnä talliporukan kanssa yhdessä ja kas kummaa, olin kohtuullisen selvinpäin tällä kertaa. Silti, musta tuntui että jotain tärkeää puuttui mun elämästä. Tunsin tavallaan olevani hukassa. Loppiaisiltana, kun Ansamaan väki oli hiljentynyt jo, mä hiivin yksikseni talleille. Mä en pystynyt rentoutumaan. Tarvitsin hetken aikaa rauhoittumiseen, ja kukapa muu olisi siihen seuraksi parempi tyyppi kuin Unikko.
Raotin tallin narisevaa ovea, ja kuulin muutamien hevosten hörisevän uteliaana. En viitsinyt edes sytyttää valoja, jotten vahingossakaan herättäisi tiettyjen heposten toivetta aamupalasta. Hiivin vain Unikon karsinalle. "Heippa tyttö, nukutko vielä?", juttelin hiljaa kunnes huomasin samettisen turvan lähestyvän mua karsinasta tutun hörinän saattelemana. "Säkään et saa unta, eikö niin?", hymyilin hoidokilleni silitellen kämmenselälläni sen nenäpiitä ja turpaa. Unikko hengitti lämmintä ilmaa sieraimistaan mun kädelle ja näin hämäryydessä sen lempeät silmät katsomassa mua ymmärtäväisenä.
Uskallauduin avaamaan karsinan salvan ja astuin itse karsinaan. Suokkitamma rupesi hamuilemaan toppatakkini taskujen vetoketjuja kuin vaiston varassa. "Voi kulta. Katotaan löytyykö täältä namusia", juttelin hoidokilleni ja tutkin taskuni. Yksi vaivainen heppanami löytyi oikeanpuoleisesta taskusta ja tarjosin sen Unikolle. "Tää on spesiaali nami. Ei enempää tänä iltana", sanoin tammalle ja silitin sen korvaa. Unikon rouskuttaessa heppanamia mä suorastaan rentouduin. Hivuttauduin lähelle hevosen lämmintä kylkeä ja silitin tammaa myöten kaulaa ja lapaa. Unikon talvikarva oli suorastaan upottavan pehmoista. Upotin sormeni hoidokin harjaan. "Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä", kuiskasin kuin kuvittelisin hevosen ymmärtävän, ja tunsin silmäkulmieni kostuvan.
Mulla oli ystäviä Ansamaassa, siitä ei ollut kyse. Majina, Dochas, Anni ja Frenchie olivat ainakin tulleet hyviksi kavereiksi mulle. Eräs mietitytti mua. Kaapo vältteli mua kuin viimeistä päivää, vaikka olisin yrittänyt tulla juttelemaan. Se teki mut surulliseksi. Olin monta kertaa aloittanut kirjoittamaan tekstaria: "Hei, mikä meno?", mutta pyyhkinyt sen joka kerta pois. Jotenkin mä pelkäsin että Kaapo ois mulle tosi vihainen jostakin. Haluaisin korjata välimme, koska ainakin kesän ja syksyn vaihteessa me olimme tulleet tosi hyvin toimeen. Olikohan Kaapolla jokin hätänä, vai olinko mä itse loukannut häntä jotenkin? Jopa mun halloween-bileissä me olimme poikkeuksellisen lähekkäin.. Kaipasin sitä, ehkä. En mä tiedä.
Synkkyys valtasi mun pään ja vajosin istumaan Unikon karsinan seinää vasten kyyneleet valuen. Unikko nuuskutti mun hiuksia hieman, ja multa pääsi väkisin naurahdus. Hassu tamma. Ennen kuin huomasinkaan, taisin torkahtaa pariksi tunniksi.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 15, 2020 20:24:12 GMT 2
Tie tähtiin - Lauri Merikannon estevalmennus
14.4.2020
Auburn Estate oli aivan käsittämättömän hieno paikka. En ollut tainnut ikinä vielä käydä tallilla, jossa olisi näin hurjan monipuoliset puitteet. Tiluksilla liikkuvat ratsukotkin näyttivät suorastaan kuninkaallisilta. Olin ällikällä lyöty. Valmistelin juuri Unikkoa päivän valmennukseen, ja mua jännitti koska mun ryhmässä ei taaskaan ollut ketään entuudestaan tuttua. Mua stressasi usein vähän liikaa se, millaisen ensivaikutelman tein. Jotenkin tuntui siltä, että muut ryhmäläiset saivat käsityksen koko Ansamaasta mun perusteella. "Ehkä mun ei kannata stressata liikaa", puhelin tammalle joka lähinnä vain haukotteli.
Leukani loksahti auki kun ratsukot taluttivat hevosensa maneesiin ryhmäni alkaessa. Tää oli kuin jossain kansainvälisessä hienostotallissa, ajattelin. Hevoset tuotiin keskikaarteelle ja valmentaja esitteli itsensä. Lauri Merikanto. Ei mulle henkilökohtaisesti tuttu nimi, mutta pikaisen researchin perusteella hän on erittäin pätevä tyyppi. Hänen äänensä oli määrätietoinen mutta kannustava. Juuri sellaisesta tykkäsin, pelkäsin kivikasvoisia valmentajia jotka eivät yhtään edes yritä saada valmennettavaa tuntemaan oloaan mukavaksi. Lauri oli komeakin, huomasin ajattelevani ja ravistin päätäni saman tien.
Kapusin tukevaan suomitamman selkään, ja Unikko tuttuun tapaansa seisoi hievahtamatta paikallaan. Se vähän maisteli kuolainta ja oli tyyni kuin valtameri, mikään ei kummastuttanut tätä mammaa. Korvat terhakasti hörössä se odotti ja tiesi, että pian ruvetaan töihin. Kiristin vyötä vielä selästä käsin, ja loin kannustavan hymyn muille ryhmäläisille. Huomasin hyvin nopeasti, että kaikilla muilla oli aika pienet hevoset. Tunsin itseni näkyväksi, sillä mulla oli alla vajaa 160 senttiä suomenhevosta, muut ryhmässä olivat ponikokoisia. Se sai mun oloni lievästi epämukavaksi, pelkäsin että katsomo kiinnittäisi huomiota juuri minuun kaikkein eniten.
Valtavan suloinen vuonohevonen kiinnitti erityisesti huomion, miten reipas ja kiltti se olikaan. Se piti selkeästi huolta ratsastajastaan ja siitä loisti uskollisuus. Tuo hallakko sai hymyn huulilleni, kun rupesimme tekemään itsenäisiä alkuverryttelyitä. Unikko ei ollut joustavimmillaan, joten lämmittelin huolellisesti. Taivutuksia, ympyröitä, suunnanvaihtoja. Tamma tuntui pian pehmenevän huomattavasti ja tein vielä pari kierrosta kevyttä ravia. Kun kaikki ratsukot olivat verrytelleet tarpeeksi, Lauri kutsui meidät jälleen keskikaarteelle.
Valmennus meni yllättävän hyvin. Vitsit, jos Unikko menee yhtä hyvin kisoissa kun näissä valmennuksissa niin meillä voi olla toivoa. Positiivisuuden säteet pursusivat rinnastani, kun valmennus alkoi olemaan loppusuoralla. Unikko näytti selkeästi, että se oli kokenut hieno hevonen ja tiesi tasan tarkkaan mitä piti tehdä. Omaa rentouttani satulassa jouduin välillä hakemaan, esteet olivat mulle edelleen ihan pieni jännityksen paikka. Lauri sanoi, että loppusuoralla olin huomattavasti luontevampi kuin maneesiin saapuessamme. Se nosti itsevarmuuttani merkittävästi.
Valmennuksen jälkeen vein Unikon lainakarsinaan lepäämään. "Hirmu hieno tyttö, kyllä me osataan!", kehuin sitä monta kertaa. Jäin sitten katsomaan muita ryhmiä katsomon puolelle. Katsomossa oli muitakin, ja yritin olla kiinnittämättä liikaa huomiota. Kuitenkin, mun teki hirveesti mieli hehkuttaa mun tänpäiväistä menestystä jollekin. Saatoin vieruskaverilleni hieman siitä mainita, mutta hän ei oikein ollut juttutuulella.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 17, 2020 16:39:42 GMT 2
Tie tähtiin - Reeniä, aina vaan reeniä
17.4.2020
Jälleen osakilpailut kurkistivat jo aivan nurkan takaa. Kuumotus lisääntyi päivä päivältä ja tunti tunnilta. Olin kuitenkin harjoitellut todella kovasti, ja pitänyt myös huolta Unikon terveydestä niin hyvin kuin vain osaan. Jalat olin kylmännyt huolellisesti, ja pyysin vielä hierojaa tarkastamaan Unikon lihakset. Tyttö oli vetreä, jumeista tai säryistä ei ollut tietoakaan. Olin niin ylpeä.
Tänään oli aikomuksenani vetäistä viimeiset kunnon treenit ennen sunnuntaita. Alkuperäinen suunnitelmani kenttätreenistä meni pipariksi, kun tajusin heti aamusta että räntää sataa vaakatasossa. Jippii. Onneksi Ansamaalla oli loistava maneesi. Anni oli jälleen lupautunut mulle puomitytöksi, mistä olin todella kiitollinen. Me pidettiin aina yhtä, ja nyt kun myös Mirka on kaverikuvioissamme, ollemme olleet aikamoinen kolmen kopla. Tehotytöt, joku taisi sanoa. Varustin Unikon treenikamoihin ja kun talutin tamman maneesiin, Anni oli siellä jo valmiina. Muuten maneesi oli hiljainen. Ei ristin sielua.
Hilpaisin selkään ketterästi ja tottuneesti, ja rupesin verryttelemään tammaa. Ihmettelin hieman, sillä tamma oli jotenkin hieman hermostunut. Ja sitä se ei oikeasti koskaan ollut. Se heitti hieman päätään ja puuskutti, ja mä kurtistin kulmiani. "Oonkohan mä vaatinut Unikolta liikaa, se vaikuttaa vähän.. no, stressaantuneelta", kysyin ääneen kun ratsastin Annin ohi. "En usko, me ollaan harjoiteltu suunnilleen yhtä paljon Vatun kanssa. Ei sen pitäs tuosta liikuntamäärästä järin hermostua", hän kommentoi. Outoa. Ajattelin, että ehkä kylmä viima ja räntäsade saivat hevosen pahalle tuulelle. Mutta ei sekään ollut ollenkaan Unikon tapaista.
Verryttelyn jälkeen harjoittelin sarjaesteitä, lyhensin laukkaa esteiden välissä mahdollisimman tiiviiksi ja kokeilin rataa eri suunnista. Jostain syystä maneesin päätyseinää lähestyessä Unikko pisti vastaan. "Elä nyt viitti vikuroida, meillä on mennyt ihan superhyvin. Noni, noni", komensin ja maiskutin kun Unikko päätti järkähtää yllättäen aivan paikoilleen. "Mikä sulla on?", kysyin hieman hiljaisemmalla äänellä. Unikon korvat olivat aivan niskassa kiinni ja se vilautti silmänvalkuaistaan päätä heilauttaen. "Mikä tällä on hätänä?", viitoin Annille jo hieman hätääntyneenä.
Unikko tuijotti päätyseinää valmiina pakenemaan. Tällä tavalla se ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt. Unikko peruutti kauemmas seinästä ja korskui hermostuneena. "Onko siinä seinässä jotain? Eihän siinä ole mitään!", hämmästelin ja yritin rauhoittaa tammaa. "Shhh, soo, kaikki on hyvin. Mä oon tässä, sä oot hyvä tyttö. Ei mitään hätää", puhelin ja silitin tammaa kaulalta, ja se rauhoittikin sitä hieman. Tamma tuntui silti kireältä.
"Itse asiassa..", Anni aloitti mietteliäänä ja mä katsoin häneen yhtenä kysymysmerkkinä. "Vattu kans.. pelästyi tuota seinää", hän kertoi. "Oikeesti? Seinää? Mikähän näitä hevosia nyt vaivaa", hämmästyin ja päätin ottaa asian Majinan kanssa puheeksi myöhemmin. Lopputreeni meni siedettävästi, mutta Unikko oli edelleen hermostunut. Kun poistuimme maneesista, se oli selkeästi helpottunut ja rauhoittunut. Se painoi korviaan sivulle ja katsoi mua kuin se olisi sanonut "En mäkään tiedä mikä muhun meni, anteeksi". Talutin tammaa räntäsateen läpi ja rapsutin sitä otsaharjan alta. Ehkä tälle olisi luonnollinen selitys. Ei se kipeälään ollut.
Maneesin takaa meitä kohti hiipi pikimusta pieni hahmo. Erotin sen kissaksi. Se tuntui vaanivan meitä. "Menetkös, hus", komensin sitä. Olin nähnyt saman kissan ennenkin, mutta ajattelin sen olevan jonkun kaukaisen naapurin kissa. Sen silmät suorastaan leimahtivat, ja se sähisi karvat pystyssä. Yleensä kissat pitivät minusta. Outoa. Päätin jättää sen omaan arvoonsa ja talutin Unikon talliin.
|
|
|
|
by Saaga on May 1, 2020 19:28:22 GMT 2
Tie tähtiin 2020 - Valoa pilviharson takana 30.4.2020
Vappuaatto, ja sää oli mitä upein. Kovin montaa kertaa en ollut vielä päässyt ulkokenttää valloittamaan, sillä sää oli viikkojen ajan ollut kovin tuulinen. Sinä päivänä oli niin hyvä sää, että kaikki tuntui vaan hyvältä. Toinen osakilpailu oli mennyt jo mukiinmenevästi mun ja Unikon osalta. Huomasin, että kun ylimääräisen stressin karsii elämästä, pystyin toimimaan ratsuni kanssa ihanteellisesti. En muutenkaan tykännyt ottaa kilpailuja liian vakavasti, pääasia mulle oli että sain tehdä töitä yhdessä Unikon kanssa. Vielä kolmas osakilpailu tänä sunnuntaina, ja sitten olisi enää finaali edessä. Kevensin Unikon ravia ja estesatula narisi mukavasti. Tammakin oli tänään ollut todella reipas ollakseen Unikko, ja se odotti jo kovasti käskyjä laukannostoon. Verryttelyravien jälkeen nostin laukan ja ohjasin hevosen esteradalle.
Treenit alkoivat olla meille peruskauraa ainakin tällä korkeudella. Tie tähtiin-kilpailujen ansiosta olin lähes täysin lakannut jännittämästä 80-senttisiä. Luotin Unikkoon niin kovasti, että tämä estekorkeus tuntui jo helpolta. Tasoltaanhan ratsuni osaisi paljon korkeampiakin, joten mä olin alkanut ajattelemaan estekorkeuteni nostamista sitten joskus, kun Tie tähtiin olisi saatu kunnialla purkkiin. Jälleen suoritimme treenit mallikkaasti, ja yksikään puomi ei edes heilahtanut. Annoin Unikolle vapaat ohjat loppukäynneille ja tamma sai reippaan taputuksen kaulalle. Hurjan hieno, hyvä tyttö. Ohikulkumatkalla ollut Majina katsoi meitä portin suunnalta ja antoi aplodeja. Hymyilin pirteästi ja ratsastin naisen luokse. "Sä saat sen kulkemaan niin hyvin", Majina kehui mua aidosti ja tunsin oloni ylpeäksi. Kiittelin hirmuisesti. Mä ja Unikko oltiin hyvä tiimi, vaikka itse sanonkin. Päätin ottaa puheeksi sen, mitä olin jo pitkään halunnut kysyä. Pompahdin tukevasti jaloilleni tamman selästä ja tartuin sen ohjiin. "Kuule Maj. Mä oon pitkään ajatellut, et haluaisin olla enemmänkin kuin Unikon hoitaja", sanoin hieman takellellen sanoissani ja se lähinnä kuulosti siltä että mun kieli yritti lopettaa yhteistyönsä kanssani. Majina kuitenkin nosti kätensä leukaansa vasten mietteliäänä ja hymyili ymmärtäväisesti. "Voisinko mä alkaa vuokrata sitä? Omaksihan mä sitä en saa, mutta se olisi tarpeeksi lähellä jo", uskalsin kysyä ja katsoin saappaankärkiäni hieman ujosti. Rapsutin samalla Unikon säkää hajamielisesti.
"I don't see why not!", nainen huikkasi ilmoille yllättävän positiivisesti, ja jostain syystä englanniksi. "Jutellaan myöhemmin, kyllä me saadaan tää järjestymään!", Majinan positiivinen olemus kertoi että hän oli oikeasti sitä mieltä että mä voisin ruveta Unikon vuokraajaksi. Tunsin riemunkuplia rinnassani kun Majina sitten tovin päästä lähti omiin hommiinsa, ja mä halasin suokkitamman kaulaa hieman liian innokkaasti. Unikko ei järkähtänyt yhtään, se vain hörisi matalasti ja yritti kurotella mun ratsastushousujen takataskua jossa oli joskus ollut leipä.
|
|
|
|
by Saaga on May 6, 2020 11:56:51 GMT 2
Tie tähtiin 2020 - Treenit Unikon näkökulmasta 6.5.2020
Hohhoijaa, taas tuo ihminen ajattelee että olisi aika lähteä hommiin. Mulla olisi päiväheinät kesken, pirstales. Ei voi mitään. Ainakin tuo kyseinen ihminen tykkää silloin tällöin tarjota mulle namusia. Vastahakoisesti nostan pääni heinäkasasta kun saan päitset päähäni. Ihmistyttö, joka mua päivittäin hoitaa, tekee selväksi etten mä saa enää syödä enempää. Pärskähdän hiukan turhautuneesti ja sitten kokeilen hamuta sen takintaskua. Hmm, siellä olisi leipä. Ehkä mun pitäisi ansaita se? Haukoitus. No, eipä auta. Tyttö naksauttaa kieltään ja minä tottelevasti häntä seuraan.
Jälleen olen siinä tallin käytävälle kytkettynä, tuttua hommaahan tämä on. Lepuutan kaviota, harjaaminen on ainakin mukavaa. Tässä kun hoidettavana ollaan, voisin ottaa pikku torkutkin. Ai ahaa, nyt ollaan jo putsaamassa kavioita. Tarjoan takakaviota jo valmiiksi kun tyttö saa etujalkani laskettua maahan. Nopeasti tämä hoituu kun yhdessä tehdään. Noniin, tyttö osaa. Ah, nyt ei ole enää paakkuja kavioissa. Mukavaahan tämä on, en minä valittais. Kaverini Vattu välillä valittaa kun pitää seisoa niin kauan paikallaan, mutta ei se ole vakavaa. Ei ole kiirettä mailla halmeilla, niin minä ajattelen.
Pikkuisen pullistan mahaani, kun satula tupsahtaa selkääni ja tyttö rupeaa vyötä kiristämään. Tai en minä sitä myönnä, eikä tyttö koskaan kiristäkään vyötä liikaa. Haukottelen kun tyttö nappaa suitset käpäliin, kohta tulee rautaa suuhun. Eipä mikään tätä suomimammaa hetkauta. Otan kuolaimet tottuneesti suuhuni ja maistelen niitä vähäsen. Ei heinänjämiä, höh. Noh, töihin lähdettävä ja sitten voin mennä taas heiniä rouskuttamaan. Vielä saan suojat silosääriini. Hamuan hieman tyttösen hiuksia kiinnostuneesti, mutta se vaan sanoo että höpö höpö ja nauraa. Hupsu ihminen. Ainakin se tykkää minusta kaikesta päätellen, kun se tulee joka päivä minua katsomaan.
Astelen ihmistytön perässä hiukan laiskasti, ja se kommentoikin maiskauttamalla että pitäs mennä vähän reippaammin. Juujuu, kyllä minä täältä tuun. Ensin se taluttaa minua kentän ympäri muutaman kierroksen molempiin suuntiin. Sitten se pysäyttää minut, ja seison paikoillani tietäessäni että se hyppää kohta satulaan kyytiin. Noniin, hopsaa, tyttö turvallisesti kyydissä. Nyt sitä mennään, tai no odotan ensin lupaa totta kai. Kantapäiden paine kyljissä sanoo että nyt ruvetaan hommiin.
Näköjään esteitä taas, hassua sinänsä että tyttö on minun kanssa viime aikoina hypännyt niin paljon. Eipä tuo haittaa mitään, sehän minulta sujuu. Osaanhan minä, kyllä kyllä. Ei auta vikuroida vastaan, sillä tämä ihminen on siitä jännä ettei se hyväksy multa laiskottelua. Hohhoijakkaa. Kunnon ravien jälkeen nostamme laukan ja hopsaa, liidän yli esteen toisensa jälkeen. Hyvin sujuu tytöltäkin, vaikka välillä joudun vähän viestimään sille että nyt on liian napakasti istuttu. Hidastan raviin ja saan välittömästi komennon että laukka jatkuu. Eipä auta, hopsaa! Helppo homma, helppo palkinto. Saan taputuksen kaulalle ja hörisen vastaukseksi.
Hiki kirpoaa pintaan loppumetreillä, mutta se on pikkujuttu se. Kunnon urheilun jälkeen olen itsestäni ylpeä, ja niin on tuo tyttökin. Saan kehuja, olenhan hieno tamma. Saiskos nyt sitä leipää? Ahaa, ensin totta kai varusteet pois. Juu, antaa ottaa vaan. Hyvin se tyttökin osaa, ja vihdoin pääsen lepäämään. Sain minä sen leivänkin, totta kai, sillä olenhan minä hieno ja osaan. Päivän työt hoidettu kunnialla, kyllä me ollaan ihan hyvä tiimi.
|
|
|
|
by Saaga on May 18, 2020 12:28:00 GMT 2
Vauvauutisia? 17.5.2020
Tie tähtiin oli vihdoin saatettu finaaliin ja siitä selvittiin. Unikon kanssa sijoituimme finaalissa sijalle 8, mikä oli ihan ok. Ei ainakaan oltu viimeisiä. Eikä mun painajaisenikaan käynyt toteen, mikä oli pahin pelkoni. Tyydyin tähän, joskin Majina ja Anni olivat omista sijoituksistaan jokseenkin masentuneenpuoleisia. Kuten aina, tarjosin heille olkapäätäni jos oloa tarvitsisi purkaa. Vaikka tiesin kyllä, että hekin selviäisivät näistäkin pettymyksistä, voimanaisia. Olin aina ollut sitä mieltä, että ilman pettymyksiä ei menesty. Tiesin, että sekä Tea että Vattu pystyivät vaikka mihin, etenkin noin hyvillä ratsastajilla. Kyllä he pääsisivät vielä loistamaan.
Rojahdin sängylleni uupuneena reissusta, ja napsautin puhelimeni lukituksen pois. Majinalta tuli whatsapp-ryhmään parahiksi viestiä, jossa kiitti kilpailijoita hevosten kokemuksen kartuttamisesta. Julius kehaisi heti perään, että hyvin vedettiin. Hymyni ulottui melkein korvasta korvaan, kun komppasin heitä. Sitten jysähti Majinan puolelta jymy-yllätys.
"Hei kaikki muuten (erityisesti Saaga), mä oon vähän miettiny, että jos me yhdistettäis meidän suokit jotta saatais niiltä supersuokkivarsa kesälle 2021?"
Tunneskaalani kävi läpi kaikki riemun ja ilon tunteet parissa sekunnissa, ja nousin istumaan sängyllä niin vauhdikkaasti että vatsalihakseni vihlaisivat. Tämä tarkoitti sitä, että Unikosta tulee mamma. Meille tulee varsa. Mikäli kaikki menee putkeen, siis. Mutta olin jo niin riemuissani, etten ehtinyt edes ajattelemaan mitään kauhuskenaarioita.
"Mul on käyny kyl sama mielessä! En oo kehdannut puheeksi ottaa. Mut, Ihanaa! Unikosta tulee mamma!!" kirjoitin hymyillen entistäkin leveämmin, ja Sita heilutti häntää mun jaloissa. Sen mielestä oli aina kivaa, kun mä olin iloinen, tietämättä edes syytä miksi. Se tepasteli paikallaan etujaloillaan ja läähätti uteliaana. "Meille tulee perheenlisäystä. Uni ja Unikko saa vauvan, ainakin toivon mukaan", juttelin Sitalle, nostin sen syliin ja rapsutin sitä onnessani. Sain vastaukseksi poskipusuja ja lämmintä nuuhkutusta korvaani.
Kaivoin heti Unikon tiedot esiin ja katsoin sen sukutaulua, etsin netistä sen vanhempia ja isovanhempia. Myös Unin. Siellä oli vaikka mitä kivoja värigeenejä, varsasta voisi tulla todella kaunis. Näin sieluni silmin, kuinka ensi kesän laitumilla minä, Unikko ja Unikon vauva hengailtaisiin yhdessä laidunniityllä. Varsa juoksentelisi uteliaana tutkien paikkoja, ja Unikko seuraisi sitä katseellaan tyynen lempeästi. Unikosta tulisi niin hieno emä, olin varma siitä.
Tajusin kuitenkin, että haaveiluni meni aika pitkälle jo, ja kaikkea voisi sattua. Täytyisi olla realisti. Mutta mulla kun oli tapana uppoutua haavefantasiamaailmoihin, heti kun joku toi ilmi jonkun idean mistä pidin. Katsoin Unikon valokuvaa sänkyni yläpuolella ja sydämeni lepatti. Unikosta tulee äiti.
|
|
|
|
by Saaga on Jun 1, 2020 10:40:16 GMT 2
Pääskysestä ei päivääkään 1.6.2020
"Ja sitte laukataan! Kuka eka rannalla?", hihkaisin ystävilleni Mirkalle ja Annille, ja kannustin satulattoman suomenratsuni hurjaan laukkaan, tai no niin hurjaan laukkaan kun se vain pääsi. Tiesin, että ainakin Annin alla oleva Vattu oli paljon nopeampi, ja pian he kiitivätkin ohi. Anni oli uskaltautunut myöskin jättämään satulan telineeseensä, ja tyttö näytti hieman hätää kärsivältä Vatun innostuessa laukasta. Kuulin hiljaista kiroamista kun lilahiuksinen tarrasi ohjien lisäksi ruunikon harjaan.
"Epäreilua! Hei oottakaa!", kuulin Mirkan kutsuvan pienen etäisyyden päästä. Pian ruskeaverikkö kirjavine ratsuineen kiiti vierelleni, ja me aloimme nauraa. "Hienosti menee Anni!", puuskutin Unikon selästä ja kuulin jo metrien päästä edeltämme vastauksen "Tosi kiva, Saaga!", sarkastiseen sävyyn. Kesä oli saapunut, sen näki Kuukarin luonnon vihreytenä, pilvettömänä taivaana ja pian myös edessämme auringosta kimalteleva, kutsuvan viileä vesistö houkutteli uimaan. Mä olin pukeutunut lyhyisiin farkkushortseihin ja vaaleanpunaiseen T-paitaan, sillä ilma oli suorastaan helteinen. Vattu heitti pienen ilopukin ja Anni pysyi selässä kiitettävän hienosti kun saavuimme rannalle.
Anni esitti mököttävänsä, mutta tiesin että hänellä oli oikeasti ihan kivaa. "Piristy, ainakin Vatun energia purkautui mahtavasti", kannustin kun hiljensin Unikon rantahiekalla letkeään käyntiin. Olin aivan tahallani yllyttänyt kaikki muutkin lähtemään satulattomina, sillä tiesin Annin pystyvän hallitsemaan Vattua tarpeeksi hyvin. Tyttö ei meinannut aluksi uskoa, mutta mä olin ylpeä heidän suoriutumisestaan tähän mennessä. Mirka saapui rannalle aivan kintereillämme, ja hevoset näyttivät oikein mielellään olevan menossa jo veteen. Unikko päätti kokeilla onneaan ja yritti maistella rannan reunalta ruohoa, mutta nykäisin ohjista päättävästi ja ohjasin tamman pohkeillani kahlaamaan veteen. "Mirka, hopi hopi! Nyt kaikki veteen!", kutsuin ystäviäni, ja Mirkakin sai kiskottua ratsunsa rantaruohikosta. Arttu päästi näyttävän ravipätkän Mirkan ohjatessa sitä veteen,
Ratsastimme kaikki veteen, ja meillä oli niin hauskaa. Vattu kuopi ja loiskutti vettä leikkisänä, Mirkan ratsu Arttu maisteli vettä ja hirnahti. Unikko kahlasi tyynenä, ja se piti veden viileydestä kuumana päivänä. Rantavedestä kuului kolmen iloisen tytön kikattelua ja ratsujen innokasta pärskimistä, ja veden loiskahtelua Vatun innostuessa kuin varsa konsanaan. Ylitse lensi pariskunta haarapääskyjä, jotka luikauttivat laulun liitäessään aivan päidemme yläpuolella. Kesä oli vihdoin täällä.
|
|
|
|
by Saaga on Jun 5, 2020 11:39:22 GMT 2
Alkeistunti 5.6.2020
"Nonii, ja sitten mä haluan sut sen selkään", komensin vaaleaa serkkutyttöäni ja pidin Unikkoa liinassa. Saila oli ollut pari päivää jo Ansamaassa käymässä, hän halusi oppia ratsastamaan mutta vielä hän ei ollut uskaltanut selkään. Siinä hän nyt seisoi keltaisissa lainakumisaappaissa ja hänelle hieman liian isoissa ratsastushousuissa, jotka olin lainannut hänelle. Kypärä oli mun samettipintainen varakypäräni. Hymyilin katsellessani häntä. "Sailasta on tulossa kunnon ponityttö", virnistin. "En nyt tiiä", tyttö kommentoi epävarmasti kun yritti jakkaralla seistessä nostaa jalkaansa jalustimeen.
Unikon ja Sailan ensikohtaaminen oli hauskaa seurattavaa. "Mä luulin kuvista että sulla on joku poni, mut täähän on ihan jäätävä möllikkä!", Saila oli kommentoinut suomenhevosta lähes järkyttyneenä. Tyttöä jännitti koskea suurta rauhallista hevosta, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Saila oli kuitenkin omalla tavallaan paljon kiinnostuneempi Unikosta, kun Unikko hänestä. Kun Saila tarjosi makupalaa kämmeneltään, hän säpsähti taaksepäin Unikon hamutessa huulillaan. Hän sanoi, että tuntui kuin se imaisisi koko käden suuhun. Mua huvitti miten niin itsevarma nuorikko oli niin vaikuttunut ja varuillaan suuren eläimen edessä.
"Ei en mä pysty, ei tästä tuu yhtään mitään!", Saila parahti ja hyppäsi alas jakkaralta. "Shh", sanoin ja tulin hänen vierelleen. "Kaikkein epätodennäköisintä ois et sä tuolta putoaisit tai mitään. Unikko on vähän niinkuin maailman chillein hevonen, jos se sua yhtään lohduttaa", hymyilin kannustavasti. "Mitä jos mä punttaan sut kyytiin?", silitin serkkutytön hartiaa ja olin varma, että tämä onnistuisi vielä. Saila irvisti epävarmasti. "Siis toi elukka on niin jäätävän kokonen", hän kommentoi. "Eikö toi oo vaarallista?"
Jonkin ajan jaarittelun jälkeen Saila kuitenkin istui jäykkänä suomitamman selässä ja yritti haparoida ohjia käsiinsä. "Herrajeesus mä oon korkeella!", tyttö vikisi. "Mihin se sun itsevarmuus katosi kun sä eilen sanoit et tänään jo laukataan?", nauroin. "Noniin, sitte hartiat taakse ja rennoksi. Napa selkärankaan. Istu takataskujen päällä. Just noin", yritin korjata tytön istuntaa. "Ja sitte lasket kantapäät alas, kuvittele et naru vetää sun varpaita ylös" "Noissa sun ohjeissa ei oo paskaakaan järkeä", tyttö mutisi mutta onnistui luomaan aloittelijaksi melko vaikuttavan rennon perusistunnan. "Sulla menee hienosti!", kannustin. "Hyvä sun on sanoo ku me ollaan vaan paikallaan", Saila sähisi. "No mut nyt me mennään. Pidä kiinni", sanoin äkkiarvaamatta ja lähdin taluttamaan Unikkoa liinassa käyntiä.
Pari kierrosta kävelimme kentän ympäri, neuvoin parhaani mukaan Sailaa myötäämään lantiolla ja pitämään tasapaino vatsalihaksilla. Tyttö tarrasi hevosen harjaan ja otti satulan etukaaresta toisella kädellä epätoivoisesti kiinni, kun käännyimme. "Kokeilepa päästää irti siitä satulasta, sun pitää käyttää sun sisimpiä vatsalihaksia", neuvoin lisää. Olin näkevinäni hymyn tytön kasvoilla, jota en ennen ollut nähnyt. Saila ei ikinä ollut ratsastanut, mutta tuollaisen hymyn näkee vain sellaisen tytön kasvoilla, jota hevoskärpänen on purrut ja pahasti.
Vajaan tunnin ratsastuksen jälkeen kun lopettelimme, Saila hätääntyi hieman. "Miten täältä oikee kuuluis tulla alas?", hän parahti. Neuvoin tekniikan, ja hieman kömpelösti mutta ihan jaloillensa tyttö sieltä kuitenkin kentän hiekalle tipahti. "Just hyvä", kommentoin hymyillen iloisinta hymyäni. "Me saadaan susta vielä heppatyttö, saat nähdä!" "En mä myönnä vielä mitään, mut ei se ihan hirveetä ollut", vaaleatukkainen kommentoi ja taputti Unikkoa hieman epävarmasti. Tiesin tytön olemuksesta, että hän oli päätä pahkaa rakastunut. Vaikkei hän sitä kertoisikaan.
"Onks kaikki tääl jotenki kireitä?", Saila kysyi kun vein Unikkoa talliin riisuakseni sen varusteet. "Ai miten niin?" "Mä näin semmosen mustiin pukeutuneen tytön ja sanoin et oho, gootti. Se ei tainnu tykätä", Saila puhua pälpätti ilman mitään häpeää. Tunnistin hänen kohtaamansa tytön Aliisaksi, josta mulla oli jäänyt vähän sellainen kuva ettei häntä oikein kiinnostanut tutustua. "Saila! Sä et voi", keskeytin hieraistakseni otsaani kiusaantuneena. "Sä et voi kommentoida mitä tahansa ihmisille ketä sä et tunne, kai sä sen tajuat?", huokaisin. Toivottavasti tyttö ei menetä kasvojaan täällä, jotta hän voisi tulla vielä mun luokse käymään ilman huolta.
"Mä haluun ottaa selfien Unikon kaa", Saila sanoi päättäväisesti ja en voinut kun pudistaa päätäni hymyillen.
|
|
|