|
by Saaga on Jul 1, 2020 8:13:59 GMT 2
Lähtö Aavesaareen
1.7.2020
Arki Ansamaassa oli viime viikkoina ollut varsin rauhallista. Talliarki pyöri moitteetta ja sujuvasti kuin öljytty ratas, päivät eivät hirveästi poikenneet toisistaan mikä oli toisaalta ihan hyvä. Joskus tuntui siltä että Ansamaa olisi kokonaan pelkkää fiktiota, tarinaa, kaikkea kummallista siellä oli aikaisemmin tapahtunut. Mutta nyt vähään aikaan mitään sen erikoisempaa ei ollut tapahtunut. Onneksi siihen oli tänään tulossa muutos.
Matka Aavesaareen alkoi ihan näillä näppäimillä. Porukkaa pyöri pihassa valtoimenaan, kantamassa tavaroita autoihin ja lastaamassa hevosia kontteihin. Heitin rinkkani yhden auton peräkonttiin, jonka kyydissä oletin itse matkustavani. Unikko oli jo lastattu auton kyytiin, ja se jäi ihan tyytyväisenä mussuttamaan heinäverkkoa. Unelmatamma kun oli mikä tahansa monia hevosia jännittävä tilanne kyseessä, sillä Unikkoa ei yllättänyt tai järkyttänyt juuri koskaan mikään. Korvat hörössä ja reippaasti se kapusi lastaussiltaa pitkin kyytiin kuin se olisi ollut maailman arkisin asia. Hirveän usein se ei matkustellut, mutta joka kerta se oli yhtä helppo lastata.
Tunsin vahvat käsivarret kietoutuvan leikkisästi ympärilleni halaten takaapäin, ja arvasin heti kuka oli kyseessä. Kaapo suukotti niskaani ja mä nojasin häneen luottavaisesti. Olimme seurustelleet laskujeni mukaan jo pari kuukautta, ja koko pitäjä tiesi sen. Dochasilla oli tapana leikkivittuilla meille molemmille suhteestamme jatkuvasti, ja olin jo tottunut siihen. Kaapo tuntui muutenkin aina olleen eräänlainen meeminaihe koko Ansamaan joukolle, ja nyt niitä meemejä vasta pursuikin.
"Joko alkaa olla kamat kyydissä?", kysyin Annilta joka viskasi omaa rinkkaansa mun rinkan viereen. Luonnollisesti Anni tulisi matkustamaan mun kanssa samassa kyydissä, meitä lähtijöitä oli 10 hevosineen joten tarvitsimme useamman auton. Kaapon ajamassa autossa tulisi matkustamaan minä, Anni, Aliisa sekä Jenna, jonka kisahoitajana olin hiljattain ollut ja olimme tutustuneet paremmin. Aliisasta mulla oli väkisin hieman viileät vibat, enkä ollut varma oliko nainen halukas matkustamaan meidän kanssa edes. Hän vaikutti etäiseltä, mutta hymyilin ja vilkutin silti hänelle lämpöisesti kun näin hänet lastaamassa Jekkua traileriin.
"Painaa kun synti tuo", Anni puuskutti viskaten päätään rinkkaa kohti. "Mutta kaikki tarpeellinen mahtui onneks siihen", hän jatkoi ilmeisesti vastaten kysymykseeni myöntävästi. Nyökkäsin ja pamautin takakontin kiinni. Toinen porukka näytti vielä kiireiseltä, ja näytti siltä että me tulisimme ajamaan heidän edellään. "Vähän on kyllä uhkaava taivas", tuumasin. "Onneksi ei tarvi kävellä", yritin kuulostaa hauskalta mutta se lähinnä jätti kiusallista nyökkäilyä ja hymähdyksiä taakseen. Pian oli aika lähteä ajamaan.
"Kamat kyydissä on, etupenkkipaikasta riitaa" kuului PMMP:n laulu matkakajarista jonka olin raahannut autoon mukaan. Olin luonnollisesti tehnyt oman soittolistan pelkästään pitkille automatkoille. PMMP:n Matkalaulu oli juuri sopiva tähän hetkeen, johon mahtui jännitystä ja tunnelmaa, odotusta tulevasta reissusta ja kaikesta hauskasta mitä tulisimme kokemaan perillä. Mä pidin road tripeistä, niissä oli ihan omanlaisensa tunnelma. Klik, sanoi turvavyöni kun laitoin sen paikalleen Kaapon käynnistettyä auton. Istuin apukuskin paikalla ja loput kyytiläiset istuivat tiiviisti takapenkillä. Aliisa vaikutti varsin kiusaantuneelta, mutta Jenna ja Anni näyttivät olevan ihan hyvällä tuulella. Tiesin kuitenkin, että ainakaan introvertti Anni ei varmaan tulisi nauttimaan näin tiiviistä tunneista auton kyydissä.
"Sit mentiin", Kaapo mutisi ja polkaisi kaasua. Auton renkaat rahisivat hiekkatiellä, ja katsoin taustapeilistä kun Julius kurvasi omalla autollaan peräämme. Mahanpohjaani kutkutti, kesäreissusta tulisi hauska. "Onneksi on ilmastointi", tuumasi Jenna joka löyhytti kasvojaan. Ilma ei ollut varsinaisesti kuuma, mutta painostava kosteus seisoi ilmassa. Vähän niinkuin Ansamaan mailla olisi pian alkanut ukkostaa.
Noin puoli tuntia myöhemmin Olin melkein torkahtanut, kunnes Kaapo äkkiarvaamatta joutui polkaisemaan jarrun pohjaan ja auto pysähtyi radikaalisti. Jenna kiljaisi, Anni kangistui, jopa Aliisa kalpeni kasvoiltaan. Mä peitin silmäni vikisten kun tilanne oli jo ohi. Suuri uroshirvi oli jolkottanut suoraan meidän eteemme, ja taitava kuski Kaapo oli täpärästi tätä väistänyt. Hirven kinner taisi hipaista auton etuosaa, mutta henkisestä järkytyksestä huolimatta kaikki tuntui olevan kunnossa. Välimatka takana ajavaan porukkaan oli sen verran pitkä, että ketjukolarikaan ei ollut nyt skenaariona.
Joku hevosista hirnui hermostuneesti, ja kävimme luonnollisesti pysäiköityämme tien laitaan katsomassa että hevosilla oli kaikki okei. Unikko tuhisi kummissaan, ja kaikeksi onneksi joka jalka oli näennäisesti ehjä. Otin Unikon jaloittelemaankin metsään, jotta näin varmaksi ettei se ontuisi. Tamma oli hiljattain astutettukin, joten olisi ollut kamalaa jos jotain olisi sattunut. Multa pääsi itku kun lastasin tamman takaisin kyytiin.
"Kaikki okei", Kaapo sanoi halatessaan mua. "Niin on", nyyhkytin Kaapon puhtaan pyykin ja sateenkosteuden tuoksuiseen paitaan. Luottotyyppi Julius tarkisti vielä kaikki hevoset omasta toimestaan, ja kun oli aika pitkälti varmaa että henkisiä vaurioita lukuunottamatta jokainen elävä olento säilyi naarmuitta pääsimme jatkamaan matkaa. Onneksi lähdimme sen verran ajoissa, että pysyimme aikataulussa.
Jos jo matka oli näin dramaattispiirteinen, odotin mielenkiinnolla mitä tuleva loppuviikko tulisi pitämään sisällään.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 3, 2020 13:16:07 GMT 2
Aavesaari päivä 3 3.7.2020
Kömmin hissukseen mun ja Kaapon yhteisestä teltasta aamupalan jälkeisten torkkujen jälkeen, nousin jaloilleni ja venyttelin. Keli oli aivan sairaan hyvä sinä päivänä, aurinko paistoi ja erittäin hatarasti toimivan puhelimeni gps tietojen mukaan lämpömittari hipoi kahtakymmentäviittä. Rapsutin mäkärän puremaa ranteessani ohimennen ja oikaisin vaaleansinisiä, ihan vähän liian lyhyitä farkkushortsejani. Lähdin katsomaan hevosia, Unikko laidunsi tarhassa tyytyväisenä ja huitoi paarmoja hännällään. Kumarsin itseni lankojen ali ja menin heinikkoon, joka ulottui lähes polviini, silittämään Unikon kaulaa ja lapaa. Väkisin tuli punkkimahdollisuudetkin mieleeni, mutta en jaksanut välittää.
Tunnustelin myös Unikon vatsaa toiveikkaana. Kesäkuun loppupuolella tamma oli astutettu Unilla, joka oli Kaapon hevonen. Me vitsailtiin usein siitä, että meille tulee vauva. Onneksi itse en ollut raskaana, vaan Unikko sai hoitaa tuplatreffien mammahommat mun puolesta. Eihän se varmaan vielä edes näkyisi ultrassa, vaikka siellä varsa olisikin. Hautasin kasvoni Unikon pellavaiseen harjaan, kun se nosti päänsä ihmetelläkseen että mitä ihmettä tuo tyttö taas puuhaa.
Julius talutti viereiseen tarhaan omaa hevostaan Britteä, joka oli minusta kuvankaunis tamma. Moikkasin hyväntuulisesti. "Ois niin hyvä ilma lähteä uimaan", sanoin haaveilevasti ja Julius komppasi. "Ilma on vähän ku oltais jossain ulkomailla", Julius vastasi vielä ja löyhytti kasvojaan kädellään. Hän päästi tamman narusta ja taputti tätä lavalle tuttavallisesti. Britte hörähti ja nosti hienon ravin kun suuntasi vihreälle.
"Ei mutta olisiko siinä ideaa? Se pakollinen rantajakso Ansamaa style?", hihkuin hammasrivi säteillen. En mä turhaan ollut pakannut bikineitä mukaan. Julius kohautti hartioitaan huomattavasti tyynempänä kuin minä. "Vois siinä olla ideaakin, jos joku haluaa lähteä. Mä voisin", mies nyökkäsi. "Nähään kohta, käyn hoitamassa pari juttua", hän sanoi vielä kun palasi teltalleen.
Hiivin Annin taakse leikkisästi. Tämä istui puun juurella lukemassa jotain kirjaa, en ollut varma mitä. Päätin yrittää säikäyttää tämän. "Buu!", kuiskasin tämän korvaan ja sain vain tuhahduksen takaisin. Petyin hieman etten osannut pelästyttää parasta kaveriani. "Hahhah, kuolen nauruun", Anni sanoi sarkastisesti. "Kuulin sun tepastelun jo kaukaa", tämä vielä lisäsi hieman hymyillen. "Meillä ois uimareissu suunnitteilla!", mainostin yrittäen kuulostaa siltä kuin kertoisin jännittäviä uutisia. "En oikee tiedä", Anni hieraisi niskaansa. "En oo oikein rantatyyppejä. "Tuu ees varjoon löhöämään", yritin maanitella. Tyttö taisi suostua liittyä mukaan, vaikkei hän varmaan ollutkaan oikeastikaan mikään auringon ystävä.
Pakkasin innoissani rantakassin, mukaan oli lähdössä Majina, Dochas, Kaapo, Julius, Anni ja Jenna. Aliisaa en edes kehdannut pyytää, hän vaikutti niin kolkolta aina kun yritin jotain keskustella hänen kanssaan. Mariamia en ollut nähnyt sinä aamuna, missä lie luurasi. Mulla oli minihameen ja pinkin croptopin alla turkoosit bikinit ja mä olin etukäteen miettinyt paljastivatko ne liikaa pintaa. Mutta päätin olla murehtimatta, kaikki olivat kuitenkin tuttuja eivätkä varmaankaan järkyttyneet vähän paljaasta ihostakaan. Nyt oli kuitenkin kesä. My little pony-pyyhe sai kunnian toimia rantapyyhkeenä, ja kassiin tuli mukaan myös limsaa ja aurinkorasvaa. Majina sanoi tuovansa mansikoita evääksi.
Kun saavuimme rannalle, kuulimme lokkien kiljahduksia ja kevyen kesätuulen puiden oksissa. Vesi oli tyyni ja äänetön, ja ilmassa tuoksui jokin hyvin kesäinen. Levitin pyyhkeeni aurinkoisimpaan paikkaan jonka löysin, ja riisuin päällysvaatteeni. Kaapo ei varmaan edes tajunnut, että tuijotti mua ja mä punastuin äkkiä. Majina näytti jälleen kerran upealta, en voinut olla ajattelematta että olisipa mullakin noin täydellinen vartalo. Hipaisin selluliittista reittäni hajamielisesti ja tunsin oloni kuitenkin ihan pikkuisen epävarmaksi. Suuri osa meistä päätti uida, mutta Julius jäi rannalle Annin kanssa.
Majinalla oli luonnostaan lämpö ja ranta verissä. Porottava aurinko ei haitannut naista yhtään, eikä hän ollut kuulemma palavaakaan sorttia. Itse lotrasin aurinkorasvalla, mun iho oli vaaleanpunainen ja pisamainen ja en halunnut melanoomaa. Kalpea Kaapokin sai aurinkorasvaa hartioilleen, kun vaadin että sain laittaa. Rannalla oli ihanaa. Vesi oli lämmintä ja rantahiekka hieman polttavaa paljaiden jalkojen alla. Uin paljon, ja leikimme Kaapon kanssa vesihippaa.
Kun olin uinut tarpeeksi, liityin Annin ja Juliuksen seuraan. "Mitä mieltä ootte siitä kummitustarinasta mitä täällä kerrotaan?", Julius kysyi meiltä kun olin päässyt istumaan, ja otti vaivihkaa mansikan suuhunsa. "Musta se on ihana!", kommentoin. "Ihana? Saaga, sulla on aina jotenkin poikkeukselliset kommentit", Anni naurahti. "Mut ei sitä tiedä, I guess? Asioita voi varmaan selittää järjelläkin", tyttö tuumi ja yritti samalla keskittyä kirjaan keskustelun ohella. "Mä olen kyllä vähän skeptinen", Julius sanoi päättäväisesti. "Liika skeptisyys on pahasta", sanoin nokka pystyssä ja haukkasin mansikkaa. Se oli makein mansikka mitä olin ikinä maistanut. "Mä rakastan kummituksia, mä haluaisin tavata sen pojan", jatkoin silmät säteillen. "Kysyisin ihan kaikkea mahdollista henkimaailmasta!"
Keskustelu jatkui pitkään ja menimme aika syvällisiin. Lopulta kello oli niin paljon, että meidän oli aika lähteä takaisin leirille syömään. Kysyin Majinankin kantaa kummitustarinaan, mutta tuo vain vastasi salaperäisesti "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa", ja iski silmää. Mietin pitkään mitä hän tarkoitti sillä. Perillä leirillä vaihdoin kuivat vaatteet ja kävin vielä katsomassa Unikkoa ennen ruokailua. Tänään tammalla oli vapaapäivä, sillä oli niin kovin kuuma. Mietin kyllä, että voisin käydä ilman satulaa kahluuttamassa sitä illalla. Ajatus kuulosti sen verran hyvältä, että päätin toteuttaa sen myöhemmin. Ehkä saisin sinne myös Mariamin mukaan?
|
|
|
|
by Saaga on Jul 5, 2020 11:09:29 GMT 2
Aavesaari, viimeinen päivä 5.7.2020 Viime yö oli ollut erittäin kylmä, tuulinen ja pelottava. Olin kömpinyt Kaapon makuupussiin hänen kainaloonsa ja rukoillut että telttamme pysyisi paikallaan. Aamupalalle kammetessamme ilma oli raikas, sateentuoksuinen ja viileä. Puin ylleni metsänvihreän hupparin ja kietouduin siihen tiukemmin. Sateen tuoksu oli sellainen tuoksu jota mä rakastin ehkä eniten kesässä. Niin, tänään olisi aika lähteä takaisin kohti Ansamaata. Aamu oli varhainen, jotta kerkeäisimme pakkaamaan ja muutenkin purkamaan leirimme.
Syömisen jälkeen lähdin antamaan Unikolle aamuruuan, hevoset olivat suojaisassa katoksessa yön mikä olikin erittäin kätevä varuste leirialueella niinkin myrskyisänä yönä. Tamma hörisi jo kaukaa kun saavuin aamiainen mukanani, laskin heinät voikon syötäväksi ja se söi suurella ruokahalulla. Silitin tamman harjamartoa ja lapaa ajatuksissani, ja säpsähdin kun Mariam ilmaantui paikalle. Olimme eilen olleet yhdessä uittamassa hevosia mun omasta ehdotuksesta, ja meillä oli kovin hauskaa.
"Uneksitko sie?", Mariam herjaisi kun huomasi että olin hieman säikähtänyt. "Mulla on tapana vähän, no, mennä omiin maailmoihin aina silloin tällöin. Saan joku päivä sydänkohtauksen jonkun teistä vuoksi", nauroin iloisesti ja rapsutin Unikon säkää. "Onneksi se ei tätä mammaa haittaa", sanoin vielä. Mariam meni Puron luo jotain puuhailemaan, ja mä jäin vielä halailemaan ja rapsuttelemaan omaa rakasta ratsuani. Juttelimme aina silloin tällöin, ja musta tuntui että tulin Mariamin kanssa melkoisen hyvin toimeen jo nyt, vaikkemme kauaa olleetkaan tunteneet. En edes tiennyt missä päin Kuukaria tämä asui, tai paljoa muutakaan tästä naisesta.
Pilvinen taivas loi hämäryyttä maisemaan, kun tulin vielä teltan luokse pakkailemaan Kaapon kanssa. Ihailin maisemia hetken, ja katseeni harhaili majakkaan. Se oli vanha ja hylätty, mutta olin vannovinani että sen ikkunasta kajasti valo. Kurtistin kulmiani. "Eikö ollutkin että tuota majakkaa ei kukaan ylläpidä?", kysyin poikaystävältäni hämmentyneenä. "Ei vissiin, kui?", Kaapo totesi monotonisesti kun pakkaili rinkkaa. "No siis..", olin sanomassa, mutta kun käännyin taas katsomaan majakkaa se oli jälleen kolkko ja pimeä. "Öö. Outoa", sanoin ääneen ja Kaapo katsoi minua otsatukkansa alta näkyvällä toisella silmällään kysyvästi. "Ei mitään, luulen. Mä kuvittelen hupsuja", virnistin. Kaapo hyväksyi hiljaa vastauksen ja jatkoi puuhiansa.
Autoja lastatessamme päädyimme jotenkin vähän vaihtelemaan istumajärjestystä autoihin. Tällä kertaa mun ja Kaapon kyydissä olisi Mariam, Silvia ja Anni, joka oli meidän kyydissä kyllä myös tulomatkalla. Ajattelin, että autoreissu olisi mahtava tilaisuus tutustua Mariamiin paremmin. Päästin Annin etupenkille, jottei hänen tarvitsisi kiusaantua liian tiiviistä takapenkkipaikasta, sillä tiesin tämän inhoavan sitä. Itse istuin takapenkille Mariamin ja Silvian väliin, ja toivoin vielä ääneen että matka sujuisi tällä kertaa ilman hirviä tai muuta dramaattista.
"Vyöt kiinni", Kaapo sanoi täysin samalla äänenpainolla mitä hän käytti aivan sama mitä sanoi. "On juu", kaikki sanoivat melkein yhteen ääneen ja auto hurahti liikkeelle letkamme johtona jälleen. Katsoin taustapeiliin ja näin nuoren miehen vilkuttavan leirialueelta. Poika oli hoikka, kalvakka ja hänen vaatteensa olivat jotenkin repeytyneet. Hän näytti siltä että olisi käynyt vaatteet päällä uimassa, ja käännyin katsomaan takaikkunasta. Sieltä kuitenkaan en nähnyt häntä. "Häääääääääh, kuka toi oli?", kysyin ja muut tytöt katsoivat myös kysyvänä. "Saaga on vähän ollu ny harhainen viime päivät", Kaapo sanoi puolivittuillen kun kävi ilmi, ettei siellä ketään ollut.. "Hahhah", vastasin sarkastisesti.
Mariam kertoi, että oli nähnyt itsekin kummallisuuksia viime yönä. "Mitä sä ees teit ulkona sillä ilmalla?", kummastelin ja Mariam päätti vastaukseksi kohauttaa olkiaan. "Mutta mie tapasin jonkun kumman tyypin", hän jatkoi. Mariam kertoi pojasta, jonka tapasi ja mä tajusin nopeasti, että se kuulosti olevan sama poika jonka olin juuri äsken nähnyt. Katsoin Mariamia hetken monttu auki. "Mutta silti, mitä ihmettä sä teit ulkona sillä kelillä!?", vastasin vaihtaakseni puheenaihetta. Jutut alkoivat kuulostaa pelottavilta, sillä tämä kuulosti nyt siltä että saaren kummituspoika Klaus oli totta.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 20, 2020 12:11:11 GMT 2
Ei kai taas? 20.7.2020
Juliuksen poikaystävä Konrad oli käymässä, ja ilmeisesti ainakin Aleksis Malhosesta oli jälleen päästy. Ainakin niin toivottiin. Arki Ansamaassa rullasi melko normaalisti kaikesta huolimatta, mitä nyt Konrad tuntui aiheuttavan melko ristiriitaisia tunteita joissakin persoonissa. Muunmuassa Majina tuntui näyttävän poikkeuksetta hapanta naamaa miehen läsnäollessa, mitä ihmettelin sillä mun mielestä mies oli varsin miellyttävä. Tiesin Juliuksen olevan onnellinen siitä, että hänen kumppaninsa oli käymässä, mutta silti olin kuulevinani hänen itkevän yksin olkkarissa, kun kävin viime yönä vessassa. En kehdannut toki kysyä enempää, ajattelin että ehkä tämä asia ei kuulunut mulle.
Join päiväkahvia juuri asuinrakennuksemme keittiössä seuranani Silvia, Julius ja Konrad. Juttu luisti aika hyvin, mutta Julius oli jopa normaalia rauhallista olemustaan vaisumman oloinen. Konrad nauroi juuri jollekin heittämälleni vitsille ja kaappasi vieressään istuvan Juliuksen kainaloonsa, mutta ystäväni vaikutti jokseenkin vaivaantuneelta, vaikka hän hymyilikin. Nostin toista kulmakarvaani mietteliäänä, miksi Julius oli näin vaisu ja vaivaantunut? Oliko jotain tapahtunut noiden kahden välillä?
"Ei maar. Mun on liikutettava Unikko", tokaisin ja nousin pöydästä huuhdellakseni kahvikuppini. "I must go ride my horse now", sanoin vielä varmuudeksi, sillä Konradin suomenkieli ei ollut niin vahva. Mulle toivoteltiin hyvät ratsastukset ja lähdin vaihtamaan vaatteita. Kiskoin ylleni beessit ratsastushousut ja vaaleanvihreän perus t-paidan, sekä saappaat. Sää ulkona oli lämmin, ja mietin kevyttä treeniä varjoisassa maneesissa.
Vihelsin laitumen portilla ja Unikko otti pari askelta mua kohti. Se rouskutti vihreää ja hörisi hieman, mutta oli hieman vastahakoinen tulemaan lähemmäs. Vihelsin uudestaan tällä kertaa hieman vaativammin ja niin suomimamma löntysti luokseni tyylillä "Jos nyt sitten ihan pakko on". Se antoi mukisematta mun pukea päitset, tarjosin pikkuporkkanan kiitokseksi ja talutin tamman ulkopuomille kuntoon laitettavaksi.
Harjasin niin huolellisesti Unikon karvan kuin osasin, laitoin sen hieman ylikasvaneen harjan letille ja puhdistin kaviot. Ennen varusteiden laittoa mun oli pakko halia ja rapsutella voikkoa, olihan siitä kuluneen reilun vuoden aikana tullut hyvin hyvin rakas mulle. Jos joku oli mun elämäni hevonen, se oli Unikko, ja kantava tamma tulisi tuomaan meille ensi kesänä aivan hurmaavan suokkivarsan. Tiesin jo, että Unikon varsa ei voinut olla muuta kuin ihana.
Varustin ratsuni ja talutin sen maneesiin. Kapusin selkään vaivatta ja aloitin huolelliset alkukäynnit. Voltteja ja suunnanvaihtoja ainakin 20 minuutin verran, jonka jälkeen rupesin verryttelemään ravissa. Maneesiin oli rakennettu pieni esterata, noin metrin korkuisin estein. Metri oli mun nykyinen turvallinen estekorkeus, ja olin tullut jo pitkälle siitä mistä olin Unikon kanssa lähtenyt. Tamma oli toki osaavaksi koulutettu, mutta mun kokemus esteillä ei ollut päätähuimaava kun aloin Unikkoa hoitaa.
Verkan jälkeen suoritin radan muutaman kerran, tein erilaisia lähestymisharjoituksia ja hyppimisen jälkeen mä harjoittelin siirtymisiä ja muuta, joissa tarvitsimme harjoitusta. Tunnin ratsastamisen jälkeen annoin tammalle vapaat ohjat ja taputin reippaasti sitä kaulalle. Olin niin ylpeä tästä tammasta, treenit menivät kerta toisensa jälkeen paremmin.
Sitten kävi kummia. Unikko säpsyi kovasti ja korskui hermostuneena, tajusin hyvin nopeasti että jokin möykky loikoili maneesin ovella puomikasan päällä. Rauhoittelin tammaa ja siristin silmiäni nähdäkseni möykyn paremmin. Pirulauta, se oli se kissa. Se kissa joka oli kiusannut meitä aikaisemmin. Olin varma, ettei se ollut tuossa äsken. Sen oranssina leiskuvat silmät hehkuivat ja se nousi jaloilleen pörhistäen selkäkarvojaan. Olin varma, että näin sillä torahampaat tai jotain. Se näytti epäinhimilliseltä.
Jalkauduin satulasta ja Unikon ohjista kiinni epätoivoisesti pitäen mä yritin hätistää kissaa. Se sähisi niin että maneesissa kaikui luonnottomasti. "Pirskatin katti, nyt painu siitä!", sähisin sille takaisin ja rupesin hieman hermostumaan Unikon levottomasta käytöksestä. Se ei reagoinut mihinkään muuhun asiaan tällä tavalla. Unikko ei suostunut kulkemaan läheltäkään kissaa, se hirnahti kimeästi ja tepasteli paikallaan. "Mikä sua vaivaa?", kysyin tammalta epätoivoisesti ja yritin rauhoitella sitä.
Tilanne raukesi, kun Dochas tuli maneesiin Buuriin kanssa. Kissa oli kadonnut kuin savuna ilmaan, en tiedä mihin, mutta se oli kadonnut sillä aikaa kun mä rauhoittelin voikkoani. "Ei kannata tulla tänne, se kissa on täällä jossain", sanoin terävästi Dochasille ja sain Unikon rauhoittumaan. Se huohotti suupieli vaahdossa ja silmänvalkuainen hieman vilkkuen. "Hyvä tyttö", sanoin hyvin rauhallisesti ja silitin tamman nenäpiitä. Se rentoutui silminnähden.
"Höpö höpö, älä?", Dochas sanoi epäuskoisena. Kuitenkin hänkään ei voinut erehtyä siitä mihin Unikko olisi voinut reagoida. Niin rauhallinen ja järkevä hevonen ei turhia säiky. Tuossa kissassa oli jotain luonnotonta, en pitänyt siitä yhtään vaikka kissoista yleensä pidinkin. Päätin puhua Majinan kanssa saman tein.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 24, 2020 14:26:51 GMT 2
Kummallisuuksia 24.7.2020
Mua oikeastaan ahdisti todella paljon juuri nyt. Luonnottoman äkäinen kissa ei näyttänyt merkkejä lähteäkseen, se tykkäsi olla maneesissa ja siksi kukaan ei uskaltanut siellä ratsastaa. Hevoset pelkäsivät sitä pirun kattia tajuttoman paljon, enkä oikeastaan ymmärtänyt miten yhdestä kissasta voi olla niin paljon harmia. Välillä kissa taas tuntui katoavan kuin tuhka tuuleen, jolloin kaikki ajattelivat että nyt siitä päästiin. Mutta aina se ilmestyi jostakin ihan yhtä salakavalasti kuin oli kadonnutkin.
"Tuikkivat kivet"
Harjatessani Unikkoa ajatuksissani se korskahti hiljaa kuin kysyäkseen mitä mä oikein hipsutan. Yleensä mun harjausotteet olivat niin varmat ja päättäväiset, ja nyt Unikkoa hieman ärsytti kun mä lähinnä kutittelin sitä, en nimittäin keskittynyt. "Anteeksi tyttö", sanoin ja päätin keskittyä taas ratsuni hoitamiseen. Tänään mä aioin tehdä vihaisen soiton sinne eläinsuojaan joka kissan oli aikaisemminkin hakenut.
"Palauta tuikkivat kivet"
Kun Unikko oli huolella harjattu ja puunattu, lähdin taluttamaan sitä laitumelle. Kaivoin samalla puhelimen taskustani ja päätin, että nyt mä soitan sinne. Kaivoin numeron esiin ja rauhallisesti taluttaessani voikkoa puhelin rupesi tuuttaamaan. Keräsin riimunnarua paremmin käteeni jottei Unikko menisi syömään.
"Kuukarin eläinsuoja, Minja Laaksola" "Saaga Talvilehto tässä hei. Mä soittaisin yhdestä kissasta" "Joo?" "Tota, meidän tietääksemme ainakin tulitte Ansamaan tilalta parisen kuukautta sitten hakemaan semmosta mustaa kissaa.." "Mustaa kissaa?" "Niin. Semmoinen todella ärhäkkä tapaus. Se on taas täällä, meinasin että viittittekö hakea sen takaisin?" "Me ei tiedetä mistään mustasta kissasta".
Luuri lyötiin korvaan täysin monotoniselta kuulostavan lauseen jälkeen. Olin tyrmistynyt. Mikä ihmeen asiakaspalvelija tuokin oli? Mietin mitä tässä pitäisi tehdä. Kihisin raivosta ja mieleni teki hakata otsaani lähimpään mahdolliseen seinään, niin paljon mua rupesi kyrpimään.
"Onko sinulla tuikkivat kivet? Palauta ne"
Päästin Unikon vapaaksi laitumella ja tajusin äkkiä, että jokin polttaa mua paidan alla. Revin violetin kivikorun kaulastani ja säikähdin, sillä se oli aiheuttanut mulle jäätävän palovamman rintaan. Sitten kaikki kävi liian äkkiä tajutakseni.
Ensin vilahdus ruohikossa. Unikko, joka ei vielä ollut lähtenyt mun luota vauhkoontui. Sain potkun kaviosta ja päädyin maahan makaamaan, takaraivoni kolahti maahan ja korvissani alkoi vinkumaan. Tykyttävä kipu sääressä, pyörivä maailma, jossain hyvin kaukaa kuuluva Unikon panikoitunut hirnunta. Sitten kaikki pimeni.
|
|
|
|
by Saaga on Aug 27, 2020 11:25:34 GMT 2
Arki rullaa taas 27.8.2020
Harjasin jälleen voikkoani pitkin vedoin ja hyräilin samalla taukohuoneesta kuuluvan hiljaisen radion mukana. Silloin tällöin tykkäsin, että mulla oli jotain muutakin taustahälinää kuin Unikon tyytyväinen tuhina ja kavioiden satunnainen kopistus. Taukohuoneeseen oli tuotu vanha radio, jota sai pitää päällä rajoitetusti. Tunnustelin samalla Unikon vatsaa, ja olin huomaavinani että se alkoi jo pyöristyä. Tai sitten se oli vain haavekuvitelmaa. Silitin Unikon kuvetta ja vatsanseutua tutkivasti. Siellä kasvaa supersuokki, Uni myytiin hiljattain pois mutta ainakin me saatiin hänestäkin muisto kasvamaan.
Olin huomaamattani ruvennut laulamaan hieman hyräilyä voimakkaammin, ja tumma tuttu ääni kommentoi jälleen jostain karsinasta "Et sinä kyllä vieläkään mihinkään Idolsiin pääsis vaikka maksettais". Kaapo siivoili karsinoita hieman vaisulla mielenkiinnolla. "Minäkin sinua, höpöpuppelinassukka", vastasin ja lähetin puolivittuilevan lentosuukon. "Älä enää i-ki-nä sano höpöpuppelinassukka", poikaystäväni murahti muka loukkaantuneena. "Tai muuten?", virnistin ja väistin lentävää pesusientä. "Kyllä mä oikeesti tykkään susta", sanoin vielä kuin varmistaen että tämä oli hänestäkin leikkiä. "Tiedän", Kaapo vastasi hymyillen pehmeästi.
Tykkäsin siitä, miten leikkisä Kaapo oli vaisun ulkokuorensa alla. Tulimme viimeisen päälle juttuun, ja en olisi voinut toivoa suloisempaa poikaystävää. Unohduin hetkeksi haaveisiini ja tuijotin kun Kaapon vahvat käsivarret palasivat työntekoon.
"Nyt mun pitää kyllä keskittyä", kommentoin ja jatkoin Unikon puunaamista. "Ai, mä oon keskittynyt koko ajan". "Haista sinä-", rupesin taas leikkivittuilemaan takaisin kunnes Samuelin askeleet keskeyttivät minut. Hän oli tulossa järjestelemään hevosensa viimeisimpiä tavaroita. Hän katsoi meitä molempia vuoronperään hieman kysyvästi, ja karkasi sitten satulahuoneen puolelle.
"Joku vielä luulee kohta et me oikeesti inhotaan toisiamme", naurahdin. "Mä näytän kuinka paljon inhoan sua", kuulin talikon kopsahtavan seinää vasten. Kaapo tuli luokseni ja halasi minua vyötäisiltä takaapäin. Nojauduin häneen ja olimme hetken siinä. "Tuli halipula vai?", kuiskasin. "En myönnä", Kaapo vastasi ja suukotti minua poskelle.
Viimein kun olin seksuaaliselta ahdistelulta erilaisilta häiriötekijöiltä saanut Unikon puunattua varustamiskuntoon, noudin sen varusteet ja laitoin laiskalla tuulella olevan mamman työskentelykuntoon. Tänään menisimme sileällä ihan perusjuttuja, olimme menneet esteitä hiukan useammin viime aikoina ja olin jopa innostunut niistä. Unikostakin löytyi yllättävästi se reipas puoli, etenkin maastoesteillä. Siitä näki, kuinka paljon se nautti hyppäämisestä. Mutta tänään ottaisimme hieman iisiä.
Nousin selkään ulkokentällä, maneesiin en vieläkään uskaltautunut sen kissan takia vaikka se olikin taas ollut jo jonkin aikaa kateissa. Ties milloin se kuitenkin ilmestyisi taas, ja en halunnut Unikkoakaan stressata turhaan. Se karsasti myös maneesia silminnähden. Onneksi näin loppukesästä oli vielä hyvät ilmat, vaikkakin vilpoinen syystuuli tuntui jo kutittelevan poskipäitä. T-paidalla en enää tarjennut, joten olin varustautunut lämpöisellä hupparilla.
Rentojen alkukäyntien jälkeen kokosin ohjat ja rupesin tekemään taivutusharjoituksia, sekä jonkinlaisia pohkeenväistöjä ravissa. Jäykkä Unikko vetristyi nopeasti ja sain sen kulkemaan rennosti. Kokosin sen takapään myös mukaan jottei se kulkisi etupainoisena niinkuin sillä välillä oli tapana. Voltteja, pysähdyksiä, siirtymisiä. Välillä oli ihan mukava harjoitella perusjuttujakin, ja vaikka itse sanonkin niin minusta Unikko olisi ihan kelpo myös kouluradoilla. Vaikka se olikin jäykkä ja hieman hankalasti motivoitavissa, olin oppinut ratsastamaan sitä niin että tamma kulki kauniisti ja sulavasti. Olin kuitenkin ollut sen pääliikuttaja jo puolitoista vuotta, ja päivääkään en vaihtaisi.
Otin vielä reippaahkon laukkapätkän muuten rennon tunnin loppupuolelle ja huomasin vasta siinä vaiheessa, että Julius katseli meidän menoa mielenkiinnolla. Punastuin ja ujostuin heti, koska ajattelin heti että meidän valmentaja rupeaisi meitä tuomitsemaan. Päinvastoin hän näytti peukkua hyvän työn merkiksi, ja mä hymyilin vastaukseksi. Harjoitusravia vielä pätkä, ja annoin sitten vapaat ohjat loppukäyntien ajaksi. taputin tammaa kaulalle ja se pärisytti sieraimiaan tyytyväisenä.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 1, 2020 16:20:31 GMT 2
Maastossa haikeana 1.9.2020
Kesä oli lopulta tullut tiensä päähän. Koivut kellersivät laskevan auringon hohteessa ja maa metsäpolulla oli mutainen ja aavistuksen sateen jäljiltä liukas. Varmajalkainen Unikko ei tästä välittänyt ja se löntysteli kaikessa rauhassa pitkin ohjin Tean ja Majinan perässä. Ilma tuoksui raikkaan kostealta ja tarvitsin jo tällä säällä lämpöistä takkia hupparini päälle. Nautin alkavasta syysilmasta täysillä, ja maasto tähän vuodenaikaan oli parasta mahdollista puuhaa.
Perässämme tallusti ihana Harri ja hänen kyydissään hiukan hermostuneelta vaikuttava Samuel. Mietin kovasti, miksi häntä tuntui jännittävän aina kun näimme, mutta pistin sen siihen piikkiin että hän ei tuntenut mua kamalan hyvin. Ehkä mies oli vain kovin ujo. Hänen hevosensa kulki rauhallisesti turvallisen välimatkan päässä Unikon hännästä. Majina oli hiljainen. Tiesin, että hänen ja Tean yhteiset hetket olivat aika finaalissa. Tämä oli heidän viimeinen yhteinen maastoreissunsa.
Maastopolku jolle saavuimme, oli sopivan leveä joten siirryimme ratsastamaan rinnakkain. Majina keskellä, minä oikealla ja Samuel vasemmalla. Tämä mahdollisti kätevästi keskustelun, ettei tarvinut huutaa eteen ja taakse. "Miten voit?", uskalsin kysyä Majinalta kuulostaen välittävältä. "Mmhmm. Mä voin ihan hyvin. On vaan vähän..", Majina taukosi. "Tyhjä fiilis?", yritin täyttää lausetta kysyvästi. Majina nyökkäsi epäröivästi. "Ehkä enemmän haikea. Tuleehan mulla tätä tyttöä ikävä ihan oikeasti", nainen vastasi huokaisten ja taputti Teaa kaulalle. Tea puhalsi ilmaa sieraimistaan ja käänsi toista korvaansa kohti Majinaa kuuliaisena.
Ymmärsihän sen. Olin aina ajatellut, että Tea olisi Majinan elämän hevonen. Aina suunnitelmat eivät vain mene niin kuin kuvittelisi. Tämän olin omassakin elämässä saanut huomata. Hymyilin Majinalle kannustavasti, ja olin huomaavinani tämän silmäkulman pienesti kostuvan, minkä nainen kyllä peitti nopeasti ja tehokkaasti, vaikuttaen jälleen omalta varmalta itseltään pienen haikeustuokion jälkeen.
"Mä rakastan sun hevosta, Samuel", huikkasin toiselle puolelle polkua ja Samuel hätkähti hieman, kun tajusi että hälle puhutaan. "Ai, no, kiitti. Se on kyllä hieno poika", vaisu vastaus kuului ja hyväksyin tämän. Samuel vaikutti hieman ulkopuoliselta, ja yritin kaikkeni ettei hän tuntisi niin. Pian kuitenkin siirryimme jälleen jonoon osastoon, jotta voisimme ottaa ravia jonkinnäköisen pätkän. "Vähän höyryjä päästelemään, vai mitä?", huikkasin takanani köröttävälle Samuelille kun nostimme ravin. Hän puri huultaan ja näytti hieman kalpealta, mikä sai mut taas hieman ihmettelemään. Keskityin kuitenkin itse keventämiseen ja sopivan välimatkan ylläpitämiseen, mikä oli helppoa sillä Unikko voisi hitautensa puolesta olla jonon viimeinen. Onneksi sen askel oli kuitenkin sen verran iso, että takana tulevalla Harrilla ei vaikuttanut olevan ongelmia sopivan temmon löytämisessä.
Annoin ravin pompauttaa minut kevyeen istuntaan ja takaisin satulaan vuoroaskelin, ja nautin hetkestä. Oksa raapaisi hieman kypärääni ja jostain tippui vesipisara poskelleni. Kaikki syksyssä oli jotenkin niin omanlaistaan, joka senttimetri luonnosta näytti kauniilta ja ilma tuntui sopivan viileältä, muttei kylmältä. Reippaan ravipätkän jälkeen Majina huikkasi meille että siirrytään käyntiin, ja niin käyskentelimme taas jo pikkuhiljaa kohti tallia, hevoset pärskähtelivät vuoronperään rentoutumisen merkiksi. Toivoin, että muillakin maastolaisilla oli ollut mukavaa, ja Majina ja Tea saivat hyvät muistot viimeisistä yhteisistä päivistään.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 3, 2020 11:40:10 GMT 2
Uuden ystävyyden alku?
Maastoreissumme jälkeen, kun huuhtelin kuraa Unikon jaloista pesupaikalla, Samuel ilmestyi taakseni aikomuksenaan kertoa jotakin.
”Tota Saaga. Mä…. m… mä haluaisin kertoa sulle jotain…”
Nousin kyykystä katsoen miestä kysyvänä. Mitähän merkillistä hänellä oli mielessään. "No? Onko jotain huolia?", onnistuin kuulostamaan jokseenkin äidilliseltä ja katsoin miestä myötätuntoisesti. Olin otettu, jos hän halusi mulle jostain avautua. Emme kuitenkaan olleet tutustuneet vielä kunnolla.
Samuel nielaisi ja nosti katseensa muhun. "Asiahan on niin että..", hän epäröi jälleen. "En tiedä ootko huomannut, mutta mä hieman, no tuota, en kävele kamalan hyvin?"
Nyt mä hämmennyin. "Et kävele kamalan hyvin?", toistin. Mies tuntui punastuvan hieman. "Niin", hän jatkoi ja näytti jälleen epäröivän. "Okei?", hymyilin hieman huvittuneena. "En ole huomannut, mut se on harmi. Ootko satuttanut itsesi?" "Siihen mä olinkin tulossa", mies katsoi jälleen minuun harhailtuaan katsettaan ympäri Unikkoa ja pesupaikkaa. Hän näytti varmistavan, ettei kukaan ole kuulolla.
"Mä olin vuosia sitten onnettomuudessa", Samuel suorastaan huokaisi ulos ja tuntui puhuvan pötköön, kuin olisi odottanut tuon lauseen ulostuloa viikkokausia. Myötätunto valtasi mun sydämen. "Kukaan ei oikeastaan tiedä siitä vielä täällä", mies sanoi vielä hiljaa hieraisten niskojaan epämukavana. "Oi", vastasin. "Okei. Kuulostaa tosi surulliselta", sanoin, ja mietin vielä miksi mies halusi kertoa tän just mulle. Varmaan siksi, että hän koki mut tarpeeksi turvallisena ihmisenä.
Hassua sinänsä, mulla oli aiemmin jäänyt Samuelista vaikutelma että hän olisi vähän jopa kylmä, etäinen ihminen. Mutta siinä jutellessamme pitempäänkin, tajusin että hän oli oikeasti tosi mukava. Hoidettuani Unikon pois istuimme yhdessä vielä tovin taukotuvassa rupatellen. Mä lupasin, että en kerro Samuelin onnettomuudesta kenellekään. Hän sai itse kertoa siitä jos koki sen tarpeelliseksi, mutta musta tuntui että mies koki sen helpotukseksi että edes joku tiesi, ja oli joku kelle puhua asiasta.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 8, 2020 17:14:10 GMT 2
10.9.2020
Ansamaalaisilla riitti huolia. Julius hiljattain erosi poikaystävästään, josta mulla ei muutenkaan ollut kamalan mukava kuva. Samuel putosi Harrin selästä joka säikäytti monet meistä, mutta hän näyttäisi ainakin päällepäin olevan kunnossa. Majina taas oli ajoittain hyvin ikävällä tuulella Teasta luopumisen vuoksi. Kuitenkin hänen koeratsastama mahdollinen uusi hevosensa tulisi olemaan eräänlainen dream come true.
Itseäni vaivasi huono kisatulos Seppele Cupin HeC luokassa, olimme luokkamme viimeisiä. Jostain syystä olin taas mennyt jännityksestä lukkoon kentällä ja Unikko yritti parhaansa mukaan ymmärtää mitä halusin sen tekevän, mutta vika oli mun omassa pääkopassa. Rata unohtui kokonaan, ja säädimme jonkinnäköistä sovellettua versiota siitä. Mua nolotti niin kovasti, mua on nolottanut jo siitä asti. Hengailin Unikon karsinassa iltamyöhällä pahaa päivääni torjumassa ja hautasin sormeni tamman tuuheaan harjaan.
"Sä kai tiedät etten oo sun takia huonolla tuulella, tiedäthän?", juttelin tammalle ja suukotin sitä otsalle. Unikko lupsautti korviaan sivulle ja alkoi nuokkua kun silitin sen nenäpiitä pitkin vedoin. Lopulta sillä oli pää mun sylissä ja mä halasin sitä varovasti. Unikon mammaloma lähestyi, enää emme menisi kisoihin tai tekisi rajuja treenejä. Eläinlääkäri oli todennut tiineystarkastuksessa, että tiineys oli menossa oikein hyvin ja varsa oli terve. Se kaikki oli mulle nyt tärkeintä, että mun lempitamma ja sen vauva voivat hyvin.
Poistuin karsinasta hetken halituokion jälkeen ja suljin oven huolellisesti perässäni. Joku muukin oli ilmeisesti tallissa, sillä satulahuoneesta kuului kopsahdus. Pian kopsahduksen jälkeen sieltä tupsahtikin Samuel Juliuksen kanssa, ja mä en voinut olla pistämättä merkille että nuo kaksi olivat kaveeranneet aika tiiviisti viime päivät. Typerä ajatus, että mitähän nekin teki tuolla satulahuoneessa, ravisteli itse itsensä mielestäni ja nostin kättäni moikatakseni. Todennäköisesti he olivat vain siivoamassa tai laittamassa omia varusteitaan pois päivän jäljiltä.
"Sä et näytä omalta itseltäs", Julius kommentoi kun sammutti valot satulahuoneesta. "Ai?", oli ainoa mitä sain vastaukseksi. Samuel pysyi vielä hiljaa, mutta hymyili mulle hieman. "Sä oot jotenkin alakuloinen, mikä on?", Julius jatkoi vielä. "Äh, ei mikään. Välillä vaa tuntuu et mikään ei suju. Ei mulla ole mitään väliä just nyt. Mitä teille kuuluu?", höpötin vääntäen tekopirteää hymyä kasvoilleni, esittäen että mulla oli kyllä kaikki ihan oikeasti hyvin.
"Ei kehumista", sanoi Samuel pudistaen hieman päätään. Katsoin miestä myötätuntoisesti. Aiemmin päivällä sattunut onnettomuus oli varmaan säikäyttänyt hänet, mutta kaikeksi onneksi mitään vakavaa ei sattunut. Korkeintaan henkisiä vaurioita, sanoisin. Julius pudisti itsekin päätään. "Nyt vähän tuntuu siltä että me kaikki tarvitaan kuumat kaakaot. Mä teen", sanoin äidillisesti ja lähdin edeltä asuinrakennukselle.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 17, 2020 16:36:59 GMT 2
Syysmyrsky 16.9.2020 Keskiviikko
Annoin Unikolle pitkää ohjaa, kun se löntysteli kaikessa rauhassa maastopolulla. Olimme Annin kanssa juuri heittäneet melko reippaan maastolenkin Vatun ja Unikon kanssa. Onneksi enää ei tarvinut murehtia Annin pärjäämisestä ruunikon kanssa, sillä sen ruunaamisen jälkeen se oli mitä mukavin eikä juuri oikkuillut enää. Totta kai se oli säilyttänyt oman hurmaavan silmäkulmapilkkeensä, mikä oli minusta hyvä sillä mitä Vattu olisi ilman Vattumaista luonnetta.
Myös Anni antoi ratsunsa oikaista kaulaansa ja ratsumme pärskähtelivät vuoronperään tyytyväisinä. Ilma oli kovin syksyinen ja viileä, tuuli oli melkoisen kova. Enää ei tarvinut ainakaan varoa ylikuumenemista, taakse jäänyt kesä oli helteinen ja tukala. Poimin pudonneen koivunlehden Unikon harjasta ja huokaisin. "Sinänsä mun ei tuu yhtään ikävä helteitä. Oispa jo joulukuu ja lunta", sanoin Annille joka kohautti olkiaan. "Ainahan syksy kesän voittaa, jos multa kysyy", tuo tuumi ja nyökkäsin. Kaikissa vuodenajoissa oli puolensa, mutta syksy ja talvi olivat mun ehdottomia lemppareita. Saavuimme pikkuhiljaa tallipihalle ja päätimme viedä ratsumme vielä kentälle jolkottelemaan loppukäyntejä. Ratsastin Annin perässä kaikessa rauhassa ja tuulen yltyessä satuin vilkaisemaan taivaalle. "Pirskatti. Ihan just alkaa muuten sataa", tuhahdin ja tunsin pisaran poskellani. "Ihan totta muuten", vastasi Anni ja tunsin tässä vaiheessa jo toisen ja kolmannenkin pisaran. Yllättäen taivas aukeni yllämme kuin joku olisi kaatanut ämpäristä vettä päällemme. "No hyvä ettei olla mettässä enää", nauroin ja meille tuli sittenkin kiire hypätä alas ratsujemme selästä, ja viemään ne talliin kipinkapin.
Loppukäynnit jäivät siis vähän vajaaksi, mutta onneksi eivät liian lyhyiksi. Kikatimme sateessa kun juoksukävelimme ratsujemme kanssa talliin, ja kovin montaa sekuntia ei tarvinut edes olla sillä säällä ulkona ennen kuin näyttäisi suihkusta tulleelta. Vihdoin päästyämme sateensuojaan sidoimme hevoset käytävälle ja purkasimme ratsumme. "Joo, se ois vissiin kuivaushommia", puuskahdin ja noudin Unikon pakista hikiviilan vietyäni varusteet pois. Anni rutisti hiuksiaan ja niistä pudonneesta vedestä muodostui lammikko lattialle.
Vattu vaikutti hieman hermostuneelta, kun ulkona tuuli rupesi yltymään kovemmaksi ja kovemmaksi. Katsoin ikkunasta, ja puut heiluivat lähes vaakatasossa. "Ei siellä äsken ollut ihan noin kova tuuli kyllä", huokaisin ja laitoin ikkunan kiinni. "Taitaa tulla yöksi kova myrsky". Anni rauhoitteli ruunaa, ja Unikon läsnäolo taisi auttaa myös Vattua sillä Unikkoa ei yksinkertaisesti jaksanut kiinnostaa. Kaikki olisi hyvin, kunhan saisi iltaheinät nenän alle.
Laitoimme hevoset karsinoihin ja päätimme yhteistuumin hakea ulkona olevat hevoset sisälle, sillä sää näytti armottomalta jo tässä vaiheessa. Saimme Kaapon ja Dochasin avuksi. Saatuamme hevoset suojaan mulla oli jo ulkona seistessä täysi työ pysyä jaloillani. Tuuli lähenteli hirmumyräkkää, vettä satoi kaatamalla ja me juoksimme koko joukkue sisälle suojaan. Istahdimme asuinrakennuksen keittiön pöydän ääreen, keitin itse kaikille teekupposet. Kello oli vasta kahdeksan paikkeilla illalla, ja luin säätiedotteesta että myrsky saavuttaisi huippunsa puolenyön aikaan. Tästä yöstä taitaisi tulla aika pelottava.
Kuulimme ison rysähdyksen, kun ulkona pihakoivu kaatui ja sitten menikin sähköt.
|
|
|
|
by Saaga on Sept 18, 2020 13:14:23 GMT 2
Kalla Cup - Syyspäiväntasaus
18.9.2020 perjantai, koulukoepäivä
"Ollaan perillä jo!", kuulin Elisan hihkaisevan takapenkiltä. Avasin silmäni torkuiltani ja huomasin saapuneemme Auburn Estaten suurensuurelle parkkipaikalle. Oli varhainen aamu, olimme kovasti valmistautuneet Elisan kanssa kenttäkilpailuihin jotka pidettäisiin tänä viikonloppuna. Jo tänään olisi tiedossa koulukoe. Elisa ja minä olisimme samassa luokassa, ja kilpailuvietti oli meillä molemmilla melkoisen korkealla.
Elisaan olin hiljattain tutustunut jo paremmin vaikka olimme molemmat olleet Ansamaalaisia jo hyvän tovin. Elisa oli mua useamman vuoden nuorempi, joten hirveästi yhteistä puhuttavaa en keksinyt, mutta ainakin näistä kisoista meillä olisi varmasti yhteistä ruodittavaa. Elisan oma poni Saimi oli hurmaava ja ne tulivat Unikon kanssa hyvin toimeen. Lastaus traileriin ei ollut näiltä kahdelta tammalta mikään ongelma. Ajomatka poikaystäväni Kaapo kuskina meni kovin mutkattomasti. Kaapo parkkeerasi auton taitavasti ja niin me kapusimme autosta ulos raittiiseen syysilmaan.
Kilpatunnelma oli katossa, katselin ohikulkevia ratsukoita mielenkiinnolla. Puitteet olivat hienot ja kauempaa erottuva hiekkakenttä näytti valmiilta koulukoelaisia varten. Hihkaisin silkasta riemusta, ja lähdin laskemaan trailerin lastaussiltaa alas hevosten ulosottoa varten. Molemmille tammoille oli lainakarsina merkattuna, sillä olisimme täällä pitkän ajomatkan takia viikonlopun. Me yöpyisimme majatalossa melkoisen lähellä kartanon tiluksia. Automatkaa sinne olisi viitisen kilometriä suuntaansa.
Sain Unikon turvallisesti siirrettyä lainakarsinaan, ja ilokseni tajusin Saimin ja Unikon olevan täällä karsinanaapureita. Kaapo roudasi tavaroita melko kasan kerrallansa varustetiloihin, ja mä autoin kantamaan pienempiä tavaroita sitä mukaan mitä tarvitsi. Varoin likaamasta hienoja valkoisia kisahousujani, sillä koulukokeessa halusin näyttää hyvältä. Elisa köpötteli Saimin kanssa naapurikarsinaan ja antoi tamman tutkia paikkoja omaan tahtiinsa.
"Vitsi tää on kiva paikka", vihelsin ja tutkin tallia. Tammatallin tyhjät karsinat oli varattu kokonaan lainakarsinoiksi kilpaileville, ja tämä talli olikin iso. Hyvin viehättävän näköinen kaikkineen, Auburn vaikutti todella laadukkaalta paikalta. Pian kuitenkin päätin keskittyä kokonaan Unikon hoitoon, sillä enää ei menisi kauaa ennen kuin meidän vuoromme jo tulisi. Laitoin hiukseni nutturalle ja nypin satunnaisia roskia kilpatakistani näyttääkseni mahdollisimman ammattimaiselta, vaikka siitä mä olinkin melko kaukana.
"Mulla on aika hyvät fiilikset", kuulin Elisan sanovan viereisestä karsinasta tuon letittäessä Saimin harjaa sykeröille. "Ihanko totta?", vastasin ja suin voikkoani pitkin vedoin kiillottaen sen karvaa pölyharjalla perusteellisesti. "Ootas vaan kun me Unikon kanssa näytetään mistä kana pissii", heitin vitsikkäästi ja rupesin hinkkaamaan jotain ruohotahraa sienellä Unikon kupeesta. "Aijaa?", Elisa kurkkasi kaltereiden välistä meidän karsinan puolelle. Virnistin leikkisästi. "Saatpa nähdä, sä oot ennen meitä radalla niin me tiedetään teidän heikot kohdat", tummaverikkö heitti haastavasti mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa. "Ehkä mä vedän niin täydellisen radan että heikkoja kohtia ei ole? Täydet prosentit peliin!", iskin nyrkin käteeni vastaten haasteeseen.
Mullakin oli todellakin hyvä fiilis tästä päivästä. Me emme olleet Unikon kanssa puhtaimpia kouluratsastuksessa, mutta ehkä tää päivä olisi poikkeus. Toivo oli korkealla, ja me todellakin näytettäisiin noille kaikille viime kisojen mokien jälkeen mistä meidät oli tehty. Kilpavietti oli huippuunsa viritettynä.
|
|
|
|
by Saaga on Nov 13, 2020 13:09:37 GMT 2
Ensilumi
13.11.2020 Ensilumi tuprutti hiljaa uneliaan Ansamaan tilan pihaan, kun hipsin varhain Kaapon kanssa aamutallihommiin. Sormia kihelmöi, nenänpää oli turta. Hieroin kämmeniäni vaivihkaa yhteen ja hautasin sitten nenäni niiden taakse piiloon, Kaapo heitti mua hanskoilla. "Oli sitten tosi fiksua lähteä hommiin ilman hanskoja", tuo mumisi. "Unohtu", kommentoin ja lämmitin hetken sormiani Kaapo-raukan niskassa ennen kuin kiskoin rukkaset käsiini. Toinen ei ollut moksiskaan, oli jo tottunut mun kummallisuuksiin näköjään.
Hörinä ja kavioiden tömistely kantautui korviimme kun avasimme päätallin ovet, hevoset olivat mielissään huomatessaan että ruokinta-automaatit olivat saapuneet paikalle. Kipitin suoraan Unikon karsinalle ja sen turpa kurkisti kalterien välistä, voikon korvat olivat hörössä ja se puhalsi lämmintä ilmaa suoraan mun kasvoille. "Hei rakas", kuiskasin ja ihastelin tamman pyöristynyttä massua. Varsa syntyisi melko pian, mitä Taina oli sanonutkaan, todennäköisesti se putkahtaisi maailmaan joskus joulun tienoilla. "Tuutsie", kuulin Kaapon turhautuneen äänen ja ryhdyin samantien häntä auttamaan.
Hommaa oli paljon, mutta saimme aamutallin kunnialla hoidettua ihan kahdestaan. Mulla oli etäpäivä koulusta, joten mä ajattelin olla koko päivän hyvin pitkälti talliapulaisen roolissa tänään. Tyhjensin kottikärryt lantalaan, ja menimme lopulta yhdessä syömään aamiaista Kaapon kanssa. Tein meille, sekä muille A-rakennuksen heräileville sieluille kuumat kaakaot. Aamu oli vilpoinen, mutta kaakao lämmitti hurjasti.
Puolenpäivän tienoilla lunta oli maassa jo viitisen-kymmenisen senttimetriä, ja mä riemastuin suorastaan. Tein pienen lumiukonkin tarhojen nurkalle, ja huomasin että Vattu ei kamalasti arvostanut tätä tyyppiä joka oli ilmestynyt kököttämään sen heinien lähelle. Pöhkö hevonen, ajattelin. Näin Kaapon kolaamassa lunta tallipihalta ja päätin yllättää tämän heittämällä lumipallolla. Tyyppi ei edes hätkähtänyt. "Elä kehtaa, kohta saat tän koko kasan niskaas", poikaystäväni leikki suuttuneensa mutta tiesin että häntä nauratti.
"Onko tää sun näkemys pihatöistä?", kuulin hänen vielä sanovan kun kippasi taas uuden lumikasan sivuun. "Kunhan vaan vähän leikin sun kanssa", mutristin huuliani ja potkin lunta. Olin sitten jo lähdössä tekemään oikeasti tarpeellisia töitä, kunnes iso lumipallo tömähti suoraan keskelle selkääni. "Haista paska", älähdin nauraen ja koin tarpeekseni suojautua, sillä nyt alkoi lumisota.
Myöhemmin, vaihdettuani lumesta märät vaatteet, oli aika lähteä kävelyttämään Unikkoa ja sain seurakseni Samuelin ja ihanan Harrin. Päätimme yhteistuumin lähteä leppoisalle käyntimaastolle, pidin Unikon liikunnan tässä vaiheessa rauhallisena. Unikon tukeva lämpöinen selkä ilman satulaa, lumihiutaleiden varina poskilla, lumen narskunta kahden ratsun kavioiden alla ja hiukan sormia ja varpaita kipristävä pakkasilma. En ehkä olisi keksinyt siinä vaiheessa parempaa tapaa rentoutua.
Samuelin kanssa olimme ystävystyneet ihan kiitettävästi viime kuukausina, ja vaikka aluksi hän vaikutti kireältä ja ujohkolta niin nyt hän oli jo paljon rennompi seurassani. Juttua riitti, muunmuassa huomasin keskustelevamme yhteisestä kaveristamme Juliuksesta melko paljon. Olin kiinnittänyt huomiota että Samuel oli viettänyt aika paljonkin aikaa valmentajapojan kanssa, mutta en kehdannut asiasta enempää udella.
Noin tunnin käppäilyn ja rupattelun jälkeen saavuimme takaisin talleille, lumisade oli yltymään päin. Purimme ratsumme ja veimme ne takaisin tarhoihin, kiirehdin itse taukotupaan kaakaontekoon. Muutama muukin tallilainen oli löytänyt tiensä tupaan, koska siellä oli mukavan lämmintä. Musta oli tosi kivaa kun talvi tuli näinkin varkain eikä meidän tarvinut niin paljoa kärsiä syyskurakeleistä. Eniten tältä talvelta odotin totta kai meidän mahtisuokkivarsaa.
|
|
|
|
by Saaga on Jan 12, 2021 18:23:19 GMT 2
Valerianan ratsastuskilpailut 11.1.2021
Taisin kokea valaistumisen viimeistään siinä vaiheessa, kun Unikko sai ruusukkeen suitsiinsa palkintojenjaossa. Toinen sija kouluratsastuksen VaB-luokassa. Tälläistä en ollut osannut kuvitella kuin lapsuuden haaveissani. Olin pitkään ollut varma että esteratsastus on mun juttu, mutta aivan kuten Majinakin, sain kokea onnistumisen tunteita vasta kunnon koulukentillä. Radan jälkeen purkaessani ratsuani paras ystäväni Anni putkahti jostain seinän takaa ja halasi mua onnentoivotusten kera. Hän oli katsomassa molempia ratojani, osallistuin VaB lisäksi VaA-luokkaan, joka ei mennyt ihan yhtä hienosti mutta sekin meni hienommin kuin osasin odottaa.
"Siis herrajumala", Anni huokaisi ja taputti Unikkoa ohimennen. "Se ei oo koskaan varmaan näyttänyt niin uljaalta kun tuolla. Oon aina ajatellut sitä vähän semmosena pullamössönä", liilahiuksinen kertoi ja tyrskähdin hieman. "Kun Majina tarjos vaihtoehtoa noista kouluradoista, mä en ollut aluksi ihan varma. Mut esteillä kun sillä ei oikein sitä voimaa ja vauhtia oo. Miksen mä ole aikasemmin tajunnut miten hyvin me voidaan pärjätä kouluradoilla, kun pistetään panokset peliin?" tivasin tuike silmissäni ja rupesin purkamaan Unikon sykeröitä, jotka muuten näyttivät aivan sairaan nätiltä noin tuuheassa ja paksussa harjassa.
Niin, olimme aikaisemminkin olleet koulukisoissa, mutta kiinnostus ei ollut riittänyt kunnon treeneihin. Silloin myös tulokset olivat melko pettymyksentäyteiset. Tänä talvena panostimme urakalla myös koulutreeniin, ja Juliuksen ansiosta mä rupesin viimein tajuamaan tän lajin hienouden. Tekstasinkin Juliukselle heti kun mahdollisuus koitti, että kiitos vaan valmentajalle, ilman sua en ois varmastikaan saanut näistä kisoista niin loistavaa kokemusta ja puhtia tähdätä vieläkin korkeammalle.
Huomenna saisin luvan jännittää vielä Annin ja Vatun suorituksia esteluokissa. Esteet olivat kyllä niin heidän juttunsa, ja aikaisemmin olin luultavasti myös halunnut estekisoihin siksi jotta voitaisiin kokea yhteishenkeä Annin kanssa mahdollisimman paljon. Mutta tajusin, että kilpakokemukset olivat ihan yhtä hauskoja vertailtavia vaikka kilpailisimme eri lajeissa.
Saatuani Unikon valmiiksi, tarjosin sille extraherkun ja halasin tammaa kovasti. "Sä oot hieno, maailman hienoin mun mielestä. Hyvä tyttö", kuiskasin sille.
|
|
|
|
by Saaga on Jan 25, 2021 10:17:32 GMT 2
Ulpun esikoulu ja talvipäivä tallilla
25.1.2021 Pahin kaamos oli kääntynyt ja päivät rupesivat jo pikkuhiljaa pitenemään. Sinä päivänä oli erityisen aurinkoinen ihana pakkaspäivä, puut olivat huurteessaan ja pikku Ulpun hopeanvoittoinen karva kimalteli auringonpaisteessa. Unikon varsa oli voimistunut reippaasti ja se oli kasvamassa oikein hienoksi suokkitammaksi. Annoin Unikon ja Ulpun juoksennella kentällä aina välillä vapaana silloin kun emme treenanneet Unikon kanssa. Varsa loikki ilopukkeja kuin pikkuinen kili. Unikko ravaili hillitysti ja piti tarkasti silmällä pienokaista. Se oli mitä mainioin emä, niinkuin olin olettanutkin. Oikea muumimamma, olin Majinalle tuumannut. Ulpu kiljahteli välillä riemustaan, oli niin hauska katsella kuinka kaikki oli pikkuiselle niin uutta, suurta ja ihmeellistä. Lumipaakkuja oli hauska potkia ja välillä täytyi käydä nipistämässä mammaa leikkiin haastaen. Kärsivällinen Unikko hörisi ja kirputti hieman varsan säkää kun se hakeutui pian rauhoituttuaan emän tykö. Niin herttaisia, ajattelin sydän hieman sulaen Unikon äidinrakkaudelle. Pian kuitenkin totesin että nyt oli juoksenneltu tarpeeksi ja oli aika palata tarhaan.
Unikkohan kulkisi nätisti vaikka vapaana kanssani takaisin tarhaan, mutta Ulpun olisi totuttava riimuun joten puin molemmille tytöille riimut päähän. Varsariimu oli vähän jännittävä Ulpusta ja se yritti kovasti väistellä, mutta lopulta sain taisteltua sille päitset. Pidin puolihuolimattomasti kiinni Unikon narusta ja keskityin varsan taluttamiseen jotta se tottuisi siihenkin pian. Unikko kulki kuin koulutettu kultainennoutaja aivan vierellä, mutta Ulpu poukkoili ja välillä yritti puskea mua päällään jotta saisi välirapsutuksia. Tuuppasin varsaa hellästi kauemmas ja lempeästi ohjasin sen kävelemään oikealla puolellani nätisti. "Hieno tyttö", juttelin ja kehuin joka kerta kun parikin askelta meni nätisti. "Hyyyyvääääää", venytin kehuani taas ja pikkuhiljaa varsa alkoi tajuamaan että vikurointi ei tuottaisi tulosta, sen sijaan tuo täti kehui ja rapsutti aina kun meni kiltisti. Olimme harjoitelleet paljon ja pikkuhiljaa varsan käsittely helpottui helpottumistaan. Loistava "eskarioppilas" kyseessä, sillä Ulpu oli nopea oppimaan ja se matki paljon emäänsä, joka oli tyyni kuin viilipytty aina käsittelytilanteessa. Sekin helpotti huomattavasti.
Ulpu oli vielä niin pieni, ettei sille voinut antaa makupaloja, mutta Unikko sai babyporkkanan kiitokseksi hienosta käytöksestä. Sen sijaan vauva sai kunnon rapsutukset otsalle ja haleja. "Hei taas Unski. Kohta me taas matkustetaan koulurataharjoituksiin Storywoodsiin", juttelin ratsulleni ja halasin sitä kunnolla. "Mä tiedän että se menee hyvin", taputin vielä kaulalle hevosta jonka jälkeen poistuin tarhoilta. Dochas putkahti talleilta päin kottikärryt täynnä lantaa. "Hei Saaga, viittisitkö millään kolata ja hiekottaa ton tallin etupihan", mies huikkasi selkeästi hyvin kiireissään. Lunta oli yöllä tullut kovasti ja talliporukalla oli muutenkin kiire ja muuta tekemistä, joten olin enemmän kuin mielelläni avuksi. "I'm on it, no problem!", otin komennon vastaan ja kipitin heti hommiin.
Parin tunnin kuluttua
Lumityöt tehtyäni päätin pitää pikku breikin ja juoda kahvit taukotuvassa. Julius nosti kättään reippaaseen tervehdykseen kahvikuppinsa ja älypuhelimensa takaa. "On kylymä", hytisin ja kiirehdin täyttämään my little pony-mukini lämpöisellä sumpilla. Se lämmitti hyisiä sormiani ihanasti joten otin kupista kaksin käsin kiinni ja istahdin pöydän ääreen. "Ihan totta?", Julius totesi hieman sarkastisesti ja laski puhelimensa kohteliaasti alas osoittaakseen keskittyvänsä keskusteluun. Rupattelimme pitkään mukavia, huomasin että puheenaihe kääntyi Samueliin ja Harriin aina tuon tuosta. Olin kiinnittänyt jo pitkään huomiota että Julius ja Samuel viihtyivät yhdessä, mutta en ollut oikeasti tietoinen oliko heillä juttua. Epäilin sitä kuitenkin ihan pikkuriikkisen. Kohautin toista kulmakarvaani kun Julius aloitti jälleen lauseen Sampan nimellä. "Ootsie ihastunut?", nojasin leukaani käsiini hymy korvissa saakka ja heiluttelin jalkojani kuin pikkutyttö joka vähän lällätteli kaverilleen. Mies punastui välittömästi, mutta jätti kommentoimatta asiaan ainakaan suoraan. Hän tuntui välttelevän puheenaihetta, spekuloin sitä että he eivät halunneet vaan julkistaa suhdettaan vielä. Tämä reaktio kuitenkin sai minut melko vakuuttuneeksi siitä, että Kaapo ja minä sekä Doc ja Maj emme olleet ainoita pulusia Ansamaassa.
|
|
|
|
by Saaga on Feb 10, 2021 20:58:21 GMT 2
Uudet tuulet puhaltaa
10.2.2021
Juliuksen ja Briten poistuminen Ansamaasta kosketti monia meitä. Julius oli ollut mulle pitkään hyvä kaveri, ja hän oli tärkeä osa siinä että mun ja Unikon kisaura on polkaistu ryminällä käyntiin. Julius oli valmentanut mua jo kuukausia, ja mä tunsin olevani vähän pulassa etsiessäni uutta valmentajaa tilalle. Toivoin kuitenkin, että Julius jatkoi elämäänsä hyvillä mielin ja uudet kuviot toisivat hänelle kaikkea hyvää. Sitä paitsi, olin kuulevinani että uusi valmentaja olisi tulossa tutustumaan tiluksiin ihan lähipäivinä.
Samuel oli silminnähden henkisesti rikki, vaikka ei hän sitä kyllä ääneen myöntänytkään. Mä olin tällä hetkellä Samuelin lähin ystävä Ansamaassa, joten tarjosin olkapäätäni mielihyvin. Olimme viettämässä iltaa mun ja Kaapon asumuksessa, Kaapo itse oli varmaan Dochasin kanssa kaupungilla joten me saimme puhua syvällisiä niin paljon kuin sain Samuelista irti. Kovin vaikea häntä oli saada puhumaan tunteista, mutta musta tuntui että Samuel tarvitsi juuri sitä.
Laskin viinilasini sohvapöydälle ja katselin myötätuntoisena, kun Samuel vihdoin tuntui päässeen asiaan ja puhui mulle ääni särkyen siitä, kuinka hänelle Juliuksen kanssa oli muodostumassa voimakas tunneside. Laskin käteni tämän hartialle ja silitin, yritin myös tartuttaa vienoa hymyä mieheen mutta hän vältteli katsettani. Olin huomaavinani, että hänen silmästään olisi tipahtanut kyynel, mutta se kuivautui nopeasti Samuelin villapaidan hihaan tämän pyyhkäistessä poskeaan.
"Nii. Julius on ihan helvetin ihana ihminen. Mullakin tulee ikävä sitä", sanoin kun nostin jälleen viinilasini huulilleni ja siemaisin. "Onneks oot sentään sä", Samuel sanoi. "Onhan sulla varmaan muitakin kavereita täällä, vai onko?", kysyin hieman huolissani. "No sillee joo.. Kyllä mä täällä pärjään. Mut sulle mä pystyn puhumaan parhaiten", Samuel nosti katseensa vihdoin minuun ja hymyili. "Tosi hyvä kuulla", huokaisin ja hymyilin takaisin.
Niin, mulla ja Samuelilla oli vain vähän yhteistä, mutta me olimme lähentyneet ystävinä huomattavasti. Sen verran, että Kaapo osoitti jopa hieman mustasukkaisuuden piirteitä, mutta sehän oli varmaa, että tuollainen oli täysin turhaa. Samuelin ja Kaapon lisäksi mulla oli Anni. Jopa Majinan kanssa mä vietin usein aikaa, vaikkei me nyt varsinaisia sydänystäviä ehkä oltukaan. Porukka Ansamaassa vaihtui aina silloin tällöin tiuhaankin, mutta nämä ihmiset olivat pysyneet mun kanssa ja olin siihen enemmän kuin tyytyväinen.
|
|
|
|
by Saaga on Mar 2, 2021 23:43:29 GMT 2
2.3.2021
Ilta alkoi jo hämärtää, silti ilmassa oli kevään tuoksua ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mäkään en palellut iltatallissa. Kaapo sekä Dochas saivat juuri hevoset sisälle, ja mä sammuttelin valoja talleilta sekä katselin että kaikki on hyvin. Kävin vielä sanomassa Unikolle heipat ennen kuin laitoimme ovet säppiin. Taivas oli kirkas ja ilma oli vain vähän pakkasen puolella, kevät kuikuili aivan nurkan takana.
Lähdimme Kaapon kanssa yhdessä vielä kävelylle Sitan kanssa, sillä Kuukarissa oli mahdollista nähdä revontulia tänä iltana. Metsään tultuamme päästin koiran vapaaksi ja kuuliaisesti se jolkotteli jonkun matkan päähän meistä ja käveli reippaasti, varmistellen että tulemme sen perässä. Kaapon hengitys huurustui hauskasti kun hän kiskoi huivin kasvojensa edestä. Tartuin häntä kädestä ja hymyilin, Kaapo antoi pienen suukon päälaelleni. Rauhallisessa iltakävelyssä on oma tunnelmansa, metsä oli todella hiljainen lukuunottamatta askelten narskuntaa lumessa ja satunnaisia naurunpyrskähdyksiä keskustelumme lomassa.
Sita bongasi jotain mielenkiintoista ja se uskaltautui kauemmas meistä. Pidin sitä silmällä ja samalla tähyilin taivaalle, revontulia ei ainakaan vielä näkynyt. Kuulin huuhkajan jossain etäämpänä ja säpsähdin hiukan. Kaapo puristi kättäni lujempaa ja mä puristin takaisin. ”Senkin säpsy”, Kaapo hymähti. ”Mä en voi sille mitään”, naurahdin ääneen. ”Mihin se koira nyt..”, lauseeni jäi kesken, kun tajusin että mulla ei ollut mitään käsitystä missä Sita oli.
Kutsuin koiraa, mutta se ei tullut. Yritin kuulostella sen askelia, mutta mitään ei kuulunut. ”Outoa”, totesin. ”Sita tulee aina kutsusta”. Rupesin sisimmässäni hieman hätääntymään, mutta yritin pysyä rauhallisena. ”Ei se kauas oo mennyt”, Kaapo huomasi hermostuneisuuteni ja rauhoitteli. ”Sita! Tänne nyt!”, yritin huutaa hieman kovempaa, mutta koirasta ei näkynyt jälkeäkään. Kohta meidän olisi käännyttävä takaisin, sillä alkoi olla tosi pimeää.
Lähdin etsimään koiraa syvempää metsästä, ja pian mä kohtasinkin oudon näyn. Sita nuuhki yhtä kohtaa maassa, kuin se olisi jotain elintärkeää. Se ei reagoinut muhun millään tavalla, ja oli muutenkin oudon poissaoleva. ”Mikä se on?”, kysyin koiralta ja kyykistyin tutkimaan pientä kuoppaa maassa jonka Sita oli kaivanut.
Kaapo tuli myös katsomaan, ja mä siirsin hieman lunta pois esineen päältä. ”Siis-”, aloitin, mutta en saanut sanaa suusta kun löysin kädestäni ruostuneen hevosenkengän. Kenkä oli kymmeniä vuosia vanha, yhdenkään meidän tallin hevosista se ei ollut. ”Tätäkö sä hamuat?”, kysyin Sitalta huvittuneena mutta Sita oli kumman vakava. Se painoi korvat luimuun ja katsoi kenkää huolestuneena. ”En mä vaan välillä ymmärrä tota hurttaa”, Kaapo hymähti.
Otin hevosenkengän taskuun, sillä halusin tutkia sitä tarkemmin. Olihan se mielenkiintoinen löytö, kenties se on muisto tallin entisiltä ajoilta ennen kun Majina ja Dochas ostivat tilukset. Kiinnitin hihnan Sitan pantaan ja lähdimme kotiin. Revontulia sinä iltana emme nähneet. Palasimme kämpille illan pimetessä niin, ettei metsässä olisi nähnyt enää mitään.
Otin hevosenkengän takkini taskusta, ja Sita juoksi saman tien asuntoomme sängyn alle piiloon. Majina tuli vastaan keittiössä ja mä näytin kenkää hänelle. ”Juu ei toi meiän hevosten ole”, Majina totesi aivan samaa mitä mä olin itse ajatellut. ”Vanha kun mikä toi on”, nainen sanoi ja otti kengän lähempään tarkasteluun. ”Mielenkiintonen löytö, mut minkä takia Sita sitä pelkää?”, mietin ääneen. ”Ja miksi se tutki sitä niin intohimoisesti? Onkohan siinä joku kirous”, korostin koomisesti viimeistä sanaa lauseessani kuin kertoisin kummitustarinaa. Majina nauroi.
Kömmin peiton alle myöhemmin sinä iltana Kaapon kainaloon, hevosenkengän jätin yöpöydälle. Nukahtaessani näin todella levotonta painajaista täysin kimosta hevosesta.
|
|
|
|
by Saaga on Mar 15, 2021 12:31:56 GMT 2
15.3.2021
Pikku Ulpu oli jo iso tyttö, se vahvistui ja kasvoi silmissä. Olin saanut Majinalta luvan hoitaa sitä itse Unikon lisäksi, ja meistä oli tulossa hyvät ystävät. Ulpu oli perimässä emänsä luonnetta, mutta varsamaista ilkikurisuutta ja leikkisyyttä sillä oli vielä roimasti. Kuitenkin opetustilanteissa se otti kaiken uuden vastaan järkevästi ja viisaasti, niin helppoa ja kilttiä varsaa en ollut aiemmin hoitanut. Katselin Ulpun suuriaskelista ravailua tarhassa hymyillen kun se korvat hörössä jolkotteli jo opitusti luokseni, vaaleanpunainen soma loimi oli kuran tahrima ja vaalean vuosikkaan jalat kaipasivat kipeästi puhdistusta. Kiinnitin riimunnarun nuorikon päitsiin ja talutin sen ulkopuomille. Sää oli aurinkoinen, plussakelit olivat pysyvästi saapuneet Ansamaahan ja sulava lumi muodosti pieniä puroja tallipihalle.
Niin, kauan odotettu kevät oli saapunut. Riisuin loimen Ulpulta ja se ravisteli oitis karvaansa häntäjouhiansa myöten. Hopeaan taittava karva välkehti auringossa upeasti, tamma oli ruvennut jo tiputtamaan talvikarvaansa runsain mitoin ja se näytti vähän hassulta. Vähemmän karvaisia läiskiä siellä täällä, ja silti hevonen oli kovin pörröinen toisista kohdista. Rupesin reippaasti pyörittelemään kumisukaa Ulpun vartaloa pitkin, ja se osoitti nautintoa nostamalla ylähuultaan ja nojautumalla lujaa käteeni. Korjasin sen nojautuvaa käytöstä tuuppaamalla hellästi toiseen suuntaan, sillä varsa oli jo aika iso ja olisi voinut vaikka kaataa minut. Ulpu tajusi vihjeen ja tyytyi lepuuttamaan takakaviotaan ja nauttimaan käsittelystä. Käsittelin kumisualla huolellisesti koko vartalon ja pyyhin hikiviilalla isoimpia irtokarvoja pois sen jälkeen. Joku satunnainen pikkulintu saisi mukavasti pesämateriaalia Ulpun karvoista, joita oli nyt runsain mitoin pitkin pihaa.
Hoidin hevosen huolellisesti, harjasin usealla eri harjalla ja puhdistin kaviot. Kavioiden puhdistus oli Ulpun mielestä vielä vähän kummallista, mutta se oli alkanut ymmärtämään jutun juonen vihdoinkin. Kavio nousi pienen maanittelun jälkeen oikein kauniisti, ja pysyi kädessäni niin kauan kunnes laskin sen hallitusti maahan. Kehuin tammaa reippaasti jokaisen kavion jälkeen ja lopuksi se sai vielä hurjasti otsarapsutuksia. Niistä se piti, ja olin huomannut Ulpun kerjäävän rapsutuksia tuon tuosta. Siinä se poikkesi Unikosta, Unikko antoi kyllä rapsuttaa ja silitellä ja piti siitä, mutta se ei niitä varsinaisesti pyytänyt. Ulpu oli vähän kuin koiranpentu, joka oli aina innoissaan lähdössä osallistumaan tapahtumiin ja oppimaan uutta. Hevosta oli helppo motivoida pelkästään kehuilla ja hellyydenosoituksilla, ja sekin helpotti kouluttamista huomattavasti.
Unikolla oli vapaapäivä treenien lomassa, joten päätin keskittyä Ulpuun tänään. Tein sen kanssa kävelylenkin taluttaen maastossa, jossa se sai vähän oikoa jalkojaan ja oppi kulkemaan vaikeatakin polkua. Suomineidosta oli tulossa varmajalkainen, sitä ei kannot ja kivet hätkähdyttäneet. Se ihmetteli lintuparvia ja puunrunkoa pitkin juoksevaa oravaa, lähinnä haistellen ja tutkien etäältä. Viisas varsa kiinnostui herkästi uusista asioista, ja mä palkitsin sitä joka kerta kun se käyttäytyi kauniisti ja hyväksyi uudet, jännittävät asiat tyyneydellä. Maastolenkin jälkeen juoksutin Ulpua maneesissa liinassa, harjoittelimme käskystä ravaamista ja muutamia muita yksinkertaisia juttuja. Ratsukoulutukseen olisi vielä aikaa, mutta tälläisten helppojen juttujen opettelu oli jo vuoden ikäisenä ihan paikallaan. Lopuksi vielä teetin porkkanalla houkutellen venytyksiä ja harjoittelin paria hauskaa temppua. Ulpun lempitemppu oli "pusu", siinä se hellästi kosketti turvallaan minua poskelle.
Palautettuani Ulpun tarhaan vielä ulkoilemaan pariksi tunniksi ennen kuin hevoset haettaisiin yöksi sisälle, tajusin että olin alkanut kiintyä tähän pienokaiseen aika tavalla. Halin ja rapsutin sitä pitkän tovin ennen kun poistuin tarhasta itse. Lopuksi marssin toimistoon, jossa Majina teki paperihommia. Nainen nosti katseen minuun kysyvänä ja hymyillen. Olin päättänyt ottaa puheeksi, että tekisin ostotarjouksen Ulpusta.
|
|
|
|
by Saaga on Mar 27, 2021 14:56:14 GMT 2
27.3.2021
Runiacin kisaviikonloppu ei ollut ainakaan tähän asti mennyt Ansamaalaisilta ihan niin putkeen mitä olisimme toivoneet.
Katselimme Annin kanssa joukkuekisan tuloksia vähäsanaisina, ja ystäväni oli silminnähden kireällä tuulella. Vaikka Anni oli hiljainen, niin silloin kun joku häntä potutti niin häntä ympäröi suorastaan pelottava aura. Annin ja Vatun omat kisat eivät menneet ihan putkeen, ja mä yritin parhaani mukaan häntä piristää. Vatsaani muljaisi kun ajattelin huomisia koulukisoja, Unikko ja mä olimme kyllä treenanneet kovasti, mutta ilman Juliuksen apua en rehellisesti tiennyt miten pärjäsimme.
Anni halusi olla hetken rauhassa, joten lähdin etsimään Samuelin ja löysinkin hänet Harrin lainakarsinan edustalta, mietteissään. "Mikä meininki?", kysyin varovasti, mies näytti hieman ahdistuneelta ja hän silitti hajamielisenä kimon otsaa. "Paskaakos tässä", tuo huokaisi hampaidensa välistä. Harri ojensi päätään uteliaasti minua kohti ja sen pehmeä turpa houkutteli minut silittämään sitä. "Kaikki okei? Varmaan ainakin huomisen kisat vähän-" "Jännittää", Samuel viimeisteli lauseeni. Hirveästi en saanut hänestä irti, mutta yritin parhaani mukaan tuoda positiivisuutta ilmapiiriin ja kannustin ystävääni, yrittäen kuitenkin olla luomatta paineita yhtään sen enempää mitä hänellä oli jo valmiiksi.
Jätin molemmat kaverit mököttämään rauhassa ja lähdin hakemaan Unikkoa. Kevyt kävelytys kentällä saisi riittää tänään, sillä huomenna meidän olisi oltava terässä. Voikko hörisi minulle lämpimän tervehdyksen kun saavuin tarhaan. Napsautin narun kiinni sen päitsiin ja vein sen kentälle, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään. Saisin rauhassa purkaa ajatuksiani tammalle. Dochasin mielestä oli hupsua, että juttelin Unikolle niin kuin se olisi ihminen. Mutta Unikko oli paras terapeutti koskaan, se ei keskeyttänyt tai tuominnut vaan kuunteli ja oli läsnä, vaikka se tuskin ymmärsi hölkäsen pöläystäkään mitä juttelin.
"Tää tunnelma on aika ankea, eikö ookin. Kaikki vaan mököttää", puhelin Unikolle taluttaessani sitä kahdeksikkoa ympäri kenttää. "Mä jotenkin uskon et meillä menee huomenna hyvin, mut oon silti vähän huolissani. Mul on ikävä Juliusta, se osas niin hyvin valmentaa meitä. Pitäskö meiän ettiä uusi kouluvalmentaja?", jatkoin ja purkasin sydäntäni niin paljon kuin tarvitsi. Hevoselle juttelu kohensi mun mielialaa, enkä ollut enää niin hirveän ahdistunut huomisesta. Hengitin syvään ja lähdin lähestymään asioita positiivisen kautta.
Vajaa tunnin kävelytyksen ja sydämen purkamisen jälkeen mä vein Unikon sisälle ja huolsin sen putipuhtaaksi. Selvitin ja letitin myös sen hännän, jotta se ei olisi huomenna ihan sotkussa. Huomenna olisi herättävä varhain puunaamaan ja letittämään ponia, ja nyt kun rupesin ajatelemaan kisoja mun sydän lähti laukalle. Olin oma positiivinen itseni, ja toivo hyvistä tuloksista eli vahvana. Hoidettuani hevosen mä rupesin käymään kisavarusteita läpi ja katsoin, että ne olivat varmasti puhtaita. Uudenuutukainen valkea kouluhuopa kullanvärisillä yksityiskohdilla hohti, ja mä olin kiinnittänyt Unikon suitsiin pienen onnenkorun. Siinä oli vaaleanpunainen kristalli enkelinsiivillä. Kaikki oli tiptop, ja mä en voinut enää muuta kuin toivoa ja odottaa.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 5, 2021 11:50:46 GMT 2
Tie Tähtiin 2021 - Ystävyyskorut
5.4.2021
"Miten voi jo nyt jännittää niin pirun paljon?", puuskutin ja nostin vapisevin käsin höyryävää My little pony-kahvimukillistani huulilleni. Joukkuekaverini Anni ja Samuel istuivat toisen puolen tallituvan pöytää selaten omia puhelimiaan, kuin myös höyryävine mukeineen. Yritin kuitenkin pitää keskustelua yllä huolimatta toisten lievähköstä vaisuudesta. "Tajuutte kai että eka osakilpailu on jo ens viikolla?", jatkoin. "Mitä?", Anni nosti katseen puhelimestaan kohottaen kulmaansa. "Tänään on maanantai", sanoin tarkistaen sen itsekin hieman epäuskoisena puhelimesta. "Jep, mutta osari on vasta sunnuntaina", Samuel sanoi tyynesti. "Mutta silti!", ähkäisin. Jännityksestä huolimatta olin kuitenkin positiivisilla fiiliksillä, kuten melkein aina kisojen lähestyessä. Tie tähtiin oli viime vuonnakin melkein jopa vuoden kohokohta, vaikkei me hirveän hyvin siellä pärjättykään. Olimme kuitenkin vaihtaneet painotuksen kouluratsastukseen Unikon kanssa, joten uskalsin toivoa parempaa menestystä tänä vuonna.
Muistelin katkerana viime vuoden ensimmäistä osakilpailua Hallavassa, kun olimme Unikon kanssa luokkamme viimeisiä. Otin sen silloin vähän liiankin raskaasti, ja päätin että on aika oppia virheistään ja hyväksyä myös ne lähes välttämättömät epäonnistumiset elämässä. Annin tapaan olin itsekin kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen, mun oli vaikea hyväksyä omia virheitäni. Julius aikanaan oli saanut mut kuitenkin ymmärtämään, että ne kuuluvat elämään. Harmi, että lähes mentoriksi muodostunut Julius oli jo lähtenyt Ansamaasta. Purin huultani ja kiersin hiussuortuvaa sormeni ympärille. Aina voi oppia paremmaksi epäonnistujaksi, tuumasin mielessäni. Jaksoin kuitenkin uskoa, että ehkä tänä vuonna asiat voisivat olla toisin.
"Mä tein teille muuten nää!", kaivoin äkkiä tallireppuani ja otin sieltä esiin vaaleanpunaisella kristallilla varustetut onnenkorut, jotka voi kiinnitää hevosen suitsiin. "Mulla on tällänen samanlainen", virnistin iloisesti ja annoin Annille ja Samuelille omat. "Vaaleanpunanen", Anni tuhahti huvittuneena. "Yllätys?", Samuel sanoi viitaten meidän joukkueen tiimilippuun ja mun mieltymiseen vaaleanpunaisesta väristä noin ylipäätänsä. "Mä tein Jasullekin tämmösen, en kyl tiiä arvostaako se. En mä sitä tunne vielä kovin hyvin", höpötin menemään. "Nyt meillä on vähän niinkuin ystävyyskorut!", hihkaisin innoissani. Toivoin, että korut toisivat meille, jos ei nyt menestystä ja onnea niin ainakin yhteenkuuluvuuden tunnetta. "Friendship is magic", Samuel sanoi osoittaen mukiani ja repesimme kaikki nauramaan.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 7, 2021 12:44:24 GMT 2
Tie tähtiin 2021 - Alemmuuskompleksi
7.4.2021
Hiljattain olin tutustunut myös Jasuun, kisajoukkueemme johtajaan joka oli juuri vierailulla luonamme Ansamaassa. Jasu vaikutti mukavalta, onneksi. En ollut tietenkään huolissani etukäteen siitä tulisimmeko toimeen, sillä mä tulin suurimmaksi osaksi kaikkien ihmisten kanssa juttuun. Uusien ihmisten tapaaminen jännitti joka tapauksessa joka kerta, ja rehellisesti pelkäsin myös sitä nauraisiko toinen päin naamaa kun antaisin hänelle heti kättelyssä onnenkorun kouraan. Joku voisi ajatella että se oli lapsellista, mutta Jasu tuntui ottavan korun ilomielin vastaan. Mulle jäi siitä kohtaamisesta hyvä mieli. Jasu oli vähäpuheinen, mutta rennon oloinen kaveri ja mä tiesin että tää joukkueen kokoonpano tulisi olemaan huikea.
Olin alkanut harjoittelemaan jo ohjelmaamme varten Unikon kanssa. Ohjelma oli minusta helppo, olimmehan kisanneet aikaisemmin vaativammissakin luokissa kuin tämä HeA. Mutta jos jotain olin tajunnut, niin sen että koskaan ei voinut olla oppimatta uutta. Joka harjoituskerralla mä oivalsin uusia pointteja, ja usein myös joku kokeneempi kuten Majina tai Dochas oli katsomassa treenejä, jolloin sain myös mahtavia neuvoja. Käden pehmeys oli se, jossa tarvitsin aina muistutusta ja harjoitusta. Unikolla oli tapana antaa sitä paljon anteeksi, mutta esimerkiksi silloin kun ratsastin jollain avuille herkemmällä hevosella virheet tuli huomattua helpommin. Unikon kanssa olimme kuitenkin harjoitelleet niin paljon, että mä tiesin tasan miten tätä hevosta ratsastettiin. Se kääntyi suorastaan ajatuksen voimalla, ja väistöt ja siirtymiset tapahtuivat hyvin pienistä eleistä. Unikko ei ollut kovin herkkä hevonen, mutta se oli kuuliainen ja tunsimme toisemme sataprosenttisesti, jolloin kaikki tekeminen oli helpompaa.
Keskiviikon treenit sujuivat jälleen kuin tanssi, ja tällä kertaa Jasu oli katsomassa niitä. Jalkauduttuani turvallisesti maankamaralle lähdin taluttamaan Unikkoa vielä vähäsen loppukäyntien merkeissä ympäri maneesia, hymy korvissa katsoin Jasun suuntaan odottaen jonkinlaista palautetta siitä miten meillä meni. Jasu näytti mietteliäältä, ja huolestuin hetkeksi luultuani että sieltä tulee kovemmankin luokan tuomio. "Ootsä kauan ratsastanut Unikolla?", mies sanoi lopulta. "No siis kohta 2 vuotta yhteistä aikaa takana, oon ratsastanut sillä kuin omalla hevosella konsanaan", vastasin ja rapsutin Unikkoa poskesta hymyillen. "Mä huomaan sen", Jasukin hymyili yllättäen. Hän sanoi, että mun ja Unikon yhteyden kyllä huomasi kauas, Unikko luotti muhun satasella ja mä siihen. Tiesin tasan tarkkaan miten tän hevosen sai kulkemaan hyvässä muodossa, ja me näytettiin kuulemma hyvältä tiimiltä yhdessä. Moiset kehut saivat mut punastelemaan.
Poikaystäväni Kaapo tupsahti samalla maneesiin, hän oli kuulemma etsinyt mua jonkin arkisemman asian merkeissä. Hän silmäili skannaten katsomossa istuvaa Jasua päästä varpaisiin ja nyökkäsi vaimean tervehdyksen merkiksi suu kireänä viivana. Jasu nyökkäsi takaisin ja totesi että hänen on poistuttava oman hevosensa liikutuksen pariin. "Mitä toi nyt oli?", nauroin Kaapolle kun lähdimme taluttamaan Unikkoa talliin. "Mikä?", mies hämmästeli. "Sä katoit Jasua hassusti", virnistin. "Enkä kattonu" "Sä sait sen pakenemaankin", vitsailin. Joskus Kaapo oli mustasukkainen musta, vaikkei hän sitä ääneen myöntänytkään. Tunsin hänet kuitenkin niin hyvin, että tunnistin heti kun Kaapo koki jonkinnäköistä alemmuuskompleksia tai mustankipeyttä toisesta jätkästä. Mutta enhän mä ees tuntenut Jasua kunnolla, eikä mulla nyt muutenkaan ollut tarvetta silmäillä toisia kundeja. Jasu oli vain joukkuekaveri.
|
|
|
|
by Saaga on Apr 26, 2021 19:23:23 GMT 2
Tie Tähtiin 2021 - 2 osakilpailu
26.04.2021
Sinä maanantaina juoksin suoraan opistolta kotiin päästyäni tallille ja treenaamaan Unikon kanssa. Ensimmäinen osakilpailu oli mennyt ihan hyvin, prosentit olivat kohtuulliset suorituksessamme, mutta sijoituimme noin luokan puoleenväliin. Ja sehän ei riittänyt ainakaan mulle, vaikka joukkueemme yhteistulos olikin jopa odotettua parempi. Päätin silti, että nyt jos koskaan on pistettävä parasta pöytään.
Treenit menivät hyvin, mutta silti kaipailisin omaa valmentajaa. Olin ujostellut kysymästä siitä keneltäkään Ansamaalaiselta, mutta tajusin etten tulisi koskaan paremmaksi kouluratsastajaksi jos minulla ei olisi ketään valmentamassa. Toki tein joka päivä uusia oivalluksia Unikon kanssa kahdestaankin, mutta ainakin Julius osasi sanoa juuri eikä melkein mistä kiikasti ja niin pienetkin solmut aukesivat kuin vettä vain. Olin miettinyt ottavani Fransin kanssa puheeksi kaiken tämän, mutta olin vielä vähän ujostellut miehen kanssa puhumista.
Treenin jälkeen oidin Unikon huolellisesti pois, ja viedessäni sitä tarhaan silitin hajamielisesti voikon sileää karvaa. Nuuhkaisin sen otsaa ja suukotin tammaa turvalle vielä ennen kuin hyvästelin sen. "Oot rakas. Nähdään taas, ens viikonloppuna näytetään niille", kuiskasin ja kumarsin itseni sen jälkeen lankojen ali pois tarhasta.
Meillä oli joukkueen kanssa sovittuna treffit Kaparissa vielä sinä iltapäivänä, olimme sopineet että treffaisimme kahvin merkeissä aina osakilpailujen välissä. Taktiikoiden ja kisajuttujen lisäksi siinä tulisi aina vaihdettua perus kuulumisia ja tutustuttua uuteen vahvistukseemme Jasuun. Tulimme hyvin toimeen, ja en voinut olla pistämättä merkille että Jasulla taisi olla pää pilvissä, kenties joku nainen oli astunut kuvioihin. Ajattelin tentata häntä siitä tänään.
Kaapon kuskaama kimppakyyti Ansamaalaisille hurautti Kaparin keskustaan, mies lähti itse rautakauppaan ja muita asioita hoitamaan sillä aikaa kun me olimme kahvilla. Suukotin poikaystävääni poskelle ja hyvästelin tämän autosta noustessani, ja matkasimme Annin sekä Samuelin kanssa Dragon Cafeta kohti. Jasu odotti meitä kahvilan ovella, ja halasin tätä, joskin jälkeenpäin ajateltuna mietin oliko se vähän liian tuttavallista jo tässä vaiheessa. Mutta mä kun olin tälläinen halailija, ja mitä ymmärsin niin ei Jasu siitä kiusaantunutkaan.
Tilasin cappuccinon suolakaramellin makuisella siirapilla ja istahdimme Paladiinien kanssa sohvalla varustettuun nurkkapöytään. Tarjosin mukavaa sohvapaikkaa muille ja istahdin itse kovalle penkille. Olin meistä neljästä kaikista puheliain, joten keskustelu meni aika pitkälti minun johdollani eteenpäin. Anni tyytyi enemmän kuuntelijan rooliin ja siemaili teetään tarkkailevana. Samuel vaikutti olevan positiivisella tuulella ja olin siitä iloinen. Jasu taas näppäili puhelintaan harva se sekunti, ja kiinnitin tähän huomioni.
"Kuka siellä sulle viestittää?", kysyin kujeilevasti ja Jasu laski puhelimensa näyttö edellä pöydälle. "Yks kaveri vaan", mies sanoi hajamielisesti ja hänen suupielensä nytkähtelivät vienolle kaarelle. "Sulla on joku muija!", letkautin ja Anni potkaisi mua pöydän alla. "Au", irvistin ja katsoin Annia, jonka katse viesti mulle että kaikkea ei tarvitse töräyttää ilmoille ääneen. "Noh", Jasu naurahti hieman ja vaihtoi puheenaihetta tulevan viikonlopun toiseen osakilpailuun. "Sun onnenkoru tais tuoda pikkasen tuuria mukanaan, ollaanhan me toistaiseksi ainakin jaetulla ykkössijalla joukkuetuloksissa", Jasu nyökkäsi suuntaani. "Mä en silti oo vielä ihan tyytyväinen", mutristin huuliani ja lusikoin maitovaahtoa kupistani mietteliäänä. Samuel sanoi viisaasti, että vaikka ei tulisikaan sijoitusta niin kokemus on tärkeintä. Voitto ei ole pääasia tässä, hän muistutti.
Päätin ottaa rennomman asenteen kilpailujen suhteen tämän keskustelun jälkeen. Olimme treenanneet niin paljon, että tuntui ettemme enää edistyneet, joten ottaisimme nyt pari päivää sekä henkisellä että fyysisellä tasolla vähän lomaa. Se tekisi ihan hyvää.
|
|
|
|
by Saaga on May 12, 2021 14:53:11 GMT 2
Oma hevonen
12.5.2021
Mulle taisi tapahtua jonkinlainen todellisuuteen herääminen vasta siinä vaiheessa kun Majina löi mulle kauppakirjat ja rekkaripaperit käteen ja kätteli reippaasti kiittäen vitsikkäästi onnistuneista kaupoista. Seisoin siinä tyhmänä paperit kourassa pienen tovin ja aloin sitten vollottaa silkasta onnesta. Majina nauroi ja otti mut syleilyynsä olkapäätään vasten. Mulla oli nyt oma hevonen. Ensimmäinen oma hevonen.
Ulpu, Unikon varsa oli nyt virallisesti minun hevoseni. Olin pitkään jo pohtinut oman hevosen hankkimista, ja Ulpu oli kaikkea mitä hevosessa toivoin. Majina suostui myymään tamman minulle aivan ilomielin. Hän tiesi, että mä pitäisin siitä hyvää huolta, olinhan mä Unikkoa, joka oli Majinan hevonen, jo parisen vuotta hoitanut aivan kuin omaani. Tunnollisuuteni ja hevosmiestaitoni olivat tulleet huomatuiksi. Ulpu jäisi totta kai asumaan Ansamaahan, eli paljon käytännössä ei muuttunut. Myös Unikko pysyi kuvioissa mukana, olihan se mulle rakas kuin mikä. Ulpusta oli tullut suunnilleen yhtä rakas mulle kuin Unikostakin.
Ulpu alkoi olla sen ikäinen, että pääsisin pian sillä aloittamaan jo säännöllisen ratsastamisen ja harjoittelun tulevia kilpailuja varten. Toistaiseksi kisaisin vielä kuitenkin Unikolla. Näin kuitenkin sieluni silmin jo minut ja Ulpun koulukenttien kuningattarina.
"Mitäs uunituore hevosmamma", kuulin selkäni takaa kun Kaapo saapui tallille onnittelemaan minua kaupoista. Sain suukon niskaani ja se sai mut kikattamaan. "Voiko onnellisempaa naista ollakaan", Majina sanoi heleällä äänellä ja katsoi mua hymyillen, nojaten samalla kättään leukaansa. "Oottakaa, käyn hakemassa minun hevoseni", korostin viimeisiä sanoja teennäisen innostuneesti ja sekä Kaapo että Majina nauroivat.
Kipitin puolijuoksua tarhoille ja menin suoraan Ulpun luokse. Se jolkotti minua pari askelta vastaan ja kapsahdin suoraan tamman kaulaan. Se hörisi matalalta ja hamusi poninhäntääni uteliaana, sen pehmeän lämpöinen hengitys kutitti korvaani ihanasti ja mä itkin vielä vähän lisää. "Mun Ulpu. Me ollaan aina yhdessä", kuiskasin tammalle.
|
|
|
|
by Saaga on May 14, 2021 11:00:21 GMT 2
Tie tähtiin 2021 - 3 osakilpailu: Tärkeitä oppeja, viileitä välejä
Vaikka mulla olikin nyt oma hevonen, mun piti keskittyä Unikon treenaamiseen vielä hyvän tovin. Viime osakilpailu oli mennyt aivan totaalisen nappiin, saimme paremmat prosentit kun olisin voinut koskaan kuvitella. Ja mikä parasta, voitimme koko luokan! Tästäkös mun motivaatio pompsahti vähintään kuuhun ja takaisin, ja treenimme sujuivat kuin tanssi konsanaan.
Huomasin sen, että heti kun olimme ottaneet vähän rennommin emmekä puristaneet kaikkia mehuja itsestämme hampaat irvessä ja ikenet veressä, suorituksemme parani. Otin tästä totta kai oppia ja huomasin myös lepopäivien tärkeyden treenien lomassa. Olin kehittynyt Tie tähtiin-matkan aikana ratsastajana sekä kilpailijana todella mahtavasti, enkä pitänyt enää sijoittumista niin kovin tärkeänä kuin ennen. Vaikka tulevat osakilpailut menisivätkin ilman sijoitusta, kokemus oli tärkeämpi.
Ylihuomenna oli jälleen kisapäivä, ja tavanomaiset stressi sekä suorituspaineet olivat hälvenneet. Olin enemmänkin innoissani ja toiveikas, kun taas yleensä näihin aikoihin ennen kisoja olin lähes repinyt tukkaa päästäni ja itkenyt silkasta ahdistuksesta ja pelosta siitä, ettemme pärjäisi. Tämä uusi suhtautuminen oli Jasunkin mielestä paljon parempi ja se nostatti myös joukkueen yhteishenkeä.
Mun jatkuva positiivisuus kaikkeen ei kuitenkaan näyttänyt miellyttävän kaikkia. Samuelin ja mun välit olivat olleet jonkin aikaa pikkuisen kireät, mies joka oli mulle ennen niin mukava oli tiuskinut mulle pari päivää. Musta tuntui ettei Samuel jostain syystä oikein päästänyt mua enää lähelleen, ja mua hieman harmitti se, että välit viilenivät, erityisesti nyt kun olimme joukkuekavereita. En ollut vielä kysynyt, mikä mättäsi. Pelkäsin menettäväni ystävän. Anni oli myös huomannut tämän, ja olimme yhdessä pohtineet miksi Samuel oli yhtäkkiä mua kohtaan niin viileä.
Anni sanoi, että mun olisi parempi kysyä Samuelilta suoraan. Mua kuitenkin jotenkin jännitti, ja päätin kerätä tähän rohkeutta. Ehkä mun olisi helpompi laittaa Samuelille vain whatsapp-viesti ja kysyä esimerkiksi, että "Hei, oot ollut vähän vaisu ja äksy. Onks kaikki hyvin?". Haluaisin lisäksi korostaa ystävälleni, että mulle voi aina puhua jos on huolia. Tosin olin varma, että Samuel tiesi sen jo. Olihan hän uskoutunut mulle enemmän kuin monelle muulle Ansamaalaiselle yhteensä. Tai niin mä olin ajatellut.
|
|
|
|
by Saaga on Jul 29, 2021 22:25:48 GMT 2
Kuulumisia
29.7.2021 Kesä oli edennyt hyvin rauhallisissa merkeissä. Viikon päästä mulla alkaisi Kaparin hevosopiston opintojen kolmas vuosi, ja mun olisi määrä valmistua jo etuajassa, noin joulun tienoilla. En ollut oikein varma mitä ajatella, koulu oli mulle tärkeä ja työkuviot opintojen jälkeen olivat vielä täysi kysymysmerkki.
Unikko oli saanut viettää aika lailla kesälomaa Tie Tähtiin-koitosten jälkeen, se sai pulskistua laitumella ja välillä käytiin maastoilemassa. Mun pääkeskittyminen oli nyt kuitenkin Ulpussa, sen ratsukoulutus etenikin aika hyvin. Nuoren hevosen kanssa oli paljon tärkeämpää olla valppaana, ja sen herkkyys oli vähän yllättänyt mut, kun olin tottunut Unikon kaltaiseen pullaponiin. Ulpu oli kyllä kuuliainen ja harvinaisen viisas hevoslapsi, mutta sillä oli tapana tehdä äkkiliikkeitä ja testata mun kärsivällisyyttä säännöllisin väliajoin.
Pärjäsin kyllä Ulpun kanssa kohtuullisen hyvin, olinahan tuntenut sen vauvasta asti, mutta ihan vaan varmuuden vuoksi olin alkanut satunnaisesti tehdä yhteistyötä Fransin kanssa. Hän oli oivallinen valmentaja, ja tiesi onneksi nuoren hevosen kouluttamisesta sen verran että osasi mua auttaa. Fransin ansiosta olin oivaltanut paljon siitä, miten vielä kasvavaa hevosta käsitellään selästä käsin. Ulpun ansiosta olin sen sijaan pitkästä aikaa oivaltanut sen, että kentän pohjahiekka ei ollut varsinaisesti kovinkaan maukasta. Tuulessa lepattava heinäpressu oli eräs päivä sen verran järkyttävä, että koko hopeaharja oli karannut mun alta kuin äärimmilleen viritetty Suzuki PV. Ulpu oli kyllä järkevä, mutta se oli vielä kovin pieni, joka lisäsi tuollaista spontaania reaktiivisuutta yllättävän paljon.
Ulpun askeleet olivat aavistuksen haparoivia vielä, mutta Frans osasi jo nyt kertoa sen että tamman lennokas ravi ja kauniisti kannettu pää toisivat vielä mainetta ja mammonaa koulukentiltä. Sen askel oli suuri ja voimakas, Unikon etupainoisuutta sillä ei ollut juurikaan. Ulpun jalat olivat jäntevät ja vankat, mutta sen vartalo ei ollut päässyt ihan kasvuun mukaan vielä, joten kroppa jalkojen kanssa oli vähän eriparia vielä tässä vaiheessa. Muuten niin siro tammuska näytti jaloistaan vähän bodarilta. Sen olisi aika kerätä massaa myös runkoonsa, mutta asia kerrallansa.
Kisakalenteri ammotti tyhjyyttään, Unikkohan mulla olisi vielä tovin kisaratsuna ennen kuin Ulpu saisi tarpeeksi kokemusta ja ennenkaikkea ruumiinkuntoa kohdilleen. Odotin innolla sitä aikaa, kun pääsisin starttaamaan oman hevoseni kanssa ensimmäistä kertaa koulukisoissa.
|
|
|
|
by Saaga on Nov 15, 2021 17:15:58 GMT 2
Catching up
15.11.2021 Me oltiin muutettu. Kokonaan uusi maa, uusi ympäristö, uudet kujeet. Tässä oli tapahtunut tosi paljon lyhyen ajan sisään mun elämässä. Valmistuin koulusta etuajassa, ja tein sen eteen ihan superpaljon töitä jotta pääsisin huoletta muuttamaan muun porukan mukana. Ihana Ulpu oli mukana, ja ilman sitä mä en varmaan pysyisi kasassa.
Viime päivinä olin kuitenkin kokenut jonkin sortin mental breakdownin. Kaikki tuntui kaatuvan niskaan, ja usein olinkin Kaapon kainalossa iltamyöhään huutoitkemässä räkä poskella. Burnoutin oireet, työttömyys ja Unikosta luopuminen olivat vaan liikaa just nyt. Niin, olin Unikon kanssa ollut jo muutaman vuoden ajan kuin paita ja peppu, mutta se myytiin muuton vuoksi. Mullakaan ei olisi rehellisesti ollut enää aikaa pitää huolta kahdesta hevosesta, ja päätöksenteko oli yksi vaikeimmista mun elämässä.
Flashback time Siinä Unikko mutusti viimeisimpiä Ansamaan tilusten heiniään ennen kuin sitä odottaisi kuljetusautoon lastaus ja matka uuteen kotiin. Mä pidin sitä harjasta kaksin käsin kiinni ja pidätin itkua. Sivelin tamman kaulaa sormillani ja sitten, kun se lopulta tönäisi mua poskelle pehmoisella turvallaan, mä en enää kyennyt. Kyyneleet tulvivat poskilleni valtavana virtana, ja Unikko hieman hämmentyneenä koitti osoittaa mulle jonkinlaista myötätuntoa. Se laski päänsä mun syliin, harvoin se oli oikeastaan näin halituttavalla tuulella. Ehkä se vaan vaistosi että jotain on meneillään, tai sitten se vaan rukoili että luoja tyttö, lopeta se märiseminen ja anna mun syödä. Joka tapauksessa, elämäni hevosesta luopuminen oli juuri käsillä, ja se päivä koittaisi huomenaamuna. Nyt kun se hetki oli oikeasti käsillä, totuus rävähti vasten kasvoja kuin märkä paskainen lehmänhäntä.
Unikko, mun rakas oma Unskipunski. Toivottavasti me vielä joskus nähdään. Älä unohda mua, en mäkään unohda sua.
Ulpu-nuorikko sentään oli ottanut mut ihan mielellään omaksi mammakseen, ja se usein olikin tarhan portilla vastassa korvat hörössä hirnahtaen, kun tulin sitä katsomaan. Siinä oli niin paljon samoja ulkoisia piirteitä kuin Unikossa, ja se lämmitti mun mieltä. Luonnekin sillä oli lähes yhtä kultaa, toisaalta se osasi olla nuorena hevosena joskus vähän kusiaivo. Mutta se oli mun oma kusiaivo, enkä luopuisi siitä mistään hinnasta. Mua jokseenkin huvitti, kuinka tälläinen roteva suomenneito tulisi sopeutumaan Britanniaan hienojen kilpahevosten keskelle. Mä olin kuitenkin motivoitunut kisaamaan sen kanssa tavoitteellisesti koulukentillä, saisivat vielä nähdä, Brittilissut jotka omine siroine puoliverisineen saattaisivat vähän tirskua mun Niiskuneitimäisen figuurin omaavalle ratsulle. Jos totta puhutaan, se on lihasta, ja Ulpun itsetunto ei tästä hetkaudu. Me näytetään niille vielä.
|
|
|