|
by Majina on May 10, 2019 22:50:21 GMT 2
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Jul 3, 2020 0:25:49 GMT 2
Aavesaari 2.7.2020
Saaressa kävi vilpoinen tuuli ja ympäriltä kuului heinäsirkkojen siritystä. Hevoset hörähtelivät tarhauksessaan ja tallilaiset päästelivät kukin nautiskelevia tai valittelevia ääniä kun oikoivat jäseniään telttayön jälkeen. Puro nyhti nyt maasta ruohoa, olihan se jo tarkkaillut aamuihmisiä reilut kymmenen minuuttia korvat hörössä pää korkealla. Ruohotuppu suussaan se heijasi turpansa olkani yli ja märehti ripeästi kavereihinsa katsellen. Olin tullut tarhaukseen silittelemään oria, sillä se näytti aamukasteisessa heinässä tavattoman viattomalta ja hentoiselta. En ollut myöskään varma olinko pelkästään uneksinut hirnahduksista ja laukka-askeleista, vai tapahtuiko yöllä jotain jännittävämpääkin.
Suurin osa retkelle lähtijöistä oli ikäistäni sorttia, paitsi nuorin, vielä yläastelainen, joka oli mukana poninsa kanssa. Sama tyttö oli tullut viheltelemään aitauksen vierelle ruskeaa läsipäätään. Aikomuksena oli päästä kiertelemään saarella jo vallitsevassa aurinkoisessa säässä. Eilisen myrskyn jälkeen virkistäytynyt kasvillisuus kukki koko loistossaan ja ilma oli kyllä lupaava. Olin tuonut mukanani 75 litran kassissa kaikenlaista tarpeellista, esimerkiksi toppatakin jos sellaista tarvittaisiin. Nyt olin pukenut kuitenkin vain joustavat ratsastustrikoit ja valkoisen topin, alle oranssit pikkubikinit. Saisin ottaa vähän instamatskua, jos kauniisiin maisemiin päästäisiin, kehkeh.
Osa oli suunnitellut jonkinlaista ratsastuslenkkiä, mutta siihen olisi vielä aikaa, eivätkä kaikki edes olleet nousseet. Päätin laittaa hieman meikkiä nassuun, kulmiin ainakin ja huulille kimalletta. "Ylemmäs ne kädet!" kuului varmaankin kuiskaukseksi tarkoitettu tiuskaisu Ansamaiden teltasta. Köhäisin ja vilkaisin ohi kulkevaan Juliukseen, joka katseli ympärilleen muina miehinä. "Hei?" kysyi hän, kun katseemme harmillisesti kohtasivat liian kauaksi aikaa eikä muutakaan ollut enää tehtävissä. Mutta että aurinkorasvaa? Tottahan toki sitä löytyisi suuresta, hyvin järjestellystä laukustani.
Hevosletka lähti matkaan syrjäisestä leiristä kohti toista syrjäistä määränpäätä. En tiedä mistä porukka jutteli etupäässä, olin aika perällä jonossa, takanamme tuli joukon teini. Jotain vitsiä siellä vedettiin mutta aika hiljaista oli, kun kaikki pitivöt hyvät välit ja jotkut näyttivät nuokkuvan satulassa. Oliko myrsky pitänyt heitä hereillä?
Lenkillä nähtiin paljon perhosia ja syötiin hitokseen sääskiä. Etupäästä kuittailtiin radiopuhelimella aina jotain ilmiselvää, oliko taivas sininen, ollaanko vielä elossa, näkyykö pilviä, paistaako aurinko ja sitä rataa. Siellä oli joku nuorempi nainen, Kurjensalo, vetämässä reissua pirteänä peipposena.
Jostain kuului vaimeaa ääntä. Jono oli hiljainen ja yritin kuunnella radiopuhelinta. Sieltä kuului suhinaa, pätkivää suhinaa. "Täällä mä oon" kuului selvä, kylmä toteamus ja sitten taas suhinaa. Kylmät väreet hiipivät käsivarsiani pitkin niskaan asti ja puristin radiopuhelinta tiukemmin. Katselin taakseni ja sain hämmentyneitä katseita osakseni.
Kävimme pienessä kyläpuodissa ostamassa kaikkea kuivamuonaa aamupalatarpeiden lisäksi ja huojuin herkulliselle pullaosastolle kuin robotti. "Hei, Mariamko se oli?" kysyi sinisilmäinen nainen, jonka nimi minun tulisi jo muistaa. Jennifer? Nyökkäsin ja sain kuulla kohteliaisuuden asuvalinnastani. Nainen vaikutti lempeältä, tai sitten todella viattomalta. Hän selvästi osasi arvostaa laatua. Kiitin. Meistä voisi jopa tulla tuttavia.
Saarelle oli lähtenyt mukaan yksi hyvin yllättävä ihminen. Vanha lapsuudenystävä Aliisa oli jostain kummasta ilmestynyt mukaan. Yksi syy lähteä matkalle oli Purovuohon saapunut valmentaja, jota mielummin välttelisin. En tiedä oliko tämä sitten sen parempi. Olin huomannut yllättyneen ilmeen naisen kasvoilla jo tallipihalla. Onneksi meidän ei tarvinnut istua samassa autossa tullessamme. Olin ajanut satamaan isän mersulla, jossa ilmastointi helpotti kuumaa kesäpäivää. En oikein tiennyt mitä sanoa, emme olleet puhuneet koko matkan aikana vielä mitään. Siis emme yhtään mitään! Hän oli nähnyt viestini. Noloa.
Ajatukseni keskeytyivät palatessamme leiriin. Siellä tuoksui grilliruoka. Majina viittoi meitä loppujakin syömään ja Dochas hillui esiliina yllään grillin edessä. Kädessään hänellä oli pihdit, joita mies naputteli yhteen vähän väliä. Hiljainen Kaapokin, itsevarmana Saaga Talvilehto kainalossaan, huomautti, ettei se hänestä parempaa kokkia tekisi vaikka kuinka naputtaisi. Siitä lähti sitten käyntiin grillauskisa, jonka olisi määrä jatkua koko loppumatkan.
Myöhemmin kisattiin myös mölkyssä ja innokkaimmat pelasivat hippaa. Itse mietiskelin radiopuhelinta ja luin kirjaa varjoon ripustetussa riippukeinussa. Siemailin samalla rosélimsaa ja nautin. Kenties pyytäisin sitä Jenniferiä mukaani uittamaan hevosia. Silloin tunsin kuinka riippumatto alko keinua. Hui. Räpiköin ylös paniikissa ja hypähtelin muutaman askeleen kauemmas katsomaan keinua. Ei mitään.
Myöhemmin pienellä nuotiolla kerrottiin tänään kyläkauppiaan maininneen vuosipäivästä, kun "se poika niin onnettomasti menehtyi saarella" . Hyi olkoon, mikä tapa mennä. Kertomus johti loppujen lopuksi kummitustarinoiden kertomiseen ja seuraavasta yöstä vasta tulikin pitkä...
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Jul 4, 2020 23:49:20 GMT 2
Aavesaari 3.7.2020 yö
Yöllä koin ehkä maailman kamalimman pääsäryn. Heräsin jumputukseen aamuyöstä, vilkaisin kelloa ja hautasin naamani syvemmälle tyynyyn. Silmäni menivät kiinni muutaman sekunnin ajaksi kunnes kamala mekkala sai minut leväyttämään ne auki. "Hilijaa!" murisin keltaisesta pelottavasti huojuvasta teltastani, jossa yksinoikeudella nukuin. Siinä oli markkinoiden parhaat sääskiverkot.
Makasin paskajäykkänä patjan pohjalla, kun äänet vain jatkuivat. Teltan päälle alkoi langeta varjo, ja mietin kuka uskaltaa tulla minua herättämään. Varjo kurottaa vetoketjuun, ja painaa teltan pintaan kämmenensä.
Kuulin oman hengitykseni. "H-Haloo?" ääneni värähti hiljaa kuivassa kurkussa. Sydämeni jyskytti lujaa. Meni sekunteja ja kämmen pysyi teltassa. Liikahdin. Samassa se katosi mutta kuului romakkaa miehen naurua: "Hahhahaa." Juoksuaskeleet tömistelivät pois teltalta. Adrenaliini kehossani tuntui kiertävän hiukkaskiihdyttimen tavoin enkä voinut pysyä paikallani.
Repaisin telttani vetoketjun auki vain huomatakseni, ettei leirissä näkynyt liikettä sen enempää kuin hautausmaalla. Jonkinlaista loistetta kantoi silmiini rannalta käsin. Olimme käyneet siellä iltasella uittamassa voikkojamme Talvilehdon kanssa.
Sanatin, kuinka tylsää ihmisellä pitää olla, että tulee leirille häiritsemään Mariam Gilania. Mutta tässä minä olin, kampeamassa ylös sandaaleihini. Kietaisin hupparin silkkisen yöasuni päälle ja katsoin hetken ympärilleni. Miksi tämä levoton olo? Yritin kuiskia, olisiko joku vielä hereillä. Ristin käteni suojaavasti rinnalleni ja kuikuili valokeilan suuntaan. Ainoa paikka, mistä sen kuvittelin voivan tulla oli salamyhkäinen majakka.
Pöllö huhuli dramaattiseen tapaan kulkiessani rantatietä. Taivas oli valoisa, mutta juurakot ja kivet osasivat hankaloittaa kulkuani. Kompastelin muutamaan otteeseen kuin daami stressissä. Olin ottanut radiopuhelimen mukaani varmuuden vuoksi, jos joku haamu sattuisi häiritsemään minua, vaikka tätä menoa kyse olisi varmaan nilkannyrjähdyksestä.
Tumma hahmo lähestyi valokeilassa, ja olin valmis torumaan joko Juliusta tai Dochasia, reissun miehiä, sillä Kaapo-pojalta en tällaista odottaisi. En kyllä Juliukseltakaan. Enkä nyt totta puhuen edes tallin omistajaltakaan. Hahmon muodot alkoivat erottua ja naisen ääriviivat tulivat näkyviin.
Yikes, olisin mielummin nähnyt kummituksen kuin Aliisa Korpiahon pistävän vihreät silmät. Koko olemuksensa vaikutti huokaisevan syvään nähdessään minut. Hetkessä ehdin ottaa monta eri asennoitumista kahden keskiseen kohtaamiseemme. Pysyisinkö hiljaa, mulkaisisinko takaisin, yrittäisinkö jutella hänelle jotain? Päätin siis oksentaa ulos tervehdyksen.
"Heøåi", aloin sanomaan, kun nostin katsettani ja näin majakan katolla heiluvan miehen. Leukani putosi paikoiltaan ja meinasin alkaa kiljumaan, mutta suustani ei kuulunut inahdustakaan. Aliisa vaikutti jo aika pitkästyneeltä, tiesin ettei ollut sattumaa naisen välttelevä käytös saarella. Olin pannut merkille, ettei hän ollut myöskään puhjennut miksikään ilopilleriksi tässä muutaman vuoden aikana.
Jonkin reaktion mykkäkiljumiseni sai aikaan, kun osoitin sormellani majakalle. Nainen kääntyi ja otti askeleen taaksepäin silmiään siristellen, kun liikkuvaksi muuttunut valokeila pyyhkäisi välillä ohitsemme. Mies katosi. "Hyppäskö se?" kuiskasin ja olin tovin kiinni naisessa. Hän kohautti olkaansa ja astuin oikealle askeleen. "Mitä?" hän kysyi pitkästyneen oloisena. "No etkö sie nähny?" kysyin kiivaasti. Aliisa kurtisti kulmiaan. "Aivansama", tuhahdin. Minua askarrutti yöllinen häirikkö edelleen ja mieleni teki ottaa selvää tuosta pyörivästä diskopallosta.
"Jaa...", Aliisa mumisi. Nainen kääntyi lähteäkseen leirille päin. Halusin sanoa jotain, mutta toisaalta hän ei ollut puhunut minulle mitään koko tänä aikana eikä vastannut viestiinikään. Tuon naisen inhon, jos sitä siksi voi kutsua, tuntee kyllä nahoissaan.
Katselin majakkaan ja takaisin pois päin kävelevään Aliisan, sekä päinvastoin. Aukasin suuni ja meinasin sanoakin jotain. Kylmä tuuli puhalsi silkkini läpi ja takerruin tiukemmin kiinni itseeni.
En kyllä kävelisi takaisin tuossa seurassa, mutta ajatus yksinjäämisestä karmaisi. Käännyin majakkaan päin ja päätin antaa naiselle vähän etumatkaa. Tuijotin auringon jättämää taivasta ja lainehtivaa vettä.
Puro oli tykännyt silminnähden käydä uiskentelemassa. Se oli kuopinut vettä ja meinannut käydä jo piehtaroimaan minä selässään. Kyllä se sitten siellä upoksissa kävikin pyörähtämässä. Ehdin onneksi tipahtaa kyydistä mutta mihinkäs muuhunkaan kuin samaan lammikkoon...
Kuulin äännähdyksen takaani ja pyörähdin ympäri toiveikkaasti. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan ja tuijotin nuoren pojan silmiin. Ruskean pehkon lakea ei sattanut nähdä, poika oli pitkä ja karkeakasvoinen. Hänellä oli lempeät silmät, mutta surullinen hymy.
"Heippa, ootko eksyny?" poika kysyi, "Ah, sori jos pelästytin, oon tuosta kyläpartiosta." "Ei... En... Mietin vain mikä tuota majakkaa vaivaa", vastasin häkeltyneesti. "Toimiva majakka, vaikka toisin väitetään", hän vastasi napakasti ja hymyili. Hän oli tullut vahtimaan kuka majakan oli sytyttänyt, oliko nuoriso kenties käynyt asialla. Mies totesi kuitenkin, että olisi parempi mennä tuulensuojaan. Huomenna saisi varautua jopa myrskyyn hänen mukaansa.
Omituisen vanhahtaviin vaatteisiin pukeutunut poika saattoi minut valokeilan rajalle, ja toivotti hyvää loppuyötä. Koko kohtaamisen ajan tunsin kylmien väreiden juoksevan selkääni pitkin, sillä ensi hetkestä lähtien tiesin hänen olevan jotain muuta. Tai ainakin riekaleinen hihansuu ja vettä valuvat hiukset pitivät minut kannoillani. Hän oli varmasti Klaus.
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Jul 5, 2020 19:33:16 GMT 2
Aavesaaressa uimassa Mariam sekä Puro, Unikon ja Saaga Talvilehdon kanssa
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Jul 9, 2020 1:49:02 GMT 2
Aavesaari Viimeiset päivät
Olimme käyneet uittamassa voikot ratsumme Aavesaareen hietikossa. Okei, myönnän että ajatus oli... mukava, mutta Saaga Talvilehto vaikutti hieman yli-innokkaalta tekemään lähempää tuttavuutta. Hänellä oli jokaisesta kiven murikasta jotain sanottavaa ja syvällisiä ajatuksia pölyhiukkasista. Hän kertoi viimeisimmästä matkasta laskettelukeskukseen ja vitsaili, kuinka viimein päästiin rauhalliselle lomalle. Tästä voitaisiin myöhemmin kiistellä.
Oli ollut mahtavaa viimein päästä itse uittopaikalle, tuon punavalkosen majakan juureen. "Unikko niiin nauttii..." Saaga hyräili räpiessämme märkien hevosten selässä. Puro kävi upissa kerran ja päätti minunkin tarvitsevan kastautumista viileään veteen. Bikinien alla oleva ihoni nousi kananlihalle, ja inisin räpiköidessäni rintauinnin potkuja äkkisyvässä kuopassa. Saaga nauroi ja uteli, miltä se vesi tuntui.
Muistelin uittoretkeä auton takapenkillä ja virnistin. "Noniin, matkaan!" kuului, kun ovi läimäistiin kiinni ja paluu kotiin saattoi alkaa. Katselin loittonevaa saarta ja kivikkoon lyöviä aaltoja. Siellä seisoi öinen tuttavuus, jonka kanssa koin oikeastaan vielä yhden kohtaamisen.
Se tapahtui viimeisenä, ja saanen mainita, myrskyisenä yönä. Olin kuulevinani salaman leirimme yläpuolella ja aloin laskea sekunteja. Telttamme olivat hyvin lähekkäin ja vaikutti siltä, että kaikki olivat heränneet viimeistään tuohon kauheaan ryminään.
"Mariam!" kuului tallin valmennusvastaava Juliuksen huutokysymys teltansuusta. Hän hyppäsi pois kovasta tuulesta suoraan hyvin järjesteltyyn eteiseeni, jollainen minun hienossa teltassani oli tottakai oltava. Valmentajan otsatukasta tippui hikipisaroita ja hänen poskensa punersivat. Loikka eteiseen vaikutti antaneen hengästymisen aihetta, kun sanat tulivat pieninä hengenvetoina ulos suusta. "Tammat on karannu!"
Tummat pilvet näyttivät uhkaavilta, eikä hevosia näkynyt mailla halmeillakaan. Satuloin Puron, joka vaikutti olevan selväjärkisellä päällä kamalasta ilmasta huolimatta.
Lähimaastoja etsittiin kauan ja oli pakko laajentaa etsintöjä jo toiseen päähän saarta. Ilmassa oli sähköisyyttä ja vielä sähköisempänä kävi Julius, joka kuumeisesti huolehti Britte-tammansa perään. Radiopuhelin kuittaili tauotta; Saaga itki suokkitammaa ja huusi Juliuksen kanssa samaan kapulaan kymmenen sekunnin välein. Meitä oli ratsain liikkeellä myös Majina, joka etsi nuorta tammaansa Dochasin ratsulla. Silvia huolehti oman tammaansa hyvinvointia, ja käveli jalan vertaistukiryhmässä.
"Nyt hajaannutaan pareiksi, ja jatketaan etsintöjä. Pitäkää radiopuhelimet mukana" Majina sanoi ja taputti Buuriin kaulaa. Katsoin ilmeettömänä mutta tyrmistyneenä Aliisaan, jonka kanssa jäin kahden.
Pisarat peittivät pitkään jatkuneen hiljaisuuden alleen ja sää muuttui yhä ankarammaksi. Tuuli yltyi ja piiskasi vedellä naamaani. Hiukseni olivat jo aikoja sitten takkuuntuneet. Valitin tilanteesta kovaäänisesti. "Kai ny pientä sadetta kestät" Aliisa viimein turhaantui ja ilmoitti asiasta. Olin silti varma, ettei hänkään enää piitannut tästä säästä.
Kapula suhisi jo nyt epäselvästi, mutta naisen ääni kantautui vielä jotenkin puhelimesta. "Kaikki löydetty. Me palataan leiriin näiden kanssa, loppu" Majina kuittasi radioon. "Aah!" huokaisin ääneen ja vilkaisin Aliisaan. Sade oli värjännyt vaatteemme. Tunsin, kuinka räkä valui nenästäni ja rykäisin vanan hiljaa takaisin.
Radiopuhelin sihisi ja suhisi, mutta äänestä ei saanut selvää. "Joku yrittää ottaa yhteyttä", huusin ja nainen kääntyi puoleeni. "Lyö sitä", Aliisa sanoi ja tilanne vaikutti niin koomiselta, etten voinut muuta kuin naurahtaa. "Joo, ehkä se korjaantuu..." mumisin, kun hakkasin sitä kämmenpuoleeni. "Näytä tähän" Aliisa sanoi ja otti radiopuhelimen.
Puro vilkaisi vaihtokauppaa, kun arabi vetaisi päänsä ylös ja hirnahti taivaalle. Jostain kuului kaukainen vastaus. Puro otti sivuaskeleita kauemmaksi innostuneesta täysverisestä. Päätimme, että katsoisimme sitä leirissä. "Noniin, lähdetään kotiin!" Aliisa antoi Jekulle vauhtia. Pohkeeni ei kuitenkaan saavuttanut edes orini kylkeä, ennen kuin tunsin jo kylmän maan kamaran. Puro lähti, minä en.
Jäin maahan keräilemään itseäni, hengitin rintakehäni kohoillessa nopeaan tahtiin. Majakan valo laskeutui sateen lomasta päälleni ja tapasin ruskean hiuskuontalon jälleen kerran. Hän tarjosi kättään.
Nousin jaloilleni ja painelin kylkiluitani, kaikki tallella. Ilmat olivat kaikonneet pihalle mutta henki kulki jotenkin. Katselin ympärilleni enkä nähnyt merkkiäkään hevosista taikka tummanpuhuvasta Aliisasta. Siirsin katseeni auttajaan ja otin heti hajurakoa. Siniset silmät tunkivat lävitseni ja punaiset huulet muodostivat lauseen: "Tule, viedään sinut lämpimään."
Majakan ovi aukeni äänettömästi, ja aula johti lämmitettyyn varastoon. Siellä paloi hehkulamppu, nurkassa lavojen päällä näkyi vanhoja jaffapulloja ja niiden vieressä kasa huopia. Pelastusrenkaille oli omistettu oma nurkkauksensa, ja niiden kylkeen oli aseteltu ensiapupakkauksia.
Ruskeaan sadetakkiin sonnustautunut nuori poika veti huppunsa alas ja pyyhki ylimääräiset vedet pois kasvoiltaan. Komeat piirteet kiilsivät valonkajossa. Pisarat olivat tarttuneet hänen pitkiin silmäripsiinsä ja takin alta paljastuva valkoinen t-paita loi kontrastin ruskettuneeseen ihoon.
"Riisu märät vaatteet pois", mies käski ja hätkähdin. Öinen herätys ei ollut valmistanut minua pukemaan silkkisen yöpukuni päälle sen kummempaa, kuin paksumman tuulitakin ja Adidaksen verkkahousut. "No? Ei sitten, palellu kipeäksi", hän jatkoi hiljaisuuteeni. Seurasin, miten mies levitti ylleni pölyisen viltin, ja aivastin. "Terveydeksi", hän sanoi. Olin ollut pitkän aikaa hiljaa. Mitä tapahtui?
"Anteeksi, mutta kuka olet?" sain vihdoin kakistettua ulos. Mies tamppasi takkinsa ja asetti sen naulaan. Kysymykseni vei hänet jaffalaatikolle, josta hän poimi kaksi pulloa. "Taidat jo tietää, kuka olen", mies vastasi. Pala kurkussani halusi nousta ylös. "Se ei ole mahdollista", totesin. Hän aukaisi yhden pulloista ja tarjosi sitä minulle. Pudistin päätäni. Mies otti toisen pullon silti mukaansa. "Kuinka niin?" hän kysyi, ja katseeni muuttui ahdistuneeksi. Päätin kuitenkin olla suora ja järkevä. "Se ei ole madollista, koska olet kuollut", sanoin ja yllätyin, kun hän räjähti nauramaan. "Kerro jotain uutta, neiti hyvä!"
Ja niin kerroin! Kerroin, että hevoset kävivät hukassa. Hän kertoi jo tienneensä asiasta. Tornista kuulemma näki kohtalaisen hyvin saaren ylle. Kysyin viimein, mitä hän tekee tässä hylätyssä majakassa. "En tiedä, tuntuu vain, että minun kuuluu olla täällä", hän vastasi lyhyesti ja jatkoi, "mutta ei tämä suinkaan ole mikään hylätty majakka, ehei." "Mitä tarkoitat?" kysyin. Mies mietti hetken kunnes vastasi mystisesti: "Monesti olen opastanut eksyneitä ja rikkinäisiä tämän saaren ohitse, neuvonut reittiä. Enkä puhu nyt pelkästään elävistä... Tässä työssä näkee kaikenlaista." "Klaus..." aloitin ja mies kääntyi nimensä kuultuaan suoraan kohti, kuin kuulien sen ensi kertaa. "Niin? Neiti...?" "Mariam" sanoin ja jatkoin, "Miten... SE... Tapahtui?" Mies pysyi hetken vaiti, kuin tuumaten. "En tiedä " hän vastasi ja hymähti perään, "muistan vain kesäisen yön, paljon paremman kuin tämän, ja suklaanruskeat kutrit... " "Jeesus" "Ei sentään!" hän nauroi, "tai mistä sen tietää."
Kävi ilmi, että nuorisolla oli ollut juhlat majakan vieressä, itse asiassa samoilla kulmilla, jonne olimme pystyttäneet leirin. Monet olivat nauttineet alkomahoolia, ja mukana oli Klausin ikäisiä ihmisiä, jopa nuorempia. "Jossain kohtaa yötä nuori tyttö yllytettiin murtautumaan majakkaan." "Todella viisasta", huomautin väliin. "Olin silloin yövuorossa ja pelkästään kesätyöläisenä merivartiostolla. Ja hän ei todellakaan ollut parhaimmassa mielentilassa. Joten päästin naisen sisään ja istutin hänet odottamaan kotiväkeä." "Siinäkö se?" "Muistan, kuinka hän tahtoi uimaan..." Klaus hymyili surullisesti.
Lossi tööttäsi kovaäänisesti ja havahduin muisteluistani. Päähäni sattui edelleen viimeyöltä. Nousin ylös autosta ja haukkasin raikasta saaristoilmaa. Edessä olevasta autosta nousi silloin vanhempi nainen hiukset nutturalla, ja hän alkoi ihastelemaan hevosiamme.
"Kuten sanoin, hänellä oli hunajanruskeat silmät, ja maailman pienimmät suppuhuulet, vaalein ja kuulain iho kuin lumikilla. Tahdoin tutustua naiseen enemmän" Klaus oli sanonut. Tuijotin nyt noihin pistäviin silmiin omilla, kiinnostusta täynnä olevilla napeillani. "Anteeksi-" aloitimme molemmat. Nainen naurahti hermostuneesti, minä pyyhkäisin otsalle eksyneen suortuvan takaisin korvan taakse. "Oletko kenties Emilia?" kysyin ja nainen hämmentyi.
Lossimatkasta tuli todentotta kiinnostava, kun sain selville naisen henkilöllisyyden. Hän ei salaillut nuoruudessaan tapahtuneita toilailuita, vaan kertoi avoimesti eräästä eriskummallisesta yöstä, jolloin löysi itsensä rannalle huuhtoutuneena. Jo pitkään oli yö painanut hänen mieltään, mutta hän ei ollut osannut yhdistää painajaisiaan siihen kesäiseen iltaan. Klausin ruumista ei koskaan löydetty, mutta mies katosi. "Luulen... Luulen, että hän pelasti minut", nainen sanoi ja tirautti kyyneleen.
"Miten sun pää voi? Se pitää käydä tutkituttamassa" Saaga Talvilehto tuli kysymään keskustelumme juuri edetessä. Niiskaisin ja nostin hieman leukaani, jottei imagoni särkyisi. "Hyvin, kiitos", vastasin. Ajattelin esitellä edelleen edessäni hymyilevän naisen, mutta Saaga jatkoi juttuaan, kuinka huolissaan olikaan ollut Unikosta. Hän kävi läpi viime yön tapahtumat, ja lisäsi tietenkin, että oli toki ollut huolissaan myös minunkin voinnistani, kun oli sillä tavalla löydetty maasta makaamasta. Kun sitten viimein pääsin vuoroon, kysyi hän: "Kenelle juttelet täällä?" Kenelle tosiaan? Olinko jutellut äsken jollekulle? Oliko minulla ollut jotain asiaa? Vetaisin henkeä ja mietin, ettei se varmaan ollutkaan mitään tärkeää. Olipa kiva nähdä isän mersun jo odottavan rannalla.
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Oct 29, 2020 1:24:50 GMT 2
Kakan tahrima tarina 26.10.2020
Olinko ollut tympääntynyt Auburnissa käytyjen kisojen suoritukseen? Kyllä. Olinko kokenut after partyjen morkkiksen seuraavana päivänä? Kyllä. Todellisuus oli kuitenkin kohdattava, sillä eihän me kumpikaan oltu harjoiteltu vaivaista kesää enempää. Ei koulua eikä kittaamista...Mutta ei tekosyitä, paska on paskaa. Me vielä näytetään ja sijoitutaan ensimmäisiksi. Vai mitä Puro? Puro...Älä nuole sitä jakkaraa...
Kohensin ryhtiäni ja palauduin mietteistäni. Kiristin omani ja sitten Puron vyön ennen kuin nousin satulaan. "...Ja pitää muistaa hakea kukat ja ne tarjoilut", jatkoi Maikku epäilyttävästi huutokaupan valmisteluista puhumista. Lähdettiin Puron kanssa ripeään liikkeelle. "Aivannnn", virnistin näennäisesti ja kulmiani kysyvästi kohottaen. Majina oli tullut katsomaan meidän tekemistä ja ollut sellaisella...raikkaalla päällä! Olin siltä kysynyt muka ohimennen vain, ja nainen oli hymyillyt tavallista kirkkaammin. Onkohan ollut hyvät yöunet vaiko unta saatu lainkaan? Hän oli tyrskähtänyt kommentille ja esittänyt yllättynyttä, että "Hui kauhea, sinä!" Aivan kuin ei oltaisi heitetty synkkää vauvavitsiä tuntia aiemmin. Tämä uusi tunne alkoi kiemurrella vatsanpohjassa niin että pelotti, koska se ei vastannut omaa käsitystäni ystävyydestä. Siinä oli uudenlainen tuulahdus vapautta, jos runollisesti sen sanoisin.
Maikin poistuttua olin asennoitunut treenaamaan Puroa ihan tosissani. Ennen pitkään huomasin kuitenkin oppivani yhtä sun toista. Ahaa, tuotako tarkoitit, tätäkö tästä tapahtuu ja olisiko näin parempi? No olisit silloin radalla sanonut! Mumisin hiljaisessa maneesissa itsekseni Puron korvien kääntyillessä. Sen Muumi-selvityssuihkeella suittu harja hyppyytti askelten tahdissa ja pää laskeutui loppua kohden. Puhelin tärähti reisitaskussa, ja viimeistään silloin, hikisenä ja ratsastuksesta voimaantuneena annoin pitkät ohjat ja toppuutin oria kaulalle.
"Hieno mies", kehuin sitä. Heitin Puron satulan reunan päälle ja annoin pojan taaperrella maneesissa vapaana viltti selässä, kun ei kenenkään tänne pitäisi olla tulossakaan hetkeen. Se kävi nuuskimassa nurkkia ja lönkytteli rennosti tulemaan vierellä.
Vein Puron karsinaan hetkeksi pieneksi, poistuttaessa en viitsinyt kylmänhikistä satulaa laittaa takaisin niin jätin varusteet sinne vielä lepäämään. Sitten stressaantunut Julius kävelee maneesilla vastaan ja sanookin tulleensa minua hakemaan. On jotenkin ihan kiukussa, kuinka vain tavaroita jätetään lojumaan pitkin poikin. Mitä!?
Voi herrajee... Satula makasi hiekalla suitsien vieressä lantakasan päällä, ja ihan itselläkin nupissa kiehahti! "Minä vai?" kysyin kimpaantuneena syytöksistä. Tilanne rauhoittui, sillä valmennusmestari vaikutti uskovan selitykseni kauniista aikomuksista ja tarkasta asettelusta. Kyllä me siinä silti ihmeteltiin. Oli Kaapoa ja Juliusta. Jotenkin tämä paikka vaikutti niin ihmeelliseltä. Hiljaisena pitämäni Annikin sattui paikalle irvistelemään, että osuipas hyvin. Mutta tottahan toki Maikkikin olisi jotain maininnut, jos mainitsemisen arvoista olisi. Joku saunatonttuko täällä oikein kuljeksii, vai mitä niillä täällä Suomessa olikaan.
Kaiken sävellyksen ja varusteiden puhdistamisen, tarhaan viemisen ja hengähtämisen jälkeen muistin puhelimen taskussa. Avasin "Majina" ilmoituspalkista ja mietin sitten luettuani, että mitähän asioita sillä olisi hoidettavana, että kartanolle täytyisi tulla. Kökötin nyt sitten portaikon juurella tyylikkäässä oranssissa syystakissa ja katselin kun nainen lähestyi. Sitä oli saanut tökkiä kans, kun se myöhemmin viitsi edes vihjailla miehen hankinnasta. Hei Maikku, ei tänne miehistä tultu puhumaan! Rapsutin varautuneesti tuttua Luciferia ja lepertelin: "Kuinka hassu omistaja sulla on... onko? No on... ihan pöhkö niin!" Maikki nosti kulmaansa seuratessaan touhua, ja sen katseesta paistoi huvittunut "Oikeesti?" "Oho, mut taidetaan nyt pidättää", höpötin menemään.
Olin kyllä ihan äimistynyt, kun sain lopulta kuulla sen suunnitelmista. Siis poliisijuttujako? Avasin kurkkuani ja pyöritin silmiäni. "Kröhöm... Mun kalenteri on kyllä aika täynnä, mutta eiköhän sieltä löydy tilaa", sanoin arvokkaasti. Sitten hymähdin että tottakai. Kuinka jännittävää! Tai siis khuul, siistii. Eikä asiaan tietenkään liittynyt ohjelmassa luvattu syöminen eikä varsinkaan mikään miekkonen.
Silitin vielä koiraa päälaelta ennen kuin menimme juomaan sisälle myöhäisillan kahvikupposet. Kerroin kakkaisesta satulasta ja kuinka uusi hieno huopa täytyisi varmaan polttaa, kun se nyt meni noin. Mieltä kaihersi myös huutokauppaan saapuva kerma ja sitä myöten Purovuolaisten hyvin todennäköinen ilmaantuminen. Jo pelkkä ajatus interventiosta kuumotti. Jotenkin tuntui että tuskan hiki tulisi vielä lisääntymään tapahtuman takia...
|
|
|
Mariam
Arvaamaton Aromurmeli
viestien määrä 25
♥ 70
|
by Mariam on Nov 4, 2020 20:07:49 GMT 2
4.11.2020 Esteille!Heitin Puron kamat käytävälle ja hain oripojan talliin. Se oli kauttaaltaan märkä ja päätti hinkata isoa päätään keltaiseen takkiini. Nyt siinä komeili harmaa likaisuus rinnuksella. Voi kamaluus. Laitoin hansikkaat käteen, ja rupesin muokkaamaan siitä esittelykelpoista.
Harri -hevosella ratsastava Samuel oli jäänyt vieraaksi yksityisenomistajaksi. Olimme kuitenkin sattumanvaraisesti päätyneet maneesin sametille yhtä aikaa moneen otteeseen. Juliuksen kanssa harrastava mies näytti kätkevän jonkinlaisen pimeyden sisäänsä, ja hänen ratsastuksena näytti välillä vain yritykseltä. Jokin ongelma sillä oli, mitä kahden miehen kanssakäymisestä sai selvää. Ihmettelin siis, missä se tänään oli, kun en tavanomaiseen aikaan häntä nähnyt punnertamassa kimonsa selkään.
Aiheena tänään olisi kuitenkin esterata, jossa mukana auttamassa oli Dochas Ansamaa, joka oli myös osoittautunut eteväksi ratamestariksi. Tiellä oli ties millaista estettä ylitettävänä ja kysyinkin, oliko se nyt ihan varma tästä. Sanoi olevansa ja näytti peukkua.
Mietin silloin viimeisintä hyppykertaa, ja muistin että siitä oli jonkin aikaa… Hieman hirvitti jo ajatella epäonnistumista täällä Ansamaan kamaralla. Kyllähän se hävettäisi, kun oli mennyt kertomaan hyvästä tasostaan. Mutta sitten muistin olevani Mariam Gilani! Ei noussut edes hiki pintaan.
Oli se kuitenkin näyttänyt vähän väkinäiseltä. Mitä se sitten tarkoittikaan. Itse olet väkinäinen, herra. Kai nämä 30 cm:n hypyt kuitenkin olivat ihan hyvää lämmittelyä… Puron vahvuus olisi kuitenkin varmaan se koulu, mietin lopuksi muutaman korkeamman esteen pudotuksen jälkeen.
Arvostin kyllä suoraa palautetta, jonka Dochas Ansamaa työrupeaman lopuksia antoi, ja tarjosin vaivanpalkaksi 50 €:n seteliä. Olin suurinpiirtein tyrkyttänyt rahan tälle Maikun puolisolle, ja vaadin että samanlainen treeni tulisi tehdä toistekin, jos estekisoihin lähtisin. Kehotin laittamaan vaikka parempiin esteisiin! Tai joululahjoihin. Sekin pakettirumba lähestyi, vaikka en uskontoni puolesta niin juhlisikaan. Mutta tottakai ostelisin joululahjoja! Uu siitä tulikin mieleeni, että täytyisi hankkia joulukalenteri! Jotain terveellistä tietenkin, jotta pysyisin muotissa pukin pikku apuri -asuani, eli punaista pikkumekkoa varten. Pitäisi hankkia deitti myös uudeksi vuodeksi. Kyllähän tässä vielä ehtii kaikenlaista…
|
|
|