Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Oct 7, 2019 20:45:38 GMT 2
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Oct 11, 2019 16:52:44 GMT 2
Kuka oli kuka? 11.10.19
Saavuttiin Annan kanssa varustekaupan liukuovista sisään. Oltiin kuin pieniä lapsia karkkikaupassa siellä asioidessa. “Anna katos tätä”, kehotin hyvää ystävääni pitäessä glitterikoristeista huopaa käsissäni. “Uuu, tuo on kyl täydellisin huopa Starylle”, Anna vastasi ja hiplasi huopien pintamateriaaleja. “Onkohan täst Staryn kokoo ees”, mietiskelin kysyvästi. Hetken aikaa kävin läpi eri kokoisia huopia, kunnes löysin hevoseni koon. “Jes!” huudahdin ehkä vähän liiankin kovaa. “Nyt sun pitää kyl ettii toho kunnon matchy matchyt”, Anna mainitsi itsevarmana. “Indeed”, vastasin takaisin hymyillen ja lähdin kohti suojia sekä pinteleitä. Oltiin oltu varautuneita ja otettu ostoskärry ovensuusta mukaan. Se tuli hyvinkin tarpeeseen, sillä jo puolen tunnin sisään tarvitsimme toisen kärryn. “Mun on niin pitkään pitäny ostaa Starylle tälläsii perusjuttuja, et kyl nyt saan nää hankkiikki”, totesin itsevarmana timanttiotsapanta käsissäni. Tuli onneksi estesatula ja tarpeelliset uudet ohjat ostettua. Kun tunsimme olevamme valmiita, rullattiin kaksi ostoskärryä kassalle ja odotettiin totuuden hetkeä. Näin hinnan kassakoneen näytössä “KÄÄK, 967€!!!”, huusin mielessäni silmät suurentuen. “Nyt sun ei tarvii ainakaa tuhlata rahaa pariin seuraavaan kuukauteen”, Anna kiusoitteli virnuen. Näytin tappavan katseen ja painelin pin-koodin. Lastasin varusteita takaisin kärryyn. Kun näin shoppailupartnerini shokkisen ilmeen, virnuilin leveästi ja jatkoin lastaamista.
Ajeltiin Kivitörmästä tallille päin maantietä. Kello oli tasan neljän iltapäivällä. Aurinko oli juuri ja juuri mennyt piiloon, mutta päivänvaloa riitti pilvettömän taivaan ansiosta. Kuunneltiin Annan kanssa musiikkia ja nautittiin ruskan upeista väreistä. Silmäkulmaani ilmestyi tumma olento, joka pinkaisi suoraan eteemme. “ÄÄÄhhh”, huudahdin painaessani jarrun pohjaan. Ei onneksi kolahdettu mihinkään, mutta takapenkin varustekasasta lensi huonosti kiinni ollut elektrolyyttipurkki suoraan Annan syliin. “Apuaaa, mitä tapahtuuuu?!”, Anna kysyi säikähtäneenä. “Emmä tiiä, se meni nii äkkiä”, vastasin hämmentyneenä. “Mirkaaaa, kato nyyt”, Anna valitti nauraen ja itkien samaan aikaan. “Shhhiiit”,totesin kun näin valtavan valkoisen jauhekasan Annan päällä. “Nyt jos tulis poliisi ni oltas pulassa”, naurahin keventääkseni tilannetta. “Aattelee et ollaa iha idioottei diilereit”, ystäväni vastasi. “Jatketaa nyt vaa tallille ja siivotaa tuo sotku sit siellä”, ehdotin. “Jep, nii tehää. Mä yritän laittaa täst näit tonne purkkii takas”, jauheeseen peitetty Anna vastasi. Siirsin jalan kaasupolkimelle ja kiihdytin takaisin sataseen.
Saavuimme vihdoin tallin pihaan. Anna hyppäsi salaman nopeasti ulos autosta. Rupesin nauramaan kun näin kaverini vitivalkoiset housut. “Sul ei oo koskaa noi valkosii housui!”, kiusoittelin. “Haahaa tosi hauskaa. Hae mulle ny joku rätti tai jtn mil saan nää puhtaaks”, Anna vastasi hieman ärtyneenä, mutta huvittunut ilme pysyi hänen kasvoillaan. Kävelin päätallin tallitupaan ja otin paperia. Kastelin paperin osittain ja käännyin ympäri. Säikähdin, kun en ollut huomannut sohvalla istuvaa nuorta miestä. “Moi”, tervehdin ripeästi. Hän ei edes kerennyt vastata tervehdykseeni kun olin lähtenyt jo ulos tuvasta. Ojensin osan papereista Annalle. Pyyhin etupenkiltä ja sen ympäristöstä enimmät jauheet pois. Kymmenen minuutin puhdistuksen jälkeen auto ei näyttänyt enää, että siellä olisi räjähtänyt jauhopussi tai pahempana, se toisenlainen jauhopussi. Ruvettiin Anna kanssa roudaamaan ostoksia varustenurkkaukseen ja meidän kaappeihin. “Onko teillä vielä paljon kannettavaa, että kelpaako lisäkädet?”, kuulin selkäni takaa, kun olin asettelemassa estesatulaa telineeseen. Käännyin ympäri ja huomasin saman henkilön tuvasta. “Joo, kyl kelpaa. Kiitoksia”, vastasin hymyillen. “Mä oon Theo”, hän mainitsi. “Kiva tutustuu”, vastasin. Lähdin kävelemään jälleen kohti autoa. Näin silmäkulmassa kun Theo jäi hetkeksi hämmentyneenä paikalleen. “Nii siis, kuka sä oot?”, hän kysyi nauraen. “Ainii joo,hitto. Sori. Oon Mirka”, vastasin hölmistyneenä. Anna tuli perässä ja tervehti sekä esittäytyi myös Theolle. Saavuimme autolle. “Riittääkö muille enää varusteita ollenkaan, vai tyhjensittekö koko kaupan?”, Theo kysyi vitsaillen nähdessään tavaran määrän. “Hah. Kyl sinne jotain tais jäädä”, vastasin huvittuneena. “Ehkä!”, Anna huudahti auton toiselta puolelta.
Kaikki tavarat oli laitettu paikoilleen ja talliympäristökin oltiin katsottu vielä kerran läpi. Katsoin puhelimesta kelloa. “Eihän tähän järjestelyyn menny ku tunti”, totesin ja katsoin pihalle pimeyteen. “Kiitos paljon avusta”, Anna kiitti. “Eipä kestä. Taidan täst mennä laittamaan Maxia kuntoon”, Theo vastasi. “Juu, kiitti viel”, vastasin samalla kun Theo käveli tiehensä. “Kelpaisko vaik kahvi?”, Anna kysyi suuri hymy kasvoillaan. “Just. Tiiät, etten juo kahvia. Mut otan kyl teetä”, vastasin nauraen. Siirryimme tuvan puolelle. Majina istui pöydän ääressä syömässä jotain pientä. “Heii!”, tervehdittiin Annan kanssa samaan aikaan. “Terve!”, hän tervehti takaisin. “Saitteko kaiken jo paikoilleen?”, Majina kysyi. “Jep ja odotettua nopeemmi ku saatii apua Theolta”, vastasin. “Kiva kuulla. Teidän viereen muutti muuten uusi hoitaja, Tuutikki”, nainen kertoi. “Lisää ihmisiä, joihin tutustua”, naurahdin hieman epävarmasti. Anna rupesi keittämään kahvia ja lämmitti teevettä. Istahdin Majinaa vastapäätä ja kerroin matkalla vilahtaneesta oudosta olennosta. “En nähny yhtää mikä eläin se oli, jotekki meni vaa nii nopeesti”, selitin. “Jännä juttu. Onneks et kuitenkaan törmänny. Tuo elektrolyytti homma oli kyl hauska, sori Anna”, Majina vastasi naurahtaen. “Mielummi elektrolyytit sylissä ku joku elukka”, Anna vastasi. Otin kupin kaapista ja valitsin teen. Teemakujen joukosta löytyi lemppariteetä, vadelmaa. Laitoin pussin kuumaan veteen hautumaan ja istuin takaisin pöytään. Rupateltiin Majinan kanssa viellä oleellisista ja tärkeistä asioista talliin tulemiseen liittyen.
Lähdettiin kaksikkona kohti hevosiemme karsinoita. Kello oli jo melkein kahdeksan, joten hevosia oli tuotu yöksi sisälle. Stary hörisi karsinassaan nähdessään saapumiseni. “No hei ihanuus”, sanoin hevoselleni. Avasin karsinan oven ja menin halailemaan sekä rapsuttelemaan neitiä. Joku nuori nainen tuli juttelemaan Annalle ja hetken päästä hän ilmestyi Staryn karsinan ovelle. “Moii! Ootko sä Mirka?”, hän kysyi. “Joo oon”, vastasin hieman hiljaa. “Mä oon Silvia”, pitkähiuksinen nainen kertoi. “Kiva tavata. Onks sul omaa hevosta tääl vai hoidaks jotain?”, kysyin. “Joo, omistan Fleurin. Se on trakehner”, Silvia vastasi. “Vähänkö kiva. Mä en oikeesti varmaa koskaa oo menny trakehnerilla, mut tykkään tosi paljon niitten ulkonäöstä”, vastasin tyytyväisenä. “Ui, kiva kuulla. Mun täytyy nyt mennä laittaa tamman kamat takasi paikoilleen, mut näkyillään”, hän sanoi ja hymyili vielä mulle ja Starylle. “Joo, nähdään”, sanoin takaisin ja pussasin Staryn turpaa. Kävin hakemassa varusteet Starylle ja itselleni. Laitoin tammalle glitterisen huovan. Nostin satulan sen selkään ja kiinnitin vyön. Tällä kertaa käytin enkkusuitsia, joten vaihdoin niihin nopeasti uuden timanttiotsapannan, johon olin jo ehtinyt rakastua.
Maneesissa kiristin vielä vähän kypärääni ja nousin selkään. Uusi satula tuntui ihanalta. Kyseistä satulaa oli testattu jo aiemmin Starylle, joten se oli juuri sopiva. Kävelin ympäriinsä maneesissa ohjat yhdessä kädessä. Aloitin kävelyiden jälkeen tekemään ravityöskentelyä. Ympyröillä oli iso rooli tällä kertaa. Stary rupesi pikkuhiljaa pyöristämään selkäänsä ja kulkemaan kannatellen itseään. Näinä hetkinä olin tyytyväinen ja hymy pursusi esiin. Rakastin, miltä laukkaavan hevosen kavioiden ääni kuulostaa pehmeää alustaa vasten. Tämä ääni oli melkein ASMR, mutta siitä itsessään en tykkää. Ainakaan niistä typeristä videoista. Havahduin hetken päästä, kun huomasin keventäväni. “Hetkonen?”, hämmennyin. Kurotin vasemmalle ja katsoin Staryn jalkojen liikettä. Ne eivät matchannyt kuulemieni laukkaäänien kanssa. “Ömmm, mitä hittoa!?”, mietin äänen samalla kun epävarmuus ja paranoid-fiilikset valtasivat mieleni. Oltiin maneesissa myös yksin, vaikka usein meidät näkee Annan ja Elviksen kanssa. “Prrr”, komensin samalla apujen kanssa. Seisomme Staryn kanssa keskellä maneesia täysin hiljaa. Kuuntelin laukkaääniä….Pystyin paikantamaan missä äänet kulki. Seurailin hetken aikaa äänien kulkua. “Ihan rauhassa Stary”, rauhoittelin hevosta, vaikka minä itse olin se jota olisi pitänyt rauhoitella. “Voi ei”, pelko rupesi piinaamaan, kun tajusin äänien tulevan suoraa meitä kohti. Ne lähestyi………...katosi. Yritin kuunnella tarkemmin, mutta en kuullut enää mitään. “Mitä ihmettä niiku tapahtuu?”, kysyin ääneen, vaikka vastausta siihen ei kuuluisi. Katselin ympärilleni, enkä nähnyt mitään poikkeavaa. Jätin lopuksi äänet oman mielikuvituksen ja rakennuksen sekä tuuleen äänien syyksi.
Nostelin laukkoja pitkille sivuille ja tein keskiympyrän joka kerta. Starylla on vielä välillä vaikeuksia taipua ympyrällä, joten se rupee pelleilemään. Pysyin visusti satulassa pienistä pukeista huolimatta. Parin hyvän ympyrän jälkeen hidastin raviin ja ravailin pitkin ohjin. Käyntiin siirryttäessä halasin Staryn kaulaa ja otin jalustimet pois jalasta.
Tallissa riisuin varusteet tammalta pois ja harjailin läpi. Annoin pari namia. “Hieno tyttö olet”, kehuin hevostani. Karsinaan oli tuotu jo heinät yötä varten ja neidin sapuskatkin odottivat kulhossaan. Päästin tamman syömään tullessaan liian malttamattomaksi. Vein varusteet takaisin paikoilleen. “Mitä, jos se oli totta?”, ajatus jatkuvasti palasi mieleen. En kuitenkaan halunnut uskoa siihen, joten kielsin sen toistuvasti päässäni. “Onks kaikki okei, ku näytät nii vakavalta?”, kysyi Majina nähdessään vakavan ilmeeni. “On joo. Väsyttää vaan ku ollu pitkä päivä”, vastasin. Toivoin, ettei hän huomaisi, etten puhunut totta, mutta ilmeensä kertoi, että niin saattoi käydä. “Okei”, Majina vastasi ja jatkoi matkaansa. Huokaisin syvään ja kävelin takaisin Staryn luokse. Annoin illan vikat rapsutukset ja pusun. Otin omat kamani ja lähdin kohti tallin ovea. “Moi moi, nähdään!”, huudahdin ovella, jolloin ympäri tallia kuului vastauksia.
Kaivoin kassista asunnon avaimet ja menin sisään. Anna oli jo tullut ja oli katsomassa Netflixiä. “Huomaa, että omistetaan hevoset”, totesin huvittuneen haistellessa ilmaa. “No joo, mutta mitäpä se meitä haittaa”, Anna vastasi nauraen. “Jep”, vastasin ja aloin tekemään meille iltapalaa.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Oct 15, 2019 19:49:40 GMT 2
Hyppytauko ohi 14.10.19
Heräsin kahdeksalta aamulla oven koputukseen. Anna nousi myös ylös valmiina avamaan ovea, mutta itse olin jo jalkeilla liikkeessä. “Mä käyn ovel, mee sä vaa takas peiton alle”, sanoin ystävälleni unisena. Avasin oven t-paita päällä ja yöshortsit jalassa. Näin jonkun miehen seisovan vakavalla ilmeellä. “Teille on paketti”, mies sanoi matalalla äänellä. “Ai, okei”, vastasin tirkistäen silmiäni. “Tarviin tähän kuittauksen”, mies jatkoi ja ojensi paperista kuittia. Otin nopeasti läheiseltä eteisen pöydältä kynän ja värkkäilin lappuseen jonkinlaisen sotkun. Ojensin paperin takaisin. “Kiitos näkemiin”, mies toivotti, mutta ei kovin positiivisella äänensävyllä. “Kiitti”, vastasin laiskasti takaisin ja vein paketin sängylleni. “Kuka se oli?”, Anna kysyi peitto korviin asti vedettynä. “Joku miäs”, vastasin. “Täh??”, hän vastasi hyvin hämmentyneenä. “Joku pakettidude toi mulle paketin”, vastasin selventäen ja heilutin pakettia kädessäni. Ajatukseni olivat vielä puoliksi unen maailmassa. “Aa okei”, Anna sanoi ja käänsi kylkeä. Nousin istumasta sängyltä aikoen mennä hakemaan saksia keittiöstä. Eilisen sähkökatkon aiheuttama hämminki väsytti vielä liikaa, joten retkahdin takaisin sängylle kuin laiskiainen. Möyrin peiton alle kuin myyrä ja suljin silmät.
Puhelimen herätys alkoi soida. Nappasin puhelimen käteeni ja sammutin ärsyttävän äänen. Kello oli 9.30. Nousin sängystä ja huomasin Annan juomassa kahvia koneen ääressä. “Huomenta, sähköt vissiin palannu?”, kysäisin ja vaihdoin tallikamat suoraan päälle. “No huomenta, ja jep”, hän vastasi hieman väsyneenä ja otti uuden hörpyn kahvistaan. Hänellä taisi olla vasta ensimmäinen tai toinen kupillinen menossa. Siirryin myös keittiön puolelle ja laitoin veden kiehumaan. Otin jääkaapista leipätarpeet ja väsäsin itselleni aamupalaa.
Kävelin talliin vielä teekuppi kädessä. Menin suoraan tupaan, jossa istui pöydän ääressä tuttuja ihmisiä. “Huomenia”, sanoin. “Huomenta”, vastasi melkein yhteen äänen Majina, Theo ja Anni. Istuin heidän kanssaan pöytään Theon viereen. Majina ja Anni istuivat toisella puolella. Olin vieläkin hyvin väsynyt, joka selvästi näkyi ulospäin. Se tietty kysymys tietenkin kysyttiin. “Nukuitko hyvin?”, Majina laukaisi minua vastapäätä. Ajatukseni heittäytyivät yön painajaiseen. “No en kyl nii voi sanoo”, vastasin tällä kertaa rehellisesti. “Ai mites?”, Theo kysyi toisen kysymyksen. “Näin tavallaa ei toivottua unta yhest jutusta”, vastasin hieman vakavana, mutta yritin pitää iloisen olemuksen. “Mistä asiasta?”, Majina kysyi ystävälliseen sävyyn. “Mä voin kertoo sen sit myöhemmi”, vastasin ja nousin pöydästä laittamaan teekuppini tiskipöydälle. “Meen hakee Starya, ku hyppään sillä tänään”, sanoin iloiseen sävyyn, jolloin innokkuus rupesi kaivautumaan mielen syövereistä esille. “Kiva kuulla. Kerro jos tarvitset apua”, Majina vastasi. “Joo tottakai. Oliks kenttä muute kui märkä?”, kysyin. “Menin sen ohi käydessä Maxin luona, nii oli siel pari lätäkköö, mut muuten ok”, Theo vastasi. Enään ei satanut, joten päätin mennä kentällä. “Okei, kiitti”, vastasin hymyillen ja poistuin tallin puolelle. “Ei hitto se paketti!”, totesin hieman kovempaan ääneen. Muistin tilanneeni Starylle lisää kamoja, joten täytyihän ne sitten hakea. “Nytkö sä tyhjensit sen verkkokaupan?”, kuului huvittuneella äänellä tuvasta. Kommenttini oli näköjään kuulunut tuvassa olevien korviin, joten Theo päätti vitsailla. “Haha, varmaanki”, vastasin huvittuneena, mutta pienen ärtymyksen vivahteen kuuli äänestäni. Lähdin kävelemään tallista tarmokkain askelein, kun vastaan tuli Silvia. “Mihin sulla on kiire”, hän kysäisi positiiviseen sävyyn. “Ai hei...Silvia”, vastasin kiireisen oloisesti. “Oon menos hakee pakettia, mis on varusteit Starylle ku tyhmänä unohin sen kotiin”, jatkoin. “Ei se tyhmäksi tee ja onneksi asut ihan lähellä”, hän totesi. “No joo”, vastasin hymyillen ja jatkoin matkaa ulos tallin ovesta.
Laitoin uuden vatsapanssarin ja rintaremmimartingaalin Staryn muiden varusteiden sekaan. Otin päitset mukaan ja lähdin kentälle laittamaan pari estettä valmiiksi. Esteiden kanniskelun jälkeen menin tarhalle ja vihelsin pari kertaa, jolloin tammani höristen ravasi portille. Elvis tuli melkein perässä, mutta Sirpa pitkän välimatkan päässä. “Eikö teistä oo tullu kavereita?”, tuumasin ääneen Starylle. Menin tarhan puolelle. Rapsutin hevostani ja laitoin päitset sen päähän. Kävellessä Staryn kanssa pois päin tarhasta, näin kun Sirpa ja Elvis uskalsivat haistella toisiaan. Molemmat päästivät pienet vinkaisut ja ottivat hieman välimatkaa.
Olin harjaamassa Starya, kun kuulin tutun äänen. “Eihän sulla oo taskulamppuja täällä?”, tuttu ääni kysyi. “Haha, ei oo, mut on mulla harja”, vastasin nauraen. Kurkistin tammani selän yli ja näin Kaapon karsinan ovella. Hän hymähti huvittuneena. “Mites naamas?”, kysyin. “Siinähän tuo”, hän vastasi. Kyykistyin harjaamaan Staryn jalkoja. Kun nousin ylös, Kaapo oli hiipinyt hiljaa matkoihinsa. Katsoin hieman hämmentyneenä tyhjää ovensuuta, mutta en jaksanut piitata sen enempää. Hain varusteet Starylle ja aloin varustamaan. Uusi vatsapanssari istui Starylle super hyvin. Katselin uutta rintaremmimartingaalia. “Ai että mä rakastan blingiä”, tuumasin ääneen iloisena. Kiinnitin rintaremmin satulaan ja vyöhön.
Kiristin vyön ja nousin heti ovesta ulos päästyäni selkään. Lyhensin jalustimia ja korjasin asentoani. “Ootteko kisoihin menossa, kun niin viimesen päälle tehty lookki”, kuului Majinan ääni sivusta. “Ehkä joskus, mutta täytyy sitä näyttää hyvälle joskus muullonkin”, vastasin naurahtaen. Tosin minulla oli ikivanhat ja kuluneet ratsastushousut jalassa. “No, hyvää treeniä!”, hän toivotti huvittuneena. “Kiitos!”, huudahdin perään ja pyysin Starya käyntiin.
Aloitin tekemällä ympyröitä ja pyrin saamaan Staryn hyvin avuille. Esteiden näkeminen sai tamman energiseksi ja hieman malttamattomaksi. Käynti tuntui energisyyden takia kivan tahdikkaalta. Tehtiin ihan perusjuttuja alkulämpäksi. Tultiin myös ravipuomeja, mitkä Stary meni oikein kivasti ja pyöreesti. “Hieno tyttö”, kehuin samalla kaulalle taputtaen. Nostin laukan ja nousin kevyeeseen istuntaan. Laukattiin pari kokorataleikkaa, joissa vaihdettiin lennosta laukka. Muutaman kerran hypättiin pieni kavaletti. Lihakset olivat lämmenneet, joten otettiin pieni tauko.
Tarpeeksi levättyä nostin käynnistä laukan. Esteet oli ihan esteen kokoisia, noin 80 cm. Olin laittanut pitkälle sivulle kahden esteen sarjan yhdellä laukkavälillä. Hieman viistossa keskellä oli okseri. Lähellä toista lyhyttä sivua oli normaali pysty. Menin esteistunnassa ja ohjasin yksinäiselle pystylle. Pari laukkaa ennen estettä istuin alas. Lähestyminen onnistui ja hypystä tuli hyvä. Suuri hymy levisi kasvoilleni. Minulla tosiaan oli ollut ikävä hyppäämistä. Tulin pystyn vielä pariin kertaan molemmista suunnista. Välillä kuski mokaili ja tultiin pohjaan, mutta suurin osa hypyistä oli ihan hyviä. Pidettiin taas hetki taukoa, jonka jälkeen tultiin sarjaa ja sarjalta okserille. Sarjan hypyt menivät koko ajan tosi hyvin. En tiedä millon Stary ois näin hyvä ollu. Kaarsin okserille. Tultiin aika reippaasti, ja en saanut laukkoja sopimaan esteelle. Stary kielsi kuin päin seinää, joten lennähdin neidin kaulalle. “Hui kauheeta”, Silvian ääni kuului kentän laidalta. Stary lähti kävelemään minun vielä ollessa kaulalla. “Älä nyt tipu sieltä”, Theo kommentoi naurahtaen. Sain kädet alleni tamman harjaksen päälle. Ponnistin takaisin satulaan ja laitoin jalustimet jalkaan. “Kaikki hyvin”, naurahdin ja nostin laukan. Menin sarjan uudestaan ja kaarsin jälleen okserille. Tein pidätteen, ettei tultu enää liian reippaasti. Tällä kertaa sain laukat oikein. Tuli loistava hyppy, ainakin omasta mielestä. “Hianooo tyttö!”, huudahdin iloisena ja taputin Starya kaulalle laukan tahtiin. Tultiin samaa tehtävää vielä muutaman kerran. Mitään suurempia ongelmia ei ilmennyt. Nämä hypyt saivat riittää tältä erää, ettei neiti ihan rasittuisi.
Tallissa otin varusteet pois. Glitter-huopa joutui kuivamaan, sillä Stary oli hikoillut satulan alta. Tyytyväisyys hehkui kasvoiltani ja Starykin vaikutti nauttineen hyppäämisestä. Heitin vaaleanpunaisen villaloimen tamman niskaan ja lähdin viemään varusteita pois. Takaisin tultuani viltti ei suinkaan ollut enää neitisen selässä vaan jaloissa puruun peitettynä. “Siis ihanko oikeesti?”, kysyin ärsyyntyneen oloisena. Menin karsinaan sisälle ja nostin viltin. Puistelin enimmät pois ja laitoin sen takaisin kostean hepan selkään. “Ootsää sellane höppänä”, lässytin hevoselleni. Nappasin kaviokoukun käteeni ja kävin kaviot läpi. Laittaessa koukkua takaisin harjakassiin kuulin, kun joku huuteli “Moi moi!”. En saanut selvää, kuka se oli tai sitten en edes tuntenut henkilöä. Kurkistin käytävään. “Heihei!”, huudahdin kohteliaisuutena. Käänsin katseeni Staryyn. “ÄÄÄrghh”, ärjyin turhautuneena. Viltti oli taas maassa. “Okei. Oo sit ilman”, totesin tammalle muka kiukkuisena. Ripustin viltin karsinan oven telineeseen ja laitoin oven kiinni. “Mitäs täällä tapahtuu?”, kuului Majinan kummastunut ääni selän takaa. “Eipä mitää. Stary on vaa tomppeli”, mainitsin huvittuneena ja osoitin vilttiä. “Ai että kuin kiva”, nainen kommentoi puoliksi naurua pidätellen. “Niimpä”, vastasin ärsyyntyny hymy kasvoillani. “Stary hyppäs muuten hyvin, mä vaan välillä mokailin”, jatkoin. “Kiva kuulla, kohta sitten sinne kisakentille”, Majina vastasi. “Joohh, kohtaa”, vastasin epävarmana. Nainen hymyili ja sanoi menevänsä tupaan. Hain keskustelun jälkeen Starylle melassivettä, sekä loimitin sen. Annoin neidin juoda loppuun. “Tais olla jano ku koko ämpärin vetäsit”, tuumasin ääneen. Laitoin päitset hevosen päähän ja vein tamman takaisin tarhaan.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Mar 24, 2020 22:22:15 GMT 2
Lämppäristä tupsujalkaan 26.2.2020
Monet varmaan ovat kuulleet sanonnan “Uusi vuosi, uudet kujeet” tai “Uusi vuosi ja uudet tuulet”. Yleensä ei kuitenkaan ihmeempiä tapahdu, ainakaan minulle. Joka vuosi rikon uudenvuodenlupaukset, jotka parhaimmillaan ovat luokkaa “syö terveellisesti” tai “treenaa enemmän esteitä”. Ei siis hirveästi heiluttanut, vaikka näitä lupauksia rikoinkin. Tänä vuonna vai pitäisikö mainita niin kuin kaikki muutkin, tällä uudella vuosikymmenellä mulle todellakin tuli uudet tuulet.
Viikko ennen tätä odotettua päivää oli hankalimman päätökseni konkreettinen toteutumispäivä. Paperit oli tottakai allekirjoitettu jo päiviä ennen, mutta se tuntui vasta todelta, kun traileri lähti Ansamaan pihalta. Olin miettinyt Staryn myymistä jo pitkään, vaikka asia ei oikeastaan tullut esille melkeen kenenkään kanssa. Alkoi tuntumaan, ettei aktiivinen treenaaminen tavoitteineen ehkä olisikaan mun juttu. Motivaatio treenaamiseen ja kisakentille pääsemiseen oli ollut pitkän aikaa maassa. Samalla tuntui pahalta Staryn suhteen, koska siitä olisi kilpailuihin, ehkä korkeallakin tasolla. Niimpä päädyin sen myymiseen, ja ostajaksi tuli puolituttu entinen koulukaveri muutaman tunnin ajomatkan päästä. Hänet tuntien hyvin kilpailuhenkisenä, olen varma ettei hänen motivaatio helpolla laske. Vaikka tuona päivänä olo oli kokoajan aivan hirveä, ja tuntui, että olisi tekemässä virhettä tai tuottamassa Starylle pettymyksen, on siitä päästy yli muutamien kyyneleiden kera. Jälkeenpäin olenkin sataprosenttisen varma, että tein oikein.
Hevosen hakua edeltävänä yönä en saanut nukuttua kuin jonkun tunnin verran. Pyörin koko yön sängyssä välillä innoissani ja välillä stressaantuneena. Hevosen hankkimisessa on aina niin paljon vastuuta. Pääsin kuitenkin vähillä yöunilla autoon saakka, jossa Majina istui jo kuskin paikalla. “Jännittääkö?”, hän kysyi ja lähti ajamaan tallipihasta. “Rehellisesti, aivan älyttömän paljon”, vastasin vilkaisten auton takana olevaa traileria. “No kyl se siitä. Eikä tää sun ensimmäinen hevonen ole, niin osaat kyllä toimia”, hän vastasi. “Nii”, vastasin elettä ja vaivuin omiin ajatuksiin.
Parin tunnin ajamisen jälkeen käännyimme söpön pienen tallin pihaan. Vastassa oli noin kolmekymppinen nainen, joka oli hevosen myyjä. Nousin autosta ja tervehdin kätellen. Tunsin innostuksen virtaavan sisälläni niin, että teki mieli melkein pomppia. Kaikki aikuismainen ostohomma oli jo suoritettu, ja nyt sain olla innokas heppatyttö. Vaikutin varmaan nuorelta lapselta, joka oli saamassa ensimmäistä poniaan. Seurasimme Majinan kanssa naista hirseistä rakennettuun tallirakennukseen. Kuulin yhdestä karsinasta matalaa hörinää, jolloin erittäin onnellinen hymy muodostui kasvoilleni. Nainen avasi kyseisen karsinan oven. “Tässä ois nyt tämä Artegal, tutummin Arttu”, nainen kertoi. “Apua, ihanaa”, sanoin kädet suun edessä. Meinasin sulaa heti oriin nähdessä, vaikka koeratsastuksessa olin sen aikaisemminkin tavannut. Nyt se vaan tuntui niin erilaiselta, kun se oli mun oma. Hetken aikaa Majinan kanssa rapsuteltiin ja ihailtiin uutta hevostani. Kun vihdoin suostuin tulemaan karsinasta pihalle, pääsimme lastamaan muutamia tavaroita, jotka tuli Artun mukana. Tavaroiden lastaamisen jälkeen mentiin laittamaan oriille kuljetussuojat, jonka jälkeen pääsin vihdoin taluttamaan pojan traikkuun. Hevosen lastaaminen onnistui helposti, joten pian keskusteluiden ja kättelyiden jälkeen pääsimme matkaamaan kotia eli Ansamaata kohti.
Olin puhunut koko matkan Artusta Majinalle. Kuinka se on niin söpö ja ihana. Anna oli tullut pihalle jo odottamaan meitä, sillä hän todellakin halusi nähdä uuden nelijalkaisen. Hyppäsin ulos autosta ja tervehdin iloisena Annaa ja paria muuta Ansamaalaista. Avattiin trailerin luukku. “Uuu”, kuului Annan suusta. “Samaa mieltä”, tokaisin hymy kasvoilla. Peruuttelin oriin ulos traikusta ja taputin sitä kaulalle. “En voi uskoa, että tämmönen komea otus on mun oma”, totesin samalla Arttua halaten. Vein oriin tutustumaan tarhakavereihin. Artulla on tapana vähän uhkailla toisia poikia, mutta ainakin entisen omistajan mukaan sei ei kuitenkaan mitään pahaa tee.
Oli aika suuri muutos vaihtaa sirorakenteisesta lämminverisestä kylmäveriseen tupsujalkaan, mutta enköhän totu. Pääsen tekemään paljon erilaisia juttuja Artun kanssa, eikä tarvitse tavoitella isoja kisakenttiä. Päähäni pälkähti kaiken onnen keskellä kuitenkin karmaiseva ajatus: “Mitä sitten, kun tulee hirveät kurakelit ja mulla on tollanen tupsutin?!”.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Apr 3, 2020 23:49:03 GMT 2
Maastoreissu ja muuta mielenkiintoista3.4.2020Hyvä, että Artulla kerkesi olla edes pari vapaapäivää sen jälkeen, kun se mulle saapui. Innostuin totaalisesti tästä erikoisesta otuksesta. Siitä oli saanut jo monta eri piirrettä esille, kuten oriin voimakas huuto, joka tuntui raastavan jo muitakin tallilaisia. Ehkä se joskus rauhoittuisi. Olin pörrännyt kentällä Artun kanssa jo monta kertaa, joten oli jo aikakin päästä sen kanssa maastoilemaan.
Lähdin asunnosta klo 12 maissa. Tullessani portaat alas yhden oven takaa putkahti Anni. “Katos, mikä sattuma”, tokaisin lähestyessä tulevaa maastoseuraa. Toki olimme sopineet maastoon lähtemisen aikataulusta, mutta ei tallille saapumisesta. “Huomenta, jos niin voi vielä sanoa”, toivotin vielä jatkoksi. Olin viettänyt koko aamun sohvalla katsomassa netflixiä. Jatkoimme kävelyä hiekoitettua pihaa pitkin tien toiselle puolelle kohti tallirakennusta. Keräilin Artun kamppeet valmiiksi käytävän reunaan. Valitsin tälle päivälle tavallisen satulan, vaikka pehmeä karvasatulakin olisi houkuttanut. Kaveriksi vielä musta aivan uusi satulahuopa ja suojat. Kaikki tavarat kannettua kävin tallituvassa moikkaamassa siellä kahvikupposten äärellä istuvaa Majinaa ja Silviaa. Kyselin vähän kuulumisia ja mainitsin, että olimme lähdössä maastoon. “Tulkaa sitte kanssa takasi sieltä maastosta”, Majina vitsaili komentavalla äänellä. “Niin ois aikomus”, vastasin takaisin hymyillen ja livahdin ovesta. Nappasin koukusta Artun narun ja suuntasin kohti metsätarhoja. Orii oli tullut ihan hyvin juttuun muiden poikien kanssa, vaikka silloin tällöin vähän yritti uhitella. Artsuli antoi hyvin kiinni, joten päästiin suoraan takaisin talliin.
Artun lempihetki pääsi alkamaan, kun otin käsiini metallisen hikiviilan. Jokaisen harjauksen päätteeksi maassa oli vähintään kahden shetlanninponin verran karvaa. Jos joku tallilainen sattui paikalle, ei häneltä unohtunut mainita maassa olevaa karvan määrää. Viilan jälkeen harjasin vielä pehmeällä harjalla. Karvanlähdöstä huolimatta vaikein asia oli Artun paksu harjas ja häntä. “Mun kaikki rahat menee tän hevosen selvityssuihkeisiin”, totesin hieman vitsaillen suihkuttaessa useita suihkauksia harjakseen. Onneksi suihkeissa oli tosiaan vaikutusta, koska harjaaminen helpottui huomattavasti. Kun harjas oli takuton ja pehmeän näköinen, putsasin kaviot. Arttu oli todella kiltisti, joten palkitsin porkkanalla. Lakaisin sotkut maasta, sillä siisteys on miellyttävää. Vielä varusteet ja olin valmis matkaan.
Anni saapui läsipäisen hoidokkinsa kanssa juuri kun olin päässyt Artun selkään. Tykkäsin kovasti oriin mukana tulleesta satulasta, sillä se oli todella mukava istua. Hyvältä tuntuva satula vaan on parasta. Lähdettiin kohti metsää Annin johdolla. Arttu olisi halunnut mennä todella Vatun takamusta, mutta pidättelin sitä kaiken varalta. Vattu näytti vähän hankalalta välillä, mutta Anni kuitenkin pystyi pitämään ratsunsa hyvin hallinnassa. Vajaan kymmenen minuutin jälkeen otettiin ensimmäiset ravit. Artsuli tuntui aika rennolta, joka oli päinvastoin minun oletuksia. Pitkän ravaussession jälkeen vaihdettiin välillä johtajaa, sillä halusin tietää millainen Arttu on jonon ensimmäisenä. Selvisi samantien, että oriiltahan löytyy innokkuutta johtajaksi. Jos totta puhutaan, ei se ehkä mikään yllätys ollut. Osaa se välillä vätyskin olla. Käännyimme vihreän nauhan osoittamalle polulle ja otimme kävelytauon jälkeen taas ravia. En vilkuillut taakseni, mutta kuulin juoksuäänet takaani. “Ehkä ne sieltä jotenkin tulee”, ajattelin mielessäni. Muutaman mutkan jälkeen saavuttiin aukean pellon kulmaan. Ehdotin, että jos jonkun pienen laukkapätkän menisi, johon Anni vastasi myöntävästi. “Are u ready?”, kysyin vitsillä. Painoin pohkeet Artun pehmeisiin kylkiin, jolloin orii pinkaisi aika vikkelästi vauhtiin. Tuuli pauhkoi kasvoja vasten niin, että vesi rupesi valumaan silmistä. Pian huomasin, että Vatulla ja Annilla oli vauhtia vähän enemmän, sillä he tulivat rinnalle ja säntäsivät ohi. Tämän oriin pää nousi pystyyn, joka näytti siltä kuin jarruissa olisi jotain vikaa. Toisen oriin kaikkoaminen kauemmas sai Artun hermostumaan, jolloin silläkin rupesi kaasu lisääntymään. “Arttu prrr”, yritin hidastaa kaikin avuin. “Perkeleen koni hidasta!”, huusin. Edessä oleva ratsukko oli ilmeisesti saanut jarrutettua raviin, joka motivoi Artunkin vihdoin hidastaa. “Huoh, semmone pieni laukkapätkä”, totesin hengästyneenä hieman vittuuntuneen näköiselle Annille. Poistuttiin pellolta leveälle polulle Vattu ja Anni jälleen johdossa. Kierrettiin vielä parin kilometrin lenkki välillä ravaten, kunnes saavuttiin taas tallille.
Nousin pois selästä ja taputin Arttua kaulalle. “Hei kiitti seurasta, vaikka vähän villiks meinas mennä ja vähän menikin”, sanoin naurahtaen. Otin ohjat kaulalta ja siirryin talliin. Silvia tuli käytävällä vastaan. “Oliko kiva maasto?”, hän kysyi ystävälliseen sävyyn. “Sellane mielenkiintoisen hauska”, vastasin pidätellen naurua. “No mitäs tapahtu”, hän kysyi jatkoksi. “Vähän oli villiä menoa välillä ja sen semmosta. Kuiteki uudestaa halutaan mennä”, vastasin. “No se hyvä, ettei ainakaan mitään ihan katastrofaalista tapahtunu”, hän totesi ja siirtyi putsaamaan hevosensa kaviota. “Nii”, kommentoin vielä loppuun. Riisuin varusteet Artulta pois, jolloin esiin tuli hiestä märkä karva. Heitin suoraan kermanvärisen viltin sen niskaan, jotta kuivuminen tapahtuisi nopeaan. Huovan sai viedä kuivumaan kuten suojatkin, sillä maa oli ollut vielä märkää ja osittain lumista. Olin kokonaan unohtanut juottaa Artun ennen maastoa, mikä sai tuntemaan itseni hölmöksi. Annoin kuitenkin vähän enemmän melassivettä, jotta pojan jano saataisiin varmasti sammutettua. Saaga saapui rakennukseen Unikko narun päässä. “Oi ei”, ajattelin mielessäni, kun näin Artun korvat höröllä katsomassa lähestyvää hevosta. Pian orii päräytti kaikuvan tervehdyksensä, jota yritin tukahduttaa pojan turpaa härnäämällä. Ehkä se jopa vähän auttoi. Kurkkasin viltin alle katsoakseni, oliko hevonen vielä ihan märkä. Onneksi se oli enää vain kostea, joten heitin viltin harjojen luokse. Menin hevosen vielä läpi harjalla, jonka jälkeen vein sen takaisin tarhaan kavereidensa luokse.
Tallilta lähtiessa puhelimeeni tuli viesti. Hymyilin nähdessäni sen lähettäjän. - Millanen Arttu oli tänään ja oliko mukava maasto? Hymyilin viestin nähdessäni. - Oli se ihan kiva, mut aika villi maasto xd Hetken päästä tuli taas vastaus. - Selvisitte ainakin takaisin :) Vastasin lyhyellä myöntyvällä sanalla takaisin.
Loppupäivä oli mennyt Silviaa auttaessa toisella tallilla. Päivän uurastus vaati kuuma suihkua, joten otin kamppeeni ja suuntasin kerroksia alaspäin. Olin todellakin tykästynyt Ansamaan tunnelmallisiin pesutiloihin, joka kuulostaa ehkä vähän hassulta. Niimpä sytyttelin pari kynttilää lisää. Laitoin pyyhkeen muiden kamojen kanssa penkille ja hyppäsin suihkuun. Vesi oli ihanan lämmintä, melkein kuumaa. Olin huuhtomassa shampoota pois, ja kun avasin silmät, näin vain pimeää. “Ömm mitä v*ttua”, ajattelin ääneen. Hieroin silmiäni ja yritin katsoa uudestaan. Kaikki kynttilät ja lyhdyt oli sammutettu. Aloin tuntemaan itseni hermostuneeksi tai ehkä jopa pelokkaaksi. “Huhuu?”, yritin kuulostella, jos huoneessa olisi joku. Mitään vastausta ei kuulunut. Sammutin suihkun ja etsin tien tavaroilleni mahdollisimman nopeasti. Vedin pyyhkeen ympärilleni ja häippäsin pesutilasta mahdollisimman nopeasti. Palasin takaisin asuntooni hengästyneenä, mikä ihmetytti Annaa. Kerroin valoista, johon hän vakuutti ettei ollut asian takana.
Saaga oli kutsunut katsomaan leffaa hänen luokseen, joten päätin mennä viettämään iltaa. En maininnut suihkusäikähdyksestä vielä hänelle, sillä halusin vain nautti elokuvasta. Lopputekstien liukuessa näyttöä pitkin toivotin Saagalle hyvät yöt ja suuntasin takaisin omaan boxiin. Valojen sammutus oli todellakin säikäyttänyt minut pahasti. Olin ärsyyntynyt siitä, että joku tekisi tuolla tavalla. Ekana mieleeni tuli tietenkin Kaapo, sillä olihan hän aikaisemminkin minut säikäyttänyt. Halusin kovasti tietää kuka se oli, joten heitin kommentin tapahtuneesta tallin whatsapp -ryhmään. Saaga vastasin ihmetellen asiaa. Uskoin, ettei hän ainakaan olisi temppua tehnyt. Miisu ei ollut lähistöllä, joten hänkään se ei voinut olla. Aihe vaihtui hetken päästä koko rakennuksen kylmyyteen. Laitoin heti merkille, että varsinkin lattia oli tuntunut tavallista kylmemmältä. Saaga heitti vitsillä, että joku voisi tulla viereen lämpöiseen. Lopulta päädyimme kolmistaan Annin kanssa hengailemaan Saagan sängylle, missä puheenaiheet vaihtuivat hevosista ja pojista aina naurukohtauksia aiheuttaviin kotivideoihin.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Apr 15, 2020 22:21:53 GMT 2
Jaksaminen on vaakalaudalla13.4.2020
Maanantaiaamu oli elämäni hirvein aamu. Heräsin joskus viideltä hirveään päänsärkyyn, jolloin etsin tien keittiöön särkylääkettä hakemaan. Matkalla tuli hirveä olo, joten pitikin kääntyä vessan suuntaan. Muuta en hirveästi muista, mutta kauhea kokemus. Myöhemmin aamulla noin kymmenen jälkeen heräsin uudelleen, mutta olo oli jo parempi. Vaikka tuntui jo paremmalta, oli fiilis silti kuin auton alle jääneellä. Anna hyppäsin viereeni ja rupesi tarinoimaan, että olin sekoillut ihan jotain omiani tullessa kotiin. Yhä päällä oleva väsymys aiheutti sen, etten jaksanut kuunnella puoliakaan.
Päivällä uhrauduin nousemaan sängystä ja lähtemään villiin ulkomaailmaan. Käsi oli vieläkin kipeä bileillan nyrkin heiluttamisesta, jonka muuten muistin erittäin hyvin. Olin näkevinäni ehkä lievää mustelmaa, mutta annoin sen olla. Energiani ei riittäisi tänään ratsastamiseen, joten päätin vain hoitaa Artun, jotta pääsen viettämään edes vähän aikaa sen kanssa.
Liityin Artun kanssa Annin ja Vatun seuraan pihan hoitopuomille. Päässäni minulla oli aurinkolasit, ilmeisimmästä syystä, joka ei ollut aurinko. Anni kyseli, oliko ratsunsa harjas näyttänyt aina noin….hmm...omalaatuiselta. Kyllä se vähän oli sotkussa. Samalla lutrasin hoitoainetta Artun ylipaksuun harjakseen ja valmistauduin henkisesti sen selvittämiseen. Seurasin sivusta, kun Anni leikkasi Vatun harjasta. Mä en ikinä leikkais Artun harjasta. Ajattelin itsekseni. Olin pitänyt Staryllakin lyhyttä ja siistiä harjasta, mutta nyt en leikkaisi tätä hulmuhiusta mistään hinnasta. Kärsin vain sen hoitamisesta. Nappasin harjaämpäristä jouhiharjan ja aloin selvittämään Artun harjasta. Aina piti aloittaa ihan latvoista, muuten olisi harja jäänyt heti jumiin.
Kun olin jonkun aikaa uurastanut, Anni oli selvässä kärsimyksessä Vatun hännän kanssa. Nainen pyysi minulta apua hoitoaineen muodossa. Otin vierestäni maassa olevan suihkepullon ja heitin sen pienen matkan verran osuen suoraan Annin avoimiin kätösiin. Nojailin välillä oriin paksuun turkkiin. Se oli niin pehmeä, mutta siitä irrottautuessa jäi kasvoihin satakunta karvaa. “Pitäs vissiin laittaa tätä omiinki hiuksiin”, Anni totesi parin suihkutuksen jälkeen. Katsoin naisen hiuksia ja olin ehkä ujosti samaa mieltä. Ne oli sellaiset tallilla käyneen näköiset, jota harjattaisiin silloin tällöin. Lupauduin laittamaan Annin hiukset hoitosession jälkeen asunnoilla. Eipä mulla muutakaan tekemistä ollut, ja en mikään huonoin hiustenlaittaja ollut. Tosiaan en kyllä mikään kampaajakaan.
Harjaksen ja hännän selvittelyistä oltiin suoriuduttu. Laitoin Artun harjakseen vielä sivuletin, jotta se ei menisi heti takkuun. Metsästin kaviokoukun ämpärin pohjalta ja kävin pojan kaviot läpi. Tähän aikaan oli hyvä harjata Arttu metallisualla. Ori rakasti sitä, sillä se meni rapsuttamisesta. Yhdestä läpikäynnistä tuli lähes sylillinen karvaa. Annoin harjauksen jälkeen pari namia hevoselleni ja pussasin sen söpöä turpaa. Arttu oli yllättävän rauhallisesti Vatun lähellä. Ehkä niistä tulisi hevosystäviä. Ajattelin mielessäni.
Olin laittanut Annille viestiä tallilta lähtemisen jälkeen, että hän voi tulla, kun itse kerkee. Noin puoli tuntia myöhemmin asunnon oveen kuului koputus. Avasin oven ja päästin naisen sisään. Olin kerennyt vähän siivoamaan enimpiä sotkuja, kuten lattialla lojuvia vaatteita. Ei huone siltikään ollut mikään siisti. Heitin tyynyn lattialle sängyn viereen. “Istuppa tuohon”, käskin ystävällisesti ja lähdin hakemaan paria putelia vessasta. Anninkin hiukset selviytyivät takuista hoitoaineiden avulla. Päätin olla luova ja tein naiselle aluksi kaksi löysempää lettiä molemmille puolille ja laitoin ne yhdessä muiden hiusten kanssa ponnarille. Levittelin vielä lettejä, jotta niistä tulisi laitetumman näköiset. Anni saikin Mirkan vastaanotolla rennon lookin. “Wholaa”, sanoin vielä päätteeksi vitsillä.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Apr 19, 2020 0:38:25 GMT 2
Uusia kasvoja (ja karvasatula)17-18.04.2020
perjantaiIllalla Julius oli onnistunut saamaan Briten kengästä. Olin vielä tallilla laittamassa Artun varusteita takaisin, kun olin käynyt sen kanssa käyntimaastossa. Kesken kuolainten pesun minut hälytettiin tuomaan ensiapupakkaus tallista. Tuli pieni säikähdys, että kuinka pahasti siellä oli nyt käynyt. En Juliuksen kanssa ehkä vielä kavereita ollut, mutta hän oli todella mukava ja helppoa juttuseuraa. En siis yllättyisi, jos hänestä tulisi minulle läheinenkin ystävä. Tosiaan olin nopeasti jättänyt suitset lähimpään naulaan ja juossut tuvan kautta maneesille ensiapupakkauksen kanssa. Saavuttuani huomasin miehen jalan olevan ihan veressä. Onneksi saatiin nuori mies nopeasti hoitoon. Hän kuitenkin joutui jäämään yöksi terveyskeskukseen.
Hetken päästä tilanteen jälkeen Anni saapui tallille pakkaamaan huomista kisamatkaa varten. Päätin tarjoutua avuksi. Annista oli tullut aika läheinen ystävä minulle. Ansamaahan tultua luulin, ettei meistä voisi tulla kavereita, sillä olimme molemmat todella hiljaisia keskenämme. Onneksi itse olen suorastaan räjähtänyt ulos kuorestani, enkä ollut enää se ujo lukiolainen. Annikin vaikutti paljon puheliaammalta ja hän keskusteli henkilökohtaisistakin asioista ja fiiliksistä. Tosin yleensä huomasin aika helposti, jos häntä jokin vaivasi tai oli allapäin. Nainen vitsaili, että pilaisi varusteensa, jos jatkaisi ajatuksiinsa vajoamista niitä puhdistaessa. Se tarkoittaisi shoppailureissua. Pienesti ehkä halusinkin, että Anni tarvitsisi jotain kaupoilta, sillä en ole hetkeen käynyt hyvän seuran kanssa shoppailemassa.
lauantaiHeräsin aamulla poikkeuksellisesti aikaisin, jonka huomasi myös Ansamaan Tie tähtiin -kisaporukka. Sain yllättyneitä katseita aikaisesta tallilla olosta kaiken kiireen keskellä. Autoin kamojen kantamisessa isoon autoon sen verran mitä pystyin. Ennen kisaajien lähtöä halasin Annia ja Saagaa onnen toivotuksineen. Tällä kertaa en lähtenyt mukaan avustajaksi, mutta ensi kerralla sitten. Siirryin parivaljakon luota Majinan luokse. Halasin häntä tiukasti. “Sanon nyt vielä, mut oikeesti tarkotin sitä mitä sanoin pääsiäisenä, vaikkakin olin humalassa”, kuiskasin. “Niin ja kyllä muistan mitä sanoin”, jatkoin ja päästin irti pienesti naurahtaen. Alkuun Majina oli minulle vain tallinomistaja, mutta mukava sellainen. Sekin kuulostaa tosin surulliselta. Kuitenkin nyt hiljattain hän on vaikuttanut enemmän ystävältä. Hänen kanssaan on kiva keskustella melkein mistä vain. Nainen on minua vanhempi, mutta vain neljä vuotta. Lisäksi ikäero on mielestäni vain positiivinen asia meidän välillä. Ja onhan tuo nainen aivan ihanan kaunis. Toivotin vielä muillekin matkaan lähteville tsemppiä. Katselin, kun saattue lähti tallin pihasta ja palasin takaisin asuntoon.
Tietooni oli tullut, että tänään saapuisi uusi tallilainen hevosensa kanssa. Söin lounaani loppuun ja menin vaatekaapille valitsemaan tallivaatteita. Vedin jalkaan harmaat blingeillä koristellut ratsastushousut, sillä voisin samalla kertaa käydä ratsastamassa Artulla.
Tallin ovista sisään mennessäni kuulin, että hän oli jo ilmeisesti saapunut. Kävelin varusteiden luokse ja huomasin siellä tummahiuksisen lähes minun pituisen nuoren naisen. Tervehdin häntä ja esittäydyin. Puhuimme hetken omista hevosistamme, kunnes Jennaksi esittäytynyt nainen ehdotti esittelykierrosta. Paikkojen esittely kuulosti hyvältä idealta, joten rupesin heti toimiin.
Pääsin näkemään Jennan ratsun ensimmäisenä heti hänen jälkeen. Se oli kyllä upea puoliveri. Tamman mukana tuli vielä lisää tavaraa. Vastahan naisella oli laatikollinen varustehuoneessa. Mietin hiljaa omassa päässä. “Minä voin ottaa sen!”, totesin reippaasti. Nostin laatikon maasta, jolloin heti kaduin, että olin tarjoutunut laatikon kantajaksi. Se kuitenkin painoi jonkin verran, joka kävi ikävästi vasempaan ranteeseen. Peitin inhottavan tunteen ja kannoin kuitenkin laatikon perille asti. Auttelin naista vielä hetken, kunnes totesin, että olisi hyvä aika lähteä Arttuakin moikkaamaan. “Kiva kun tulit tänne”, mainitsin. “Mä lähen nyt puuhailemaan oman hevosen kanssa, mut te varmaan pärjäätte?”, kysyin. Jenna vaikutti ehkä vähän pelottavan samanlaiselta, kuin minä itse. Enkä tarkoita vain ulkonäöllisesti vaan myös luonteeltaan. Mielenkiinnolla odotan, että pääsen lisää tutustumaan.
Olin hakenut suoraan varusteet Artun karsinalle tallirakennuksesta lähtiessä. Halusin vihdoin päästä kokeilemaan karvasatulaa oriin kanssa. Kaikki oli siististi valmiina pihatolla, joten kävin hakemassa pojan metsätarhasta. Vaihtelevasta säästä huolimatta Arttu oli jollain ihmeellä onnistunut pitämään jalkansa poissa hirveästä kuravellistä. Kehuin poikaa, vaikka se tuskin tiesi mistä sitä kehuin. Sain hoidettua Artun ripeästi. Laitoin vielä varusteet, jonka jälkeen suuntasin kentälle.
Neliön muotoisella kentällä ei ollut ketään. Saatiin siis mennä ihan kahdestaan. Otin jakkaran kentän laidalta vähän keskemmälle ja nousin selkään. Karvasatula tuntui niin erilaiselta verrattuna normaaliin satulaan. Käveltiin useampi minuutti pitkin ohjin ja kentällä mutkitellen. Arttu osasi olla rauhallinen ratsastaessa, mutta löytyi siltä myös riehakas ja kuumuva puoli. Nostin ravin. Tuntui hankalalta istua kunnolla alas ravissa. Olihan irlannincob pienempi kuin lämppäri, ja muutenkin erilaiset liikkeet. Mentiin paljon ympyröitä, joissa Arttu tuntui oikein kivalta. Pienten välikäyntien jälkeen otin laukannostoja ravista. Laukassa hevonen muuttui aika painavaksi kädelle. Joka tuntui vähän pahalta toisessa kädessä. Ulko-ohjalla jouduin muistuttamaan oria, että kannattelisi itse päätään. Muuten laukka oli ihanan tuntuinen ja reipas. Pari kertaa Arttu sai energia purkauksen, jolloin se kiihdytti hurjaan vauhtiin ja veti söpöjä ilopukkeja. Tasapainoni tuntui varmalta, joten tällaiset riehumiset ei minua oikein hetkauttaneet. Ne saivat itse asiassa nauravan hymyn kasvoilleni. Sellainen kuin vain olin. Laukkojen jälkeen lähdin pois kentältä. Halusin mennä loppuravit ja -käynnit maastossa.
Saavuin takaisin tallille lyhyen ja erittäin märän maastolenkin jälkeen. Oli nimittäin tullut aivan hirveä räntäkuuro, kun olimme keskellä metsää. Ohjasin Artun suoraan karsinansa luokse, jossa hyppäsin alas. Taputin oria kaulalle ja päästin sen karsinaan. Olin ottamassa varusteita hevoselta pois, kun näin tallirakennuksen lähellä jotain tuntemattomia ihmisiä. Tiesin, että tänne oli tulossa kaksi muutakin, mutta en vielä ollut tavannut heitä. Karvasatulan pehmeä lampaankarva oli nyt ällöttävän märkä. Se joutaisi heti kuivumaan. Annoin harjauksen päätteeksi Artulle pari porkkanaa melassiin tiputettuna. Kun poika oli saanut juotua, vein sen takaisin tarhaan kavereidensa luokse. Sanoin sille heipat ja lähdin hakemaan varusteita sen karsinalta. Sain kaiken onneksi kannettua kerralla, vaikka oli lasti aika painava. Saavuttuani talliin sisälle näin ne kaksi tuntematonta henkilöä. “Heii”, tervehdin iloiseen sävyyn. “Oon Mirka”, esittäydyin ja pysähdyin hetkeksi. “Moii, oon Annika”, naispuolinen henkilö sanoi. “Hei vaan. Olen Joshua”, toinen kaksikosta tervehti. “Kiva tavata. Nyt onki tullu vähä useempi uusi”, totesin hymyillen ja vein reippaasti varusteet paikoilleen. Keskustelin hetken kahden uuden henkilön kanssa, jolloin he kertoivat hevosistaan. Halusin lähteä jo takaisin asunnolle, sillä olin aivan märkä. Kuitenkin ystävällisesti jäin vielä hetkeksi keskustelemaan. Tuokio ei kestänyt kovin kauaa, joten piakkoin pääsin sisälle lämpimään vaihtamaan kuivaa ylle.
Tuttuun tapaan olin taas valvomassa. Kello oli kuitenkin vasta kymmenen illalla, joka tarkoitti, että oli vielä monta hyödyllistä tuntia edessä. Mieleeni muistui kavereiden kisamatka. Olikohan se mennyt hyvin? Päätin laittaa tsemppiä tallin keskusteluryhmän kautta. Heitä ilmeisesti jännitti, mikä oli ymmärrettävää. Toivoin todella, että heillä menisi erittäin hyvin tällä kertaa, sillä olivat sen ansainneet.
|
|
|
Mirka
Charmantti Chinchilla
viestien määrä 132
♥ 223
|
by Mirka on Apr 24, 2020 0:38:58 GMT 2
Lintu vai karhu?21.04.2020Suuntasin illalla tallille ihanassa auringon paisteessa. Olin laittanut päälleni hupparin ja violetit ratsastushousut. Vihdoin tarkeni vähemmissä vaatteissa, jos vain oli koko ajan liikkeessä. Kävelin tien yli kohti tallin ovia, kun huomasin Jennan jo hoitamassa Nesvaa hoitopuomilla. “Iltaa”, tervehdin ja jatkoin reippaalla askeleella ovista sisään. En halunnut naisen joutuvan odottamaan, joten pistin vauhtia toimintaan. Varusteiden luokse astellessa näin aika nuorelta näyttävän naisen. “Vanessa?”, sanoin kysyvään ääneen. “Joo, olen oikea henkilö”, hän vastasin vähän hassuttelevalla tavalla. “Noni hyvä. Mä oon siis Mirka”, esittäydyin ja suuntasin keräämän Artun varusteita. Tyttö hymyili ja lähti satulan ja suitsien kanssa kävelemään. Nappasin kaapistani pojan yleissatulan ja sen kanssa ruskean satulahuovan. Kun olin saanut kaikki tarvittavat kamppeet ahdettua syliini, lähdin kohti pihattoja ja hevoseni karsinaa.
Hoidettuani ja varustettuani Artun talutin sen pois karsinastaan. Vedin jalustimet alas ja nousin selkään, joka onnistuikin ilman jakkaraa. Käveltiin oriin kanssa hoitopuomille, jossa Jenna oli myös vasta noussut selkään. Annoin Artun hetken haistella Nesvaa tämän haistellessa oriin turpaa. Tutustuminen päättyi tamman pieneen vinkaisuun. Odottelimme pienen hetken Vanessan saapumista. Ei kuitenkaan hetkeäkään, kun nuori teinihahmo saapui issikan kanssa. Hän nousi selkään ja olimme valmiita lähtemään. “Me voitas Artun kanssa vaikka alottaa kärjessä ekana”, ehdotin. Niimpä lähdimme kohti metsäpolkua Jenna ja Nesva takanani ja heitä tietenkin seurasi Vanessa ja Jaffa.
Mentiin helppokulkuista polkua metsän keskellä. Näköala oli minusta ihana, sillä metsä ei ollut tiheää, vaan siellä näki aika pitkällekin. Nostettiin käyntien jälkeen ravia pehmeäpohjaisella polulla, joka vei pelloille päin. Arttu meni oikein nätisti, vaikka välillä piti jarrutella, ettei ori laukkaa jo nostaisi. Vilkuilin välillä taakse nähdäkseni, että kaikki oli vielä matkassa mukana. En sitten tiedä, kuinka helpolla he sieltä tulivat.
Parin käyntitauon ja ravipätkän jälkeen saavuttiin pellon reunaan. Tämä oli eri pelto kuin missä Annin kanssa laukattiin. Itseasiassa tämä oli paljon pidempi. “Valmiina laukkaamaa?”, kysyin innostuneena. Luulin ainakin saavani myönteisiä vastauksia, joten painoin pohkeet Artun pörröisiin kylkiin. Ori lähti kovaa vauhtia laukkaan. Nousin kevyeeseen istuntaan. Nesva laukkasi Artun rinnalle, jolloin poika tietenkin kiihdytti vauhtia. Jennalla oli hymy kasvoilla, joten tamma oli oletettavasti hallinnassa. Itse en ollut omasta kontrollista niinkään varma. Jatkoin laukkaa ja katsoin taakse, missä Jaffa söpösti laukkasi meidän perässä. Laukkapätkä oli todella pitkä, joten siinä rupesi itsekin jo väsymään. Kohta olisi kuitenkin hidastettava, sillä pellon pää lähestyi pelottavaa vauhtia. Annoin Artulle pidätteitä, mitä vastaan se taisteli kuolaimeen puremalla ja päätän nostamalla. “Et nyt tee tätä taas”, kommentoin selässä. Istuin alas niin hyvin kuin kovassa vauhdissa pystyin ja jatkoin pidätteiden antamista. Vierellä ollut Jenna jarrutteli tammaa samanaikaisesti. Parin oudon pukin jälkeen ori siirtyi raviin. Taputin sitä kaulalle, sillä jarruttelu meni kuitenkin paremmin kuin viimeeksi. Vanessa tuli issikalla ravaamaan vierelle, jolloin Arttu vähän luimisteli. Hölmö poika. Jenna oli laukannut hieman pidemmälle kuin me muut. Ehkä silläkin oli hidastamisessa ongelmia tai hän halusi lisämetrejä laukkapätkälle. Ravattiin tamman luokse ja jatkoimme matkaa metsästä pellolle saapuvaa polkua pitkin.
Arttu oli saanut kunnon energiapuustin laukkaamisesta ja meni vähän väliä käynnin ja ravin sekoitusta. Aurinko oli selvästi mennyt matalemmalle, sillä nyt se paistoi suoraan silmiin vaakatasossa. “Olis pitäny ottaa aurinkolasit”, vitsailin porukalle samalla peittäen aurinkoa kämmenellä. Kädestä puheen ollen vasenta rannetta kolotti aina silloin tällöin edelleen. Varsinkin, jos piti voimaa käyttää. Ei kai sille nyt mitään vakavaa olisi voinut käydä pienestä nyrkin heilautuksesta?
Pääsimme takaisin metsän suojaan, missä ei enää tarvinnut silmiä siristellä. Ilmassa oli aivan keväinen tuoksu, jonka seasta tunnistin pihkan tuoksun. Sammaleeseen peittynyneen metsän ympäröimänä tunnelma oli hyvin rauhallinen, ehkä aavemainen. Oltiin kaikki ihan hiljaa hetki. Kevään tuomat linnut lenteli puusta toiseen. Kuuli selvästi niiden siipien lepatuksen. Vielä selvemmin kuuli polun vieressä olevan puron liplatuksen. “On täällä kyllä kaunista ja ihanaa”, tokaisin rauhalliseen sävyyn. Hetken päästä rauhallisuus loppui kuin seinää, kun kaikki kolme ratsua pysähtyi tuijottamaan korvat hörössä edessä olevaa aukon reunaa kohti. “Nytkö se karhu tulee”, ajattelin oudosti ääneen hyvin hiljaa kuiskaten. Sydämeni alkoi lyödä kovaa. Majina oli varoittanut maastoissa liikkuvista petoeläimistä, mutta olin aina ajatellut tuurini olevan se verran hyvä, etten niitä kohtaisi. Katsoin muita, jolloin huomasin heidänkin olevan jännityksessä. Jostain kuului kova “raps”, jolloin me kaikki säikähdettiin. “Ehkä se on vaa joku lintu”, kuului sievän tytön ääni takaa. Toivoin todella Vanessan olevan oikeassa. “Kannattaa ehkä kääntyy takas”, totesin. Aloin kääntämään Arttua, mutta se ei suostunut liikkumaan askeltakaan. “Voi nyt v*ttu”, totesin turhautuneena.
Meinasi paniikki iskeä. Ääniä kuului enemmän, josta selvästi pystyi päättelemään, että joku siellä liikkui. Pulssi oli minulla varmaan kahdessa sadassa. Näin jo omin silmin liikettä, jolloin ori rupesi ryntäämällä peruttamaan. Mentiin melkein Nesvaan ihan kiinni. “Äläs nyt”, sanoin hevoselleni. Äänet tulivat lähemmäs, jolloin jännitys tiivistyi. Parin puun takaa näkyi liikettä. Katsoin tarkemmin. “Pari peuraa”, sanoin yllättyneenä, jolloin juuri kaksi peuraa kävelivät polun yli jonkin matkan päästä. Toinen niistä vilkaisi meitä pelokkaasti. Arttu jännittyi kuitenkin entisestään nähdessään peurojen liikkuvan, mutta itse olin niin helpottunut, joten sen kiemurtelu ei enään hetkauttanut. Saatiin kaikki huokaista helpotuksesta, vaikka ainakin itselle jäi hieman epämukava fiilis. “Melkeen lintu”, vitsailin hymyillen Vanessalle. Jatkoimme polkua pitkin aukon reunalle.
Otimme vielä muutamia ravipätkiä polkuja seuraillen. Ohjasin meidät polulle, joka vei korkean jyrkänteen juurelle. Olo tuntui hyvin pieneltä katsoessa ylös kallion seinämään. Yhdessä kohtaa mentiin hieman kallion alle vähän luolamaisesti, joka oli kyllä kivan näköistä. “Mitä merkintöjä tossa kalliossa on?”, kysyi Jenna, joka oli hetki sitten vaihtanut johtopaikalle. “En muuten tiedä, enkä muista nähneeni aikaisemmin”, vastasin samalla pysäyttäen Artsulin, jotta näkisin ne paremmin. “On varmaan jääny huomaamatta, mutta näyttää ihan joltai luolamaalauksilta”, jatkoin.
Kallioilta kuljimme metsän kautta pienen lammen rannalle, jossa pääsi vähän kahlaamaan veteen. Kävin pikaisesti Artun kanssa viileässä vedessä, missä se innostui kuopimaan ja läiskyttämään vettä kaikkien päälle. “Kiva Arttu, kiitos”, sanoin esittäen vihaista. Naurahdin päätteeksi. Lammelta ei ollut enää pitkä matka tallille, joten loppu meni kävellessä. Matkalla rupateltiin vähän kaikenlaista, mutta eniten kysyttiin vuoroperään toisilta kysymyksiä tutustumisen merkeissä.
Nousin alas Artun selästä jälleen tutulla hoitopuomilla. Taputin sitä kaulalle, joka olikin aivan hikinen. Huuhtelu siis tiedossa. Olihan meillä aika pitkä lenkki. “Oli ihana maasto säikähdyksestä huolimatta”, sanoin. En tiedä oliko muilla edes käynyt mielessä karhu, mutta itse pelkäsin niitä, joten olin aina ajattelemassa pienestäkin repsahduksesta, että siellä olisi moinen olento. Kiitin vielä muita seurasta ja lähdin kohti pihattokarsinoita.
|
|
|