11.10.2019
Istuin isän kyydissä matkalla tallille ja näpräsin puhelintani. Vältin keskustelua isäni kanssa, sillä pelkäsin tämän kyselevän Sirpasta jotain. En halunnut kertoa isälleni tammasta mitään ja yritin aina vastata ympyräpyöreitä vastauksia, kuten
”hyvin sujuu” ja
”on tosi kivaa”. Pelkäsin, että vanhempani saisivat jollain tavalla tietää tamman käytösongelmista. Jos isäni olisi nähnyt Sirpan tekemät mustelmat, tamma olisi parhaillaan kuopassa tai jonkun leivän päällä.
Meidän yhteinen taival alkoi huolestuttavalla tavalla. En saanut tammaan minkäänlaista otetta, ja jouduin aina olemaan varuillani etten vaan saisi uudestaan hampaasta. Oikeassa käsivarressani komeili yhä mustelma, joka oli tullut jo heti toisena päivänä kun olin Sirpan saanut. Mustelma oli hiukan muuttanut ulkonäköään liilasta keltavihreäksi, olikohan se normaalia? Kättä ei ainakaan särkenyt enää, mutta tummanliila käsi näytti ihan siltä kuin joku olisi ajanut autolla käden yli.
- Haluutko että tulen mukaan? Isäni kysyi kun pysäytti auton parkkiin.
- Emmää, murjaisin ja väläytin nopean,
vaivautuneen hymyn.
Sirpa oli saanut tarhakavereita, pari isoa puoliveristä. Pelkäsin kuollakseni kun Majina oli tullut kertomaan, että talliin tuli pari uutta hevosta, jotka laitettaisiin Sirpan tarhakaveriksi. Odotin Sirpan vähintään seonneen kahdesta tarhakamusta, mutta vielä mitä. Elvis ja Stary nimiset puoliveriset söivät kahdestaan heinäkasaa ja häätivät mustan englantilaiseni pois kasalta, jolloin tamma varasti aina tuppoja ja käveli kauemmas. Elvis ja Stary olivat kai ennestään tuttuja, tai ainakin nuo kaksi olivat kuin paita ja peppu.
Sirpa oli ehkä rauhallisempi saadessaan tarhakavereita ja oli enempi omissa oloissaan. Mutta tänään tammassa oli jotain outoa, se nimittäin tuli ravaen minua vastaan ja hörisi jo kaukaa. Sirpa ravasi aidan vierellä edes takaisin ja hyppelehti edessäni, enkä ollut aivan varma oliko tamma iloinen minut nähdessään vai odottiko se vain innoissaan pääsevänsä haukkaamaan minusta palasen. Niin iloisesta vastaanotosta huolimatta tamma ei antanut ottaa kiinni. Jouduin kävelemään valtavan tarhan toiseen päähän, ennen kuin tamma malttoi pysähtyä. En ymmärtänyt Sirpaa sitten yhtään, tamma varmaan halusi viihdyttää itseään pomottamalla minua.
- Paras käyttäytyä kunnolla, senkin kopukka, manasin Sirpalle.
Tallille tultaessa vilkuilin ympärilleni siltä varalta, jos joku sattuisi olemaan paikalla. Oli aika stressaavaa piilotella omilta tallikavereilta vain siksi, etten halunnut kenenkään näkevän miten surkea olin Sirpan kanssa. Mitä muutkin ajattelisivat jos näkisivät, etten hallinnutkaan Sirpaa. Enkä ainakaan halunnut Theon näkevän minua tamman kanssa, se olisi vihoviimeinen juttu! Tiesin Theon isoveljeni Viljamin kautta, olihan pojat monta kertaa linnoittautuneet Viljamin huoneeseen silloin kuin tämä vielä asui kotona. Theo oli tosi mukava poika, ihan kivan näköinenkin ja kaiken lisäksi sillä oli
– apua - oma hevonen. Kyllä kaikkien tyttöjen piti ainakin joskus elämässään ihastua veljensä kavereihin. Mutta näin oli joskus pienenä, olin jo kasvanut pois näistä veljen kavereihin ihastumisista.
Olin joskus ehkä jotain kuullut Theon hevostaustoista, mutta en tiennyt että poika olisi koskaan hankkinut omaa hevosta. Toisaalta me ei Viljamin kanssa puhuttu kovinkaan usein ja jos puhuttiinkin, se oli pelkkää naljailua puolin ja toisin eikä mitään kunnon keskustelua.
Sirpa jähmettyi käytävän keskelle ja tuijotti taukotuvan suuntaan. Tamman tummista sieraimista pääsi korahdus.
- Haloo, tokaisin kyllästyneenä ja nykäisin narusta. Typerä aasi, mitä sillä nyt olisi mielessä.
Tamma nojautui taaksepäin, muttei nostanut jalkojaan irti lattiasta. Aloin jo huolestua tamman jähmettymisestä, sillä Sirpa
ei koskaan ollut paikoillaan. Tallissa oli varmaan joku - todennäköisesti se tallipoika jonka tukka tuli silmille tai
joku Theo kähjäämässä kaappiaan.
- Raukka, tuhahdin kiukkuisesti hevoselleni napsauttaessani käytävän narut kiinni riimuun. Kohta se taas tuttuun tapaan kuopisi lattiaa raivoisasti ja keinuisi puolelta toiselle. Marssin ärsyyntyneenä hakemaan varusteita ja napsautin katkaisijaa. Outoa, miksi tallin toisella puolella ei ollut valoja. Ei kyllä ollut vieläkään, sillä valot eivät toimineet vaikka kuinka rämpytin katkaisijaa.
- V**iittu-uu, lauloin lällättäen. Olin aikuisten oikeasti tosi pahalla tuulella. Vilkaisin kaappien suuntaan ja näin pienen mustan mytyn keskellä käytävää. Pieni kissa! En tiennytkään että Majinalla ja Dochasilla oli katti. Eikös Majinalla ollut koira?
- Kiss kiss, kisuttelin kissaa ja menin kyykkyyn, mutta kissa nousikin ylös ja lähti mouruen ravaamaan poispäin.
- Joo mee vaan pois, mutisin itsekseni ja noukin Sirpan harjapakin.
Sirpa uskalsi taas liikkuna, kun tulin takaisin sen luokse. Tamma tuntui kuitenkin poissaolevalta ja kyttäili ympärilleen.
- Mäkään en oo kissaihmisiä, höpötin tammalle. Kissa oli varmaan järkyttänyt tamman herkkää mieltä, muutenkin tamma tuntui pelkäävään kaikkea mikä liikkuu. Harjailin kaikessa rauhassa Sirpaa, kun Majina tuli talliin tammansa Tean kanssa.
- Tuolla ei toimi muuten valot, kerroin naiselle ja osoitin tallin perälle. Majina laski punarautiaan karsinaan ja lähti mietteliään näköisenä tallin toiseen päähän. Nainen napsautti valot päälle ja katseli ympärilleen.
- Kyllä tää mun mielestä toimii, Majina totesi virnistäen ja käveli takaisin.
Kurtistin kulmiani. Vannon, että valot eivät toimineet!!
- Ehkä et painanut kunnolla, Majina sanoi ja tyydyin vain vastaamaan
”niin”. Tunsin oloni hölmöksi, en kai voinut kuvitella tuota?
- En tiennytkään että teillä on kissa, juttelin Majinalle samalla kun harjasin Sirpan takajalkaa. Tallin laskeutui muutamaksi sekunniksi hiljaisuus ennen Majinan vastausta.
- Ei meillä olekaan? Majina vastasi kysyvällä äänellä. Nainen laittoi kädet puuskaan ja katsoi ympärilleen kuin etsien kissaa.
- Se lähti jo karkuun. Se oli sellainen musta kissa. Ja mourusi hirveesti, sillä olis varmaan ollut kova nälkä, murehdin kissaa.
- Ai musta kissa? Majina kysyi hiljaisella äänellä kuulostaen pahoinvoivalta.
- Joo oikeen tosi kiiluvilla silmillä ja hassu mouruääni, murjaisin ja aloin etsiä kaviokoukkua harjapakista.
Majina oli näyttänyt niin valkoiselta seistessään vierellämme, että minun oli pakko kysyä oliko tällä kaikki hyvin. Nainen ei ollut saada sanaa suustaan ja aihe oli selvästi vaikea Majinalle.
- Se oli niin outoa, niin outoa, nainen sai sanottua. Majina näytti mietteliäältä ja sai sitten sanotuksi jotain. Ymmärsin naisen puheesta, että jotain oli sattunut eilen illalla, mutta en saanut oikein selvää että mitä. Jotain sain selvää kissasta ja mökistä. Lisäksi minusta tuntui, että Majina ei ehkä halunnut avautua juuri minulle, joten lakkasin kyselemästä sen enempää ja yritin aloittaa uutta keskustelua.
Majinan ääni kuulosti hieman vilustuneelta, ja oletin että nainen oli vain väsynyt ja kenties kuumeinenkin. Tunsin oloni avuttomaksi, mutta onnekseni Dochas tuli talliin ja sattuikin sopivasti kyselemään Majinaa. Olin osittain huojentunut, että Dochas tuli hakemaan Majinaa kotiinsa, sillä nainen vaikutti flunssaiselta. Osa minusta oli pelkkää kysymysmerkkiä, sillä Majinan kissastoori oli jotain niin sekavaa, etten tajunnut että mitä tallissa oikein tapahtui.
Vein Sirpan harjapakin takaisin paikoilleen kun olin puhdistanut kaviot. Sirpa oli kumman rauhallisella tuulella, mikä siis tarkoittaa sitä ettei tamma pahemmin yrittänyt purra minua tai kaivanut tallin lattialle kuoppaa.
- Ootkohan sä kipeä kun seisot noin rauhallisesti? Kysyin leikilläni Sirpalta ja laskin varovasti satulan sen selkään. Tamma potkaisi ilmaa ja sivalsi hännällä, satula ärsytti sitä. Ajatukseni pyörivät kokoajan valokatkaisijassa, olinko oikeasti niin avuton etten osannut edes laittaa valoja päälle? Tai mikä tämä kissakeissi oikein oli. Pitäisi kysyä Theolta jos tämä tietäisi kuka omistaisi mustan kissan ja kenties mökin tässä lähellä.
Juuri kun sain Sirpan varustettua, talliin tuli joku tyttö. Moikkasimme tytön kanssa ja tämä kantoi jotain kassia kaappien suuntaan. Tyttö oli todella hoikka ja pieni, ja tällä oli hennon violetti sävy hiuksissa.
- Kiva sää ulkona, yritin keksiä juttua kun tyttö oli kävelemässä takaisin päin.
- Juu on oikein piristävä, tyttö vastasi sarkastisesti ja naurahti perään. Ulkona oli alkanut juuri satamaan ja kaiken lisäksi tuuli hakkasi pisarat kovemmin ikkunaa vasten.
- Mä oon muuten Ella, esittelin itseni tytölle ja hymyilin leveästi.
- Anni, tyttö totesi lyhyesti ja hymyili takaisin. Minusta tuntui, että Annista voisin saada hyvänkin kaverin itselleni.
- Mä omistan tän, se on Sirpa, tokaisin ja osoitin tammaa takanani. - Onko sulla täällä hevonen?
- Hoitohevonen juu, Vattu, Anni vastasi lyhyesti.
- Mä en muista kaikkia nimiä, naurahdin yrittäessäni muistella Vattua.
- Se on se ruunikko millä on eri väriset silmät, tyttö auttoi ja samassa muistin nätin puoliveriorin.
- Aaaa se! Se on kyl niin ihanan värinen hevonen, tykkään varsinkin niistä silmistä, tokaisin iloisena. Olin monesti ihastellut Vattua, sillä rakastin ruunikkoja. Vatulla oli niin kaunis pää juurikin ison valkoisen merkin ja sinisen silmän takia – ihan unelmahevonen!
Anni lähti hakemaan Vattua tarhasta. Anni sanoi odottavansa Saagaa, sillä nämä olivat sopineet jotain maastolenkistä, mutta huonon sään takia tytöt totesivat tyytyvänsä maneesiin. Talutin Sirpan ulos ja tamma nykäisi päätään vähän väliä ylös. Olin niin ihmiskammoinen, että sateesta ja tuulesta huolimatta talutin hevoseni kentälle, missä ei ollut ketään ratsastamassa. En ollut sillä tuulella, että joku katselisi minun ja Sirpan suoritusta. Olin ratsastanut Sirpalla jo kaksi viikkoa, eikä me oltu kehitytty millään tavalla. Osasyy siihen miksi välttelin muita tallilaisia oli se, etten halunnut kenenkään näkevän ratsastustani. Meidän ratsastushetket Sirpan kanssa oli sitä, että tamma kaahasi aidan reunaa kolmevarttia kuin mielipuoli, ja sen jälkeen vein tamman takaisin talliin. Välillä toki tamma oli rauhallisempi ja sen kanssa pystyi jopa tekemään jotain, mutta usein ratsastukseni oli yhtä kädenvääntöä tamman kanssa. Sirpaan ei toiminut mitkään pidätteet, eikä istunnat. Olin rehellisesti sanoen hukassa tamman kanssa.
Tänään meillä oli taas yksi niistä huonoista päivistä, johtuen varmaankin säästä. Sirpa ei tykännyt yhtään tuulesta, eikä varmaan sateestakaan. Pääsin tamman selkään kuin tuurilla, sillä satulaan noustessa liikkeiden piti olla ketterät tai muuten jäi kyydistä. Tamma lähti mielellään pois alta, kun painoin jalkani jalustimeen. Sirpa tykkäsi taas possuilla ja puri kuolaimeen kiinni ravaessaan aidan vierellä. Tappelin tamman kanssa useita minuutteja ja yritin kääntää puoliverista ympyröille ja volteille, mutta välillä tuntui että tamma oli laivamme kapteeni. Mitäköhän hittoa Sirpan myyjä oli ajatellut kirjoittaessaan myynti-ilmoitukseen kiltti ja
HELPPO käsitellä? Sirpa oli kaikkea muuta kuin helppo ja jouduin joka päivä jännittämään tallille lähtöä. Hävetti myöntää, mutta minä pelkäsin Sirpaa. Omaa hevostani, voitteko kuvitella?
Sirpa näki mörköjä siellä sun täällä ja tamma otti muutamaan otteeseen laukka-askelia. En ollut vielä kertaakaan pyytänyt tammaa laukkaamaan, vaan normaalisti vain ravasimme pitkin kenttää tai maneesia. Olin tamman kanssa ongelmissa, enkä tiennyt miten saisin yhteistyömme kuntoon. Tunnustaisinko vanhemmilleni etten pärjännyt Sirpan kanssa – en. Myisinkö Sirpan ja hankkisin tilalle oikeasti kiltin hevosen – paljon mahdollisesti.
Talutin tamman takaisin talliin ja olin aivan märkä ja kylmissäni. Helly hansen oli sentään vähän pidätellyt vettä, mutta ratsastushousuni imivät vettä ja painoivat nyt varmaan kolmisen kiloa enemmän kuin tavallisesti. Olin melkein yhtä surullinen kuin pihalla vellova sää, kun riisuin tammalta varusteita.
Tallissa oli muutamia minulle tuntemattomia tyttöjä hevostensa kanssa.
- Mä voin viedä Sirpan varusteet takas, joku ruskeahiuksinen tyttö sanoi kaltereiden takaa.
- Ei tarvii, oon muutenkin menossa hakemaan tälle loimea, vastasin hiukan hämmästyneenä. - Mistä tiiät Sirpan nimen?
- Se lukee tossa, tyttö vastasi naurahtaen ja osoitti kylttiä Sirpan karsinan edessä.
Tuijotin typeränä tytön osoittavaa sormea. Niin tietysti.
- Sori mä oon ihan ajatuksissani! Nauroin takaisin ja läimäytin otsaani typertyneenä. - Ja vähän väsynyt…
- Mun nimi on Silvia, oon Fleurin omistaja, tyttö esittäytyi.
- Mä oon Ella, totesin, vaikka Silvia oli todennäköisesti nähnyt senkin kyltistä. Silvia oli melko puhelias ja tyttö esitteli samalla Miisun ja Wilhelminan. Kaikki tytöt puhuivat minulle kuin olisimme entuudestaan tuttuja. Silvia kysyi minun ja Sirpan sopeutumista ja totesi ettei ollut ennen törmännyt meihin tallissa. En tohtinut selittää tytölle, että
juu olen piilotellut muilta viimeiset kaksi viikkoa, vaan höpötin jotain käyväni yleensä hyppytunneilla tai aamuisin tallilla. Silvia tuli perässäni hakemaan Fleurin kamppeita samalla kun minä etsin Sirpan verkkoloimea. Tamma oli kastunut kentällä läpimäräksi, joten se tarvitsisi hikiloimea ylle. Harjasin pikapikaa Sirpan märkää karvaa, jotteivät ne kihartuisi. Heitin lopuksi loimen tammalle ja sain taas väistellä kaviota sujauttaessani remmejä kiinni. Sirpa ei kuitenkaan näyttänyt itsestään pahinta puolta muiden ollessa lähellä – hälinä selkeästi kiinnosti Sirpaa. Seurustelin hetken aikaa tamman kanssa ja rapsuttelin sitä karsinassa. Kerrankin Sirpalla oli korvatkin eteenpäin, olihan minulla taskut täynnä leipää. Musta hevonen oli niin lutuinen yönsinisessä verkkoloimessaan ja hetken ajan olin taas se onnellinen hevosenomistaja-Ella. Osasi Sirpa olla hyvätuulinenkin joskus.
Loppuillan Sirpa sai viettää rauhassa karsinassa ja pystyin itse kaveeraamaan muiden tallilaisten kanssa. Silvia esitteli minulle Fleurin, mustanvoikon trakehnerinsa ja selitti varmaan kaikki mitä Ansamaassa oli tapahtunut. Silvian kanssa minun oli helppo olla, sillä tyttö tuntui tietävän kaikesta kaiken ja osasi vastata kysymyksiini, kuten
kuka oli Friedrich.
Silvia lähti liikuttamaan tammaansa Wilhelminan ja Uoman (vau, mikä hevonen!) kanssa. Miisu harjaili nuorta hevostaan, eikä minulla ollut juuri enää tekemistä tallilla, joten soitin isäni hakemaan minua. Olin väsynyt tästä päivästä, liikaa tapahtumia yhdelle ihmiselle yhdessä päivässä! Notkuin Sirpan karsinan vierellä ja tuijottelin, kuinka tamma tuhosi pientä heinäkasaa. Hevosenomistajuus ei ollutkaan niin helppoa ja ihanaa kuin luulin. Tai ehkä olin yliarvioinut taitoni, en kai ollutkaan puoliveriseni veroinen ratsastaja?
Auto kaarsi tallin pihaan ja arvelin saapujan olevan isäni. Jep, meidän musta farkkumallinen volkkarihan se oli.
- Mä meen nyt, moikka! Huudahdin Miisulle ja tyttö moikkasi takaisin. Vedin huppua syvemmälle päähäni ja juoksin isän autolle. Halusin lämpimään suihkuun ja kuivat vaatteet.