|
by Majina on May 19, 2019 2:26:21 GMT 2
Luku 119. Toukokuuta 2019Iltapäivä oli kääntymässä illaksi, kun Dochas juoksi Majinan perässä kohti laituria. Mielessä ehti vilahtaa jo naisen työntäminen alas, mutta se olisi ollut liian riskialtista, ties vaikka olisi tullut korville. Majina oli ollut viime aikoina jotenkin kumman kireä, eikä mies ollut saanut selvitettyä syytä. Eikä sitä nyt tietenkään voinut suoraa kysyä, varsinkaan juuri nyt. Vastaus olisi todennäköisesti "Pitikö mennä pilaamaan tämänkin ihanan kesäillan tunnelma?" joten parempi olisi odottaa jo valmiiksi huonoa päivää, Dochas oli tullut siihen tulokseen että silloin ne totuudet lauotaan helpoiten.
Majina näki Dochasin juoksevan laituria pitkin ja otti varulta kiinni yhdestä sen tukipylväästä, ei tuosta kakarasta koskaan voinut olla varma. "Mitä nää oikein juokset?" Majina tuhahti ja käveli kauemmas. "Miksi ei vaan voi olla rauhassa. Säikäytit nuo ankatkin" hän jatkoi huokaisten. Dochas se ei vaan tuntunut tajuavan että Majinalla oli toista ikävä, vaikka joka ikinen päivä nähtiinkin. He eivät olleet keskustelleet oikein mistään viime aikoina ja mies tuntui aina keksivän jotain muuta tekemistä, kun tilanne kaksin olemiseen avautui. Ehkä se sittenkin tajuaa jonkin olevan huonosti ja pelkää mun kiukkuista äässiä?
"No anteeksi, anteeksi!" Dochas sanoi turhautuneena. Tuntui että kaksikon välillä oli jokin outo muuri, eikä mies tiennyt mitä sitä pitäisi oikein sanoa ettei keskustelu menisi vain nälvimiseksi. "Kyllähän tossa vielä yks ankka on?" hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen virnuillen. "Ai missä muka?" Majina vastasi ja kumartui hiukan ja siristi silmiään. "No tuossa!" Dochas kiekaisi ja tuli ihan naisen viereen, kumartui ja katsoi Majinaa. "MINÄKÖ?! HÄH?! Jumaliste.. kyllä mää tiiän että näytän ihan ankalta näillä paksuilla ja täyteläisillä huulilla, joita et todellakaan saa pussata tuon kommentin jälkeen" Majina vastasi hieman kiusaantuneena ja lähti kävelemään laituria poispäin, kuullen Dochasin nauravan itsekseen takana. Aina se luuli olevansa niin kekseliäs.
Kaksikko käveli yhdessä taloa kohti ja Majina heltyi jopa pitämään Dochasta kädestä. Mitä lähemmäs tultiin, sitä kovemmaksi ruoan tuoksu kävi. Joku teki ruokaa! Pariskunta tuli ovesta sisään ja näki Kaapon keittiössä, kukapa muukaan. Tuo mestari kokki taikoi aina jotain maukasta. Ihme ettei kukaan ole vielä vienyt tuota namupalaa. Kaapon hiukset oli laitettu Majinan rusettipompulalla kiinni ylös, että toinen näki edes laittaa vettä hanasta kattilaan. Majina nakkeli Dochasille vielä jotain terävää siitä, miten hänellekin kelpaisi mies joka osaa kokata. Lopulta kaikki istuivat hiljaa pöydässä syömässä. Kaikki jakoivat omat tarinansa päivän tapahtumista, kunnes lähtivät nukkumaan. Ehkä Dochas ja Majina olivat hieman lämmenneet toisilleen, ja asioista olisi taas vaihteeksi helpompi puhua.
|
|
|
|
by Majina on Jun 15, 2019 0:17:48 GMT 2
Luku 215. KesäkuutaMajina oli mennyt nukkumaan jo tunteja sitten ja rakennuksella vallitsi syvä hiljaisuus. Vain alakerran ikkunaan iskeytyvästä oksasta kuului välillä epämiellyttävä kirskahdus. Vain Kaapolla oli tapana kuorsata kohtuullisen kovaa, joten hänet oli laitettu ylempään kerrokseen. Ehkä kuorsaus karkotti kaikki aaveet Kaapon luota öisin, sillä mies oli ainut joka ei kuulemma ollut kokenut rakennuksella mitään erikoista. Majna raotti silmiään ja veti peittoa ylemmäs. Tuntui siltä, kuin joku olisi tarttunut siihen, joten Majina murisi hiljaa "Dochas, sulla on omakin peitto!". Vastausta ei kuulunut ja Majina nukahti uudelleen hetkeksi, kunnes kuuli pihalta ääntä. Nainen laittoi pöytälamppuunsa himmeän valon ja nousi kurkistamaan ikkunasta, josta näki suoraa tallin pihalle. *Ai niin, se on se uusi tallilainen, se Ilo, tuo sitä hevostaan. Varmaan pärjää tekstiviestitse, aiemmin antamillani ohjeilla* nainen mietti. Majina kääntyi kohti sänkyään ja mönki peiton alle. Ehti kulua vain muutamia sekunteja, kunnes kylmä hiki valtasi kehon. Eihän Dochas ollut kotona ollenkaan! Hän oli lähtenyt jo toissa päivänä pyörähtämään joissakin kisoissa ja tulisi vasta huomenna. Sinä yönä Majina ei enää kääntänyt kylkeään.
|
|
|
|
by Majina on Jun 24, 2019 21:43:17 GMT 2
Luku 324. KesäkuutaRotta mussutti talon nurkalle juhannuksena tippunutta makkaraa, ihme ettei joku koirista ollut jo sitä huomannut. Eilen oli satanut ja salamoinut, hevoset oli haettu juosten sisään ja koko paikalla ollut porukka oli vaihtanut vintillä kuulumisia ja kuivatellut itseään. Taas oli tallille saatu haalittua yksi uusi kasvo Saaga, josta kaikki utelivat. Majina ei kuitenkaan kertonut mitään, koska ei oikeastaan tiennyt uudesta tulokkaasta, sukunimi ei sytyttänyt lamppua. Tämä muutti eilen ja kävisi tänään tutustumassa Unikkoon. Muutamia päiviä sitten yksi tallilaisista oli käynyt maastossa ja palannut pian kiitolaukalla takaisin, koira pysyi hädin tuskin perässä. Metsässä lymyili kuulemma kimo hevonen, mystinen sellainen. Tästä käytiin pitkään keskustelua, mutta minkäänlaista järjellä selitettävää syytä ei moiselle keksitty. Ei täällä lähellä pidä muut hevosia, ainakaan Ansamaiden mielestä, eikä heidän tallillaan sellaista asu, vielä. Juttu pistettiin lopulta aavehevosen piikkiin ja hämmentyneen naurun saattelemana lakaistiin maton alle.
Majina pomppasi ylös sängystä ja katsoi nopeasti kelloa, ei hän ollut nukkunut pommiin, vaikka ensin niin luuli. Nopeat venyttelyt, pitkä haukotus ja vaatekaapille. Nainen veti jalkaansa mustat ratsastushousut ja paidan, joka oli niin samanvärinen hänen ihonsa kanssa, että olisi nopeasti voinut luulla sen unohtuneen kokonaan. Majina marssi keittiöön, jossa miehet jo söivät aamupalaa. "Huomenta" toisti jokainen ja jatkoi ruokailua. Hetken kuluttua koko porukka lähti yhdessä kävelemään kohti tallia. Pelloilla leijaili vielä kova sumu ja ilma oli eilisen rankkasateen jäljiltä hyvin kostea. Aurinko lämmitti kuitenkin mukavasti.
Piipaa lähti juoksemaan porukkaa vastaan talleilta, ilmeisesti Ilo oli jo ehtinyt paikalle hoitamaan hevostaan. Dochas nappasi pienen, lyhytjalkaisen koiran kevyesti syliinsä josta otus riemastui. "Mitäs pikku Piipaa" mies jutteli koiralle joka yritti epätoivoisesti lipaista tämän kasvoja. Ilo tuli tallin ovelle juuri samaan aikaan meidän kanssa. "Minä jo pelkäsin että se lähti karkuteille" tyttö huikkasi ja kääntyi takaisin puuhiinsa. "Eei tuo kauas ehtis vaikka yrittäiski" Kaapo sanoi. "Ei saa kiusata pikku rassua" Majina puolusti ja otti Piipaan vuorostaan syliin. "Pidätte sylissä ettei jalat rasitu?" kuului Kaapon toinen kommentti. Tuolle lauseelle kuului hörähdys jo Ilonkin suunnalta. Majina oli aivan rakastunut tuohon pehmeään pikkukoiraan. Hän oli aiemmin miettinyt koiran ottamista, mutta sitten se oli kaikilta kiireiltä unohtunut, ehkä sitä voisi taas miettiä. Mutta toisaalta näitä paijattavia on jo useampia, sillä jo kolmella tallilaisella on koira. Kolmikko alkoi myös hääräillä tallissa ja autteli Iloa tarvittaessa. Käytiin myös keskustelua siitä, miten mukavan oloisia kaikki uudet tulokkaat olivat. "Kumpa vain useammat uskaltautuisivat tulemaan edes vierailulle, tallista vaan puhutaan välillä niin negatiiviseen sävyyn, että on ymmärrettävää miksi Ansamaa viivataan heti yli" Majina kertoi. * * *
Dochas käveli sisältä tallipihalle, jonne oli juuri kaartanut punainen BMW, se oli yksi Majinan kavereista, joka oli viimeisten kuukausien aikana viettänyt enemmän aikaa tämän miehen kanssa. Nimi on Aurora Merikukka, ja ulkonäöllisesti melkein yhtä kaunis kuin Majina, mutta ei kuitenkaan, jos Dochasilta kysytään. Mies käveli naisen vierelle ja käännähti kävelemään samaan suuntaan Auroran kanssa, kohti laitumia. Dochas nosti käden naisen olkapäälle tuttavallisesti, jonka seurauksena Auroran kasvoille levisi hymy. Aamulla Majina oli käskyttänyt miehen langoittamaan, ja Aurora oli sattunut taas kummasti paikalle, todennäköisesti kutsuttuaan itse itsensä. "Oisko Majina pistänyt sut taas tekeen hommia yksin jonnekki pellon nurkkaa? Onneks satuin tuleen just tänää" Aurora voivotteli. "Joo o, eipä se mun kans paljo hengaile nykyää" Dochas vastasi. "Sullahan on jo mun numero, eikö? Laita aina viestiä jos kaipaat seuraa." nainen mainitsi kepeästi, iskien samalla silmää. Dochas naurahti, "selvä selvä."
Kaksikko katosi lopulta, eikä toimiston ikkunan ääressä tarkkaillut Majina ollut pysyä pöksyissään. "Ei helvetti tuota yhtä, sanonko mitä." Majina murisi sohvalla hiljaa makoilevalle Kaapolle. "Se välttelee kokoajan vaan enemmän mulle puhumista ja menee sitten kiehnäämään Dochasin kylkeä. Se on mun kaveri, tai no, oli." Majina puhui kiihkeänä, huitoen samalla käsillään. "Miks et käske sitä pysymää poissa?" Kaapo sanoi rauhallisena omana itsenään. "No siitä sitä vasta riemu repeästi, ku Aurora alkais houkutella mun ukkoa tapamaan jossain tallin ulkopuolella salaa!" Majina tilitti. "Se on selvästi ihastunu Dochasiin! Pitiki pyytää sitä auttaan tallilla alunperinkää." nainen jatkoi. "Mitä jos vaikka viettäisit ukkos kans enemmän aikaa, niin ehkä se ei pyytäisi Auroraa tai sitten se muikki jättäytyisi ite pois kun huomais ettei saa olla miehens kaa enää kahestaa." Kaapo mutisi. "Nyt puhut Kaapo asiaa." Majina huokasi ja lähti ovi viuhahtaen kohti peltoa, jonne kaksikko oli hetki sitten yhdessä marssinut.
|
|
|
|
by Majina on Jul 10, 2019 19:52:17 GMT 2
Luku 410. Heinäkuuta
Sää oli erinomainen, kuten Dochasin mielestä aina. Mies oli menossa talleille puuhailemaan uusien hevostensa kanssa. Ne olivat saapuneet talleille eilen yöllä, joten kukkuja tyyppinen Majina oli hoitanut ne mukavaksi uuteen kotiin. Doc oli porissut viime päivinä useamman tallilaisen kanssa. ”Saaga vaikutti oikein symppikseltä” Doc sanoi Majinalle, joka lastasi mukiinsa varmasti monien mielestä aivan liikaa kaakaojauhetta. ”Joo, se typy on munkin mieleen. Tulee heti sellanen olo että vois heittää avaimet käteen ja lähteä lomalle, eikä tarvitsisi huolehtia voiko luottaa” nainen vastasi. ”Ja se toinen tyttö oli..” mies mietti. ”ANNI” sanoi Majina ja katsoi miestä sillä ’ette ilmeisesti tulleet juttuun’ ilmeellä.
”No en nyt vielä sanois, mutta en usko että meistä mitään best buddies tulee, tuli nimittäin vähän sellainen olo että se pelkäs mua” Doc sanoi. ”Aa, sehän on vaan selkeesti vähän hiljaisempi ihminen, tiedäthän. Sellaiset tarvii aikaa, että uskaltaa alkaa rennosti jutella ja nii.. sä vaan oot ihan eri maata, joten kokee ehkä sut alkuun uhkaavaksi.” Majina sanoi ja meni Dochasin syliin juomaan kaakaotaan. Mies vastasi päätä nyökytellen. Kaksikko oli saanut välinsä korjattua, kun Majina oli uskaltautunut sanomaan suoraa, miten paljon Aurora häntä ärsytti. Dochas ei ollut enää sen jälkeen pyytänyt tyttöä talleille ja jos tämä oli tullut kutsumatta, oli mies vältellyt, siitä jos mistä Majina oli vaivihkaa kovin tyytyväinen.
”Hei muuten, mites Buurii ja Piola? Mä tykkäsin molemmista kyllä hirveästi, ne on aika erikoisia molemmat, mustangi ja harvinainen dongola!” nainen sanoi ja kallisti mukia, jotta pohjalle varissut suklaavelli valuisi alas. "Joo lähden tästä vielä katsomaan, josko Piola olisi ratsastus tuulella. Buuriita mä vähän jo karsinassa silittelinkin, mutta se on vielä kovin hämillään ja tarvii selvästi aikaa asettua" mies vastasi ja nakkasi Majinan kevyesti sohvalle. "Mä tuun pian perästä jollain hevosella, en tiedä vielä kenet sitä ottais" nainen huikkasi.
Majina käveli talliin ja katseli ketä oli tuotu sisälle, Vattu oli vielä joku tovi sitten ollut karsinassaan, mutta nyt sekin oli kadonnut. Yhtäkkiä jostain kuului lempeä hörähdys. "Salva rakas" Majina sanoi hiljaa ja käveli maksanrautiaan orin karsinalle. Nainen pyöräytti orin käytävälle ja sanoi "Sinut on valittu". "Ai häh?" kuului naisen takaa, se oli Kaapo. Mies jota ei ollut tunnistaa, sillä kasvoilla oli pieni hymy. "Vattu testaa Annia tuolla kentällä" Kaapo sanoi ja käveli ratsukon ohi suoraa taukotilaan. Majina mietti hetken lähtisikö kentälle auttamaan, mutta ei viitsinyt jättää oria enää yksin. Salva raukka ei vielä ollut löytänyt sitä omaa rakasta hoitajaa, joka jaksaisi käydä katsomassa. Onneksi Kaapo tykkäsi mennä sillä ja piti sen vetreänä.
Majina maiskautti huuliaan ja Salva heräsi nokosiltaan. "Nyt mennään poika, siellä on muitakin heposia ja yksi ihan uusi tuttavuus" nainen sepitteli nyt jo paljon innostuneemmalle orille. Kaksikko käveli kentän ohi kohti maneesia ja vastaan tuli Anni taluttaen hikistä Vattua. "Mites meni? Kaapo oli ilmeisesti nähnyt kun se vähän vei sua? Eikai pahasti kuitenkaan.. voin ratsastaa sitä nyt lähipäivinä enemmän, niin osaa käyttäytyä" Majina sanoi Annille. "Joo, eiköhän tämä tästä" kuului vastaus. "Mä oon hypännyt tuolla kuumakallella joskus iha kisoissakin, mutta se meni ihan ylikierroksille, vaikka pysyikin hyvin mulla hallinnassa. Se kaipaa enemmän sileällä työskentelyä ja erilaisia tehtäviä virikkeeksi, ennen kuin voi siirtyä taas esteille" Majina kertoi ja jatkoi vielä "Mutta mepä tästä mennäänkin, voit halutessas tulla kattoon kun me vähän hypätään Salvan kanssa ja on tuolla maneesilla Dochasin uusi hevonenkin, Piola".
Kaksikko heitti heipat ja molemmat jatkoivat suunnitelmiaan. Naiselle jäi kuitenkin Annista kummallinen fiilis. Ihan kuin toinen olisi hieman allapäin tai ihan ajatuksissaan. Pitäisi ehkä kysellä kuulumisia kun ehtii. Majina hyppäsi sellaista silmin mitattua 150cm rataa, joka sisälsi pelkkiä pystyjä. Maneesin toisessa päässä Dochas taivutteli tuoretta hevostaan Piolaa, joka taipui kuin unelma, ainakin mitä Dochasin kehuista saattoi päätellä. Olihan se toki erikoisemman näköinen, mutta jotenkin hirvittävän sympaatiinen ja kuuliainen. Tuo kaksikko pääsisi yhdessä vielä pitkälle. Se mustangi, Buurii kuitenkin hirvitti Majinaa, onneksi se oli pääosin Dochasin vastuulla.
|
|
|
|
by Majina on Jul 25, 2019 23:45:51 GMT 2
Luku 526. HeinäkuutaPaljon, oikeasti paljon, oli ehtinyt tapahtua viimeisten viikkojen aikana. Tallilla hääräsi yhtäkkiä kunnon lössi ja joku oli aina jossain menossa hevosensa kanssa. Majina oli päättänyt, että nyt olisi aika lähteä viettämään pientä mökkielämää Kuukarin saaristoon ja vieläpä Mustasaareen. Siellä nainen oli käynyt kerran ennenkin ja ollut varma siitä, että tulisi mahdollisimman pian uudelleen ja ratsastaen. Se oli nimittäin mahdollista. Saariselän rannasta lähtevä lautta nimittäin kuljettaa myös hevosia. Saaresta löytyy kiva alue, osoitettuna vain hevosille ja ratsastajille. Sinne me suuntaisimme. Yhtenä iltana nainen oli tosin jo ehtinyt alkaa miettiä liikaa, ja meinannut perua koko sopan. Jos koko porukka lähtee, on meitä paljon ja jotain sattuu sitä todennäköisemmin. Toisaalta, ainahan tällä porukalla jotain sattuu, sen Majina oli jo huomannut.
Jokainen saisi lähteä omalla hoitohevosellaan, jotta retkestä tulisi mahdollisimman kiva ja helppo kaikille, moni nimittäin tunsi jo omansa melko hyvin ja niillä ratsastaminen, paikoittain melko vaikeassakin maastossa ja kaupungissa olisi turvallisempaa. Kaapo jäisi pitämään Ansamaata pystyssä ja huolehtimaan niistä jotka eivät matkaan lähtisi. Majina oli tosin jo soittanut parille tutulle, että voi käydä välillä vilkaisemassa 'miten Kaapolla menee'. Varkaus ja Purovuo draamojen pölypilvi oli jo lähes laskeutunut, eikä siitä enää juurikaan puhuttu. Mikä oli ainakin Majinan mielestä hyvä, nyt keskityttäisiin parempiin asioihin, vaikka asiaa ei saisikaan päästää täysin unohtumaan. Varsinkaan niiden kommentien jälkeen, joita nainen oli Larkyn Stavishin valmennusta katsomaan tulleiden Purovuo naikkosten suusta kuullut. "Hirveän näköistä menoa, sääliksi käy Larkyniä, kun joutuu tälläisiä amatöörejä neuvomaan". Nainen oli jo valmistautunut menemään vähän juttusille, mutta hänet oli ehditty vetää toisaalle. Buurii oli rauhoittunut silminnähden, se ei ollut enää läheskään niin herkästi kaikkeen reagoiva. Ehkä se tunsi olonsa turvalliseksi? Sitä kaikki ainakin toivoivat. Majinaa tosin itkunauratti fakta siitä, että luonnosta tuotu mustangi ori vaikutti rauhallisemmalta, kuin Vattu.
|
|
|
|
by Majina on Jul 29, 2019 1:32:12 GMT 2
Luku 629. HeinäkuutaPuiden varjot leikkivät kuun loisteesta pitkin toimiston seiniä. Ilta oli jo pitkällä ja kesäloma oli kääntymässä lopuilleen. Koko tämän ajan, olivat Ansamaat puuhailleet tallinsa kimpussa ja yrittäneet tehdä siitä mahdollisimman viihtyisän ja siistin. Majinan mielestä siinä oli onnistuttu ja paikasta oli kuoriutunut todella soma ja sympaattinen.
Pitkä haukotus ja nainen painoi pään työpöytäänsä vasten, tämä oli järjestellyt koko illan tulevia viikkoja. Hän lähtisi viikonpäästä englantiin ja jättäisi Ansamaan taakseen seitsemän päivän ajaksi. Mutta oikeastaan talli ja hevoset eivät olleet hänen mielessään ensimmäisenä, vaan Dochas. Miten ihmeessä hän pystyisi olemaan miehestä erossa, kun heillä vihdoin meni niin hyvin. Jos toiseen voi rakastua vielä vähän enemmän, kuin ennen, niin sitä tämän täytyi olla. Nainen ei ollut täysin varma mistä moinen tunne yhtäkkiä kumpusi, hän ei ollut hirvittävän romanttinen, eikä yleensä kaivannut ketään, tai varsinkaan miettinyt asiaa etukäteen.
Kaksikko oli nyt viettänyt viimeiset viikot tehden lähes kaiken yhdessä ja nainen oli onnensa kukkuloilla. Pitäisikö oikeat häät sittenkin järjestää? tämä mietti, mutta ravisti sitten napakasti päätään kuvitellessaan itsensä kääriytyneenä valkoiseen mekkoon. Dochas ja Majina olivat olleet yhdessä jo kolme vuotta, mutta alku oli todella vaikea, oikeastaan ensimmäinen vuosi oli niin kuoppainen, ettei nainen ollut varma saattoiko sitä edes laskea mukaan. Dochas on ajoittain todella määräilevä ja saattaa jopa pakottaa naisen tekemään asioita. Mies haluaa olla se, joka sanoo viimeisen sanan kaikkeen ja pitelee ohjia.
"Se on tyypillinen vaaka." oli mummo naiselle sanonut, kun tämä ensimmäisen vuoden lopussa valitti ahdinkoaan. Majinan mummo Dolores, on hieman kummallinen, jos niin voi sanoa. Nainen on aina pitänyt mummostaan, mutta samalla hieman pelännyt. Dolores on noita, eikä yritä peitellä sitä. "On sinullakin taitoja Majina, et vain osaa käyttää niitä." mummo aina sanoi, mutta samalla henkäyksellä saattoi jupista, ettei todellakaan mitään myöskään opettaisi. Eikä Majina mitään oppeja kinunnutkaan, hänelle riitti se, että tiesi vähän sitä sun tätä noituudesta ja se, että kylällä häntä katsottiin lähes yhtä peloissaan, kuin Dolorestakin.
Suomessa asiasta ei kukaan tiedä ja Dochasillekin on nainen vain jotain joskus maininnut. Majina tietää, että jos kertoisi mummolleen, millaisen henkien riivaaman tallin hän on mennyt ostamaan, tulisi Dolores päivässä espanjasta suomeen varmistamaan, että nainen oli turvassa. Siispä tämä jätti tarkoituksella asioita mainitsematta.
"Enpä ole horoskooppeihinkaan perehtynyt, mummo." oli Majina vastannut ja avannut samalla googlen, ihan vain huvikseen. Olihan se mielenkiintoista verrata tekstiä miesystäväänsä, ja kauhukseen totesi monen seikan pitävän paikkaansa "Hyvin sopeutuvainen erilaisiin olosuhteisiin, vaikeuksia päättää mitä haluavat, ihmeellinen hymy, helppo ihastua, lumoavaa flirttiä, tarve määrätä, tyytymättömänä ivallinen kumppanilleen.." Majina luki ääneen, mummon naureskellessa taustalla. Majina ponkaisi päänsä ylös, oliko hän nukahtanut? "Hei, tuu sisälle jo." kuului ovelta Dochasin hiljainen ja pehmeä kuiskaus, johon nainen hieman säpsähti. "Kello on jo yli keskiyön, sanoit tulevas ennen yhtätoista" mies jatkoi supattaen, hieman syyllistävään sävyyn. "Mitä? Eikö uni tule ilman minuakin?" nainen vastasi ja nousi tuolistaan. Majina kokeili kämmenillä kasvojaan, jotka olivat selvästi hiukan turvonneet. "Kyllä se tulee, itse asiassa sen Mustasaari reissun jälkeen. Ollaan sen omistajan kanssa sovittu." Dochas sanoi. Uni, se on sellainen voikko suomenhevonen, joka on tulossa Ansamaahan, todennäköisesti Kaapon ratsuksi, mutta myös vapaaksi hoitohevoseksi. "Ai, no kiva, se oli kyllä komea." nainen sanoi hiljaa ja haukotteli pää jo pahasti pilkkien.
Dochas nappasi naisen olkapäästä kiinni, talutti tämän ulos, sulkien toimiston oven perässään. Tämä nappasi naisen syliinsä ja lähti kohti taloa, joka oli sankan usvan syleilyssä. Pihalla oli hiiren hiljaista, Majina kuuli vain hiekan, joka rapisi kenkien alla. Se oli viimeinen ääni, mitä nainen sinä iltana kuuli, ennen uneen vaipumista.
|
|
|
|
by Majina on Aug 5, 2019 18:14:42 GMT 2
Mustasaari5. ElokuutaAurinko alkoi jo laskea, kun ensimmäinen päivä saaressa, oli tulossa päätökseen. Dochas istui rantakivellä ja katseli, kun osa porukasta uitti hevosiaan. Kello oli luultavasti jotain seitsemän tienoilla, mies arveli. Tämä oli juuri lopettanut puhelun Majinan kanssa ja vakuuttaanut, että kaikki oli ihan okei. Ja niin asiat olivatkin, ainakin toistaiseksi. Dochas hyppäsi alas kiveltä ja mursi nilkkansa ja lähti kävelemään rantaa pitkin. Joku lähti juoksemaan vastaan, se oli Saaga. "Hei tuu sääkin uimaan" nainen sanoi, mutta mies kieltäytyi, sillä hän halusi vielä lähteä käymään kaupungissa. Dochas veti kalastusmökin seinää vasten nojaavan kämäsen pyörän ylös, repi sen renkaisiin kasvaneet heinät irti ja testasi. Ihan hyvin pyörä liikkui, joten tämä lähti polkemaan soratietä pitkin. Matka ei onneksi olisi pitkä ja tämä olisi pian perillä.
* * * Vanha rouva Hertta Martelin, yksi saaren asukkaista saapui juuri pienelle poliisiasemalle, josta toivottavasti löytyisi edes yksi päivystävä konstaapeli. Hertta koputti oveen napakasti. Hetken kuluttua oven avasi mies, kahvikuppi kädessään. "Päivää" aloitti tämä, johon rouva vastasi "Päivää, on tapahtunut murtovarkaus". Kaksikko istuutui aseman pienen pöydän ääreen. Poliisi pyysi rouvaa selittämään tarkemmin. "Tänään aamulla, olin normaaliin tapaani juomassa aamukahvia klo 7. Kuulin ovelta ryskäyksen ja kurkistin heti keittiön ikkunasta, kuka ovella oli. Mies oli kuitenkin pukeutunut niin, ettei kasvoja erottanut. Tällä oli kädessään mustat nahkahanskat ja sorkkarauta, jolla ovea yritti avata. Menin tietysti paniikkiin ja yritin soittaa puhelimestani kaupunkiin, langat olivat kuitenkin katkaistu. Lähdin äkkiä yläkertaan, tarkoitukseni oli piiloutua." Rouva Martelin kertoi hyvin selkeällä, mutta tuohtuneella äänellä. Konstaapeli nyökytteli päätään ja kirjasi kaiken ylös. Rouva jatkoi.. "Portaiden yläpäässä on pieni kaappi, jota ei välttämättä huomaa, sillä se näyttää ihan tavalliselta seinältä. Kahvakin on vain vääntynyt naula. Sinne minä itseni änkesin ja jäin kuuntelemaan. Murtautuja kävi selvästi taloani läpi, tämä oikein nakkeli tavaroitani.. noh.. mutta lopulta tuli hiljaista ja uskaltauduin taas alakertaan.
Kävin tietysti ensin kaikki tärkeimmät omaisuudet läpi ja huomasin yhden tavaran kadonneen." Hertta sanoi ja katsoi alaspäin. "Niin?" konstaapeli tiedusteli. "Noh.. tämä on pitkä tarina, mutta tämä varas vei kartan.. itse asiassa aarrekartan." rouva Martelin hiljentyi hetkeksi. "Se niin kutsuttu aarre, on arvokas, enkä halua sitä varkaan käsiin. Minun puolestani sen kartan voi luvata varkaan kiinniottajalle". Konstaapeli nyökkäsi ja lähti hoitelemaan asioita.
* * *
Mies oli heivannut löytämänsä pyörän jonnekin piiloon ja käveli nyt Mustasaaren kaupungin kivistä tietä pitkin. Molemmin puolin oli pystytetty pieniä ja vähän isompiakin kojuja, putinkeja ja kauppoja. Ihan kuin olisi torilla, joka olisi pysyvästi juurtunut. Dochas nytkähti äkisti, joku oli kävellyt häneen pahki ja makasi nyt maassa. Kummajainen nousi nopeasti ylös ja vilkuili ympärilleen. "Hei" Dochas sanoi saadakseen tämän huomion, mutta mies lähti juoksemaan karkuun, pudottaen kuitenkin taskustaan korun. Dochas nappasi sen käteensä ja lähti juoksemaan miehen perään. Juuri äsken hänestä oli tuntunut, että kaduilla oli porukkaa suhteellisen harvakseltaan, mutta nyt sitä tuntui olevan paljon, ja joka ikinen osui hänen tiellensä. Dochas pahoitteli kaikille, joiden ohi tämä juoksi hipaisten. Karkuri ei ollut kovin nopea juoksemaan, mutta tunsi reitit selvästi, kuin omat taskunsa. Dochas yritti pysytellä tämän perässä ja ajautui kaupungin laitaan. Lopulta hän sai otteen.
Mies yritti rimpuilla, mutta Dochas oli paljon vahvempi ja painoi tämän helposti maatavasten. "Päästä irti ja heti!" tämä huusi ja raivosi, mutta Dochas kävi miehen taskut rauhassa läpi. Tämä laittoi miehen taskusta löytyneen paperin samaan paikkaan, mihin oli säilönyt tippuneen korunkin. Muuta Dochas ei löytänyt. Hän nosti miehen jaloilleen, mutta piti tiukasti otteessa. "Sun on täytynyt varastaa nämä tai tehdä jotain, et sä muuten ois karkuun juossut" Dochas puheli miehelle, samalla kun lähti taluttamaan tätä kohti kaupunkia. Pian poliisi jo tulikin vastaan ja otti karkurin rautoihin. Ihmiset olivat soittaneet asemalle, nähdessään miesten kilpajuoksun. Poliisi tiesi heti kuka kyseessä mahtoi olla.
* * *
Dochas oli juuri kertonut oman puolensa tapahtumista, kun rouva Martelin tuli huoneeseen. "Sinä nuori mieskö nappasit varkaan?" tämä sanoi ja tarkasteli Dochasia päästä varpaisiin. "Noh.. sen kartan saat pitää" rouva sanoi. "Kartan?" Dochas kysyi hieman kummissaan. Hertta selitti ummet ja lammet Dochasille haudatusta arkusta, muttei suostunut kertomaan mitä se piti sisällään. "Sittenpähän näet!" tämä oli vain sanonut, ennen poistumistaan. Dochas katseli karttaa ensin vähän joka vinkkelistä ja tajusi sitten missä mitäkin oli. Tämä lähti pyöräilemään takaisin mökeille, jotta voisi näyttää kartan muillekkin, ehkä he innostuisivat vielä yön pimeissä lähteä aarrejahtiin? Löytö voidaan jakaa kaikkien kesken tai sitten viedä vaikkapa tallin taukotilaan esille, riippuen tietysti siitä, mitä se oli.
|
|
|
|
by Majina on Aug 6, 2019 19:52:08 GMT 2
Mustasaari 26. ElokuutaIlma tuntui kolealta kun ympärillä leijui aavemainen usva ja kosteuspisarat olivat paljastaneet puihin rakennetut seitit. Ratsastajien tiheän hengityksen saattoi kuulla ja jossain aivan lähellä, pöllö huhuili hiljaa. Seurue ratsasti pitkin kapeaa, lähes olematonta polkua, pidellen taskulamppujaan. Dochas kaivoi kartan jälleen taskustaan ja varmisti, että he olivat oikealla suunnalla. Pusikossa räsähteli ja hetken hiljaisuuden jälkeen kettu pinkaisi juoksuun, aivan johtohevosen jaloista. Piola pysyi onneksi rauhallisena ja kaikki haukkoivat henkeään ihastuksesta. Kettu oli kauniin värinen ja iso, se oli selvästi hyvällä ruoalla. Mitenköhän tuokin laji on aikoinaan päässyt saareen, mietti Dochas itsekseen. Tilanne oli maaginen, kukaan ei sanonut sanaakaan. Kaikki katsoivat ketun perään, mutta se meni nopeasti menojaan. Joissakin kertomuksissa aaveiden kerrotaan ratsastavan ketuilla, noilla petollisuuden ja kavaluuden mestareilla, jotka on muinoin liitetty turkkinsa värin takia tulen liekkeihin ja jopa itse paholaiseen.
Dochas ravisteli itseään viluissaan, kalman kylmä käsi kai tavoitteli häntä. Olisi pitänyt laittaa enemmän vaatetta, mutta myöhästä sitä nyt oli murehtia. Oli jatkettava matkaa, kaikki vihjeet oli jo löydetty ja mies pyöritteli niitä päässään yrittäen kuvitella paikkaa, jonne arkku oli haudattu. Kuusia, punainen kivi ja kallionharjanne, niitä me etsisimme. Yöstä tulisi todennäköisesti pitkä, ja se menisi kaivellessa, mutta kuka pystyisi nukkumaan, kun aarre oli jo melkein hyppysissä. Kaikkien toiveet ja odotukset olivat korkealla. Piolan vaalea ja hieman kosteudesta kihartunut harja säihkyi kuunvalossa. Dochas tuijotteli sen keinahtelua hiljaa, mutta havahtui pian jonkun huikkaukseen. Olimmeko perillä? Siltä vaikutti, sillä maasto oli muuttunut kallioiseksi ja harvakuusiseksi.
Matkaajat jalkautuivat ja sitoivat hevoset kiinni puihin. Dochas nappasi toisen lapioista ja lähti kävelemään ympäri aluetta. Ensimmäinen, toinen ja kolmas huti, ei mitään. Ja siinä se punainen kivi törrötti, kuusien keskellä ja kallionreunamaalla. Kyllä sen tässä pitäisi olla, mies mietti ja katsoi muuta porukkaa. Ei auttanut muu, kuin pistää neljäs kuoppa alulle. Yksinäinen hikipisara valahti pitkin Dochasin ohimoa, enää häntä ei palellut. Pakko oli kaivaa ja tehdä suurin työ itse, kun ei noita tyttöjäkään viitsinyt panna kaivelemaan. Maa tällaisella kallioisella alueella oli muutenkin hirvittävän kovaa.
Kuului kolahdus ja jokainen porukasta huokasi syvään. Oltiinko me vihdoin osuttu oikeaan. Dochas nakkeli vielä viimeiset maat löydöksen päältä ja pyysi muita näyttämään valoa. Tämä näki arkun kannen. "Hei, me taidettiin ihan tosissaan löytää se" tämä sanoi virnistäen ja nappasi kiinni, melko suuren arkun kahvasta, viittoen samalla Friencietä nappaamaan toisen kahvan. Arkku nousi kevyesti ylös, ihan kuin se olisi tyhjä. "Taitaa olla pelkkää petkutusta koko homma" Friencie sanoi. "Noh, katsotaan ensin sisälle." Dochas vastasi ja pyyhkäisi ensin kädellään arkun kantta. Esiin ilmestyivät nimikirjaimet A.D, kuka ikinä hän olikaan. Dochas katsoi muiden ilmeitä. Kaikki seisoivat arkun ympärillä jännityksestä jäykkinä. Mies potkaisi arkun jo hieman heikentyneen lukon poikki ja nosti kannen. Saaga näytti valoa ja mitä arkun pohjalla oli, ihmetytti kaikkia.
Lahonneen arkun pohjalla, oli yhteensä kuusi korua, joiden ketjut olivat kultaa. Jokaisessa riippui erivärinen kristalli. "Harmonian elementit!" nauroi Dochas, muiden repeillessä. Lopulta Dochas nosteli koruja, jakaen ne satunnaisesti jokaiselle. Kristallien selkämyksiin oli kaiverrettu tekstejä. Dochasin sininen kivi liittyi itsensä kohteluun, Annin mustanpunertava kivi liittyi kuolemaan, menetykseen ja pelkoihin, Friendcien hiekanharmaa kivi liittyi periksi antamattomuuteen ja tahdonvoimaan, Silvian kaunis vaaleanpunainen kivi kertoi tunteista ja niiden kanssa selviytymisestä, Saagan violetissa kivessä kerrottiin kärsivällisyydestä ja Dafinan vihreä kristalli liittyi tietoon ja viisauteen.
|
|
|
|
by Majina on Aug 7, 2019 14:20:39 GMT 2
Luku 97. Elokuuta
Majina siemaisi viimeiset jääteetänsä, hän oli jo palannut englannista takaisin kotiin ja otti nyt aurinkoa pihapiirin omalla pikku rannalla. Muut palaisivat mustasaaresta vasta lauantaina. Aurinko oli sopuisa ja päättänyt vielä loppukesän kunniaksi lämmittää naista. "Toinen" tämä sanoi ja ojensi makuultaan lasia kohti Kaapoa. "Mikä palvelija mä muka oon?" tämä sanoi, mutta lähti kohti taloa lasi kädessään. "Mikä prinsessa mä muka oon?" nainen vastasi hiljaa. "Et prinsessa, kuningatar" kuului yhtäkkiä Majinan takaa. Ääni ei taatusti kuulunut Kaapolle. Nainen tarkasteli hiekalla musta puku päällä seisovaa miestä. "Päivää neiti Majina" tämä aloitti. "Lakkaa neidittelemästä Alvar!" tämä vastasi iloisena ja nousi pyyhkeensä päältä seisomaan. Alvar Nurmi, Majinan hyvä ystävä, lähes koko siltä ajalta, kun nainen oli suomessa asunut. Kaksikko oli tutustunut Dochasin kautta.
Majina nosti versace bikiniensä yläosaa, nappasi mustat aurinkolasit silmiltään ja halasi ystäväänsä. "Ihana nähdä pitkästä aikaa!" Majina aloitti. "Mitä sä täällä?" hän jatkoi ja viittoi miestä lähtemään hänen kanssaan kohti taloa. "Noh, sähän tiedät että mä järkkään työkseni erilaisia tapahtumia. Sain sellaisen pyynnön, johon taidan tarvita sun apua." Blondi hiuksinen Alvar sanoi ja katsoi Majinaa. "Jatka" nainen vastasi ja nappasi nyt Kaapon kädestä uuden jääteen, kiittäen. "Kuukarista, Sebastian Malhonen pyy..." tämä ehti aloittaa, ennen kuin Majina pysäytti miehen nyrpeänä sanoin "pyysi mitä?". Alvar näytti kummastuneelta, "Järjestämään jonkinlaiset joukkuemaastoestekilpailut ja mainostamaan mahdollisimman laajasti.. mutta tunnetko sä tän tyypin?" mies jatkoi. "En.. tai no joo.. tai EN, mutta sillä ei ole merkitystä, et sä sille mitään järkkää" Majina sanoi tiukkana. "No sähän et sitä päätä, mutta tiedän että on parempi kuunnella sua, niin kerro toki mistä kiikastaa" Alvar sanoi ja kuunteli Majinan lyhyen tiivistyksen tapahtumista. "Aivan, no mutta.." mies ehti sanoa, ennen kuin Kaapo tuli väliin ojentaen Majinalle tämän soivan puhelimen. "Hetki" nainen sanoi ja pyysi Alvaria menemään sisälle odottamaan.
"Majina Ansamaa" nainen vastasi reippaasti. "Poliisi, meillä olisi nyt tietoja varkaista, milloin ehtisitte tulla käymään täällä laitoksella?" kuului puhelimen toisesta päästä. Majina ryhdistäytyi ja hengitys tiheni, "Vaikka heti huomenna . . . kiitos paljon . . . hei hei" ja puhelu päättyi. Majina laski puhelimen alas ja huokasi syvään, selviäisiköhän juttu viimein. Ehkä hänen pitäisi sittenkin suostua auttamaan Alvaria kisojen järjestämisessä, jos Malhosella tai tämän alaisilla ei ollutkaan mitään tekemistä asian kanssa.
Alvar odotteli aulassa, kun nainen palasi sisälle. "Poliisi soitti, käyn huomenna kuulemassa, mitä ne on saaneet selville, katsotaan sen jälkeen, voinko auttaa.. okei?" Majina sanoi ja Alvar nyökkäsi mielissään. "Milloin nämä kisat sitten pitäisi järjestää, jos niikseen käy" nainen tiedusteli vielä. "Kuulemma vain hyvissä ajoin ennen ensilumia, varmaankin tässä syksyllä.. arvelisin." Alvar vastasi, nousi ja kertoi että hänen olis nyt lähdettävä hoitamaan muita työ asioita. He lupasivat vielä soitella asiaan liittyen. "Kiitos neiti Majina" Alvar sanoi ja kumarsi, ennen kuin istuutui mustaan lamborghini huracaniinsa, jonka tämä oli jättänyt tienposkeen. Majina loi mieheen vielä ystävällisen mulkaisun ja kääntyi sitten takaisin talleille, "Helkutin elvistelijä".
|
|
|
|
by Majina on Aug 9, 2019 0:24:06 GMT 2
Luku 109. ElokuutaOli aamu ja Majina oli juuri herännyt kellonsa pirinään. Yleensä tämä ei herännyt niin aikaisin, mutta nyt olisi poikkeus, sillä naisen olisi lähdettävä poliisiasemalle jo kahdeksaksi ja Kaparin poliisiasemalle olisi matkaa reilu tunti. Kello näytti siis ihanasti kuutta. Majinan olisi ehdittävä käydä nopeasti suihkussa, syödä ja tälläytyä. Ei hän Kapariin voisi mennä ei edustavan näköisenä, se oli yksi Kuukarin isoimmista ja vilkkaimmista kunnista, ties kehen siellä törmäisi. Majina hiipi pyyhepäällä alas ja kipitti kellarin pesutiloihin. Suihku jumputti ensin, mutta vettä alkoi pian tulla. Se oli aluksi jäätävän kylmää ja nainen laski hukkaan meneviä sekunteja, odotellessaan sen lämpenemistä. Kun hän oli kuurannut kauniin vartalonsa, oli aika katsoa vaatteet, matkalla voisi aina popsia jotain evästä, jos tulisi kiire, mutta pukeutumisesta ei tingitty.
Majinalla oli jo kiire, kun tämä kipitti korkkarit jalassa autolle. Ulosajon seurauksena tuhoutunut chevrolet camaro oli nyt historiaa ja tallissa komeili uusi violetti lambo. Ansamailla oli myös mersun maasturi, joka veti kevyesti hevoskärryä. Mutta nainen oli saanut tuosta autosta tarpeekseen, kun oli ajanut tunteja englantiin lähtiessään kohti marraksen lentokenttää, Itittea perässään. Berryksi nimetty uusi auto lähti nätisti käytiin ja nainen kaasutti jo hieman myöhässä kohti isoa tietä. Hän pyöritteli koko matkan mielessään sitä, mitä poliisit olisivat voineet saada selville. Tämä ei kuitenkaan osannut odottaa, mitä tulevaisuus oli hänelle järjestänyt.
Matka meni lopulta melko sukkelaan musiikkia kuunnellessa ja maisemia ihaillessa. Nainen parkkeerasi laitoksen eteen ja katsoi vanhaa korkeaa kivitaloa. Tämä käveli reippaasti sisään, ja meni tiskille esittäytymään. Majinaa tultiin hakemaan aulasta, melkein heti. "Päivää, Auko Karhumaa" sanoi vanhempi konstaapeli. "Majina Ansamaa" nainen vastasi ja hymyili hiukan. Nainen käveli miehen perässä huoneeseen, johon he istuutuivat. "Mene vaan suoraa asiaan, ei mitään jaaritteluja, on tätä jo odotettukin" Majina sanoi viileällä äänellä. "Selvä. Meillä on nyt tiedossa, kuka niin sanotusti tilasi hevosvarkauden ja sinun, että puolisosi harhauttamisen, tosin sinähän et oikeasti ollut miehesi kanssa, kuten puhuimme." konstaapeli aloitti ja nainen nyökkäsi kehottaen jatkamaan. "Sanooko nimi Aleksis Wainio mitään?, sillä sen niminen on tämä herra." mies kertoi ja Majina pudisti tiukasti päätään. "Wainiolla on yhteyksiä täällä Kuukarissa sijaitsevalle toiselle tallille.." tämä ehti sanoa, ennen kuin nainen keskeytti. "Purovuohon, meillä on Ansamaassa ollut omat epäilyksemme." tämä aloitti ja kertoi lopulta konstaapelille kaiken. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut mainita Purovuon maineesta, sillä konstaapeli tuntui jo tietävän. "Sebastian Malhonen tulee varmaan kohta myös tähän, niin kuulet mitä hänellä on sanottavaa. Hänhän siis omistaa Purovuon, kuten jo tiesitkin." mies sanoi ja nainen jäykistyi. Ei helvetti, ei tämä sitä halunnut nähdä, mutta ei kai se muukaan auttanut.
Ehti kulua muutama minuutti, kunnes huoneen ovi kävi ja Sebastian istui naisen oikealla puolella olevalle toiselle tuolille. "Päivää" tämä sanoi Majinalle, mutta nainen ei sanonut sanaakaan. "Saadaanko me olla hetki kahdestaan?" Sebastian kysyi Karhumaalta, johon tämä vastasi heti myöntävästi ja paineli matkoihinsa. Majina ei tykännyt ideasta ollenkaan. "Noh" nainen sanoi lopulta. "Aleksis on mun veli, mennyt tosin naimisiin ja ottanut sen muijan sukunimen. Lupaan että oon meistä se parempi puolisko.. se grillillä sanottu heittokin oli ihan sattumaa tai siis.. sanon kaikille niin.. tai no melkein.. mutta kuitenkin! En tiennyt mun veljen suunnitelmista yhtään mitään, ei se mulle kertois. Se tietää että kieltäisin ja estäisin... mä vaan.." puhetta vaan pulppusi ja pulppusi, Majina huomasi miten hermostunut toinen oli. "Siinä tapauksessa mä oon vihoissa hänen kanssa, meidän välit on ok." Majina vastasi ja katsoi nyt ensimmäistä kertaa päin Sebastiania. Mies rentoutui hiukan.
"Mutta kerroppa mulle yks juttu" nainen aloitti ja loi terävän tuijotuksen Malhoseen. "Miksi ja kuka teillä opettaa ratsastajia puhumaan muista paskaa?". Sebastian meni ihan lukkoon. "A..Anteeks?" tämä sanoi. "Tallin omistajana tiedät kyllä tasan tarkkaan millaista porukkaa siellä teillä liikkuu. Voit olla varma, ettei oo Ansamaahan enää tulemista, jos tullaan vaan haukkumaan." Majina sanoi tyynenä itsenään, mutta piti pienen uhkaavan sävyn äänessään. Tämä huomasi, ettei Sebastian ollut valmistautunut tällaiseen tilitykseen. "Majina, mä oon tosi pahoillani. Voinko mä jotenki hyvittää? Lupaan pitää Purovuossa jengille puhuttelun.. Aleksiksen perään mun ei enää tarvikkaan katsoa, se sai nimittäin linnaa." Sebastian sanoi. "Paljo" Majina kysyi. "Vuoden, eikä yhtään alle. Vapauduttuaan se on tarkkailtavana vielä kolme vuotta." mies kertoi ja Majina nyökkäsi hyväksyen. Ihan kohtuullista, vankila ei ole mikään kiva paikka, sen Majina tiesi vähän liiankin hyvin.
"Mä tiedän miten voit hyvittää" nainen sanoi hetken päästä. "No?" Sebastian kysyi kiinnostuneena. "Sä tuut meille valmentajaksi kahdeksi viikoksi, ei palkkaa, eikä majotusta. Vähintään kolme valkkaa viikossa." Majina virnisti lopetettuaan. "No eikö tuo oo vähän liikaa kun ei mulla ollut loppupeleissä asian kanssa mit..." mies aloitti ja hänet keskeytettiin jälleen. "Ei ole, mähän autan järkkäämään ne teidän maastokisatkin." Majina nauroi sisäisesti Sebastianin tyhjälle tuijotukselle. Sebastian ei selvästikkään ollut ennen tavannut Majinan kaltaista naista. Tämä nousi ylös ja sanoi "Sä aloitat meillä toinen ensikuuta, nähdään silloin. Valmistaudu valmentamaan meidät kuntoon ennen niitä maastokisoja." Majina iski silmää ja lähti, ennen kuin Sebastian ehti kissaa sanoa.
|
|
|
|
by Majina on Aug 14, 2019 19:43:39 GMT 2
Luku 1114. ElokuutaSäkkipimeää, niin pimeää, ettei juuri eteensä nähnyt. Hyytävän kylmä tuuli syöksyi vasten kasvoja, tämä sai Kaapon nostamaan kätensä silmiensä suojaksi. Puut tuntuivat normaalia pidemmiltä, ihan kuin ne jatkuisivat taivaan kanteen saakka. Ylös ei pystynyt kauaa katsomaan, muuten pyörtyisi. Yhtäkkiä mies näki tummien puiden takaa violettia, hyvin tummaa kajastusta. Tämä siristi silmiään, yrittäen nähdä tarkemmin. Samassa puiden väleissä alkoi tuikkia punaisia silmäpareja, niitä ilmestyi kokoajan lisää ja lisää. Pian niitä oli niin monta, ettei Kaapo enää pysynyt laskuissa. Silmät peittivät koko metsikön ja kohta mies alkoi erottaa susien ääriviivoja.
Hätääntyneenä hän kääntyi pois ja lähti juoksemaan. Punasilmäinen susilauma lähti perään ja kohta niitä näkyi edessäpäinkin. Hänet oli saarrettu. "Mitä te haluatte!" tämä huusi ympärillä pyörivälle laumalle. "Veitkö sinä tuikkivat kivet? Veitkö sinä tuikkivat kivet? Veitkö sinä tuikkivat kivet? Veitkö sinä.. veitkö sinä.. veitkö!" kuului pimeydestä, kun koko lauma puhui yhtä aikaa. Äänien sävy oli kammottava ja uhkaavan painostava. "En! En minä ole vienyt mistään mitään, vannon!" Kaapo huusi hädissään ja käpertyi pienemmäksi, kun sudet tulivat lähemmäs. "Kuka vei tuikkivat kivet? Kuka vei tuikkivat kivet? Kuka vei tuikkivat kivet? Kuka vei.. kuka vei.. kuka!" Kuului lauman uumenista jälleen yhtenäinen ääni. "En tiedä mistään kivistä yhtään mitään!" Kaapo parkui ja meni jo maahan makoilemaan. "Sinä etsit tuikkivat kivet! Sinä etsit tuikkivat kivet! Sinä etsit tuikkivat kivet! Sinä etsit.. Sinä etsit.. Sinä!" Vastasi lauma.
Kaapo ponkaisi huutaen istumaan ja säikähti ovesta juoksevaa Majinaa. "Mikä sulla on hätänä? Sänkys narisi nii, et aloin epäillä toitko jonku naikkosen tänne." nainen sanoi ja istuutui hikisen Kaapon viereen. "Näin unta jostain susista ja ne jahtas mua ja ne puhui! ja luuli että mulla on jotku kivet tai jotain.. tuikkivat kivet! ja ne oli tosi tosi vihaisia ja.." Kaapo puhui sekavasti. "Voi sua parkaa" Majina sanoi ja halasi toista. "Ethän sä tuuppaa näkemään mitään painajaisia?" nainen kummasteli. "No en niin.. ikinä. Mutta nyt viikon ajan oon nähnyt samaa unta monena iltana, oisko tää ollu jo kolmas kerta, mutta te ette oo ollu kotona, että tietäisitte." Kaapo kuiski hiljaa. Majina nyökytteli mietteliäänä. "Kello on kolme yöllä" Majina sanoi hiljaa. "Niinhän se aina on, kun herään tuohon uneen" Kaapo sanoi pelokkaan näköisenä. "Yritä saada vielä unen päästä kiinni, me voidaan jutella tästä huomenna lisää, jos haluat. Me ollaan kyllä tuolla alakerrassa, tuu herättään jos et saa unta, ettei yksin tarvi valvoa." Majina sanoi ja lähti lopulta.
Vanha asuinrakennus humisi ja narisi hiljaa, pihapuun oksat rapisuttelivat ikkunaa, tämä talo sai heikkohermoisimmat hulluksi.
|
|
|
|
by Majina on Aug 26, 2019 20:10:51 GMT 2
Luku 1226. ElokuutaAamu oli alkanut hiljaisesti, oikeastaan viimeisen viikon aikana Ansamaa oli levännyt. Se oli vain hyvä, sillä talli oli rämähtänyt käyntiin voimalla ja paussi jatkuvasta draamasta oli kaikille paikallaan. Kaapo oli nähnyt uniaan vielä hetken, mutta nekin olivat lopulta lakanneet, eikä kukaan osannut sanoa mistä moiset olivat johtuneet. Majinan ja Dochasin oma vanha talo oli nyt päässyt seuraavaksi silmäteräksi ja sen maalaus oli aloitettu. Rapistunut keltainen maali oli harjattu suuriltaosin pois ja sen peitti nyt kaunis vanhanaikainen punainen. Tämä vanha rakennus sijaitsi noin kahdensadan metrin päässä tallin pihapiiristä, joten pariskunta saisi tarvittaessa myös omaa rauhaa. Toki heille polkaisisi pyörällä hetkessä, jos tarve niin vaatisi.
Kartanossa oli kieltämättä hivenen turhan kolkko ja aavemainen fiilis, mutta kumpikaan Ansamaista ei ollut sitä ääneen maininnut, kai he molemmat ajattelivat sen katoavan, kun päästäisiin sisustusvaiheeseen ja omien tavaroiden tuoksu ja tunnelma peittäisivät tyhjät huoneet. Kaksikosta oli tullut jo todella taitava välttelemään talon kolmatta kerrosta, nimittäin ullakkoa. Sinne vietiin tavaroita joskus jopa yhdessä ja mahdollisimman paljon kerrallaan. He olivat huomanneet saapuessaan, että ullakolle oli jäänyt melkoisen paljon tavaraa aiemmalta asukkaalta. Niihin ei kukaan kuitenkaan uskaltanut kunnolla edes vilkaista. Pölyä oli kertynyt jo reilu sentti ja katto oli virittynyt seittien peittoon.
Majina yskäisi kuuluvasti, pöly tuntui menevän sisuksiin ja jäävän sinne. Nainen oli juuri kantanut talon ullakolle viimeisen laatikon, ainakin hän toivoi niin. Tämä lähti reippaasti takaisin ovelle ja lukitsi sen perässään, tuonne ei olisi kellään asiaa luvatta. Dochas oli alakerrassa, hän laitteli vanhoja mustavalkoisia kuvia kultaisiin kehyksiin, jotka Majina oli löytänyt paikalliselta kirpputorilta. Toisissa kuvissa oli Dochasin sukua ja toisissa Majinan. Molemmat tykkäsivät vanhasta tyylistä, mutta myös kalliista sellaisesta. Niinpä osaan huonekaluista oli panostettu. Olohuoneen sohva ja nojatuolit oli tilattu toisesta kaupungista, josta Majina oli löytänyt miehen, joka möi vanhoja arvokkaita kalusteita. Olihan noille tullut melko suolainen hinta, mutta kun ne nyt näki huoneessa, joka oli jopa vanhempi, kuin kalusteet itse, tiesivät molemmat tehneensä oikean päätöksen ostaessaan ne. Talon tapetit olivat pysyneet hyvässä kunnossa, eikä pieni rapistumien sieltä täältä haitannut, vaan loi ennemminkin lisää tunnelmaa. Onneksi ne olivat myös melko neutraaleja väreiltään, eikä kaksikolla ollut tarkoituksena ainakaan vielä vaihtaa niitä.
Kaapo oli saapunut auttelemaan pariskuntaa ja nosteli kirjoja suureen hyllyyn. Puolivälissä kaappi notkahti, kai sen painopiste heitti nyt hieman, epätasaisella lankkulattialla. Hyllyn takaa kuului ääni, joka sai Kaapon kurkistamaan sinne. Seinämän ja listan välissä näkyi vanha valokuva, mies kurkotti ja sai kuvan napattua käteensä. Siinä näkyi valkoinen hevonen hyppäämässä valtavaa estettä, selässään melko pelkäämättömän näköinen nainen. Kuva oli todella vanha ja rapistunut, mutta Kaapo laittoi sen hyllyyn talteen.
|
|
|
|
by Majina on Sept 2, 2019 23:09:10 GMT 2
Luku 133. SyyskuutaSebastian Malhonen nojasi kädet puuskassa autoonsa ja katseli, kun hienopukeinen nainen käveli tätä kohti talleilta. Mies oli ihan oikeasti tullut paikalle, Majina mietti ja virnisti ajatukselle siitä, ettei Sebastian ollut uskaltautunut olla tulematta. Miehen kasvot olivat kylmän eleettömät ja tämä jätti vastaamatta naisen ivalliseen tervehdykseen, ellei silmien pyöräyttämistä laskettaisi.
Majina tuli melko lähelle seisomaan ja veti henkeä aloittaakseen keskustelun, tullen kuitenkin keskeytetyksi. "Jaa, on sulla otsaa. Et mihinkään puheluihin tai viesteihin vastaa ja oletat että juoksen sun perässä tänne ku mikäkin koira." Sebastian sanoi kiihtyneenä ja katsoi tahallaan toiseen suuntaan. "Anteeks, mä ihan erehyin. Luulin että sä oot koira, luulin nähneeni sun koipien välissä hännän siellä asemalla? tai sitten se oli.." Majina repesi nauruun omalle ajatukselleen, eikä Sebastian pystynyt pitelemään pokkaa, vaan suupieli nytkähti. "Mä oon mies, mutta mistä sä sellaisen tunnistaisit, ku oot sänkyyski ottanu jotain ihan muuta." Sebastian sanoi oikeasti totisen oloisena, katsoen Majinaa silmiin ja viitaten sanoillaan Dochasiin.
Mutta tämä ei selvästikään vielä tuntenut Majinaa tarpeeksi. Nainen ei epäröinyt nostaa oikeaa kättään ja läimäyttää miestä poskelle niin että läsähti. "Ai HEMMETTI!? mitä ihmet.." ehti mies aloittaa, kunnes Majina jo vastasi. "Mistä sä Dochasin tunnet? Mutta ihan sama kuule, vielä yksikin yhtä epäkohtelias lause sitä kohtaan ja voin vannoa ett.." nainen puhui kylmän rauhallisella äänellä. "JOO, mutta älä mua ala lyömään." Sebastian keskeytti tämän. "Ai, koska sä oot mies ja saatat lyödä takaisin?" Majina sanoi ja kaksikko tuijotti toisiaan pitkään hiljaa.
Hiljaisuus katkesi molempien huokaukseen. "Anteek.." kumpikin aloitti yhtä aikaa. "Miksi me ylipäätään nälvitään toisia jatkuvasti?" Sebastian sanoi. "Legendaarisen ystävyyden alkua kenties?" nainen vastasi hymyillen. Sebastian hymyili jo takaisin, toinen poski tosin vieläkin hieman punaisena helottaen. "Tarvitko jäitä." Majina sanoi hyväntahtoisesti virnistäen, viitaten miehen poskeen, jota oli juuri läimäyttänyt. Sebastian vastasi "Enköhän mä pärjää, sulla meni muutenkin vähän väärään kohtaan. Pienellä harjottelulla voisit tulla hyväksi tuossa." molemmat puistelivat päitään hymyssä. "No mehän nähdään nyt seuraavat kaks viikkoa melko usein, joten enköhän mä tästä." Majina sanoi.
Kaksikko kierteli vielä tallia ja kävi läpi hevosia. Loppupäivän he pysyivät hyvissä väleissä ja innostuivat jopa kehuskelemaan toisiaan. Ehkä tästä erikoisesta kaksikosta muovautuisi loppujen lopuksi erikoinen ystävyys, jonka alkua voitaisiin muistella nauraen?
|
|
|
|
by Majina on Sept 15, 2019 21:38:24 GMT 2
Luku 1415. Syyskuuta"Mähän oon siis omaa sukua Zahíno ja täysin espanjalainen juuriltani, ehkä sitä ei hoksaa kun puhuu suomea yhtä hyvin kuin suomalaiset, mutta kyllä mulla on sitten taas toisaalta todella tummat piirteet, kun on mustat hiukset - tosin nyt värjätty pehmeän luonnonvalkoisiksi - ja ruskeat silmät. Sullakin on tuollaiset kauniit tummanruskeat kutrit" Majina sanoi Silvialle ja kosketti tämän pehmeitä ja selvästi hyvin hoidettuja hiuksia. Silvia hymyili ja kiitti kohteliaasti. Majina oli käynyt jo hyvän tovin mielenkiintoista keskustelua naisen kanssa siitä, miten espanja ja suomi eroavat ja millaista on olla syntyperältään - ainakin osaksi - muu, kuin suomalainen.
Majina oli viihtynyt Silvian seurassa yllättävän hyvin ja välillä toista kuunnellessa piti oikein havahduttaa itsensä niistä ´tulisipa meistä ystävät´ mietteistä ja keskittyä vastaamaan kunnolla. Silvia vaikutti kyllä niin Majina tyyppiseltä ihmiseltä, sellaiselta jonka kanssa voisi pitää hauskaa, mutta kuitenkin keskustella myös järkeviä. Kaksikko tuntui olevan suurimmasta osasta asioista samaa mieltä, niin on hyväkin olla, eikä toisaalta kaikesta olisikaan hyvä olla samaa mieltä, muuten ei voisi jakaa toisilleen uusia näkökulmia ja mielipiteitä, ehkäpä jopa tutustua toiseen sitä kautta paremmin.
Kaksikko oli Silvian huoneessa. Majina makoili selällään, kädet mahansa päällä naisen siististi pedatulla sängyllä, puhtaissa vaatteissa tietysti, ei Majina halunnut mennä toisen huonetta sotkemaan hevoskamppeilla. Silvia meikkasi, mutta Majina ei tiennyt mihin tämä tarkalleen oli menossa, eikä näin pintapuolisiin tiedusteluihin ollut vielä ollut saumaa, kun oltiin puhuttu muista jutuista. "Ootko sä menossa jonnekin, vai mun iloksi laittaudut?" nainen kuitenkin lopulta kysyi ja tuijotti samalla ulos Silvian ikkunasta. Ulkona oli jo hyvää vauhtia tulossa syksy ja hyi.. myös pimeys ja kylmyys, mitä molemmat tytöistä tuntuivat kaihtavan, kai heillä oli espanjan lämmöt verissä. "Ihan vaan aattelin käväistä tuossa ravintolassa juomassa jonkun juoman. Lähdetkö mukaan?" Silvia vastasi ja katsahti Majinaan. "Pitää miettiä, oot niin kaunis että jään ihan sun varjoon siellä" Majina naurahti, johon Silvia teki samoin ja tuhahti jotain kieltävästi. "No eikun kyllä mä voin!" nainen vastasi lopulta ja pomppasi ylös sängyltä, lähtien laittautumaan. Onneksi tämä oli juuri käynyt suihkussa ja hiukset olivat lähes kuivat.
Majina veti yllensä yhden lemppari iltamekoistaan, meikkasi kevyesti ruskeilla sävyillä, jotka sopivat naisen tummahkoon ihoon sopivasti. Silvia auttoi Majinaa hiustenlaitossa, lettien kanssa ja Majina auttoi Silviaa tämän meikin viimeistelyssä, piirtämällä hänelle kunnon cateye silmärajaukset. Kaksikko oli valmis lähtemään melko nopeasti. He hiipivät alaovesta hissukseen Majinan autolle, sillä tämä oli lupautunut ajamaan, kun Silvia niin ystävällisenä häntä pyysi mukaan. Matkalla he saivat myös ihalua osakseen Kaapolta joka vislasi tyttöjen suuntaan saunalta, jossa tämä selvästi oli juuri käynyt Dochasin kanssa.
Ilta meni mukavasti, Majina joi yhden Martinin ja Silvia jotain omaa lemppariaan. Nainen taisi hymyillä koko illan, tästä oli jo pidempään tuntunut siltä, että vanhat tyttöpuoliset ystävät ovat jättäneet hänet hieman porukasta, ehkä siksi etteivät elämäntilanteet enää kohtaa. He ovat sinkkuja, Majina ei, he asuvat pienessä vuokrakämpässä kämppiksinä, Majina kunnostaa vanhaa kartanoa, heillä on rahasta vähän tiukkaa, Majina elelee rikkaan miehen rahoilla ja omistaa toista kymmentä hevosta. Nainen kyllä ymmärtää sen, että kateus voi iskeä joskus niin pahasti, että se rikkoo ystävyydenkin ja ehkäpä viimeinen tikki oli Majinan entisen ystävän Auroran, yritys selkeästi iskeä ja viedä Dochas viime kesäkuussa.
Nainen oli jo niin pitkään kaivannut jotakin tyttökaveria, jonka kanssa voisi tehdä ja puhua ihan vaan tyttöjen juttuja, mutta moni uusista tallilaisista oli paljon nuorempia ja osa selvästi piti Majinaa liian auktoriteettina ja "tallinomistajana" hoksatakseen tutustua paremmin, mikä oli toki hyvä, mutta harmikin. Välillä Majinasta oli jopa tuntunut ulkopuoliselta, ihan kuin tallissa olisi piirit hoitajien ja yksityisten omistajien välillä, joiden "ohjeistaja" Majina vain toimi, mutta ei hän kenellekään vihainen ollut, ei todellakaan.. enemmän harmistunut siitä, ettei osaa mennä täysin mukaan ja tutustua.
Silvian kanssa asiat olivat toisin, olivathan he toki myös lähes saman ikäisiä, mutta jotain Silviassa oli, mikä sai Majinan rentoutumaan ja toi vanhat ajat mieleen, kun oli vielä paljon tyttökavereita, joiden kanssa sai hengailla. Nyt oli pitkään ollut niin "aikuinen" fiilis, jonka Silvia karisti aina vastaan tullessaan, ei tietysti huonolla tavalla. Ainut asia mikä naista jännitti, oli se, ettei hän tiennyt ajatteliko tai pitikö Silvia hänestä mitenkään erityisesti alkuunkaan, sillä tämä tuntui kohtelevan ja juttelevan kaikille, siitä tosin Majina ei tiennyt, avautuiko Silvia näistä vähän henkilökohtaisemmista jutuista muille, kuten syntyperästään ja muusta.
|
|
|
|
by Majina on Sept 19, 2019 20:38:15 GMT 2
Luku 1519. SyyskuutaSalva steppaili ensimmäisenä isoon traileriin, perässään kaksi muuta hevosta. Ori oli onneksi rauhallinen matkustaja, eikä ongelmia olisi tulossa ainakaan matkan osalta. Castlewood hotellille olisi matkaa parisen tuntia, ei onneksi kovin paha. Majina ajoi, pelkääjän paikalla istui Silvia ja hyviksi kavereiksi tulleet - ainakin Majinan mielestä - Saaga ja Anni, istuivat takapenkeillä. Toinen auto kurvasi pihasta perään, sitä ajoi Kaapo, kyydissään Theo ja Friedrich. Oli jännää, miten Majinaa ei jännittänyt ollenkaan, yksi syy oli varmasti se, että valmennukset olivat sujuneet todella hyvin, eikä mikään antanut merkkejä siitä, etteikö kaksikko pääsisi vähintäänkin radan läpi. Painetta Ansamaan joukkuelaisiin loi selvästi Purovuo, joka jo useampaan kertaan oli kuultu haukkuvan Ansamaalaisia alemman tason ratsastajiksi, eivätkä he ainakaan viime näkemisiltä antaneet merkkejä, siitä että ottaisivat meitä varteenotettavana vastuksena. Pahin skenaario meidän osalta olisi siis häviö, joka osaltaan pönkittäisi Purovuolaisten syytöksiä ja mielipiteitä.
Koko poppoo saapui suunnitellussa aikataulussa kisapaikalle ja hevoset purettiin autoista, liikuteltiin ja vietiin selvästi vasta eilen pystyyn pykättyihin karsinoihin. Majinalle tuli äkillinen tarve saada olla hetki yksin, kun matka oli mennyt lähes täysin jutellessa, mikä ei tietenkään ollut paha asia. Nainen lähti kävelemään pitkin viiden kilometrin rataa, tosin hän ei ehtinyt pitkälle, kunnes tajusi jo Kaapon juoksevan perään. "Sähän nukut mun kanssa samassa huoneessa, eikö?" mies tiedusteli. "No en oo vielä ehtinyt ajatella, riippuu haluaako kukaan muu sun lisäksi olla mun kanssa." Majina vastasi, johon Kaapo kurtisi kulmiaan. "No kaikki varmaan haluaa olla sun kanssa." vastasi mies tuohtuneena. "Empä kuule ihan usko" nainen naurahti. "Välillä tuntuu että oon vähän turhan haastava persoona, jotta kukaan jaksaisi pitempiä aikoja viettää samassa tilassa, tuo automatkakin oli mitä oli." Majina paljasti. "No!" Kaapo tiedusteli heti uteliaana. "No ei kun.. en tiedä, oli vähän sellaista väkinäistä tuo juttelu joidenkin osalta, enkä osannut auttaa tai tehdä asialle mitään. Siis tuntuu että yksi jäi vähän keskustelujen ulkopuolelle." nainen kertoi. "Kuka muka, ei uskois että sillä tiedän porukalla olis mitään ongelmia." mies vastasi. "No ei ongelmia, mutta no.. Anni vaikutti välillä siltä, että olisi mieluummin lähtenyt yksin omalla autolla, kuin meidän kanssa" Majina sanoi virnistäen. "Ai.. selitä tarkemmin.." Kaapo supitti.
Majina veti henkeä. "No matka alkoi hyvin, ei mitään.. sitten.. olisiko mennyt päälle tunti kun huomaan sivusilmällä että Anni tuijottaa ulos ikkunasta, ainakin minun tulkinnalla hieman ärsyyntyneen oloisena. Tuli heti sellainen olo, että olenkohan ollut liikaa taas äänessä. Anni kun ei muutenkaan koskaan "ajaudu" mun juttusille, mikä tuntuu osittain ikävältä, koska tulee olo ettei tykkää. Mutta ei sille voi mitään, eihän kaikkien nyt tarvikkaan, mutta en halua aiheuttaa toisille epämukavaa oloa.. sitä vaan tässä mietin että häiritsiköhän mun kalkatus matkalla liikaa." Majina selitti ja Kaapo mietti. "Tai sitten sä vaan yli analysoit. Mä en oo koskaan huomannu etteikö Anni susta tykkäis. Ehkä sä et oo sen lemppari tallilla, mutta et kyllä inhokkikaan." Kaapo vastasi. "Joo en mä sitä.. mutta nii.."
Lopulta rata tuli päätökseen. Sen aikana Majinalle oli noussut jo pieni jännitys. Hän oli nimittäin huomannut radan olevan näin livenä suhteellisen paljon haastavampi. Mutta samalla hän oli päivästä jo niin väsynyt, ettei jaksanut miettiä asiaa sen enempää. Majina päätyi lopulta nukkumaan Silvian ja Kaapon kanssa samassa hotellihuoneessa, joka oli muuten ihan taivaallisen hieno ja iso. Kaikki olivat tyytyväisiä, joten nainen uskalsi ummistaa silmänsä.
|
|
|
|
by Majina on Sept 20, 2019 21:56:57 GMT 2
Luku 1620. SyyskuutaKisapäivä, nyt se oli viimein koittanut, eikä jännityksestä ollut tulla loppua. Salva seisoi hiljaa, mutta tunsin, miten sekin oli jännittynyt. Joka lihas valmiina pinkaisemaan matkaan. Olimme tietysti lähtölistan hännillä ja ehtineet jo nähdä miten toinen toistaan uupuneemmat ja kaikkensa antaneet ratsukot kiisivät yli maaliviivan. *Pillin vihellys* Sebastian Malhonen ravasi ohitsemme kohti lähtöporttia, "Onnea!" mies huikkasi kohdallamme, mielestäni ihan oikeasti hyväntahtoisena. Vastasin samoin, vaikka tiesin ettei tuo kaksikko mitään lisä onnea tarvinnut, Malhosen hevonen oli nimittäin huippu suvusta ja oikein tehty tällaisille, ellei pahemmillekin radoille. Nämä menivät menojaan, eikä Sebastianin lähteminen juuri ennen meitä, ollut ainakaan auttanut jännitystäni. *Pillin vihellys* todella pieni apu ja Salva ponkaisi kohti lähtöporttia.
Oikeastaan minua pelotti jopa vähän, sillä rata ei ollut meille lopulta mikään läpihuuto juttu. "Viisi.." aloitti lähettäjä laskemaan ja valmistelin Salvaa lähtölaukalle. Hengitykseni oli todella tiheää, enkä uskaltanut katsoa radan reunalle, jossa saatoin tuntea Aavan jännittyneen katseen. "Kolme.." mies jatkoi. Olimme harjoitelleet tätä niin ahkerasti, että pelkäsin antavani huonon tuloksen, ihan vain muidenkin tähden. Mutta ei.. nyt on pakko pistää parasta ja siinä se. "Ratsasta!" kajahti lähettäjän kova ääni. Salva syöksähti eteen ja minä en aluksi ollut päästä laukan tahtiin, en ollut ennen tuntenut orin menevän tällaista vauhtia, se pisti selvästi kisavaihteen päälle, joka loi minuunkin uskoa ja päättäväisyyttä. Yksittäiset esteet onnistuivat helposti ja askel osui, mutta puolessa välissä rataa oli se kaikkein pahin koitos, kolmen haastavan esteen yhdistelmä, alamäkeen.
Salvan vauhti oli aivan liian kova ja ehdin vain sekunteja ennen ensimmäistä hyppyä nähdä kuvan meistä kierähtämässä toisella esteellä ympäri. Salva sen teki, en minä. Se teki normaalia korkeamman hypyn ja vauhti loppui kesken. Takajalat ottivat kiinni esteen päällä ja kuulin sen inhottavan kirskaisun, kun suojien metalliosat raapivat puuta. Mutta sitten, este olikin jo takana ja me jatkoimme matkaa katsojien taputuksien saattelemana. Viimeinen este meni todella reunaan. Vasen jalkani kiepsautti lipun kumoon, mutta uskoin vahvasti siihen, että ori oli kuitenkin hypännyt esteen hyväksytysti. Kiihdytys ja Salva oli taas täydessä vauhdissa.
Yritin pitkällä matkaa voittavalla suoralla vilkuilla sen takajalkoja, mutta haavoja ei onneksi näkynyt. Vielä muutama este ja rata päättyisi vesihautaan. Onneksi ori ei pelännyt niiden yli hyppäämistä, mutta teki sen kuitenkin aina tyylillä. Tuuli vinkui korvissa ja silmät painuivat viiruiksi. Este.. ja toinen. Salva tuntui vasta juuri ennen viimeistä estettä päässeen vauhtiin, vaikka se puuskutti jo raskaasti. Olin hiestä märkä, mutta onnellinen siitä, että kohta tämä olisi ohi ja tiesin tehneeni kaikkeni, niin oli Salvakin, jonka rooli oli iso joidenkin esteiden ylityksen pelastusten kohdalla. Se oli tarkka, terväpäinen ja teki nopeasti tarvittaessa omia päätöksiä. Luotin Salvaan täysin, siksi sen tänne valitsinkin. Viimeinen este, se oli vesihauta. Aloin jo kuulla ihmisten kannustukset ja näin maaliviivan tuntumassa muutamia tuttuja kasvoja odottamassa. Sitten ori hyppäsi viimeisen kerran.
|
|
|
|
by Majina on Oct 5, 2019 20:51:11 GMT 2
Luku 175. LokakuutaHuh, olipa sitä tullut äkkiä taas syksy, mutta ei se mitään, Kaapo tykkäsi syksystä. Oikeastaan se oli hyvä kakkonen, mutta kyllä talvi vain vei voiton parhaana vuodenaikana. Mies istuutui tallituvan pitkälle penkille, kädessään kuuma kaakao. Kaapolla oli yllään punasininen kuvioitu villapaita, jota Majina oli aina ruinaamassa lainaan kylmällä. "Koska se on mulle ko mekko!" tämä aina sanoi. Mutta Kaapo oli tarkka omaisuudestaan ja oli aina onnistunut kiertämään kyselyt isommitta tappelutta.
Kotvan kuluttua joku asteli ovesta arkailematta ja moikkasi heti reippaasti. Kaapon kasvoja vasten iski vahva tunnuksen omainen tuoksu, tästä miehestä ei voinut erehtyä. Hän tunnisti miehen heti Alvar Nurmeksi, Majinan hyväksi ystäväksi, tai no, hyväksi ja hyväksi, Kaapo ei tuollaista kettua ottaisi kaveriksi ikinä, mutta Majina oli Majina, ja pärjäsi usein melko hyvin hankalienkin persoonien kanssa, eikä tullut narratuksi helpolla. "Mooi" Kaapo vastasi tuttuun rauhalliseen tapaansa. Alvar kaatoi itselle kahvia tuvan pöydällä, kuin olisi vakio naama näillä kulmilla. "Misä Maikku?" tämä kysyi. "En tiiä kyllä yhtään, varmaan tulee kohta talleille." Kaapo vastasi.
Hetken kaksikko ehti olla kaksin ja Alvar istuutua Kaapoa vastapäätä, kun ovelta kuului taas ääni, tällä kertaa heittämällä yksi Kaapon lemppareista. Saaga suorastaan lensi sisään ja täytti huoneen tuttavallisella rupattelullaan. Kaapo kuunteli sivusta, kun Alvar ja Saaga tekivät tuttavuutta. Miestä kyllä hieman ärsytti se, miten helposti Alvar sai Saagan puolelleen ja he juttelivat heti rennosti. Kaapo oli ollut ihastunut Saagaan siitä sekunnista lähtien, kun he ensimmäistä kertaa näkivät, mutta mitä tällainen hiljainen ja juro suomalainen mies tekee, ei saa sanaa suustaan naisen lähellä. Ja jos saa, se on aina jotain, mitä tämä jää lopulta aina katumaan.
Kaapo tuijotti Saagaa tiiviisti, kuin yrittäen viestittää sanoitta, että tule tule perkele mun viereen istumaan! Mutta ei, Saaga ohitti telepaattisen viestin ja istui suoraa Alvarin kylkeen. Kaapo pyöräytti salaa silmiään, jaa a, jos tuo Alvar jumaliste alkaa yrittää Saagaa, on Kaaponkin kai pakko puuttua peliin. Alvar ei ehkä olekaan kettu, vaan itse asiassa käärme, iso ja ilkeä käärme, joka houkuttelee tyttöä toisen perään eikä ikinä katsele heitä paria kuukautta pidempään.
Yhtäkkiä Kaapo tunsi, miten Saagan jalka osui häneen pöydän alla ja säpsähti. Helvetin noloa. "Mun pitää mennä, moi" Mies sanoi pikaisesti, nousi ja suorastaan viskasi kuppinsa altaaseen, kadoten teille tietämättömille. Mutta heti lähdettyään tajusi tehneensä taas yhden kaduttavan virheen, jättäessään Saagan yksin Alvarin hellään huomaan. Seuraava yö meni nukkumatta, kun Kaapo mietti mitä kaikkea kaksikko oli vielä hänen lähtönsä jälkeen jutellut.
|
|
|
|
by Majina on Oct 10, 2019 19:31:41 GMT 2
Luku 1810. LokakuutaAamulla satoi, mutta se oli loppunut hyvin pian, tuoden ilmaan sopivan määrän raikkautta. Majina kaipasi kunnon ukkosta, jonka hän arveli saapuvan tietystikin juuri sinä päivänä, kun Ansamaassa juhlittaisiin Halloweenia. Nainen kierteli tallia ja lähti kohti tupaa, kävellen ovella suoraa päin Theoa. "Anteeksi!" Majina parkaisi ja piteli otsaansa, jonka oli iskenyt miehen rintaan. "Ei kuule haittaa mitään" Theo vastasi rennosti. "Onko millaiset suunnitelmat loppuillalle?" mies uteli. "Hevosille ruoat ja sitten olen kävelylenkin tarpeessa, ajattelin siis lähtä ihan omin jaloin tuonne maastoon, ilman eläimiä" Majina kertoili. Theo tarjoutui heti auttamaan ruokinnassa, nainen ei ollut varma oliko mies saanut hänestä nyt jokseenkin väsyneen vaikutelman törmäyksen johdosta, mutta apu kelpasi joka tapauksessa. Tallin käytävillä kuului hetken kuluttua vain hevosten hiljainen rouskutus ja tyytyväinen hörinä, kun kaksikko istuutui vielä tuvan penkille kaakaolle. Majinan puhelin pirahti, viestiä pukkasi. Nainen avasi sen ja jäi tuijottamaan lähettäjän nimeä, Tuutikki? Majina luki viestin uudelleen ja kertoi sitten Theollekin ihastuttavasta nimestä. "Eikä!" mies tuhahti ja molemmat hymyilivät. Talleille oli saapumassa kolme uutta asukasta, jotka muuttaisivat tallirakennukselle. Yksi heistä oli Tuutikki, mutta sitten oli myös mielenkiintoinen kaksikko, nimittäin Mirka ja Anna. Nämä kaksi vaikuttivat niin motivoituneilta ja ahkerilta, ja naisesta tuntui että tämä kaksikko pärjäisi varmasti hevostensa kanssa, vaikka iältään vielä melko nuoria olivatkin. Theo meni lopulta menojaan ja Majina lähti asuinrakennukselle vaihtamaan kamppeet kosteaa lenkkiä ajatellen. Keittiössä hääräili tuttu kaksikko, Anni ja Saaga. Noista kahdesta oli tullut jo niin tuttuja, että tuli heti lämmin ja kotoisa olo jutellessa. Nainen kiiruhti kuitenkin kaapilleen ja vaihtoi vaatteensa ripein ottein, että ehtisi takaisin kotiin vielä ennen pimeää.
Ulkona vinkui jo tuuli, kun nainen lähti hölkkäämään tuttua maastopolkua pitkin. Ilma tuntui niin ihanan raikkaalta ja luonto vielä ainakin toistaiseksi eläväiseltä. Muutama orava ja lintu siellä täällä, mutta muuten oli tyyntä. Majina hiljensi kävelyksi, kun huomasi tulleensa ensimmäistä kertaa melko outoon risteykseen. Tämä päätti poiketa normaalista hevosella mentävästä reitistään ja valita vasemman. Jos hän vielä hetken juoksisi tätä pitkin ja kääntyisi sitten kotiin. *Rasahdus. Majina jarrutti ja pysähtyi äkisti, nainen yritti kuunnella tarkkaan, mutta kovissa humisi hengästyminen. Hetken hän oli paikallaan, kunnes polulle hyppäsi musta kissa. "No hei?" Majina sanoi ääneen hieman kysyvällä sävyllä, mitä kissa täällä keskellä ei mitään oikein teki. Tietysti Majina oli taas tyypillisen ajattelematon lähtiessään vielä juoksemaan poispäin kävelevän kissan perään. Nainen seurasi kissaa oudon lumoissaan ja päätyi tulemaan polun loppuun, jonka päässä kohosi pieni mökki. Sen ikkunassa oli valo ja piippu tuprutti valkoista savua. "Mitä ihmettä?" Majina sanoi huohottaen. Mökille ei päässyt autolla, sillä sen ympärillä oli silmän kantamattomiin pelkkää tiheää metsää. Talon takaa kuului tömähtelyä ja hetken kuluttua sen takaa esiin käveli valtava hevonen, samainen musta kissa selässään.
Ovelta kuului ääntä ja hetken nainen mietti piiloutuisiko jonnekin, koska oletti, ettei näin korpeen asuttautunut voinut tahtoa vieraita. Intuitio osoittautui täysin oikeaksi, kun ovella seisova vanha muori karjaisi "Kuka sinä olet ja mitä teet minun tontilla?! Alahan mennä!!". Majina otti heti takapakkia, vilkuili vielä ympärilleen ja katsahti eläin kaksikkoon, kunnes lähti juoksemaan takaisin polkua kohti. Vielä naisen käännettyä selkänsä tuolle akalle, kuuli hän tämän huutavan "Minä pidän huolen ettet sinä löydä enää tänne.. onko selvä?! tai muuallekaan!". Majinaa puistatti naisen, niin kylmä ja karhea ääni. Miten täynnä vihaa voi ihminen olla?
* * *
Dochas seisoskeli jo pihalla odottamassa naista, joka oli yllättävän paljon myöhässä itse asettamastaan aikataulusta iltaa ajatellen. Mies hengitteli syvään ja yritti olla ajattelematta sitä mahdollisuutta että Majina oli saattanut eksyä. Ei se tuuliviiri varmaan ollut tajunnut edes taskulamppua ottaa ja pihalla oli jo todella pimeää. Puhelimeen ei ollut saanut yhteyttä enää pitkään aikaan, mutta Kaapolle mies oli jo soittanut ja kysynyt mielipidettä, kannattiko tuonne metsään jo lähteä huutelemaan, vai saisiko siitä vaan ylisuojelevan miehen maineen? Kaapo oli sitä mieltä että pitäisi lähteä, ei kukaan näin pitkää lenkkiä ottaisi pimeässä metsässä yksin ja tarjoutui lähtemään mukaan, ettei Dochaskin katoaisi. Lucifer napattiin myös mukaan ja kolmistaan he lähtivät pimeyteen. Matkalla Kaapo uskaltautui Dochasin käskystä soittamaan Saagalle ja kertomaan mikä tilanne nyt oli ja informoimaan muitakin tilanteesta. Kului puolituntia ja Dochasin iphone teki kuoleman kylmyydessä, enää Kaapon vanha nokia jaksoi vedellä ja jos se oli voinut puhua, olisi se sanonut "pyh.. nuoriso!". Molemmat alkoivat jo toden teolla hätääntyä.
* * *
Majina itki, ei ollut tosi, ettei aikuinen ihminen löytänyt enää takaisin tielle. Tämä oli lähtenyt mökiltä kulkemaan - oletetusti - samaan suuntaan, mistä oli tullutkin, mutta päätynyt vielä oudompaan sijaintiin. Nainen oli jopa kääntynyt takaisin ja luullut tulleensa sille aukealle, missä mökki vielä äsken oli ollut, mutta nyt sekin oli kadonnut, eikä nainen ollut varma oliko hänellä jo kuumettakin ja houraili sen takia koko jutun? Mutta ei auttanut, Majina ei ollut helposti luovuttavaa tyyppiä, joten tämä jatkoi eri suuntiin haahuilua ja yritti etsiä tuttua maamerkkiä. Sitten, vihdoin ja viimein nainen sattui kuulemaan Dochasin pitkän huudon "NYT SAATANA MAJINA!! EN OO MENOSSA KOTIIN ENNENKO ILMAANNUT!!" mies kuulosti hirvittävän vihaiselta, mutta nainen ignoorasi huudon sävyn kokonaan ja huojentuneena lähti juoksemaan ääntä kohti. Oma ääni ei hänellä enää kuulunut, vaan se oli kylmyydestä ja itkusta täysin käheä. Majina juoksi, vaikka jalat tuntuivat inhottavan jäisiltä tikuilta, jotka saattaisivat napsahtaa poikki hetkenä minä hyvänsä.
* * * Kaapo taputti jo väsyneenä maassa istuvaa Dochasia olalle, merkiksi siitä että olisi odotettava poliisin etsintäpartion saapumista ja annettava heidän hoitaa työ, kunnes he kuulivat Majinan aiheuttavan räminän ryteiköstä. "Majina?" Kaapo sanoi varovasti, kun huomasi Luciferin päästävän varoittavan murinan. "No hei" kuului naisen käheä vastaus ja nyt taskulamppu tavoitti naisen. Täysin läpimärkä ja uupunut Majina halasi Dochasta, tällä meni aivan ohi miesten nuhteleva puhe ja sanoi lopulta vain "En mä nyt jaksa selittää, kerron myöhemmin..", johon miehet hieman rauhoittuivat ja vaihtoivat sävyn hieman säälivämpään. Ilta päättyi kuitenkin hyvin, Dochas ja Kaapo kantoivat naista vuorotellen ja lopulta sänkyyn, jonne tämä nukahti heti, puristaen Dochasin kättä kuin mitäkin kuolemaa tehdessä. Kaapo kertoi muille kiinnostuneille ja huolestuneille illan tapahtumat vielä kynttilällä valaistussa keittiössä ja kehotti kaikkia menemään jo nukkumaan, nainen kertoisi oman kantansa asiaan aamulla. Kaapo kuitenkin mainitsi vielä, ettei Majina todellakaan eksynyt helposti ja omasi koko kolmikosta parhaan suuntavaiston, joten tämä oli vähintäänkin hämärää ja todellinen rimanalitus naiselta.
|
|
|
|
by Majina on Oct 13, 2019 16:13:59 GMT 2
Luku 19Perjantain 11. lokakuuta tapahtumat [Majina] Olin koko päivän pessyt ja kuurannut kartanon vanhoja puisia lattioita ja ikkunoita, kädet huusivat hoosiannaa, mutta pakko se oli tehtävä. Olin eilen käynyt pienen reissun metsässä, ja tunsin kuinka kuume alkaisi iltaa myöden nousta. Halusin kuitenkin valmistautua hyvissä ajoin kaikkeen. Halloween juhliin oli enää kaksi viikkoa aikaa, olin muutenkin järkyttynyt kutsuun vastanneiden määrästä, paljon oli vieraita tulossa. Olisi kuitenkin vielä hoidettava Tea, joten lähdin talleille. Olinpa taas niin ajatuksissani, mietin kaikkea outoa mitä talleilla ja maastoissa on tapahtunut. Olin viime päivinä alkanut pistää asioita yhteen ja tullut siihen tulokseen että Ansamaassa tapahtui normaalia enemmän asioita, joille oli vaikea keksiä selitystä, niitä saattoi olla paljon enemmänkin, sillä moni varmasti jätti suosiolla kertomatta omat kokemuksensa. Puhuin eilen äitini kanssa puhelimessa ja hän naureskeli, että mummoni saisi kohtauksen, jos kertoisin mitään näistä outouksista. Kerrottakoon että mummo ihan avoimesti nimitti itseään noidaksi, ja minä olen pitkään ottanut sen ihan vitsillä ja heitellyt "On se Dolores mummo höpsö" lausahduksia, mutta lopulta jättänyt vanhemmalla iällä asian kokonaan kommentoimatta. Vaikka tämä varmasti tarjoutuisi tulemaan heti suomeen karkottamaan kaikki pahat henget ja kummitukset, en halunnut sitä. Tai siis, en halunnut jostain syystä nähdä mummoani, hän osasi olla todella raskas ja vaikea, jonka itse laittaa "asioiden näkemisen" piikkiin. Mitä jos Dolores näkisi vaikka Saagan ja toteaisi "Olet riivattu", mitä siinä sitten kiusallisesti naureskelemaan. Toisaalta eihän minun tarvitsisi hänen puheitaan alkaa tulkkaamaan, mutta ties vaikka joku osaisi espanjaa.
Tulin tallin ovesta sisään ja Ella valitteli valojen toimimattomuutta. Kuitenkin ne jostain syystä menivät minulla ongelmitta päälle, tosin hiukan välkkyen. Vastahan tähänkin uuteen rakennukseen laitettiin lamput. Sitten minua iskettiin taas päin naamaa oudolla kysymyksellä. "En tiennytkään että teillä on kissa" heitti Ella. En ollut varma miten tuohon pitäisi reagoida, ei meillä mitään kissaa ollut, ei todellakaan. "Se oli sellainen musta, kiiluvilla silmillä" Ella jatkoi ja minulla meni kylmät väreet jo sadatta kertaa viimeisen päivän aikana. Tiesin että kissa oli sama, täytyi olla ja yritin sopertaa jotain eilisestä illasta, mutta se tuli vain väsyneenä ja kuumeisena puurona ulos, joten lopetin tarinan melkeinpä kesken. Ellan hevonen Sirpa näytti stressaantuneelta, sen korvat pyörivät ympyrää ja ilme oli turhan tarkkaavainen, sama reaktio minkä olin nähnyt kaikilla eläimillä, jotka olivat aikanaan törmänneet metsässä siihen outoon valkoiseen hevoseen. Ajatus katkesi, kun Dochas tuli talliin ja käskytti minut sisälle lepäämään.
Tulin illalla vielä takaisin talleille, olo oli helpompi, mutta edelleen vilustunut. Halusin olla paikalla, kun Anna ja Mirka saapuisivat. Ehdin aloittaa mukana tuomani ruoan, kun kaksikko tuli tupaan, mukavia molemmat, totesin päässäni lähes välittömästi. Taas minua kuitenkin koeteltiin, Mirka kertoi matkastaan talleille ja sen aikana tapahtuneesta - melkein - kolarista, jonkun tunnistamattoman eläimen kanssa. Sysäsin tällä kertaa salaliittoteoriani mielen sopukoihin ja nauroin aidosti sille, miten tilanne oli lopulta päättynyt. Pistin kuitenkin merkille, miten huolettomasti kaksikko tapahtuman loppujen lopuksi otti. Katsotaanpa parin kuukauden päästä uudelleen, mikä on reaktio, kun taas tapahtuu jotain kummaa.
Lauantain 12. lokakuuta tapahtumat [Kaapo] Nojasin hiljaa tallin seinään ja kuuntelin Saagan laulua. Yhtäkkiä rekisteröin myös sen, että nainen taisi tanssia, äänistä päätellen. Oli päästävä lähemmäs katsomaan. Tuijotin hetken nurkan takaa, miten Saaga keikkui puolelta toiselle, oli pakko hymyillä. Lopulta päätin kuitenkin kävellä suoraa juttelemaan, halusin nähdä reaktion, se olisi suloinen joka tapauksessa. Olin oikeassa, kehuttuani Saagaa, tämä hyppäsi ilmaan pelokkaana ja samaan aikaan kasvoilta paistoi hämmentynyt, *oliko pakko* ilme.
Suupieleni nytkähtivät, mutta en nauranut. Tästä alkoi tulla tapa, en pitänyt itsestäni meteliä, joten jo ihan vahingossa, säikyttelin muita. Saaga kuittaili loukkaantuneen oloisena jotain hiiviskelystäni, kuten aina. Meidän tapa kommunikoida oli mielestäni hieman kummallinen, ei huono, mutta ei ehkä ihan sitä mitä olisin tahtonut. Tällaisella menolla emme koskaan tutustuisi, vaan keskustelisimme ikuisesti minun kissamaisuudestani ja Saagan hermoheikkoudesta. Nainen tajusi yhtäkkiä että olin nähnyt liikaa ja punastui, punastui paljon itse asiassa. Niin paljon että minullakin tuli hieman outo olo. Jatkoin kehumista, mutta mainitsin myös rehellisyyden nimissä, ettei naisen ääntä ehkä arvostettaisi meidän kahden kuplan ulkopuolella. Saaga haistatteli minulle paskat, mielessäni kiitin tuttavallisesta letkautuksesta, mutta ulospäin muljautin vain naamaani. Tiedättekö sen tunteen kun yhtäkkiä haluatte koskea johonkin? No minulle tuli sellainen, erittäin vahvasti, joten tarrasin Saagan jalkaan, tämän yrittäessä nousta satulaan. Naisella ei värähtänyt ilmekään, ehkä vähän petyin, mutta olihan tuo aika pieni juttu ja ehkä hänelle arkipäivää, että miehet nosteli, en tiennyt. Mutta me emme olleet ennen näin lähekkäin olleet, edes vahingossa.
|
|
|
|
by Majina on Feb 17, 2020 16:20:38 GMT 2
Luku 2017. HelmikuutaAnsamaan pihalla kävi äherrys ja puherrus, kun Dochas pilkkoi moottorisahalla pihan keskelle kaatunutta koivua polttopuiksi. Kaapo oli onneksi tullut avuksi, nimittäin neuvojan rooliin. Kiharapää istui kannolla viimeisenpäälle toppakamppeisiin vuorattuna ja kommentoi milloin mitäkin Dochasin tekemää virhettä ja turhaa liikettä, tietysti siemaillen samalla termarista viimeisiä kahveja. Uni seisoi hieman sivummalla, vielä valjaat yllään. Se oli saanut kunnian vetää puunrunkoa paremmalle paikalle ja oli nyt ylpistynyt entistä enemmän.
"Et viittis antaa sitä puukkoa" Dochas huusi Kaapolle, joka näki puukon maassa ja potkaisi sen lähemmäs nousematta ylös. "Ei helvetti Kaapo" Dochas nauroi tuskaisena ja kävi poimimassa välineen. Läheisen puun linnut lähtivät parvena lentoon, kun moottorisahan surina taas hetkenkuluttua alkoi. Lumi oli alkanut jo sulaa, eikä uutta ehkä enää sataisi. Eilen riehunut myrsky oli tehnyt tuhojaan ympäri Kuukaria, sähköjä oli edelleen poikki ja raivaustöitä ympäriinsä. Autolla kaupunkiin lähtenyt Majina ei ollut osannut odottaa kuinka paljon. Tämä oli joutunut käyttämään jo useampaa kiertoreittiä päästäkseen määränpäähänsä. Naisen oli haettava vanha ystävänsä Litzy yhdeltä pieneltä kahvilalta, johon Majina oli tämän pyytänyt jäävän hetkeksi.
Muutamista mutkista ja hidasteista huolimatta nainen pääsi kuin pääsikin kahvilan eteen parkkiin ja nappasi puhelimensa käteen. 12 lukematonta viestiä ja 4 puhelua komeilivat sen näytöllä. Majina vilkuili ihmeissään kahvilan suuntaan, jos jotain olikin sattunut. Mutta ei, Litzy käveli jo kohti autoa täysin hyvinvoivan oloisena. Tämän karvatakki, lakki että - kai aiemmin - laitetut hiukset olivat kastuneet ja tyttö näytti uitetulta koiralta. Silti katse oli määrätietoinen kuten aina. Majina piti Litzystä, muttei ollut varma miten tuo suurkaupunkilainen sopeutuisi tallielämään. Majina tiesi miten hienostunut Litzy oli ainakin silloin aikanaan, eikä osannut kuvitella tätä muuhun maisemaan kuin pitkän rannan aurinkotuoliin suuret lasit päähän.
"Mooi rakas!" Litzy sanoi tutulla korkealla äänellään ja halasi tiukasti. Nyrpistin nenääni ja työnsin tämän kauemmas. "Sä oot kyllä ihan litimärkä" sanoin ja jatkoin sitten "mutta ihana nähdä!". Litsyn tasaisille kasvoille nousi teatraalinen surun ilme ja tämä aloitti "Kyllä, täällä satoi vielä hetki sitten kaatamalla! Juoksin näissä pienissä korkkareissa taksilta kahvilalle, koska se mies jätti mut ihan liian kauas, enkä ensin huomannut!" nainen parahti ja nosti käden otsalleen kuin petetty kaunotar. Nauroimme hetken ja lähdimme sitten ajamaan.
Ajoin auton suojaan ja nappasin toisen Litzyn valtavista matkalaukuista. Luulin tämän ottaneen itse toisen, mutta se oli vielä autoni takapenkillä. "Litzy Acosta!" Kaikui jo pihalta. Lähdin vetämään valtavaa lastillista naisen tavaraa pihalle, jossa näin tämän jo pitävän Dochasta kädestä. "Sähän oot Maikun eikö" Litzy kysyi ja katsahti miehen takana tönöttävään ilmeettömään Kaapoon. "Itse asiassa se on mun" Dochas vastasi hymyillen. "Huh, säikähin jo!" Litzy nauroi, vilkaisi vielä säälien Kaapoon ja kääntyi sitten kohti Majinaa. "Missä mun huone on?" tämä tiedusteli. "Mä näytän, tuu perässä. Mutta hae tuo sun toinen laukkus ensin!" vastasin naljaillen. "Mitä ihmettä nyt.. " Kaapo mutisi itsekseen, kun Dochas kääntyi takaisin töiden puoleen ja taputti nauraen miestä olalle.
Litzy laitteli huonettaan jo koreaksi, ihan kuin viipyisi pitkäänkin. Luulin että puhe oli korkeintaan kuukaudesta, mutta saa nähdä. "Millainen mies tuo Dochas oikein on? Onko ihan tottelevainen ja sellanen mitä kehtaa viiä näytille?" Litzy kysyi normaalilla sävyllä, ihan kuin tuo olisi tavallistakin tavallisempi kysymys. "Nooh.. onhan se.. en mä nyt tiedä mitä sä tolla tottelev.." aloitin kunnes Litzy jatkoi "Eli oot ihan tossun alla vai? Oishan se pitäny arvata, hyvä siis että tulin". Nainen jatkoi vaatteiden nostelua kaappiin ja kyseli jotain verhojen silityksestä. Minä suljin auki jääneen suuni ja tuijotin seinän koukeroista tapettia, tiesin tehneeni ison virheen.
|
|
|
|
by Majina on Mar 1, 2020 0:19:16 GMT 2
Luku 211. MaaliskuutaSaaga istui jo mukavasti takapenkillä, tämä oli istutettu kahden tikittävän aikapommin väliin. Kaapo, joka istui naisen oikealla puolella, piti katseen tiukasti maisemissa ja ajatukset ominaan. Sen sijaan auton toisella laidalla istuva Alvar oli vilkuillut puhelintaan vähän väliä, lie kuinka moni akka kyseli kuulumisia. Doc ajoi ja Maikku istui vänkärillä huudellen välillä vastauksia auton perällä istuvalle Litzylle. Kyllä vain, maasturissa oli kuudes paikka, jolle punapää oli vastahakoisena suostunut. Toista, perässä ajavaa kulkuneuvoa oli lupautunut ajamaan Silvian tuttu Aleksi. Kyseisessä autossa matkusti heidän lisäkseen Anni, tämän exä sekä Mirka ja uusin tuttavuus Julius. Tähän mieheen Majina ei ollut vielä kasvotusten ehtinyt tutustua, mutta tiesi sen tapahtuvan retken aikana. Mitä nainen oli tallilla nopeasti viuhtoessaan miestä seurannut, vaikutti tämä ihan asiajätkältä. Katsotaan milloin tuo kiltiltä ja tunnolliselta vaikuttava mies uskaltautuisi valmentamaan tulikivenkatkuista neiti Ansamaata.
"Saagan silmät luppasee" Alvar naurahti hissukseen, jolloin naisen pää nytkähti Kaapon olalle ja hiljainen kuorsaus alkoi. Tämähän ei kuitenkaan Alvarille passannut, vaan tämä keikautti Saagan pään omalleen. Majina ja Dochas pistivät kaiken kyllä merkille, mutta pysyivät vaiti, vain toisiaan vilkuillen. Onneksi Kaapo ei moiseen kinasteluun selvimpäin lähtisi, joten huoneidenkin jako varmasti lopulta sujuisi, vaikka Alvar kailottaisi kaikille Saagan tulevan hänen huoneeseensa. Toisaalta sai nähdä pistäisikö Saaga pompottelulle lopun ja päättäisi itse.
Matka alkoi olla taputeltu, muutamat väärät käännökset ja mutkat olivat tosin vieneet aikaa. Maikku oli yrittänyt viestitellä toisessa autossa matkanneen Annin kanssa, miten heillä meni, mutta nainen oli vastannut vain kerran, ilmeisesti kuitenkin hyvin. "Siis tuoko se on?" Kuului Alvarin matala ääni jälleen, joka sai kaikki - jopa juuri hereille säpsähtäneen Saagan - kurkistelemaan ulos. Siinä se nousi, uljas ja komea Laskettelukeskus Jyrkkä. "Ai kamala" Majina voihkaisi nähdessään oletetun päärakennuksen, "Mihin jumalan selän taakse me tultiin" tämä jatkoi ja kurkkasi taustapeiliin varmistaakseen että toinen auto oli perässä. "Ja minähän tulin siis vaan laittamaan Saagalle sukset jalkaan ja vauhtia pukkaamaan" Alvar kertoi omien suunnitelmiensa muutoksista. Litzyn ja Dochasin yhdistyneet naurut raikuivat hetken autossa.
Hetki ja sitten kaikki seisoivat rakennuksen edessä sitä kauhistellen. Maali rapisi para-aikaa irti seinistä, mainokset olivat vuodelta nakki ja muusi, eikä paikalla näyttänyt ensinnäkään olevan ristin sielua. "Hyvää päivää" kuului yhtäkkiä joukon takaa. Litzy kirkaisi kurkkusuorana ja sai muutkin säpsähtämään toisinpäin. Meitä vastassa oli vanha muori, jolla oli yllään reinot ja värikäs villapaita, kai samalta vuodelta mainosten kanssa. Juttelimme naisen kanssa, joka osoittautui osaksi henkilökuntaa. "Tulkaa sisälle vaan joka iikka" vanha nainen sanoi ja lähti kohti ovea. Kaikki kääntyivät katsomaan toisiaan kauhunsekaisena, heti tämän käännettyä selkänsä. "Wohoo, tulee ihan SAAAkelin nastaa" Alvar sanoi ja porukka repeili. Mihin soppaan porukka oli itsensä keittänyt.
|
|
|
|
by Majina on Mar 15, 2020 16:55:42 GMT 2
Luku 2215. MaaliskuutaLaskettelukeskus oli ollut kamala, ei sitä ollut kieltäminen. "Siellä oli muuten taatusti hometta! Ihme että paikka vielä pysyy noinkin kasassa." Majina kailotti tallituvan penkiltä ja otti varovaisen hörpyn teestään. Koko porukka tuntui olevan asiasta samaa mieltä. "Itselle pahin tikki oli kyllä ruoka" Dochas voivotteli ja jatkoi vielä "Kun ulkona laskettelee ja juoksee ensin tunteja ja tulee sitten tuollaiselle aterialle.. niin juu". Majina pudisteli päätään ja huokaili kammotuksesta. Nainen tiesi myös mitä muille oli tapahtunut ja mitä kaikenlaista he olivat huoneistaan löytäneet, pelkkä ajatuskin nostatti jälleen niskavillat pystöön. "Saa nähdä miten sen puljun käy" Kaapo mumisi hiljaa sohvalta. "Siellähän oli poliisikin jossain vaiheessa, eikö? Että pistävät kyllä kiinni sen ja varmaan maantasalle koko rakennuksen." Doc vastasi. "Joo ei siitä enää ole laskettelukeskukseksi.." Majina myötäili ja katsoi alas mukiinsa. Reissu oli kuitenkin ollut kaikkien mielestä ikimuistoinen, jännittävä että karmiva, eikä tämä tarina vielä saisi päätöstään, siitä oli Maikku varma. Siitä keskuksesta vielä kuultaisiin, ellei jopa tvstä niin lehdestä ainakin.
Kaapo oli ollut reissun jälkeen kaikkein väsyneimmän näköinen, sen sijaan Litzy oli ollut täydessä terässä ja heti kotiin saavuttuamme puunannut itseään vessassa tunti tolkulla. Maikku toisaalta ymmärsi yskän, milloin lie ne lakanatkin oli vaihdettu, joissa porukka oli yhden pitkän ja tuskallisen yön nukkunut. "Ai niin ja se ROTTA!" joku muistutti, hyi iljetys sitä. Majina oli pyytänyt kaikki rahat takaisin jälkikäteen ja palauttanut ne osanottajille, siis ne muutamat eurot joita keskus oli pyytänyt. Eipä ollut siellä kukaan pistänyt vastaan, vaan rahat sai siltä seisomalta kouraan. Eivät tuntuneet haluavan minkään laisia ongelmia, yhtään kenenkään kanssa.
Maikku tiesi Saagan voineen huonosti osan reissusta, mutta tiesi tämän viettävän aikaa Alvarin kanssa, jonka hyviin puoliin kuului onneksi tietyntasoinen muista huolehtimisen taito. Myös Kaapo oli pitänyt tyttöä silmällä, hän oli siis hyvissä käsissä. Yhtäkkiä naisen ajatukset haahuilivat Anniin, mitä tuo oli reissussa tehnyt? Maikku tajusi, ettei ollut hirveästi tätä nähnyt ja kaksikko oli ollut paljon omissa oloissaan. Hän myös muistaa elävästi, miten Anni ja Raakel olivat supattaneet jostain rasiasta ja paikallisesta lehdestä. Kai kyseessä oli kuitenkin vain jotain yhtä ällöttävää ja outoa kuin muillakin. Samaan aikaan Litzy juoksi tupaan Kuukarinkaupungin iso lehti kädessään ja niin ällistynyt ilme kasvoillaan, että Maikkukin saattoi uskoa nyt olevan tosikyseessä. Litzy leväytti lehden keskelle pöytää ja koko tallijengi kumartui sen ääreen. "Murha laskettelukeskuksessa" luki isolla heti kannessa. Laskeutui hiljaisuus, kun kaikki jäivät lukemaan tekstiä kiihtyneenä.
|
|
|
|
by Majina on Mar 26, 2020 2:16:16 GMT 2
Luku 2326. MaaliskuutaDochas tuijotti karsinan nurkkaan nukahtaneen Kaapon nuokkumista. Pojan pää keikahteli tämän etsiessä parempaa asentoa. Doc puisteli itsekseen päätään moiselle näylle. Tuo oli luvannut tulla auttamaan karsinoiden siivouksessa ja mitä vielä, mutta oli pistänyt muutaman boxin jälkeen istualleen ja siihen myös jäänyt. Kello oli kuitenkin kolme päivällä, niin moinen väsymys oli outoa. Ei Kaapo ainakaan Docin tietääkseen ravannut öisin missään baareissa sun muissa, ellei sillä ollut joku salainen heila tai toinenkin, joista ei kehdannut kertoa. Toisaalta Kaapolla ei naista ole ollut sitten vuoden nakit ja muussi, josko koskaan. Dochas ei ainakaan saanut heti päähänsä. Kaapo nyt vain aina oli ollut tuollainen.. no.. väsynyt sielu. Dochasin iskiessä kädet yhtäkkiä yhteen, avasi tämä kuitenkin silmänsä.
Kaapo: "No" Dochas: "No mitäs tässä" Kaapo: "Häh" Dochas: "Mitä häh?" Kaapo: "Mitä kello?" Dochas: "Viittävailla sun aika nousta ja auttaa" Kaapo: "Joo sori" Dochas: "Siivoo Unen" Kaapo: "Näinkö unta?" Dochas: "Jos näit niin kerro ihmeessä kenestä, mutta muuten mee siivoon Unen karsinaa"
Kaapo ei näyttänyt tykkäävän rajusta kohtelusta vaan tuhisi jotain, nousi ja meni suoraa oman Uni suokkinsa karsinalle, joka myös nuokkui sen perukoilla unisena, isäntäänsä tullut kenties? Kaapon nakellessa kikkareita kaarella kottareihin, pamahti tallin ovi täydellä viuhunalla auki ja sisään asteli - joko arvaatte - Majina. Molemmat miehet ottivat heti asennon, kuin missäkin armeijassa. Raukat olivat aina valmiina kaikkeen, mitä tulinentuittu toi tullessaan.
Majina: "M i t ä täällä tapahtuu?!" nainen kailotti ja juoksi Unen karsinalle sekavan huvittava ilme kasvoillaan. Dochasinkin piti tulla heti salamana lähemmäs kuuntelemaan.
Majina: "Miten mä kuulin semmosta juttua, että sinä Kaapo Maalismaa olisit muka Ruunaan Malja kisojen osallistujissa?" Kaapo: "No sii.." Majina: "Ja Salvalla vieläpä.. ootko sitä koskaan ratsastanut edes?" Kaapo: "Oon, silleen... sori" mies sanoi vaikeana ja hieroi niskaansa. Majina: "Millon? En kai mä oo huomannu.. muutaku että se on paremmassa kunnossa ko aikoihin" Kaapo: "Oon mennyt sillä aina ku juuri kukaan ei oo talleilla, en tiiä onko kukaan nähnyt" Majina: "Ja siis ei mua haittaa, mut tää on niin absurdia. Miten sä sinne?" Kaapo: "En tiiä, oon aina halunnu kilpailla, mutta tuntuu että mietin liikaa mitä muut on mieltä.. tai siis.. ku mulla on sellanen tunne että muilla on musta sellanen vähä laiskan, väsyneen ja elämänhaluttoman ihmisen kuva.. en halua sitä huomiota mitä tulee jos muutun" mies sanoi ja näytti siltä että tämän silmät kostuivat. Dochas: "Rakas rusinapulla mussutin Kaap.." Kaapo: "Hyi helvetti lopeta"
Selvisi siis lopulta syy sillekin, miksi Kaapo oli usein päivisin niin vedoton. Tämä oli salaa ratsastanut Salvalla ja harjoitellut hyppäämistä, jotta voisi kilpailla Ruunaan Maljassa. Kukapa olisi uskonut.
|
|
|
|
by Majina on Apr 4, 2020 1:58:10 GMT 2
Luku 244. Huhtikuuta[Kaapo] Tuijotin Saagaa, kun tämä siivoili kanssani pihaa. Lumen alta oli paljastunut vaikka mitä, mikä oltiin viime syksynä unohdettu. Yritin keskittyä omiin hommiini, mutta silmäni ajautuivat aina häneen. Saaga oli niin kovin suloinen, sillä oli pienet kädet ja jalat, kivat tissit ja sen hiukset oli pitkät ja aina vähän takkuiset. Aina kun Saaga nauroi, sen silmäkulmiin ilmestyi pieniä juovia ja eikä se peitellyt valkoisia hampaitaan. Yleensä naisella oli ylähuulessa koru, mullakin oli joskus ollut kielessä, mutta se oli jo umpeutunut.
Enhän mä toisaalta tiennyt, mitä sen ja Alvarin välillä oikein oli. Ärsytti perkeleesti, etten saanut rauhassa tutustua Saagaan, vaan se idiootti tuli väliin sotkemaan. Hävetti se halloweenkin ihan sikana, olin varma etten joisi enää koskaan, mutta no, kaikki tietää miten se meni. Mä olin sentään pärjännyt Alvarille, vielä nolompaa ois ollu jos se mun alotuksen jälkeen ois hakannu multa tajun. Muistan myös Majinan järkyttävän pettyneen ilmeen, mähän olin pilannut sen juhlan, kaikkihan sen oli tajunnut että jotain oli meneillään. Mutta toisaalta Saaga oli ollut enemmän huolissaan musta, ko Alvarista. Nyt vasta ajattelin sen tarkoittavan sitä, että olin säälittävämpi. Tai no, ei Alvar tainnut olla yhtään säälittävä, se oli cool tyyppi. Vaikka kyllähän mä tiesin millanen se oikeesti oli, se on nähty monet kerrat. Oikeastaan mua myös vähän pelotti, että mitä jos Alvar nyt Saagan takia parantaisikin tapojaan ja niillä alkaisikin mennä tosi hyvin? Hyi kamaluus.
"Kaapo tuuppa kantaan tää jooko" Saaga ilmoitti ja osoitti koria täynnä pihalta kerättyä irto tavaraa, pientä ja isoa. "Minne?" vastasin ja sain varsin kattavat ohjeet. Nainen näytti hieman kylmettyneeltä, sen posket helotti punaisena ja se nyki takkinsa kaulusta kokoajan ylemmäs. "Haluutko?" kysyin ja osoitin kaulahuiviani. Nainen myöntyi ja kiedoin punaharmaa ruudullisen paksun huivin tämän kaulaan ja nostin hupparini hupun omaan päähäni.
Kävelin koria kantaen Saagan perässä ja katselin tämän erikoista keinuvaa kävelyä. Hymyilin itsekseni vahingossa ja tajusin heti jääneeni kiinni, kun tämä oli yhtäkkiä kääntynytkin ympäri, voi saakeli. Mutta Saaga ei sanonutkaan mitään, ei naljaillut, tämä vain hymyili takaisin ja katsoi taas eteenpäin. Mitäköhän se nyt ajatteli, että olin sen takamusta katsonut tai jotain yhtä outoa. Laskin katseeni koriin ja huomasin siellä lojuvan teko rotan, houkutus oli suuri. Odotin kärsivällisesti rotta aseteltuna vajan ovella, kun tämä nainen hääräsi vielä tavaroiden keskellä, kai jotain etsien. Viimein aika koitti ja tämä lähti kävelemään kohti ansaa. Jumalattoman kova kiekaisu järisytti tienoota, kun Saaga näki läskin lelurotan jalkojensa juurella. Tämä loikkasi kohti ulko-ovea, jolla olin valmiina asemissa. Nainen juoksi ovesta ja ammuin tätä vesipyssyllä suoraa kaulaan.
Nainen kiekaisi uudelleen, kuten suunnitelmissani oletin. "Tuo kuului kyllä kaupungissa saakka" sanoin istuen edelleen väijytys kyykyssäni vajan oven vierellä ja latasin aseeni uudelleen. Nainen lähti juoksemaan karkuun ja lähdin tämän perään. Saaga nauroi paniikkihysterioissaan ja yritti etsiä asetta, tämä oli odottamatonta. Tulimme mattotelineelle ja tämä kuset jo kai housuissaan tarttui mattopiiskaan. "Mitä sä sillä?" sanoin ja nainen näytti kuolevansa nauruun.
"Sulta loppuu kohta vesi" tämä sanoi selvästi olettaen, että olin joku ihan amatööri. "Mutta mullapa on vielä täällä toinen" vastasin ja vedin takistani toisen täytetyn vesipyssyn, se kiilteli sinivihreänä auringossa. Saagan silmissä paistoi kauhu, kun tämä lähti taas juoksuun. Nainen ei pitkälle päässyt, kun kompuroi ja lopulta kaatui maassa kiemurtelevaan vesiletkuun. "Hahaa" sanoin ja hyppäsin tämän päälle istumaan. Oli hieman annettava armoa, sillä Saaga kuulosti siltä, ettei saanut happea naurulta. "Antaudu" pyysin ensin armeliaasti, mutta tämä nais soturi sanoi, ettei ikinä antautuisi taistelussa. Nostin vesipyssyni ja.. "SYÖMÄÄN!" Majina huusi tallin ovelta, tämä oli lämmittänyt meille kaakaota ja tehnyt evästä työn palkaksi. "Tällä kertaa päästän sinut" sanoin, nousin ja nostin Saagankin ylös. "Kiitos, en unohta jaloa tekoasi, lupaan" nainen vastasi.
|
|
|
|
by Majina on Apr 7, 2020 19:21:31 GMT 2
Luku 257. HuhtikuutaOlin käpertynyt viltteihin, tyynyihin ja kaikkeen taivaallisen pehmeään. En omaan sänkyyni kuitenkaan, vaan Juliuksen. Tuo mies oli ensimmäinen, jolla oli näin ihanan siisti huone ja kaikki ojennuksessa. Minä tulin myllertämään tietysti heti kaiken. Makasin sängyllä kuin koteloitunut perhosen toukka ja kuuntelin Juliuksen tietokoneen näpyttelyä ja rauhallista puhetta. Mies istui pöytänsä ääressä, järjestellen jotain työasioita. Minulla ei oikeastaan ollut aikaa tauolle, mutta otin sellaisen silti. Monilla tallilaisilla tuntui olevan juuri nyt omia draamojaan, enkä viitsinyt mennä heidän seuraansa. Julius oli kaikkein vanhin täällä ja koin tietynlaista rauhaa tämän seurassa, mies oli jotenkin niin aikuismainen ja kypsä, ettei minun tarvinnut laskeutua teinidraamojen ja juorujen piiriin ollakseni hänelle mukavaa seuraa. "Tuu tänne" mumisin. Julius katsahti muhun hassusti ja jatkoi vielä hetken näpyttelyä. Alkoi väsyttää ja taisin haukotellakin. "Näitkö mun radan sunnuntailta?" jatkoin ja mies hyppäsi selälleen viereeni sammutettuaan tietokoneensa. "Joo hyvin veditte" tämä vastasi. Jes, ajattelin ja sitten oli hiljaista. Olimme pitkään hiljaa, molemmat vain katselimme huonetta ja sen seiniä. Ei tuntunut yhtään kiusalliselta, pidin siitä.
Käännyin kyljelleen. "Tiiäthän et sun ei oo pakko olla siinä ryhmässä, jos et meinaa jaksaa niitä juttuja." sanoin ensin vakavana mutta päädyimme repeämään yhtä aikaa nauruun. "Joo, tiedän. Katotaan." mies päätyi lopulta sanomaan ja olimme taas hiljaa hymyillen. Suljin silmäni ja mietin viime aikojen tapahtumia. Olin jotenkin uupunut, olin kokoajan menossa ja jotain piti jatkuvasti tehdä ja suunnitella. Ei näin isoa talliporukkaa saatu retkille ja muille, ilman kunnon valmisteluja ja työtä. "Tiiäkkö Majina, että mä autan kyllä mielellään, jos susta joskus tuntuu että on liikaa hommia." Julius sanoi juuri silloin ja sain kylmiä väreitä, outo ajoitus. Toisaalta mies oli varmasti pistänyt merkille oloni, ehkä nähnyt läpi siitä kokoajan hymyilevästä ulkokuorestani. Tykkäsin ihmisistä, jotka pistivät pienetkin asiat ja eleet merkille, se oli kiehtovaa. "Kiitos" sanoin hymyillen ja asettelin tyynyvuortani paremmin. Julius katseli hääräämistäni hiljaa naureskellen.
Asunnolla oli ihanan hiljaista juuri nyt, toivoin ettei Juliuksen tarvitsisi kärsiä mekkalasta muutenkaan, mutta en tiennyt miten asia oli. 1A:ssa asui myös Saaga, Anni ja Silvia. Olin ensin yrittänyt tutustua niistä viimeiseen, mutta en ollut varma pitikö hän minua kivana tyyppinä. Tarkoitan, että oliko hän kiinnostunut olemaan ystäviä tai kokiko että minulle voi puhua, vaikka omistankin tallin. Ja Saaga nyt oli kaikkien kaveri. Ei minulle tarvinnut esittää mitään, jos oli huono päivä, senkin sai näyttää. Niitä oli meillä kaikilla joskus, Saagalla tosin joskus vähän enemmän. Harmitti sen naisen puolesta, mutta en kokenut olevani hänellekään niin läheinen että voisin mennä lohduttamaan, se paikka oli Annin.
"No?" Julius kysyi yhtäkkiä. Huomasin itsekin, miten ilmeeni oli kääntynyt alavireiseksi. "Mulla ei oo täällä oikein ketään tosi läheistä ystävää.." aloitin ja olin hiljaa hetken. Raotin suutani aloittaakseni, mutta suljin sen taas. "Oon huomannut." mies sanoi hiljaa ja jännityin hieman. Huomasiko sen muutkin, ei kiva. "Oonhan mä vähän yrittänyt, mutta ei oikein tuu mitään. Ehkä mua ei mielletä kaveriksi, oon vaan pakollinen auktoriteetti." sain sanottua ja Julius näytti mietteliäältä.
"Voi johtua siitäkin, mutta.." tämä aloitti vastauksen ja jäi sitten miettimään hetkeksi, ennen kuin jatkoi "Sä oot todella.. sitä on vaikea kuvailla, mutta näen että suhun voi olla hankala tutustua. Sä oot kyllä ihana.. tai SIIS, oot kyllä mukava, en sitä sano. Mutta sä oot niin räiskyvä ja tilaa vievä, että se saattaa työntää monia kauemmas, sun pitää oottaa että tulee joku sun tyylinen ihminen. Ei kannata väkisin yrittää, sillon aiheutat vaan itselles pahan mielen.". Kuuntelin Juliuksen järkipuhetta ja huokasin syvään. "Eli susta tuntuu että oot tässä sängylläkin ihan ahtaalla." vastasin ja aloimme nauraa.
Jäin tämän huoneeseen vielä hetkeksi juttelemaan, kunnes minun piti - taas - lähteä tekemään jotain paperihommia ja valmisteluja, sillä talleille muuttaisi jossain lähiaikoina uusi hevonen, itse asiassa poni. Minulla oli vaikka mitä töitä, enkä ainakaan nyt kehdannut pyytää Juliukselta apua, sillä oli omiakin.
|
|
|